Iso paha susi / Lahden kaupunginteatteri 31.3.2017

Loistavaa teatteria nuorille (ja aikusillekin) taas Lahdessa! Katja Krohnin Iso paha susi on mulla jäänyt näkemättä aiemmin, mutta onneksi nyt vihdoin sain tämän klassikon plakkariin.

Iso paha susi on toki kaikille tuttu lastensatuklassikko, vähintäänkin Disney-kuvastosta, mutta tässä lähdetäänkin ihan uusille urille. On toki se Iso Paha Susi (aivan hykerryttävä loistava Tapani Kalliomäki) ja ne kilejä, porsaita ja muita, mutta lisäksi Suden puoliso (Anna Pitkämäki) joka joutuu vahingossa suden vatsaan jo heti esityksen alkumetreillä) ja poika Ruuperi (Paavo Kääriäinen).

Enimmäkseen tämä on kuitenkin Ruuperin tarina, tai tarina isän ja pojan suhteesta kun pitäisi selvitä arjesta ilman äitiä. Ruuperi ei haluaisi olla isänsä kaltainen metsän kauhu, vaan käydä koulua ja oppia asioita. Mutta perinteet velvoittavat, vai voisiko niistä päästä ehkä irti? Ruuperia kiusataan ja varsinkin kun hän löytää kaverikseen Punahilkan (Sipriina Kauranen) niin siitäkös possut innostuvat pilkkalauluihin.

Kaikki eläinhahmot ovat hykerryttävästi hahmoteltuja. Saana Hyvärisen elegantin hienostunut ja ovela Kettu ja Jari-Pekka Rautiaisen pölhöhkö mörökölli-Karhu osuvat ihan nappiin kliseisinä metsänasukkaina. Myös Teemu Palosaaren kumihanskikas päässä teputtava espanjalaishenkinen Kukko on mainio. Palosaaren huonokuuloinen mummo on kanssa ihan loistava. Ja on mainiota nähdä miten mummo ja Punahilkka eivät olekaan vallan avuttomia naisimmeisiä, vaan pistävät hanttiin kunnolla!

Tykkäsin kovasti Pekka Korpiniityn värikkäästä lavastuksesta ja Niina Pasasen yksityiskohtia pursuavista puvuista (ja ihanista nukeista!). Varsinkin Ketun ruutupuku knalleineen hiveli silmiäni. Kaikenlaiset pienet yksityiskohdat ilahduttivat myös, kuten Ruuperin ihana sammakkoreppu, joka toimii myös käsinukkena. Ja metsäiset maisemataulut! Loistavasti toteutettu pikkukilien pataanjoutuminen oli aika dramaattista, mutta onneksi nokkeluudella kilit pelastuivat lopulta suden vatsasta! Vauhdikkaat koreografiat olivat kivaa seurattavaa.

Teksti ja kieli on runollista ja hauskaa; juuri sellaista mikä saa viihtymään katsomossa. Moni eturivin lapsikatsoja joutui välillä hieman "uhriksi", mutta ei onneksi kokonaan syödyksi. Riemunkiljahduksilla tästäkin selvittiin. Tässä on myös hirmu hauskoja lauluja ja kaiken kaikkineensakin sellainen hyvänmielenesitys, vauhdikkaine takaa-ajokohtauksineen kaikkineen. Hienoa työtä siis ohjaaja Ilkka Laasonen ja koko työryhmä.

Liekö näytelmän opetus se ettei muita saa syödä (ellei ne itse halua?). Extrabonus pienestä Hamlet-mukaelmasta :-) Käsiohjelmana toimii lautapeli suoraan näytelmän maailmasta, hienoa!

Esityksen jälkeisissä tunnelmissa. Karhu ja Punahilkka jo ilman peruukkeja.

Osuin arkipäivänäytökseen, jossa oli lisäkseni vain muutama aikuinen, ja loppu katsojakunta muodostui neljän Lahden alueen koulun kolmosluokkalaisista. Kyllä tuntui uppoavan erittäin hyvin myös tuonikäisiin, mutta viihtyi tämän parissa aikuinenkin erinomaisesti. Lopuksi oli tosi kiva teatteritutusminen, kun yleisötyöntekijät haastattelivat esiintyjiä ja kaikki saivat kertoa itsestään samalla kun kuoriutuivat peruukeistaan jne. Yleisökin sai kysellä. Mahtavaa!

Aulassa oli bonuksena nähtävissä hienoja pukuluonnoksia näytelmään!


Esityskuvien copyright Lauri Rotko, muut omia.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Seitsemän veljestä / Kansallisbaletti 25.3.2017

Seitsemän veljestä palaa jo kolmannen kerran Kansallisbaletin lavalle - ja hyvä niin. Tämä Marjo Kuuselan koreografioima Aleksis Kiven klassikkoon perustuva baletti oli visuaalisesti pelkistetyn näyttävä, paljon huumoria sisältävä ja ennen kaikkea upeaa katsottavaa tanssillisesti. Lisäksi tykästyin kovasti Eero Ojasen musiikkiin. Loistava balettielämys siis!

Esityksiä on tarjolla vain viisi, ja olin alkujaan merkannut esityspäivän kalenteriini huhtikuulle. Onneksi Instagramissa Atte Kilpisen kanssa käyty keskustelu palautti minut maan pinnalle - ei esityksiä ole enää huhtikuun lopussa (viimeinen on 7.4.). Niinpä ainoa mahdollinen sauma mennä katsomaan oli viime lauantain matinea - tietenkin samaan aikaan kun äitini 80-vuotissynttärijuhlat. No, myöhästyin juhlista n. 45 minuuttia, mutta enpä missannut balettia! Kiitos hurjasti Kansallisbaletille lippujoustosta! Ja kiitos Atelle oikaisustani hyvissä ajoin!

Koko veljesseitsikko oli aivan huikea! Parrakas Juhani (Samuli Poutanen) koitti pitää muita ruodussa vanhimpana ja vissiin omasta mielestään itseoikeutettuna pomona. Raamikas Tuomas (Tuukka Piitulainen) rehenteli voimillaan monessakin kohtaa ja nosteli myös hennompia veljiään yhtä kevyesti kuin viljasäkkejä. Piitulainen näytti balettitanssijaksi yllättävän massakkaalta, mutta se ei haitannut menoa lainkaan, päinvastoin. Ainakin vieressäni istuneet kaksi rouvaa olisivat lähteneet juurikin hänen matkaansa :-) Aapo (Jani Talo) oli hurmaava, ja tämän tanssi kirveen kanssa puita kaataessaan upeaa katsottavaa. Tällä oli myös pieni puheosuus, kun tämä kertoili tarinaa kalveasta immestä veljilleen. Simeoni (Antti Keinänen) ratkesi juomaan Hämeenlinnan reissulla, ja jäi lopulta yksin, kun muut veljekset löytävät kukin itselleen naisen. Tulee hieman surku.

Lauri (Atte Kilpinen) sai hulvattoman hepulin viinasta - ja sammui. Ja tämän krapulakohtaus tärisevine raajoineen oli melkoisen hauskaa katsottavaa. Kilpinen on ehkä fyysisesti pienin tästä porukasta, mutta herranjesta mä tykkään hänen ilmaisustaan! Ihan mun suosikkitanssijoita koko Kansallisbaletissa. Timo (Frans Valkama) raahaa kanahäkkiä ja on sellainen porukan rauhallinen tyyppi. Katraan nuorimmainen Eero (Nikolas Koskivirta) on ponihännässään ja kujeilevuudessaan aivan hurmaava! Tämä loikkii ja tuo paljon huumoria esitykseen. Aivan mahtava!

