Rottien pyhimys / Hämeenlinnan teatteri 22.9.2023

Anneli Kanto julkaisi mainion historiallisen romaaninsa Rottien pyhimys keväällä 2021. Kertomus 1500-luvun kirkkomaalareista Hattulan Pyhän ristin kirkon työmaalla herätti ihastusta kriitikoissa ja lukijoissa, joten aivan mahtavaa että se on sovitettu näyttämöllekin. Musiikkiteatteri Kapsäkki teki siitä hienon musiikkiteatteriversion keväällä 2023 ja nyt syksyllä se saa kunnian toimia Hämeenlinnan teatterin 120-vuotisjuhlanäytelmänä. Mikä voisikaan olla parempi esityspaikka kuin nimenomaan Hattulan naapurikunta Hämeenlinna!

Milko Lehdon ohjaama Rottien pyhimys on liki kolmetuntinen epookkiesitys, mutta aika ei todellakaan tule pitkäksi. Vauhdikkaita juonenkäänteitä, hersyviä henkilöhahmoja, suuria tunteita ja silmiähivelevän kauniita lavasteita. Tätä todellakin kannattaa tulla katsomaan kauempaakin. Valtasuhteet ja hierarkiat ovat tärkeitä 1500-luvun Hämeessä ja näitä teemoja käsitellään laveasti. 

Anneli Kanto on itse sovittanut kirjansa näytelmäksi ja sama hersyvä ja railakas kieli on tallella mehevine manauksineen. Vaikka välillä tunnelma on hieman harraskin, luodaanhan tässä kuvia jumalan kunniaksi, niin mukana on kosolti lämpöä ja huumoriakin.

Sen lisäksi että ohjaus on mehevää, ovat myös näyttelijät iskussa. Antti Virmavirta on mainio myhäilevänä mestari Pictorina, joka jaksaa kärsivällisesti opastaa Pelliinaa vaikka olikin tämän palkkaamista vastaan. Mikko Nousiainen on myös iskussa kaksinaamaisena Martinuksena. Mutta aivan jhäikäisevän roolisuorituksen tekee Sonja Silvander-Valo Pelliinan haastavassa roolissa! Mikä lavasäkenöinti ja läsnäolo! Ainoa pieni miinus ehkä siitä että Pelliina on kuvattu rumaksi ja isoksi, mutta Silvander on ihastuttava. 

Pelliina on orpo tytönreppana joka valmistaa saviastioita. Syntyperässä taitaa kuitenkin olla jotain, joka myös selittäisi linnanrouvan kiinnostuksen tytön savitöihin. Yksi asia johtaa toiseen ja pian tyttö pääseekin avustamaan kirkkoa maalaamaan tulleita mestareita. Samalla kun Pelliina oppii kirkkomaalauksen saloja, tapahtuu muutakin. Kiihkeitä hetkiä ja tulevaisuudenlupauksia, mutta myös petollisuutta ja katkeruutta. Käänteitä on paljon, mutta maalaukset etenevät. Ja lopulta myös valmistuvat.

Näytelmässä on paljon herkullisia sivuhahmoja, joista latinaa viljelevä ja naisenkipeä kirkkoherra Herckepaeus (Panu Valo) on yksi mainioimpia. Ja kukaan ei voi olla nauramatta kaniikin (Johanna Reilin) tarkastuskäynnille ja tämän jaaha jaaha -hokemiselle. Herkullinen roolityö kertakaikkiaan.

Sen sijaan kirkkoväärti Klemetti (Lasse Sandberg) on aika ärsyttävä tyyppi ja samoin niljakas on apupoika Vilppu (Miika Suonperä). Naiset juonittelevat hieman yksinkertaisten (ja monesti aika ahneiden) miesten takana. Henna-Maija Alitalon linnanrouva Märta, Birgitta Putkosen emäntäpiika sekä Katariina Kuisma-Syrjän naishahmot ovat kaikki taitavia manipuloijia. 

Näyttelijäporukan täydentää Jyri Ojansivu, jonka roolit vaihtelevat huikentelevaisesta linnanherra Tottista kuolemanväkeen.

