Toinen katse / Teatteri Siperia 29.4.2016

Teatteri Siperia tekee paljon yhteiskunnallisesti merkittävää ja vaikuttavaa teatteria. Toinen katse ei ole poikkeus. Siperialaisten kanssa lavalla nähdään Tampereen kaupungin kehitysvammaisten toimintakeskus Wärjäämön teatteriryhmäläisiä.

Toinen katse käsittelee isoja kysymyksiä, isoja aiheita. Ihmisoikeuksia, ihmisyyttä, erilaisuutta, suvaitsevaisuutta, vammaisuutta... Kenellä on oikeus tehdä päätöksiä näistä asioista? Kymmenen erilaista episodia valaisee hieman asioita ja tuo erilaisia katsantokantoja aika haastellisiinkin pohdintoihin. Saako vammainen esittää vammaista? Miksi vammaiselle (tai mille vaan erilaiselle ihmiselle) puhutaan niin erilailla, vähän ohi? Tai esim. kuuron tulkille, eikä sille ihmiselle itselleen. Kuinka ylipäätään kohdataan toinen ihminen, jos hän poikkeaa valtavirrasta jollain tapaa...

Ekan kerran esityksessä itkettää kun esiintyjät kulkevat yleisön joukossa kehumassa katsojia. Mihin sitä katsoo kun toinen pysähtyy eteesi ja kehuu hiuksiasi, silmiäsi tai vaatteitasi? Suomalaiselle perusihmiselle todella vaikeaa. On muutenkin aina hämmentävää jos joku katsoo pitkään. Ekana sitä alkaa miettimään onko minussa joku vika, roska naamassa tai linnunkakkaa päässä. Miksei toinen voisi katsoa vaan koska sinulla on mielenkiintoiset kasvot? Heti pidetään pimeänä tai hulluna "mitä toikin tuossa töllää"...

Katsojalle tulee useamman kerran vaivautunut tai suorastaan kalsea olo. Näinkö me "terveet" käyttäydymme? Ja katsomme. Tuntuu pahalta katsoa kun toinen kiemurtelee lattialla. Entäpä kun pääsemme seuraamaan television A3-asiattomuusohjelmaa ja saamme näyttää peukkua ylös tai alas ("hiljaisuuden laama") sen mukaan miten Tampereen seudun kahtia jakautunut vammaisporukka keskustelee. Ja aika lailla lapasesta meinaa keskustelu lähteä (hyvin esikuvansa A2 iltojen mukaan siis). Haluaisitko ottaa oman kummivammaisen?

Se kuka saa esittää ketä -keskustelu on ollut käynnissä jo tovin myös teatterissa. Brittiteatterien lavoilla on ihan tavanomaista että esim. ihonvärillä ei ole niin merkitystä roolittaessa näytelmiä (vaikka kyllä asiasta sielläkin keskustellaan isoon ääneen. Mustat näyttelijät ovat jo enemmänkin valtavirtaa, mutta esimerkiksi aasialaistaustaisia ei kauhean paljon lavoilla näy). Ihonvärin ja sukupuolen lisäksi keskustelua herättää seksuaalinen suuntaus - saako homo esittää heteroa ja päinvastoin. Tai mies naisen rooleja? Mutta voiko ja saako jollain tavalla vammainen ihminen esittää ns. terveelle kirjoitettua osaa? Voiko vammainen esittää Meryl Streepiä? Olemmeko valmiina katsomaan Hamletin esittäjän tulevan paikalle rollaattorilla tai voiko pyörätuolista käsin tehdä uskottavan tulkinnan Vanja-enosta? Kas, siinäpä pohdittavaa niin katsojille kuin teatteri-ihmisillekin. Mutta koska teatteri toimii illuusiolla, niin kuka tahansa voi esittää ketä tahansa. Ainakin teoriassa. Käytäntöön on vielä matkaa.

On muuten varmaan taivaan tosi (ja ihan kamalaa) että vammaiset lapset kasvatetaan olemaan hiljaisia, kilttejä ja mahdollisimman huomiota herättämättömiä! Miksei vammainen saisi olla kiukkuinen, tai huonotuulinen? Ja jos on kasvatettu nöyräksi ja huomaamattomaksi, niin miten ihmeessä voisi olla vanhempana tiukka ja vaatia omia oikeuksiaan?? Koska niinhän se on, että vammaisten pitää vaatia oikeutta (tai tasa-arvoa) ja olla penäämässä sitä kovaäänisenä. Mistä ihmeestä se rautainen itsetunto ja röyhkeä asenne otetaan, jos koko ikä on madeltu lattialla ja katsottu nurkkiin? Toiveissa olisi että joskus tulevaisuudessa vammainenkin saa olla väsynyt ja kiukkuinen ja oma itsensä - niin kuin kaikki muutkin ihmiset. Tai ainakin ne normaalit. Me normaalit.

Kaikki esiintyjät ovat pukeutuneena musta-valkoisiin asuihin. Kuin kommenttina mustavalkosiin mielipiteisiin, mikä jättää erilaiset harmaan sävyt kokonaan pois. Maailma ei kuitenkaan ole mustavalkoinen. Lattialla on poksahtelevasta kuplamuovista tehty matto, mikä rapsuu kivasti kenkien alla. Tai rollaattorin.