Baletti alkaa poikien äidin hautajaisilla. Tunnelma on vakava ja surumielinen, ja rääsyläisiä muistuttavat veljekset eivät ole muun suruväen tapaan ymmärtäneet pukeutua edes tummiin. Ehkei heillä ole muita vaateparsia. Esityksessä on sopivassa suhteessa pieniä sooloja, ja näyttäviä ryhmäkoreografioita. On joukkotappelua Toukolan poikien kanssa (ne kepit!), on nujakointia keskenään, piiritanssia ja vaikka mitä. Koska elo ei Jukolassa oikein suju ja lukemisen oppimisestakaan ei tahdo tulla mitään, pojat päättävät lähteä Impivaaraan, keskelle metsää. Sinne siis! Mukaan tavaranyssäköitä jos jonkinlaisia, ja matkaan (tie käy mukavasti orkesterimontun ja katsomon välistä). Impivaarassa voidaankin sitten heittää paidat pois ja heittäytyä elämään luontaistaloudessa. Ensimmäinen näytös loppuu upeaan kohtaamiseen Viertolan sonnien kanssa. Härkälauman muodostavat parikymmenpäinen joukko naisia.

Metsässä kohdataan monia muitakin mielenkiintoisia hahmoja. Kettupari (Hanako Matsune ja Emrecan Tanis) pilkahtavat esiin millon mistäkin, tanssien kauniisti. On teeriä, ja outo metsän ötökkä (Iiro Heikkilä) metallijaloillaan koikkelehtimassa (ja liaanilla liihottamassa kuin paraskin Tarzan). Ja sitten on se Aapon kertoman tarinan Kalvea impi (Terhi Talo) hienoine sooloineen. Yksi mieleenpainuvimmista pienemmistä rooleista oli Toukolan poikien johtajatyyppi, jonka roolin Emrecan Tanis korskeasti tanssi. Tykkäsin myös kovasti Lukkarin pitkästä olemuksesta; Ville Mäki sopi hyvin tähän rooliin. Ne poikien lukkarinoppikohtaukset! Lukkarin notkeana tyttärenä sädehti Elena Ilyina.

Ja kuten kaikissa hyvissä tarinoissa, tälläkin on ns. onnellinen loppu. Veljekset kasvavat Impivaarassa aikuisiksi ja oppivat ns. tavoille. Sivistyksen pariin palattuaan heidät hyväksytään taas osaksi yhteiskuntaa ja jokainen saa palkaksi naisenkin (paitsi Simeoni-raukka). Onko tämä sitten hyvä asia jää jokaisen pohdittavaksi.

Niin paljon kun tässä eläinhahmoja olikin niin poikien hevonen Valko ja koirat Killi ja Kiiski oli jätetty kokonaan pois. Höh.

Esiintymislavan katossa oli valtava ruosteenkarvainen sirkkelinterä, joka kääntyi uhkaavasti vaakatasosta. Pistetäänkö pöllit pinoon vai leikataanko kulttuurilta loputkin rahat? Kati Lukka tekee aina näyttäviä ja mielenkiintoisia lavastuksia. Nyt mennään sopivan minimalistisella linjalla. Jukola rakentuu muutamalla puukehikolla ja Impivaarassa on videoprojisointimetsää ja "oikeitakin" puita. Anne Jämsän puvut ovat monitahoisia. Toisaalta veljekset ovat enimmäkseen ryysyläisiä, mutta muu väki sitten taas maltillisen värikkäitä. Impivaaran eläinkunta on sopivan hillityllä tavalla eläimiä, sillain viitteellisesti. En tiedä onko tätä Eero Ojasen musiikkia saatavilla mistään, mutta jos on niin kuuntelisin sitä mielelläni uudelleen. Orkesteria johti Dalia Stasevska.

Paljon tässä oli sellaista suomalaisen miehen sielunmaiseman luotausta, ja meidän suomalaisten luontosuhdetta muutenkin. Ehkä veljesten olisi kannattanut jäädä Impivaaraan pysyvästi? Mutta ei se ole ollut mahdollista silloin, eikä nykyäänkään. Meidän kaikkien pitää olla jollain mittapuulla sivistyneitä ja osana tätä yhteiskuntaa ja sen normeja. Niin paljon kuin sitä ehkä huvittaisikin elää luontaistaloudessa keskellä metsää. Mutta kai se on tämä maailman meno sellaista näin vuonna 2017.

Olisi ollut kiinnostavaa nähdä miltä ne edelliset Seitsemän veljeksen versiot vuosilta 1980 ja 1992 näyttivät. Mitä kohtia on muutettu ja uudistettu. Minusta tässä baletissa oli lämmintä huumoria ja siitä huolimatta hieman ehkä surumielistäkin tunnetta. Sitäpaitsi: käydäänkö missään muussa baletissa kusella osana esitystä? Tässä käydään! Sopivan maanläheinen baletti siis suomalaisellekin jörrikkäkatsojalle.

Simeoni, Eero, Juhani, Lauri, Timo, Aapo ja Tuomas kiittävät

Ainoa mikä jää harmittamaan näin teatteribloggaajaa on kuvien puute. Siis että olisi tarjolla sellaisia kuvia, missä nämä tämän produktion tanssijat olisivat. Nyt sekä käsiohjelmassa että Kansallisbaletin kotisivuilla on vain "vanhoja" kuvia ja "vanhoja" tanssijoita, jopa promovideossa :-( Onneksi jotain video/kuvamateriaaliakin löytyy, ainakin Kansallisoopperan/baletin Instagram-sivuilta.

Seitsemän veljestä on myös mahdollista katsoa 7.4. netissä - eli suosittelen kyllä lämpimästi!


Esityskuvien copyright Sakari Viika, alimmainen loppukumarruskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Räähkän luku / Oh My Puppets-festivaali, Cirko 23.3.2017

Kauhunukkemystikaali. Kuulostaa aika kiehtovalta konseptilta, eikös? Sitä Räähkän luku kyllä olikin. Missasin tämän viime kesänä Tampereella, mutta onneksi sain uuden mahdollisuuden Oh My Puppets! nukketeatterifestivaaleilla Helsingissä. Onneksi on näitä uusia mahdollisuuksia... että me hämeen hitaimmatkin ehtivät mukaan.

Jouhikkovelho Pekko Käppi, nukketeatteritaiteilija Alma Rajala ja valotaituri Nadja Räikkä vastaavat esityksen dramaturgiasta. Lisäksi Rajala toimii ohjaajana ja Räikkä on visualisoinut ja suunnitellut valot. Yhdessä he ovat saaneet luotua jotain todella maagista. Esiintymässä lavalla nähdään silinteripäinen Käppi jouhikkoineen ja muineen, sekä kaiken muun hoitava Rajala. Ja Heini Maaranen on se taikuri nukkevalmistuksen takana. Huh, olipa se elämys.

