Huhut vahvistettiin vihdoin tänään kun National Theatre julkisti seuraavan isomman näytelmänsä. Eikä paljoa aikailtu, sillä nyt on keskiviikko ja ensi-ilta jo maanantaina! Ei ennakkojakaan... Seuraavien 2 viikon esitykset myynnissä NYT ja varsinaiset myynnit alkavat sitten myöhemmin.
Tästä on huhuttu jo tovi, että Billie Piper ja Oliver Chris olisivat muiden mukana työstämässä tuoreista puhelinurkintaskandaaleista kertovaa näytelmää, mutta kiva lukea että se on oikeasti toteutumassa. Kumpikin on kiva nähdä lavalla taas, mutta ehkä vielä parempaa on Ian Hallardin mukanaolo. Ohjauksesta vastaa Nicholas Hytner ja Great Britain -näytelmän on kirjoittanut Richard Bean.
Menin ja ostin £15 lipun sitten 5.7. lauantaille iltapäivään. Nyt pitää miettiä ehdinkö lennolle, koska esitys alkaa 14.15, loppuu noin vartin vaille viisi, ja lento lähtee Heathrow'sta klo 18.40. Moni kommentoi Twitterissä että se on siinä ja siinä, mutta... Ans kattoo nyt. Jos katsoisi vaikka ensimmäisen puoliajan ja sitten loput arkistossa? Vai ottaisinko riskin että kaikki liikenne sujuu vauhdilla? Käsimatkatavaroilla kun matkustaa niin on ehkä hieman paremmat saumat, mutta. Elämme jännittäviä aikoja.
Billie Piper will play Paige
Britain, a news editor of tabloid The Free Press, which is 'locked in
a never-ending battle for more readers'. The cast also includes Oliver Chris,
Robert Glenister and Harriet Thorpe.
Nicholas Hytner will direct
the play, which he describes as 'a satire on perversions of the idea of a free
press, not the free press itself'. Hytner also told the press this morning that
the team were 'advised' not to open the production whilst the trial was still
in progress.
The rest of the company
comprises Sarah Annis, Ross Boatman, Robert Calvert, William Chubb, Dermot
Crowley, Jo Dockery, Ian Hallard, James Harkness, Scott Karim, Barbara Kirby,
Nicholas Lumley, Maggie McCarthy, Iain Mitchell, Miles Mitchell, Aaron Neil,
Nick Sampson, Kellie Shirley, Kiruna Stamell, Rupert Vansittart, Joseph Wilkins
and Andrew Woodall.
Uutinen What's On Stage-sivuilta.
Ja sitten tänään Mark Shenton kirjoittaa asiasta The Stage -lehden kolumnissaan.
Theatre can be a fast response mechanism in the way that film can’t. But
who knew that the National had a play ready and waiting in the wings to
announce a play about press intrusion and phone hacking, the moment
that verdicts were announced in the Rebekah Brooks and Andy Coulson
trials?
Kuuntelin juuri äsken myös BBC3 radiokanavalta Nick Hytnerin haastattelun. Uskomattominta tässä koko jutussa musta on se, että miten NT sai pidettyä kaiken salassa?? Kymmenet ihmiset mukana produktiossa, ja ei mitään tietoja vuotanut julkisuuteen.
Shenton on samaa mieltä:
Maybe I simply didn’t have my ear close enough to the ground, but the
biggest surprise for me is that this play remained a secret for so long.
With all the leakage on social media and a large cast and creative team
working at full tilt on it, you’d have thought that word would have got
out that this play was at least in preparation. Bravo that they managed
to keep a lid on it.
keskiviikko 25. kesäkuuta 2014
maanantai 23. kesäkuuta 2014
On sitä toukokuussakin teatteria ollut
Nostin tätä 22.5. kirjoitettua postausta hieman... Kas niin!
Jos joku satunnainen bloginlukija, tai vähän vakituisempikin kävijä (kai mulla pari vakilukijaa on) on ihmetellyt että enkö mä missään ole käynyt huhtikuisen Verkossa -näytelmän jälkeen. Vastaus on: olen kyllä. Mutta kirjoittaminen on vaan ruuhkautunut. Tähän postaukseen kerään linkit näihin 22.4. jälkeisiin näytelmiin, niin ei teidän tartte kahlata takaisin...
Tämä viikko on varmaan ensimmäinen koko vuonna kun ei ole ainuttakaan, siis ei yhtään, näytelmää! Elokuvia ja muita rientoja kyllä sitten senkin edestä. Mutta jospa nyt olisi aikaa saada tämä loppukevään osalta ajan tasalle, koska seuraavat 2 viikkoa tuovat sitten tullessaan taas paljon näytelmiä :-)
Eli kun tähän alle olevaan lista ilmaantuu linkki, niin sitten kannattaa klikata ja käydä lukemassa mitä sanottavaa mulla on ollut ko. esityksestä! Simppeliä!
Ihmisellinen Mies / TTT 25.4.
Juhannusyön Uni / Nokian nuorisoteatteri Theama 28.4.
Ilta Esko Salmisen kanssa / Kansallisteatteri 29.4.
Jesus Christ Superstar /Åbo Svenska Teater 30.4.
Privacy / Donmar Warehouse 5.5.
Birdland / Royal Court 6.5.
Edward II / NT Archive 7.5.
A View From the Bridge / Young Vic 7.5.
Birdland / Royal Court 7.5.
Another Country / Trafalgar Studios 8.5.
King Charles III / Almeida Theatre 8.5.
Hamlet / Globe Theatre / Åbo Svenska Teater 10.5.
Peer Gynt / Kansallisooppera 14.5.
Kerjäläinen ja Jänis / TTT 15.5.
Täynnä Elämää / KokoTeatteri 18.5.
Jos joku satunnainen bloginlukija, tai vähän vakituisempikin kävijä (kai mulla pari vakilukijaa on) on ihmetellyt että enkö mä missään ole käynyt huhtikuisen Verkossa -näytelmän jälkeen. Vastaus on: olen kyllä. Mutta kirjoittaminen on vaan ruuhkautunut. Tähän postaukseen kerään linkit näihin 22.4. jälkeisiin näytelmiin, niin ei teidän tartte kahlata takaisin...
Tämä viikko on varmaan ensimmäinen koko vuonna kun ei ole ainuttakaan, siis ei yhtään, näytelmää! Elokuvia ja muita rientoja kyllä sitten senkin edestä. Mutta jospa nyt olisi aikaa saada tämä loppukevään osalta ajan tasalle, koska seuraavat 2 viikkoa tuovat sitten tullessaan taas paljon näytelmiä :-)
Eli kun tähän alle olevaan lista ilmaantuu linkki, niin sitten kannattaa klikata ja käydä lukemassa mitä sanottavaa mulla on ollut ko. esityksestä! Simppeliä!
Ihmisellinen Mies / TTT 25.4.
Juhannusyön Uni / Nokian nuorisoteatteri Theama 28.4.
Ilta Esko Salmisen kanssa / Kansallisteatteri 29.4.
Jesus Christ Superstar /Åbo Svenska Teater 30.4.
Privacy / Donmar Warehouse 5.5.
Birdland / Royal Court 6.5.
Edward II / NT Archive 7.5.
A View From the Bridge / Young Vic 7.5.
Birdland / Royal Court 7.5.
Another Country / Trafalgar Studios 8.5.
King Charles III / Almeida Theatre 8.5.
Hamlet / Globe Theatre / Åbo Svenska Teater 10.5.
Peer Gynt / Kansallisooppera 14.5.
Kerjäläinen ja Jänis / TTT 15.5.
Täynnä Elämää / KokoTeatteri 18.5.
sunnuntai 22. kesäkuuta 2014
Benvenuto Cellini / English National Opera / Studio123 21.6.2014
Juhannuspäivänähän ei ihmisellä ole muuta tekemistä kun ajaa liki 3 tuntia Kuusankoskelle elokuvateatteriin katsomaan taltioitua oopperaesitystä. No, sateinen päivä ja vähillä yöunilla aamulla puoli 9 jälkeen startti. Miksi sitten? No, koska yksi suosikkileffaohjaajani Terry Gilliam ohjasi English National Operalle Hector Berliozin Benvenuto Cellinin, ja siitä oli esityksiä kesäkuussa juuri siinä välissä kun en ollut Lontoossa. Suora lähetys leffateattereihin tuli tiistaina, mutta yli 3 tuntia oopperaa ja alkamisaika puoli yhdeksän maissa illalla - ei hyvä yhdistelmä.
Olisi näitä kai muuallakin Suomessa esitetty, mutta Kuusankosken Studio 123 taisi olla lähin. Sama puoti toi maahan mm. erinomaisen Jim Jarmuschin ohjaaman Only Lovers Left Alive:n; yhden tämän vuoden suosikkielokuvani. Ja siellä näytetään siis tätä muuta ohjelmaa (kun elokuvia), mutta hieman eri esityksiä kuin Finnkinolla. Mm. Royal Operan ja Royal Balletin esityksiä sekä näitä ENO:n juttuja (joista tämä oli historiassaan vasta toinen).
Kannattiko mennä? Ehdottomasti! Mulle aiemmin tuntematon ooppera (ja ei mikään ihme kun en niin paljoa ole oopperaa nähnytkään. Sitäpaitsi tätä on esitetty aika harvakseltaan muutenkin.) mutta oli sekä hauska että musiikillisesti hyvä. Laulajat olivat taitavia ja raikkaita (varsinkin sopraano Corinne Winters (Teresa) ja erityisesti ihastuttava mezzosopraano Paula Murrihy (Ascanio)).
Tarina perustuu (ilmeisesti kuitenkin aika löyhästi) kuuluisan italialaisen kuvanveistäjä ja kultaseppä Benvenuto Cellinin omaelämäkertaan. Renessanssiajan Italia tarjoaa mahtavat visuaaliset puitteet Gilliamin kaltaiselle ohjaajalle - sitäpaitsi herra vastaa myös lavastesuunnittelusta yhdessä Aaron Marsdenin kanssa - eli aivan huikeaa vyörytystä! Niin, Roomassa on kaksi kilpailevaa kuvanveistäjää, jotka kumpikin ovat rakastuneet samaan naiseen, paavin rahastonhoitajan tyttäreen Teresaan. Cellini on elosteleva ja huikenteleva mutta Fieramosca ei ole juuri sen parempi. Teresa on kihlattu tälle, mutta sydämensä sykkii Cellinille. Cellini on tilattu tekemään iso Perseuksen patsas paaville (Clement VII) mutta patsas ei vaan oikein ota valmistuakseen. Ei ole rahaa ja Cellini vaan haaveilee Teresasta.
Samaan aikaan kaupungilla vietetään laskiaiskarnevaaleja ja juurikin nämä tarjoavat sitä Gilliamia parhaimmillaan. Kaikki ne asut! Naamiot! Aivan mahtavan näköistä. Muuten lavastus oli pelkistetyn mustavalkoista/harmaata, mutta Mardi Gras-osuudessa päästetäänkin sitten kaikki ilo irti. Ja kun paavi lipuu näyttämölle! ooh! Kyllä Gilliam on nero!
Sitäpaitsi tässä oli akrobaatteja, tulishow'ta, jonglöörejä jne. Aivan huikeaa! Vähän videokuvaakin. Ja lopussa nähtävä valtava kultainen Perseuksen patsas on aika mykistävä.
Kyllähän tässäkin kuollaan (siis ei kukaan päähenkilö kuitenkaan), mutta loppu on onnellinen ja muutenkin hyvä tarina. Cellinin roolissa komeaääninen tenori Michael Spyres, joka oli kyllä hieman resupekkamainen rantapummi habitukseltaan. Vaikutuksen teki myös basso Willard White joka mörisi paavina.
Jos joku asia hieman hämäsi niin englanninkieli! Tämäkin on alunperin ranskankielinen ooppera, mutta ENOssa lauletaan englanniksi. Jotenkin kuulosti hassulta, mutta ihan hyvin tässäkin toimi riimit.
Aivan huikean hieno esitys! Lisäksi Studio 123 tarjoaa väliaikatarjoilun lipun hintaan (joka näin encore-esityksessä oli 23 euroa) ja tällä kertaa se oli suklaakakkua ja teetä/kahvia. Ei meitä katsojia ollut paikalla kun 9, mutta tunnelma oli rento ja kiva, ihmiset toivottelivat hyvää juhannusta toisilleen jne. Mutta paikka oli kiva, ja oli mukava tavata livenä Elisekin (joka näitä ohjelmia maailmalta haalii). Suosittelen lämpimästi vierailemaan ja katsomaan jotakin tulevaa esitystä (mm. Monty Pythonin livekeikka Lontoosta 20.7. nähdään myös täällä, meinaan jos haluaa nähdä Terry Gilliamin itsensäkin lavalla).
Kuvien copyright Richard Hubert Smith/ENO
Olisi näitä kai muuallakin Suomessa esitetty, mutta Kuusankosken Studio 123 taisi olla lähin. Sama puoti toi maahan mm. erinomaisen Jim Jarmuschin ohjaaman Only Lovers Left Alive:n; yhden tämän vuoden suosikkielokuvani. Ja siellä näytetään siis tätä muuta ohjelmaa (kun elokuvia), mutta hieman eri esityksiä kuin Finnkinolla. Mm. Royal Operan ja Royal Balletin esityksiä sekä näitä ENO:n juttuja (joista tämä oli historiassaan vasta toinen).