Esitys tulee iholle, sananmukaisesti. Se koskettaa, se herättää ajatuksia, se naurattaa, mutta myös itkettää. Kun lopuksi tanssimme yhdessä (kyllä, minuakin haettiin tanssimaan!) Sulle silmäni annan -biisin tahdissa, niin kyllä siinä taas tippa meinasi tulla linssiin.

Aino Kivi ohjaa ja vastaa myös dramatisoinnista - sen sijaan koko työryhmä on käsikirjoittanut tätä yhdessä. Koko porukasta paistaa tekemisen ilo ja hyvin on porukka hioutunut yhteen. Tämä on muuten samalla Papusen Riikan väikkärin ensimmäinen taiteellinen osio - odotan mielenkiinnolla niitä seuraavia! Musiikki oli aika isossa roolissa, ja lavalla oli myös muusikko (Anna-Kaisa Vuorinen).

Kun kerran esityksessä sattumalta tapaamani bloggarikollega Pasi (kiitos vielä kerran Teerenpeli-käynnistä!) on kuvannut esitystä kolmella kuvailevalla sanalla, niin minäkin sitten. Toinen Katse on koskettava, monipuolinen ja kaunis. Ja minä voisin lisätä itse olevani utelias, mukavuudenhaluinen ja säätäjä. Käsiohjelmassa on tekijätiimin kolmen sanan kuvailuja itsestään - kiinnostavia! Toinen kollega eli Talle kävi myös katsomassa tämän hieman ennen minua.

Lämmin kiitos ja halaus koko Siperian tiimi - te olitte taas kerran ihan mahtavia ja parhaita.


Kuvien copyright Harri Hinkka
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Vampyyrien tanssi / Helsingin kaupunginteatteri 27.4.2016

Viimeinen esitys. Aina joskus se koittaa. Vampyyrien Tanssin aika oli nyt. Ilmassa oli paljon haikeutta... eritoten katsomon puolella, mutta varmasti myös näyttämöllä. Onhan tässä kolmisen kuukautta taivallettu yhdessä, hyvässä ja pahassa.

 

Linssiluteet Katri ja Talle, pääsivät myös Kreivin kainaloon

 

Tämä oli semmoinen esitys joka selvästi jakoi mielipiteet. Suuri yleisö ei koskaan tuntunut löytäneen Peacockin kieltämättä aika ankeaan katsomoon. Mutta fanit löysivät. Ilta toisensa jälkeen. Heitä/meitä oli pieni, mutta sinnikäs ja innokas joukko. Toiset näkivät parikymmentäkin kertaa. Matkustivat kaukaisten matkojen takaa, yöbusseillakin. Panostivat pukeutumiseen ja asettuivat eturiviin purtaviksi ilta illan jälkeen.

  

Löydettiin sitten vielä yksi teatteribloggaaja mukaan kuvaan eli Laura

Vampyyrit faneineen valtasivat myös sosiaalisen median! Hetkittäin jo tuntui ettei Helsingin Kaupunginteatterin some-kanavilla muuta enää ollutkaan kuin vampyyrejä. Muisteloita illan repliikeistä, ja miten hienosti Kreivi taas lauloi, ja miten sydäntäsärkevää oli Sarahin kohtalo ja miten upeasti Herbert heilautti viittaa. Twitterissä muodostui omia tiimejä, jopa ensemble-hahmot saivat omat faninsa (Team Gustav!). Ja Professori Abronsiuksesta tuntuivat pitävän kaikki, kummastakin versiosta. Taiteellisimmat tekivät hienoja piirroksia esiintyjistä.

  

Gustav eli Miiko Toiviainen sai mukin ja kortin faneiltaan!

Vaikken itse kiihkomielisin fani ollutkaan, niin oli kiva seurata tätä vampyyrimaniaa toisella silmällä. Tavallaan nyt on helpottunut olo kun se on ohi. HKT voi twiitata muutakin kun vampyyrienpuremien ihmisten hehkutuksia ja ihkutuksia. Mutta tavallaan on myös hyvin haikea ja surumielinen olo. Nyt se oikeasti on loppu. Ei tämä mikään täydellinen versio ollut (kyllä se Seinäjoen proggiksen painolasti vaan mielessä kummitteli niin ylivertaisena, ettei sille vaan voinut mitään), ja muutamia aika sietämättömiä piirteitäkin tässä oli, mutta silti sitä vaan kuusi kertaa tulin katsomaan. Kalpeaa harrastelua monen muun rinnalla, mutta mulle paljon.

 

Sievissä saparoissaan ja pitsiröyhelöissään esiintyi myös tämä proffa valepuvussaan eli Tuukka Leppänen

Varsinkin Risto Kaskilahden Chagal ärsytti joka esityksessä ihan suunnattomasti, siihen ei tottunut mitenkään. Harmikseni näin "toisen" Chagalin (Kari Mattila) vain kerran. Mutta vikassa esityksessä oli muutoin minusta "se parempi" miehitys. Laura Alajääski on ihan vaan paras Magda, josta tykkäsin kauheasti. Mun muistikirjassa on tosi paljon sydämiä myös Alfredin (Petrus Kähkönen) ja professori Abronsiuksen (Antti Timonen) kohdalla. Jolla oli taas lystejä kommentteja. Kun Rouva Chagal laulaa "tai joudut vaarnan jostain kaivamaan", niin proffa siihen: "siitä voi tulla tikkuja".

