Hair / Jyväskylän kaupunginteatteri 10.11.2018

Hair! Tuo hippimusikaaleista paras ja kaunein! Ja nyt Jyväskylässä - eihän sitä voi missata eihän? Ensi-ilta oli jo syyskuussa, mutta minä ennätin paikalle vasta marraskuussa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mä tykkään kovasti Hairin musiikista, mutta myös musikaalin ideologiasta. Ohjaaja Sini Pesonen kirjoittaa hienosti käsiohjelmassa karvoista ja niiden hyväksynnästä, sekä Vietnamin sodasta. Kyllä näillä vissi yhteys on... siis karvoilla ja hippiaatteella ja sodalla.

Mutta siitä ei pääse yli eikä ympäri että tämä musiikki lumoaa!

Kumman ajankohtainen Hair on näin vuonna 2018, vaikka se sai ensi-iltansa jo 1967, yli 50 vuotta sitten. Sotakuvastoa tuodaan hyvin esille Tinja Salmen videosuunnittelussa. Ahdistavaa, ja niin tätä päivää. Mutta sota on. Muukin lavastus on Salmen käsialaa - hyvin hipahtavaa - ja toisaalta perinteistä. Taustalla antiikin teatterista muistuttavat pylväät ja harsoa käytetään paljon eri kohtauksissa. Lavan keskellä uima-allas, jonne portaat teatterista/temppelistä laskeutuvat.

Hipahtavuutta on toki myös hyvin autenttisen näköisissä Tellervo Syrjäkarin suunnittelemisa puvuissa. Maanläheisiä värejä ja leveitä lahkeita. Jo heti alun valoilla ja savulla luotu hämyinen tunnelma antaa hyvin viitteitä että valosuunnittelu (Luca Sirviö) on onnistunutta. Upeat valot jatkuvatkin sitten koko esityksen.

Mikä teki Jyväkylän versiosta sitten muista erottuvan Hairin? Ainakin karismaattiset ja taitavat esiintyjät! Jos joskus aiemmissa Haireissa on paheksuttu alastoman pyllyn vilahdusta, niin olisipa kiva tietää mitä moiset moralistit sanoisivat tästä. Alastomuus ei todellakaan ole tabu. Ensimmäisistä hetkistä alkaen pääsemme ihailemaan komeita miesvartaloita - mutta kaikille katsojille on kyllä tarjolla silmäkarkkia. Vaikka hahmoja on monta, niin miespääosissa loistavat Joel Mäkinen (Claude) ja Pekka Hiltunen (Berger). Upeaa laulua kummaltakin, ja varsinkin Joel on ihan liekeissä! Clauden jatkuva ristiriita konservatiivisten vanhempien ja isänmaallisuuden (johon toki kuuluu Vietnamiin lähtö) ja toisaalta taas vapauden ja kaverien välillä nakertaa miestä. Pahasti.

Miesten väliin kolmiodraamaa lietsomaan pukkaa Maria Lundin esittämä Sheila, mutta tämä jää nyt aika statistiksi tällä kertaa. Lavalla silmät kiinnittyvät usein myös kahteen todella pitkään ja raamikkaaseen mieheen. Eino Heiskanen (Woof) ja Henri Halkola (Walter) ovat kumpikin hyvin karismaattisia. Ja sitten oli vielä yksi esiintyjien kärkeen nouseva Saara Jokiaho (Dionne) - mikä ääni ja lavasäteily! Paljon muutakin porukkaa lavalla liehuu, ja Kira Riikosen näyttävät koreografiat tekevät joukkokohtauksista nautinnollista katsottavaa. Olen kirjoittanut muistikirjaani ison sydämen koreografian perään. Kohtaukset ja esiintyjät tulevat hyvin myös katsomoon. Melkein tekisi itsekin mieli nousta ylös tanssimaan käytäville. Sellainen kollektiivinen love, peace and understanding -meininki leijaili kyllä katsomon yllä, vaikkei kukaan ajanhenkisiin vaatteisiin ollutkaan sonnustautunut. Harmi sikäli.