Kannattiko mennä? Ehdottomasti! Mulle aiemmin tuntematon ooppera (ja ei mikään ihme kun en niin paljoa ole oopperaa nähnytkään. Sitäpaitsi tätä on esitetty aika harvakseltaan muutenkin.) mutta oli sekä hauska että musiikillisesti hyvä. Laulajat olivat taitavia ja raikkaita (varsinkin sopraano Corinne Winters (Teresa) ja erityisesti ihastuttava mezzosopraano Paula Murrihy (Ascanio)).
Tarina perustuu (ilmeisesti kuitenkin aika löyhästi) kuuluisan italialaisen kuvanveistäjä ja kultaseppä Benvenuto Cellinin omaelämäkertaan. Renessanssiajan Italia tarjoaa mahtavat visuaaliset puitteet Gilliamin kaltaiselle ohjaajalle - sitäpaitsi herra vastaa myös lavastesuunnittelusta yhdessä Aaron Marsdenin kanssa - eli aivan huikeaa vyörytystä! Niin, Roomassa on kaksi kilpailevaa kuvanveistäjää, jotka kumpikin ovat rakastuneet samaan naiseen, paavin rahastonhoitajan tyttäreen Teresaan. Cellini on elosteleva ja huikenteleva mutta Fieramosca ei ole juuri sen parempi. Teresa on kihlattu tälle, mutta sydämensä sykkii Cellinille. Cellini on tilattu tekemään iso Perseuksen patsas paaville (Clement VII) mutta patsas ei vaan oikein ota valmistuakseen. Ei ole rahaa ja Cellini vaan haaveilee Teresasta.
Samaan aikaan kaupungilla vietetään laskiaiskarnevaaleja ja juurikin nämä tarjoavat sitä Gilliamia parhaimmillaan. Kaikki ne asut! Naamiot! Aivan mahtavan näköistä. Muuten lavastus oli pelkistetyn mustavalkoista/harmaata, mutta Mardi Gras-osuudessa päästetäänkin sitten kaikki ilo irti. Ja kun paavi lipuu näyttämölle! ooh! Kyllä Gilliam on nero!
Sitäpaitsi tässä oli akrobaatteja, tulishow'ta, jonglöörejä jne. Aivan huikeaa! Vähän videokuvaakin. Ja lopussa nähtävä valtava kultainen Perseuksen patsas on aika mykistävä.
Kyllähän tässäkin kuollaan (siis ei kukaan päähenkilö kuitenkaan), mutta loppu on onnellinen ja muutenkin hyvä tarina. Cellinin roolissa komeaääninen tenori Michael Spyres, joka oli kyllä hieman resupekkamainen rantapummi habitukseltaan. Vaikutuksen teki myös basso Willard White joka mörisi paavina.
Jos joku asia hieman hämäsi niin englanninkieli! Tämäkin on alunperin ranskankielinen ooppera, mutta ENOssa lauletaan englanniksi. Jotenkin kuulosti hassulta, mutta ihan hyvin tässäkin toimi riimit.
Aivan huikean hieno esitys! Lisäksi Studio 123 tarjoaa väliaikatarjoilun lipun hintaan (joka näin encore-esityksessä oli 23 euroa) ja tällä kertaa se oli suklaakakkua ja teetä/kahvia. Ei meitä katsojia ollut paikalla kun 9, mutta tunnelma oli rento ja kiva, ihmiset toivottelivat hyvää juhannusta toisilleen jne. Mutta paikka oli kiva, ja oli mukava tavata livenä Elisekin (joka näitä ohjelmia maailmalta haalii). Suosittelen lämpimästi vierailemaan ja katsomaan jotakin tulevaa esitystä (mm. Monty Pythonin livekeikka Lontoosta 20.7. nähdään myös täällä, meinaan jos haluaa nähdä Terry Gilliamin itsensäkin lavalla).
Kuvien copyright Richard Hubert Smith/ENO
Tunnisteet:
English National Opera,
ooppera,
Terry Gilliam
perjantai 20. kesäkuuta 2014
Ulvova Mylläri / Krapin kesäteatteri 19.6.2014
Jos pitäisi valita esitys missä on kaikki mahdolliset kesäteatterikliseet, niin Keski-Uudenmaan Teatterin Ulvova Mylläri olisi ehkä hyvin vahva ehdokas voittamaan. Sinänsä ei nyt mitään varsinaista vikaa vikaa, mutta. Liikaa niitä ah-niin-hauskoja kesäteatterielementtejä. Toiset tykkää kun kesäteatteri on kevyttä huttua, minä en ehkä niinkään (paitsi jos huttu on hyvin tehtyä).
Arto Paasilinnan kirjan olen lukenut joskus aikaa sitten ja en muista kun tarinan päärungon. On pieni kyläyhteisö jossain Pohjois-Pohjanmaalla ja sinne pölähtää erikoinen mylläri Gunnar Huttunen. Joka ulvoo. Ja sitten rakastuu kylän kerhoneuvojaan Sanelma Käyrämöön. Ja koska Gunnar on outo ja mm. ulvoo ja imitoi eläimiä ja kylän asukkaita, niin eihän siitä seuraa kun ongelmia. Gunnarissa asuu pieni kapinallinen.
Tässä juostaan pitkin näyttämöä ja huudetaan ja meuhkataan, ja sekoillaan kännissä. On pyöräilevää henkilöä ja kaikkea mahdollista. Hyvin porukat jaksavat vääntää reilut 2,5 h tihkusateessa silti. Osalla on vielä monta roolia. Milko Lehto oli tämän ohjannut ja ilmeisesti työryhmällä on ollut tehdessä hauskaa.
Joskus teininä tykkäsin Paasilinnan kirjoista ja kai niissä parhaissa vieläkin oma hohtonsa olisi, jos lukisi uudelleen. Ja tässäkin on syvällisempi sanoma (kuka meistä lopulta on se hullu, koska kaikki nuo kyläläiset on enempi vähempi pöljiä, ja suvaitaanko erilaisuutta). Mutta kun se kaikki hukkuu ylinäyttelemiseen ja älyttömään meuhkaamiseen.
Mut tänne houkutteli ehkä eniten mahdollisuus nähdä Jussi Lampi pitkästä aikaa teatterin lavalla. Männävuosina oli mun suurimpia näyttelijäidoleita/ihastuksia ja tuli nähtyä monia kertoja teatterissakin. Ulkoisesti raamikas Lampi sopi hyvin Gunnariksi, mutta jotenkin oli vaisu ja takeltelikin hieman repliikeissään. Sari Havas oli kiinnitetty naispääosaan, ja ihan raikkaasti esitti vihannesviljelyä neuvovaa simppelihköä kerhoneuvojaa. Yhdessä lavalla olen heidät nähnyt ennenkin, mutta en miesmuistiin.
Tarttee sanoa että sivuroolien suoritukset olivat nyt ainakin näin juhannuksen aatonaattona parempia kuin päätähdet. Johannes Korpijaakko esitti niin Vittavaaran isäntää, nimismiestä, hullujenhuoneen lääkäriä kuin kylähulluakin. Hieman erilaisia rooleja ja kaikissa oli tasaisen hyvä. Pidin kovasti myös Juha-Pekka Palosen Siposesta ja Happolasta (hullujenhuoneella vaikuttava yrittäjä). Ehkä yksi illan parhaita oli Jari Pahkin, jolla oli rooleja niin vähäpukeisesta alttaritaulun Jeesuksesta Siposen koiraan, ja isoimpana reppanan poliisi Portimon rooli. Sen sijaan naisroolit eivät vakuuttaneet. Kaikkia rooleja kyllä vaivasi hieman sama "tauti" eli se ylinäytteleminen ja kohkaaminen.
Mutta kai mä olen outo ja tylsä, koska muu yleisö nauroi melkein taukoamatta koko esityksen ajan! Katsomo ei ollut lähelläkään täyttä (se juhannuksen aatonaatto), mutta hauskaa ihmisillä tuntui olevan. Ja kai se on (kesä)teatterin yksi tärkeimpiä funktioitakin, se yleisön hauskuuttaminen. Mä en vaan oikein jaksaisi näitä hömpänpömppäfarsseja. Miksi ihmeessä mä sitten menen niitä katsomaan? Jaa-a. Erinomainen kysymys. Ehkä mun pitäisi lopettaa kesäteatterikäynnit, ja pitäytyä vaan talviteatterissa. Mutta kun siellä kesäteatteriesitysten joukossa sitten on oikeasti hyviäkin joskus. [Viime vuoden Nummisuutarit samassa paikassa oli tosi hyvä.]
Sitäpaitsi penkit olivat sellaiset ahtaat ja kapeat muovikaukalot, joihin ei meinannut näin iso takamus sopia ensinkään. Varsinkin kun molemmilla puolilla istui iso mies. Eturivin paikat keskellä olivat kuitenkin hyvät, vaikka sade kutittelikin varpaita (ei haitannut koska mulla oli kumisaappaat). Niin ja koska oli juhannusviikko, niin keli oli sen mukainen. Yllä oli sukkahousut farkkujen alla ja aika monta kerrosta pitkähihaisia, päällimmäisenä paksuin villapaitani. Hanskat kädessä ja huopa jaloissa. Pipoa ei tarttenut päähän vetää, mutta vilpoinen oli. Jaksan ihmetellä kesästä toiseen miten heppoisissa varusteissa ihmiset lähtevät ulkoilmateatteriin!
Tuoleista huolimatta Krapin kauniissa pihapiirissä oleva teatteri on kiva ja toimiva. Ja lämpimät vessatilat!
Lavastus oli yksinkertainen ja ihan jees. Gunnarin mylly (kuvassa vasemmassa reunassa) oli sekalainen hökkeli puutavaraa ja isoja kaapelikeloja. Muuten ei sen kummempia rekvisiittoja.
Lempäälän nuorisoseura esittäisi tämän saman, pitäisiköhän mennä vertailun vuoksi katsomaan?
Yhden seuraamani teatteriblogistin arvio esityksestä, aika lailla samoilla linjoilla kanssani :-)
Esityskuvien copyright Heli Tiensuu (Kiitos KUT kuvista!)
muut kuvat omia.
Arto Paasilinnan kirjan olen lukenut joskus aikaa sitten ja en muista kun tarinan päärungon. On pieni kyläyhteisö jossain Pohjois-Pohjanmaalla ja sinne pölähtää erikoinen mylläri Gunnar Huttunen. Joka ulvoo. Ja sitten rakastuu kylän kerhoneuvojaan Sanelma Käyrämöön. Ja koska Gunnar on outo ja mm. ulvoo ja imitoi eläimiä ja kylän asukkaita, niin eihän siitä seuraa kun ongelmia. Gunnarissa asuu pieni kapinallinen.
Tässä juostaan pitkin näyttämöä ja huudetaan ja meuhkataan, ja sekoillaan kännissä. On pyöräilevää henkilöä ja kaikkea mahdollista. Hyvin porukat jaksavat vääntää reilut 2,5 h tihkusateessa silti. Osalla on vielä monta roolia. Milko Lehto oli tämän ohjannut ja ilmeisesti työryhmällä on ollut tehdessä hauskaa.
Joskus teininä tykkäsin Paasilinnan kirjoista ja kai niissä parhaissa vieläkin oma hohtonsa olisi, jos lukisi uudelleen. Ja tässäkin on syvällisempi sanoma (kuka meistä lopulta on se hullu, koska kaikki nuo kyläläiset on enempi vähempi pöljiä, ja suvaitaanko erilaisuutta). Mutta kun se kaikki hukkuu ylinäyttelemiseen ja älyttömään meuhkaamiseen.
Mut tänne houkutteli ehkä eniten mahdollisuus nähdä Jussi Lampi pitkästä aikaa teatterin lavalla. Männävuosina oli mun suurimpia näyttelijäidoleita/ihastuksia ja tuli nähtyä monia kertoja teatterissakin. Ulkoisesti raamikas Lampi sopi hyvin Gunnariksi, mutta jotenkin oli vaisu ja takeltelikin hieman repliikeissään. Sari Havas oli kiinnitetty naispääosaan, ja ihan raikkaasti esitti vihannesviljelyä neuvovaa simppelihköä kerhoneuvojaa. Yhdessä lavalla olen heidät nähnyt ennenkin, mutta en miesmuistiin.
Tarttee sanoa että sivuroolien suoritukset olivat nyt ainakin näin juhannuksen aatonaattona parempia kuin päätähdet. Johannes Korpijaakko esitti niin Vittavaaran isäntää, nimismiestä, hullujenhuoneen lääkäriä kuin kylähulluakin. Hieman erilaisia rooleja ja kaikissa oli tasaisen hyvä. Pidin kovasti myös Juha-Pekka Palosen Siposesta ja Happolasta (hullujenhuoneella vaikuttava yrittäjä). Ehkä yksi illan parhaita oli Jari Pahkin, jolla oli rooleja niin vähäpukeisesta alttaritaulun Jeesuksesta Siposen koiraan, ja isoimpana reppanan poliisi Portimon rooli. Sen sijaan naisroolit eivät vakuuttaneet. Kaikkia rooleja kyllä vaivasi hieman sama "tauti" eli se ylinäytteleminen ja kohkaaminen.