Hurmaava Alfred (Petrus Kähkönen) esittelee myös purukalustoaan

Ja Alfredille: "pakkaa sinä laukku sillä välin kun minä otan johdon käsiini". Ja myös: "kun ei riisu yöksi vaatteita jää aamuisin aikaa pikku pikku balladille". Ja taas Alfred kopittelee kryptassa kuin Königsbergin kädettömien koripallojoukkue. Ja vielä: "älä nyt vatuloi siinä". Illan kirja oli muuten Veriset valkolakit - vampyyrien vappurieha valokuvina. Heh heh. Lisäkommentti Herbertille: "nahkavaarna lepotilaan niin kuin olisi jo". Näistä Proffan kootuista sutkauksista sekä löytämistään kirjoista on muuten koottu ihan listakin, sitä saa varmaan täydentää!

Samuel Harjanne on verinen Herbert

Lisää sydämiä muistikirjassa on raapustettu Kreivin punaiselle viitalle (se on edelleenkin mun suosikkiasuste tässä musikaalissa), mutta kyllähän tuo nahkahousunsakin aika mukavasti täyttää. Kyllä Mikko Vihma on aika uskomaton tässä roolissa. Tämän jälkeen possun osa Shrek-musikaalissa on kyllä... no, aika kamalaa... (jään odottamaan kauhulla). Kreivi osoittaa kyllä aika selkeästi että hänestä professori on vanha seniili narri, mutta ei proffa tätä huomaa itsekeskeisyydessään.

  

Tässä sitä ollaan vielä niin onnellisia yhdessä...

  

Vaan pianpa hymy hyytyy, kun Kreivin todellinen luonto paljastuu... Iik!

Niin muuten. Kreivin ja poikansa Herbertin (taas kerran valloittava Samuel Harjanne) välillä tuntui olevan poikkeuksellisen paljon lämpöä ja rakkautta tässä viimeisessä esityksessä. Helliä kosketuksia ja suudelmiakin. Hmmm... mielenkiintoista olisi nähdä tämmöistä tulkintaa pidemmällekin vietynä. Mikä onkaan Herbertin alkuperä, oliko hän mahdollisesti isänsä rakastettu ennekuin tämä teki hänestä vampyyrin? Eli miten Herbert päätyi Krolockin pojaksi?

Tämä rivivampyyri on hieman eri näköinen kuin Jonas Saaren Kreivi

Sarah (Raili Raitala) on ehkä maailmankaikkeuden paras Sarah. Herkkä, haavoittuva, mutta myös vahva ja itsenäinen. Isänsä määräysvaltaan kyllästynyt, ja vihdoin valmis kokeilemaan omia rajojaan. Vieraan miehen ilmestyminen vauhdittaa tätä prosessia. Ja Alfred, niin, miksi ei kiltti ja kunnollinen Alfred kelpaa. Koska vaara ja pahat pojat ovat kiehtovampia kuin kiltit, niin se vaan on. Ja kyllähän Alfredissakin puolensa on, ja onneksi Sarah tämän lopulta ymmärtää. Kun on joutunut pettymään Kreiviin pahemman kerran.

Mutta Raili on vaan niin ihku ettei paremmasta väliä. Ja jos saa hehkuttaa Railia niin hehkutetaan nyt sitten Petrus Kähköstäkin. Ihan loistava, loistava Alfred. Joka muuten lyö kunnolla aina nenänsä Sarahin kylpyhuoneen oveen. Näiden kahden duetot koskettavat ainakin tämän katsojan sielua ytimiä myöten. Äänet ja kemiat vaan sopivat niin hyvin yhteen.

 

Menin ihan pieneksi kun olin niin mykistynyt Raili Raitalan viereen pääsystä

Mutta jos käy Sarahin ja Alfredin duetot luihin ja ytimiin, niin kyllä käy Kreivin ja Sarahinkin. Se kaipuu, intohimo ja melkein nautinnon täyttymys toisen näytöksen alussa. Ja miten pettynyt Sarah onkaan, kun ei Kreivi vielä purekaan... Ja kun tämä lopulta puree, ja hylkää Sarahin sen jälkeen tylysti, niin se käsinkosketeltava pettymys! Kumpikin pettyy, enkä tiedä kumpi enemmän... Surullista.

 

Jonas Saari kaappasi kainaloonsa myös Eijan ja Tallen

Rouva Chagal (mainio Leenamari Unho) oli tässä vikassa esityksessä NIIN hurjan surullinen miehensä kuoltua. Alfredilla on kädet täynnä työtä tätä lohduttaessa :-)

On loppukiitosten ja -kumarrusten aika!

Mitäköhän sitä vielä kehuisi? Esityksen jälkeen meitä jäi sinne taas porukkaa lavalle notkumaan ja fiilistelemään ja kuvailemaan ja juttelemaan. Nyt tämä ihana vampyriperhe hajoaa ja katsojat jäävät ihan hunningolle. Surku. Mutta meille jää kaikki hienot muistot kuiteskin! Ja näitä hienoja näyttelijöitä näkee kyllä jatkossakin eri puolilla Suomea. Aika montaa jo syksyllä HKT:n Shrekissä.