Onhan tämä aika maaginen, mystinen ja kiehtova. Istumme katsomossa hipihiljaa seuraamassa kuin muinaista rituaalia, ja kuuntelemassa vonkunaa, rapistelua ja jouhikon kitinää. Tavarat liikkuvat itsestään, lapsi itkee... Cirkon Maneesi-salissa aavemainen tunnelma tempaisee mukaansa, isojen ikkunoiden takaa voi kohta tulla mitä hyvänsä. Yhtään en tiedä mitä odottaa. Vievätkö nämä irvokkaat ja pelottavat hahmot minutkin lattian alle, toiseen paikkaan. My Little Ponykin saa kyytiä. Ja kahvimylly, ihana kahvimylly. Muusikkoparkakin tulee vietellyksi. Ei auta enää edes manaukset, sinne katosi soittaja...

Musiikki on hypnoottista, esitys kuin riivattu. Huomaan uponneeni johonkin ihan toiseen maailmaan. Kynttilänvaloa, savua, vietteleviä luurankoja, manaamista... En tiedä haluaako täältä palata enää ankeaan maaliskuun iltaan (tai pikemminkin yöhön, koska esitys alkoi klo 22).

Kerrassaan karmaisevan ihastuttava kokemus. Suosittelen, mutta ei niille lapsikatsojille kuitenkaan (esitys ihan syystä K18). Ja sopii myös ei-suomenkielisille.


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuuma Ankanpoikanen: Missing Amelia Earhart / Oh My Puppets-festivaali, Cirko 23.3.2017

Mikä kumma siinä on, että nukketeatteri on iskenyt niin vahvasti muhun viime aikoina? Joten kun turkulainen nukketeatteriryhmittymä Aura of Puppets ja uuden sirkuksen keskus Cirko julkaisivat miniatyyrifestivaalinsa Oh my Puppets! - niin ensimmäisenä olin katsomassa saanko soviteltua näitä kalenteriini. Ja onneksi sain!

Kuuma Ankanpoikanen-ryhmän monipuolinen nukketeatteritaituri Merja Pöyhönen on loihtinut kerrassaan maagisen pienen esityksen 1937 kadonneen amerikkalaislentäjä Amelia Earhartin tarinan ympärille. Missing Amelia Earhart yhdistelee oivallisesti kaikenlaisia; nukkeja, teatteria, musiikkia ja muita elementtejä. Koko katsomo tulee vedetyksi mukaan taikapiiriin, jonka keskellä nähdään niin Amelia, kuin hänen lemmikkipingviininsä (!) Lindy, kärttyinen aviomiehensä George Putnam, viinaan menevä kartturinsa Fred Noonan ja kaikkea muutakin.

Pöyhönen on itse ohjannut ja käsikirjoittanut tarinan, sekä esittää kaikki hahmot. Heidi Maaranen on ollut mukana rakentamassa nukkeja ja suunnittelemassa lavastusta. Ihanan pienimuotoista ja kaunista. Pöyhönen on itse taitavan ilmeikäs ja fyysinen esiintyjä, joka on mukana joka solullaan ja ilmeellään. Hän todellakin tuo tarinan eloon.

Tässä esityksessä toimii oikeastaan kaikki. Jokainen nukke on täysin oma henkilönsä ja taas kerran huomaan unohtavani sen ihmisen siellä nuken takana hetkittäin kokonaan. Nuket ovat kaikessa... nukkemaisuudessaankin niin uskottavia ja omia persooniaan. Ne ovat ilmeikkäitä ja ihan oikeasti heräävät henkiin. Ihan sama minkä kokoisia tai näköisiä ne ovat. Välillä käytetään pienoislentokoneita, välillä ruskean darwimassan näköistä mössöä mistä muokataan tyyppejä.

Tämä on yhdenlainen näkemys Amelia Earhartin elämään ja lentämisen magiaan. En tienny ihan kauheasti Earhartin elämästä tai lentohistoriasta etukäteen, mutta nyt olen paljon viisaampi. Hän oli selkeästi vahvatahtoinen nainen, joka halusi lentää ja sen myös teki, vaikkei esimerkiksi kotoa paljoa kannustettu. Earhart ei suostunut perinteisiin tytön ja naisen rooleihin, vaan toteutti rohkeasti omia haaveitaan. Ajatelkaa nyt: siihen aikaan taivaalla oli käynyt aniharva, ja sitten tulee joku nainen (!) joka päättää toteuttaa omia haaveitaan ja lentää, lentää, lentää! Upeaa!

Esitys on kokonaisuudessaan tosi tunnelmallinen. Nerokas, kaunis, haaveileva - varmaan kuin Amelia Earhart itse. Teknisesti taitava ja monipuolisesti toteutettu. Jokainen saa haaveilla ja omista haaveista kannattaa tehdä totta. Kuten Amelia sanoi: "Jokainen tarvitsee joskus jonkun jolle esittää rohkeaa". Hän esitti rohkeaa, toteutti omat unelmansa, ja jäi siten historiankirjoihin ikuisesti.

Nyt kannattaa siis suunnata Turkuun katsomaan jotain hienoa; Missing Amelia Earhartin esitykset TEHDAS Teatterin tilossa nyt huhtikuussa!


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jemina - The Great American Show / Helsingin kaupunginteatteri & Zodiak 22.3.2017

Nyt on jotain komeaa, kimaltavaa, kantaaottavaa ja kaunista tarjolla kaikelle kansalle. Jemina - The Great American Show lunasti kaikki odotukset, ja tarjosi vähän bonustakin. 

Uskalsin toivoa räväkkyyttä, upeita koreografioita, vahvaa kommentointia amerikkalaiseen elämänmenoon, vertaansa vailla olevaa pukuloistoa - ja sain kaiken sen. Jos menet katsomaan vain yhden esityksen tänä keväänä, olkoot se tämä!

Jyrki Karttunen vastaa koko Jemina-konseptista, ja tietysti koreografioista. Mutta nyt mukana on myös Heidi Räsänen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa. Kymmenen tanssijaa ja aivan älytön määrä kohtauksia, kuvioita, juonenkäänteitä - aikamoinen paketti. Mutta huoli pois, hyvin toimii!

Helsinki Dance Companyn, Helsingin kaupunginteatterin ja Zodiak - uuden tanssin keskuksen kanssa tehty kimppahanke on kaikinpuolin hersyvä kokonaisuus. Taitava tanssiryhmä maestro/koreografi Jyrki Karttusen johdolla venyy semmoisiin suorituksiin, että huh. Pukuvaihtoja on ihan järkyttävä määrä, ja Karoliina Koiso-Kanttilan suunnittelemat asut pitäisi palkita jollain performanssi-Oscarilla. On paljettia ja kimalletta, mutta myös maskuliinisia cowboy-ruutupaitoja, hääpukuja, pikkutyttöjen lyhyempääkin lyhyempiä helmoja. On toppatakkia ja tuulipukua, sulkakoristeisia päähineitä ja erilaisia satuhahmoja. Jakkupukuja ja ammustehtaan työntekijöiden ruutumekkoa. Cheerleadereita ja prinsessahäitä. Just name it! Silmäkarkkia koko rahalla.

 

Kaapelitehtaan Pannuhalli on sisustettu Jukka Huitilan toimesta viehättäväksi yökerhoksi kattokruunujen, pienten pöytäryhmien ja punaisten kankaiden avulla. Siellä viidellä eri lavalla, ja vähän niiden ulkopuolellakin, kelpaa esiintyjien. Huitila on suunnitellut myös näyttävät valot. Tuttuun tapaan Tuomas Fränti vastaa äänisuunnittelusta ja musiikista - ja siellä onkin kaikenlaista ihanaa helmeä joukossa. Ja musiikkityylejä laidasta laitaan.

Eihän tämä mikään "pelkkä" tanssiteos ole, vaan ihana sekametelisoppa. Stand-uppia, burleskia, performanssitaidetta, cabareeta, dragshow'ta ja vaikka mitä. Yltäkylläisyys pursuilee, mutta pysyy hyvin raameissa. Juuri kun tuntuu että mopo lähtee käsistä, niin palataankin ruotuun. Vaikka hetkittäin on tarjolla tiivitäkin kannanottoja, niin liian vakavaksi homma ei mene missään vaiheessa. Pilke säilyy silmäkulmassa. Maailma on mennyt niin kamalaksi paikaksi, että eihän tässä voi kun nauraa. Moneen muurahaispesään sohaisten saattaa aina saada aikaiseksi jotain kuhinaa.

 

Jakkupukuinen First Lady saattaa joutua salamurhatuksi turvamiehistä huolimatta, mutta Jemina ei kuole koskaan. Muuttuu vain moneksi. Noitatohtorin avulla sitä voi herätä uudelleen henkiin. Esityksessä kierrätetään ja muokataan uusiksi paljon erilaista satuperinnettä. Ja onpahan muuten yksi perhanan upea lohikäärmekin! Välillä myös edellisen Jemina-esityksen (Jeminan monta elämää) tyyppejä putkahtaa lavalle, ja hahmoja myös Jyrki Karttusen aiemmista koreografioista vuosien varrelta. Mutta kuka on hirviö? Minttusuklaat juova Maire vai nukketeatterimies Sebastian? Tuttuun tapaan Meryl Streep saa osansa. Ja sitten on taas ihan paras tyttösetäarmeija kirsikkapaidoissaan ja rintaliivirotaatiotansseineen.

On vaikea poimia suosikkejaan ja kohokohtia, koska kaikki on vaan niin upeaa katsottavaa. Mä nostan hattua koko työryhmän lahjakkuudelle ja monipuolisille koreografioille. Vaatevaihdot menee sujuvasti (kulissien takana käy kyllä varmaan aikamoinen sutina). Lämmin kiitos tanssijat Auri Ahola, Anne Hiekkaranta, Jyrki Karttunen, Jyrki Kasper, Aksinja Lommi, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Kalle Pulkkinen ja Kaisa Torkkel. Olitte ihan parhaita, koko konkkaronkka. 

Erityismaininta Mikko Paloniemen hehkeälle kapakkaruusulle ja Heidi Naakan nilja-Sebastianille. Ja Jyrki Karttusen eri aksenteille (täydestä menee niin germaanisena tyttösetäupseerina kuin ranskalaisena haute coiture-spesialistina). Jos joskus tanssityöt teiltä loppuvat, niin voitte heittämällä perustaa jonkunlaisen performanssi/viihderyhmän.

 

Oli muuten hauskaa kuunnella yleisön kommentteja ja katsella reaktioita. Meidänkin pöydässä istui muutama nainen, jotka kuvittelivat tanssijoista suurimman osan olevan miehiä. Ehkä on siis hyvä ravistella hieman ihmisten perinteisiin tottuneita käsityksiä sukupuolten stereotypioista. Tämä jos mikä antaa siihen oivallisia välineitä.

Esitys tarjoaa paljon naurua (jopa kyynelten läpi) mutta kyllä tämä onnistuu liikuttamaankin kovasti. Lopuksi esiintyjien kuoriuduttua muotinäytösluomuksistaan ja keräännyttyään paljaimmillaan yhteen... Siihen vielä Jeminan koskettava pohdinta: If the Russians love their children too. Silmiä pitää pyyhkiä.

 

Kaikkea tarjoillaan yltäkylläisesti, ja katsojan vastuulle jää mitä hän ottaa kotiin viemiseksi tästä performanssitaiteen buffetpöydästä. En voi uskoa että kukaan ainakaan jää nälkäiseksi, paitsi korkeintaan santsikierrokselle. Esityksiä on vain 8.4. asti, ja luultavasti tämä Jemina show ei enää palaa! Tiedät siis mitä tehdä...

Kuvien copyright Marko Mäkinen.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jemina on täällä taas!

Tänään on vihdoin se päivä kun ihana diiva, tanssilegenda ja monitahoinen Jemina on taas ilonamme! Nimittäin Jeminan uusi show saa ensi-iltansa Kaapelitehtaan Pannuhallissa illalla. Jemina - The Great American Show! Konfetteja, hurraahuutoja ja vaaleanpunaisia ilmapalloja!

Minulla on ollut ilo ja kunnia kuulua Team Jeminaan tämä alkuvuosi. Eli olemme päässeet seuraamaan harjoituksia ja viemään Jeminan ilosanomaa eteenpäin. Porukan ensimmäinen kokoontuminen oli jo joulukuun alussa Leipätehtaalla. Kuohuviinilasillisilla nostimme maljat tälle ihanalle porukalle!

Itse pääsin harjoituksiin kaksi kertaa helmikuussa, mutta valitettavasti kaksi viimeisintä helmi-maaliskuun taitteessa jäivät muun elämän vuoksi väliin. On aina superkiinnostavaa päästä katsomaan miten työryhmä harjoittelee, miten esitys saa muotoaan. Nämä avoimet harjoitukset ovat olleen aina perjantaisin, tanssijoiden viimeinen viikkotunti ennen vapaata. Ymmärrettävästi siinä vaiheessa takki on usein ollut jo aika tyhjä. Harjoituksissa on ollut hauskaa, sekä tanssijoilla että katsojilla. Semmoinen yhdessä tekemisen ilo on välittynyt hyvin jokaisesta.

Harjoituksissa nähtiin hääkohtauksen treenausta. Morsiamia ainakin piisasi! Iloinen cheerleader/paraatitunnelma ja klassisia kysymyksiä: "aukeaako jalat toisella pussyllä?". Ekoissa harkoissa oli mukana myös yksi alaikäinen katsoja, ja hän lähti huoltajansa kanssa pois ennenkuin alettiin puhumaan sen enempiä pussyistä. Esityshän on K18, osittain A-oikeuksin varustetun esityspaikkansa takia, ja osittain myös sisällön vuoksi. "Make me great again, look how I die, yeah!". Ekoissa harkoissa (siis tämän meidän Team Jeminan ekoissa harkoissa, toki tanssijat olivat jo koko viikon treenanneet) oli myös Keijun ja Mörön nukketeatteriesitys Sebastian-nimisen miekkosen johdolla. Tanssija Heidi Naakka solahtaa sikamaisen nukeilla leikkivän miehen nahkoihin mutkatta. Tekstit tehtiin impropohjalta ja murre tuli Heidin kotiseuduilta Kajaanista.

