Scream The Love Story / Teatteri Jurkka 31.10.2020

Nyt on kyllä esityksen ensi-iltapäivä (31.10. Halloween) valittu pieteetillä. Oli kuulemma tarkoin harkittu asia työryhmältä. Ensimmäinen hatunnosto siis tälle. 

Markku Haussilan käsikirjoittama ja Minna Harjuniemen ohjaama Scream The Love Story on nimensä mukaisesti rakkauskirje ja kunnianosoitus ysäriteinikauhunkomedialle Scream (ja sen jatko-osille). Se on myös fanifiktiota parhaimmillaan, eli alkuperäisaihetta on muuteltu omien tarkoitusten mukaisesti. Nuorempana tuli katsottua paljonkin kauhua, mutta silti Scream on näkemättä. Taisin olla sen ilmestymisen aikoihin jo päässyt suurimmasta kauhuleffavillityksestäni. Mutta enpä tiedä haittasiko tuo esityksen katsomista, siis se että leffa ei ollut tuttu. Ehkä olisi avautunut jotkut jutut paremmin tai nopeammin ja olisi saanut jonkunlaista ulottuvuutta mukaan tähän katsomiskokemukseen. Mene ja tiedä. 

Puolessatoissatunnissa ehtii kyllä paljon, vaikka olisi vaan kaksi miestä lavalla. Auttaa tietysti kun on niin pieni ja intiimi lava kuten Jurkassa. Ja kun esityksen tempo on aika vauhdikas. Markku Haussila ja Aleksi Holkko venyvät moneen rooliin ja näemme otteita elokuvasta, hieman ehkä erilaisena kuin mitä alunperin. Myös näyttelijä Drew Barrymoren näyttelemisen master class on hauskaa katsottavaa Holkon tulkitsemana. Odotin enemmän kauhua, verta ja suolenpätkiä, mutta sainkin kieli poskessa tehdyn moniuloitteisen teoksen, jossa kauhu ei olekaan se juttu. 

Parodiaa voidaan tehdä monella tavalla; tässä on sotkettu mukaan paljon muutakin ja siten esitys laajenee paljon parodiasta isommaksi. Camp- ja trashelementit ovat vahvasti läsnä. Elokuvan tarina voidaan nähdä kokonaan toisinkin kun vaihtaa hieman näkökulmaa. Elokuvan Stu ja Billy maskeeraavat toisiaan iloisesti verellä. Molemmat näyttelijät kyllä heittäytyvät täysillä mukaan, ylitsepursuavasti suorastaan. Iloista katsottavaa ja yleisö ulvoi naurusta monessakin kohtaa miesten maneereille. Vaikka ne homomaneerit tulisikin saada lavalla pois, kuulemma. Esitys ottaa vahvasti kantaa siihen miten homoja (ja laajemmin tarkasteltuna muitakin vähemmistöjä) esitetään teatterissa. Kuka saa esittää ketä, ja miten? Varsin ajankohtainen aihe siis. Miten nyky-yhteiskunnassa voi olla edelleen niin vaikeaa suhtautua luontevasti kahden miehen suutelemiseen lavalla? Miehet lavalla unelmoivat heterovapaasta yhteiskunnasta. 

Saku Kaukiaisen valosuunnittelu on hypnoottista. Alussa ikkunalaudalla vilkahteleva loisteputki luo sopivaa (kauhu)tunnelmaa. Pimeyden käyttö on myös valosuunnittelua. Myös äänimaisemat ovat Kaukiaisen luomia. Hempeä pianomusiikki vie ajatukset ihan muualle. Ja kuten pimeys on osana valoja, niin myös hiljaisuus voi olla todella tehokasta äänisuunnittelua. 

Näytökset olivat jo ennen ensi-iltaa liki loppuunmyytyjä, mutta toivon mukaan jatkoa saadaan. Scream The Love Story on hyvin viihdyttävä esitys, jolla on myös paljon sanottavaa. 

Esityskuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Leda / Aura of Puppets & Turun kaupunginteatteri 30.10.2020

Aah, loppusyksyn nukketeatteriputken avasi kaunis Pilvien paino muutama viikko sitten, ja sitten oli vuorossa turkulaistaiteilijoiden myyttinen Leda. Seuraavaksi onkin vuorossa TIP-Fest ja useampi esitys siellä, sekä Grus Grus Teatterin Väistämätön - Oundviklig. Hienoa! Aura of Puppets on kyllä idioottivarma nukketeatteriverkosto.

En Turun kaupunginteatterin Sopukassa nähdystä Ledasta tiennyt etukäteen kauheasti, eli en ollut lukenut käsikirjoittaja Anu Kaajan samannimistä kirjaa mihin tämä pohjautuu. Toki antiikin myytti Leda-neidosta jonka joutsenpukuinen Zeus (tai roomalaisen mytologian mukaan Jupiter) raiskaa oli tuttu. Enemmän ehkä monen siitä tehdyn (kuva)taideteoksen kautta. 

Kaajan teksti yhdistää mukaan rokokooajan henkeä ja kuvittelee uusiksi koko myytin. Mukaan sekoitetaan vähän kaikkea muutakin. Seksuaalisesta väkivallasta varoitetaan teatterin kotisivuilla ja ikäsuosituksena esitykselle onkin 15+. Mutta nukketeatteri etäännyttää raiskauksia sellaiseen muotoon ettei niiden katseleminen tunnu niin vahvasti ikävältä.

Pääosassa maaseudulle karkoitettu aatelismies kertoja (Reetta Moilanen) koittaa laatia kirjeromaania ystävälleen, ja kertoa tarinan viattomasta Adéle-neidosta luostarissa ja mitä hänelle sitten tapahtuu. Välillä kertoja-kirjailija innostuu hieman liikaa, ja tarina tempautuu hänen ulottumattomistaan ihan toisiin sfääreihin. Adéle (Sirpa Järvenpää) ei ehkä olekaan niin viaton, tai ainakaan ei Markiisittaren (Riina Tikkanen) käsittelyn jälkeen. Myös Monsieur de Signe (Maija Westerholm) on kiinnostunut nuoresta neidosta. Mukaan sotketaan myös pari irstasta paronia (joista toinen on erittäin kiinnostunut palveluspojastaan) ja erinäköisiä joutsenia, pöyhittäviä tyynyjä, upeita puutarha-elementtejä, hävyttömiä lintuja, harvemmin teatterin lavalla nähtävää vessassakäyntiä, pumpattavia barbaroita, toogia, ja ennenkaikkea ihastuttavaa nukettamista kaikilta neljältä esiintyjältä! 

Taas kerran Merja Pöyhönen on ohjannut taitavan ja kiehtovan esityksen, samalla hillittömän hauskan että myös vakaviakin asioita käsittelevän.

Esityksessä väitetään että ilman miestä nainen ei voi tuntea intohimoa. Pyh ja pah. Aika monta muutakin vastaavaa väitettä ammutaan alas. Tukahdetut tunteet ja seksuaaliset jännitteet näkyvät hyvin hahmojen välillä. Hourailu ja huorailu on aika lähellä toisiaan, vai onko. Kirjailijan hahmot eivät enää tottele luojaansa vaan ryöpsähtävät elämään omia polkujaan. Ylikypsät kirsikat tuhrivat kertojan kirjoituksen, kuin Adélen veri. Raiskaus ja hyväksikäyttö ei katso aikaa, paikkaa eikä sukupuolta. Ja mitä kertojalle itselleen on tapahtunut, mikä hänen osansa näissä tapahtumissa on.

Jenni Rutasen rakentamat nuket (kertoja on Helena Markun käsialaa) ovat mainioita ja hyvin ilmeikkäitä, vaikka ne koostuvat lähinnä silmistä ja viitasta. Markiisittarella on hienot sulat! Nukettajan kädet ovat osana nukkea taitavasti. Jokaiselle nukelle saadaan luotua oma persoonansa; markiisitar on aistikas, Adéle säpäkkä. Kertoja on enemmän "normaalinen" perinteisen nukketeatterin lähettiläs ulkoasultaan. Nukettajat ovat kyllä niin huippuja.

Antti-Juhani Manninen on säveltänyt harmonisen musiikin esitykseen ja yhdessä ohjaajan kanssa vastaa myös äänisuunnittelusta. Valosuunnittelu on Essi Santalan käsialaa.

Vaikka käsiohjelma on tosi pienikokoinen, niin se on toteutettu kauniisti kirjemuotoon esityksen visuaalisuutta mukaellen. 

Anu Kaajan Leda odottaa nyt noutoa kirjastosta.

Esityksen valokuvien copyright Jesper Dolgov.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Once / Lilla Teatern, HKT 28.10.2020

Ensimmäiseksi pitää todeta, että lyhyessä ajassa Jakob Höglund on noussut raketinomaisesti yhdeksi Suomen parhaista ohjaajista, ainakin minun mittapuullani. Ensin oli minimalistisen ihana Sommarboken Lillanissa, sitten tuli tajunnan räjäyttävä Kalevala Åbo Svenskanissa (joka olisi pitänyt nähdä useammin kuin kahdesti) ja sitten tänä syksynä huikea Cabaret Turun kaupunginteatterissa. Ja nyt sitten tämä musikaali Once Lilla Teaternissa. Myös napakymppi. Ihanaa seurata mihin suuntaan Lillanissa vuosi sitten aloittanut taiteellinen johtaja Höglund teatteria vie. Ja millaisia ohjaustöitä häneltä jatkossa nähdään. Minä ainakin aion katsoa ne kaikki.

