ES Theatre Awards 2014 voittajat

Ärsyttää kun tätä ei televisioida eikä näytetä striiminä mistään. No, huomenna tulee koostelähetys sitten telkkarista. Tänään siis kuitenkin juhlittiin perinteistä (tämä oli jo 60. kerta) Evening Standard Theatre Awardsia Lontoon Palladium-teatterissa. Ehdokkaista blogasin jo aiemmin. Linkeissä sitten aina oma juttuni ko. näytelmästä.

Ensimmäisenä jaettiin lupaavimman uuden näytelmäkirjailijan palkinto, ja sen ojensi National Theatren tuleva taiteellinen johtaja Rufus Norris. Voittajana Beth Steel, jonka näytelmä Wonderland sai ensi-iltansa Hampstead Theatressa. Näkemättä on.

Sitten Luke Treadaway ja Vanessa Kirby tulivat ojentamaan palkinnon parhaalle uudelle tulokkaalle, ja voittajaksi tuli Laura Jane Matthewson (näytelmästä Dogfight). Näkemättä tämäkin.

Kaksi näyttelijäparia, jotka kaikki olen nähnyt lavallakin: Billie Piper & Laurence Fox, Anne-Marie Duff & James McAvoy

Damian Lewis jakaa palkinnon parhaalle ohjaajalle. Voittaja on Jeremy Herrin (Wolf Hall ja Bring Up The Bodies). Kieltämättä molemmat näytelmät olivat erinomaisia. Hauska sattuma, että Damian Lewis esiintyy itse niistä tehdyssä tv-sarjassa (tulee ensi vuonna telkkarista Englannissa).

Damian Lewis ja Helen McCrory saapuvat.

Mitäs on seuraavaksi. Mä siis naputtelen tätä samalla kun seuraan uutisointia Twitteristä :-p

Beyond Theatre Award, ja sen jakaa Sienna Miller. Saajana on diskomusikaali Here Lies Love. Hmmm... Näkemättä on sekin. Meni siis nyt syksyllä National Theatressa.

 Luke Treadaway ja B. Cumberbatch 

Jaahans, ja itse Sir Ian McKellen antaa ES:n spesiaalipalkinnon (Editor's Award) Kate Bushin Before the Dawn spektaakkelikonsertille. Mielenkiintoinen valinta, koska se kuitenkin oli musiikkikonsertti, jos kohta hyvin paljon teatterielementtejä sisältänyt. Mutta sen olen nähnyt livenä ja palkinto on ansaittu.

Ian McKellen esittelee Kate Bushin.

Parhaan lavastuspalkinnon saa Es Devlin ja näytelmänä American Psycho, joka meni Almeidassa. Olihan se hieno, ja sen ajan hengen hyvin tavoittava. Ja Devlin on varsinainen taitava kehäkettu. Carey Mulligan jakoi tämän palkinnon.

Ja sitten aina ihana Eddie Redmayne jakaa parhaan revival-näytelmän palkinnon, ja se menee Skylightille! Ihan ansaittu tämäkin, koska se oli kyllä erinomainen.

Eddie Redmayne palkintokorokkeella.

HURRAA!! Yksi mun kuluneen vuoden suosikeista eli Rona Munron The James Plays (näiden kaikkien jutut vielä ns. vaiheessa, mutta ensi viikolla saan ne valmiiksi!!) voitti sitten parhaan näytelmän palkinnon. Vaikka niitähän oli 3 eri näytelmää, mutta jostain syystä tässä olivat niputettu yhdeksi. Jakajana vallan sopivasti James McAvoy.

James McAvoy muikistelee.

Sitten paras miesnäyttelijä. Viime vuoden naisvoittaja eli Helen Mirren ojentaa pystin... tadaa: Tom Hiddlestonille! Kyllä ihan ansaittu tämäkin, mutta toki tykkäsin kovasti muistakin miesehdokkaista (Mark Strong ja Ben Miles). Mutta Hiddlestonin nimirooli Coriolanuksessa oli mahtava. Kirjoitin siitä useammankin kerran, koska näin livenä kahdesti ja NTLivessäkin kerran.