Mutta kai mä olen outo ja tylsä, koska muu yleisö nauroi melkein taukoamatta koko esityksen ajan! Katsomo ei ollut lähelläkään täyttä (se juhannuksen aatonaatto), mutta hauskaa ihmisillä tuntui olevan. Ja kai se on (kesä)teatterin yksi tärkeimpiä funktioitakin, se yleisön hauskuuttaminen. Mä en vaan oikein jaksaisi näitä hömpänpömppäfarsseja. Miksi ihmeessä mä sitten menen niitä katsomaan? Jaa-a. Erinomainen kysymys. Ehkä mun pitäisi lopettaa kesäteatterikäynnit, ja pitäytyä vaan talviteatterissa. Mutta kun siellä kesäteatteriesitysten joukossa sitten on oikeasti hyviäkin joskus. [Viime vuoden Nummisuutarit samassa paikassa oli tosi hyvä.]
Sitäpaitsi penkit olivat sellaiset ahtaat ja kapeat muovikaukalot, joihin ei meinannut näin iso takamus sopia ensinkään. Varsinkin kun molemmilla puolilla istui iso mies. Eturivin paikat keskellä olivat kuitenkin hyvät, vaikka sade kutittelikin varpaita (ei haitannut koska mulla oli kumisaappaat). Niin ja koska oli juhannusviikko, niin keli oli sen mukainen. Yllä oli sukkahousut farkkujen alla ja aika monta kerrosta pitkähihaisia, päällimmäisenä paksuin villapaitani. Hanskat kädessä ja huopa jaloissa. Pipoa ei tarttenut päähän vetää, mutta vilpoinen oli. Jaksan ihmetellä kesästä toiseen miten heppoisissa varusteissa ihmiset lähtevät ulkoilmateatteriin!
Tuoleista huolimatta Krapin kauniissa pihapiirissä oleva teatteri on kiva ja toimiva. Ja lämpimät vessatilat!
Lavastus oli yksinkertainen ja ihan jees. Gunnarin mylly (kuvassa vasemmassa reunassa) oli sekalainen hökkeli puutavaraa ja isoja kaapelikeloja. Muuten ei sen kummempia rekvisiittoja.
Lempäälän nuorisoseura esittäisi tämän saman, pitäisiköhän mennä vertailun vuoksi katsomaan?
Yhden seuraamani teatteriblogistin arvio esityksestä, aika lailla samoilla linjoilla kanssani :-)
Esityskuvien copyright Heli Tiensuu (Kiitos KUT kuvista!)
muut kuvat omia.
tiistai 17. kesäkuuta 2014
A Small Family Business / NT Live 16.6.2014
Hmmm... Ei meitä montaa katsojaa ollut Finnkinolla Tampereella, mutta hieman toistakymmentä. Eli Shakespeare vetää paremmin? Jaa-a. En tiedä oikein miten suosittu tämä A Small Family Business on ollut tänä keväänä Lontoossakaan, hieman ristiriitaisia kommentteja olen kuullut ja lukenut. Sanotaanko nyt niin, että kyllä sen nyt katsoi, mutta parempiakin esityksiä olen nähnyt. Ohjaaja Adam Penford ei nyt ihan ehkä kultasuoneen tällä ole iskenyt.
Alan Ayckbournin näytelmä on kepeä farssi, mikä pyörii perheyrityksen ympärillä. Sukulaisuussuhteissa on hetkittäin vaikea pysyä kärryillä, kun on veljeksiä ja niiden vaimoja ja lapsia ja setiä ja muita. Mutta ei sillä oikein ole merkitystäkään tässä tarinan pyörityksessä. Nigel Lindsay esittää suoraselkäistä Jack McCrackenia, joka on juuri ottamassa ohjat appensa perustamassa firmassa. Mä oon nähnyt herran kahdesti lavalla, Donmarin The Same Deep Water As Me:ssä (blogipostaus tulossa) ja RSC:n Richard II:ssa, missä oli sotilaallinen ja jäykkä Bolingbroke (siinä näin kahdesti). Tämä oli hyvin erilainen rooli, ja Lindsaystä löytyy myös farssimoodi!
McCracken-parka huomaakin koko muun lähisuvun olevan korruptoitunut ja sotkeutuneen italialaisen Rivetin (mafia)perheen hämäräbisneksiin. Koita siinä sitten pysyä suoraselkäisenä! Nämä epämääräiset touhut paljastaa niljakas yksityisetsivä Benedict Hough (ihan puistattavan hyytävän hyvä Matthew Cottle, jonka oon nähnyt NT:n The Habit of Art:issa), joka tulee alunperin puhumaan McCrackenin teini-ikäisen tyttären parin punnan suuruisesta myymälävarkaudesta. pikkuhiljaa koko totuus paljastuu ja siinä katsoja saa jännittää kestääkö Jack-parka ainoana rehellisenä...
Paljon vauhtia ja vilskettä lavalla ja muutamia herkullisia hahmoja, kuten Jackin vaimon veli Desmond Ayres (nyhverömäinen Neal Barry) joka haluaa perustaa oman ravintolansa Espanjaan ja on sitä varten kavaltanut rahaa firmasta sekä tämän hysteerinen vaimonsa Harriet Ayres (taitavasti näyttelevä Amy Marston) jolle koiran (jota ei nähdä näyttämöllä kertaakaan) hyvinvointi on maailman tärkein asia. Sekä hauska yksityiskohta on 5 Rivettin veljestä, joita kaikkia näyttelee Gerard Monaco. Jokaisella nöistä (joista vain 1 puhuu englantia) on vuorostaan suhde Jackin veljen vaimon kanssa.
Aika älyvapaa näytelmä, jossa lopussa perhen naiset tekevät ainoan mahdollisen ratkaisun päästäkseen eroon kiristystä harjoittavasta yksityisetsivästä. Sai tässä hetkittäin ihan nauraakin, mutta vähän oli pitkitetty ja junnaava paikoitellen. Farssi ei vaan taida ihan olla mun laji.
Kuvien copyright Johan Persson
Alan Ayckbournin näytelmä on kepeä farssi, mikä pyörii perheyrityksen ympärillä. Sukulaisuussuhteissa on hetkittäin vaikea pysyä kärryillä, kun on veljeksiä ja niiden vaimoja ja lapsia ja setiä ja muita. Mutta ei sillä oikein ole merkitystäkään tässä tarinan pyörityksessä. Nigel Lindsay esittää suoraselkäistä Jack McCrackenia, joka on juuri ottamassa ohjat appensa perustamassa firmassa. Mä oon nähnyt herran kahdesti lavalla, Donmarin The Same Deep Water As Me:ssä (blogipostaus tulossa) ja RSC:n Richard II:ssa, missä oli sotilaallinen ja jäykkä Bolingbroke (siinä näin kahdesti). Tämä oli hyvin erilainen rooli, ja Lindsaystä löytyy myös farssimoodi!
McCracken-parka huomaakin koko muun lähisuvun olevan korruptoitunut ja sotkeutuneen italialaisen Rivetin (mafia)perheen hämäräbisneksiin. Koita siinä sitten pysyä suoraselkäisenä! Nämä epämääräiset touhut paljastaa niljakas yksityisetsivä Benedict Hough (ihan puistattavan hyytävän hyvä Matthew Cottle, jonka oon nähnyt NT:n The Habit of Art:issa), joka tulee alunperin puhumaan McCrackenin teini-ikäisen tyttären parin punnan suuruisesta myymälävarkaudesta. pikkuhiljaa koko totuus paljastuu ja siinä katsoja saa jännittää kestääkö Jack-parka ainoana rehellisenä...
Paljon vauhtia ja vilskettä lavalla ja muutamia herkullisia hahmoja, kuten Jackin vaimon veli Desmond Ayres (nyhverömäinen Neal Barry) joka haluaa perustaa oman ravintolansa Espanjaan ja on sitä varten kavaltanut rahaa firmasta sekä tämän hysteerinen vaimonsa Harriet Ayres (taitavasti näyttelevä Amy Marston) jolle koiran (jota ei nähdä näyttämöllä kertaakaan) hyvinvointi on maailman tärkein asia. Sekä hauska yksityiskohta on 5 Rivettin veljestä, joita kaikkia näyttelee Gerard Monaco. Jokaisella nöistä (joista vain 1 puhuu englantia) on vuorostaan suhde Jackin veljen vaimon kanssa.
Aika älyvapaa näytelmä, jossa lopussa perhen naiset tekevät ainoan mahdollisen ratkaisun päästäkseen eroon kiristystä harjoittavasta yksityisetsivästä. Sai tässä hetkittäin ihan nauraakin, mutta vähän oli pitkitetty ja junnaava paikoitellen. Farssi ei vaan taida ihan olla mun laji.
Kuvien copyright Johan Persson
Tunnisteet:
Alan Ayckbourn,
Finnkino,
National Theatre,
Nigel Lindsay,
NT Live
perjantai 6. kesäkuuta 2014
Lokakuun teatterimatka... Lontooseen
Minnekkä sitä nyt ihminen muualle teatteriin lähtisi. No kummiskin, matka sai alkunsa kun National Theatre julkisti syksyn ohjelmistonsa ja siihen kuului mm. 3 King James näytelmää. Jotta ostin liput niihin, koska sattui saamaan kaikki kolme näppärästi kahteen päivään. Siinä ympärillä oli kummasti tilaa, joten otin tiistaille Trafalgar Studiosin Transformed kaudelle lipun East Is East:iin.
Ja nyt sitten National Youth Theatre ilmoitti syksyn tulevat näytelmät, ja kaikki kolme olivat kiinnostavia. Macbeth sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan. Selfie on naisversio Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvasta. Ja Private Peaceful myös 1. maailmansotaan sijoittuva.
Ja esityksiä sillain hassusti, että jos haluaisi kaikki samaan viikkoon ja niiden King James-näytelmien ympärille, niin piti sumplia sen East is East-lipun kanssa. Soitin ATG:lle tänään ja sain tiistain lippuni vaihdettua perjantaille. Oikein hyvää palvelua.
Vielä on torstaille matinea-aika vapaana ja lauantaillekin mahtuu 2 näytelmää. Yhteen niistä tulee ainakin Donmarin Henry IV luultavasti. Mutta toistaiseksi viikon kalenteri näyttää tältä:
14.10. ti klo 14.30 National Youth Theatre: Macbeth
14.10. ti klo 19.30 National Youth Theatre: Selfie
15.10. ke klo 14 National Theatre: King James play 1; The Key Will Keep the Lock
15.10. ke klo 19.30 National Theatre: King James play 2; Day of the Innocents
16.10. to klo 14.30 Donmar Warehouse: Henry IV
16.10. to klo 19.30 National Theatre: King James play 3; The True Mirror
17.10. pe klo 14.30 National Youth Theatre: Private Peaceful
17.10. pe klo 19.30 Trafalgar Studios: East is East
18.10. la toistaiseksi vapaa
19.10. su klo 15 Park Theatre: The Vertical Hour
Seuraavaksi/joskus tarttee alkaa miettimään lentoja ja majoituksia... niillä nyt ei niin kiire.
Totta puhuakseni, matka sai *oikeasti* alkunsa siitä kun Museum of Londonissa alkaa 17.10. uusi laaja Sherlock Holmes -näyttely. Nämä teatterijutut tulivat vaan siihen ympärille.
** Lisäsin tänne nyt Donmarin kokonaan naisroolitetun Henry IV:n, johon sain torstain matinealipun. **
Ja nyt sitten National Youth Theatre ilmoitti syksyn tulevat näytelmät, ja kaikki kolme olivat kiinnostavia. Macbeth sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan. Selfie on naisversio Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvasta. Ja Private Peaceful myös 1. maailmansotaan sijoittuva.
Ja esityksiä sillain hassusti, että jos haluaisi kaikki samaan viikkoon ja niiden King James-näytelmien ympärille, niin piti sumplia sen East is East-lipun kanssa. Soitin ATG:lle tänään ja sain tiistain lippuni vaihdettua perjantaille. Oikein hyvää palvelua.
Vielä on torstaille matinea-aika vapaana ja lauantaillekin mahtuu 2 näytelmää. Yhteen niistä tulee ainakin Donmarin Henry IV luultavasti. Mutta toistaiseksi viikon kalenteri näyttää tältä:
14.10. ti klo 14.30 National Youth Theatre: Macbeth
14.10. ti klo 19.30 National Youth Theatre: Selfie
15.10. ke klo 14 National Theatre: King James play 1; The Key Will Keep the Lock
15.10. ke klo 19.30 National Theatre: King James play 2; Day of the Innocents
16.10. to klo 14.30 Donmar Warehouse: Henry IV
16.10. to klo 19.30 National Theatre: King James play 3; The True Mirror
17.10. pe klo 14.30 National Youth Theatre: Private Peaceful
17.10. pe klo 19.30 Trafalgar Studios: East is East
18.10. la toistaiseksi vapaa
19.10. su klo 15 Park Theatre: The Vertical Hour
Seuraavaksi/joskus tarttee alkaa miettimään lentoja ja majoituksia... niillä nyt ei niin kiire.
Totta puhuakseni, matka sai *oikeasti* alkunsa siitä kun Museum of Londonissa alkaa 17.10. uusi laaja Sherlock Holmes -näyttely. Nämä teatterijutut tulivat vaan siihen ympärille.
