Provosoiva nimi herätti ilmeisesti monenlaisia mielikuvia ja ajatuksia katsojissa - meillä oli ilo saada esityksen jälkeen jututtamaan ohjaaja/käsikirjoittaja Junkkaalaa sekä esiintyjä Katja Küttneria, ja näytelmän nimi herätti paljon keskustelua. Minusta se on hyvä nimi, ja luo sen tietynlaisen vireen tähän jo ennen näkemistä. Provokaatio ei kyllä ollut ainakaan tekijän lähtökohta nimelle.
Millä tavalla homoäiti eroaa heteroäidistä? No eipä juuri millään. No lapsen alullepano on hieman erilainen. Samanlaista lapsiperhearkea sitä kaikki äidit elävät, suuntauksesta viis. Kun perheessä on kaksi äitiä lasten vanhempina, niin yhteiskunnan, viranomaisten ja kanssaeläjien asenteet saattavat olla normista eroavia, mutta itse elämä on sitä samaa. Sattumuksia (hauskoja ja ei-niin-hauskoja) lasten kanssa, arjessa uupumista, jaksamista, riitoja - mutta myös sovintoja. Tämä arkisuuden läsnäolo tulee hyvin esille esityksessäkin.
Kun lavalla on vain yksi esiintyjä (aivan huikea Küttner) - ja onhan Junkkaala itsekin mukana aktiivisena toimijana - niin se vaatii jotenkin vielä enemmän taitoa ja heittäytymistä. Sitä saadaan. Küttner ei niinkään näyttele, vaan lukee esitystä, jonkunsortin draamamonologina. Tämä vielä korostuu alussa kun hän lukee paperista suoraan. Tekstiä dramatisoiden. Kuin lukisi iltasatua lapselle, hän kertoo meistä minä-muodossa elämästään äitinä, puolisona, naisena. Olen samaa mieltä kuin eräs bloggaajakollegani - tämä olisi mahtavaa saada radiokuunnelmana! Nimittäin eläytyminen ja ennenkaikkea upea äänisuunnittelu (Harri Kejosen käsialaa) efekteineen ja muineen on loistavaa.
Sillä ei ole loppujen lopulta edes merkitystä ovatko nämä kaikki tapahtumat totta vai ei, vaikka tämä Junkkaalan omasta elämästä kertookin. Välillä ei sitä tiedä sopiiko tälle nyt edes nauraa, ja osa tarinoista on hysteerisen hauskoja (tamponin vaihto kaupunginmuseon vessassa esimerkiksi). Hetkittäin vedetään kunnolla överiksi, vanhan Suomifilmin hengessä, mutta varmistetaan sentään ettei Junkkaala pahastu mummonsa tulkinnasta. Küttner puhkeaa lauluun, pistää itsensä ja osaamisensa hienosti likoon. Välillä tuntuu kuin katsoja pääsisi seuraamaan harjoituksia, missä ohjaaja ja esiintyjä puivat esitystään. En voi olla miettimättä onko tämä nyt lopullinen muoto (kyseessä kuitenkin eka ennakko) vai onko tämä nyt jo ihan valmis esitys. Junkkaala änkeytyy yhä enemmän ja enemmän lavalle, ja moni wannabe foley-artisti voisi tulla ottamaan oppia äänien teosta.
Omapohjan pikkiriikkisellä näyttämöllä hyödynnetään Lista-näytelmän lavasteita, ja Homoäidin omaa rekvisiittaa taitavat olla vaan mikkitelineet. Erinomaisen äänisuunnittelun lisäksi myös Titus Torniaisen valosuunnittelu ansaitsee kiitosta. Pimeyskin on erinomainen tehokeino ja pakottaa katsojaa käyttämään muita aistejaan esityksen havainnointiin.
Homoäiti kestää tunnin ja vartin, ja ilman väliaikaa mennään. Ajankulua ei kyllä edes huomaa.
Kyllä tästä huomaa että Küttner ja Junkkaala ovat työstäneet tekstiä pitkään, yhdessä. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa oli selvä että molemmat ovat esityksessä mukana jollain tavalla (ja minusta tämä tapa on onnistunut). On aina kiinnostavaa kuulla tekijöiden ajatuksia näytelmän tai esityksen tiimoilta - kiitos Heini ja Katja että jaksoitte jäädä hetkeksi juttelemaan!
Heini Junkkaalan dokumenttiteatteritrilogian ensimmäinen osa Axel - soolo miesäänelle oli tunteisiin menevä, ja Homoäiti jatkaa samoilla linjoilla. Kyllä tämäkin jotenkin ihon alle menee, vaikken olekaan äiti. Silti löytyi paljon samaistuttavaa ja paljon oivalluksia. Syntymästäja kuolemasta. Lapsista ja vanhemmista. Ennenkaikkea elämästä.
Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti