Kansallisbaletin tähtihetkiä / Tampere-talo 25.5.2019

Kansallisbaletin Muumipeikko ja Taikurin hattu jäi välistä kun sitä esitettiin Helsingissä kaksi vuotta sitten keväällä. Joten aivan mainiota että se oli nyt mukana, kun baletti vieraili Tampere-talolla kahden esityksen verran kautensa päätökseksi. Ja aivan mahtavaa ylipäätään kun Kansallisbaletti nähtiin taas Tampereellakin!

50 minuuttin mittainen baletti aloitti illan. Etukäteen mietin miten ihmeessä pulleat muumihahmot taipuvat balettiin. Yllättävän hyvin sanoisin. Tanssillisesti tämä ei ollut mikään ihmeellinen tai vaativa teos, mutta varsinkin katsomossa olleille lapsille oivallinen tutustumismatka baletin saloihin. Pikku Myy (Emilia Števik) oli juurikin sopivan napakka, Nuuskamuikkunen (Giuseppe Martino) eteerisen itämainen ja Nipsu (Ruan Cruíghton) aina ikuinen väliinputoaja.

Muumiperhe oli kokonaisuudessaan kömpelöä sakkia, mutta kummasti Muumimamma (Charlotte Schauman-Mäki) joraa ja jalka nousee. Hahmoilla on muumimaiset kypärät päässä, joten siellä puvun sisällä voisi tanssia kuka hyvänsä. Ja kun ei tässä oikein virtuoottisella tanssillakaan pääse briljeeraamaan. Muumipeikko (Jani Talo) ja Niiskuneiti (Mai Komori) ovat liikuttavia nuoren lempensä pauloissa ja Muumipappa (Linas Kavaliauskas) huitoilee keppinsä kanssa.

Kun Mörkö (Ville Mäki) lipuu estradille sydämessäni läikähtää. Se on aina ollut yksi suosikkihahmoistani Muumilaakson porukasta (ja edes joku jääkiekkohömpötys ei muuta Mörköä mielessäni). Mörkö ei sitten kyllä tanssi, se vain lipuu. Uhkaavasti. Tuomas Kantelisen elokuvamainen musiikki muuttuu iloisen kukikkaasta synkäksi ja mahtipontiseksi. Voi väärinymmärrettyä Mörkö-ressukkaa! Mutta Muumimamma tanssiipa Mörkön kanssa ja antaa tälle sydämen! Mörkö lipuu pois lavalta selvästi onnellisemman näköisempänä. Ihanaa!

Hyvin sensuelli Pantteri (Valeria Quintana) tanssahtelee jazzahtavan musiikin tahdissa. Ja sitten on itse Taikuri (Maksim Tšukarjov), upeassa punaisessa viitassaan ja raitahousuissaan! Hyvin John Williams-mainen musiikki saattelee Taikuria. Onpas maaginen ilmestys. Duetto Pantterin kanssa on varsin viettelevä, nostoja ja heittoja sisältävä. Niin ja se Rubiini (Hanako Matsune) mikä Taikurilta on kateissa, kyllä sekin löytyy. Tästä teoksesta on muuten jätetty Tiuhti ja Viuhti kokonaan pois, siis Rubiinin löytäjät. En tiedä miksi. Niin mutta tässä on sitten joukko kukkasia.

Anna Kontekin lavastus ja projisoinnit loihtivat Muumilaakson lavalle ihan melkein konkreettisesti. Näyttävää. Ja Erika Turusen puvustus on hyvin uskollisen näköistä Tove Janssonin maailmalle.

Ihan hauska ja kiva esitys, mutta vähän tylsä. Koreografi Kenneth Greve taituroi Kansallisbaletin urallaan joukon hienoja juttuja, mutta taiteellisesti Muumipeikko ja Taikurin hattu ei kyllä kuulu niihin. Tanssijoiden taidot jäävät sinne muumipukujen sisään.

Väliajan jälkeen olikin sitten vuorossa joukko lyhyempiä herkkupaloja Kansallisbaletin ohjelmistosta. Omat kohokohtani olivat ilman muuta ne kaksi missä tanssi Atte Kilpinen. Ensin Abigail Sheppardin kanssa huikean upeassa pas de deuxissa Sylviasta. Sylvia oli monellakin tapaa yksi tämän kevään parhaista esityksistä, ja se teki kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Ja tämä tanssi, siitä aika lopusta, on niin kaunis. Sylvia ja Aminta kohtaavat vuosien jälkeen, ja päätyvät taas haikeaan eroon. Riipaisevan kaunista tanssia ja musiikkia. Vaan on tämä hauskakin, suorastaan hilpeä. Jälleennäkemisen riemu ja ilo, ja sitten kaiho ja sydämen pakahtuminen. Kumpikin tanssija antaa kaikkensa. Pyyhin roskia silmistäni. Upeaa upeaa!

Emrecan Tanışin koreografioima Isra on myös kappale kauneinta tanssia mitä voi olla. Hyvin eri tavalla kuin Sylvia-pätkä. Atte Kilpinen on zombiemainen vahanaama, jota Linda Haakana ja Johan Pakkanen viskovat ja riepottavat miten sattuu. On tämä taas huikeaa nähdä! Kulmikasta ja kaunista tanssia, ja samalla niin sulavaa. Alun videopätkät ovat oudon eroottisia ja muutenkin tässä on sellainen kolmen keskeinen intiimi tunnelma. Ehkä jopa S/M-teemoja? Ja se Aten soolo-osuus lopussa, huimaa! Pari lasta tuntui tykkäävän katsomossa tosi paljon kumisen oloisesta Kilpisestä, ainakin nauruntyrskähdyksistä päätellen.

Toisen näytöksen kuitenkin aloitti hieno joukkokohtaus Greven Lumikuningatar-baletista. Joukko puolialastomia hevimiehiä rummuttavan musiikin säestyksellä. Saunakohtaus. Lapin velhona häärää Nicholas Ziegler ja hänellä on joukko maahisia siinä maanalaisessa saunassa. Tykkäsin! Alkukantaista ja vahvaa. Joukossa oli yksi niin valtava karpaasi, että siinä jäisi moni jätti kakkoseksi. Tartteekin ottaa selvää kuka se oli!

Pas de deux baletista Anna Karenina (tanssijoina Tiina Myllymäki ja Michal Krčmář) oli ehkä hieman vaisu esitys, vaikkakin esitti kreivi Vronskin ja Anna Kareninan intohimoa. Teknisesti hienoa tanssia, mutta ei nyt lähtenyt lentoon upean Sylvian jälkeen mitenkään päin. Isran jälkeen lavalla piipahti uudelleen Michal Krčmář, vetämässä hyvin pienen pätkän Gopak, Ostrapin variaatio baletista Taras Bulba. Ukrainalaiseen kansantanssiin pohjautuvaa. Huh mitä hyppyjä - komeaa katsottavaa! Tätä oli kyllä katsonut enemmänkin kuin tämän lyhyen väläyksen.

Illan päätti katkelma Prinsessa Ruususesta, päätähtenään Aurora (Eun-Ji Ha) ja tämän ulkomaalaisten prinssien kosiolaumansa. Ihan kivaa katsottavaa, mutta ei nyt saanut sydäntäni sykkimään lainkaan kiivaammin. Kaunista ja klassista, mutta ei sykähdyttävää. Upeat puvut!

Kokonaisuutena hieman vaihtelevantasoinen parituntinen. Tällä kertaa nämä modernimmat jutut veivät pisimmän korren, ja "klassikot" eivät olleet niin inspiroivia. Mutta ihana oli nähdä monia suosikkitanssijoitaan lavalla, ja saada hyvä tanssikausi päätökseen näin! Kiitos Kansallisbaletti vierailusta - ja hyvää kesää tanssijoille ja henkilökunnalle!


Kuvien copyright Mirka Kleemola.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Backbone / Gravity & Other Myths, Kansallisteatteri 24.5.2019

Cirkon jokakeväinen ulkomaalainen vierailuesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä alkaa olla jo traditio. Hienoa! Tällä kertaa saimme ihailla australialaisen nykysirkusryhmän Gravity & Other Myths huikeaa akrobatiaesitystä Backbone, joka oli kyllä vakuuttavaa ja hienoa työtä.

Kymmenen esiintyjää ja kaksi muusikkoa vetivät 80 minuuttia putkeen. Seesteisiä ja rauhallisempia hetkiä mahtui mukaan paljon, mutta sitten laitettiin Mad Max-henkinen turbovaihde päälle ja painettiin sellaista haipakkaa, ettei katsoja oikein tiennyt mitä ja ketä sitä seuraisi. Kaikki temput ja ajoitukset olivat kyllä varmasti tarkkaan suunniteltuja ja mietittyjä, mutta silti katsomoon välittyi sellainen rento spontaaniuden tuntu. Ohjaaja Darcy Grant on onnistunut erinomaisen hyvin tasapainottamaan teknisen taituruuden ja silkan sirkuskauneuden.