Once oli suuri musikaalihitti Broadwayllä ja Lontoossa. Nyt sitten saatiin pohjoismainen ensi-ilta Suomessa. Itse olen nähnyt vain 2007 ilmestyneen elokuvaversion, eikä se kovin tuoreessa muistissa siis ole. Seuralainen näki tämän hieman erilaisjuonisen musikaaliversion Lontoossa joskus 2011-12 paikkeilla ja tykkäsi kovin siitä (ja toki tästäkin). Dubliniin sijoittuva Once on irlantilaisen Glen Hansardin ja tsekkiläisen Markéta Irglován säveltämä ja sanoittama, jonkun verran omaelämäkerrallinen musikaali. Näytelmäksi sen kirjoitti Enda Walsh, John Carneyn kirjoittaman elokuvan pohjalta. Tekstin on ruotsintanut Annina Enckell ja laululyriikat Tobias Zilliacus.

Näytelmässä seurataan sattumalta tapaavien katusoittaja-imuroinkorjaajapojan (Tuukka Leppänen) ja maahanmuuttajataustaisen tytön (Emma Klingenberg) monimuotoisen suhteen etenemistä. Poika on hieman hukassa elämänsä kanssa, tyttöystävä on muuttanut Amerikkaan ja heidän suhteensa on käsittelemättä. Tyttökään ei ole kokonaan vapaa, puoliso on muuttanut takaisin Tsekkeihin ja kotona asuu pieni tytär, äidin ja tsekkiläisyhteisön kanssa. Silti veto toiseen on voimakasta ja vaikka musikaalin loppu jääkin avoimeksi, niin lämmin optimismi kaikesta jää. Ehkä se vielä saavatkin toisensa, ehkä eivät. Tosielämässä pari päätyi suhteeseen elokuvan tekemisen jälkeen, jos kohta erotakseen myöhemmin. Musiikki on se liima mikä tyttöä ja poikaa vetää puoleensa ja kietoo kaiken ympärille. Musikaaliekspertit Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä ovat olleet mukana musiikillisina neuvonantajina.

Tuukka Leppänen opetteli sekä kitaransoittoa että ruotsia roolia varten, ja hyvin kummatkin sujuvat. Hän on jo vuosia kunnostautunut erinomaisen karismaattisena (musikaali)näyttelijänä ja semmoinen lavalla nähdään tälläkin kertaa. Emma Klingenberg on minulle vieraampi esiintyjä (Svenskanin The Play That Goes Wrongissa olen hänet kyllä nähnyt), mutta ihanan raikas ja kaunisääninen esiintyjä. Hänen topakka ja aikaansaava tyttö on hyvä vastakohta Leppäsen hieman nysvääjämäiselle pojalle.

Höglund koreografiataitajana osaa yhdistää kehon liikkeen ja liikunnallisuuden hienosti kokonaisuuteen. Tämä näkyi upeasti myös ÅST:n Kalevalassa. Kaiken keskiössä ovat instrumenttiensä kanssa sulavasti ja soljuvasti liikkuvat esiintyjät. Kaksitoistahenkinen porukka muodostaa osan lavastuksesta (miten kekseliäs pölynimurikorjaamo tai musiikkikauppa!) ja melkein kaikki ovat mukana lavalla koko esityksen ajan. Näyttelijät ovat rennon pakottomia ja vilpittömän hyväntuulisia soittaessaan ja laulaessaan irkkumusiikkia tsekkimaustein. Kevyesti rullaavat melodiat ja välillä haikean kaihoisat, välillä rytmikkään liki rokkaavat rallit - kahteen ja puoleen tuntiin mahtuu monenlaista musiikkia. Pätkä speed metalliakin! 

Vaikka tarinassa ei tapahdu kauheasti mitään, sellaista epämääräistä haahuamista ja ollakko vai eikö olla -vatulointia vaan, niin esitys jaksaa silti sykähdyttää. Nimenomaan sen musiikin taitavassa punonnassa osaksi esitystä. Koreografin kädenjälki on niin tiiviisti mukana kaikessa mitä lavalla tehdään.

Lisäksi tykkäsin kovasti siitä miten pienet sivuhahmot saavat oman tilansa ja kertomuksensa kuuluville. Näistä parhaimpina olivat hykerryttävä pankinjohtaja (Alexander Wendelin), suuremmista urakuvioista haaveileva Andrej (Santeri Helinheimo Mäntylä) ja maaninen rumpali Svec (Kalle Ruusukallio). Myös Robert Kockin esittämä musiikkikaupan pitäjä Billy on kaikessa mörkkiydessäänkin sympaattinen ja rakastettava hahmo. Pakko mainita vielä lempeän surumielinen imurinkorjaajaisä (Joachim Wigelius).

Instrumenttivalikoima on hulppea ja niitä myös vaihdetaan lennossa. Ja miten hienosti esiintyjät liikkuvat soittimiensa kanssa! Todellisia multi-instrumentalisteja, ja myös hyviä laulajia on tämä joukkio. Antero Mansikan äänisuunnittelu on hyvin orgaanista; meren ääniä voidaan tuottaa lavalla joko vaneriseiniä käsillä lääppimällä, tai haitarin palkeita liikutellen. Ja sadetta saadaan tietysti aikaan aika näppärästi myös. Kaikki toimii. Myös Ville Aaltosen väriä vaihtaviin loisteputkiin pohjautuva valaistus on hieno.

Sven Haraldsson on selkeästi mieltynyt vaneriin lavastusmateriaalina. Sommarbokenissa oli vanerilaatikoita, alkusyksyn Män kan inte våldtas -näytelmässä pelkät vaneriseinämät, kuten nytkin. Eihän sitä kummoisia tarvitakaan, jos pääosassa ovat muut asiat. Kuten tässä musiikki, soittimet ja soittajat. Vaaleilla vaneriseinillä on koukkuja soittimille. Myös Haraldssonin puvut ovat maanläheisiä; farkkua ja flanellia, t-paitaa, verkkarihousua ja sellaista perusvaatetta. Ei mitään silmiinpistävää, ei mitään räikeää, vaan juuri sopivan kulunutta ja arkista. Rentoa.

Esitys alkaa kuin varkain, jo varttia vaille, kun yksi toisensa jälkeen vaeltaa lavalle, poimii soittimen ja liittyy mukaan soittoon ja lauluun! Siitä saumattomasti sitten tapahtumat käynnistyvätkin. 

Näin korona-aikaan kiinnitin huomiota siihen miten paljon musikaalissa halaillaan! Onneksi osa tästä kosketuksesta ja lämmöstä välittyy kyllä katsomoonkin. Kaiken kaikkiaan Once oli valloittava, lämminhenkinen ja sympaattinen esitys. Jättestort tack Jakob och hela arbetsgruppen!

Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rakkaani, Conan Barbaari / Turun kaupunginteatteri 27.10.2020

Rohkenisin väittää että Turun kaupunginteatterin Rakkaani, Conan Barbaari on yksi syksyn parhaista esityksistä. Tai minähän saan toki väittää blogissani mitä haluan, ei sillä. Siksipä harmittaa vielä enemmän ettei yleisö ole oikein löytänyt sitä ja useita näytöksiä on pitänyt perua esityskauden loppupäästä. Onneksi itse pääsen katsomaan vielä uudelleenkin. Minäpä koitan kertoa miksi tämä on niin hyvä, ja miksi se kannattaa ehdottomasti nähdä.

Teatterin ennakkomainonta lupaa "paljasta pintaa, väkivaltaa ja kyseenalaisia arvoja" - kyllä niitä kaikkia nähdään, mutta ei ehkä semmoisessa kontekstissa mitä saattaisi odottaa. Ikäsuositus on 16+, mutta mielestäni myös hieman nuoremmat voisivat tätä katsoa, ehkä kuitenkin aikuisen seurassa. Onhan tässä väkivaltaa, mutta se on hyvin sarjakuvamaista, mitä ei voi ottaa oikein todesta. Nauraa sain, ääneen hekotella useita kertoja, ja kyllä siellä katsomossa hörähteli moni muukin. "Oottekste Tampereelta vai muuten vaan vammasia?" sai aikaan kyllä ison tyrskähdyksen, näin pirkanmaalaisena.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Juho Mantere on hiljakkoin valmistunut ohjaajaksi, ja siihen nähden hänellä on takanaan jo mukava määrä töitä. Kirjallisuuden puolelta autofiktiivisten teosten buumi valuu myös teatteriin. Rakkaani, Conan Barbaari heijastelee Mantereen omia nuoruuskokemuksia. Koulukisattu Mantere löysi pakopaikkansa arjesta hevimusiikista, fantasiakirjallisuudesta (erityisesti Conan Barbaarista) ja tietokonepeleistä. Kaikki nämä elementit ovat vahvasti läsnä näytelmässäkin. Päähenkilö Pöpö Höpönen (Miro Lopperi) on 13-vuotias poika, joka joutuu kokemaan kovia. Ankarasta koulukiusaamisesta huolimatta hän säilyttää optimistisen elämänasenteen, ainakin näytelmän alussa. Liikuttavan sympaattinen poika on itsekin melkein vakuuttunut siitä, että sanat eivät voi häntä satuttaa kun hän on niin vahva. Ainakin siellä omassa mielikuvitusmaailmassaan.

Miten joku näytelmä voi olla samaan aikaan hulvattoman riemukas ja niin syviä tunteita luotaava? Tunnen voimakasta halua singahtaa lavalle ja halata Höpöä, kyllä kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Ja samaan aikaan vetää turpiin kammottavia kiusaajia, joilla on kyllä aika monimuotoiset tavat temppuihinsa. Höpö toteuttaa eskapismiaan välittämättä kiusaajistaan ja voimaantuu Conanin kanssa käydyistä keskusteluista. Bodaamisharrastuskin tuottaa tulosta; sitä jaksaa tehdä vipunostojakin Sabrina sylissä.