     

Sitten kaivetaan korkokengät esiin! On kiehtovaa nähdä miten tanssijan koko olemus ja liikekieli muuttuu kun pitääkin tanssia korkeilla koroilla. Varsinkin miehillä, jotka niillä vähemmän ovat tottuneet kävelemään. Tosin tarttee todeta että jokainen näistä esityksen miestanssijoista liikkuu korkkareissa paremmin kuin minä kuunaan. Että ei se sukupuolesta ole kiinni. Rantapallojen kanssa kikkaillaan näppärästi korot jaloissa.

Esityksessä liikutaan paljon niin sukupuoliroolien rajamaastossa kuin leikitellään stereotypioilla ja sukupuolilla yleensäkin. Jollain tavalla tämä on myös sellainen trumpismin ja ylipäätään populismin vastaisku. Ollaanko ihan amerikkalaisuuden ytimessä, se jää nähtäväksi. Kuulemma viimeisimmissä harkoissa oli kuvauskielto ja ei niistä saanut oikein mitään hiiskahtaakaan.

     

Tanssiryhmän harjoitukset alkoivat helmikuun alussa, mutta sitä ennen Karttunen oli käynyt jokaisen kanssa jo kuvioita ja asioita läpi. Uusi teos on aina haasteellinen, mutta tässä on vielä tanssijoita useasta eri porukasta, joten kaikki eivät välttämättä ole tehneet yhteistyötä ennen. Osa porukkaa on Zodiakista, osa HDC:n vakkareita ja sitten on vielä yksi opiskelijakin TeaKista. Yksi kysymys mitä käytiin koko tanssijaryhmän kanssa läpi oli tämä: Jos olisit toista (vastakkaista) sukupuolta niin millainen olisit? Jokainen sai pohtia tätä ja luoda omaa hahmoaan sen perusteella.

Tarinarunko oli toki olemassa ennen harjoituksia. Paljon erilaisia fragmentteja, joista sitten poimitaan aineisto lopulliseen esitykseen. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitää, niin jotain juttuja mitä me pääsimme harjoituksissa näkemään, ei nähdä koskaan valmiissa esityksessä. Esitys muotoutuu lopulliseksi vasta harjoitusten aikana.

Tähä asti muuten kuvat olivat 10.2. harkoista, loput kuvat on otettu 17.2.

Toisissa harkoissa viikkoa myöhemmin tehtiin ihan erilaisia juttuja. Suuri muotinäytös esittelee erilaisia kaloja. Tanssija Jyrki Kasper totesi että kuluneella viikolla on kirkastunut muutama kohtaus. Kaikilla on hyvät fiilikset; harjoituksissa nauretaan paljon, mutta opetellaan myös paljon askelia. Mikko Paloniemi toteaa että ryhmässä ja musiikin kanssa on tehtävä kompromissejä. Esitykseen on tulossa todella paljon pukuvaihtoja. Luvassa on ainakin 128 pukua!

Mies Jeminan takana, vai pitäisikö sanoa Jeminan alter-ego eli Jyrki Karttunen vastaa monesta. Sen lisäksi että hän on koko konseptin isä ja tekee koreografiat, niin hän myös tanssii mukana. Jeminan roolissa tottakai. Muuten tekijätiimi on pitkälti tuttua Karttusen ja HDC:n monesta aiemmasta esityksestä. Tuomas Fränti vastaa musiikista ja äänisuunnittelusta sekä Karoliina Koiso-Kanttila puvustuksesta. Lisäksi Jukka Huitila lavastaa ja suunnittelee valot ja Heidi Räsänen toimii ohjaajana sekä käsikirjoittajana.

Eilen oli muuten Ylen sivuilla juttua Jeminan toisesta tulemisesta; kannattaa lukea.

       

Minulla on täysi luotto tähän taitavaan porukkaan ja uskon että esityksestä tulee sekä hauska että kiinnostava, yhteiskunnallista kantaaottavuutta unohtamatta. Esityksiä on 8.4. saakka, ja uskallankin jo ennen ensi-iltaa suositella sitä kaikille hyvän viihteen ja tanssitaiteen ystäville. Jemina on kerännyt itselleen melkoisen fanijoukon ja en usko että kenenkään tarvitsee pettyä.

Kiitos mahdollisuudesta olla mukana Team Jeminassa - on ollut hienoa seurata tanssiteoksen muodostumista. Innolla odotan tätä iltaa kun näen sen vihdoin valmiina lavalla, kaikessa värikkyydessään ja loistossaan!


Kuvat olen ottanut itse.

Tom of Finland / Turun kaupunginteatteri 21.3.2017

Kävin taas katsomassa Turun kaupunginteatterin loistavaa Tom of Finlandia! On tämä vaan parasta mitä tällä hetkellä Suomen teatterilavoilla voi nähdä, ainakin jos kaipaa elämäänsä iloa, valoa ja hyvää musiikkia. Silmänruokaa unohtamatta.

Nyt kolmannella kerralla sain nähdä nuorena Toukona sen toisenkin eli Viljami Vahvaselän. Hyvin tämäkin Toukona esiintyi, jos kohta äänessä oli pientä epävarmuutta. Kovin viattoman oloinen pikkupoika. Mua edelleen naurattaa se kohtaus, kun Toukon äiti tulee kovistelemaan poikaansa löytämistään kuvista. Käsi ylös joka ensin luuli, että äiti olisi löytänyt ns. tuhmia kuvia!

Edelleenkin oli ihanaa bongailla laulun sanoista uusia riimejä ja hauskuuksia. Ensimmäistä kertaa oivalsin myös piirroksiin perustuvien hahmojen puvuissa olleet viivat, kuin liidun jälkiä. Nehän ovat Toukon kynän jäljet! En voi käsittää miten sen hoksaamiseen meni näin kauan; ihan itsestäänselvyys! Tunnenpa itseni ihan pöhköksi :-D

Markus Palinin laulama klassikkobiisi En ole niitä kätkee sisäänsä hulvattomimpia riimityksiä: "Saan rouva Makkosta, jos kaipaan kakkosta". Ja sitten tämä: "taas jomottaa, mua pomottaa", kun Touko laulaa piirroksiensa vaikutuksesta libidoonsa. Ja kun Touko ja Veli riitelevät: Tää on NIIN heteroa! Voisko nää Tuomas Parkkisen mestarilliset biisiensanoitukset julkaista vaikka runokirjamuodossa?

Tällä kertaa vahvasti mieleen jäivät Tuukka Raitalan timmit pakarat ja postimies-Jonas Saaren vieläkin timmimmät reidet! Ja Saaren merimies on kyllä ihana hahmo; pilkkeen määrä silmissä on uskomaton. Leo Kirjosen Seslonki-Iida on ihan hurmaava! Jäin kyllä miettimään että miten ei Nipa tanssijana muka tietäisi kuka on Tšaikovski, oli kuinka ei-kulttuurikodin kasvatti hyvänsä. Bob Mizerin mainio äiti Delia (Ulla Koivuranta), joka korjailee mallien vaatetuksia antaumuksella, on loistava pieni sivuhahmo. Mutta on se Olli Rahkonen ihan huikean upea vaan pääroolissa, on.