Esityksessä oli myös paljon huumoria ja sellaista kivaa toverihenkeä ja läpänheittoa. Suunniteltua joo, mutta tehty niin taiten että jäi sellainen tosi kiva rento fiilis katsojallekin. Tosin kyllä noin puolivälissä takaani jostain poistui vanhempi mieskatsoja, joka mumisi mennessään "ei kantti kestä katsoa". Koska kyllä tässä oli myös aika hurjia temppuja! Paljon heittoja, pyramideja, "läheltä piti"-tilanteita ja jänniä juttuja. Eikä tietenkään mitään turvavaijereita tai systeemeitä paitsi toiset taiteilijat.

Mutta pitäähän tämän tason esityksen tarjoillakin katsojilleen wau-elämyksiä - ja niitä saatiin! Minusta tämä ei ollut ehkä ihan perheen pienimpien esitys, vaan selkeästi aikuisyleisölle suunnattu. Vieressäni istunut pikkutyttö ei millään jaksanut keskittyä ja kiemurteli penkillään, välillä kavuten äitinsä syliin (ja näin estäen tehokkaasti takana istuvilta katselunautinnon).

Esirippu nousee. Hiljaisuus. Maassa pötköttelee rivistö ihmisiä ja erimittaisia keppejä. Taustalla nököttää haarniska ja vaaterekkejä. Ovatko käyneet lainaamassa haarniskan Kansallisteatterin lipunmyynnistä? Mutta sitten alkaa puheensorina, esiintyjät nousevat. Hyörinää ja touhotusta. Vaatteiden vaihtoa, soitinten virittelyä, sauvojen pystytystä lavan takaosiin telineisiin. Ja sitten alkaa toiminta. Temput! Niitä piisaa ja ne käyvät kokoajan haastavimmiksi. Esiintyjistä osa miehistä on varsinaisia körmyjä; enemmän ehkä rugbynpelaajia muistuttavia kuin sutjakoita sirkustaitelijoita. Mutta kun olet ihmispyramidin alimmainen niin ei siinä hippiäinen pärjäisi. Vaikka reidet ovat jytkyt, niin muuten olemus on sirkustaiteilijan, ja monet akrobaattiset temput sujuvat huikean hienosti.

Vaaterekilläkin oli tärkeä tehtävä. Esiintyjät nimittäin kävivät vaihtamassa asujaan jatkuvasti. Eikä tässä kyllä paljeteilla ja kimaltavilla kankailla briljeerattu, vaan ihan ruutupaitameiningillä. Toki muutamalle miesesiintyjälle sujahti kukkamekko sujuvasti päälle, mutta siihen se vaatteilla koreilu sitten loppuikin. Koko ensemble on ihan mahtava! Kiitos Jacob Randell, Jascha Boyce, Lachlan Binns, Mieke Lizotte, Lewie West, Martin Schreiber, Joanne Curry, Lachlan Harper, Lewis Rankin ja Jackson Manson.

    

Tanssi ja akrobatia ovat esityksen kulmakiviä 10-vuotiaan Gravity & Other Mythsin esityksessä. Voima on yksi esityksen teemoista, oli se sitten ihan fyysinen voima mitä monessa tempussa tarvitaan, tai henkinen voima, mikä hitsaa tekijäjoukon yhteen. Painovoima myös, nimittäin moni näistä jutuista uhmaa painovoimaa mennen tullen. Ja siinä sivussa ehkä vähän muitakin luonnonlakeja. Oma suosikkini esiintyjistä on sutjakka Lachlan Harper, jota heitellään miehistä eniten. No, hän on se "perinteinen" akrobaatti eli jäntevän laiha ja kevyt. Yksittäisistä tempuista mieleen jäi tolpan päässä killuva nainen, kun muut tangot yksitellen poistettiin.

Esityksessä oli paljon rajoja rikkovia juttuja. Muutamia temppuja missä yleensä on kevyempi/pienempi nainen ja tätä nosteleva tai heittelevä mies, niin tässä olikin kaksi miestä (tosin erikokoisia). Kaikkea sellaista pientä ja innovatiivista. On tässä jonkunmoinen juonikin, tai ehkä useita, välillä tulee mieleen taistelu luonnonvaroista (taas se Mad Max-henkisyys) ja ylipäätään kamppailu (rugbymatsit). Vai tulkitsenko liikaa koska ryhmä on Australiasta? Välillä mennään sokkoina ämpärit päässä, ihmiskuntako tässä matkaa tuhoon? Isojen kivien kantaminen paikasta toiseen... työ ei lopu. Geoff Cobham on loihtinut sekä yksinkertaisen hienon lavastuksen että ennenkaikkea todella upean valosuunnittelun. UV-valoakin käytettiin! Valoshow yhdistettynä savuun luo maagisen tunnelman lavalle. Valospotteja käytetään myös väärinpäin eli maasta käsin valoa taivaalle. Hienoa!

Ihmisdominorata on mestarillinen osoitus yhteistyöstä. Ja ihmishyppynaru. Ja sitten on paljaisiin vatsoihin lävähtävä köysitemppu, kas tässäpä vinkkiä pihan lapsille kun muodostetaan joukkueita :-) Välillä kaikki toiminta katkeaa ja aletaan riit... keskustelemaan kovaäänisesti. Ihmisyyttä sekin.

Ja ei se haarniska tainnut olla teatterin rekvisiittaa... Joraava ritari sirkuksessa (tai missä vaan) on kyllä hieno ja odottamaton näky! Temppujen ja numeroiden siirtymiset ja vaihdot, sellainen ns. luppoaika, on sekin mietitty loppuun asti. Eli porukka ei vaan hengaile odottamassa seuraavaa hommaa. Muusikot (Elliot Zoerner ja Shenton Gregory) vetävät kansanmusiikkiteknoa ja jazzahtavaa musiikkia sekä kaikkea siltä väliltä. Erinomaisesti ja esiintyjien tahdin mukaan. Ja pääsevät hekin lavalla piipahtamaan.

Esityksen lopuksi hieman kertausta ja jonkunlainen pikakelaus kaikkeen lavalla nähtyyn. Hyvin paketoiden kaikki kasaan. Hypnoottisen kaunis, hidas ja täyteläinen melodia toimii taustalla. Ja lopuksi kaikille esiintyjille löytyy oma kivi. Kyllä tästä jäi sydänalaan mukava tunne. Tulipa taas nähtyä jotain uutta ja ihmeellistä! Teknisesti huippuluokkaa, ja samalla isolla sydämellä vedettyä. Kiitos Gravity & Other Myths, sekä Cirko ja Kansallisteatteri tämän mahdollistamisesta.


Kuvien copyright Hamish McCormick, kiitoskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Turkka kuolee / Ruusu Haarla & Julia Lappalainen, Kansallisteatteri 21.5.2019

Päällimmäinen ajatus: kyllä Jouko Turkan (1942-2016) varjo on pitkä ja vahva.

Ruusu Haarla ja Julia Lappalainen tapasivat vuonna 2010 Teatterikorkeakoulussa. Ruusu opiskeli ohjaajaksi ja Julia näyttelijäksi. Nyt tämä lahjakas kaksikko on tarttunut melkoisen isoon aiheeseen, eli Jouko Turkkaan. Hienoa, että viime vuoden Teatterikesän ensi-illan jälkeen tätä on nähty syksyllä Korjaamolla ja Riihimäellä, ja nyt sitten vielä muutama esitys Willensaunassa. Mulla jäi Teatterikesässä väliin, koska kesto pompsahti yhtäkkiä paljon aiemmin ilmoitettua pidemmäksi, ja Korjaamon esitys piti perua muista syistä. Kolmas kerta toden sanoo!

Miten Turkan kaltaisesta suomalaisen teatteri- ja kulttuurimaailman jättiläisestä (niin hyvässä kuin pahassa) voi saada aikaa esityksen? Ja vieläpä kahden sellaisen tekijän toimesta joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia Turkasta. Molemmat valmistuivat Turkan kuolinvuonna. Toisaalta ehkäpä tämä vaatii juuri tietynlaisen etäännyttämisen ja ulkopuolella olemisen. Ja kyllä se Turkan henki varmaan leijailee suomalaisen teatterimaailman yllä vielä vuosia...

Kannattaa muuten kuunnella myös Yle Areenalta tämä viime kesäinen Kulttuuriykkösen ohjelma, missä esitystä ja Turkkaa ruoditaan Haarlan ja Lappalaisen toimesta.

Turkka kuolee kestää 3 h 20 min. Pitkä aika. Mutta tylsää ei tule! No okei, ehkä sen 20 minuuttia olisi voinut tiivistää sieltä ja täältä pois. Haarla ja Lappalainen ovat tehneet esityksessä kaiken itse, paitsi Fabian Nyberg hoitaa valosuunnittelut ja on myös avustanut lavastuksessa ja videoissa. Hattua nostan kyllä tämän kaksikon monipuolisen lahjakkuuden edessä. Ensinnäkin se kaikki valtava taustatyö!