Näytelmässä oman puheenvuoronsa saavat myös Conanin luoja Robert E. Howard (Ulla Koivuranta), joka jutustelee baaritiskillä elämästään, äidistään ja kirjoittamisestaan. Hänen mielestään väkivaltafantasia on sylin korvike - ja Pöpön kohdalla tämä kyllä konkretisoituu. Howardin oma äitisuhde heijastuu myös Pöpöön ja tämän äitiin. Välillä nähdään väläyksiä Conan-tarinoista, oivallisesti toteutettuina ja sarjakuvaprojisoinnein kuvitettuna. Välillä taas joudutaan katsomaan Pöpön todellisuutta kiusaajien kynsissä ja opettajankin (Kirsi Tarvainen) nöyryyttämänä. Opettajahahmo on muuten yksi näytelmän timanttisimpia juttuja. "Ei näitä väliinputoavia runkkareita enää tarvita, kun tekoäly hoitaa hanttihommat tulevaisuudessa" - ja PAM PAM PAM! Ooh, mikä kohtaus!

On hirvittävän oivaltavaa laittaa teatterin vanhemmat naisnäyttelijät esittämään niin maskuliinisia sankareita kuin muita mieshahmoja, sekä kiusaavia teinipoikia. Se hurja näky kun kolme poikaa (joita esittävät Koivuranta, Tarvainen ja Reinikainen) kusevat maassa makaavan Pöpön päälle piirtyi verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Sukupuolirooleilla leikittely sopii tähän näytelmään hyvin. 

Koko näyttelijäkaarti on ihan timanttia. Miro Lopperin notkea fysiikka taipuu moneen ja ilmeikkäät kasvot tuovat Pöpön kokemat tunteet hienosti esille. Vaativa rooli monella tapaa, mutta Miro herättää Pöpön henkiin ja lentoon ihan älyttömän taitavasti. Eläytyminen Pöpön barbie-esitykseen on huippu! Ja akrobaattinen hyppynarushow!

Näytelmä on paikoitellen mahtipontinen, paikoitellen traagisiakin sävyjä saava, mutta myös optimistinen seikkailu teinipojan maailmaan. Monet asiat ovat Pöpölle liian haastavia ja sellaisia mitä ei 13-vuotiaalle vielä kuuluisi (kuten jätetystä äidistä baarissa huolehtimista), mutta Pöpö koittaa parhaansa olla nyt perheen pää. Ei ole reilua eikä kohtuullista että tuossa iässä pitää lopettaa leikit ja huolehtia äidistä (sydäntäni raastaa Pöpön puolesta).

Kimmo Rasilan esittämä Pöpön isä on mykistävä hahmo myöskin. Lakonisen tylsä ulkoisesti ja puhetyyliltään, mutta sitten jutut ovat sitä tasoa että huh! Pakko nauraa hysteerisesti ääneen joka kerta kun tyyppi avaa suunsa. Ja tämän perustelu miten jokainen perheenjäsen voi nyt kasvaa täyteen potentiaaliinsa on jotain niin absurdia. Tämmöiset self help -puheet ja terapeuttinen sävy näkyy isän sanojen lisäksi myös Paul Stanleyn elämänohjeissa. Jokainen on oman onnensa seppä ja sitä rataa. Ei ihme että Pöpöllä menee usko tähänkin idoliinsa.

Näyttelijöiden roolivaihdot ovat aivan ällistyttäviä, nopeudessaan vertaansa vailla. 

Jani Uljas on ehkäpä suosikkilavastajani, ja nyt käytössä on hykerryttävä pahvilaatikkoestetiikka. Toki sopivilla iskulauseilla koristeltuina (Danzig!). Tekniikan nousevia ja laskevia osia hyödynnetään älyttömän hyvin. Lavalla nähdään niin ehta teksasilainen baari kuin Pöpön kodin aneeminen keittiö, ja Conanin maailmojen temppelit torneineen. Pahvikoristelu yltää myös teatterin aulaan toivottamaan katsojat tervetulleiksi.

Tuomas Lampinen on loihtinut uskomattoman hienon puvustuksen. Jo pelkästään Conan Barbaari (Kirsi Tarvainen) ja Paul Stanley (Kimmo Rasila) upeine asuineen saavat minut hykertelemään onnesta. Mutta myös Pöpön pukeminen Turtles-paitaan on hurmaavaa. Kaikkineen kekseliästä, luovaa ja nerokasta. Pahviteema hiipii lavastuksesta paikoitellen myös pukuihin. Minna Pilvisen ilmaisuvoimaiset maskit ja peruukit pelaavat hyvin yhteen häikäisevien pukujen kanssa. Pöpön takatukkaperuukki on ikimuistoinen.

Äänisuunnittelu (Mika Hiltunen) ja musiikkivalinnat on myös muikeaa kuunneltavaa. Tosin sitä mainostettua Manowaria ei kuulla kuin introssa (joka onkin todella vakuuttava kohtaus) mutta sitten on Kissiä vähän enemmän. Hiltunen on loihtinut myöskin näyttävät ja seikkailulliset projisoinnit. Kun Iso-Arska pamahtaa silmillesi vuoren kokoisena bodaamaan niin ei voi kun ällistellä asiaa - ja vaikuttua. Liikkuvat sarjakuvatkin ovat runsaan ryöpsähtäviä. Ja kiemurtelevat lyriikat, öljypumput ja ties mitkä. Jari Sipilän valot vielä viimeistelevät monimuotoisen visualisuuden. Valonheittimet siinä alkukohtauksessa ja ihanat pinkit valokeilat Lick it Upin soidessa!

Monellakin tavalla Rakkaani, Conan Barbaari toi mieleeni yhden suosikkinäytelmäni eli alunperin KOM-teatterissa ensi-iltansa saaneen Veikko Nuutisen Pasi Was Heren. Se syrjäytymisen ja kiusaamisen teema, hevimusiikki ja nuoruuden kuvaus. Ja molemmissa hykerryttävän kamalat opettajahahmot! Nostalginen kasari/ysäriestetiikka on molemmissa näytelmissä kantava voima.

Mantere on vahva tarinankertoja. Näytelmä kulkee juohevasti ja iloisen ryöpsähtelevästi eteenpäin, kuitenkin loogisesti, monine sivupolkuineen. En tiedä onko loppu onnellinen, se jää katsojan päätettäväksi. Tekstissä toistuu usein esityksen jonkunlainen motto: se mikä ei tapa vahvistaa - ja tätä mantraa Höpökin noudattaa. Rakkaani, Conan Barbaari on vahva näyttö Mantereen osaamisesta sekä käsikirjoittajana että ohjaajana. Lisää kiitos!

Käsiohjelman fanijulisteesta vielä erikoismaininta!

Oletko nyt tarpeeksi vakuuttunut tämän näytelmän erinomaisuudesta? Siinä tapauksessa äkkiä hankkimaan liput, sillä näytöksiä on enää neljä (4) eli 7.11., 14.11., 28.11. ja 5.12. Minulle Rakkaani, Conan Barbaari oli yksi teatterivuoden huippuja ja kiitän lämpimästi Juho Manteretta tästä elämyksestä.

Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mummun saappaassa soi fox / Tampereen komediateatteri 24.10.2020

Olen nähnyt tämän Sirkku Peltolan hieman vanhemman näytelmän Mummun saappaassa soi fox (2001) neljä vuotta sitten Riihimäen teatterissa, ja teksti teki vaikutuksen. Siispä ilman muuta katsomaan kun se nyt tuli taas Tampereelle, kirjoittajan itsensä ohjaamana ja upean näyttelijäjoukon esittämänä. Tämä on samaan aikaan haikea perhetragedia että hersyvä komedia.

Näytelmä tapahtuu vuonna 1999, mutta Peltola ei halunnut päivittää tekstiä tähän aikaan. Niinpä moni asia kuulostaa korviin aikansa eläneeltä, mutta samalla jotenkin niin nostalgiselta. Eletään vielä markka-aikaa, asioidaan Tiimarissa ja Aholaidassa, levitetään leivän päälle Voimariinia, päällystetään hyllypaperilla kaapiston hyllyjä (tai saattaahan moni tehdä näin vieläkin). Mutta on niin paljon niitä juttuja mitkä ovat ihan tätä päivää. Perheen isän Veinin lomautus, vanhempien avuttomuus lastensa kanssa, perheen kommunikointiongelmat, koulukiusaaminen... Siinä mielessä hyvin ajaton näytelmä.

 

 

Perheessä on siis paljon sohvalla istuva Veini (Aimo Räsänen), hiirulaismainen kioskimyyjänä raatava äiti Moonika (Miia Selin), 17-vuotias kapinoiva ja maailmantuskaa poteva tytär Janita (Marika Heiskanen) sekä 8-vuotias taiteista kiinnostunut poika Tarmo (Leevi Rauhalahti). Vanhemmat ovat hyvää tarkoittavia, mutta täysin pihalla mitä lapsille oikeasti kuuluu ja tapahtuu. Kommunikointi on pinnallista ja hössöttävää, ja vaikka ulkopuolisetkin puuttuvat lasten asioihin, niin vanhemmat vaan muistelevat omia lapsuusjuttujaan ja höpisevät omiaan. Vanhemmuus on yhtälailla hukassa kuin elämäkin. Selvästi he tykkäävät toisistaan ja lapsistaan, mutta vailla ymmärrystä elämän realiteeteistä.