** Lisäsin tänne nyt Donmarin kokonaan naisroolitetun Henry IV:n, johon sain torstain matinealipun. **
torstai 5. kesäkuuta 2014
Ketä haluaisin nähdä (Lontoon) teatterilavoilla?
Koska 2 seuraamaani brittiläistä teatteriblogistia (Revstan ja Poly G.) ovat listanneet näyttelijöitä joita eivät ole nähneet teatterin lavalla, mutta haluaisivat nähdä, siitä inspiroituneena päätin tehdä oman listani. Muutamien viime vuosien aikana olen ollut hyvin onnekas siinä suhteessa, että alunperin kilometrien pituinen listani "nämä haluan nähdä" on sentään hieman lyhentynyt. Eli aika moni sellainen, mitä en joskus edes villeimmissä kuvitelmissakaan kuvitellut näkeväni teatterissa livenä, on toteutunut.
Vai mitä sanotte tästä listasta?
Ralph Fiennes, James McAvoy, Toby Stephens, David Tennant, Judi Dench, Ben Whishaw, Mark Strong, Mark Gatiss, Jude Law, Mark Rylance, Stephen Fry, Anna Chancellor, Daniel Radcliffe, Tom Hiddleston, Simon Russell Beale, Freddie Fox, Laurence Fox, Billie Piper, Tom Goodman-Hill, Matt Smith, Simon Callow, Andrew Scott, Una Stubbs, Rory Kinnear, Helen McCrory, Julie Walters, John Heffernan, Ciaran Hinds, Roger Allam, Jamie Parker, James Wilby, Luke Treadaway, Rupert Everett, Anne-Marie Duff, Kenneth Branagh, Rufus Sewell, Hayley Atwell, Russell Tovey, Lesley Manville, Tim Pigott-Smith... Lista on aika pitkä. Siis se jo nähtyjen lista.
Muutama muu luvassa tänä vuonna: Martin Freeman, Bill Nighy, Richard Armitage... ja ensi vuodellekin ainakin yksi uusi eli Benedict Cumberbatch.
Mutta sitten niitä mitä TODELLA haluaisin nähdä teatterilavalla.
Ian McKellen, Patrick Stewart, Maggie Smith, Derek Jacobi, John Hurt, Helen Mirren - tätä eläkeosastoa keillä ei ole ehkä kovin paljon esiintymisvuosia jäljellä.
Eddie Redmayne - ei siitä kovin kauaa ole kun oli Donmarin lavalla Richard II:na. Mutta missasin.
Gary Oldman, Colin Firth, Tim Roth, Michael Fassbender, Daniel Craig - näitä klassisia brittimiehiä.
Hugh Jackman, mutta sen näkeminen Lontoossa on varmaan aika epätodennäköistä.
Tilda Swinton olisi aivan sairaan hienoa nähdä teatterissa...
Shaun Evans, tehnyt nuorena Morsena suuren vaikutuksen, ja sitä ennen Wreckers -leffassa.
Rupert Graves! Christopher Eccleston! Domhnall Gleeson! Olivia Colman! Sean Bean! Ewan McGregor!
Sitten tietysti Phelpsin kaksoset eli James ja Oliver. Potter -filmien jälkeen James on tehnyt yhden näytelmän teatterissa, mutta se meni vaan jotain 5 esitystä tms.
Sitten niitä keitä haluan ehdottomasti nähdä uudelleen, koska kerta ei vaan riittänyt: James McAvoy, Jack Lowden, Tom Hughes, Roger Allam, James Wilby, John Heffernan (vaikka sen olen nähnyt parikin kertaa), Mark Gatiss (nyt nähty kolmessa eri näytelmässä), Luke Treadaway...
Eli vielä on pitkä lista edessä.
Vai mitä sanotte tästä listasta?
Ralph Fiennes, James McAvoy, Toby Stephens, David Tennant, Judi Dench, Ben Whishaw, Mark Strong, Mark Gatiss, Jude Law, Mark Rylance, Stephen Fry, Anna Chancellor, Daniel Radcliffe, Tom Hiddleston, Simon Russell Beale, Freddie Fox, Laurence Fox, Billie Piper, Tom Goodman-Hill, Matt Smith, Simon Callow, Andrew Scott, Una Stubbs, Rory Kinnear, Helen McCrory, Julie Walters, John Heffernan, Ciaran Hinds, Roger Allam, Jamie Parker, James Wilby, Luke Treadaway, Rupert Everett, Anne-Marie Duff, Kenneth Branagh, Rufus Sewell, Hayley Atwell, Russell Tovey, Lesley Manville, Tim Pigott-Smith... Lista on aika pitkä. Siis se jo nähtyjen lista.
Muutama muu luvassa tänä vuonna: Martin Freeman, Bill Nighy, Richard Armitage... ja ensi vuodellekin ainakin yksi uusi eli Benedict Cumberbatch.
Mutta sitten niitä mitä TODELLA haluaisin nähdä teatterilavalla.
Ian McKellen, Patrick Stewart, Maggie Smith, Derek Jacobi, John Hurt, Helen Mirren - tätä eläkeosastoa keillä ei ole ehkä kovin paljon esiintymisvuosia jäljellä.
Eddie Redmayne - ei siitä kovin kauaa ole kun oli Donmarin lavalla Richard II:na. Mutta missasin.
Gary Oldman, Colin Firth, Tim Roth, Michael Fassbender, Daniel Craig - näitä klassisia brittimiehiä.
Hugh Jackman, mutta sen näkeminen Lontoossa on varmaan aika epätodennäköistä.
Tilda Swinton olisi aivan sairaan hienoa nähdä teatterissa...
Shaun Evans, tehnyt nuorena Morsena suuren vaikutuksen, ja sitä ennen Wreckers -leffassa.
Rupert Graves! Christopher Eccleston! Domhnall Gleeson! Olivia Colman! Sean Bean! Ewan McGregor!
Sitten tietysti Phelpsin kaksoset eli James ja Oliver. Potter -filmien jälkeen James on tehnyt yhden näytelmän teatterissa, mutta se meni vaan jotain 5 esitystä tms.
Sitten niitä keitä haluan ehdottomasti nähdä uudelleen, koska kerta ei vaan riittänyt: James McAvoy, Jack Lowden, Tom Hughes, Roger Allam, James Wilby, John Heffernan (vaikka sen olen nähnyt parikin kertaa), Mark Gatiss (nyt nähty kolmessa eri näytelmässä), Luke Treadaway...
Eli vielä on pitkä lista edessä.
keskiviikko 4. kesäkuuta 2014
Sandel / Above The Stag Theatre 3.6.2014
Voisikohan tähän laittaa vain kuvia Sandelista? Tai lähinnä sen pääroolin esittäjästä Ashley Cousinsista? 16-vuotias kerubikasvoinen lahjakas nuorimies varastaa kyllä show'n. Aloitetaan nyt sitten sillä Ashleyn kuvalla, niin saan pois asian kuleksimasta...
Above The Stag on taas tarttunut hyvään tekstiin ja tuottanut siitä laadukkaan näytelmän. Mun kolmas vierailu ko. teatteriin tänä vuonna - paikka on tainnut viedä mun sydämen kokonaan!
Sandel on Angus Stewartin osittain omaelämäkerrallinen kirja vuodelta 1968. Se kertoo tarinan 19-vuotiaasta opiskelijasta David Rogersista (Stewart opiskeli itse Christ Churchin collegessa Oxfordissa) ja tämän suhteesta 14-vuotiaaseen kuoropoika Antony Sandeliin. Tekstissä on paljon yhtymäkohtia tähänkin päivään, vaikka tietenkin 60-luvulla suhteen kummatkin osapuolet olivat alaikäisiä lain silmissä (laki muuttui itse asiassa Briteissä 1967, jolloin suojaikärajaksi homosuhteissa tuli 21 v - siihen asti ne olivat laittoimia kaikenikäisille. Heterosuhteissa ikäraja oli 16).
Rooleja on vain 3 eli Rogers, Sandel ja Bruce Lang, joka oli Rogersin ystävä ja tavallaan myös liittolainen. Tarina kertoo miten Sandel ja Rogers tapasivat, ja mitä siitä seurasi, ja Lang notkuu mukana antamassa taustatukea.
Kirjasta on otettu uusi painos (se oli pitkään kustantajalta loppu ja kulttikirjan maineessa 70-luvulla) ja teatterilla myytiin sitä viidellä punnalla. Hienoa! Olin justiinsa aiemmin päivällä selannut sitä kirjakaupassa, mutta en ostanut, onneksi (maksoi £9,99). Näytelmän oikeuksia oli vaikea saada, koska Stewartin perikunta ei halunnut lietsoa hysteriaa alaikäisten seksiskandaaleista enempää kuin mitä tällä hetkellä käydään. Sandelista on muuten olemassa filmikäsikirjoituskin, mutta saas nähdä toteutuuko se koskaan vai ei. Onneksi perikunta antoi oikeudet, koska näytelmä on oikeasti hieno. Ei mikään maatamullistava, vaan kaunis pienimuotoinen rakkaustarina.
Tarinalle odottaisi kurjaa loppua, mutta suureksi ilokseni se loppuukin optimisesti ja kauniisti! Hurraa!
Sitten ne roolitukset. Kaikki kolme nuorta herraa ovat hyviä, mutta kyllä Ashley Cousins on ihan huikea. Jos on 3,5 vuotta takana Billy Elliot -musikaalissa (ei tosin pääroolissa, mutta silti) niin ei kovin huono näyttelijä/laulaja voi ollakaan (kyllä, kuulemme myös laulunäytteen!). Ihan satumaisen hienosti Ashley onnistuu esittämään muka-viatonta kuoropoikaa. Povaan ja toivon menestystä näyttelijäuralleen. Bravo!
The Stage -lehden Paul Vale kyllä kehuu myös: Ashley Cousins makes a remarkably strong Anthony, the self-assured choirboy coquettishly flirting with the older boy. It must be a hugely difficult role to cast but Cousins pitches the arrogance of youth perfectly, to deliver a thoughtful, three-dimensional interpretation of the character. Strongly focused performances and Chandler’s unobtrusive direction produces an interesting, period drama that still proves divisive today.
Joseph Lindoe ei ole ihan yhtä hyvä Rogersina, mutta hyvin myös saa sen ristiriidan ja ahdistuksen esille. Naiivi poika ei huomaa (tai halua huomata) Sandelin manipulointia. Moraalisesti suhde on toki väärin, mutta kun ei rakkaudelle mahda mitään. Mies on valmis valehtelemaan, ja tuhlaamaan rahojaan ties vaikka mihin, mitä Sandel vaan saa päähänsä. Maaseutuajelut, iltapäiväteet, uudet vaatteet, valokuvien ottaminen... Rogers on helposti vietävissä.
Hieman sivurooliin väkisinkin jää Calum Flemingin Bruce Lang. Jotenkin Oscar Wildeä muistuttava tyyppi; keikarimainen, iso, yltiöhomppeli radikaali, jonka sympatiat on kyllä nuorenparin puolella. Ja joka ihan konkreettisesti auttaa näitä, useammankin kerran. Tämä kun opiskelee papiksi, niin hetkittäin voi olla vaikea hyväksyä tätä radikaalia suhdetta. Varsinkin siinä vaiheessa kun Rogersista tulee Sandelin opettaja. Sitäpaitsi Lang on myös itse hieman ihastunut, molempiinkin, mutta piilottaa asian hyvin.
Tykkäsin kyllä oikeastaan kaikesta tässä esityksessä. Glenn Chandler ohjasi (ja oli myös sovittanut tekstin) tämän pienen helmen, ja nerokkaasta lavastuksesta ja pukusuunnittelusta vastasi David Shields. Lavastus on hirmuisen joustava ja simppeli. Vinot kirjahyllyt ja muutama huonekalu. Penkistä saa äkkiä veneen, millä mennä sauvomaan yliopiston joelle. Ja kirjoituspöytä muuttuu sairaalan sängyksi. Välillä ollaan kirkossa, välillä kirjastossa, välillä piknikillä tai teellä - kokoajan samoissa lavasteissa.
Tässä oli sellaista menneen ajan charmia - koulupukuja, maaseutusunnuntaiajeluja, iltapäiväteetä, klassista musiikkia, poikakuorolaulua. Puvustus, lavastus, valot ja musiikki tukivat kaikki tätä idylliä. Ja oikeasti tämä oli aika viaton näytelmä; eihän 60-luvulla sopinut näyttää kauheasti paljasta pintaakaan. Mulla on kirjan lukeminen kesken, että en tiedä miten kilttiä tekstiä se on sitten kokonaisuutena. Niin ja Sandel on itseasiassa se aktiivisempi osapuoli ja viettelee vanhemman Rogersin. Tämä on aika voimaton tyrmäävä-äänisen teinin edessä, vaikka koittaakin pyristellä vastaan. JA: kyllä Sandelkin hetken on pelkissä alushousuissa, jee!!
Above the Stag on teatteri joka hienosti palvelee asiakkaitaan! Sain taas valokuvalinkit sähköpostiin ja miljoonasti keskustelua Twitterissä tekijöiden kanssa. Kyllä!
Kovin paljoa ei Above The Stagin esityksiä missään arvostella, mutta ne mitä olen onnistunut netistä löytämään ovat kaikki olleet aika haltioituneita tästäkin. Ja ihan syystä.