Ja hei, mä löysin sukuakin eli serkkuni Sasu Tuominen, töissä HKT:llä!

Valokuvista kiitoksia kaikille, mutta erityisesti Jaakko Virtaselle, joka otti järkkärillä turhankin tarkkoja kuvia :-)

Vampyyrien tanssi / Helsingin kaupunginteatteri 26.4.2016

Edellisestä Vampyyrien tanssista on jo aikaa, peräti kaksi kuukautta! Olikin jo ikävä, mutta kun en saanut kalenteriin sopimaan esityksiä tähän väliin, ja sitten myös rahatilanne hieman vaikutti. Ja sitten onneksi tälle illalle laittoivat Vampyyrien Illan, eli kaikenlaista spessujuttua faneille. Ekaan sellaiseen iltaan en päässyt muiden juttujen takia mukaan, niin tosi kiva että niitä toteutettiin toinenkin. Ja vieläpä semmoiseen ajankohtaan mihin mulla oli jo lippu.

 Proffa Abronsiuksen (Tuukka Leppänen) kainaloon pääsivät teatteribloggaajat Laura, Talle ja minä

Viides kerta toden sanoo eli nyt vihdoin näin tämän niin Miiko Toiviainen veti Alfredin roolin. Bloggarikollegani Talle (ja moni muukin) on jaksanut miehen esitystä hehkuttaa, joten kiva oli nyt päästä omin silmin kokemaan (ja varsinkin kun juuri pari tuntia aiemmin näin herran TeaKin esityksessä).

Miiko Toiviainen Alfredin nahoissa

Tämä oli samalla myös tämän miehityksen vika esitys, eli erityisen haikea tietenkin. Paljon hauskoja heittoja ja irrotteluja. Kreivinä Jonas Saari, joka veisti yölintu-vitsinkin "Olen yölintu - hyvä nimi orkesterille - harvoin tavattavissa päivisin". Se täytyy Saaresta sanoa että hurjasti kehitystä ja rooliin kasvamista on tapahtunut siitä kun viimeksi näin (no, ei ihmekään koska se oli enskariviikolla).

Kreivi von Krolock (Jonas Saari)

Tämän illan jälkeen tuntuu että taidan ollu kyllä lopullisesti Team Abronsius-kannattaja. Tuukka Leppänen proffana on elastisempi kuin kukaan. Ne tanssimuuvit on jotain ihan uskomattomia! Ja ne kaikki hauskat replat! Ja miten tämä proffa käyttää nenää nuuskiakseen esiin vampyyreitä :-) Hauskaa oli myös Kreivin kirjastossa, kun kirjat loppuivat ja piti siirtyä sarjakuviin (illan kirja oli siis Minä, Draculankka, ja löytyi sieltä Kama Sutrakin taas lopuksi). Ja se heitto Herbertille: "häräntappoase piiloon, senkin sodomiitti" :-D

Sami Paasila Wolverine-vampyyrinä

Anna Victoria Eriksson vetää Sarahina kauniisti. Kyllä se niin on, ettei Kreivi nyt tästä kauheasti välitä, puraisunkaan jälkeen, vaan ilmeensä on hyvin pilkallinen ja halveksiva. Nyyh. Sarah-parka, valitse kiltin ja kunnollisen Alfredin sijaan melankolisen ja vaarallisen kreivin (miksi naiset aina rakastuvat renttuihin...) ja näin siinä taas kävi.

Anna Victoria Eriksson Sarahina

Ensemble-vampyyreistä edelleenkin Tuukka Raitala on yksi mun suosikeista. Ja onhan siellä se Wolverine pulisonkeineen (Sami Paasila). On ihanaa bongailla mitä nämä kyläläiset ja sitten myös vampyyrit puuhastavat taustalla. Ja Petrus Kähkösen kyläläinen, joka hieroo valkosipulia myös haaroväleihinsä (no, voihan se vampyyri sinnekin puraista). Ja miten Mikko Vihmasta saa niin imbesillin kyläläisen ja vampyyrin, kun tämä on niin karismaattinen ilmestys Kreivinä? Ihme mysteeri, sekin (olisi Ambronsiukselle tutkittavaa tässä).

Hurmaavat Raitalat eli Tuukka ja Raili

Ennen illan esitystä saimme nauttia Jonas Saaren, Samuel Harjanteen ja Anna Victoria Erikssonin haastatteluista siviileissä. Yleisötyöntekijä Jenny Jumppanen ja markkinointiassistentti Susse Ahokas jututti heitä, ja ihan mukava rupattelutuokio meillä olikin. Lisäksi tuotantoassari Henriikka Koskenniemen piti enemmänkin kertoilla mitä hänen työhönsä kuuluu, mutta aika loppui kesken, ja se jäi vähän alkutekijöihinsä. Valitettavasti. Koska ainakin mua tämä tuotantopuoli kiinnostaa kovasti. No, ehkä ensi kerralla.

"Tälleen ne hampaat tänne tulee" näyttää Anna Victoria Eriksson

Jonas ja Samuel kertoivat pikaisesti elämäntarinansa eli mikä sai heidät teatterin pariin ja mistä heidät bongattiin mukaan Vampyyrien Tanssiin. Varsinkin Samuelin rekryprosessi oli hieman poikkeava ja kiinnostava (summa summarum: tuli lopulta paikkaamaan jo valittua esiintyjää). Kuulimme myös herrojen valmistautumisesta rooliin, ja miten sitä hahmoa rakennettiin. 