Valjunvärisessä rintamamiestalomiljöössä asuu perhe jolta on elämän eväät kadonneet jonnekin. Ei meidän poika ja ei meidän perheessä -argumentit kuulostavat aika ahdistavilta. Miksi nämä vanhemmat, vaikka kuinka paljon puhuvat, eivät puhu oikeista asioista? Miten voi olla niin vaikea uskoa ettei pojalla ole kavereita ja että tätä kiusataan? Sitten sitä pohditaan missä näitä ongelmanuoria oikein kasvaa - no jospa katsoisit Veini vaikka peiliin. Ihan vihaksi melkein pistää tämä vanhempien avuttomuus! Tunteisiin menee siis eli hyvän näytelmän merkki sekin.

Ja kun tytär noin vain ilmoittaa muuttavansa poikaystävän luo (siis ovella mennessään makuupussin kanssa ulos), niin äiti tuputtaa mukaan pöytäliinoja ja omenoita. Ehkä tämä on sellainen perisuomalainen reaktio. Kun ei osata sanoin kertoa välittämisestä niin koitetaan edes teoilla.

 

Hannu Lindholmin lavastus on hailakka ja aneeminen, kuvastaen hyvin koko tätä porukkaa. Tytär Janitan leiskuvanpunainen tukka on ainoa väriläikkä koko näyttämökuvassa. Rintamamiestalon valokuva taustalla sulautuu orgaanisesti kalliorinteen kautta keittiö/olohuoneeseen. Teksti on elämänmakuista ja todentuntuista, ja siten siis hyvin sirkkupeltosmaista. Samaan aikaan pakahduttavaa ja hersyvän hauskaa. Kaisa Savolaisen puvut ovat sopivan ysäriä (kuten myös Shakiran ja TikTakin biisit) ja sopivan valjuja tälle perheelle.

Näyttelijät ovat hyviä, tottakai. Aimo Räsänen on aina varma valinta, ja tuttuja maneereita katsoessa tulee turvallinen olo. Tasaisen hyvä ja juuri sellainen mitä odottaakin näkevänsä. Toisaalta se hieman ehkä ärsyttääkin, onko hän liian tuttu ja turvallinen? Miia Selin tekee tosi hienon roolityön vaisun ja alistuneen äidin roolissa. Upean suorastaan. Parin välillä on kemiaa ja lämpöä, Veini ja Moonika ovat hitsautuneet hyvin yhteen. Välillä kipinät sinkoavat, mutta sitten taas syödään appelsiineja yhdessä. Marika Heiskasen joraukset ja ahdistumiset ovat teinikäytöksen ytimessä. Tuukka Huttunen on liikuttava (liikunnallinen myös) opettaja, joka kokee romahduksen sohvalla sekä jämäkkä poliisi, jota mökin rakennushommat taitavat kiinnostaa sittenkin enemmän kuin huumekaupat. Opettaja tuo esille hyvin miten työyhteisöissäkin kiusataan ja miten vähän asiat ovat kouluyhteisössäkin muuttuneet parinkymmenen vuoden aikana.

Niin paljon turhaa puhetta, niin vähän oikeaa välittämistä. Ehkä siinä on kiteytettynä tämän perheen ongelma. 

 

Mutta tämä on silti ihana näytelmä katsoa! Ei ihme että esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä järjestään.

Ainoa mikä jäi harmittamaan oli oman rivin päädyssä, siellä ei-käytävän-päässä, istuva mieshenkilö, jolla oli niin kiire väliajalle että halusi tunkea käytävälle ohitsemme. Sanoin että etkö näe että täältä poistutaan rivi kerrallaan, henkilökunnan ohjeistuksessa ja katsomosta takaapäin aloittaen. Mies ryysi silti ohitse, ennenkuin ehdin seisten antamaan tietä - ja jäi jumiin keskikäytävälle. Naispuoleinen seuralaisensa odotti fiksumpana omaa vuoroaan, kuten me kaikki muutkin. Toivottavasti hän antoi moukkamiehelleen palautetta (koska kuuli varmasti omat kommenttini aiheesta kävellessämme peräkkäin ulos katsomosta, mieshän kiiruhti edellämme). No, ehkä tyypillä oli vaan kiire vaikka vessaan, ajatellaan näin, niin ei ärsytä niin paljon. Käytöstavat (tai tässä tapauksessa niiden puute) oikein korostuvat näin korona-aikana.

 

Valokuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

The Cabinet / Mellanmjölk Productions & Tehdas Teatteri 23.10.2020

Taas kerran Tehdas Teatteri onnistui yllättämään. Ei mitään uutta siinä siis. Etukäteistietoni skandinaavisen esityskollektiivi Mellanmjölk Productionsin ja Tehdas Teatterin yhteistuotannosta The Cabinet olivat aika niukat. Mitä nyt teatterin kotisivuilla sanottiin eli  minäkuvaa ja instaa ja somen valtaa meihin. Hyvä, kyllä tämä riitti.

Esitys kestää 45 minuuttia ja suurimman osan siitä olen monttu auki (kuvaannollisesti) - mitä ihmettä! Teknodiscon soidessa kolme esiintyjää silmät peittävissä neonkeltaisissa pipoissa, tiukkaakin tiukemmissa valkoisissa trikoissa ja väljissä Nike-pusakoissa ketkuttavat, poseeraavat ja valaisevat toisiaan videotykeillä. Puhelimiin kytketyt koneet tykittävät kuvia Instagramista, siis tekijäkolmikon omia, vuoden alusta otettuja. Lemmikkejä, kahvimukeja, maisemia, omakuvia, mitä nyt nuoret naiset Instaansa päivittävät. Välillä kuvavirta kiihtyy, välillä soljuu verkkaisemmin eteenpäin. Musiikki rytmittää hetkittäin niiden esitystahtia. On aika vinkeä seurata miten paikallaan oleva kuva liikkuu ja elää kun se heijastetaan napakasti liikkuviin reisiin tai pakaroihin. Oivaltavaa ja kiinnostavaa, tämä tuo ihan uuden ulottuvuuden staattisuuden ja liikkuvan kuvan risteymään. 

Aika äkkiä ne pusakat putoavat päältä, mutta paljassa pinnassa (no ihonväriset sporttirintsikat on toki) eivät kuvat näy yhtä hyvin kuin valkoisissa trikoissa. Myös seinälle heijastuvat varjot puhuvat omaa kieltään, anonyymeinä. Toisaalta pipo sekä paperipussi peittävät esiintyjien kasvot niin että hekin jäävät meille tuntemattomiksi. Katsoja näkee kaksoivalotuksen: esiintyjän tuottama varjo ja esiintyjään heijastettu kuva. Miten ne kommunikoivat keskenään. Näkeekö satunnaisen ihmisen sometiliä selaava tyyppi ne kuvat - vai ihmisen kuvien takana? Ja provosoiko vähissä vaatteissa tapahtuva poseeraus jos et näe edes kasvoja?

Lopun amok-juoksu loputtomia sukkahousukerroksia riisuen on holtiton lisä kaikkeen. Mitä tahansa saattaa tapahtua. Intiimi ja julkinen kohtaavat kiinnostavalla tavalla The Cabinetin maailmassa. Silja Kauppinen, Riikka Niemistö ja Tanja Turpeinen avaavat omaa elämäänsä ja pohtivat minkä vallassa olen? -kysymystä myös esitystilan alussa olevassa post it -lappuviidakossa. Missä määrin some ja siinä poseeraus määrittää meitä, minuuttamme ja sisintämme. Vinkeää ja kantaaottavaa.

  

Kaikki päättyy piknikkiin, mutteripannuilla laitettuun ja muumimukeista nautittavaan kahvituokioon, kauramaidolla silattuna tottakai. Instagram-kuvien vakkariaiheita.

Kiinnostavia näkökulmia ja ajattelemisen aihetta itsekullekin somea (ja tätä aikaa) seuraaville. Sanaton esitys sopii myös suomea osaamattomille. Ja on aina hyvä mennä hieman ulos omalta mukavuusalueeltaan.

Esityskuvien copyright Antton Kainulainen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Berliinistä Broadwaylle / Saaristo-ooppera, Turun kaupunginteatteri 22.10.2020

Sellainen esitys mikä viihdyttämisen ja teatterinautinnon lisäksi opettaa minulle jotain uutta, vaikka kuinkakin pientä, saa aina lisäpisteitä. Tällä kertaa vuorossa oli Saaristo-oopperan musiikillinen draama Berliinistä Broadwaylle, Kurt Weillin elämästä ja sävellyksistä. Todella kiinnostava läpileikkaus joka ainakin itsellä avarsi kummasti silmiä Weillin elämään ja tuotantoon, Kolmen pennin oopperan ulkopuolelle. 

Viime hetkellä ohjaajaksi vaihtuneen Marco Bjurströmin johdolla laulajakvartetti (Joonas Asikainen, Anu Hostikka, Juha Hostikka ja Päivi Nisula) ja kertojana toiminut Miska Kaukonen johdattavat tarinaa hienosti. Loistava nuorista muusikoista koostuva viisihenkinen bändi konkari Jukka Nykäsen johdolla soittaa rennolla otteella. Bändi on vielä sijoitettu Turun kaupunginteatterin pienelle näyttämölle dynaamisesti: puhaltajat vasempaan reunaan, Nykänen pianoineen keskivaiheille ja loppusakki oikeaan laitaan. 