Nyt kun mennään about esitysten puolivälissä, niin porukkaan on tullut kivaa rentoutta, ja hieman jo siellä irroitellaankin. Pieniä eleitä, ilmeitä ja kohtia, jotka tehdään nyt vapaammin (kuten se Raitalan esittämä pappi, joka sanoo tätä kiinni pitävälle Toukolle "luulin että sotamies haluaa puhua Jeesuksesta" ja Touko tähän pudistaa päätään.). Sellaisia pieniä juttuja joita on kiva huomata. Tanssikohtaukset on tosi lennokkaita ja vauhdikkaita. Ja tukkilaiskohta, ou jee! Sekin naurattaa kun Palinien koti on kuin suoraan Toukon tekemästä Philips-mainoskuvastosta repäisty :-D

Ja onhan ne kaikki mun biisisuosikit ennallaan! Panen paperilla rokkaa!

Panen paperilla 
miehet nauttimaan
panen paperilla 
paremmin kuin milloinkaan

Ja Jumala loi miehen myös, kunnon soul-funk-rokkia! Jumala loi miehen, mies loi tosi miehen! Ja sitäpaitsi, Sen pituinen se on niin kaunis että pyyhin hieman silmännurkkiani.

Mutta kaikki ei aina suju niinkuin Strömsössä näemmä. Ehdin kahvitella ennen näytöksen alkua kapellimestari/säveltäjä Jussi Vahvaselän kanssa (kiitos muuten juttutuokiosta vielä kerran!) ja lopuksi hän toivotteli hyvää esitystä. Todettiin ettei siinä nyt nyt mitään yllätyksiä ole luvassa kun olen jo pari kertaa nähnytkin. Mutta että koska kyseessä on live-esitys, niin ainahan voi sattua vaikka mitä! No niinpä! Ei olisi pitänyt manata. Hienossa laskuvarjokohtauksessa yleisön päiden yli lipuu suuri (laskuvarjo)kangas, ja sitten laskuvarjosotilas ilmaantuu lavalle ja kohtaa Toukon. No, nyt ei lipunut, vaan kangas jäi jumiin jonnekin takariveihin ja me edessä istuvat havahduttiin, siihen kun takaa alkoi kuulua naurua ja puheen sorinaa. Sitten se touhu lavallakin keskeytyi, ja musiikki. Ja sitten kuulutus: "keskeytämme esityksen teknisen ongelman takia". Eihän se tauko kauaa kestänyt, mutta eihän sitä kangasta takaisin saatu enää viriteltyä, mutta soitto soi, ja esitys jatkui. Harmi, koska kohtaus on todella vaikuttava kun se kangas hipoo ihmisten päitä. Mutta näitä sattuu ja elävä teatteri on tämmöistä joskus. Juttelin muuten vielä pois kävellessä Kristian Lakarin (joka soittaa esityksessä erilaisia puhaltimia) kanssa, joka kertoi että harkoissa kangas on mennyt jumiin, muttei tätä ennen esityksessä.

Tällä kertaa istuin kolmannen rivin keskellä, vanhempien naiskatsojien ympäröimänä. Väliajalla juttelin yhden kanssa, joka oli ollut katsomassa Turun kaupunginteatterin Seitsemän veljestä silloin 70-luvulla - kateellisena kuuntelin. Meinasi sitten syksyllä tulla rempattuun teatteriinkin. Oli ihana seurata näiden naisten kikattelua käden takaa, ja muutamia kertoja hieman "pöyristyneitä" ääniä, kun lavalla tapahtui jotain kuumottavaa!

Ei auta, on tämä vielä pakko nähdä. Suosittelen lämpimästi lippujen hankintaa, koska viimeinen esitys on jo 6.5. - ja liput käyvät nopeasti kaupaksi.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen alennushintaisella henkilökuntalipulla.

Rocky Horror Show / Tampere-talo 19.3.2017

Miten onkin niin hämmentävää, että vaikka Richard O'Brienin musikaali Rocky Horror Show on yksi suosikkimusikaalejani, niin harvemmin siitä näkee versioita mitkä iskisivät ja kunnolla? Onko se vaan mulle niin rakas ja tärkeä ettei "kukaan" osaa sitä tehdä hyvin? Onko mun rima liian korkealla, vai missä mättää? Tosin tarttee todeta että viime kesän Teatteri Kulissin Latoteatterissa esittämä versio oli aikas hyvä.

En ollut alunperin suunnitellut meneväni katsomaan tätä lainkaan. Tekijäporukka ei oikein iskenyt kipinää, julkaistut promokuvat eivät houkutelleet... Mutta menin kuin meninkin, viimeiseen mahdolliseen esitykseen (ja siinäkin meinasin sössiä esityspäiväni väärin - onneksi palvelu pelasi ja sain lauantain erheellisesti varatun lippuni vaihdettua sunnuntaille).

Tämänkertainen versio pyöri jo marraskuussa Helsingissä, ja helmikuun alussa muutaman illan verran myös Turussa. Tampereella nähtiin kaksi esitystä maaliskuussa. Tampere-talo ei ole mikään paras mahdollinen miljöö musikaalille, ainakaan RHS:n tapaiselle. Ihmiset istuvat tiukasti persaukset penkeissä ja tunnelma ei ainakaan viimeisessä sunnuntain esityksessä noussut kattoon eikä oikein minnekään. Itse istuin parvella, ja siellä oli hyvinkin väljää. Lauantaina esitys oli ollut täysi, ja varmaan hilpeämpi meno. Oli siellä nytkin yritystä, yleisössä meinaan. Siis asianmukaisesti varustautuneita ja välikommentteja ja kannustuksia huutelevia tyyppejä.

Tampere-talon lava on suuri, ja tila on aika kliininen, ainakin rock-musikaalin näkökulmasta. Toiminta olikin keskitetty lavan etuosaan ja sellaisilla naruväliverholla oli pantu suurin osa takalavasta peittoon. Näihin naruihin sotkeutukin sitten yksi jos toinenkin esiintyjä, ne jäivät liikuteltavan irto-oven väliin jne. Hieman teknisiäkin ongelmia mikkien kanssa oli, joka tietenkin hieman häiritsi. Varmaan esiintyjiäkin... Jossain vaiheessa Frankin mikki lakkaa toimimasta kokonaan, mutta irtomikillä homma jatkuu. Tilanne hoidettiin hyvin improamalla isosta mustasta patukasta :-) Mutta nämä ovat kuitenkin aika pikkuseikkoja, rätisevät mikit ja takertuvat narut.

Esiintyjät olivat ennakko-odotuksistani huolimatta vallan mallikkaita. Roope Salminen (Brad) ja Ilona Chevakova (Janet) ovat kumpikin sopiva yhdistelmä alun naiviutta ja lopun vapaampaa ja (Frankin) kokenutta asennetta. Erityisesti Salminen yllätti iloisesti laulutaidollaan. Ja nyt on muuten todella kultainen ja fysiikaltaan oivallisen atleettinen Rocky (Eino Heiskanen)! Sisarus- ja sisäkkökaksikko Magenta (Sonja Sorvola) ja Riff Raff (Samuel Harjanne) vetävät kumpikin hienosti, lakonisen välinpitämättömästi ja hersyvästi. Kertojan roolissa vieraili koomikko Jaakko Saariluoma, joka on aluksi hieman jäykän oloinen, mutta innostui sitten enemmän naurattamaan yleisöä ja houkuttelemaan näitä huutelemaan perinteisiä lutka ja urpo -reploja. Ja nauratti kansaa myös "yksi mulkku ulos ja kaksi sisään" tyyppisillä kommenteilla (joissa vähän meinasi itselläänkin pettää pokka). Tunnustan että eniten olisin halunnut nähdä Jorma Uotisen kertojan roolissa, mutta ne esitysajat Helsingissä tai Turussa eivät käyneet kalenteriini.

Sami Hokkanen tekee kaksoisroolit Eddienä ja Tri Scottina, ensimmäisen rokaten ja toisen erittäin paksulla saksalaisaksentilla. Jane Kääriänen steppaa ja sirkuttaa Columbiana. Mutta entäs sitten ohjaaja Sami Saikkosen itsensä tulkitsema Frank? Ihan jees, mutta ei nyt ui suoraan mun liiveihin, eikä sydämeen. Tämä Frank on enemmän koomillinen, farssimainen hahmo, ei viettelevä, voimakastahtoinen luonnonvoima, joka ei paljoa kysele.

Minimimiehityksellä mennään, ja itse jäin ainakin kaipaamaan jonkunlaista ensembleä ja muita transsylvanialaisia. Joukkokohtaukset eivät olleet kovin massiivisia siis. Muutamia mutkia juonesta on hieman suoristettu, esim. päivälliskohtaus jätetty kokonaan pois. Mutta ei se sinällään mitään haittaa. Kahden tunnin ja vartin kesto on ihan passeli.

Alisha Davidowin suunnittelemassa lavastuksessa oli muutamia irtoelementtejä, kuten auto, ovi, sänky - ja niitä sitten siirreltiin lavalle ja pois. Värimaailma oli aika pinkkiä, valojen ansiosta kai enemmänkin. Lavan takaosassa oli rakennustelineitä, missä Rocky hyvin kiipeili. Tietyntyyppinen puvustus ovat kauhean iso osa tätä musikaalia. Ne on suunnitellut muiden hommiensa (mm. apulaisohjaaja) ohella Sonja Sorvola. Jäin kaipaamaan niihinkin enemmän syntisyyttä, korsetteja tai jotain. Lopun floor show'ssa mentiin aika pelkistetyllä linjalla. Less is more, kaiketi.

Moog Konttinen on tehnyt hyvää työtä käännöksessä (mutta jostain syystä herran nimeä ei löydy käsiohjelmasta eikä esityksen kotisivuiltakaan; kääntäjä piti erikseen varmistaa vielä kysymällä), mutta itseäni hieman hämmensi suomen ja englannin käyttö sekaisin. Onneksi se jäi vain muutamaan kappaleeseen, mutta silti. Olihan täällä hauskoja heittoja: "Riff Raff, lakkaa räpläämästä sitä poikaa" tokaisee Frank, kun Riff hieman lätiköi Rockya innokkaasti. Ja Bradin loppukommentti: "Kiva kun saatiin käydä kuitenkin - oli ihan kiva kokemus" :-) Ismo Laakso Psycho Boogie Explosion Band musisoi antaumuksella kapellimestarinsa johdolla, luoden hyviä ääniefektejäkin sinne esityksen lomaan.

     

 Hilpeitä tunnelmia ennen esitystä ja väliajalla!

Nökötin katsomossa yksin penkissäni, höyhenpuuhka kaulan ympärillä. Ennen esitystä ja väliajalla tapasi sentään tuttuja (kiva oli taas nähdä Tallea sekä Eijaa vanhempineen!), ja oli mulla ensimmäisen näytöksen ajan siinä vieressä kivaa seuraakin (kiitos vaan Elisa ja Mikko!). Mutta kokonaisfiilis oli hieman nuupahtanut eikä fiilikset kauheasti nousseet. Ei esityksessä periaatteessa kai mitään vikaa vikaa ollut, mutta ei nyt vaan osu ja uppoa. Sunnuntai-ilta ei sekään ole paras mahdollinen ajankohta. Nyt syytän osittain tilaa, osittain ajankohtaa ja osittain esityksen yleistä valjuutta.


Pressikuvien copyright Liisa Salo, muut kuvat Jaakko Virtanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Dark side of the mime / TTT-Klubi 18.3.2017

Olihan tätä upeaa performanssia mentävä katsomaan uudelleenkin, koska ensimmäinen kerta teki niin suuren vaikutuksen. Se sai nauruhermot kutkuttamaan ihan uudella tavalla. Ja onhan siitä jo kohta 2,5 vuotta aikaakin, että hyvin voi katsoa jo uudelleen. Hyvän esityksen voi kyllä katsoa uudelleen vaikka jo seuraavana päivänä, ei sillä.

Perushomma oli toki Marc Gassotin tähdittämässä Dark Side of the Mime miimishow'ssa ennallaan. Katsojan mielikuvitusta kiusataan, härnätään ja ruokitaan monipuolisesti. Melkein loppuunmyyty katsomo oli lauantai-illan fiiliksissä, ja siis hyvin mukana juonessa. Esityksen henkeen kuuluu poimia pahaa-aavistamattomia katsojia lavalle "uhreiksi". Raikuvian aplodien saattamina moni katsoja pääsi tälläkin kertaa paikoillaankin osaksi esitystä. Esimerkiksi upeasti käynnistyi moottorisaha, kun yksi katsoja sen vetäisi käyntiin! Ännnäänäännnäääääää! Ja sitten lensi veri!!

Varsinaisesti lavalla on vain miimikko, ja pari tuolia. Kaikki mitä "oikeasti" tapahtuu on katsojien mielikuvituksessa. Okei, onhan tässä väkivaltaa ja seksiä ja pornoa ja ties vaikka mitä - mutta vain jos haluat uskoa niin. Voisihan se miimikko syödä vaikka paljon banaaneita lavalla, tai imeä tikkaria :-). Gassot on kyllä ihan paras tässä hahmossaan. Kun on nähnyt tämän hepun miimikoimassa riettauksia, niin sen jälkeen hänen ns. normaalit teatteriroolit saa ihan uuden ulottuvuuden (tai niitä ei voi enää katsoa ihan samoin silmin).

Katsomossa oli myös (ilmeisesti) englanninkielinen iso porukka, joista yksi heppu pääsi mukaan pisimpään lavajuttuun eli autoajeluun takapenkillä huutavien lasten kanssa. Aivan suvereeni suoritus tältä mieheltä, ja kaverit oli aivan tohkeissaan! Volyymi tietenkin sen mukaista. Tämä katsoja osasi muuten myös avata olemattoman ikkunankin autosta!

TTT-Klubin ravintolateatterimiljöö sopi esityspaikaksi paremmin kuin hyvin (ja paremmin kuin normaali teatterikatsomo). Olimme ilmeisen hyvä yleisö, koska meidät erityisesti mainittiin DSOTM:n Twitter-tilillä "Kiitos Tampere ja TTT-klubi, että saimme vetää teille yhden uramme parhaista keikoista!". Kiitos kiittämisistä, kyllä mekin viihdyttiin! Pianon takana tuttuun tapaan musisoi ja tunnelmaa tihennytti maestro Karl Sinkkonen.

Yleisön pyynnöstä show palaa tänä vuonna estradeille muutamia kertoja. Tämän yhden Tampereen keikan lisäksi Helsingin Teatteri Takomolla kesäkuussa (9.-10.6.). Sitten loppukesästä DSOTM on mahdollista nähdä myös Lontoon Etcetera Theatressa 31.7.-4.8.

