Anneli Kanto kirjoitti hienon kirjan, ja ensimmäisenä sen dramatisointiin ehti tarttua musiikkiteatteri Kapsäkki. Rottien pyhimys sai ensi-iltansa huhtikuussa 2023, ja Hämeenlinnan teatterin draamaversio sai ensi-iltansa syksyllä 2023. Kapsäkin lava, budjetti ja resurssit ovat toki pienemmät kuin isomman kaupunginteatterin, mutta eivät nämä teokset onneksi toistensa kanssa kilpaile lainkaan. Molempi parempi, hyvin täydentävät toisiaan.
Kanto itse vastaa libretosta ja Jukka Nykänen sävellyksestä. Reetta Ristimäen ideasta tämä prosessi alkoi, ja hän myös ohjaa. Musiikki on aivan mainiota, semminkin kun tykkään kovasti ns. vanhasta musiikista. Kolmihenkinen bändi soittelee periodisoittimia lavan reunaan änkeytyneinä ja asianmukaisesti vaatettuina. Janek Öller (nokkahuilut ja säkkipilli), Ilkka Heinonen (jouhikot ja gamba) sekä Miika Vintturi (koskettimet) vetävät aivan älyttömän hienosti. Musiikki on aivan ihanaa. Syntikoista saadaan cembaloääniä ja niiden avulla vanhan kuuloiseen musiikkin tuodaan uusia kerrostumia. Musiikki on ajatonta vaikkakin vanhan musiikin kaiku on läsnä joka sävelessä. Musikaalista on Martinuksen ja Pelliinan rakkausduetto ja kyllä siellä muutenkin on sellaisia "musikaalisuutta" kuultavissa. Lopuksi kuultava kirkkoherran ja linnanrouvan mainio duetto on hersyvän hauska - kaikkihan haluavat ottaa kunnian maalauksista.
Rottien pyhimys kertoo keskiaikaisen Hattulan kivikirkon maalareista, siis siitä kiertävästä joukosta jotka kulkivat keikkahommissa maalaamassa kirkkojen sisäseiniä. Fiktiivinen kertomus toki, mutta tämmöinen se seurue saattoi olla. Miehet saapuvat Hattulaan, ja sattumien oikusta saavat apulaisekseen kylässä asuvan oudon Pelliinan (Aurora Manninen). Mestari Martinus (Jasper Leppänen) ja Andreas Pictor (Jyri Leppänen) ovat jumalan asialla, tekeväthän heidän maalaukset tälle kunniaa. Silti maallinenkin houkuttaa ja Martinus ajautuu Pelliinan kanssa suhteisiin.
Manninen on aivan ihastuttava Pelliinan herkässä roolissaan. Hän onnistuu olemaan uskottavasti kouluttamaton maalaisnainen, joka kasvaa taiteilijaksi, ja sielukkaaksi kirkkomaalariksi. Ja miten kaunis ääni! Jyri Leppänen nyt vaan on yksi Suomen hienoimmista laulajista ja oli ilo kuulla häntä lavalla pitkästä aikaa.
Kirkon valtaa edustaa kirkkoherra Herckepaeus (Petri Bäckström) - joka on katkera monestakin asiasta, ja maallista valtaa linnanrouva Märta (Eeva Semerdjiev), joka on kerrassaan mainio.
Vaikka henkilöitä ja tapahtumia on karsittu minimiin, niin esitys on erittäin toimiva. Se keskittyy taiteen tekemiseen, maalarien keskinäisiin väleihin ja Martinuksen ja Pelliinan suhteeseen. Tekstissä on paljon myös huumoria ja lämpöä, eikä se ole juurikaan hengellinen mitä aihe sopisi olettaa. Sitä ei toki ole Kannon alkuperäistekstikään. Kieli on rikasta, hersyvää, roisiakin. Hyvin toimii musikaalinakin.
Elle Mikkolan lavastus keskittyy kirkkomaalauksiin, jotka riittävätkin mainiosti visuaalista silmänruokaa tarjoten. Muuten juuttikankailla saadaan lavalle ilmettä ja toki massiivinen risti kuuluu kuvaan. Projisoinneilla (Calvin Guillot ja Matgorzata Nowicka) saadaan lisää ulottuvuutta maalauksiin. Marja Uusitalon puvut ovat ajan hengen mukaisia. Rouva Märtalla ylhäisön suosimaa värikästä samettia ja silkkiä, muilla aika vaatimatonta, pellavanväristä. Mirkka Saaren valot ja Max Marshallin äänet viimeistelevät visuaalisesti hienon aikamatkan keskiaikaiseen kivikirkkoon.
On lohdullinen ajatus että vaikka tekijät katoavat ja vaipuvat historian hämäriin, taide ja sen kauneus jäävät. Niin myös Hattulan kirkonkin tapauksessa. On myös upeaa että kirkon maalaukset toimivat inspiraation lähteinä satoja vuosia myöhemmin, ensin romaaniin ja siitä musiikkiteatteriin ja näytelmään asti. Taide on ikuista!
Aivan mahtavaa että Rottien pyhimys palaa Kapsäkin lavalle uusintaensi-illan merkeissä helmikuussa 2024! Menkää katsomaan, ette taatusti pety. Minäkin taidan mennä uusimaan hienon elämyksen.
Esityskuvien copyright Sakari Röyskö.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