Tarina lähtee liikkeelle 1920-luvun Berliinistä, jossa parikymppinen saksanjuutalainen Weill puuhailee näytelmäkirjailija Bertolt Brechtin kanssa tunnetuimmaksi jäänyttä teostaan Kolmen pennin oopperaa. 1928 ilmestynyt teos tuo nyt lavalle seitsemän kappaletta, joista tietenkin Puukko-Mackie lienee kaikkien tuntema. Myös seuraavan vuoden Happy End -musikaali oli esillä usealla kappaleella, ja Berliinin-ajalta kuullaan myös kolmannen Brecht-yhteistyön helmiä oopperasta Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho. Sitten siirrytään Weillin mukana Pariisiin, Marie Galante -näytelmään, ja siitä laivamatkaa Amerikkaan odottamaan. Erityisesti mieleen jäi Joonas Asikaisen ja Juha Hostikan duetto Surabaya-Johnny. 

Vuonna 1935 Weill ja puolisonsa Lotte Lenya muuttavat Amerikkaan natsien kaapatessa Saksassa lisää valtaa. Mielenkiintoista miten musiikki toisella puoliajalla muuttuu kevyemmäksi, show-maisemmaksi, enemmän amerikkalaisen vaudeville-kulttuurin omaiseksi. Brecht jäi pois yhteistyökumppanina, ehkä se oli yksi tekijä, mutta varmaankin myös amerikkalainen hyvin erilainen esityskulttuuri vaikutti. Jotkut Weillin esitykset pyörivät Broadwayllä vain hyvin lyhyen aikaa, mutta musiikki on silti kiinnostavaa kuultavaa. Mitään näistä en ole kuullut aiemmin, mutta silti tuntuu kuin ne olisivat olleet tuttuja. Musikaalit Johnny Johnson (1936), Knickerbocker Holiday (1938), Lady in the Dark (1941), One Touch of Venus (1943), Love Life (1948), Street Scene (1946) ja viimeiseksi jäänyt Lost in the Stars (1948) pääsevät esille yhdellä tai parilla biisillä per musikaali. 

Jennyn saaga on Päivi Nisulan juhlaa ja Se on hän -kappaleessa Anu Hostikka saa loistaa, flirttaillen bändiläisten kanssa. Yleisö on kyllä innoissaan, koko konsertista. Suomennokset kuulostavat varsin toimivilta (Kari-Pekka Toivosen käsialaa) ja riimit olivat kohdillaan. Jokainen laulaja saa hyvin tilaa.

Tämä ilta oli hyvä osoitus siitä miten konsertti voidaan dramatisoida hienosti. Esiintyjien liikkuminen lavalla oli monipuolista ja hyödynsi hienosti koko tilaa. Lavastaja Jani Uljas oli taas kerran loihtinut yksinkertaisen ja tehokkaan lavastuksen. Irralliset vanerilaatikot muodostivat milloin kaupungin silhuetin ja pilvenpiirtäjän, ja vaikka junavaunun, ja toimivat hienosti taustaelementteinä esiintyjille. Muutapa ei sitten tarvitakaan, paitsi iso taustakangas ja sovelias valaistus. Timo Alhasen valot ovat pehmeitä ja lempeitä, ja pisteenä iin päällä hehkulamppuköydet. Tiina Valkama oli suunnitellut yksinkertaisen kauniit esiintymisasut. Mustan päälle saatiin erilaisilla asusteilla vaihtelua.

Esitys oli vielä mukavasti monikielinen, suomen lisäksi lavalla kuultiin myös saksaa ja englantia.

Joku lavastaja tuli kuvaani huiskuttamaan.

Hirmu ihanaa nähdä esiintyjillä iloinen pilke silmäkulmassa koko illan ajan. Kaikki todellakin eläytyivät moninaisiin rooleihinsa ja tulkitsivat lauluja sydämestään. Loppu, eli Weillin liian varhainen kuolema (1950) sai olon jotenkin haikeaksi. Päällimmäinen tunne illasta kuitenkin oli ilo. Oli hienoa saada kuulla minulle uutta musiikkia (ainoastaan Kolmen pennin oopperan olen nähnyt) ja oppia lisää Weillin elämänvaiheista. Näin tehdään hyvää musiikkiteatteria - kiitos Saaristo-ooppera!

Harmi kun esityksiä oli vain kolme, olisi suonut niitä enemmänkin. STOP PRESS! Tammikuulle saatiin kolme lisäesitystä 15.-16.1. eli nyt lippukaupoille pikimmiten!!

Esityskuvan copyright Vesa Tyni, muut kuvat omia.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? / Tampereen teatteri 21.10.2020

Edward Albeen vahva klassikkodraama sai viimeisimmän inkarnaationsa Tampereen teatterissa Marika Vapaavuoren ohjauksessa. Kuka pelkää Virginia Woolfia? on raastava kuvaus avioliitosta, vanhemmuudesta ja valtapeleistä, mutta se myös peilaa hyvin ajankuvaa 1960-luvulta. Tapahtumapaikkana on pieni yliopistokaupunki ja sen ahtaat sosiaaliset ympyrät, tarkemmin sanottuna historian laitoksen apulaisprofessorin ja vaimonsa olohuone.

Pääpari Martha (Ritva Jalonen) ja George (Esa Latva-Äijö) ovat olleet naimisissa yli 30 vuotta. Keskinäinen hellyys ja kiintymys näkyy, mutta miksi heidän sitten täytyy raastaa toisiaan rikki järkyttävällä sanasodalla? Heidän yölliset vieraansa Nick (Kai Vaine) ja Honey (Linda Wiklund) - ketkä Martha on kutsunut jatkoille taas yhdeltä yliopiston vastaanotolta, joutuvat pelinappuloiksi ja vedetyksi mukaan tähän "leikkiin". Tuntuu että taisteleva pari tarvitsee yleisöä, ehkä todistajiksi draamalleen. Yleensä parit pitävät riitansa yksityisinä, mutta eivät Martha ja George. Lisää kerroksia heidän suhteestaan paljastuu kuin sipulista, ja kaiken alla jyskyttää kysymys miksi. Miksi selkeästi yhteen hitsautunut pari kohtelee toisiaan näin? Vieraatkaan eivät säästy. George piinaa Nickiä, keskeyttämällä tämän puheita ja suoraan sotkemalla asioita. Todella ärsyttävää. Myös Honey saa osansa nälvinnästä. Ja toinen näytös alkaa Marthan lytätessä Nick ja tämän mieskunto.

Siinä missä Martha sivaltaa miestään epäonnistumisista, saamattomuudesta ja selkärangattomuudesta niin George vastaa yhtä vahvasti eli vaimonsa alkoholiongelmalla ja irtosuhteilla. Kummallakin riittää aseita. Vaan eipä tunnu olevan kauhean auvoista se Nickin ja Honeyn avioliittokaan. Molemmat parit ovat päätyneet naimisiin... no, pakon sanelemana. Pitää muistaa että tässä ollaan 60-luvulla. 

Välillä ihmisten väliset keskustelut muistuttavat tennisottelua; katsojan pää (tai ainakin silmät) liikkuvat rytmisesti oikealta vasemmalla ja taas takaisin. Mitä toinen vastaa, minkälaisen uuden solvauksen hän sivaltaa vastapuolelle? Näitä otteluita käydään oikeastaan kaikkien osapuolten välillä näytelmän ja illan edetessä.

Mutta silti. George on ainoa mies joka on tehnyt Marthan onnelliseksi. 

Yö kuluu eteenpäin ja alkoholia kulutetaan lisää, koitetaan tanssiakin ja Marthan avoin flirttailu Nickin kanssa saa lisää kierroksia. Kaikkien menneisyydestä paljastuu ikäviä, surullisia ja traumaattisia asioita - mistä saadaan taas lisää aseita toisten satuttamiselle. Katsomossa tulee väkisinkin hykerreltyä niin taitavalle näyttelijäntyölle, nerokkaalle tekstille ja Reita Lounatvuoren suomennokselle, kuin millintarkalle ohjauksellekin. Väliajalla moni pohtii oman parisuhteensa tilaa (arvatenkin helpottuneena). Tämä on kyllä teatteria isolla T:llä, kunnon draamaa missä käydään läpi monenlaisia tunteita. Helpolla ei pääse katsojakaan tästä Albeen mankelista. Roolien keskinäinen dynamiikka on kyllä hienoa seurattavaa.

Näin tämän kolme vuotta sitten Lontoossa ja silloin Marthan roolissa säkenöi Imelda Staunton. Huikea roolityö jota olisi kai vaikea ylittää. Vaan mitä tekee Ritva Jalonen? Niin hekumallisen ja herkullisen Marthan ettei paremmasta väliä. Tämän Martha on sisältä rikki revitty ja ainoa tapa selviytyä on käydä jatkuvaa sotaa rakkaimman ja läheisimmän ihmisen kanssa. Myös alkoholi tuntuu turruttavan ja helpottavan eloa, kuten myös yliopiston nuorten miesten vokottelu. Ei voi kun ihailla tätä lämpöä ja läsnäoloa mitä Jalonen hehkuu, silmät palaen ja joka solullaan eläytyen. Myös Latva-Äijön karisma kantaa, vaikka aluksi mietinkin hänen olevan inasen liian nuori roolissa. Olipa turha pelko. Vaineen tehtävä on olla salskea silmänilo, mutta osaahan mies toki näytelläkin, miestä jonka tunteet ja turhautuminen heittelevät laidasta laitaan. Wiklundin Honey on sopivalla tavalla blondi. Tämän naivius saa kolauksen kun käy ilmi että puoliso on lörpötellyt heidän intiimeistä asioista, ja Wiklund tulkitsee juuri sopivalla intensiteetillä.

Juho Wiklundin lavastus yhdistää olohuoneessa lämmintä puuta huonekaluissa ja kirjoja sekä tärkeän baaritiskin. Kaiken keskellä Chesterfield-sohva ja nojatuoli odottavat istujia. Täydet kirjahyllyt luovat historian apulaisprofessorin kotiin oppinutta tuntua. Lattian intarsiakuviointi on myös kaunis katseenvangitsija. Mari Pajula on suunnitellut puvustuksen joka henkii ajankuvaa. Varsinkin Marthan upeanvihreä veluurihaalari on kovin 60-lukua, kuten myös Honeyn kaunis mekko.

Esityksiä on muuten vaan 21.11. asti ja osa näytöksistä on täyttymässä kovaa vauhtia, eli lippujen kanssa kannattaa olla nopea mikäli mielii tämän nähdä. Ja ilman muuta kannattaa, koska harvassa ovat näin intensiiviset näytelmät. Esitykset missä kaikki loksahtaa kohdilleen.

Kuvien copyright Mika Lumme.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kapitalismi - tarinoita pääomasta / Teatteri Jurkka 20.10.2020

Raisa Omaheimon ja Elina Kilkun trilogia saa odotetun päätöksensä Teatteri Jurkassa. Siinä missä Läski (2016) keskittyi ylipainoon ja Häiriö (2018) mielenterveysasioihin, niin nyt Kapitalismi summaa kaiken aiheesta... no, kapitalismi. Niin Läskissä kuin Häiriössäkin kapitalismilla oli kyllä oma tärkeä osansa, joten Omaheimo & Kilkku jatkoivat vaan samojen teemojen pallottelua ja tuloksena syntyi tämä. 

Kapitalismi koostuu fragmentaarisista osioista joissa näyttelijät esittävät Omaheimoa (Henna Tanskanen) ja Kilkkua (Jenni Kitti) pohtimassa asioita, monelta eri kantilta. Esityksessä pohditaan paljon millainen esitys kapitalismista tehtäisiin ja tuleekohan tästä ihan huono. Verkkosukkiin, korkkareihin ja korsetteihin pyntätyt leidit tuovat kabareemaisia vivahteita ja liikkeitä lavalle. Viimeksimainitusta kiitetään Mikko Orpanaa.

Puolentoista tunnin aikana ehditään moneen. Välillä aika hengästyttävälläkin tahdilla. Osakeomistukset (ja miten se on ristiriidassa taiteilijuuden kanssa), Marxin Pääoman mahdollinen dramatisointi ja herran perhesuhteet, pääomatuloilla vaurastuminen (demonstrointi värillisillä palloilla), kapitalismi ja katosta laskeutuva My Little Pony-Darwin, mainio etuoikeuskävely, lorupussin salaisuudet, erilaisia sitaatteja aiheesta, pari kylmäävää työkokemusta tekijöiden menneisyydestä, iltasatu, Titanic-elokuvan remake, visio Hartwall Areenalla toteutettavasta spektaakkelista ja paljon paljon muuta, myös erilaisia aihioita. Hauskoja ja viihdyttäviä, mutta myös aika kylmääviä välähdyksiä. Ja ennenkaikkea sellaisia juttuja missä katsoja saa paljon ahaa-elämyksiä.

Eniten kyllä ahdisti näin kirjojen suurena ystävänä kertomus Kilkun useamman vuoden työkokemuksesta ison kirjakauppaketjun myymälässä. Miten pikkuhiljaa vain myyntiluvuilla on väliä ja määrä korvaa laadun. Tottahan tämä on, ja itsekin olen sen hyvin huomannut kirjakaupoissa asioineena. Valikoima kutistunut, myynnissä kaikkea muutakin (millä ei ole mitään tekemistä kirjojen kanssa) ja tyrkyttävät myyjät eivät herätä ostohalua. Asiakaskontaktointi ahdistaa ainakin minua.

Kapitalismi jättää paljon avoimia kysymyksiä, mutta ei tarjoile juuri vastauksia. Kuka osaisi sanoa mikä sitten ellei kapitalismi? Googlen mukaan aika helkkarin monessa asiassa on menty liian pitkälle, vaan ei kapitalismissa.

Paula Koivusen niukka lavastus ja seksikkäät puvut ovat hyvä kontrasti toisilleen. Keskiössä on tälläkin kertaa tärkeä teksti. Kitti ja Tanskanen ovat kadehdittavan monipuolisia esiintyjiä ja ottavat harvalukuiseen (mutta loppuunmyytyyn) katsomoon tiukasti kontaktia. Se on aina kivaa Jurkassa kun täällä oikeasti pääsee lähelle esitystä ja lavalla olijoita. 

Kuten muissakin Omaheimo & Kilkku -duon esityksissä niin nytkin Tomi Flykt vastaa äänisuunnittelusta ja sävellyksestä, sekä videosuunnittelusta ja yhdessä Saku Kaukiaisen kanssa myös valoista. Tasaisen varmaa työtä kaikilla rintamilla. 

 

Eihän tämä mikään sellainen hyvänmielenesitys ole, vaan aika ahdistava ja synkkäkin. Silti toteutustapa, joka miksaa erilaisia tyylilajeja ja tarjoilee synkeät asiat pilke silmäkulmassa, kaivaa nauruntyrskähdyksiä katsojista. Lasten lelujen käyttö tuo lisää leikkisyyttä mukaan. Ja lopuksi, epätoivon ollessa suurimmillaan, Kitti ja Tanskanen, Kilkku ja Omaheimo, ottavat toisiaan kädestä kiinni. Yhdessä tästä selvitään.

Jään odottamaan mihin kiperään aiheeseen nämä taitavat naiset tarttuvat seuraavaksi!

Sattumalta esityksen jälkeen oli vielä pieni rupatteluhetki tekijöiden kanssa, uuden teatterijohtaja Tuomas Parkkisen johdolla. Puolen tunnin keskustelussa juteltiin inhimillisyydestä ja ihmisellisyydestä, kunnianloukkaussyytemahdollisuuksista (jos asiat ovat tosia, ei semmoista voi nostaa), ja siitä voiko taiteilija huutaa lavalla asioiden vääryydestä, jos hänellä ei ole tarjota ratkaisuita tai vastauksia ongelmiin. Ja sitten se, että onko esitys tuote kuten hampurilainen ja katsoja lähtee teatterista kylläisenä? Kapitalismi jätti minulle ainakin pienen nälän...

Esityskuvien copyright Marko Mäkinen, keskustelutilaisuuskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ikiliikkuja / Tampereen työväen teatteri 16.10.2020

Kun ensimmäinen näytös Sirkku Peltolan muokkaamasta Maiju Lassilan Ikiliikkujasta päättyi olin hetken äimän käkenä. Nytkö se Peltolakin lähti sketsiviihteen maailmaan? Näiden hölmöläisten touhuilleko pitäisi sitten nauraa? Välillä oikeasti tuntui että olisi katsellut jotain sketsiohjelmaa mainoskanavalta. Mutta toinen näytös avasi asiaa enemmän, ja aloin nähdä sen hömpötyksen taakse. Lopulta esitys jäi salakavalasti mielen sopukoihin kutkuttamaan. Työviksen lanseeraama "rehevän kansan rillumarei" on aika osuva kuvaus.

Ei Työviksen Ikiliikkujan tarkoitus olekaan olla vakavasti otettavaa taidetta, vaan nimenomaan kansan syviä rivejä (mitä ne ikinä ovatkaan tätä nykyä) liikuttavaa ja viihdyttävää "hömppää". Kyllä tämä helpon ja halvan rahan perässä juokseminen puhuttelee nykyihmistäkin, vaikka näytelmä on kirjoitettu reilut sata vuotta sitten. Hahmogalleria saa virneen katsojan suupieliin jo pelkällä olemuksellaan. Ryysyiset ja nuhruiset ihmiset pällistelevät pullonpohjalasiensa läpi Jaana Aron suunnittelemissa agraariasuissa. Vastakohtana kulahtaneille maalaisjunteille nähdään myös spedemäinen (ja tarkoitan tässä nimenomaan sitä Pasasta) Jorma Piikeli (Auvo Vihro) joka keekoilee niukoissa urheilusortseissa ja stetsonissa sekä wahlroosmainen Högforsin tehtaan edustaja (Panu Valo) vitivalkoisissaan. Nuhruista on tumma savupirttikin (Hannu Lindholmin käsialaa) ja sille raikasta vastakohtaa tuo agraari-Suomen vihannoivat kesämaisemat Tero Koiviston projisoinneissa.

Pirtamestari Hapatus (Tom Lindholm) ja jumalallisia pohtiva poikansa Nisse (Janne Kallioniemi) ovat päättäneet rikastua myymällä kehittämänsä ikiliikkujan. Vakaa usko äkkirikastumiseen ajaa heitä ja aika kuluu kiiltävää kapistusta säätäessä, siinä kun perheen naisväki pistää hihat heilumaan. Pielo-emäntä (Teija Auvinen) ja Hely-tytär (Ilona Pukkila) lahtaavat eläimet, ripustavat pyykit ja pitävät hommat kunnossa kun miehet säätävät, juopottelevat, haaveilevat ja turaavat aikaansa turhuuksiin. Ostetaan velaksi, koska kyllähän ikiliikkujasta saavat tulot sitten kattavat kaiken. Kauppakuvioihin sotkeutuvat jo mainittu Piikeli sekä turun murteella kiekuva agronomi Pullinen (Samuli Muje) ja viinaan menevä tilallinen Hilattu (Mika Honkanen) - se varsinainen sketsihahmokolmikko. Kun vielä nuori tanssiinmenevä Junu (Panu Valo) kosiskelee Helyä, pelimanniäitinsä Beatan (Anna-Mari Kivimäki) soittaessa taustalla, on henkilökavalkadi valmis. Kivimäen säveltämä kansanmusiikkipoljentoinen haitarimusiikki onkin varsin sopivaa tähän, ja aina välillä pistetään tanssiksi. Musiikista isot aplodit.

Ja kyllähän tämä koko porukka pistelee parastaan komedianäyttelemisen saralla. Erityisesti Kalliomäki tekee hurjan hienon roolityön sönköttävänä Nissenä, joka pitää itseään kirjanoppineena ja lausuu "latinaa". Mutta sanoo hömelö Nisse ihan viisaastikin: mikään ei ole mahdotonta jos vaan yrittää. Niin, paitsi ehkä ikiliikkujan keksiminen. Nissen lapsenusko on liikuttavaa: "Nyt ei muuta kun käydään senaatissa nostamassa fyffet jolla koko tämä shoppailupaljous maksetaan".

Ikiliikkuja on myös hyvin liikunnallinen esitys. Timo Saaren koreografiat ovat vauhdikkaita ja jatkuva liike vie esitystä eteenpäin. Taukopaikat tuovat suvantokohtia menon keskelle. Tähän liittyen katsoja voi tykönään pohtia mikä se loppuviimein ihmistä oikein liikuttaa, rahanahneus vai rakkaus, vaiko uteliaisuus? Vaiko musiikki kuten tässäkin nähdään.

Peltola sotkee Lassilan hersyvään kieleen (trollottaa, köpö töppö) nykysuomea ja sen ilmaisuita (nyhtökaura, selfie-kepakko, räjähtelevät lepakot, sori siitä) ja tuloksena on hykerryttävä kielten sekamelska. Ihan pätevältä kyllä kuulostaa eikä lainkaan ristiriitaiselta. Sanasotailu on kivaa kuunneltavaa. Peltolaan voi kyllä aina luottaa, niin kirjoittamisen, dramatisoinnin kuin ohjauksenkin osalta.

Voin hyvin kuvitella miten tämä tulkinta olisi överiksi vedettyine kansanhahmoineen naurattanut silloin sata vuotta sittenkin, vaikka osa sanonnoista ja viittauksista täähän päivään olisikin mennyt ohi. Samalla tavalla Shakespeare viihdytti rahvasta kansankomedioillaan. Hykerryttää enemmän kuin ääneen naurattaa, jos kohta ensi-illassa näkyi suurta riemua osassa katsojissa. Siitäkin tuli hyvä mieli itselle, kun katsoi miten tämä koronan murjoma kansa ilakoi. Salakavala komedia siis.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pilvien paino / Teatteri Qo, Kulttuurikeskus Caisa 15.10.2020

Nukketeatteria aikuisille. Kas siinäpä houkutteleva sanapari, joka saa ainakin minut raivaamaan allakasta oitis tilaa. Vaikka tietämykseni ukrainalais-ranskalaisesta runoilija Irène Némirovskystä ja suomalaisesta Elvi Sinervosta ovatkin minimaaliset (jälkimmäisen nimi on sentään tuttu) niin katsoin sen seikan olevan ennemmin ehkä seikkailu, mahdollisuus oppia jotain uutta. Toki hienon nukketeatterielämyksen siivittämänä.

Tunnin mittainen Pilvien paino sai ensi-iltansa vasta nyt lokakuussa, koronan takia tietenkin. Monipuolinen nukketeatteritaiteilija Mila Nirhamo on ilahduttanut minua useilla esityksillä viime vuosina. Likka, Vedenalainen ja Kohtauspaikkoja kadonneille nyt ainakin tulee mieleen. Monilla nukketeatterin parissa toimiville tuntuu olevan yhteistä tehtävästä toiseen sujuvasti liukuminen. Käsikirjoittajasta ohjaajaksi, nukettajasta nukenrakentajaksi. Nyt Pilvien painossa Nirhamo vastaa käsikirjoituksen, ohjauksen ja lavastuksen lisäksi esiintymisestä, yhdessä Perrine Ferrafiatin kanssa. Vaaleiden paperisuikaleiden taustoittamalla lavalla nähdään kaksi naista, erilaisia mutta samankaltaisissa elämäntilanteissa. Némirovsky ja Sinervo heräävät henkiin, niin näköisnukkien kuin herkkien näyttelijöiden tulkinnassa. 

Koko esitys on eteerisen kaunis ja verkkainen. Osuvat musiikkivalinnat ja Ferrafiatin konstailematon äänisuunnittelu on kuin piste iin päällä. Valtteri Bruunin soittama kitaramusiikki, venäläinen mieskuorolaulu - kaikki kuin tähän tehtyä. Jere Suontaustan valot luovat papereihin kauniita kontrasteja. Monikielisyys kuulostaa kauniilta, vaikken ranskaa tai venäjää ymmärräkään.

Irene pelkää (ja tietää) ettei ehdi saada teostaan valmiiksi, koska kaikesta on pula. Oikeassahan hän olikin, koska lavantauti vei lahjakkaan naisen 1942 Auschwitzissä. Perinnöksi jäi matkalaukullinen tekstejä, jotka toinen tyttäristä piti lukematta hallussaan 50 vuotta. Tämä matkalaukku, ja kengät, jää myös katsojan verkkokalvoille Irenen poistuessa näyttämöltä.

Näyttämön kirjapinot muuntuvat moneen, ja paljastavat sisuksistaan kaikenlaisia yllätyksiä. Paperinuket, esineteatteri ja nuket muodostavat harmonisen kokonaisuuden jota Nirhamon ja Ferrafiatin näyttelijäntaidot täydentävät. Naiset esiintyvt ajattomissa mekoissa (tai harmaassa vankipuvussa) ja paljain jaloin. Äiti-lapsisuhteet, tasapainon löytäminen elämässä, oma kirjallinen työ - monenlaisia teemoja tulee mieleen. Antisemitismi nostaa päätään. Pariisin pommitukset vuonna 1940 on upeasti toteutettu kohtaus, kirjoituskoneella luotuine konekivääritulineen.

Jokaisella tavaralla ja esineellä on paikkansa lavastuksessa, samoin kuin jokaisella lauseellakin. Millintarkkaa työtä. Kirjailijanaisten saamat kritiikit ovat kauniita sanoja täynnä, mutta mitä apua siitä loppujen lopuksi oli. Kumpikin päätyi vangiksi, ja vaikka Sinervo vapautettiinkin myöhemmin, niin kommunistileima istui. Pahinta oli kun leirillä menetti ihmisarvonsa. Haaveet muuttuivat pieniksi, kunpa tulisi kuulluksi ja nähdyksi. "Luomishalu etsii aina jonkun reiän". 

      

Esitys pohjautuu Sinervon ja Némirovskyn kirjeisiin, muistiinpanoihin ja kaunokirjallisiin teoksiin. Hienosti sieltä kaikesta on poimittu yhtäläisyyksiä kahden lahjakkaan kirjailijan ja runoilijan elämästä. Maailma ympärillä mullistui ja siinä naispuolinen luova taiteilija oli kuin lastu laineilla.  Halu kirjoittaa ihmisille on kova, kuten myös usko sodan loppumiseen. Pienet lappuset puun oksilla koskettavat.

Olo jää haikeaksi. Samalla myös oudon toiveikkaaksi, kun naiset leijuvat yhdessä pilvenhattaralla pois. On toivoa, silti.

Lämmin kiitos työryhmälle kauniista ja herkästä teoksesta; teoksesta jolle toivon pitkää ikää.

Kuvien copyright Miso Macura.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mary Poppins / Svenska Teatern 3.10.2020

Pakko tunnustaa: En ole koskaan nähnyt alkuperäistä Maija Poppasta missään muodossa. En siis sitä klassikkoleffaa, en lukenut kirjoja. Se muutaman vuoden takainen jatko-osaleffa on kyllä tuttu, ja toki moni ikonisista musiikkikappaleista ja tarinakin pääpiirteissään. Silti tämä Svenska Teaternin syysuutuus kiinnosti kovasti. Hieno tekijäkaarti houkutteli katsomaan. 

Eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Mary Poppins oli koko perheelle suunnattua väri-iloittelua. Musiikki svengasi upean ison bändin ja kapellimestari Kristian Nymanin johdolla. Ohjaaja Markku Nenonen käsitteli taitavasti isojakin kohtauksia ja hänen laatimansa monipuoliset koreografiat saivat hymyn huulille. Nokikolareiden joukkotanssi Lontoon kattojen yllä, keittiökohtaukset tai puistotanssit, kaikki ilahdutti. Aivan huikeaa silmäkarkkia. Lisäksi Säde Kajovaara oli laatinut muikeita steppikoreografioita moneen kohtaan. Tanssillisestikin siis todella kivaa katsottavaa.

Jani Uljas oli tehnyt värikkäät kaksiulotteiset lavastukset joilla Banksin perheen keskiluokkainen brittikoti herää henkiin. Lisäksi koko Lontoo puistoineen ja yösilhuetteineen oli todella kaunis. Fantasiaelementtejä nähtiin lavalla myös ja paljon eri sävyjä. Kohtauksista toiseen siirrytään sujuvasti, ja lavastuksessakin on paljon kaikkea hauskaa katsottavaa. Hetkellisesti tekniikan kikkailut tuovat mieleen legendaarisen Näytelmän joka menee pieleen, mutta nyt tosin asialla oli Poppasen taikuus eikä amatööriryhmän räpellykset. Mitä kaikkea voi Poppasen laukkuunkin mahtua! Joonas Tikkasen kauniit videoprojisoinnit tukivat hyvin lavastuksen kokonaisuutta.