Markku Salo on suomentunut musikaalin tekstin ja hyvin se toimii. Yksi suosikkibiisintekijäni eli Yari on konsultoinut laulutekstejä; mielenkiintoinen havainto käsiohjelmasta. Kieli on paikoitellen aika räväkkää, mikä toki sopii asiaan passelisti (eikö katsojakommentitkaan väliajalla ja esityksen jälkeen tunnu kauhean paheksuvilta. Ehkä Billy Elliot on totuttanut suomalaisekatsojat kiroiluun lavalla?). Musiikki svengaa hyvin ja pidän kovasti sovituksista. Lasse Hirvi/Jari Puhakka toimi kapellimestarina (en todellakaan tiedä kumpi - omalle paikalleni en erottanut!) kahdeksanhenkiselle bändille. Loistomenoa!

Olkaa mitä olette, tehkää mitä haluatte, sanoo esityksessä antropologi Margaret Mead (Piia Mannisenmäki). Niinhän se onkin, tai ainakin pitäisi olla. Niin vuonna 1967 kuin 2018. Mutta todellisuus ja elämän realiteetit painavat päälle. Hippien valtakausi on lopussa. Vapaa seksi ja huumeet eivät tunnu enää niin vapailta, nuoria miehiä kuolee muiden taisteluissa.

Kyllä Jyväskylän Hair toimii oikein hyvin, ei mitään valittamista. Suosittelen lämpimästi! Menkää katsomaan, ja heittäytykää vapaan rakkauden maailmaan.

Mahtavaa oli kun bloggaajakollega Linnea osui sattumalta samaan näytökseen, ja sitten päästiin vielä treffaamaan Woof ja Dionne esityksen jälkeen. Kuvassa Linnea lainaa mulle hippitukkaa seisten mun takana, ja Eino näyttää kärsivältä. Saaralla on maailman ihanin virne. Iso kiitos Saaralle lippujen noudosta ja muusta!!


Esityskuvien copyright Hanna-Kaisa Hämäläinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kunnon komedia / Nokian etunäyttämö 8.11.2018

Olisin sitä muutenkin saattanut lähteä katsomaan Nokian Etunäyttämön uutuusfarssia Kunnon komedia (vaikkei farssi olekaan mikään mun suosikkilaji) mutta lisähoukuttimena toimi viime kesänä lavalla nähty Harri Heiskanen. Nimittäin Ulvovan myllärin päärooli oli sen verran vakuuttavaa työtä, että pakkohan se oli mennä katsomaan toimisiko sama magia nytkin.

Ja toimihan se! Tätä ennen en muista edes kuulleeni brittiläisestä näytelmäkirjailijasta nimeltä Dave Freeman, mutta google kertoi että mies käsikirjoitti mm. Benny Hill Show'ta varhaisessa vaiheessa. Onko se sitten meriitti tai ei, mutta kirjoitti hän paljon muutakin komediaa televisioon. Ja kolme näytelmääkin. Tämä Kunnon komedia (Kindly keep it covered, tosin kulkee myös nimellä Dummy run) sai ensi-iltansa alunperin 1988, ja kyllä sitä näemmä pitkin maailmaa esitetään edelleenkin.

Etunäyttämö oli vallannut nokialaisen kulttuurikeskuksen Tehdas 108:n tilat. Isossa aulassa päästiin seuramaan aerobic-numeroa kasarihengessä, ja se toimi hyvänä lämmittäjänä itse esitykselle.

Jaahas. Tämä on kyllä hyvin perinteinen farssi, niin hyvässä kuin pahassa. Ihmisiä tulee ja menee, tiukkoja paikkoja ja ajoituksia, menoa ja meinikiä ja monta läheltä piti -tilannetta. Pääpari (loistavat Pasi Koivuniemi ja Maarit Pakarinen) ovat avanneet terveyskylpylän naisen ex-miehen henkivakuutusrahoilla. Nykyinen aviomies ei kauhean innoissaan terveysjutuista kuitenkaan ole... Näemme monenlaista hörhöä asiakasta ja pääsemme kutkuttavien tilanteiden äärelle. Homma meinaa lähteä totaalisesti lapasesta kun kuolleeksi kuviteltu eksä pölähtääkin paikalle. Toki myös henkivakuutusyhtiön edustaja sattuu myös vierailemaan kylpylässä samaan aikaan. Puhumattakaan Svengaavat patukat -nimisestä poliisibändistä!

Onhan tämä nyt oikeasti aika viihdyttävä. Näyttämöllä ollaan kylpylän respan aulatiloissa, johon aukenee paljon ovia perinteiseen farssityyliin. Pitäähän ovia olla. Niiden lisäksi lavalla on kamalaa kasarilookkia, jumppatrikoota, neonväriä jne. Mitä muuta oli tarjolla? Kamalia terveysruokia, oikuttelevat putket, keksien salasyöntiä komerossa, täytettyä kamelia uima-altaassa, ranskanmongerrusta, tupajumiexpertti, ja ties vaikka mitä. Kyllä asiat saadaan hienosti sekaisin, ja ihmeesti kaikki sotkut selvitettyäkin, liki parhain päin. Lopussa kiitos seisoo, tai ainakin sinne päin.

Näyttelijät ovat kaikki hyviä rooleissaan. Vastoin tahtoaan kylpylään raahattu herra Hooper (oivallinen Mauri Moore Hakanen) vetää keksinmussutuksen lomassa myös hienon kännikohtauksen ja rouva Harbinger (Ulla Lehtinen) vaikuttaa aivan bimbolta - vaan hämääkö tämä vaan? Harri Heiskanen omaa kyllä loistavan komiikan ajoituksen, ja näyttää sen ettei Ulvova mylläri ollut mikään tähdenlento. Mies osaa näytellä, ja on myös hyvä siinä.

Ei se yhtään hämää, minua ainakaan, että tässä ei ole nyt ammattilaisia asialla. Ohjaaja Marko Taiminen on saanut tästä joukosta paljon irti; kiitos siitä! Nokialla on kyllä ihmeellisen laaja harrastajanäyttelijäverkosto.

Lisäbonusta väliaikatarjoiluista; spelttitoscakakku oli tosi hyvää!

Esityksiä on vielä 1.12. asti, hankkikaahan liput!


Esityskuvien copyright Joona Auvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Homoäiti / Kansallisteatteri 7.11.2018

Marraskuun eka bloggariklubi suuntasi kiinnostavan slaavilaishenkisen tapaamisen (ohjaajat Paavo Westerberg, joka ohjaa Kolme sisarta ja Samuli Reunanen, ohjaa Karamazovin veljekset) jälkeen Omapohjaan katsomaan ensimmäiseen ennakkoon Heini Junkkaalan uutta näytelmää Homoäiti.

Provosoiva nimi herätti ilmeisesti monenlaisia mielikuvia ja ajatuksia katsojissa - meillä oli ilo saada esityksen jälkeen jututtamaan ohjaaja/käsikirjoittaja Junkkaalaa sekä esiintyjä Katja Küttneria, ja näytelmän nimi herätti paljon keskustelua. Minusta se on hyvä nimi, ja luo sen tietynlaisen vireen tähän jo ennen näkemistä. Provokaatio ei kyllä ollut ainakaan tekijän lähtökohta nimelle.

Millä tavalla homoäiti eroaa heteroäidistä? No eipä juuri millään. No lapsen alullepano on hieman erilainen. Samanlaista lapsiperhearkea sitä kaikki äidit elävät, suuntauksesta viis. Kun perheessä on kaksi äitiä lasten vanhempina, niin yhteiskunnan, viranomaisten ja kanssaeläjien asenteet saattavat olla normista eroavia, mutta itse elämä on sitä samaa. Sattumuksia (hauskoja ja ei-niin-hauskoja) lasten kanssa, arjessa uupumista, jaksamista, riitoja - mutta myös sovintoja. Tämä arkisuuden läsnäolo tulee hyvin esille esityksessäkin.