Juha Mäkipään lavastus on huikeaa, yhdistettynä Toni Haarasen kuvasuunnitteluun. Maalaukset ilmestyvät pinnoille kuin taikuus niitä loihtisi. Ja kun lopuksi kirkkaat ja uudet maalaukset korvaantuvat aidoilla ja alkuperäisillä, niin tippa tulee linssiin. Miten hienosti nämä on toteutettu, siitä kiitos Veikko Pullille. Myös Pelliinan tunteita kuvaavat kiehkuraprojisoinnit ovat upeita. Pelliinan pieni koti savipajoineen nököttää lavan toisessa reunassa, ja lisäksi kiipeillään korkeilla telineillä, kirkossa kun ollaan. 

Jari Harjun valot ja Lauri Malinin äänet täydentävät illuusion korkeasta ja kaikuvasta kirkkotilasta. Ja esimerkiksi ristisaatto tuulessa ja tuiskussa on toteutettu hienosti. 

Anne Laatikaisen puvustus on myös epookkimaisen taidokasta, todella pieteetillä toteutettua. Rahvaan hieman vaatimattomista asuista linnanrouvan upeisiin kuoseihin. Harmoniset värit hivelevät silmiä.

Tämä on Teatteria isolla teellä. Kevään liputkin käyvät rivakasti kaupaksi, joten nyt kannattaa toimia mikäli mielii katsomaan miten ne maalaukset kirkkoon syntyivät. Tai ainakin tämän tulkinnan mukaan. Aivan älyttömän hieno esitys.

Kuvien copyright Tapio Aulu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nukkekoti - kohtauksia eräästä avioerosta / KOM-teatteri 15.9.2023

Henrik Ibsenin klassikko Nukkekoti, tällä kertaa Mikko Roihan ohjaamana KOM-teatterissa. Ja muutenkin hieman erilaisena tulkintana. Nyt ollaan miesparin kotona, jossa Noran sijasta näemme nuoren ja trendikkään Aronin, jota Aleksi Holkko mestarillisesti tulkitsee, sekä tämän hieman iäkkäämmän, ja melko konservatiivisen puolison Heikin (Niko Saarela). 

Punertavilla vanerilevyillä sisustettu pelkistetty kotinsa (lavastus myös Roihan käsialaa) tarjoaa raamit pariskunnan suhteelle, jossa kaikki ei ole siltä miltä näyttää. Töihinsä uppoutunut Heikki kontrolloi nuorta, hieman huithapelin oloista puolisoaan, ja tämä joutuu syömään karkkiakin salaa. Pääpiirteittäin juoni noudattelee Ibsenin teosta, mutta Roiha on sovituksessaan ottanut omia vapauksia, tuttuun tyyliinsä. Lopputulema on hienoa teatteria, mutta hieman myös sekavaa. Juonenkäänteitä piisaa, outoja henkilöitäkin lavalla käy (joiden yhteyttä esitykseen pohdin) ja kun Aron saa lopulta tarpeekseen, tulee myös suhde tiensä päähän. Matkan varrella Aron selkeästi kasvaa ja kypsyy persoonana, ja Holkko tekee kyllä tosi hienoa työtä lavalla. Mitkä tanssimuuvit!

Myös Markus Riutun esittämä Frank on mainio tyyppi, jos kohta lämpenen tälle henkilölle hitaasti. Frank bileasussaan on mainio; muutenkin Riitta Röpelisen pukusuunnittelu ansaitsee kiitosta. Vilma Melasniemi Aronin lapsuudenystävänä Kirsi Lindéninä on jotenkin jumahtanut menneeseen uutta suuntaa hakiessaan. Mutta tyrmäävät asusteet! Jani Rapon äänisuunnittelu ja myös musiikkivalinnat loivat tunnelmaa. Herrmanin elokuvasävellykset sopivat tunnelmaan hyvin.

Tapahtumat sijoittuvat joulunpyhiin ja siitä saadaan irti kaikenlaista, alun tonttuleikeistä alkaen. Työnarkomaani-Heikillä ei tunnu olevan oikein aikaa mihinkään työn ulkopuoliselle asialle, ja niinpä työt vyöryvät kotiin monella eri tavalla. Tiina Weckström on aina mainio lavalla, mutta hänen Nielseninsä on aika outo hahmo, puhumattakaan aurinkolasisesta "hiihtäjästä". Aron sotkeutuu tahtomattaan (ja vähän omaa hölmöyttään) liian haasteellisiin kuvioihin. Välillä lavalla on suomifilmimäistä draamaa ja ylinäyttelemistä, ja sitten taas kummaa kohellusta. Kaikki ovat omalla tavallaan itsekkäitä ja myös onnettomia, ja luottamus ihmisten välillä on kateissa. 