Kuvien copyright Derek Drescher, kirjan kansikuva oma ottama
Above The Stag on taas tarttunut hyvään tekstiin ja tuottanut siitä laadukkaan näytelmän. Mun kolmas vierailu ko. teatteriin tänä vuonna - paikka on tainnut viedä mun sydämen kokonaan!
Sandel on Angus Stewartin osittain omaelämäkerrallinen kirja vuodelta 1968. Se kertoo tarinan 19-vuotiaasta opiskelijasta David Rogersista (Stewart opiskeli itse Christ Churchin collegessa Oxfordissa) ja tämän suhteesta 14-vuotiaaseen kuoropoika Antony Sandeliin. Tekstissä on paljon yhtymäkohtia tähänkin päivään, vaikka tietenkin 60-luvulla suhteen kummatkin osapuolet olivat alaikäisiä lain silmissä (laki muuttui itse asiassa Briteissä 1967, jolloin suojaikärajaksi homosuhteissa tuli 21 v - siihen asti ne olivat laittoimia kaikenikäisille. Heterosuhteissa ikäraja oli 16).
Rooleja on vain 3 eli Rogers, Sandel ja Bruce Lang, joka oli Rogersin ystävä ja tavallaan myös liittolainen. Tarina kertoo miten Sandel ja Rogers tapasivat, ja mitä siitä seurasi, ja Lang notkuu mukana antamassa taustatukea.
Kirjasta on otettu uusi painos (se oli pitkään kustantajalta loppu ja kulttikirjan maineessa 70-luvulla) ja teatterilla myytiin sitä viidellä punnalla. Hienoa! Olin justiinsa aiemmin päivällä selannut sitä kirjakaupassa, mutta en ostanut, onneksi (maksoi £9,99). Näytelmän oikeuksia oli vaikea saada, koska Stewartin perikunta ei halunnut lietsoa hysteriaa alaikäisten seksiskandaaleista enempää kuin mitä tällä hetkellä käydään. Sandelista on muuten olemassa filmikäsikirjoituskin, mutta saas nähdä toteutuuko se koskaan vai ei. Onneksi perikunta antoi oikeudet, koska näytelmä on oikeasti hieno. Ei mikään maatamullistava, vaan kaunis pienimuotoinen rakkaustarina.
Tarinalle odottaisi kurjaa loppua, mutta suureksi ilokseni se loppuukin optimisesti ja kauniisti! Hurraa!
Sitten ne roolitukset. Kaikki kolme nuorta herraa ovat hyviä, mutta kyllä Ashley Cousins on ihan huikea. Jos on 3,5 vuotta takana Billy Elliot -musikaalissa (ei tosin pääroolissa, mutta silti) niin ei kovin huono näyttelijä/laulaja voi ollakaan (kyllä, kuulemme myös laulunäytteen!). Ihan satumaisen hienosti Ashley onnistuu esittämään muka-viatonta kuoropoikaa. Povaan ja toivon menestystä näyttelijäuralleen. Bravo!
The Stage -lehden Paul Vale kyllä kehuu myös: Ashley Cousins makes a remarkably strong Anthony, the self-assured choirboy coquettishly flirting with the older boy. It must be a hugely difficult role to cast but Cousins pitches the arrogance of youth perfectly, to deliver a thoughtful, three-dimensional interpretation of the character. Strongly focused performances and Chandler’s unobtrusive direction produces an interesting, period drama that still proves divisive today.
Joseph Lindoe ei ole ihan yhtä hyvä Rogersina, mutta hyvin myös saa sen ristiriidan ja ahdistuksen esille. Naiivi poika ei huomaa (tai halua huomata) Sandelin manipulointia. Moraalisesti suhde on toki väärin, mutta kun ei rakkaudelle mahda mitään. Mies on valmis valehtelemaan, ja tuhlaamaan rahojaan ties vaikka mihin, mitä Sandel vaan saa päähänsä. Maaseutuajelut, iltapäiväteet, uudet vaatteet, valokuvien ottaminen... Rogers on helposti vietävissä.
Hieman sivurooliin väkisinkin jää Calum Flemingin Bruce Lang. Jotenkin Oscar Wildeä muistuttava tyyppi; keikarimainen, iso, yltiöhomppeli radikaali, jonka sympatiat on kyllä nuorenparin puolella. Ja joka ihan konkreettisesti auttaa näitä, useammankin kerran. Tämä kun opiskelee papiksi, niin hetkittäin voi olla vaikea hyväksyä tätä radikaalia suhdetta. Varsinkin siinä vaiheessa kun Rogersista tulee Sandelin opettaja. Sitäpaitsi Lang on myös itse hieman ihastunut, molempiinkin, mutta piilottaa asian hyvin.
Tykkäsin kyllä oikeastaan kaikesta tässä esityksessä. Glenn Chandler ohjasi (ja oli myös sovittanut tekstin) tämän pienen helmen, ja nerokkaasta lavastuksesta ja pukusuunnittelusta vastasi David Shields. Lavastus on hirmuisen joustava ja simppeli. Vinot kirjahyllyt ja muutama huonekalu. Penkistä saa äkkiä veneen, millä mennä sauvomaan yliopiston joelle. Ja kirjoituspöytä muuttuu sairaalan sängyksi. Välillä ollaan kirkossa, välillä kirjastossa, välillä piknikillä tai teellä - kokoajan samoissa lavasteissa.
Tässä oli sellaista menneen ajan charmia - koulupukuja, maaseutusunnuntaiajeluja, iltapäiväteetä, klassista musiikkia, poikakuorolaulua. Puvustus, lavastus, valot ja musiikki tukivat kaikki tätä idylliä. Ja oikeasti tämä oli aika viaton näytelmä; eihän 60-luvulla sopinut näyttää kauheasti paljasta pintaakaan. Mulla on kirjan lukeminen kesken, että en tiedä miten kilttiä tekstiä se on sitten kokonaisuutena. Niin ja Sandel on itseasiassa se aktiivisempi osapuoli ja viettelee vanhemman Rogersin. Tämä on aika voimaton tyrmäävä-äänisen teinin edessä, vaikka koittaakin pyristellä vastaan. JA: kyllä Sandelkin hetken on pelkissä alushousuissa, jee!!
Above the Stag on teatteri joka hienosti palvelee asiakkaitaan! Sain taas valokuvalinkit sähköpostiin ja miljoonasti keskustelua Twitterissä tekijöiden kanssa. Kyllä!
Kovin paljoa ei Above The Stagin esityksiä missään arvostella, mutta ne mitä olen onnistunut netistä löytämään ovat kaikki olleet aika haltioituneita tästäkin. Ja ihan syystä.
Kuvien copyright Derek Drescher, kirjan kansikuva oma ottama
tiistai 3. kesäkuuta 2014
A Number / (Royal Court) V&A Archive 3.6.2014
Arkistossa jatkoi toisellakin näytelmällä. Caryl Churchill kirjoitti A Number näytelmänsä 2002 ja se sai Royal Courtissa ensi-iltansa 23.9.2002. Katsomani esitys oli taltioitu 12.10. samana vuonna. Kyseessä on vajaan tunnin mittainen, intensiivinen kahden miehen esitys. Legendaarinen Michael Gambon esittää isää ja sittemmin James Bondina paremmin tunnetummaksi tullut Daniel Craig tämän lukuisia (kloonattuja) poikia. Ohjauksesta vastasi Stephen Daldry, yksi suosikkiohjaajiani.
Aluksi oli tosi vaikea pysyä kärryillä mitä tässä tapahtuu, koska ei ole mitään lavastusta, eikä anneta taustoja tapahtumille. Jonnekkin suht lähitulevaisuuteen sijoittuu kuitenkin. Isä ja poika vain keskustelevat asioista, ja poika vaihtuu "lennossa". Näytelmässä pohditaan onko vapaa tahto geneettisesti määrättyä vaiko ympäristön muokkaamaa. Ja onko tämä poika (joka puhuu isänsä kanssa kulloinkin) se alkuperäinen vai klooni. Kukin poika keskustelee isänsä kanssa muista "veljistään" ja isä koittaa mm. päättää kuka näistä on se sopivin perillinen.
Wikipediassa on hyvä tiivistelmä juonesta:
A Number is a fast paced play set in the near future when the startling discovery of an underground cloning experiment has become the forefront of one family’s conflict. Bernard has made a life‐changing discovery: he is one of “a number” of clones that were created from the cells of an older brother he never knew he had. Bernard (B2) approaches his aging father, Salter, with the information and Salter explains that Bernard’s older brother (also named Bernard – B1) had been killed in a car crash at a young age. Salter says that in his grief, he chose to engage in a cloning experiment meant to recreate his lost son. Any other clones that were made were because the doctors were unethically using the cells and that he and Bernard should sue.
Just days after B2 left, B1 appears at his father’s door very much alive and angry. He too has learned about the clones. Salter reveals that B1 didn’t die, but was cloned as a way to correct his parental mistakes made after his wife’s suicide. Salter then had B1 sent away. B1 is filled with contempt for his father and has an explosive temper – the opposite of his calmer, younger brother, B2. Later, B2 returns to Salter’s house after meeting with his older counterpart. B2 reveals that he plans to leave the country, partly out of fear of B1 and partly to avoid running into more versions of himself.
B1 returns to Salter’s house with his more unsettling news: he followed B2 out of the country and killed him. After yet another tragic turn of events, Salter seeks out one of the genetically identical clones, a man named Michael Black. He asks Michael questions, trying to learn what is shared between his sons, and finds him pleasant and undisturbed by the knowledge that he is also one of “a number.”
Toinen klooni on rauhallinen ja järkevä, toinen äkkipikainen ja ärhäkämpi. Craig onnistuu hyvin tuomaan nämä eri piirteet esiin.
Craig on pukeutunut lenkkareihin, löysään valkoiseen t-paitaan ja löysiin farkkuihin (ja näyttää muuten tosi nuorelta, hieman ylikasvaneessa tukassaan). Kaukana on tulevan Bondin eleganssi ja tyylikkyys :-) Gambonilla rypistynyt mutta siisti puku, ruskeat kävelykengät, vaaleanpunainen kauluspaita.
Olisi mielenkiintoista nähdä tämän tv-versio, jonka BBC & HBO tekivät 2008, pääosissaan Rhys Ifans poikana ja Tom Wilkinson isänä.
Mä en oikein tiedä oliko tämä niin hyvä. Hieman ampui yli hilseen, se toteutustapa ehkä. Kumpikin näyttelijä oli kyllä erinomainen. Ja kumpikin hahmo romahtaa vuorotellen.Kriitikot kyllä tykkäsivät. Oli mulle ehkä vähän turhan moderni?
1. kuvan copyright Ivan Kyncl/EPO Online
Toisen kuvan copyright Alastair Muir
Aluksi oli tosi vaikea pysyä kärryillä mitä tässä tapahtuu, koska ei ole mitään lavastusta, eikä anneta taustoja tapahtumille. Jonnekkin suht lähitulevaisuuteen sijoittuu kuitenkin. Isä ja poika vain keskustelevat asioista, ja poika vaihtuu "lennossa". Näytelmässä pohditaan onko vapaa tahto geneettisesti määrättyä vaiko ympäristön muokkaamaa. Ja onko tämä poika (joka puhuu isänsä kanssa kulloinkin) se alkuperäinen vai klooni. Kukin poika keskustelee isänsä kanssa muista "veljistään" ja isä koittaa mm. päättää kuka näistä on se sopivin perillinen.
Wikipediassa on hyvä tiivistelmä juonesta:
A Number is a fast paced play set in the near future when the startling discovery of an underground cloning experiment has become the forefront of one family’s conflict. Bernard has made a life‐changing discovery: he is one of “a number” of clones that were created from the cells of an older brother he never knew he had. Bernard (B2) approaches his aging father, Salter, with the information and Salter explains that Bernard’s older brother (also named Bernard – B1) had been killed in a car crash at a young age. Salter says that in his grief, he chose to engage in a cloning experiment meant to recreate his lost son. Any other clones that were made were because the doctors were unethically using the cells and that he and Bernard should sue.
Just days after B2 left, B1 appears at his father’s door very much alive and angry. He too has learned about the clones. Salter reveals that B1 didn’t die, but was cloned as a way to correct his parental mistakes made after his wife’s suicide. Salter then had B1 sent away. B1 is filled with contempt for his father and has an explosive temper – the opposite of his calmer, younger brother, B2. Later, B2 returns to Salter’s house after meeting with his older counterpart. B2 reveals that he plans to leave the country, partly out of fear of B1 and partly to avoid running into more versions of himself.
B1 returns to Salter’s house with his more unsettling news: he followed B2 out of the country and killed him. After yet another tragic turn of events, Salter seeks out one of the genetically identical clones, a man named Michael Black. He asks Michael questions, trying to learn what is shared between his sons, and finds him pleasant and undisturbed by the knowledge that he is also one of “a number.”
Toinen klooni on rauhallinen ja järkevä, toinen äkkipikainen ja ärhäkämpi. Craig onnistuu hyvin tuomaan nämä eri piirteet esiin.
Craig on pukeutunut lenkkareihin, löysään valkoiseen t-paitaan ja löysiin farkkuihin (ja näyttää muuten tosi nuorelta, hieman ylikasvaneessa tukassaan). Kaukana on tulevan Bondin eleganssi ja tyylikkyys :-) Gambonilla rypistynyt mutta siisti puku, ruskeat kävelykengät, vaaleanpunainen kauluspaita.
Olisi mielenkiintoista nähdä tämän tv-versio, jonka BBC & HBO tekivät 2008, pääosissaan Rhys Ifans poikana ja Tom Wilkinson isänä.
Mä en oikein tiedä oliko tämä niin hyvä. Hieman ampui yli hilseen, se toteutustapa ehkä. Kumpikin näyttelijä oli kyllä erinomainen. Ja kumpikin hahmo romahtaa vuorotellen.Kriitikot kyllä tykkäsivät. Oli mulle ehkä vähän turhan moderni?
1. kuvan copyright Ivan Kyncl/EPO Online
Toisen kuvan copyright Alastair Muir
Tunnisteet:
Daniel Craig,
Lontoo,
Royal Court Theatre,
Stephen Daldry,
V&A Archives
Jerusalem / (Royal Court) V&A Archive 3.6.2014
Tiistain vietin arkistossa. Jez Butterworthin uusin hengentuotos Mojo sai mut teatteriin useamman kerran viime talvena, joten halusin nähdä myös herran muutamien vuosien takaisen hitin Jerusalem. Onneksi V&A arkistosta löytyi sekin! Siunattu paikka.
Jerusalem sai Royal Courtissa ensi-iltansa 13.7.2009 ja tää mun katsoma esitys oli taltioitu 15.8.2009 matineassa. Aika pitkälti sama porukka vastasi Mojosta, eli mm. Ian Rickson ohjauksesta ja Ultz lavastussuunnittelusta. Tämä(kin) siirtyi Royal Courtista West Endille, jossa pyöri Apollo Theatressa koko kevään 2010. Ja siirtyi sieltä vielä Broadwaylle rapakon taakse. Ja hyvä näytelmä poiki myös tukun Olivier-ehdokkuuksia, ja pari voittoakin (set design sekä täysin ansaitusti miespääosa). Niin ja sanomattakin lienee selvää että esitykset olivat varsin loppuunmyytyjä.
No joo... Tässä oli paljon hyviä näyttelijöitä, mutta Mark Rylance varastaa kyllä koko show'n! En tiedä tekeekö se niin kaikissa esityksissä, mutta ainakin kaikissa niissä mitä mä olen nähnyt, sekä livenä että tallenteina. Tässä herra esittää Johnny "Rooster" Byronia, joka on sellainen asuntovaunussa häätöuhan alla elävä pummi, juoppo, huumediileri ja tarinaniskijä, mustalaisten sukua (ainakin henkisesti).
Näytelmä alkaa hienosti kun esiripun edessä upeaääninen nainen (Aimeé-Ffion Edwards), joka lauloi siivet selässään Jerusalem-virttä. Kesken kaiken kappale vaihtui diskobiisiin ja esirippu aukesi ja siinä oli bileet menossa asuntovaunulla. Yhtäkkiä juhlat katoavat ja näkyy vaan kaksi kunnan virkamiestä, jotka kolkuttelevat vaunun ovea häätöilmoitus kädessään. Virkamiehet poistuvat paikalta ja Rooster tanssahtelee pihalle vaunustaan. Nauttimaan aamucocktailia (vanhaa maitoa, tuore pesästä poimittu kananmuna, viinaa ja jotain valkoista pulveria, jotka kaikki vatkataan housujen etumustassa ja hulautetaan kurkkuun kertalaakista). Siitä sitten alkaa valumaan muitakin tyyppejä paikalle, mm. DJ Ginger (Mackenzie Crook, tukka oranssinpunaisena silmille valuen), Professori (joka luullen Gingeriä naiseksi flirttailee tämän kanssa) ja muita hännystelijöitä ja roskasakkia.
Asuntovaunun edustalla on sohvaa, pöytää, tuolia, kanahäkki, pari pölliä jakkaroiksi ja se on jossain keskellä metsää. Porukkaa siellä lappaa kyllä alvariinsa. Rooster kun on paikallinen bilemestari, diileri ja armoitettu juttunikkari, joka lumoaa jutuillaan niin nuoret kuin vanhemmatkin.
Kaikki (koko näytelmä) pyörii Roosterin ympärillä. Kaverit haluaa viinaa ja huumeita, Lee (mainio Tom Brooke) koittaa myydä siskonsa kilpikonnaa (se on ihan elävä!) Gingerille. Toisessa näytöksessä bileet jatkuvat, vietetään Leen läksiäisbileitä (tämä on muuttamassa Australiaan).
Mark Rylance on kyllä ihan mainio Rooster. Paroni von Munchhausenin veroinen tarinaniskijä, jonka moottoriturpa käy kokoajan. Kertoi mm. juttua miten tapasi Stonehengen rakentaneen jättiläisen. Näytelmä sijoittuu siis Wiltshiren kreivikuntaan, tuohon mytologian kyllästämään paikkaan.
Roosterin exä Tanya (Lucy Montgomery-Dawn) tulee kylään ja tuo heidän poikansakin. "If you are not going to eat my peaches, don't check my tree" sanoo Tanya Roosterille :-) Ja sitten pidetään porukalla tietovisaa ja kesken kaiken pölähtää paikalle Troy heilumaan kirveen kanssa (kadonneen alaikäisen tytön isä, joka on vakuuttunut että Roosterilla on tässäkin asiassa sormensa pelissä). Kolmannessa näytöksessä kunnanviranomaiset tulevat häätämään asuntovaunulaisia. Lisää tanssia ja biletystä. Sitten tää Troy ilmaantuu kätyreineen hakkaamaan Roosterin. Tämä selittää verisenä pojalleen ihmejuttujaan (mm. sitä että häntä tarvitaan kovasti verenluovuttajana, kun veriryhmänsä on niin harvinainen). Lopussa dervissimäinen rummutus ja puolialaston, hakattu Rooster tanssii.
Tosi pitkä näytelmä, mutta silti säilyttää taikansa loppuun asti. Esitys lepää melkolailla Rylancen hartioilla - tämä onkin lavalla liki koko kolmetuntisen. Kielenkäyttö on kaikkineen hyvin värikästä, mutta myös runollista. Rooster edustaa mennyttä Englantia, mystikkojen ja druidien maata, josta hänetkin koitetaan kammeta pois uuden asuinalueen tieltä.
The Timesin Benedict Nightingale: Mark Rylance’s Rooster Byron is an anarchic maverick, a Wiltshire lord of misrule, mythologised by his shambolic retinue of underage girls and male layabouts, among them Mackenzie Crook as a forlorn, gangling loser called Ginger. No, Rooster didn’t manage to jump Stonehenge on a motorbike, but he tells a tall story, fights a wild fight, and has stuck up two fingers at authority for aeons.
Clearly Byron is making a last stand for the vanishing world represented by his druidical copse and the ley line supposedly running beneath it. We’re also to compare this with the spurious St George’s Day fete in the village offstage: brewery-sponsored morris dancing, “meditation cave”, dancing dog display. Yet Butterworth, if nostalgic for the old and angered by the new, doesn’t sentimentalise his characters.
Hauska, hetkittäin aivan hysteerinen näytelmä, mutta myös vakavampia pohdintoja menetetystä maailmasta ja miten ei enää ole sijaa eksentrisille hahmoille kuten Rooster. Pakanuus/vanhat mytologiat vastaan nyky-yhteiskunta. Ja Rooster on myös Jeesuksen oloinen, opetuslastensa ympäröimä (ja tulee petetyksi samalla tavalla). Ja kuten jo taisin mainita, Rylance oli vaan ihan timanttinen. Ja täysin ansaitsi vuoden 2010 Olivier-palkintonsa tästä!
Kritiikit olivat pääsääntöisesti ylistäviä ja näytelmä sai 4-5 tähteä liki kai kaikilta lehdiltä. Kaikki mitä luin (arkistossa siis lehtileikkeistä vanhoja arvosteluita ja haastatteluita) hehkuttivat nimenomaan Rylancen roolia. Rooster oli niin "drug-dealing gypsy", "anarchic maverick" kuin "modern-day Pied Piper". Muutama muu hyvä määritelmä: "wild man of the woods", "a former daredevil" ja "depraved Robin Hood". Joku kriitikko muuten vertailee Jerusalemia myös Shakespearen klassikoihin; miten Rooster on eräänlainen nykyajan Falstaff, jollei ei ole enää modernissa yhteiskunnassa tilaa. Mad, bad and dangerous to know!
Kannattaa muuten lukea kiinnostava Guardianin blogipostaus aiheesta voiko tälläinen tallenne tehdä oikeutta näytelmälle, esimerkkinä nimenomaan tämä Jerusalem!
Niin ja ihan ylimääräisenä anekdoottina: tässä oli sen verran porukkaa lavalla (16 henkilöä) että esittäminen maksoi £90.000/viikko! Huh!
Esityskuvat copyright Tristram Kenton, muut omia.
Jerusalem sai Royal Courtissa ensi-iltansa 13.7.2009 ja tää mun katsoma esitys oli taltioitu 15.8.2009 matineassa. Aika pitkälti sama porukka vastasi Mojosta, eli mm. Ian Rickson ohjauksesta ja Ultz lavastussuunnittelusta. Tämä(kin) siirtyi Royal Courtista West Endille, jossa pyöri Apollo Theatressa koko kevään 2010. Ja siirtyi sieltä vielä Broadwaylle rapakon taakse. Ja hyvä näytelmä poiki myös tukun Olivier-ehdokkuuksia, ja pari voittoakin (set design sekä täysin ansaitusti miespääosa). Niin ja sanomattakin lienee selvää että esitykset olivat varsin loppuunmyytyjä.
No joo... Tässä oli paljon hyviä näyttelijöitä, mutta Mark Rylance varastaa kyllä koko show'n! En tiedä tekeekö se niin kaikissa esityksissä, mutta ainakin kaikissa niissä mitä mä olen nähnyt, sekä livenä että tallenteina. Tässä herra esittää Johnny "Rooster" Byronia, joka on sellainen asuntovaunussa häätöuhan alla elävä pummi, juoppo, huumediileri ja tarinaniskijä, mustalaisten sukua (ainakin henkisesti).
Näytelmä alkaa hienosti kun esiripun edessä upeaääninen nainen (Aimeé-Ffion Edwards), joka lauloi siivet selässään Jerusalem-virttä. Kesken kaiken kappale vaihtui diskobiisiin ja esirippu aukesi ja siinä oli bileet menossa asuntovaunulla. Yhtäkkiä juhlat katoavat ja näkyy vaan kaksi kunnan virkamiestä, jotka kolkuttelevat vaunun ovea häätöilmoitus kädessään. Virkamiehet poistuvat paikalta ja Rooster tanssahtelee pihalle vaunustaan. Nauttimaan aamucocktailia (vanhaa maitoa, tuore pesästä poimittu kananmuna, viinaa ja jotain valkoista pulveria, jotka kaikki vatkataan housujen etumustassa ja hulautetaan kurkkuun kertalaakista). Siitä sitten alkaa valumaan muitakin tyyppejä paikalle, mm. DJ Ginger (Mackenzie Crook, tukka oranssinpunaisena silmille valuen), Professori (joka luullen Gingeriä naiseksi flirttailee tämän kanssa) ja muita hännystelijöitä ja roskasakkia.
Asuntovaunun edustalla on sohvaa, pöytää, tuolia, kanahäkki, pari pölliä jakkaroiksi ja se on jossain keskellä metsää. Porukkaa siellä lappaa kyllä alvariinsa. Rooster kun on paikallinen bilemestari, diileri ja armoitettu juttunikkari, joka lumoaa jutuillaan niin nuoret kuin vanhemmatkin.
Kaikki (koko näytelmä) pyörii Roosterin ympärillä. Kaverit haluaa viinaa ja huumeita, Lee (mainio Tom Brooke) koittaa myydä siskonsa kilpikonnaa (se on ihan elävä!) Gingerille. Toisessa näytöksessä bileet jatkuvat, vietetään Leen läksiäisbileitä (tämä on muuttamassa Australiaan).
Mark Rylance on kyllä ihan mainio Rooster. Paroni von Munchhausenin veroinen tarinaniskijä, jonka moottoriturpa käy kokoajan. Kertoi mm. juttua miten tapasi Stonehengen rakentaneen jättiläisen. Näytelmä sijoittuu siis Wiltshiren kreivikuntaan, tuohon mytologian kyllästämään paikkaan.
Roosterin exä Tanya (Lucy Montgomery-Dawn) tulee kylään ja tuo heidän poikansakin. "If you are not going to eat my peaches, don't check my tree" sanoo Tanya Roosterille :-) Ja sitten pidetään porukalla tietovisaa ja kesken kaiken pölähtää paikalle Troy heilumaan kirveen kanssa (kadonneen alaikäisen tytön isä, joka on vakuuttunut että Roosterilla on tässäkin asiassa sormensa pelissä). Kolmannessa näytöksessä kunnanviranomaiset tulevat häätämään asuntovaunulaisia. Lisää tanssia ja biletystä. Sitten tää Troy ilmaantuu kätyreineen hakkaamaan Roosterin. Tämä selittää verisenä pojalleen ihmejuttujaan (mm. sitä että häntä tarvitaan kovasti verenluovuttajana, kun veriryhmänsä on niin harvinainen). Lopussa dervissimäinen rummutus ja puolialaston, hakattu Rooster tanssii.