Turkka kuolee on herkullinen yhdistelmä nauhoitettuja haastatteluja (sekä oikeita näyttelijöitä että näyttelijöitä esittämässä näyttelijöitä), lehtileikkeitä ja kalvosulkeisia, ja lisäksi Haarla & Lappalainen itse muuntautuvat lavalla moniksi hahmoiksi, Turkasta Jussi Parviaiseen. Toki he myös omina itseinään tutkailevat asiaa. Ja yleisökin saa esittää kysymyksiä. Kuulostaa sekametelisopalta, mutta toimii kyllä hyvin. Ajallisesti edetään Turkan syntymästä kuolemaan (kalvosulkeiset!) mutta keskittyen toki hänen Teatterikorkeakoulun vuosiin, ensin professorina, sitten rehtorina ja sitten taas professorina. Turkalla oli kyllä melkomoisia maneereita, ja kaikkien imitoinnit tuovat hyvin hänen hahmonsa näkyville.

Muistan toki näitä Turkan juttuja, skandaaleja ja kuvioita itsekin. Tosin asuin vuodet 1986-90 ulkomailla, niin silloin ei tullut niin kamalan tarkkaan seurattua esim. printtimediaa. Ja nettiähän ei ollutkaan :-) Ja siihen aikaanhan moni isoimmista Turkan ympärillä vellonneista skandaaleista ajoittuikin.

Mutta paljon uutta tietoa ja sellaista kokonaisuutta esitys valotti paremmin kuin hyvin. Välillä tunnelmat olivat katsomossa epäuskoiset; että tapahtuiko tämmöistä todella. Sitä huomaa olevansa vuorotellen huvittunut ja järkyttynyt. Ei nämä kuviot enää toimisi näin. Näkee hyvin miten Turkka jakoi silloin, ja jakaa varmaan vieläkin, mielipiteitä. Nerous ja hulluus tuntuvat todellakin kulkevan käsi kädessä.

Turkka kuolee herätti kyllä paljon ajatuksia, muistoja ja pohdintaa. Minkälaisen mankelin läpi Turkka oppilaansa pisti. Toiset selvisivät vahvoina, toiset eivät. Mutta olisiko toisenlaisilla metodeilla näistä samoista suosaloista, jarteista ja koivuloista tullut yhtä arvostettuja ja lahjakkaita näyttelijöitä? Oliko se nimenomaan Turkan ansioita vai heidän omaa lahjakkuuttaan. No, sitähän ei voida tietää. Turkka enteili näitä metoo-juttuja ja oli siten aikaansa edellä. Nykyajan ilmapiirissä tuntuu jotenkin hassulta ajatella miten 80-90 -luvuilla monet ihannoivat näitä menetelmiä. Nyt on menty, ilmeisesti siis Teakissakin, siihen toiseen ääripäähän: ohjaaja ei saa/uskalla sanoa enää näyttelijälle mitään, vaan pitää siloitella ja hyssytellä. Ei kai sekään ihan hyvä ole. Tätäkin esityksessäkin käsitellään. Jos ohjaajan on tarkoitus kaivella sieltä näyttelijän ytimestä juuri siihen rooliin tarvittavat reaktiot esiin, niin ovatko kaikki metodit sallittuja?

Oliko Jouko Turkka hullu vai nero? Siihen saa jokainen miettiä itse vastauksensa, Turkka kuolee tarjoaa paljon eväitä tähän pohdintaan, mutta ei varsinaisesti ota kantaa puoleen eikä toiseen. Voihan se olla että Jouko itse nauraa käkätteli kulisseissa kaikkea kohua mitä aiheutti, ja tahallaan lisäsi vettä myllyyn. Mene ja tiedä. Kai hänet kuitenkin nähtiin jonkunlaisena teatterin pelastajana, ainakin joissain piireissä.

Turkan persoonan ja sen ajan teatterikentän lisäksi esityksessä käydään läpi myös Ruusu Haarlan omaa sukuhistoriaa ja hänen paikkaansa alkoholistitaiteilijamiesten jatkumossa.

Oli aivan mainiota kun Lappalaisen esittämä hahmo esitelmöi Turkka-asiaa, akateemisen kuivasti ja toteavasti, ja sitten Haarla Turkaksi pukeutuneena (kalju ja verkkarit riittää) pölähtää paikalle kommentoimaan, solvaamaan meitä katsojia ja varastamaan koko show'n. Lukuisia kertoja. Hykerryttävää. Olisiko esityksen ydinsanoma tässä: Kattokaa itteänne ja päättäkää haluatteko Turkan elävän vai kuolevan? Niinpä. Ehkä se on niin (kuten Turkka oli todennut) että keskinkertaisuus ei jää kenenkään mieleen, pitää olla tosi hyvä tai tosi kamala.

Kun esityksen lopussa Turkka on vanha ja hauras mies, joka esittelee kiviään eikä ole kirjoittanut tai ohjannut mitään vuosikausiin, niin minulle tulee jopa hieman sääli häntä. Minne se luovuus ja hulluus ja maanisuus katosi? Tai miksei se ainakaan enää kanavoidu teatterin hyväksi? Vai oliko 2009 saatu kunniatohtorius se viimeinen sulka hattuun ja sen jälkeen työ oli tehty?

Lopuksi kuuntelemme Pink Floydin Wish you were here -biisiä ja mietimme maailman menoa.


Kuvien copyright Carolin Büttner.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kilari / Kansallisteatteri 20.5.2019

Amanda Palon omaelämäkerrallinen monologi Kilari sai ensi-iltansa marraskuussa 2017 ja seuraavana kesänä se vieraili Tampereen Teatterikesässäkin. En enää muista miksen päässyt katsomaan sitä Kapsäkkiin silloin marraskuussa, taisi olla liian vähän esityksiä että olisi mahtunut kalenteriini. No, sitten oli Teatterikesä ja siellä kun sumplin ohjelmaani sille viikolle, niin sain ongittua tietooni että esityksiä tulee lisääkin... Joten päätin tietoisesti jäädä vielä kerran odottelemaan. Siispä nyt vihdoin vasta, 1,5 vuotta ensi-illan jälkeen! Hienoa että onnistui.

Koska kyllä tämä on taas niitä esityksiä jotka herättävät ajatuksia, ja monenlaisia tunteita. Tiesin ettei mitään hilpeää komediaa ole luvassa, mutta oli tässä (onneksi) paljon keventäviä elementtejä. Kyllä aihe eli raiskaus ja siitä toipuminen sen verran raskas aihe on.

Amanda Palo joutui baari-illan päätteeksi raiskatuksi parikymppisenä, ja alkoi oirehtimaan vakavammin sen johdosta vasta hieman myöhemmin. Sitten kului seitsemän vuotta vuoristoratamaista elämää: masennusta, psykoosia, itsesyytöstä, itsetuhoisia aikeita. Mutta myös naimisiinmenoa ja ns. normaalia elämää. Runsasta alkoholinkäyttöä, pirtsakoita somepäivityksiä, kavereille valehtelua että kyllä kaikki on hyvin. Vaan ei ollut. Seitsemän vuoden jälkeen, eli keväällä 2017, hän vihdoin alkoi työstämään tätä kaikkea paperille ja Kilari alkoi muodostumaan. Avuksi tuli isosisko, ohjaaja Olga Palo, joka oli ollut ilmeisen tärkeä ihminen koko Amandan toipumisjakson ajan, ja toki muutenkin. Olgan kanssa tekstiä työstettiin ja muokattiin ja hän toimi sitten Kilarissa sekä dramaturgina että ohjaajana.

Esitys ei käsittele ainoastaan hyväksikäyttöä ja sen yhteiskunnallista asemaa, vaan myös sisarten välejä. Minua koskettaa kovasti kuinka paljon Olga tuntuu olevan mukana ja läsnä: "onneksi sisko on aina tommonen, niin mun ei tartte olla" toteaa Amanda kun Olga ottaa heti tapahtuneen jälkeen ohjat käsiinsä. Vahva, tarmokas ja vaativa. Olga kieltäytyy olemasta uhri, eikä halua Amandankaan olevan.

Vajaan tunnin aikana saimme kuulla ääninäyttelijöiden esittämiä pätkiä mm. kuulusteluista ja kaverien kommentteja, välillä Amanda kertoi itse tapahtumista. Sitten oli niitä "kevennyksiä" eli lipevä taidehistorialuennoitsijan karikatyyri, joka kertoo meille Lucretian legendan ja analysoi tarkemmin sekä Tintoretton maalausta aiheesta sekä Gallen-Kallelan Aino-triptyykkiä. Joo, aika rankkaa sekin oli, mutta tämä niin no, niin no, niin no:a hokeva manselaismies oli aika hulvaton.

Aluksi mietin miksi kukaan haluaa tehdä tämänkaltaisen esityksen, hakeeko sillä julkisuutta? Käyttää ikäänkuin omaa (mielenterveys)historiaansa taiteensa inspiraationa. Koska kyllähän sitä on tehty vuosisatojen ajan, kaikessa taiteeessa. Eli ei mitään uutta. Mutta sitten oivallan että tämä oli terapiaa, mahdollisuus käsitellä asiaa pois systeemistä ja alkaa se eheytymisprosessi. Näen kaiken uudessa valossa. Moni ei selviä.

Näemme myös pätkiä kalliolaisten hipsterien FB-ryhmän keskusteluista ja muuta teemoja tukevaa videomateriaalia. Sopii hyvin tähän fragmentaariseen muotoon.