Summa summarum: jos on vielä näkemättä, niin nyt alkais olla tähän saumaan vikat mahikset!


Kuvien copyright Jouni Harala
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suomi sataa ja tuulee / Hämeenlinnan teatteri 17.3.2017

Kotimaisia uusia musikaaleja, tai ainakin musiikkipitoisia teatteriesityksiä, tuntuu nyt putkahtelevan esiin kuin sieniä sateella. Hienoa! Hämeenlinnan teatterin panostus Suomi100-vuoteen on Henna-Maija Alitalon ja Kirsi-Kaisa Sinisalon käsikirjoittama kantaesitys Suomi sataa ja tuulee. Materiaalia on haalittu haastatteluista ja työpajoista ja yhdessä tekstiä on työstetty koko tuotantoporukan kanssa.

Olisin varmaan muutenkin mennyt tätä katsomaan, mutta koska musiikista vastaavat vanhat YUP-miehet eli Petri Tiainen sävellyksistä ja Jarkko Martikainen sanoituksista, niin se toimi minulle tosi isona porkkanana. Eikä tarvinnut pettyä miesten musiikkiin. Se oli monipuolista ja monipolvista, vaihdellen afrikkalaisista sävyistä (Jokainen Korhonen on Afrikasta) aina kantrihenkiseen rallatukseen monenlaisista pätkätöistä (Camelia en osta -katso ja kuuntele video siitä). Ja esimerkiksi Mikko Töyssyn vetämä Monet kovat kännit (sen videonkin voit katsoa) riipaisee tehtaiden ja tuotantojen lakkauttamista käsittelevällä tekstillään. Ja saa muuten hillittömän väliaplodit!

Räsymattoja pesevät naiset kertovat samalla millainen on suomalainen nainen, ohhoh (Suomalainen nainen)! Ja siitä heti jatketaan kuulemaan millainen on sitten se mies eli Suomalainen mies on sorretuin (upeasti Matti Leinon tulkitsemana). Kyllä mä kuulen niitä YUP-vaikutteita, kaikenlaisia koukkuja ja jippoja. Sekä todella osuvia, iskeviä ja hauskasti riimitettyjä sanoituksia. Moni biisi voisi olla YUP:n nostalgialevyltä tai Martikaisen soolotuotantoa :-)

Ari Nummisen ja Kirsi-Kaisa Sinisalon ohjaama näytelmä tarjoaa hieman erilaista näkökulmaa Suomi100 juhlintaan. Nyt ei käydä kronologisesti Suomen historiaa, merkkihenkilöitä ja tapahtumia läpi. Periaatteessa ehkä joo, mutta ei sitten kuitenkaan. Kaikkien sotiemme veteraani (Pekka Heikkinen) toimii oppaanamme ja kertojanamme koko esityksen ajan. Eri sodat, niin Suomen käymät kuin muuallakin maailmassa soditut, väijyvät koko ajan taustalla. Sotaveteraanit, sotaa pakoon lähteneet, sotalapset. Mutta ei tämä esitys mihinkään sota-asioihin vellomaan jää, mutta se toimii hiljaisena muistutuksena siitä miten paljon sodat maailmaa ja yhteiskuntaa muovaavat.

On niitä suomikliseitäkin, mutta pienehköinä ripauksina. Maitokärryillä paikalle rahdattu ja tuohella vuorattu puhujapönttö on mainio! Muuten esityksessä pohditaan suomalaisuutta, millaisia olemme, mistä tulemme ja minne menemme. Samaani ja tiedemies selostavat näitä käsi kädessä. Esityksessä pohditaan enemmän nyky-Suomea ja millaista täällä on elää vuonna 2017. Mutta juuria ja perinteitä unohtamatta. Ja kurkistetaan myös tulevaisuuteen kun mummot ja papat valtaavat koko maan... Muistisairaudet on meidän tulevaisuus. Vai onko? Tämä esitys ei ole jatkuvaa hilpeää hilipatihippaa, vaan aika pessimistisen oloinenkin välillä. Onneksi mies tulevaisuudesta eli Otto Rantanen tuo pienen optimistisen tuulahduksen tullessaan! Koko tunneskaala on kyllä käytössä.

Eira Lähteisen Sibelius-monumentistä muistuttava lavastus vanerisine kaarielementteineen ja Jari Vuoren upeasti hehkuvat valot luovat hyvät raamit. Taidokas ja monimuotoinen näyttelijäjoukko muuntautuu nopeasti poliitikoista maahanmuuttajiin ja vanhainkodin asukkaasta toimittajaksi. Ei voi kun hattua nostaa. Ja koska henkilöhahmoja on kauhean iso määrä niin pukuja myös. Anne Laatikainen on pieteetillä suunnitellut nämä monenlaiset asut. Sitten tässä on hirveän hilpeitä ja näyttäviä tanssikoreografioita (kiitos Ari Numminen!).

Lavan vasemmassa laidassa frakeissaan soittava kolmihenkinen bändi (Antti Paranko, joka vastasi myös laulujen sovituksesta, Lauri Malin sekä William Suvanne) taitaa kaikki mahdolliset (ja mahdottomatkin) instrumentit. Erityisesti tykkäsin kun mukana oli paljon huilua!

Teksti on hyvin ajankohtainen ja sisältää sopivassa suhteessa yhteiskuntakritiikkiä ja huumoria. Möllöströmmi kansanedustaja Mikko Matikka (Mikko Töyssy) haluaisi mieluummin jakaa kondomeja kuin karkkia tummahipiäisille virpojille. Jo mainittujen Alitalon, Leinon, Heikkisen, Rantasen ja Töyssyn lisäksi estradilla nähdään myös Lotta Huitti, Maiju-Riina Huittinen ja Anneli Ranta. Koko 8-henkinen poppoo on niin laulu- kuin tanssitaitoistakin!

Esityksessä kuultiin hieman myös Sibeliusta ja suomalaista runouttakin. Kalevalaa, Jylhää ja loistava Jorma Etton Suomalainen vuodelta 1964! Joka alkaa osuvasti näin:

Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä,
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen joka eksyy tieltä, huutaa rannalla,
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen:
metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.

Olin katsomassa esitystä arkipäivän matineassa ja yleisössä oli paljon vanhempia ihmisiä sekä myös iso joukko maahanmuuttajataustaisia nuoria. En tiedä mikä heidän suomenkielentasonsa on, ja kuinka paljon dialogista ja muusta he saivat irti. Mutta selkeästi reaktioista päätellen Matti Leinon näkeminen näyttämöllä herätti tunteita. Samoin jos naiset olivat vähemmissä vaatteissa. Ja kaikki maahanmuuttaja- ja pakolaisroolit.

Esitys on hyvä päättää osuvaan biisiin Nuorenkalpea Suomi ja sen osuvat sanoitukset:

Se on selvinnyt aiemmin
ja pärjää vastakin
vaikka nuori on ja sijainti 
niin kovin syrjäinen

Kiitos kovasti koko Hämeenlinnan porukka. Oli myös hurjan kivaa kun väliajalla odottikin yllättävästi leivoskahvit! Hämeenlinnan teatteriin on aina tosi kotoista tulla.


Kuvien copyright Tapio Aulu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.