Tosi pitkä näytelmä, mutta silti säilyttää taikansa loppuun asti. Esitys lepää melkolailla Rylancen hartioilla - tämä onkin lavalla liki koko kolmetuntisen. Kielenkäyttö on kaikkineen hyvin värikästä, mutta myös runollista. Rooster edustaa mennyttä Englantia, mystikkojen ja druidien maata, josta hänetkin koitetaan kammeta pois uuden asuinalueen tieltä.
The Timesin Benedict Nightingale: Mark Rylance’s Rooster Byron is an anarchic maverick, a Wiltshire lord of misrule, mythologised by his shambolic retinue of underage girls and male layabouts, among them Mackenzie Crook as a forlorn, gangling loser called Ginger. No, Rooster didn’t manage to jump Stonehenge on a motorbike, but he tells a tall story, fights a wild fight, and has stuck up two fingers at authority for aeons.
Clearly Byron is making a last stand for the vanishing world represented by his druidical copse and the ley line supposedly running beneath it. We’re also to compare this with the spurious St George’s Day fete in the village offstage: brewery-sponsored morris dancing, “meditation cave”, dancing dog display. Yet Butterworth, if nostalgic for the old and angered by the new, doesn’t sentimentalise his characters.
Hauska, hetkittäin aivan hysteerinen näytelmä, mutta myös vakavampia pohdintoja menetetystä maailmasta ja miten ei enää ole sijaa eksentrisille hahmoille kuten Rooster. Pakanuus/vanhat mytologiat vastaan nyky-yhteiskunta. Ja Rooster on myös Jeesuksen oloinen, opetuslastensa ympäröimä (ja tulee petetyksi samalla tavalla). Ja kuten jo taisin mainita, Rylance oli vaan ihan timanttinen. Ja täysin ansaitsi vuoden 2010 Olivier-palkintonsa tästä!
Kritiikit olivat pääsääntöisesti ylistäviä ja näytelmä sai 4-5 tähteä liki kai kaikilta lehdiltä. Kaikki mitä luin (arkistossa siis lehtileikkeistä vanhoja arvosteluita ja haastatteluita) hehkuttivat nimenomaan Rylancen roolia. Rooster oli niin "drug-dealing gypsy", "anarchic maverick" kuin "modern-day Pied Piper". Muutama muu hyvä määritelmä: "wild man of the woods", "a former daredevil" ja "depraved Robin Hood". Joku kriitikko muuten vertailee Jerusalemia myös Shakespearen klassikoihin; miten Rooster on eräänlainen nykyajan Falstaff, jollei ei ole enää modernissa yhteiskunnassa tilaa. Mad, bad and dangerous to know!
Kannattaa muuten lukea kiinnostava Guardianin blogipostaus aiheesta voiko tälläinen tallenne tehdä oikeutta näytelmälle, esimerkkinä nimenomaan tämä Jerusalem!
Niin ja ihan ylimääräisenä anekdoottina: tässä oli sen verran porukkaa lavalla (16 henkilöä) että esittäminen maksoi £90.000/viikko! Huh!
Esityskuvat copyright Tristram Kenton, muut omia.
maanantai 2. kesäkuuta 2014
1984 / Playhouse 2.6.2014
Jaa-a. Siitä on aikaa kun olen kirjan lukenut, ja muistikuvat ovat aika hataria. Isoveli valvoo ja kontrolloi. Mutta halusin nähdä tämän, koska oli kovasti kehuttu ja Almeidassa menestyksellä esitetty. Ja koska erän lippuja sai hintaan £19,84, niin ei kauheasti kukkarossakaan kirpaissut. 1984 siirtyi West Endin Playhouse Theatreen siis tässä loppukeväällä loppuunmyytyjen Almeida-esitysten jälkeen. Ja oli tää Olivier-ehdokkaana parhaasta uudesta näytelmästäkin.
Tässä oli taas käytetty paljon nykyisin varsin muodikasta kameraa. Eli tapahtumia kuvataan niin lavalla kuin sen takanakin ja näytetään katsojille screenillä. Tuntuu että tätä nykyä joka toisessa näytelmässä hyödynnetetään tätä tekniikkaa ja en tiedä onko se aina toimivin ratkaisu. Näytelmässä oli muutenkin paljon videokuvaa ja valoja käytetty tehosteina. Siispä. Aivan nerokkaan hienosti lavastettu (Chloe Lamford). Siitä iso kiitos.
Ohjaajina ja George Orwellin tekstin muokkaajina toimivat Robert Icke ja Duncan MacMillan. Ja vaikka omat muistikuvat alkuperäisteoksesta ovatkin aika hatarat, niin hyvältä versiolta tämä vaikutti.
Se tarttee sanoa että mä en ihan käsitä miten ihmeessä niin nopeat vaihdot lavalla onnistuivat. Siis valot räpsähti pois pariksi sekunniksi, ja tadaa, kun ne tulivat takaisin, niin porukka oli kadonnut kokonaan, tai ilmaantunut tai jotain. En ymmärrä miten se on mahdollista edes tehdä niin nopeasti.
Pitäskö mun sanoa joku sananen näyttelijöistäkin? Ihan tasaisen hyviä olivat kaikki.
Mun paikka oli ihan erinomaisen hyvä, vaikka oli "näkörajoitteinen" mukamas. Käytävän vieressä ja loistava näkyvyys lavalle. Parvella joo, mutta ei mitään valittamista. Oli vielä reppu mukana niin sitä sai pidettyä käytävällä/rappusella.
Ihan silti en ymmärtänyt miten tämä niin kohuttu ja kehuttu oli. Visuaalisesti erittäin näyttävää, mutta muuten? Ei ollut tämääkään mikään vuosikymmenen hitti. Kyllä sen nyt katsoi mielellään, mutta ei mitään säkenöivää teatteria.
Virallisen kuvan copyright Tristram Kenton
Muut omia, kuinkas muuten
Tässä oli taas käytetty paljon nykyisin varsin muodikasta kameraa. Eli tapahtumia kuvataan niin lavalla kuin sen takanakin ja näytetään katsojille screenillä. Tuntuu että tätä nykyä joka toisessa näytelmässä hyödynnetetään tätä tekniikkaa ja en tiedä onko se aina toimivin ratkaisu. Näytelmässä oli muutenkin paljon videokuvaa ja valoja käytetty tehosteina. Siispä. Aivan nerokkaan hienosti lavastettu (Chloe Lamford). Siitä iso kiitos.
Ohjaajina ja George Orwellin tekstin muokkaajina toimivat Robert Icke ja Duncan MacMillan. Ja vaikka omat muistikuvat alkuperäisteoksesta ovatkin aika hatarat, niin hyvältä versiolta tämä vaikutti.
Se tarttee sanoa että mä en ihan käsitä miten ihmeessä niin nopeat vaihdot lavalla onnistuivat. Siis valot räpsähti pois pariksi sekunniksi, ja tadaa, kun ne tulivat takaisin, niin porukka oli kadonnut kokonaan, tai ilmaantunut tai jotain. En ymmärrä miten se on mahdollista edes tehdä niin nopeasti.
Pitäskö mun sanoa joku sananen näyttelijöistäkin? Ihan tasaisen hyviä olivat kaikki.
Mun paikka oli ihan erinomaisen hyvä, vaikka oli "näkörajoitteinen" mukamas. Käytävän vieressä ja loistava näkyvyys lavalle. Parvella joo, mutta ei mitään valittamista. Oli vielä reppu mukana niin sitä sai pidettyä käytävällä/rappusella.
Ihan silti en ymmärtänyt miten tämä niin kohuttu ja kehuttu oli. Visuaalisesti erittäin näyttävää, mutta muuten? Ei ollut tämääkään mikään vuosikymmenen hitti. Kyllä sen nyt katsoi mielellään, mutta ei mitään säkenöivää teatteria.
Virallisen kuvan copyright Tristram Kenton
Muut omia, kuinkas muuten
sunnuntai 1. kesäkuuta 2014
Ben Whishaw paneelissa ja lausumassa / 1.6.2014
Touko-kesäkuun vaihteen Lontoon-matkani pääkohta oli sunnuntaina 1.6. Eli Lontoon King's Collegessa pidetty Australia & New Zealand Festival of Literature & Arts, ensimmäinen laatuaan. Siellä oli kaksikin tapahtumaa, joissa molempina oli "päätähtenä" (ainakin mun näkökulmasta) näyttelijä Ben Whishaw. Olin jo perjantaina käynyt noutamassa lippuni, ja henkilökunta oli superystävällistä. Lehdistöltä oli jäänyt ylimääräisiä kasseja, joten sain hyvän ja tukevan kangaskassin ja kynän ja lehtiön ja viikonlopun sanomalehden. Kiitos vaan The Times!
Paikalle hyvissä ajoin sunnuntaina, melken tuntia ennen tilaisuuden alkua. Molemmat päivän jutut olivat samassa paikassa eli King's Collegen upeassa kappelissa. Vai mitä sanotte näistä parista kuvasta?
Vähän ennen kymmentä pääsimme vihdoin saliin ja menin toiseen riviin vasemmalta katsoen. Oikein hyvä paikka, ja eturiviinkin olisi päässyt. Mä treffasin jonossa suosikkiblogistini Revstanin, jonka kanssa oltiin kyllä etukäteen sovittu tapaaminen. Sekä muutamia muitakin lontoolaiskavereita. Niin ja tässä siis Revstanin mietteitä päivän molemmista tapahtumista.
Ensimmäinen juttu oli nimeltään A Double Spring; paneelikeskustelu mitä veti kirjailija ja The Literacy Consultancy -yrityksen perustaja Rebecca Swift. Muina jäseninä olivat Brittien jesuiittajohtaja Simon Bishop, Ben Whishaw sekä australialainen elokuvantekijä, kirjailija ja taitelija Juliet Darling. Keskustelun aiheena oli mm. armo ja usko ja anteeksianto. Darlingin miesystävän poika puukotti isänsä ja siskonsa muutamia vuosia sitten ja Darling kirjoitti aiheesta kirjan, terapiana itselleen. Siippa oli tunnettu taidekuraattori Nick Waterlow, ja itse asiassa tilaisuuden aluksi nähtiinkin 11,5 minuuttinen filmi A Curator's Last Will And Testament, minkä Juliet Darling oli tehnyt yhdessä Steve Sinnin kanssa.
Swift esitteli Ben Whishaw'n kutsumalla tätä "one of our finest actors". Benillä oli yllään punainen t-paita, nahkatakki, mustat farkut ja mustat kengät. Lyhyehkö tukka, kokoparta ja viikset - Queen-leffan kuvaukset olivat vielä menossa ja Freddie Mercury-look on tietenkin päällä vapaa-ajallakin.
Paneelin aluksi käytiin läpi niitä Waterlow'n muistikirjaan merkitsemää kuraattorin seitsemää suotavaa ominaisuutta (mitä tuossa lyhytelokuvassakin käsiteltiin):
Ja sitten niistä keskusteltiin. Ben sanoi että kaikki nämä koskevat myös häntä, niin taiteilijana kuin yksityishenkilönä. Erityisesti tuo "tyhjä astia" kuvaus; joku voisi mielellään tulla ja täyttää hänet. Miten taiteilija (näyttelijä) on kuin tyhjä astia tai taulu, joka aina täyttyy uudella roolilla. Bishop puhui siitä elämänhimosta, miten voi laulaa ylistystä elämälle ja ilolle. Darling luki muutamia sivuja kirjastaan, mikä oli aika voimakas kokemus ainakin allekirjoittaneelle. Panelistit puhuivat millaiset asiat auttavat ihmistä, joka kokee jotain oikein kamalaa. Darling sanoi että rankan alun jälkeen hän sai tapahtuneesta (miehensä murhasta) valtavasti voimaa.
Waterlow'n murhan jälkeen Australiassa käytiin paljon keskustelua mielenterveysongelmista, niiden hoidoista ja yhteiskunnan vastuusta (pojalla tiedettiin olevan mielenterveysongelmia, oli esittänyt lukuisia tappouhkauksia aiemminkin. Ongelmiin oli koitettu hakea apua). Lääkärit pelkäävät pakkohoitoa ja olisikin vaikeaa sulkea ketään vankilaan sillä perusteella, että tämä ehkä saattaa tappaa joskus jonkun.
Seuraavaksi panelistit puhuivat ihmisen rikkinäisyydestä ja miten siitä voi päästä yli. Ben kommentoi asiaa:
I don’t think I can really say much more than Simon has just said other than … I’ve never really experienced the same brokenness that Juliet is describing. I’ve definitely experienced… I think, you know, falling in love with a person is a similar sensation I suppose in a way of being broken open. I think that’s another state of openness, and an absolute force that you feel helpless to resist and it changes the course of your life. It sort of smashes your life apart […] Something mysterious, inexplicable and not just in love but it can happen, as you say, walking around a rose garden or in front of art or on stage.
Jossain vaiheessa Ben kertoi Hamletista, että hän joskus ajatteli esim. ruuanlaittoa kun esitti Hamletia lavalla. Tämä oli siis se läpimurtorooli Trevor Nunnin ohjaamassa Hamletissa 2004 Old Vicissä. Joskus kesken esityksen unohtaa kaiken muun ja itsensä ja ajelehtii elämän virrassa ja saavuttaa eräänlaisen flow-tilan. Ben koki tämän kuulemma muutamia kertoja Hamletia esitettäessä.