Metoo-liike tuli kuin taivaan lahjana Kilarille - yhtäkkiä samoja asioita käsiteltiin suurella volyymillä joka paikassa, ja se helpotti sitten myös tämän rahoitusta ja markkinointia.

Raiskauksen, tai minkä tahansa hyväksikäytön, jälkeen ihminen tuntee olevansa likainen, mitätön, kuin iso varjo joka pimentää muidenkin elämän. Amandasta tuntui juuri tältä. Ja minustakin tuntuu että omakin pää halkeaa kaikesta tästä. Monologi kesken esitystä tulee niin iholle, että se tuntuu samankaltaisena fyysisenä möykkynä sisälläni, kuin mitä Amanda kuvailee omaa oloaan. Lapsuusmuistot, asioiden etäännyttäminen, isoisä laulamassa mökillä radiosta. Pikkuhiljaa alkaa toipuminen. Amandan kertomuksen keskellä kuullaan myös niitä toisia ääniä: näin olisi esimerkiksi poliisin pitänyt sanoa (eikä vaan jankuttaa että olitko sinä kännissä). Aika utopiaa, mutta toki toivottavaa.

Riipaisee kuunnella näitä ihmisten hyvää tarkoittavia kommentteja: älä nyt jää sinne peiton alle makaamaan, kato lähdet vaan liikkeelle ja reipastut. Ja läppäähän ne ihmiset heittää kun kommentoivat baareissa miksei tyttö hymyile. Että älkää naiset nyt välittäkö jos joku huutelee kadulla, vihjailee ja flirttailee, olkaa vaan iloisia että saatte huomiota. Vihastun.

Esityksen jälkeen keskustelutilaisuudessa oli sitten mahdollisuus kysyä ja kommentoida, mutta ihmeekseni keskustelu yleisön osalta oli tosi pientä. Lavalla Maria Junno jututti Palon sisaruksia, mutta yleisöltä tuli vain pari kommenttia. Ehkä ihmiset olivat niin tunteiden vallassa vielä?

Amanda halusi korostaa ettei tämä ole selviytymis- tai sankaritarina, vaan hänestä tuntuu että prosessi on vielä kesken. Mutta miltä se tuntui, tehdä näin henkilökohtainen esitys? Aluksi se oli tärkeä, iso ja puhdistava kokemus, mutta nyt parin vuoden jälkeen tuntuu, että sitä haluaisi tehdä jo jotain muuta. Aika paljon huorittelua ja muuta on joutunut kuuntelemaan, eli voisi olla aika siirtyä eteenpäin. Mutta Kilari olisi ehkä jäänyt tekemättä, jos olisi odottanut itsekseen että sitä eheytyisi tai parantuisi. Sikäli tämä oli tärkeä osa koko toipumisprosessia. Eikä Amanda kadu mitään - Kilari on ollut koko hänen elämänsä merkittävimpiä asioita, henkilökohtaisella tasolla. Amanda halusi aina tehdä näytelmän, mutta ei ajatellut että tekisi sen tämmöisestä aiheesta. Lopulta esityksestä tuli sisarusten yhteinen.

Amanda Palo on lavalla viehättävä nuori nainen, punaisessa tyylikkäässä housupuvussaan. Hymyilevä, epävarmakin, täysillä heittäytyvä. Hyvin läsnäoleva. Ei varmasti ole helppoa olla siinä, lamppujen paahteessa, ja avata sisintään. Vaikka tätä on esitetty jo paljon, niin ei tuommoiseen varmaan vaan totu. Helsingissä oli katsomossa vielä paljon teatterialan ihmisiä, tuttuja ja sukulaisia, joka varmaan toi oman lisänsä ja jännitteensä. Yleisöstä huokuu myötätuntoja ja lämpöä lavalle, tai siltä minusta ainakin tuntuu. Kun me kaikki lopulta yhdessä huudamme Amandalle "Se ei ole sun syy!" niin saamme itsekin jonkunlaisen synninpäästön.

Rohkeaa ja koskettavaa, ahdistavaa ja ajatuksia herättävää. Nostan hattua.


Kuvien copyright Samuli Laine.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

100% Cotton / Kansallisteatteri 13.5.2019

Kansallisteatterissa esitettävä vierailunäytös 100% Cotton on niin ajankohtaista dokumenttiteatteria kun voi vaan olla. Tuntuu että juuri viimeisten parin viikon aikana on mediassa ollut tosi paljon esillä vaateteollisuus, ja sen ongelmat. Tai ovatko ne jutut sitten vaan enemmän tarttuneet omiin silmiini, mene ja tiedä. Tähän saumaan kuitenkin käsikirjoittaja ja ohjaaja Riikka Kuneliuksen väitöskirjatutkimus ja sitä sivuava teatteriesitys iskee sopivasti. Esitys, sen taustatyö ja jokaista näytöstä seuraava yleisökeskustelu tuovat materiaalia väitöskirjaan.

Tutkimus tarkastelee teatterin mahdollisuuksia toimia yhteisen ajattelun tilana. Voiko teatteri auttaa meitä luomaan yhteyden ihmisiin, joiden elämään jokapäiväinen kulutuskäyttäytymisemme meidät kietoo mutta joita emme arjessamme kohtaa? 

Tutkimusasetelman keskiössä on aihetta käsittelevä teatteriesitys sekä sen jälkeen toteutettava yleisökeskustelu, joka on yksi keskeisistä aineistonkeruun menetelmistä.

Näistä lähtökohdista siis mennään, vaikka minä katsoin esitystä ennenkaikkea teatterina, en osana tutkimuksentekoa. Mutta aihe kiinnosti, niin tottakai. Ja itsestään selvänä pidin myös osallistua keskusteluun, varsinkin kun itse esitys kesti vain reilun tunnin. Meitä jäi paikalle seitsemän katsojaa, mutta sitäkin aktiivisempaa ja kiinnostavampaa meidän keskustelumme oli. Tunteita ja ajatuksia siis heräsi, mutta en tiedä miten paljon tutkimusaineistoa rönsyävästä jutustelustamme sai kasaan.  Olisin toki odottanut ja suonut että koululaisryhmä olisi jäänyt paikalle myös, koska heidänkin kommenttejaan olisi ollut kiinnostavaa kuulla. Välimatka oli yksi keskustelumme kantavia teemoja, mihin palasimme aina uudelleen. Globaalissa maailmassamme välimatkat ovat kutistuneet, mutta miten se vaikuttaa loppupeleissä "niiden muiden" ongelmiin? Poissa silmistä, poissa mielestä.

Esityksen aiheena oli siis puuvilla. Sen tuotanto, sen kulutus, sen aiheuttamat ongelmat. Omapohjan pikkuisella näyttämöllä Elisa Salo ja Diana Tenkorang kertovat tarinoita, kantavat ja pukevat t-paitoja ylleen, järjestävät ja lukevat meidän katsojien kirjoittamia puuvilla-aiheisia sana-assosiaatiolappuja, näyttelevät pienen kuvauksen Thomas Sankaran (mm.Burkina Fason ensimmäinen presidentti) ja Blaise Compaorén elämästä. Välillä katsoimme videoklippejä burkinafasolaisten puuvillantuottajien arjesta ja vaikeuksista. Todella silmiä avaavaa, kaikin puolin. Lannoitteet, torjunta-aineet ja siemenet ostetaan kaikki samalta firmalta (velaksi), joka toki myös sitten ostaa puuvillasatosi. Sanelemaansa hintaan. Ja sitten vielä sanotaan että orjuutta ei enää ole, höpön höö. Se on vain muuttanut hieman muotoaan.

Visuaalisesta suunnittelusta vastasi Katja Muttilainen ja erityisesti valojen käyttö toimi hienosti.

Kysymykset ja ajtukset kieppuvat päässäni. Suomalaiset ovat kokonaan riippuvaisia muualla tuotetusta puuvillasta - mutta mitä vaihtoehtoja meillä on? Mihin me pukeudumme tulevaisuudessa, missä vaiheessa puukuitukangasprosessit ovat? Miten voi tukea köyhiä viljelijöitä ja estää riistoa? Nämä samat kysymykset ja ongelmat pätevät niin moneen muuhunkin, hedelmien ja vihannesten tuotannosta vaikka mihin. Esityksessä nostetaan myös se esiin, että meillekin opetetaan koulussa kehruujennit ja puuvillaplantaasit, mutta ei sitä miksi toiset maat ovat alkutuottajia. Mikseivät he jalosta itse tuotteitaan? Jos länsimaissa farkut maksavat saman verran mitä puuvillanviljelijä saa tonnista (1000 kg) niiden raaka-ainetta, niin jossain on jotain mätää.

100% Cotton herätti syyllisyyttä ja häpeää koko länsimaisen kolonialismiin perustuvan yhteiskunnan puolesta. Se herätti myös tiedonhalua, ja omien kulutustottumusten muutosta. Lopuksi pääsi hipeltämään puuvillaakin. Tämä esitys olisi syytä kaikkien kertakäyttömuodin suurkuluttajien nähdä. Vaikuttavaa.