Myös Pirjo Liiri-Majavan puvut tarjoilivat värikylläisyyden lisäksi monenlaisia yllätyksiä. Banksin perheen hieman konservatiiviset asut (ja lasten merimieshenkevät) veivät ajatukset hyvinkin sinne viktoriaaniseen Lontooseen, mutta Fru Corryn kirjainbileet ja moni muu kohtaus tarjoilikin sitten uskomatonta väriloistoa ja hulmuavia helmoja ja vaikka mitä. Elävät patsaat ja nokikolarit ja yliampuva amiraali - kaikki niin hienoa. Ja ikoninen Maija P. itse, kaunis kuin kuva! Erityisesti Bertin kukkakuosinen puku puistotanssikohtauksessa iski silmiini. Hahmojen peruukit ja maskeeraus (Pirjo Leino) loihtivat hahmot eläviksi, varsinkin karmaisevan neiti Andrew'n kampaus hiveli silmiä! Ja ne kaikki todella värikkäät peruukit Fru Corryn kemuissa!

Visuaalisen hienouden lisäksi näyttelijävalinnat oli kyllä roolitettu nappiin. Jo Tampereen teatterin Notre Damen kellonsoittajassa hurmannut Josefin Silén oli kuin syntynyt Maija Poppaseksi! Viilipyttymäinen ja napakka lastenhoitaja pistää koko Banskin perheen ruotuun ja vähän kaikki muutkin. Hän onnistuu olemaan samaan aikaan säkenöivän hurmaava ja hieman myös autoritäärinen. Kujeilevampaakin puolta nähdään aina välillä. Silénin ääni kantaa soljuvasti ja tanssitkin sujuvat. Ryhdikäs olemus ja todella upea roolityö! Hieman salaperäisenä Bertinä nähdään ruotsalaiskomistus Denny Lekström, itselleni ihan uusi tuttavuus. Hyvin sujuu häneltäkin nokikolari/maalari/monitoimimiehen osa. Hänen ja Maija P:n suhde on kyllä kiehtova, joku yhteinen menneisyys näillä selkeästi on. Bert vie Banksin lapsia monenlaiseen seikkailuun.

Lauantain ensi-illassa lasten rooleja näyttelivät ilmiömäisen hyvät Anna Kettunen (Jane) ja Aron Nyman (Michael) - hurmaavia molemmat. Heidän vanhempinaan Aaro Wichmann, monesta hyvästä musikaaliroolista tuttu, sekä upeaääninen Anna-Maija Jalkanen. Yksi Mary Poppinsin juonikuvioista keskittyykin George Banksin henkiseen kasvuun yrmeästä järjestyksen miehestä lempeämmäksi ja perhekeskeisemmäksi isäksi. Wichmann on kyllä roolissaan todella naseva. 

Saara Lehtonen hurmaa sekä Banksin perheen keittäjänä että Fru Corrynä, aina yhtä raikas ja iloinen esiintyjä. Ann-Marie Heinon molemmat roolit saavat myös syvälliset tulkinnat. Linnunruokaa kauppaava surumielinen rouva sekä suoraan helvetin esikartanoista noussut (ja sinne myös katoava) kalanmaksaöljyään tuputtava lastenhoitaja Fröken Andrew olivat kyllä ihan parhaimmistoa koko esityksessä. Muista roolitöistä pitää mainita vielä Lasse Lipposen erinomaisen notkea akrobaattisuoritus Neleus-patsaana ja sympaattisen punatukkainen Northbrook (Peter Pihlström). Ja erikoismaininta hurmaavalle maltankoiralle, joka varasti huomion aina ilmestyessään lavalle.

Kaikki ei suinkaan ollut iloista päivänpaistetta, vaan esimerkiksi öinen lastenhuonekohtaus missä nuket ja nallet heräävät henkiin saattaa tulla vähän isompienkin ihmisten uniin kummittelemaan. Hieman ehkä sellaista osoittelevaa ja saarnailevaa sävyä kertomuksessa oli hetkittäin, vaikka käsittääkseni sitä oli saatu P. L. Traversin luomiin alkuperäisteoksiin verrattuna häivytettyäkin hieman. Mutta on tämä silti sellainen hyvänmielen satu koko perheelle. Kuinkakohan moni lapsikatsoja haluaisi oman Maija Poppasen pistämään kaikki koti- ja perheasiat ruotuun? Mikä tahansa asia on toteutettavissa jos sitä vain haluaa tarpeeksi on yksi iso opetus mitä Maija P. katsojille jättää. Elämäänsä kannattaa aina aika ajoin vähän ravistella.

Koronatoimet oli Svenskanilla mietitty todella hyvin. Oma paikka oli kakkosparven aitiossa ja sieltä näki hyvin permannon turvavälit. Joka toinen penkkirivi oli poissa käytöstä ja seurueiden välillä muutenkin välit. Lisäksi suurin osa katsojistakin käytti maskia.

Mainittakoon vielä että Markku Nenonen ja koko Svenskanin työryhmä sai kunnian tehdä ihan oman versionsa, eikä musikaalimaailmassa niin kovin usein nähtyä ns. replikaa. Toki asioita piti hyväksyttää oikeudenhaltijoilla Disneyllä ja Cameron Mackintoshilla, mutta silti. Hyvä!

Näytökset jatkuvat vuoden loppuun asti, mutta kevät pidetään taukoa ja jatketaan taas syksyllä 2021.

Mary Poppins tarjoaa mahtavan musikaaliesityksen toisella kotimaisella (suomitekstityksen saa kyllä Thea-sovelluksella puhelimeen) - monessakin mielessä tämä oli ihan kansainvälistä tasoa. Vajaat kolme tuntia menee tässä taikamaailmassa kyllä nopeasti. Kun legendaarinen lastenhoitaja lopussa liihottaa pois lavalta, yläilmoihin kadoten, niin haikeus iskee!

Esityskuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sontiainen - balladi koti-ikävästä / Teatteri Avoimet Ovet 3.10.2020

Halusin nähdä tämän viime keväänä ensi-iltansa saaneen musiikkiteatteriesityksen uudelleen. Koska jotkut jutut vaan on sellaisia, jäävät päähän ja sydämeen ja sieluun. Hanna Kirjavaisen kirjoittama ja ohjaama Sontiainen - balladi koti-ikävästä oli juuri tämmöinen esitys. Ja olenpas tyytyväinen että kalenterista löytyi juuri sopiva kolonen toisellekin kerralle.

Itse esitys oli hieman tiivistynyt ja napakoitunut keväästä, mukana oli jotain ajankohtaisia heittoja mm. koronan suuntaan ja yksi hieman ahdistava hirttäytymiskohta oli jäänyt pois. Muuten musiikki oli edelleen letkeää ja upeasti tarinaan sopivaa sekä koko esiintyjäviisikko vauhdissa vaikka katsomossa olikin vain kourallinen ihmisiä. Vaikka tämä on oikeasti aika ahdistavia asioita käsittelevä esitys (suomalaissiirtolaisten ahdingosta Amerikan ihmemaassa) niin mukana on paljon lämpöä ja inhimillisyyttä ja huumoriakin. Ulos kävelee jotenkin puhdistuneena ja valaistuneena. 

Kannattaa lukea juttuni viime helmikuun ensi-illasta, linkki tuolla hieman ylempänä.

Ihana bonus oli tekijöiden Q&A tilaisuus näytelmän jälkeen. Hanna Kirjavainen avasi hieman näytelmän taustoja, miten ja miksi tämän päätti tehdä. Aihe löytyi kymmenkunta vuotta sitten kun hän törmäsi Tom Sukasen tarinaan. Alunperin Sontiaisesta piti tulla ison mittakaavan musikaali Helsingin kaupunginteatteriin, mutta sitten siellä vaihtui johtaja ja suunnitelmat muuttuivat. Muokkausten jälkeen tulikin tämmöinen klubikeikkamuotoinen intiimi juttu. Minusta vallan erinomainen näinkin, mutta toki tarina olisi ollut laajempi isommalla näyttämöllä.

Oli myös kiehtovaa kuulla miten esiintyjät satsasivat Sontiaiseen. Juha Pulli opetteli soittamaan banjoa ja Anna-Riikka Rajanen haitaria, eikä kummankaan soittamisesta uskoisi etteivät soittimet olleet hallussa aiemmin. Banjo varsinkin on tosi isossa roolissa amerikansoundisissa Lännen-Jukan biiseissä. Pekka Lehden hienot sovitukset tekevät kyllä oikeutta musiikille muutenkin. Kirjavainen myös kertoi että Sukasen rooli oli kokoajan tehty Aarni Kivinen mielessä. 

Yleisöllä oli kiinnostavia kysymyksiä ja kommentteja ja sain myös vahvistuksen itselleni Macbeth-noitien vaikutuksesta Sukasen tapaamiin raakkuviin haamunäkyihin.

Esityksiä on vielä 17.11. asti, joten suosittelen lämpimästi hankkimaan liput ja katsomaan tämän universaalin koti-ikävästä ammentavan esityksen. Lippuja teatterilta!

Esityskuvan copyright Mitro Härkönen, Q&A kuva omani.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.