Heikille ei mene asiat jakeluun sitten millään. Tavallaan ymmärrän näitä, ja sitten taas en. Aron vaikuttaa hemmotellulta ja rasittavalta, mutta joku selitys tulee lapsuudesta ja hyväksynnän hakemisesta. Aronin ratkaisun jälkeen Heikki ei tunnu vieläkään käsittävän mitä tässä tapahtuu. Hän näkee heidän parisuhteensa ilmeisen toimivana, mutta Aron kokee olevansa alistettuna ja Heikin armoilla. Ärsyttäviä tyyppejä.

Tavallaan pidin tästä tulkinnasta, se antoi paljon pureksittavaa. Mutta sitten se myös ylitti monta kertaa ärsytyskynnyksen: miksi ne nyt noin toimii? Mikseivät ne voi kommunikoida? Ja mikä on tämä Pohjanmaa-aspekti, johtuuko se seudun konservatiivisesta maineesta vai mistä? Koska se kasvojen menettäminen, yhteiskunnan hyväksyntä, sopivat arvot, nehän ne on tärkeitä teemoja. Mitä muut oikein sanoo!

Esityshän on silloin hyvä kun se herättää ajatuksia, keskustelua, suuria tunteita johonkin suuntaan. Olin vaikuttunut monesta asiasta, mutta jäin lopulta hieman hämmentyneeksi. Roiha tarkastelee yhteiskunnallisia teemoja ja taas kerran tuoreistaa vanhan tekstin onnistuneesti. 

Esityskuvien copyright Noora Geagea.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Piaf / Tampereen teatteri 13.9.2023

Musikaali mistä en tiedä muuta kuin päähenkilön nimen, ja muutaman biisin. No, uskon ja luotan että Tampereen teatterissa tiedetään mitä tehdään - olenko koskaan nähnyt siellä huonoa musikaalia? No en! Siispä reippaasti kohti ensi-iltaa Tampereen teatterille, ja odottamaan mitä uutta taas oppisin. Ja kyllä minä opinkin! Edith Piafin elämästä, musiikista ja vähän muustakin. Istuin penkilläni ja tempauduin tarinaan mukaan liki kolmeksi tunniksi. Piafin tarina on kaikkea muuta kuin ainaista ruusuilla tanssimista, mutta ehkä juuri siksi esityskin teki ison vaikutuksen. Eikä vähiten Annuska Hannulan upean roolityön ansiosta, vieläkin menee kylmät väreet selkäpiitä pitkin.

Elämänkertamusikaalissa käydään läpi nimiartistin elämää ylä- ja alamäkineen, syntymästä kuolemaan. Piaf ei onneksi aloita ihan Edithin syntymästä, vaan hänen artistiuran alusta. Ja miten kiinnostava ura se onkaan; tapahtumia riittää kyllä ihan useammallekin ihmisille. Epäonnistuneita ja tuhoon tuomittuja miesjuttuja, läträämistä viinan ja lääkkeiden kanssa, ailahtelava kansansuosio. Menestystä tuli, mutta myös pudotukset olivat kovia. Ei ihme että Piaf kuoli niin nuorena, 47-vuotiaana. Annuska Hannula ui Piafin nahkoihin kuin olisi syntynyt niihin. Epävarmasta mutta upeaäänisestä Edithistä kasvaa arvonsa tunteva diiva, joka kuitenkin hakee hyväksyntää niin miehiltä kuin yleisöltäänkin. 

Epävarmuus ja yksin jäämisen pelko ei hellitä koskaan. Hän osaa kyllä olla todella haastava persoona ja hyvin ailahteleva. Marlene Dietrich (huikean hienon roolityön tekevän Pia Piltzin tulkitsemana) koittaa tsempata, kuten moni muukin, mutta taiteilijan usko itseensä horjuu jatkuvasti. Välillä tuntuu että Piaf sinkoaa kriisistä toiseen ja niiden välissä laulaa hieman. Annuska tavoittaa kyllä tämän ailahtelevaisuuden taitavasti. Kun hän lopuksi tulkitsee ikonisen Non, je ne regrette rien niin en liene ainoa joka pyyhkii silmiään.