Unto Nuora ja Mikko Vihma rivivampyyreinä

Sitten Samuel lähti meikattavaksi ja Ave liittyi sakkiin (hienossa Sarahin peruukissa) ja kuulimme häneltäkin tiivistetyn historiikin. Tulevaisuuden suunnitelmistaan herrat olivat vaitonaisempia, mutta Ave esiintyy kesällä Peacockin Soitellen Soteen revyyssä ja syksyllä Turun kaupunginteatterin Rock of Ages -musikaalissa. Samuelin loppuvuosi menee Rocky Horror Show'n parissa. Jäämme odottelemaan mitä Jonas Saari seuraavaksi puuhaa!

Esityksen lopulla pääsi asianmukaisesti pukeutuneet yleisön edustajat lavalle mukaan joraamaan! Olihan siellä meitä. Paljon tuttuja. Ja paljon upeita ja hienoja asuja. Tätä iltaa varten oli moni pukeutunut ja meikannut ja hankkinut peruukkia ja hörhelöä ja härpäkettä. Hienoa! Tässä pieni videopätkäkin loppubileistä!

Ensin näyttää siltä että tämä kyläläinen ois aika maistissa

Sitten se oli ohi. Seurasi kaaoottista valokuvausta ja juttelua ja muuta lavalla. Likipitäen kaikki esiintyjät olivat paikalla, ja tunnelma oli yhtäaikaa katossa ja hieman surumielinenkin (olihan tämä tämän miehityksen vika esitys). Illan kapellimestarina olikin muuten (aulan esintyjätaulusta poiketen) Marko Hilpo, joka oli hieman ylläri loppukumarruksissa - Eeva Kontun tukka olikin lyhentynyt!

Mikko Vihma hieman Kreivi-lookista poikkeavana

Magdana Sanna Majuri. Hurmaava hymy.

Kiitos kuvista kaikille niitä napsineille!
Näen esityksen alennushintaisella lipulla.

Ihminen välissä - improvisoitu näytelmä / Teatterikorkeakoulu 26.4.2016

Jotenkin löysin itseni Teatterikorkeakoululta, katsomassa opiskelijoiden improesitystä. Syytän tästä kolleegaani Tallea, joka tätä jossain mainosti. Ja kun mukana oli kiinnostavia näyttelijöitäkin. Ja kun nyt satuin illalla olemaan menossa Helsingissä teatteriin muutenkin, ja tämä oli klo 15. Eli monen tekijän summa, hyvä niin!

Työnimenä oli Ihminen välissä - improvisoitu näytelmä, mutta esityksen nimi tuli sitten yleisöltä. Normaalista impronäytelmästä (jos nyt on olemassa mitään normaalia) tämä poikkesi sikäli, että koko reilu puolitoistatuntinen vedettiin samaa pitkää näytelmää. Ei siis kokoelmaa erilaisia sketsejä tai yleisön jatkuvia toimintaohjeita. Näytelmän nimi ja pari tapahtumapaikkaa yleisöltä, ja loppu oli tästä kuuden hengen porukasta kiinni. Neloskurssilaiset Paavo Kinnunen, Miiko Toiviainen, Sonja Salminen, Mari Naumala ja Sohvi Roininen sekä vitoskurssilainen Joonas Kääriäinen (jonka taiteellinen opinnäytetyö tämä samalla oli) olivat kyllä taitavia.

Koska en ole Disneyn Pocahontas -leffaa nähnyt, ei nimi sanonut mulle mitään. Onneksi on ihania ystäviä jotka avaavat väliajalla asiaa - kiitos Linnea! Naidako siis Kocoum? viittaa kuulemma johonkin Pocahontaksen laulamaan biisiin... eli inkkariteemalla siis mennään. Tosin se teema jäi aika pintapuoliseksi, mutta oli siellä vähän intiaanijuttuja mukana kyllä. Lähinnä tässä ruodittiin yhden harrastajateatteriseurueen arkea ja osallistumistaan Lappeenrannassa pidettäviin kilpailuihin ja myös yhden nuorenparin outoa suhdetta. Toki tämä wannabe-poikaystävä oli intiaani, ainakin uskotteli niin.

Ehkä tämä kummiskin oli enemmän kokoelma irtojuttuja kuin kokonainen juonellinen kertomus. Vaikka toki langanpätkiä koitettiinkin sitoa yhteen; välillä paremmin, ja välillä hiukan heikommin siinä onnistuen. Hetkittäin tuli liian pitkitettyjä kohtia ja tarina jämähti paikoilleen. Hetkittäin juttu rullasi hienosti eteenpäin. Mutta kyllä tämän parissa viihtyi.

Kiva oli treffata bloggaajakollegoita Linneaa ja Tallea!

Paavo Kinnusen olen nähnyt aiemminkin lavalla eli viime kesänä Suomenlinnassa Valheita ja Viettelyksiä -näytelmässä nuoren hupsun rakastajan roolissa. Ja oli muuten siinä yksi esityksen valopilkkuja. Nytkin oli loistavassa vedossa "intiaani"pojan nahoissaan. Tykkäsin kovasti myös Miiko Toiviaisen isähahmosta. Miiko on tämän kevään ollut mukana HKT:n Vampyyrien Tanssissa (mutta minä en neljällä katsomiskerrallakaan ollut onnistunut tätä vielä näkemään lavalla, paitsi tämän esityksen jälkeen, samana iltana). Mutta vaikutuksen teki Miiko; ei se Talle sitä suotta ole ylistänyt. Varsinkin hedelmiensä kanssa obsessoivana ja sukupuolitautien polilla valistavana teinitytön isänä oli ihan helmi! Ja hyvinpä tuo laulaakin, kuten koko sakki muutenkin.

Pianoa ja vähän muitakin instrumenttejä soitteli esityksessä Hannu Risku ja Tiina Pirhonen toimi ohjaajana (tai tässä tapauksessa kai enemmän improkouluttajana).

Tosi kiinnostavaa aina kun pääsee näkemään teatterialan opiskelijoita lavalla. Jään seuraamaan tämän kuusikon urien urkenemista teatterin ihmeellisessä maailmassa mielenkiinnolla.


Esityskuvan copyright Auli Karra
bloggaajakuva Jarmo Kilpeläinen

Jossain pohjoisessa / Kotkan kaupunginteatteri 23.4.2016

Tämä näytelmä on kuin novellikokoelma. Pieniä tarinoita pienen kylän asukkaista ja elämästä Jossain Pohjoisessa. Vaikka John Carianin alkuteoksen nimi on Almost, Maine, niin hyvin tämä kääntyy Suomenkin oloihin. Kylän nimi vaan on Melkein eikä Almost. Melkein kylä.

Näytelmä pitää sisällään yksitoista lyhyttä väläystä, tai kohtausta. Ihmisistä, jotka tuntevat toisensa tai joilla on joku linkki johonkin toisen tarinaan tyyppiin. Alku ja loppu kiertyvät nätisti yhteen, saaden koko kertomuksen pyörähtämään täyden ympyrän, kuin maapallon.

Neljä näyttelijää, jotka vaihtavat rooleja kirjaimellisesti lennosta. Toni Harjajärvi, Tomi Alatalo, Ella Mustajärvi ja Johanna Kuuva. Loistavia kaikki tyynni!

Talvinen maisema lavalla, pari puuta, lunta, oikealla puinen mökki. Taustalla tähtitaivas, revontulineen. Ollaan jossain rauhallisessa ja kaukaisessa paikassa, vähän sivistyksen reunamailla. Tässä on herkkiä, koskettavia ja vinksahtaneitakin juttuja. Outoja kohtaamisia revontulten alla. On nainen joka on lääpällään mieheen, mutta tämä on pikemminkin torjuva ja välttelevä. On hörhö nainen, joka tulee telttailemaan miehen pihaan, jättämään juuri kuolleelle miehelleen hyvästejä. On baarissa (Vino Hirvi!) istuva Jaska, joka kohtaa polttareitaan viettävän exänsä. Tämä kertomus riipii sydäntä. Tomi Alatalon ilmeet ja eleet kertoo ihan kaiken Jaskan mielenmaisemasta. Puhuu vaan itsestään ja bisneksistään, ja on kovin, kovin onneton. Mutta lopussa ehkä silti ripaus toivoa?

Entäpä nainen joka haluaa palauttaa kaiken rakkauden takaisin mitä mies on hälle antanut? Konkreettisesti, sitähän meinaan piisaa, säkkikaupalla. Ja entäpä vastine? Huh. Joskus pieni pussukka voi kuitenkin sisältää paljon suurempia asioita kuin miltä päällepäin näyttäisi. Entäpä kongenitaalista analgesiaa sairastava mies, ja nainen joka polttaa silitysraudalla käteensä? Millainen tarina siitä syntyy kun mies opiskelee "asioita jotka voivat satuttaa" kirjasta. Ja "asioita mitä tulee pelätä". Hetkittäin slapstick-mäistä komiikkaa, mutta haikeansurullisella pohjavireellä.

Ramin ja Topin keskustelut deittailun haasteista on kanssa aika liikuttavan koomista. Vertaileeko kukaan oikeasti kellä on paskimmat treffit? Ja se miesten absurdi retkahtaminen, voih!

Toinen sydäntä riipivä suosikkini ehkä on kertomus naisesta, joka pyyhältää taksilla miehen mökille, ja siellä asuukin ventovieras. Miten tämä kertomus sitten keriytyy auki kuin villalankakerä. Nainen (Unelma) oli vihdoinkin keksinyt että hän rakastaakin Toivoa, mutta mies on muuttanut pois. "Ihmisistä pitää pitää kiinni tai ne häviää". Voi, tässä lopuksi hajosi omakin sydän.

Jossain pohjoisessa on kyllä mieltä lämmittävä ja samalla sydäntä pakahduttava näytelmä. Kiitos Tommi Kainulaiselle ansiokkaasta (ja Suomeen sopeutetusta) käännöksestä ja Snoopi Sirenille ohjauksesta. Niin, ja semmoinen kotoinen puvustus pitkine kalsareineen ja toppavaatteineen oli just passeli, kiitos siitä Iita Torvinen (joka vastasi myös lavastuksesta). Taustalle lävähtävät pelikortit lisähahmoineen herättivät myös suurta hilpeyttä.