Kuvien copyright Mikael Ahlfors.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ebola the Musical / Anna-Maija Ihander & Musta Hurma, FinFringe 11.5.2019

Tarkoitus oli mennä katsomaan tämä Ebola-aiheinen musikaali Työviksen TTT-Klubille loppuvuonna 2017, kun se sai ensi-iltansa, mutta ei silloin sopinut allakkaan tms. Mutta aivan mahtavaa että se koki uuden tulemisen nyt FinFringe festareilla! Koska eihän tätä nyt voi missata, jos yhtään suomalainen musiikkiteatteri kiinnostaa.

Anna-Maija Ihander on ehkä hieman poikkeava ammatinvaihtaja. Tai ainakin musiikkiteatterin opiskelija. Sillä hän on tehnyt vuosikausia töitä kääntäjänä ja päätti sitten 30+ ikäisenä heittäytyä toteuttamaan unelmaansa. Ja hyvä että päätti näin. Tämä Ebola the Musical oli hänen opinnäytetyönsä TAMKin musiikkiteatterilinjalle. Ja aika mainio tunnin mittainen esitys onkin!

Oivallinen sekoitus hauskoja käännösmusikaalibiisejä (jo pelkän aloitusbiisin takia kannattaa katsoa - Alexander Hamilton-biisi suomeksihan on todellakin Anna-Maija Ihander!), omia biisejä, sketsiä, videopätkiä ja vaikka mitä.

Anna-Maija on todella karismaattinen ja energinen esiintyjä, joka osaa myös nauraa itselleen. Ja taustalla häärii, välillä isommissakin rooleissa, joukko lahjakkaita musiikkiteatterilaisia. Joista aika moni on tuttu lavoilta entuudestaan. Musta Hurma pitää sisällään taidokkaat muusikot Tommi Penttinen, Dóra Lukác ja Osku Ärölä (joka kävi muuten vetämässä pienen Phantom of the Opera-soolonkin) sekä joukon lahjakkuuksia laulajia & tanssijia: Ella Jaakkola, Emilia Keskivinkka, Kia Laitakari, Kaisla Ollila, Veera Tapanainen ja Inna Tähkänen. Ihan helskatin taitavaa porukkaa! Keskivinkka vastasi myös koreografioista ja Jonna Rautala vaihtelevan monipuolisesta valosuunnittelusta.

Esitys on hetkittäin hieman sekava, kun lavalla nähdään niin kaikenlaista, ja muutama kohta ei viihdytä niin hyvin kuin toiset. Mutta tämä toimii varmaan erinomaisen hyvin Ihanderille käyntikorttina musikaalituotantoihin - tai mihin vaan esityksiin. Ja toimivia juttuja oli ehdottomasti enemmän kuin ei-toimivia! Barbileikit huvitti suuresti (Mansikkamäyrä-tarjoilija!) ja musikaalien käännökset olivat huikean oivallisia. Kylli-tädin joulushow oli myös kiva - Taistelevat Kylli-tädit #Suomi100-teemalla! Näimme myös Ilmaoopperaa laulavilla käsinukeilla, ihan mielettömän hillitön toteutus tämä.

Yleisö tykkäsi kanssa kovasti. Toivotaan että tämä jatkaisi omaa elämäänsä vielä ja palaisi lavoille hieman vielä paranneltuna. Sen verran viihdyttävää oli kyllä. Ja pistäkääs musikaalien tekijät nyt Anna-Maija Ihander mieleenne - ja pestatkaa hänet pikimmiten! Minä ainakin tulen katsomaan.


Kuvien copyright Ari-Matti Ruuska.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

The Sensemaker / Woman's Move, FinFringe 11.5.2019

Hämmentävä kokemus kaikkineen, oli tämä sveitsiläinen Woman's Move-ryhmän sooloesitys The Sensemaker. Lavalla yksi nainen (Elsa Couvreur) ja liki tunnin mittainen verbaalinen ryöpsähdys. En tiedä miksei tämä kuitenkaan iskenyt ihan täysillä minuun, vaikka viihdytti kyllä. aluksi mietin että miten puhelinvastaajan ympärille saa kiedottua näin pitkän soolojutun, ja olihan tässä hieman tyhjäkäyntiä.

Kaikilla meistä lienee kokemusta erilaisten firmojen ja niiden vastaajien kanssa asioinnista. "Valitettavasti asiakaspalvelussamme on ruuhkaa juuri nyt...". Esityksen toimistotyöläisnainen (kynämekko, paitapusero, korkeat korot) joutuu kuuntelemaan viestiä väsymykseen saakka. "Hello, all our operators are currently busy. Please wait. Thank you." Samalla monotonisella äänellä hän saa muitakin ohjeita. Ohjeita, jotka käyvät absurdeimmiksi. Välillä odottelumusiikkina Beethovenin oodi ilolle kammottavana urkuversiona.

Yksi osa hauskuudesta on naisen "viittomakielinen" tulkkaus eri kielisille vastaajaviesteille. Hän ikäänkuin tulkkaa meille vastaajanviestejä. Joo, ihan täydestä menee, ainakin melkein. Välillä puhelin soi, välillä morsetusta. Outoa dialogia naisen ja puhelinvastaajan välillä. Nainen tempautuu tulkkaukseensa täysillä mukaan, vaikka ohjeet olisivat kuinka kummallisia. Välillä pitää taputtaa, välillä poistaa kaikki vaatteet pois, välillä tanssia italoiskelmää.

Couvreur on kyllä ihan hieno esiintyjä, erittäin ilmeikäs. Moneen hän lavalla taipuu. Tätä mainostetiin non-verbal- esityksenä, mutta vaikkei nainen lavalla puhukaan, niin kyllä tässä puhutaan. Ja paljon! Eri kieliä kuullaan ja monipuolinen musiikki siivittää naisen eleitä, huulisynkkaysta ja tanssimuuveja. The Pointer Sisterin vanha diskohitti I'm so Excited saa ihan uusia ulottuvuuksia kun se esitetään näin persoonallisesti. Ja tiukkojen ohjeiden mukaan. Jotka on sanellut puhelinvastaaja. Byrokratia ja uusi tekniikka saa kyytiä tässä kyllä hyvin. Tämä minuutin mittainen traileri antaa jonkunlaisen aavistuksen esityksestä.

Tämän esityksen jälkeen en voi enää koskaan olla purskahtamatta nauruun, kun jossain vastaaja antaa minulle ohjeita. Sensemaker todellakin, ehkä ennemmin nonsensemaker. Ihan kyllä näppärä esitys, ja paljon kivoja oivalluksia. Mutta silti jätti hieman sekavan vaikutelman, ja voisi tätä vähän tiivistääkin.


Kuvien copyright Sébastien Moitrot.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Svankvinnan / Rebecka Pershagen, FinFringe 11.5.2019

Vuonna 2011 poliisit löysivät pienestä tukholmalaisasunnosta lauman eläviä joutsenia. Naapurit ilmiantoivat paikan hajun takia. Joutsenlauman kanssa asui nainen, josta tuli jonkunlainen elävä legenda Tukholmassa. Mikä nainen tämä oli, miksi hän piti joutsenia asunnossaan?

Monipuolinen ruotsalaistaiteilija Rebecka Pershagen on ottanut tapauksen esitykseensä Svankvinnan, pohjaten sitä faktoihin ja fiktioon. Naisen oli nähty vuosien ajan ruokkivan joutsenia lähipuistossa, ja kiinniotettaessaan hän oli todennut, että joutsen rakastaa sinua enemmän kuin yksikään ihminen. Jollain tapaa hän koki todellisuuden näin. Onko normaalimpaa pitää kymmeniä kissoja kuin villieläimiä?

Pershagenin Svankvinnan-esityksessä on paljon myös yleisiä joutseniin liittyviä myyttejä ja musiikkikin noudattaa joutsenteemoja. Toki Tšaikovskin Joutsenlampi-baletin osia, mutta myös Saint- Saënsin Eläinten karnevaalin osa Joutsen kuuluu kuvioon. Äänisuuunnittelun osana on myös esimerkiksi joutsenten äänet. Tämä outo nainen ei puhu lavalla mitään, mutta kuulemme ruotsinkielisiä haastatteluita ja uutisia. Kuin kuunnelmassa. Asiantuntijalausuntoja mm. psykiatriasta. Erittäin kiinnostava kommentti on myös englanninkielinen selostus tosi-tv-ohjelmasta, missä rumista naisista muokataan monin eri tavoin kaunokaisia, tai ainakin edustuskelpoisempia. Lisäksi kuulemme pienen dokumenttitarinan miehestä joka halusi olla kissa. Hän asui kissojen kanssa, teki ainoastaan kissamaisia asioita. Ei ehkä ihan terveen ihmisen puuhia nämä, mutta mikä nyt sitten on tervettä. Muodonmuutos onkin yksi esityksen avainteemoista.