Vaikka tämä on ihan ansaitusti Hannulan show, niin kyllä hienoja roolisuorituksia muutkin ahkeroivat. Ville Majamaa, Artut Soilumo ja Ratinen, Ville Mikkonen, Pyry Smolander ja Patrik Riipinen taipuvat moneen: Piafin miehiksi, managereiksi, ihailijoiksi... Chris Whittakerin oivallisissa tanssikoreografioissa erityisesti herrat Soilumo ja Smolander vetävät upeita kuvioita! Elisa Piispanen on Piafin lämminhenkinen vanha ystävä. 

Juho Lindströmin lavastuksen keskiössä on pyöreä, karusellin keskiötä muistuttava ja moneen muuntuva elementti. Silmä lepää. Raimo Salmen valot ja Jan-Mikael Träskelinin äänet viimeistelevät audio/visuaalisen ilmeen. Silmä lepää myös Tuomas Lampisen taas kerran huikeissa puvuissa. Varsinkin miesten kultalameeasut ja Piafin sulkapuku mykistivät. Riina Vänttinen tiimeineen on vastuussa kampausten, maskeerauksen ja peruukkien avulla tapahtuvista muodonmuutoksista. Varsinkin Edith Piafin muutokset säväyttävät.

Vaikka monet tapahtumat ovat surumielisiä, traagisiakin, niin Pam Gemsin käsikirjoituksessa on myös paljon huumoria ja vauhdikkaita, hauskojakin käänteitä. Hilkka-Liisa Iivanainen ohjaa taitavan tarkasti, ja myös joukkokohtaukset ovat hyvin mietittyjä.

Ja koska kyseessä on ns jukebox-musikaali niin saamme kuulla monta upeaa chansonia ja muita Piafin tunnetuksi tekemää kappaletta. Niitä meille soittaa aivan julmetun hienosti svengaava bändi, kapellimestarinsa Anna Laakson johdolla. Tämä bändi ansaitsee kyllä illan toiseksi isoimmat aplodit, heti Annuskan jälkeen. Laakso vastaa myös hienoista sovituksista.

Piaf on kyllä ehdottomasti yksi syksyn hienoimpia teoksia Tampereen näyttämöillä, joten vahva suositus sille. Se tarjoilee silmäkarkkia ja kaunista musiikkia, ja taitavia esiintyjiä, joista kirkkaimmin loistaa Annuska Hannula!

Kuvien copyright Heikki Järvinen ja Katri Dahlström.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pieni maailma / Tampereen työväen teatteri 12.9.2023

Odotukset olivat lievästi sanoen korkealla. Olihan käsikirjoittaja/ohjaaja Michael Baranin edellinen aiheeseen liittyvä näytelmä (Hitler ja Blondi) aivan nappiosuma, ja hän toki tekee vaikuttavia esityksiä muutenkin. Aihe kiinnosti, ja hieno tekijäkaarti myös. Kuten Hitler ja Blondissa, nytkin yksi teemoista oli antisemitismi. 

On aina nautinnollista kun katsojan suuret odotukset täyttyvät ja jopa ylittyvät. Pieni maailma meni ihon alle ja tunteisiin, se oli hurjan upea teksti, jota ohjaaja ja näyttelijät toteuttivat sataprosenttisella pieteetillä. Kolmen naisen kamarinäytelmä on henkisesti suurta teatteria.

Näytelmän alussa tutustumme nuoreen naisopettajaan (Inke Koskinen), joka tutkii edesmenneen mumminsa jäämistöä. Päiväkirjoja, valokuvia ja vaatteita. Eräs valokuva kiinnittää hänen huomionsa; hänen mumminsa tunnetun näyttelijän kanssa, joskus 60-luvulla. Nainen alkaa selvittää mysteeriä ja pikkuhiljaa mummin tarina paljastuu, niin katsojille kuin hänellekin. Mummi on ollut helsinkiläisessä Intimiteatterissa tarpeistonhoitajana ja samaan aikaan talossa näytteli Selma Manuel (Emmi Kaislakari), sittemmin koko kansan tuntema suuri näyttelijätär. 

Pieni maailma kertoo Selmasta, hänen elämästään juutalaisen miehen tuoreena vaimona ja taiteellisen elämän puolista. Samalla se kertoo mahdottomista valinnoista, inhimillisyydestä ja elämästä. Ensimmäinen näytös tutustutaan Selman elämään kirjeiden ja nuoren tarpeistonhoitajan näkökulmasta. Miltä se tuntui kun teatterimiljööseen pölähtää teatterijohtajan uusi, saksalainen vaimo. Eikä kuka tahansa, vaan natsipomon leski Lina Heydrich (Petra Karjalainen).