Tämmöisiä pieniä suuria näytelmiä soisin näkeväni lisääkin!


Kuvien copyright Snoopi Siren.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Robin Hoodin sydän / Turun kaupunginteatteri 22.4.2016

Olen aina ollut suuri Robin Hoodin fani, joten ei tarvinnut kovin pitkään miettiä haluanko tämän nähdä. Kun vielä Turun kaupunginteatteri lupaili ennennäkemättömiä taistelukoreografioita, niin olin ihan myyty! Eikä kyllä tarvinnut pettyä! Robin Hoodin Sydän sukeltaa aiempaa syvemmälle tämän klassikon syövereihin.

Tämä ei olekaan ihan se perinteinen Robin-juttu. Tai on. Eli ne kaikki perusjutut on mukana, mutta tähän on tuotu myös paljon uutta. Koska tässä on mukana Nainen. Eikä kuka tahansa nainen, vaan Marion. Juu juu, kuulen teidän siellä toteavan, että onhan Marion mukana ollut ennenkin. Vaan ei ihan tällä tavalla. Uskokaa tai älkää.

David Farr vastaa tekstistä (ja Ola Tuominen ja Satu Räty suomennoksesta) ja vallan kelpo juonenkäänteet on mukaan saatukin. Ohjaaminen sujuu taitavasti Milko Lehdolta. Juu, edelleen Robin Hood Sherwoodin metsässä asuvine joukkioineen ryöstelee rikkailta, mutta tällä kertaa herrat pitävätkin saaliinsa itse. Kunnes metsään muuttaa toinen ryöväri, nimittäin salaperäinen Martin! Joka onkin ns. hyvä roisto, eli joka luovuttaa saaliin köyhille ja vähäosaisille. Niinkuin Robininkin olisi pitänyt tehdä! Martinista tulee suosittu ja pidetty, ja samaan aikaan Robin tuntee outoa vetoa tätä kohtaan. Kuten toki myös sattumalta metsässä kohtaamansa naiseen Marioniin.

Taisittekin jo arvata että Martin ja Marion ovat yksi ja sama henkilö (katsojaa ei irtoviiksillä, miehen vaatteilla ja hieman möreämmällä äänellä hämätä). Robin ja joukkonsa eivät tätä vaan näe. Robin nimittäin teki Marionille (joka halusi liittyä häneen, anteeksi, hänen joukkoihinsa!) selväksi että naisen paikka ei ole metsässä eikä rosmona. Vaan kotona. Mutta monen nokkeluuden ja juonenkäänteen jälkeen Ropsullekin selviää, että Marionin paikka on juuri siellä, hänen rinnallaan! Oih ja voih miten romanttista.

Tämä on oikeasti kyllä varsin kiva ja toimiva versio. Lapsikatsojat (joita arkipäivän klo 12 esityksessä toki oli valtaosa) hihkuivat innosta, ja eläytyivät esitykseen kokonaisvaltaisesti (kuten myös vieressäni istunut kehitysvammaisten ryhmä). Mutta on tässä paljon hauskaa katsottavaa aikuisellekin! Ne hienot taistelukoreografiat esimerkiksi, Oula Kitin käsialaa, kuten niin monet näyttävät teatteritaistelut tänä päivänä. Oula nähdään myös lavallakin, luihuisen Guy Gisbornen vähäpuheisessa roolissa. Markus Tsokkisen upeat lavasteet ja Pirjo Liiri-Majavan ihanat puvut ilahduttavat kyllä kaikkia katsojia. Maanläheiset värit ja tarkkaan mietityt yksityiskohdat. Hienot projisoinnit (Sanna Malkavaara) näkyvät permannolle varmaan vielä paremmin kuin parvelle. Kaikin puolin herkkullisia värejä ja silmäkarkkia monella eri tavalla.

Minna Pilvisen kauniit maskeeraukset ja kampaukset ovat piste iin päälle. Olen kirjoittanut lisäksi muistikirjaan "mitkä valot" eli kyllä kiitosta pitää suitsuttaa myös valosuunnittelusta Jarmo Eskolle. Monesti huomaan nykyään jäämään ihailemaan valo- tai äänisuunnittelua, ja itse näytelmästä saattaa lipua iso pätkä ohi kuin huomaamatta. Ehkä siksikin olisi kiva nähdä esityksiä uudelleen, niin toisella kerralla voisi katsoa näytelmää ja tarinaa, ja toisella kertaa jäädä fiilistelemään luovien ihmisten työpanosta kaikkeen visuaalisuuteen?

  

Robin Hoodin joukoissa on monta herkullista tyyppiä. Itse sankarina näyttelee salskea Markus Järvenpää. Minusta hän tuo esiin hyvin sen miten hämmentynyt Robin on kohdatessaan vertaisensa (ja monin paikoin paljon pätevämmänkin) kollegan - ja miten hämmentynyt hän on myös omista tunteistaan. Robin todellakin löytää sydämensä (ja samalla myös Marionin sydämen). Stefan Karlsson (Will) on aina hyvä rooleissaan, ja niin nytkin. Will on Robinin oikea käsi ja sellainen supliikkimies. Hyvin suoriutuvat myös Tom Petäjä massiivisena Pikku-Johnina, ja Kimmo Rasila hieman simppelinä Muchina.

Marion/Martin tuplaroolissa ihastuttaa Julia Korander. Sopivan raikas ja railakas Marion. Tykkäsin! Minusta tässä annettiin hyvin huutia luutuneille käsityksille etteivätkö tytöt ja naisetkin voisi olla sankareita (ja ainakin mun edessä istuneet koululaistytöt suorastaan hihkuivat innosta Marionin esimerkille! Bravo! Marionin ärsyttävänä ja löyhäpäisenä Alice-siskona ilakoi riemastuttavalla pissis-tyylillä Minna Hämäläinen. Tämä tyyppi tekisi mieli syöttää susille, mutta hauskasti tehty rooli kyllä. Näitä naisia kaitsee jäyhä Makepeace (Kirsi Tarvainen), joka huomaa ettei takinkääntämisestä seuraa aina hyvää. Koska sitten on prinssi Juhana! Miska Kaukonen tekee varmaan yhden parhaista rooleistaan ikinä. Juhana on niljakas, omahyväinen, loistavan kiero ja sellainen kutkuttavan ihanan karmaiseva. Ihan menee vieläkin väristyksiä selässä. Ihan pirun hienosti vedetty, hurraa! Ne kaikki pienet kuittailut Makepeacelle kieli/ääniasioista; hykertelin melkein ääneen.

Muitakin mainioita tyyppejä tässä kavalkadissa on, kuten vaikkapa Marionin palvelijaherra Pierre (Jukka Aaltonen), joka pitää punaisia kenkiä ja säätää aika paljon kuvioita, niin palatsissa kuin metsässäkin. Ja opettaa meille (tai ainakin joillekin) ettei punaisia kenkiä käyttäviin miehiin voi luottaa :-) Juhanan aseenkantajana on omituinen mykkä neuloja (Ulla Reinikainen), joka ilveilee ja on jatkuvasti läsnä, omalla hiljaisella tavallaan. Kolme lapsinäyttelijääkin (Toivo Kouki, Saara Nurmi ja Viljami Vahvaselkä) suoriutuvat taitavasti osistaan. Ja entäs sitten valloittava ja no, vihreä, Metsän Vihreä Mies (Mikael Haavisto) joka antaa lapsille kolme toivetta! Mytologiat heräävät henkiin.

Tässä oli kunnolla menoa ja meininkiä, mutta myös suvantokohtia sopivin välein. Ja musiikkia! Hauskoja laurunlurituksia ja muuta. Reilu parituntinen meni kuin siivillä. Nuoliefektit on muuten hienot myös; yhtäkkiä vaan nuoli tupsahtaa jostain pahikseen, huraa! Taistelukoreografioissa on myös taiten tehtyjä hidastuksia, ja semmosia toinen kohtaus "jähmettyy", kun toinen juttu tapahtuu siinä ympärillä.

Dialogi on kovin hauskaa ja hulvatonta, ja varmaan tuosta vieläkin paranee kunhan työryhmä saa alleen lisää esityskertoja ja pääsevät vielä enemmän irroittelemaan. Pikku-John kokkaa "hyvä ruoka, parempi mieli" -henkisesti. Ja repesin tyystin kun RH toteaa lakoniseen Bond-tyyliin: "nimeni on Hood. Robin Hood".

Just tämmöistä on koko perheen teatteri parhaimmillaan, eli lapsille ja aikuisille löytyy molemmille jotain. On tässä toki väkivaltaa ja ikäviä asioita, ja siksi ei sovikaan ihan perheen pienimmille. Kyläyhteisön joukkosuggestoitu hysteria ja lahtausmentaliteetti kylmää sydäntä aikuisellakin. Kun kirkonmies usuttaa ihmiset talikoin ja muiden aseiden kanssa viattomien lasten kimppuun. Nyyh. Onneksi on sankareita, kuten hyvässä sadussa aina, ja päivä (ja lapset) pelastetaan. Lapsikatsojia (ja ainakin myös minua) huvittaa myös, kun Robin nyysii piispan vaatteet, ja rosmoineen höpisevät mukalatinaa pizza- ja muine termeineen. Ja sitten: "Robin, nyt se pömpeli päähän" kun pitäisi vetää se piispanhiippa ylle :-D

Turun kaupunginteatterilla on aina tosi näyttävät ja hienot käsiohjelmat. Kiitos vaan herra graafikko Sam Sihvonen. Nyt on myös kannessa irrotettava miekka! Mutta ah ja voi. Miekka irtoaa helposti, ja tämmöinen käsiohjelmahamsteri haluaisi kokonaisuuden säilyvän ehjänä. Lisäksi ohjelman muoto ja tiukka liimaselkä hankaloittavat lukemista. Eli näyttävä se on nytkin, mutta melko hankala luettava.

Robin Hoodin Sydän on juurikin sellainen esitys millä irrottautua arjesta tehokkaasti. Jotain vakavampiakin teemoja suvaitsevaisuudesta ja ennakkoluuloista jäänee kotiinvietäväksi, mutta päällimmäisenä juttuna on heittäytyä seikkailuun ja lähteä Sherwoodin iloisten veikkojen reissuun. Minäkin voisin lähteä mielelläni syksymmällä uudelleen (ja onneksi esitykset jatkuvat 15.9. taas).


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.