"My experience of the best times in my life and performance is when there has been self forgetfulness and the character is playing you, something has taken over; there is an ease and a sense of life’s flow."
"I think the sensation of being moved by a piece of art is something that is really good for a person’s soul."
Paljon käytiin läpi myös Darlingin tuntoja ja mitä todella tapahtui ja miten paljon jesuiitat auttoivat häntä alkuaikoina (murhan jälkeen). Tunteet ja kokemukset on kanavoitava jonnekin ja tehdä tragediasta voimavara. Lopuksi yleisö sai esittää kysymyksiä ja kommentteja ja muutamia ihan asiallisia tulikin.
Tilaisuuden jälkeen seurasi hetken kaaosta, kun ihmiset halusivat kaikki hypistellä Whishaw'ta jo kappelissa. Mä en halunnut tunkea minnekään, ja lähdin siitä sitten kaupungille.
Seuraava tilaisuus oli illalla klo 20 alkaen. Se oli koko festivaalin päätösjuttu, ja loppuunmyyty jo aiemmin. Aamun tilaisuudessa olisikin ollut tilaa vielä. Mä tulin takaisin hyvissä ajoin, ja istuin kahvilan puolella nauttimassa hyvää uusiseelantilaista sauvignon blancia. Siispä en päässyt eturiviin, koska en jaksanut jonottaa kappelin ovella kauheassa ruuhkassa.
Illan tilaisuus oli ihan erilainen kuin aamupäivän paneeli. Se pääsi alkamaan parikymmentä minuuttia myöhässä ja loppuikin hieman etuajassa, eli siinä mielessä oli aika lyhyt kyllä (reilut puoli tuntia, vaikka piti olla tunti).
The Song of Solomon oli tapahtuman nimi ja siinä joukko australialaismuusikoita säveltäjä Mark Bradshaw'n johdolla esitti tähän tilaisuuteen tehtyä musiikkia. Lisäksi Ben ja näyttelijä Cynthia Erivo lausuivat raamatusta Laulujen laulua (eli entistä Salomon Korkeaa veisua). Bradshaw on tehnyt paljon työtä mm. ohjaaja Jane Campionin kanssa (joka on Juliet Darlingin ystävä ja taiteellinen yhteistyökumppani) ja toisaalta hän on nykyään myös Ben Whishaw'n puoliso. Campionin leffan The Bright Star kuvauksissa miehet tapasivatkin (Ben esitti runoilija John Keatsia, Mark teki elokuvan musiikin).
Koko kappeli oli hämäränä, vain sinertävää valoa hieman ja muutama kynttilä. Kellot soivat hiljaisesti, kutsuen peremmälle. Hyvin harras ja seesteinen tunnelma. Muusikot olivat siroittuneet pitkin etuosaa ja näyttelijät keskellä alttarin edessä lausumassa. Musiikki on sellaista verkkaista, soljuvaa, ambient/new age-henkistä. Bradshaw loihti tietokoneelta ja koskettimilta kummallisia ääniä.
I am come into my garden, my sister, my spouse: I have gathered my myrrh with my spice; I have eaten my honeycomb with my honey; I have drunk my wine with my milk: eat, O friends; drink, yea, drink abundantly, O beloved.
Lausunta oli kaunista ja koko tilaisuus oli hyvin kaunis ja eleetön. En siellä sitten tietenkään ottanut kuviakaan. Ja esiintyjät poistuivat keskikäytävää pitkin ja katosivat jonnekin. Vein tuliaiseni yhdelle järjestäjistä, joka vannoi antavansa sen joko Benille tai Markille.
En tiedä pitääkö paikkansa, mutta päivän kummankin tilaisuuden perusteella voisin melkein sanoa että hra Whishaw on hengellinen, ehkä jopa hieman uskonnollinen henkilö.
Kyllä kannatti mennä silti, vaikka joidenkin "fanien" käytös oli pöyristyttävää ja iltatilaisuus oli niin lyhyt. Pidin kovasti kuitenkin kaikesta näkemästäni ja kuulemastani. Sitäpaitsi näillä kahdella festarin teemamaalla on aina erityinen paikka mun sydämessä!
PS. Tässä linkki viiteen videoon joissa Ben lukee Juliet Darlingin runoja.
Paikalle hyvissä ajoin sunnuntaina, melken tuntia ennen tilaisuuden alkua. Molemmat päivän jutut olivat samassa paikassa eli King's Collegen upeassa kappelissa. Vai mitä sanotte näistä parista kuvasta?
Vähän ennen kymmentä pääsimme vihdoin saliin ja menin toiseen riviin vasemmalta katsoen. Oikein hyvä paikka, ja eturiviinkin olisi päässyt. Mä treffasin jonossa suosikkiblogistini Revstanin, jonka kanssa oltiin kyllä etukäteen sovittu tapaaminen. Sekä muutamia muitakin lontoolaiskavereita. Niin ja tässä siis Revstanin mietteitä päivän molemmista tapahtumista.
Ensimmäinen juttu oli nimeltään A Double Spring; paneelikeskustelu mitä veti kirjailija ja The Literacy Consultancy -yrityksen perustaja Rebecca Swift. Muina jäseninä olivat Brittien jesuiittajohtaja Simon Bishop, Ben Whishaw sekä australialainen elokuvantekijä, kirjailija ja taitelija Juliet Darling. Keskustelun aiheena oli mm. armo ja usko ja anteeksianto. Darlingin miesystävän poika puukotti isänsä ja siskonsa muutamia vuosia sitten ja Darling kirjoitti aiheesta kirjan, terapiana itselleen. Siippa oli tunnettu taidekuraattori Nick Waterlow, ja itse asiassa tilaisuuden aluksi nähtiinkin 11,5 minuuttinen filmi A Curator's Last Will And Testament, minkä Juliet Darling oli tehnyt yhdessä Steve Sinnin kanssa.
Swift esitteli Ben Whishaw'n kutsumalla tätä "one of our finest actors". Benillä oli yllään punainen t-paita, nahkatakki, mustat farkut ja mustat kengät. Lyhyehkö tukka, kokoparta ja viikset - Queen-leffan kuvaukset olivat vielä menossa ja Freddie Mercury-look on tietenkin päällä vapaa-ajallakin.
Paneelin aluksi käytiin läpi niitä Waterlow'n muistikirjaan merkitsemää kuraattorin seitsemää suotavaa ominaisuutta (mitä tuossa lyhytelokuvassakin käsiteltiin):
Ja sitten niistä keskusteltiin. Ben sanoi että kaikki nämä koskevat myös häntä, niin taiteilijana kuin yksityishenkilönä. Erityisesti tuo "tyhjä astia" kuvaus; joku voisi mielellään tulla ja täyttää hänet. Miten taiteilija (näyttelijä) on kuin tyhjä astia tai taulu, joka aina täyttyy uudella roolilla. Bishop puhui siitä elämänhimosta, miten voi laulaa ylistystä elämälle ja ilolle. Darling luki muutamia sivuja kirjastaan, mikä oli aika voimakas kokemus ainakin allekirjoittaneelle. Panelistit puhuivat millaiset asiat auttavat ihmistä, joka kokee jotain oikein kamalaa. Darling sanoi että rankan alun jälkeen hän sai tapahtuneesta (miehensä murhasta) valtavasti voimaa.
Waterlow'n murhan jälkeen Australiassa käytiin paljon keskustelua mielenterveysongelmista, niiden hoidoista ja yhteiskunnan vastuusta (pojalla tiedettiin olevan mielenterveysongelmia, oli esittänyt lukuisia tappouhkauksia aiemminkin. Ongelmiin oli koitettu hakea apua). Lääkärit pelkäävät pakkohoitoa ja olisikin vaikeaa sulkea ketään vankilaan sillä perusteella, että tämä ehkä saattaa tappaa joskus jonkun.
Seuraavaksi panelistit puhuivat ihmisen rikkinäisyydestä ja miten siitä voi päästä yli. Ben kommentoi asiaa:
I don’t think I can really say much more than Simon has just said other than … I’ve never really experienced the same brokenness that Juliet is describing. I’ve definitely experienced… I think, you know, falling in love with a person is a similar sensation I suppose in a way of being broken open. I think that’s another state of openness, and an absolute force that you feel helpless to resist and it changes the course of your life. It sort of smashes your life apart […] Something mysterious, inexplicable and not just in love but it can happen, as you say, walking around a rose garden or in front of art or on stage.
Jossain vaiheessa Ben kertoi Hamletista, että hän joskus ajatteli esim. ruuanlaittoa kun esitti Hamletia lavalla. Tämä oli siis se läpimurtorooli Trevor Nunnin ohjaamassa Hamletissa 2004 Old Vicissä. Joskus kesken esityksen unohtaa kaiken muun ja itsensä ja ajelehtii elämän virrassa ja saavuttaa eräänlaisen flow-tilan. Ben koki tämän kuulemma muutamia kertoja Hamletia esitettäessä.
"My experience of the best times in my life and performance is when there has been self forgetfulness and the character is playing you, something has taken over; there is an ease and a sense of life’s flow."
"I think the sensation of being moved by a piece of art is something that is really good for a person’s soul."
Paljon käytiin läpi myös Darlingin tuntoja ja mitä todella tapahtui ja miten paljon jesuiitat auttoivat häntä alkuaikoina (murhan jälkeen). Tunteet ja kokemukset on kanavoitava jonnekin ja tehdä tragediasta voimavara. Lopuksi yleisö sai esittää kysymyksiä ja kommentteja ja muutamia ihan asiallisia tulikin.
Tilaisuuden jälkeen seurasi hetken kaaosta, kun ihmiset halusivat kaikki hypistellä Whishaw'ta jo kappelissa. Mä en halunnut tunkea minnekään, ja lähdin siitä sitten kaupungille.
Seuraava tilaisuus oli illalla klo 20 alkaen. Se oli koko festivaalin päätösjuttu, ja loppuunmyyty jo aiemmin. Aamun tilaisuudessa olisikin ollut tilaa vielä. Mä tulin takaisin hyvissä ajoin, ja istuin kahvilan puolella nauttimassa hyvää uusiseelantilaista sauvignon blancia. Siispä en päässyt eturiviin, koska en jaksanut jonottaa kappelin ovella kauheassa ruuhkassa.
Illan tilaisuus oli ihan erilainen kuin aamupäivän paneeli. Se pääsi alkamaan parikymmentä minuuttia myöhässä ja loppuikin hieman etuajassa, eli siinä mielessä oli aika lyhyt kyllä (reilut puoli tuntia, vaikka piti olla tunti).
The Song of Solomon oli tapahtuman nimi ja siinä joukko australialaismuusikoita säveltäjä Mark Bradshaw'n johdolla esitti tähän tilaisuuteen tehtyä musiikkia. Lisäksi Ben ja näyttelijä Cynthia Erivo lausuivat raamatusta Laulujen laulua (eli entistä Salomon Korkeaa veisua). Bradshaw on tehnyt paljon työtä mm. ohjaaja Jane Campionin kanssa (joka on Juliet Darlingin ystävä ja taiteellinen yhteistyökumppani) ja toisaalta hän on nykyään myös Ben Whishaw'n puoliso. Campionin leffan The Bright Star kuvauksissa miehet tapasivatkin (Ben esitti runoilija John Keatsia, Mark teki elokuvan musiikin).
Koko kappeli oli hämäränä, vain sinertävää valoa hieman ja muutama kynttilä. Kellot soivat hiljaisesti, kutsuen peremmälle. Hyvin harras ja seesteinen tunnelma. Muusikot olivat siroittuneet pitkin etuosaa ja näyttelijät keskellä alttarin edessä lausumassa. Musiikki on sellaista verkkaista, soljuvaa, ambient/new age-henkistä. Bradshaw loihti tietokoneelta ja koskettimilta kummallisia ääniä.
I am come into my garden, my sister, my spouse: I have gathered my myrrh with my spice; I have eaten my honeycomb with my honey; I have drunk my wine with my milk: eat, O friends; drink, yea, drink abundantly, O beloved.
Lausunta oli kaunista ja koko tilaisuus oli hyvin kaunis ja eleetön. En siellä sitten tietenkään ottanut kuviakaan. Ja esiintyjät poistuivat keskikäytävää pitkin ja katosivat jonnekin. Vein tuliaiseni yhdelle järjestäjistä, joka vannoi antavansa sen joko Benille tai Markille.
En tiedä pitääkö paikkansa, mutta päivän kummankin tilaisuuden perusteella voisin melkein sanoa että hra Whishaw on hengellinen, ehkä jopa hieman uskonnollinen henkilö.
Kyllä kannatti mennä silti, vaikka joidenkin "fanien" käytös oli pöyristyttävää ja iltatilaisuus oli niin lyhyt. Pidin kovasti kuitenkin kaikesta näkemästäni ja kuulemastani. Sitäpaitsi näillä kahdella festarin teemamaalla on aina erityinen paikka mun sydämessä!
PS. Tässä linkki viiteen videoon joissa Ben lukee Juliet Darlingin runoja.
Tuliaiset 'Shawsin pariskunnalle :-)
Kaikki kuvat omiani.
Tunnisteet:
Ben Whishaw,
festivaalit,
Lontoo,
Mark Bradshaw
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)