Väliajan jälkeen saammekin sitten kolikon toisen puolen; millainen oli Linan elämä. Hän kuvailee miehensä tapaamista ja uran kehitystä, heidän perhe-elämää ylä- ja alamäkineen, ja omaa arkista suhdettaan natsismiin. Minkälainen pariskunta saa häälahjaksi käsintehdyn hakaristin? Karjalainen näyttelee petollisen kepeästi, ja välillä saa minut tuntemaan sympatiaakin (hänkin on äiti!), kunnes muistan ketä hän esittää. Ei mikään tavallinen leskirouva Saksasta... On myös kiinnostava ratkaisu, että muut henkilöt ovat omilla nimillään ja sitten on "Selma Manuel". 

On todella kiinnostavaa seurata mitä se "toinen osapuoli" tekee kun toinen pitää pitkää monologiaan. Lina Heydrich istuu nurkassa ensimmäisen näytöksen ajan, hymyilee hyytävästi ja jopa hykertelee, vaan ei sano sanaakaan. Ja kun on hänen vuoronsa kertoa tarinansa, Selma Manuel kävelee, välillä makaa ovensuussa jalat näyttämöllä. Molemmat roolit on kyllä mestarillisesti näyteltyjä. Se läsnäolo on käsinkosketeltavaa.

Taustatarinan tiesinkin; Seela Sellan omiin kokemuksiin pohjaavan tapahtumaketjun vuosikymmenten takaa. Eksentrinen teatterinjohtaja Mauno Manninen löysi Linansa, ja ehkäpä avioitui "yhteiskunnan painostuksesta", vaikka teatterimaailmassa kaikki tiesivätkin hänen pitävän enemmän miehistä. Eikä siinä mitään, mutta kun Lina tuli Intimiteatteriin töihin ja Seela Sella oli juutalaisuuteen kääntynyt näyttelijä, joka kantoi anopiltaan saamaansa Daavidin tähteä kaulassaan... 

Sitä voi vain pohtia miksi hän jäi, miksi ei lähtenyt pois. Illan päätteeksi saamme itseltään Seelalta tähän kommentin - ja tässä vaiheessa viimeistään kaikki pyyhkivät katsomossa silmiään. Minä kyllä jo paljon aiemminkin. 

Herkullinen teksti siis koskettaa, kuten koko esityskin. Näytelmän rakenne oli hienosti mietitty; kirjeiden ja päiväkirjojen avulla pääsemme kurkistamaan naisten yksityiseen puoleen. Varsinkin Selman kirjeet miehelleen Arielille ovat hyvin intiimejä, ja samalla arkisia. Vaikkei paljoa muuta tapahdu kuin kolme naista puhuu, puhuu ja puhuu. 

Hyvä teksti ei tarvitse krumeluureja ympärilleen, vaikka toki Pirjo Liiri-Majavan intiimi lavastus ja kaunis puvustus antavatkin hienot puitteet. Erityisesti tunnelmaa virittää Kyösti Kallion ääni/valo/videosuunnittelu ja säveltämänsä kaunis musiikki, kuin eteeristä kirkkomusiikkia. Välillä musiikki muuttuu pahaenteisemmäksi, kuin preludina tulevalle. Vanhat valokuvat heijastettuina seinille liikuttavat, siinä on natseja ja näyttelijöitä vuorotellen, autenttisia muistutuksia päähenkilöistämme.

"Totuus on liikaa vaadittu ihmiseltä". Tämä itävaltalaisen runoilija-kirjailijan Ingeborg Bachmannin sitaatti heijastetaan katsojille ennen esitystä. Se herättää pohtimaan totuuden monia puolia, mitä tässäkin näytelmässä nähdään. Mietin näytelmän tavoin voiko ihmisen ja tämän tekemän taiteen erottaa toisistaan. Asuuko meissä kaikissa mahdollisuus pahaan? Eikö jokainen meistä halua olla hyvä ihminen? Natsikin? Mitkä elämässä ovat sattumia ja mitkä valintojamme? Isoja ja riipaisevia kysymyksiä. 

Kun Lina Heydrich puhuu juutalaisista vieraslajeina, väkisinkin nousee mieleen nykypäivän Suomi ja sen polarisoitunut yhteiskunta, miksei Eurooppa ylipäätään. Antisemitismi, rasismi, homofobia, misogynia - meillä on monia ongelmia, ja tunnumme vaan luisuvan huonompaan suuntaan.