Kun lavalla on vain yksi esiintyjä (aivan huikea Küttner) - ja onhan Junkkaala itsekin mukana aktiivisena toimijana - niin se vaatii jotenkin vielä enemmän taitoa ja heittäytymistä. Sitä saadaan. Küttner ei niinkään näyttele, vaan lukee esitystä, jonkunsortin draamamonologina. Tämä vielä korostuu alussa kun hän lukee paperista suoraan. Tekstiä dramatisoiden. Kuin lukisi iltasatua lapselle, hän kertoo meistä minä-muodossa elämästään äitinä, puolisona, naisena. Olen samaa mieltä kuin eräs bloggaajakollegani - tämä olisi mahtavaa saada radiokuunnelmana! Nimittäin eläytyminen ja ennenkaikkea upea äänisuunnittelu (Harri Kejosen käsialaa) efekteineen ja muineen on loistavaa.

Sillä ei ole loppujen lopulta edes merkitystä ovatko nämä kaikki tapahtumat totta vai ei, vaikka tämä Junkkaalan omasta elämästä kertookin. Välillä ei sitä tiedä sopiiko tälle nyt edes nauraa, ja osa tarinoista on hysteerisen hauskoja (tamponin vaihto kaupunginmuseon vessassa esimerkiksi). Hetkittäin vedetään kunnolla överiksi, vanhan Suomifilmin hengessä, mutta varmistetaan sentään ettei Junkkaala pahastu mummonsa tulkinnasta. Küttner puhkeaa lauluun, pistää itsensä ja osaamisensa hienosti likoon. Välillä tuntuu kuin katsoja pääsisi seuraamaan harjoituksia, missä ohjaaja ja esiintyjä puivat esitystään. En voi olla miettimättä onko tämä nyt lopullinen muoto (kyseessä kuitenkin eka ennakko) vai onko tämä nyt jo ihan valmis esitys. Junkkaala änkeytyy yhä enemmän ja enemmän lavalle, ja moni wannabe foley-artisti voisi tulla ottamaan oppia äänien teosta.

Omapohjan pikkiriikkisellä näyttämöllä hyödynnetään Lista-näytelmän lavasteita, ja Homoäidin omaa rekvisiittaa taitavat olla vaan mikkitelineet. Erinomaisen äänisuunnittelun lisäksi myös Titus Torniaisen valosuunnittelu ansaitsee kiitosta. Pimeyskin on erinomainen tehokeino ja pakottaa katsojaa käyttämään muita aistejaan esityksen havainnointiin.

Homoäiti kestää tunnin ja vartin, ja ilman väliaikaa mennään. Ajankulua ei kyllä edes huomaa.

Kyllä tästä huomaa että Küttner ja Junkkaala ovat työstäneet tekstiä pitkään, yhdessä. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa oli selvä että molemmat ovat esityksessä mukana jollain tavalla (ja minusta tämä tapa on onnistunut). On aina kiinnostavaa kuulla tekijöiden ajatuksia näytelmän tai esityksen tiimoilta - kiitos Heini ja Katja että jaksoitte jäädä hetkeksi juttelemaan!

Heini Junkkaalan dokumenttiteatteritrilogian ensimmäinen osa  Axel - soolo miesäänelle oli tunteisiin menevä, ja Homoäiti jatkaa samoilla linjoilla. Kyllä tämäkin jotenkin ihon alle menee, vaikken olekaan äiti. Silti löytyi paljon samaistuttavaa ja paljon oivalluksia. Syntymästäja kuolemasta. Lapsista ja vanhemmista. Ennenkaikkea elämästä.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ateria / KOM-teatteri 6.11.2018

Jaahas. Mitäköhän tästä sanoisi. Räväkkää menoa KOMin lavalla taas kerran. Mutta ei yhtään sitä mitä odotin. Odotin ennenkaikkea vahvaa kannanottoa lihansyöntiä, eläinten oikeuksia ja muuta sellaista vastaan. Ei, vaan Ateria oli kyllä pikaruokaravintolaan sijoittuva komedia. Vai oliko se komedia? En ole ihan varma. Kyllähän tämä viihdytti, mutta mitä muuta se halusi sanoa? Ottihan Ateria kantaakin, mutta ei ihan sillä tavalla mitä odotin.