Valosuunnittelu tukee myös esitystä hyvin. Ja maskeeraus! Pershagen aloittaa vanhana ja epäsiistinä, suorastaan syrjäytyneen naisen prototyyppinä. Mutta esityksen kuluessa hän pyyhkii maskit kasvoiltaan, riisuu kumisaappaat ja nuhruiset vaatteensa. Sisältä kuoriutuu, joutsenen lailla, erilainen hahmo. Nainen pitkässä tukassaan ja valkoisissa sukkahousuissaan. Toppatakin alta paljastuu kilokaupalla valkoisia höyheniä, ja pipon alta niitä tulee lisää. Muodonmuutos on ihmeellinen. Nainen ojentelee käsiään, ryhti suoristuu, uurteet kasvoilta katoavat.

Mitä kaikkea joutsen meille symboloi? Vapautta, puhtautta, uskollisuutta, pyhyyttä. Eri maiden kansanperinteessä kuvataan nimenomaan naisen muuttumista joutseneksi. Kas, kuulostapaa tutulta.

Kaikki lavalla tapahtuva on verkkaista. Riisuminen, höyhenten ravistelu, paperisten origamijoutsenten askartelu. Nainen on yhtä hauras kuin hänen mielenterveytensäkin. Vai onko hän viisain meistä kaikista, löytänyt salaisen yhteyden majesteetillisiin lintuihin? Hän haluaa muuttua itsekin joutseneksi, olla yhtä kaunis ja vapaa kuin nekin, ja ehkä lentää täältä kauas pois. Rumasta ankanpoikasesta joutseneksi. Esityksen loppuratkaisu ei tässä valossa ole yllättävä, mutta silti iskee sydänalaan täysillä.

Svankvinnan tuo joutsenteemoillaan mieleeni aiemmin kevällä näkemäni esityksen eli Kauppilan Mikon opinnäytetyön Siegfried. Nytkin kuulemme tarinaa Siegfriedistä. Eläimen ja ihmisen suhde, kun se menee hieman epänormaalin, tai epätavallisen, puolelle.

Kun Svankvinnanin joutsennainen taittelee hellästi vanhat, tummat vaatteensa tuolille, siihen jää hänen vanha elämänsä, kuin tyhjiin puhallettu. Entinen minä, hylätty kuori. Rumasta tulee kaunis. Mutta se vaatii uhrauksia.

Tämä esitys oli ehkä tunteellisesti kaikista vaikuttavin FinFringessä näkemistäni. Surullinen, suorastaan pakahduttava. Mutta loppu on kaikessa traagisuudessaankin toiveikas. Ehkä joutsenena nainen voisi löytää sisäisen rauhan? Upeaa katsottavaa.


Kuvien copyright Robert Mosbach.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

My Voices Have Tourettes / HED Syndrome, FinFringe 10.5.2019

FinFringen perjantai-iltani päätti islantilaisten stand-up ilta ÅST:n Cafe Tiljanissa. HED Syndrome on useamman artistin kollektiivi, josta on tullut säännöllisten viikkoesiintymisten myötä tosi suosittu Islannissa. Nyt Turussa oli kaksi keikkaa, ensimmäistä kertaa Islannin ulkopuolella. Ja kyllä tämä sakki valloitti yleisönsä myös Suomessa. Sen verran uniikkia juttua lavalla heitettiin. My Voices Have Tourettes voisi kiertää Suomea enemmänkin...

Esiintyjiä yhdistää erilaiset mielenterveysongelmat ja niistä esityksen jututkin enimmäkseen kertovat. Niin hurttia huumoria, että käy useamman kerran mielessä voiko tälle edes nauraa. Kyllä saa ja voi ja pitää! Illan isäntä Dan Zerin kärsii itse Touretten syndroomasta ja hänellä se ilmenee tahattomina kiekaisuina silloin tällöin. Mutta mies veti sellaista juttua sairaudestaan, pakkoliikkeistään ja pakkoäänistään ettei katsomon naurusta meinannut tulla loppua. Paikka oli loppuunmyyty ja tuntui että kaikki tykkäsivät. Eikä ihme. Mies kertoi saaneensa kokaiinin ostosta vammaisalennuksen, koska hieroi nenäänsä (pakkoliike) kadulla, ja näyttää pitkätukkaisena vanhalta hipiltä.

Kyllä vammaisillekin voi nauraa kun he itse antavat siihen luvan. Illan päättävä Elva Dögg nimenomaan kehoittaa meitä nauramaan joka kerta kun hänellä pää kieppuu pakkoliikkeiden kourissa, muuten esiintymiseen tulisi pitkiä noloja taukoja. Totta onkin, että hänelle tuli puheeseen aika pitkiäkin taukoja ja parhaamme mukaan koitimme silloin aina hekotella. Ei se ihan helppoa ollut. Kun aina on joka paikassa toitotettu että vammaisille/sairaille/poikkeaville ei saa nauraa. Dögg kertookin että hän alkoi koomikoksi, koska tarvitsee kirjoittaa materiaalia vain 10 minuuttia puolen tunnin keikkaa varten - loppu esiintymisajasta menee pakkoliikkeiden kanssa.

Stefnir Benediktsson kärsii autismista, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja paniikkihäiriöstä. Mies oli alunperin ryhmän fani ja pian halusi mukaan lavalle. Hän panikoi julkisuudesta ja ylipäätään lavalla olosta, eli siihen nähden selviytyi kyllä oikein hyvin lavalla. Hän kertoo valokuvamuististaan, lapsuudestaan, miten hänet pumpattiin täyteen lääkkeitä, mutta diagnoosia ei ollut. Yksi itsemurha-ajatuksiin saatu SSRI-lääke aiheutti vakavia sivuoireita - muun muassa itsemurha-ajatuksia. Vasta erään episodin jälkeen hän sai kaksisuuntaisen mielialahäiriödiagnoosin. Hän nimittäin uskoi olevansa ulkoavaruudesta ja sen jälkeen lääkäri. Ennen vakavampia seuraamuksia (kun Stefnir oli matkalla suunnilleen jo leikkaamaan ihmisiä) oikeat lääkäritkin alkoivat uskoa että nyt kyseessä taitaa olla muukin kun masennus... Eihän nämä hilpeitä aiheita ole, mutta silti maha kippurassa tuli naurettua.

Lavalla nähtiin myös Þórhallur Þórhallsson, joka aloitti oman vuoronsa ilmoittamalla inhoavansa Ruotsia. Muutenkin kieli- ja naapurimaajuttuja tuli, ja selvisi sekin että Islannissa on samanlainen suhtautuminen Tanskaan kuin meillä Ruotsiin. Tanskaa pitää opetella koulussa... Mies kertoo suomalaisista pikkusuihkuista peniksille, omasta äitisuhteestaan, äkkikuolemasta ja omasta nimestään ja ylipäätään islanninkielen koukeroista. Hänellä on huolena omien diagnoosiensa riittävyys ryhmään; muilla kun on paljon enemmän sairauksia ja hänellä vain ahdistuneisuushäiriö. Juttu korviksen laittamisesta väärään korvaan (gay ear) on hysteerisen hauska.

Elva Dögg viihdyttää kertomalla mm. invaparkkiluvastaan. Kuinka ihmiset katsovat paheksuen kun suht terveeltä näyttävä nainen astuu autosta invapaikalla. Miten hän joutuu sitten aina tekemään pienen pakkoliikkeisen ympyrän ettei kukaan vaan luulisi hänen huijaavan. Meille selviää myös miten hänen Tourette-isänsä "tartutti" sairauden tyttäreensä, miten vibraattori hajosi kun lantiossakin oli vahvoja pakkoliikkeitä, suosikkisairaudestaan leprasta ja paljon muusta. Hän on myös keksijä, mm. pussy purse on oikein kätevä säilytyspaikka luottokortille ja puhelimelle - ja tarjoaa myös mahdollisuuden julkiseen masturbointiin.

Yleisön joukossa oli muutamia Tourette-ihmisiä, jotka osallistuivat omalla tavallaan iltaan. Kerrankin he saivat olla vapaasti, ja kukaan "terveistä" katsojista ei luonut paheksuvia silmäyksiä satunnaisesti pystyyn pomppaaviin tai äänteleviin ihmisiin.

Tämän kaltaista rajoja rikkovaa ja katsojien maailmankuvaa avartavaa esitystaidetta kaipaisin lisää Suomenkin taidekentälle. Ryhmä kiertää paljon myös kouluissa kertomassa erilaisista mielenterveysongelmista. Aivan hillittömän hauska ja aika radikaalikin show! Ja kaikki puhuivat erinomaista englantia. Eikä ihme että tämä esitys voitti kaksikin palkintoa Turussa: Nordic Fringe Network Award ja Artist’s Choice Award. Mahtavaa!


Kuvan copyright MVHT:n Facebook-sivu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

(Some)Body / Teatr PosleSlov, FinFringe 10.5.2019

Valitettavasti oman säätämiseni ja tietöiden takia myöhästyin ensimmäisestä esityksestäni Turun FinFringe-festareilla, joten Nikola Tesla. A Portrait jäi harmikseni välistä. Toisaalta en ollut oivaltanut että perjantain esitys on italiaksi, ja vasta lauantain englanniksi, joten enpä siitä olisi kauheasti ymmärtänytkään. Ja tänään en pääse katsomaan koska samaan aikaan on muuta... No, kerkesin sitten avajaisiin hetkeksi.