Pieni maailma sopii Kellariteatterin miljööseen paremmin kuin hyvin. Se on koskettava ja hieman ehkä ahdistavakin näytelmä, missä asiat paljastuvat pikkuhiljaa. Seela Sella oli itse mukana ensi-illassa ja silminnähden liikuttunut myöskin. Todellista laatuteatteria, jonka katsomista ei voi kuin suositella.

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pyöreän pöydän ritarit / Tampereen työväen teatteri 6.9.2023

No nyt on meininki isoa! Legendaarinen eepos kuningas Arthurista ja hänen pyöreän pöydän ritareistaan on tuotu suureelliseen tyyliin näyttämölle Juho Gröndahlin kirjoittamassa (ja Hanna Suutelan kätilöimässä) pompöösimäisessä uljaudessaan. Ihan henki salpautui kaikesta hurlumheistä, mutta jotenkin tämä ei silti nyt iskenyt haluamallani tavalla. Kaikkea oli ja viihdyin kyllä, ei siinä mitään. 

Linda Wallgrenin ohjaama Pyöreän pöydän ritarit tuo jotenkin mieleeni muutaman vuoden takaisen Gröndahlin ja Wallgrenin yhteistyön, myös TTT:n suurella näyttämöllä, eli Juhannustanssit. Sekin oli runsas ja mahtipontinen ja jakoi yleisön ja kriitikoiden mielipiteitä, kuten ennustan tällekin käyvän. Olen nähnyt Wallgreniltä paljon töitä, joukossa aivan helmiä (Kaikki isäni hotellit, Prinsessa Hamlet, Kullervo, Aleksis Kivi, Jeanne d'Arcin housut) ja hän on kyllä kiistatta yksi Suomen lahjakkaimpia ohjaajia. Tämä ei asetu ihan samanlaiseen jatkumoon, noiden "helmien" joukkoon.

Janne Vasaman yltäkylläinen lavastus vyöryttää katsojan silmille satumaiseman jättisienineen, linnoineen, metsineen ja eri kulttuureista tuttuine kuolemankuvastoineen (vaikka hetken mietinkin miksi lavalla on Nosferatu). Kaikkialle minne katse hakeutuu se löytää jotain runsasta ja aika hienoakin. Erityisesti tykkäsin sienistä. Myös hissimekanismeja käytetään että saadaan monikerroksiseen lavastukseen vieläkin lisää tasoja. Näyttävää ja mainitsinko jo, hyvin yltäkylläistä. Satumaisemaa kerrakseen, tuli mieleen jopa Jean-Claude Mézières'n Valerian-sarjakuvat, jotka ovat ihan parhaita. Ja entäs sitten ne upeat, ja oikeasti tulta syöksevät lohikäärmeet! Ooh! Lavastuksessa oli myös kaikkea pientä jekuttelua, kuten taustakankaan linnan torneissa jossain vaiheessa olleet vilkkuvat punaiset lentokonevalot.

         

Eero Auvisen räiskyvät valot tukevat tätä spektaakkelia hienosti, erityisesti tykkäsin kaikista ukkosmyrskyefekteistä (niistä kiitos myös äänisuunnittelija Kalle Nytorpille) ja roikkuvista led-pisaroista. Myös kaikki taiat ja loitsut saivat lisäpontta valoista ja äänistä. 

Entäpä sitten Marjaana Mutasen ritariromantiikkaa tursuava puvustus! Silmäniloa oli siinä monenlaista, Merlinin lady domina -henkisestä asusta Guineveren haarniskan tasseleihin. Yltäkylläisyys oli kyllä puvustuksessakin läsnä.

Visuaalisesti kaikki toimi siis, vaikka hieman ähky meinasikin tulla. Harmikseni Gröndahlin juoni ei yltänyt ihan samaan. Kolmeen tuntiin oli kyllä mahdutettu paljon "kaikkien tuntemia" juonenkäänteitä, sikäli mikäli kun yhtään pyöreän pöydän ritarien tarusto on tuttua. Ja miten se ei voisi olla, jos yhtään populaarikulttuuria on seurannut edes toisella silmällä. Sen verran elokuvia, kirjoja ja tv-sarjoja aiheesta on vuosien varrella ilmestynyt. Tosin tämä versio ei keskity pelkästään Graalin maljan etsintään, vaan aika paljon pörrätään Camelotin linnassa ja sen ihmissuhdeverkostoissa myöskin. Aika lailla paljon hahmoja on mukana, joten käsiohjelman kuka kukin on -listaus on ihan hyödyksi. Toisaalta se hieman hämää kun samat näyttelijät vaihtavat roolejaan lennosta. Mutta sitten taas, aikalailla niitä nimiä esityksessä toistellaan, että tyhmempikin katsoja tietäisi kuka siinä nyt telmuaa. 