Katsomossa oli paljon nuoria; joku opiskelijaryhmä selkeästi. Aina ilahduttaa kun opettajat tuovat nuoria teatteriin. Joka kerta mietin näytelmävalintaa, ja heidän kokemuksiaan siitä. Usein koitan kyselläkin jotain, vaikka väliajalla (nyt ei sellaista ollut). Karkottaako joku tylsä klassikko, vai lähteekö joku teatteriin uudelleenkin onnistuneen esityksen jälkeen. Tämmöinen pikaruokakulttuurimaailmaan sopiva esitys, aika rouheine ja ronskeine kielenkäyttöineen, saattaa iskeä nuorisoon hyvinkin. Toivotaan niin.

Tuntui se iskevän vanhempiinkin katsojiin. Okko Leon kirjoittama dialogi sopii hyvin esintyjäkaksikon suuhun. Niko Saarelan Meke tulee hampurilaisravintolaan harjoittelemaan ja joutuu Juho Milonoffin esittämän Koistisen höykytettäväksi. Tämä on kokenut konkari, vaikkei mikään penaalin terävin kynä olekaan. Homma menee vähän sinne päin, oli kyse sitten hygieniasta tai asiakaspalvelusta. Koistinen pääsee pätemään, ja ottaa siitä kaiken ilon irti. Rooli on kuin tehty Milonoffille, joka on onnen omiaan räävittömissä ja anarkistissa hahmoissa (se toinen puoli on onneksi nähty myös mm. KOM-teatterin Veriruusuissa - taltiointi vajaat kolme vuotta Areenalla, vahva suositus). Ostaisinko tältä tyypiltä hampurilaisen, vaikka kuinka tehty 38 sekunnissa? En.

Välillä meno äityy karnevalistiseksi slapstick-menoksi. On paidatonta painonnostoa, asiakkaiden kiusaamista, läpänheittoa, teknomuuveja, kakkakepposia, laulunlurituksia. En saa oikein otetta, mitä Okko Leo haluaa katsojille sanoa. Vahvat Tomi Suovankosken suunnittelemat valo- ja videoefektit lisäävät hälyä lavalla - ja päässäni. Musavideosukupolvelle kuin tehty tämä; suositusikärajakin on 15 vee. Läpänheitto lavalla on nopeaa, hetkittäin tauotonta. Ihan sama mitä sanotaan, kunhan kokoajan ollaan äänessä.

Meke vaikuttaa alussa luuserityypiltä, jota Koistinen pomottaa surutta. Mutta sitten asetelma kääntyykin päälaelleen; Mekestä tulee vuoropäällikkö joka pääsee vuorostaan halutessaan pompottamaan Koistista. Joka edelleen on jumiutuneena taukotilan puntinnoston, epäonnistuneiden deittien ja hampurilaisiin räkimisen välimaastoon. Meke kyllä menee mukaan Koistisen lapsellisiin juttuihin, mutta samalla jotenkin etenee henkisen kasvun tiellä. Ja pieni hellä hetkikin nähdään, kun Mekellä on hoidokkina ravintolan riesa eli rotta.

Valtasuhteet. Eriarvoisuus. Siitä tässä taisi olla kysymys. Pieniä pistoja ilmastonmutoksen suuntaankin. Mika Leskisen ohjaus oli ehkä hieman epätasaista ja välillä homma meni ihan kohkaamiseksi. Nopeita leikkauksia ja tyylilajista toiseen hyppäyksiä. Reilut puolitoista tuntia mennä jyrätään vain yhdelle pienellä hengähdystauolla, joten katsojakin on hieman uupunut kaiken jälkeen. Suinkaan en sisäistänyt saatikka ymmärtänyt. Mutta ihan hauskaa oli silti.


Kuvien copyright Patrik Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.