Illan ohjelman avasi sitten Åbo Svenska Teaterin päälavalla nähty venäläisen tanssiryhmän Teatr PosleSlovin esitys (Some)Body. En tiennyt esityksestä etukäteen muuta kuin että siinä ollaan alasti ja tarkoitus on tutkailla ihmiskehoa eri näkökulmista. Lupaus piti. 45 minuutin aikana katsojat saivat tarkastella viiden naistanssijan ja yhden miehen kehoja ja miten niitä käytetään. Esitys koostui lyhyistä jaksoista, ja erilaisista musiikeista. Kaikki oli hidasta ja verkkaista. Tanssia se on tämäkin, mutta enemmän ehkä fyysiseen teatteriin vivahtavaa. Kehonrakennuksen tai itsepuolustuslajien poseerausasennotkin tulivat mieleen monessa kohdassa.

Valosuunnittelu oli erikoisen hienoa ja vivahteikasta. Välillä lempeän pehmeää ja kehojen ääriviivoja hyväilevää, välillä jyrkkärajaista ja terävää. Esiintyjät lipuivat lavalle, hypnoottisen hitaasti, erilaisissa kokoonpanoissa, esittivät hitaita liikkeitä, ja lipuivat pois. Hyvin meditatiivinen kokemus. Välillä meinasin itsekin vaipua transsiin kun musiikissa tuli lempeää venäläistä laulua ja tanssijat liikkuivat minimaalisen pienin liikkein.

Koska esityksen tarkoitus oli pohtia monimuotoista ihmiskehoa, ja muutakaan katsottavaa lavalla ei ollut, niin niitä alastomia vartaloita tuli katsottua. Miestanssijalla oli täydellisen näköinen atleettivartalo, kuin suoraan antiikin patsaista kopioitu. Naisissa oli paljon variaatiota. Yksi oli niin laiha että pahaa teki, ja hänen liikkeensä olivat välillä niin groteskin teräviä että mieleen tuli etäisesti rukoilijasirkka. Yhdellä taas oli muuten hoikkaan vartaloon nähden ihmeen suuret rinnat. Asia vielä korostui kun kaikilla muilla oli taas pienet, niinkuin kai tanssijoilla yleensä.

Myös naisten häpykarvamuoti oli monimuotoista. Hiuksilla saattaa myös tehdä esitystä. Yhden tanssijan hiukset olivat paksut ja ulottuivat takapuoleen asti, joten niistä sai hyvin tehtyä estradin ja esitettyä sormillaan pienen oman tanssinumeronsa siinä. Yhden ainoan kerran miestanssija nosti yhden naisista syliinsä ja kantoi pois lavalta. Pelkäsin hetken epäsopivaa erektiota.

Vaikka alastomuus oli tässä se juttu, niin ei kukaan katsoja liene kuitenkaan paikalla tiirailemassa alastomia ihmisiä. Tai siis toki katsoo, mutta ei epäsopivasti. Tai onko sillä väliäkään jos joku esityksestä kiihottuu? Upeasti liikkuvat esiintyjät Alyona Ageeva, Arseniy Maksimov, Anna Gerzhan, Anna Gratais, Evi Moves ja Sofia Antonova ovat kuitenkin ilmeisen tottuneita olemaan katseiden kohteina.

Yhdestä neljän naisen tanssikohtauksesta tulee mieleen Matissen maalaus The Dance, ja toisessa liikekieli oli muinaisen egyptiläisen oloista. Esiintyjät ovat hyvin ilmeettömiä ja eleettömiä; huomiota ei viedä pois kehoista ja niiden liikkeistä turhaan. Miestanssijan soolo oli hyvin maskuliininen ja jopa aggressiivinen.

Aika kului tosi nopeasti, ja lopuksi jäi seesteinen olo. Suosittelen ehdottomasti - kaunista katsottavaa ja kuunneltavaa. Liput ja lisätiedot täältä.


Kuvien copyright Shaun Conway.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mikä ihmeen FinFringe?

Parastaikaa eli viikonloppuna 10.-12.5.2019 vietetään Turussa Suomen ensimmäistä Fringe-festaria, FinFringeä. Mikä ihme se sellainen on? Ja miksi nyt Turussa? Jututin festarin tiedottajaa ja somevastaavaa Tarja Suomea avajaisissa perjantaina.

Noh, fringe festivaali on sellainen monikulttuurinen ja monitaiteinen tapahtuma, alunperin syntynyt isomman taidetapahtuman reunoille ja kylkeen, mihin nimi fringekin viittaa. Suurin ja hienoin ja alkuperäisin on Edinburgh Fringe, jota vietetään elokuussa aina parin viikon ajan, ison Edinburgh Festivalin rinnalla. Ja on vietetty jo vuodesta 1947! Turun Fringe sai alkunsa taiteellisen johtajansa Sami Rannilan haaveesta saada Suomeenkin tämä tosi monesta kaupungista tuttu tapahtuma. Fringejä järjestetään ainakin 250 paikkakunnalla, ja nyt Turkukin liittyy tähän porukkaan.

Iloiset hait toivottavat tervetulleiksi festivaalitoimistoon.

Fringeen esiintyjiä haetaan vapaan haun kautta, osa saatetaan kutsuakin. Festivaalin organisaatio sitten valitsee hakijoista (yleensä videoiden perusteella) mieluisimmat. Esiintyjät matkaavat paikalle omalla kustannuksellaan, ja useimmiten maksavat majoituksensa ja ruokansakin itse, sekä promoavat esitystään. Toki festarikin mainostelee, mutta usein budjetit ovat hieman niukempia ja hommia toteutetaan pitkälti vapaaehtoisvoimin. Lisäksi esiintyjät maksavat jonkunlaisen osallistumismaksun. Vastineeksi he saavat lipputuloista osansa.

Avustuksia FinFringelle on haettu ja saatu, isoimpina tukijoina Turun kaupunki, Turun Teatterisäätiö ja Taike sekä Visio Opintokeskus. Lisäksi alueen teatterit ovat jelppineet, esimerkiksi tilojen kanssa Åbo Svenska Teater, missä iso osa pääohjelmistosta tapahtuu. Festaritoimiston tilat Aurakadun ja Yliopistokadun kulmasta saatiin ilmaiseksi yrittäjältä. Talkoolaisten asusteet on kierrätystavaraa, niitä on vaan fiksailtu Anniina Kuulan toimesta, ommeltu festarin logoa jne. Kierrätysteema näkyy kyllä vahvasti joka puolella.

Sponsoriseinä

FinFringeen haki yhteensä 165 artistia tai ryhmää, mistä jury sitten valitsi mukaan parikymmentä kiinnostavinta. Muutamia kutsuttiin myös suoraan, esimerkiksi Svankvinnan löytyi Tukholman Fringestä viime vuonna. Turussa tarjotaan esiintyjille myös päivittäin lounas, mikä on saanut kuulemma oikein hyvän vastaanoton, sillä näin ei suinkaan aina fringeissä ole.

Mitäs Turun FinFringe sitten tarjoaa katsojalle? Sirkusta, tanssia, performanssia, komediaa, nukketeatteria, ja vaikka mitä. Esityksiä on niin italiaksi, englanniksi, ruotsiksi sekä suomeksi - ja paljon myös ilman puhetta. Taatusti ennennäkemättömiä ja ihmeellisiä juttuja. Moni esiintyjä on Suomessa ensimmäistä kertaa. Tämä on todellinen tilaisuus nähdä mielenkiintoista taidetta.

Avajaisissa saattaa törmätä vaikka tämmöisiin "skottipoikiin": The Latebloomers!

Lippujen hinnat ovat aika maltillisia (viidestä eurosta alkaen) ja aika paljon tapahtumia on tarjolla myös ilmaiseksi. Lippuja saa joko festaritoimistolta, suoraan teatterilta tai netin kautta hankittuna. Kolmen eri esityksen passin saa 33 eurolla. Ohjelmistosta osa on tarkoitettu aikusille, mutta lapsiperheillekin sopivaa valikoimasta löytyy. Jokaiselle on ihan varmaan jotain kiinnostavaa. Esitykset ovat yleisesti ottaen noin tunnin mittaisia, eli ei takapuolikaan pääse puutumaan.

Turun seudulla media on aika hyvin uutisoinut festareista ja somessakin pöhinä on kantautunut monen korviin. Sauli Luttisen suunnittelemaan hai-logoon (ja koko värikkääseen graafiseen ilmeeseen) törmää katukuvassakin. Festivaaliorganisaatiossa toimii neljäntenä myös tuottaja Kristina Vahvaselkä. Tarkoitus on tehdä FinFringestä jokavuotinen perinne, ja ainakin avajaispäivän menoa katsellessa en näe mitään syytä miksi se ei onnistuisi. Tunnelma illan stand-up esityksissä ÅST:n Tiljanilla oli melkoisen riehakas.

Nyt siis äkkiä selaamaan ohjelmistoa ja mukaan Fringe-hulinaan! Oma lippulistaukseni, ja samalla ehkä vinkkilistanikin, tuossa yläpuolen kuvassa.


Kuvien copyright minä, paitsi The Latebloomersin yhteiskuvan otti festaritoimiston ihana turvahenkilö.

Chevalier / Race Horse Company, Cirko 7.5.2019

Hevosnumerot ovat aina olleet oleellinen osa sirkusesityksiä. Kyllä niitä vieläkin näkee, siis perinteisemmissä sirkusesityksissä, esimerkiksi Sirkus Finlandian esityksissä. Jotenkin heppanumeroita on kiva katsoa, varsinkin kun lähes kaikki muut eläinnumerot ovat nykyään hävinneet sirkusmaneeseilta. Nykysirkukseen eivät eläimet (yleensä) kuulu.

Mutta sitten tulee Race Horse Company ja tuo lavalle uuden sukupolven kavioeläimet: keppihevoset! Miten oivallinen ajatus! Pelkästään tämän takia kannattaa suunnata nyt Cirkoon Helsingin Suvilahteen. Miten lauma keppihevosia voi suoriutua 40 minuutin mittaisesta esityksestä? 

No vallan mainiosti, kun niitä ohjastaa, valmentaa ja rapsuttelee niinkin taitava persoona kun Kalle Lehto. Tämä on suoraviivainen soolonumero, missä Lehto vastaa itse niin käsikirjoituksesta, ohjauksesta, esiintymisestä ja hevoskaverien hoidosta. 

Chevalier on aivan ihana, riemuisa ja hersyvä koko perheen sirkusesitys. Kyllä tämän parissa viihtyvät ihan pienimmätkin (suositusikä 4, mutta ei ole mitään pelottavaa tms). Esitys on samaan aikaan kunnianosoitus ja silmänisku pertsalle (eli perinteiselle sirkukselle) punaisen pyöreän maton markkeeraten maneesia, ja sen hevostaitureille, yhdistäen moderneja elementtejä saumattomasti mukaan. Kerrassaan hurmaava liitto!

Lavalla Lehto jonglöörää, seisoo päällään, soittelee koskettimia, ratsastaa keppihevosilla, breikkaa ja tekee ties vaikka mitä. Monenlaista pientä temppua saamme katsoa, vähän slapstikkiä mukaan, ja mausteeksi sirkushenkistä musiikkia ja vanhahtavaa jazzia (äänisuunnittelusta vastaa Sami Tammela). Tasapainoilua rola bolalla, junakyytiä, isoa jumppapalloa, ja ihana mauste parin mykkäelokuvan merkeissä (mukana myös Banaani ja Apina!). Upeasti elokuva ja todellisuus kietoutuu yhteen merihevoskepparien ilmaannuttua lavalle. 

Nämä hevoset ovat uniikkeja persoonia, toiset osaavat eri temppuja, ja toiset konstailevatkin hieman. Mutta onneksi Lehto muistaa kaikkia hyvitellä ja helliä. Aivan loistavaa yhteistyötä. Hihkuin sisäisesti (ja ehkä vähän ulkoisestikin) penkilläni. Pinkki yksisarvinen osaa hieman erilaisia temppuja, tietenkin, maagisena satuolentona. Siinä vaiheessa mua alkoi jo silkasta liikutuksesta itkettämään.

Tavallaan tässä on ihan arkisia lapsiperheen asioita, siis keppihevosia ja jumppapalloja, mutta kuinka moni keksii tehdä sirkusta niiden kanssa? Ehkä tämän jälkeen joukko lapsia temppuilee keppariensa kanssa kotipihalla hieman eri tavalla?

Oivallista ja oivaltavaa viihdettä koko perheelle; tätä ei todellakaan kannata missata! Vaikka poislähtiessä kaksi aikuista naista phelikin että olipa hieman lapsellista, niin antaa tämä aikuisellekin paljon. Heittäkää kireät piponne nurkkaan te tylsät aikuiset ja lähtekää keppihevosten mukaan! Onneksi RHC:n teosten tapaan tätäkin voi nähdä pitkin poikin maata, Helsingin jälkeen Chevalier kiertelee esimerkiksi Kuopiossa, ja karauttaa sen jälkeen varmaan muuallakin. 

Kuvien copyright Antti Sunila.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Illuminium / Tehdas Teatteri & Krepsko & Nordic Puppet Ambassadors 4.5.2019

No nyt! Tämän olen sanonut varmaan muutaman kerran ennenkin, ja nimenomaan Tehdas Teatterissa nähtyjen esitysten kohdalla. Koska taas tuntui siltä, että nyt tuli nähtyä yksi vuoden erikoisimmista esityksistä. Enkä yhtään tiedä mitä tästä sanoisin. Olo oli tunnin esityksen jälkeen hämmentynyt ja sekainen. Illuminium ei ollut yhtään sitä mitä odotin, ja sitten se taas toisaalta oli kaikkea sitä: magiaa, illuusioita, outoutta, musiikkia ja mystiikkaa.

Minua kiehtoi ja kiinnosti kovasti tieteen ja taiteen liitto, mitä lavalle lupailtiin. Saatiin enemmän taidetta ja vähemmän tiedettä, mutta kiinnostavaa yhtä kaikki.

Valitettavasti oma paikan valinta ei nyt mennyt ihan nappiin. Takarivistä ei nähnyt lainkaan kaikkea lavan tapahtumia, ja vaikka välillä nousi seisomaankin (onneksi ketään häiritsemättä) niin silti pylvään taakse tai jonnekin hukkui esityksen yksityiskohtia. Eli eturivin paikka olisi tässä tapauksessa ollut paras valinta. Ei silti anneta pienten yksityiskohtien häiritä liikaa. Esitys tarjoili kyllä virikkeitä myös kuuloaistille. Jazzahtavaa musiikkia, vinkuvia jousia, teknohtavia säveliä, ujeltavia urkuja. Ja nähdääpä lavalla myös theremin, tuo soittimista ujeltavin!!

Hauska yksityiskohta on työryhmän pseudohenkiset ammattinimikkeet - niitä kannattaa vilkasta kotisivuilta tarkemmin. Mutta tyyli on tämä:

Elektro-entomologisen tutkimuskeskuksen postilluminiumaalinen laboratorioinsinööri - Kristina Dementeva 

Tutkimusalue: Postilluminium-sirkkojen (grylloidea illumini) sähköreseptio sekä niiden kyky tuottaa sähkövoimaa sekundäärisestä energialähteestä. Saavutukset tutkimusalueella:  Ensimmäisen Illumini-sirkkavoimalla toimivan turbogeneraattorin suunnittelu.

Porukassa on mukana tsekkiläisen pitkän linjan performanssiryhmä Krepsko, joka on esiintynyt Suomessakin paljon, sekä nukketeatteriosaamista pohjoismaisesta Nordic Pupper Ambassadors -ryhmästä. Koko tieteellis-taiteellis-tekninen työryhmä pitää sisällään tämmöisen porukan: Mayim Alpert, Iivo Baric, Kristina Dementeva, Laura Hallatie, Linnea Happonen, Philip Holm, Gabi Reinhardt, Outi Sippola ja Pau Zapaleta i Llauger. Kaikilla oma tärkeä osansa esityksessä.

Kiva alku esitykselle oli kaikkien katsojien skannaus ovella, radiumin varalle. Okei. Esitys on kiehtova kombinaatio psykedeelistä performanssia, objektiteatteria, outoutta, lentäviä lintuja, eläinhahmoja, laboratorikokeita, kahlekuninkaita, taikatemppuja, kemiallisia laboratorihommeleita Marie Curien johdolla, liikkuvia vaatteita ja kasvavia juuria. On peurahahmo, jonka vatsasta löytyykin mininukketeatterinäyttämö! Aina kun luulet nähneesi jo kaiken, putkahtaa jostain jotain vielä oudompaa. En saa oikein kiinni punaisesta langasta, mutta en anna senkään häiritä. Heittäydyn mukaan virran vietäväksi. Vinksahtanutta ja vonksahtanutta, mutta kiehtovaa.

Visuaalinen ilme on vaihteleva ja moni-ilmeinen. Tykkäsin. Jotenkin tulee mieleeni maailmanloppu tai sen jälkeinen maailma. Jonkunlainen tuho on tainnut ehkä pyyhkäistä maiseman yli... Jättäen jälkeen toisiaan hapuilevia hahmoja. Tunnelma ja tahti on viipylevä ja verkkainen, nyt ei enää ole kiire mihinkään. Välillä mennään tosiaan tosi mikrotasolle, joten mahdollisimman lähellä istuminen auttaa.

Katsomoon toivotetaan kaikenikäiset katsojat, mutta ei tämä minusta ihan perheen pienimmille sovi. Pimeyttä on aika paljon, ja ehkä hieman pelottaviakin elementtejä.

Arvostan että Tehdas Teatterissa näkee aina jotain uniikkia. Semmoista mitä ei muualla välttämättä koe. Riskien ottamista ei kaihdeta. Illunimium ei liene valtava yleisömagneetti, mutta niille ketkä haluavat jotain erikoista ja ei-valmiiksi-pureskeltua, niin juuri passeli makupala. Reilu tunti ajastasi, ei paha. Viimeinen esitys 17.5.


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.