Näyttelijät tekevät pääsääntöisesti mainioita roolisuorituksia. Erityisesti mieleeni jäivät Miia Selinin topakka Merlin, Jussi-Pekka Parviaisen itseriittoinen Lancelot, Esme Kaislakarin muhkea Guinevere, Juha-Matti Koskelan Käärijää larppaava Bors ja Mika Honkasen muikea Nimue. Mutta sitten oli sellaisiakin roolitöitä joiden ärsyttävyys vain lisääntyi näytelmän edetessä.

Antti Autio, Paavo Malmberg ja Jussi-Pekka Parviainen olivat säveltäneet musiikin, ja silloin kun se oli taustoittavaa tai mainion bardiryhmän esittämää, se oli aivan loistavaa. Mutta harmikseni itse biisit, siis mitä laulettiin, olivat semmoista toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos -kamaa. Ja sitten oli moderneja nuorisonkosiskelubiisejä, jotka olisi voitu jättää väliinkin (olen siis liian vanha). Kai tämä oli työryhmän ajatus keskiaikaisen teoksen tuomisesta nykyaikaan, mene ja tiedä. 

Erityiskunniamaininta Paavo Malmbergin yhden miehen orkesterille, joka ansiokkaasti musisoi koko kolmetuntisen ajan. Toki välillä saaden lisämuusikkoja näytelijöiden riveistä mukaansa. 

Esityksessä ja sen tekstissä oli paljon muitakin viittauksia ja nyökkäyksiä nykyaikaan ja sen ilmiöihin, puhumattakaan kaikista populaarikulttuuriviittauksista ylipäätään. Oliko tuo Klonkku joka luolassa kalasti ja ontui, no ei vaan Percival. Kookospähkinöiden puolikkaat vain puuttuivat ratsastavilta ritareilta (mutta Monty Python teki Graalin maljan etsinnästä aivan omaa luokkaansa olevan tulkinnan). Esimerkkejä on mahdottomasti. Tykkäsin kovasti nukketeatterijutuista alussa, harmi kun niitä ei sitten hyödynnetty enempää. Mutta sitten mukana oli kaikkea vähän pöhkömpää, kuten suunnistajien parvi. Minusta roolitukset olivat hyvin tehty, siis että Merliniä esittää nainen jne. Mutta ihan varma en ollut Camelotin ménage à trois -kuviosta. Muutenkin tuntui että vällyt heiluivat alvariinsa, milloin kenenkin toimesta. 

Kaippa se seksi ja väkivalta (sitäkin tässä oli runsaasti, tosin aika miedosti toteutettuna) myy tänä päivänä, siinä mielessä oltiin oikeilla jäljillä. Olihan tässä moraalisia opetuksia, montakin, ihan nykyihmisellekin. Esimerkiksi miten kansa voi noudattaa lakeja jos eivät päättäjätkään niitä noudata... Lopetus sukeltajineen oli oivallinen! Ei tämä ihan niiden bussikyydeillä tulevien eläkeläisryhmien esitys ole, mutta toivon mukaan nuoret löytävät katsomoon ja heille tämä lieneekin suunnattu. Saattaa olla sopiva Arthurin legendojen esittely.

Ja sitten kysymys mitä myös pohdin: oliko Galahad tässä androidi? Robotti?

Kyllähän Pyöreän pöydän ritarien parissa viihtyi, vaikka kolme tuntia oli himppasen liian pitkä aika, ja joitain juttuja olisi voinut hieman tiivistää. Kukapa nyt ei ritarilegendojen parissa viihtyisi. Mutta silti odotin jotain... enemmän tai jotain erilaista, vaikea sanoittaa mitä. Jäi vähän sellainen "tässäkö tämä nyt oli" -fiilis. Mutta älkää huoliko, kyllä tämä myös vetosi minussa asuvaan n. 14-vuotiaaseen pikkupoikaan: wau, ritareita! Velhoja! Magiaa! Keskiaikaa!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.