Helen Mirren ja Tom Hiddleston.

Liekö syynä se että viime vuonna miespääosan jakoi kaksi näyttelijää (Adrian Lester ja Rory Kinnear) että kumpikaan heistä ei ollut jakamassa naispääosan palkintoa. Vaan siihen hommaan on pestattu Idris Elba. No, kuiteskin, pysti menee Gillian Andersonille näytelmästä A Streetcar Named Desire. Jonka NTLive esityksenkin missasin, kun olin juuri silloin Lontoossa kun se Suomessa esitettiin. Hieman ylläri mulle, koska toivoin ja uskoin että Helen McCrory olisi voittanut Medeasta. No, aina ei voi voittaa.

Yksi illan palkintojenjakajista ja voittajista,

Herrat Cumberbatch ja Hiddleston.

Viimeisenä palkintona jaetaan erikoispalkinto brittiläisen teatterin hyväksi ja sen jakaa Benedict Cumberbatch. Saajana upea näytelmäkirjailija Tom Stoppard, joka sai kymmenennen ES Theatre Awardin muuten sitten tämän myötä (enemmän kuin kukaan muu koskaan).

Tom Stoppard pitää kiitospuhetta.

Tässä vielä linkki tuloksiin ja on siellä kuviakin. Multa jäi mainitsematta paras musikaali eli The Scottsboro Boys. Kai se sitten oli paras, ainakin näiden kriitikoiden mielestä.

Jatkobileissä Mark Strong ja Ian McKellen

Sitten siihen lupaamaani viime vuotisen gaalan kohuun. Eli ES Theatre Awards jaettiin aiemmin avoimen äänestyksen perusteella. Raadissa oli johtavia teatterikriitikoita ja systeemi toimi näin: jokainen sai antaa kolmelle suosikilleen pisteet 1-3. Parhaalle kolme, tokalle kaksi ja kolmannelle yhden. Sitten ne laskettiin yhteen ja keskusteltiin asiasta. Joskus tässä vaiheessa ihmiset vielä muuttivat pisteitään toisten hyvien perustelujen johdosta. No, 3 vuotta sitten systeemiä muutettiin, eli kaikki joutuivat antamaan pisteensä sokkoina ja sai vain mainita 3 omaa suosikkiaan toisilleen, mutta ei niiden järjestystä. Kukaan kriitikoista ei pitänyt tästä uudesta systeemistä.

Kun viime vuonna sitten Helen Mirren voitti, se tuntui monesta raatilaisesta epäreilulta. Koska heidän keskusteluissaan ei Mirreniä juuri mainittu, ja tuntuikin hieman kummalta että niin moni olisi silti antanut paljon pisteitä tälle. Mutta koska äänestys oli salainen, kukaan ei tiedä vaikka moni olisikin sitten kuitenkin äänestänyt Mirreniä, vaikka puhui muuta. Ainakin Evening Standardin oma kriitikko Henry Hitchins oli kuulemma muuttanut omia pisteitään äänestyksen jälkeen. Juttua aiheesta.

Tämän jupakan seurauksena 3 raatilaista erosi - Charles Spencer (The Telegraph), Georgina Brown (The Mail on Sunday) ja Susannah Clapp (The Observer). Näistä viimeksimainittu kirjoitti asiasta lehdessään... kiinnostavaa tekstiä! Hän myös kritisoi sitä että enemmän ja enemmän palkinnoista jaetaan ilman raadin äänestystä, ihan muiden henkilöiden päättäminä.
Sitäpaitsi tämä tuomaristo/raati on nyt nimetty uudelleen neuvoa-antavaksi (advisory panel). Hah.

Jatkoilla Tom Hiddleston, Damian Lewis, Helen McCrory, Dominic West ja Bee Schiffer.

Noh, tänä vuonna sitten äänet menivät noin. Muutamaa voittanutta esitystä en ollut nähnyt, niin en niitä kommentoinutkaan sen enempää. Muutaman palkinnon olisin minäkin jakanut noin, ja muutama meni eri tavalla kun itse ajattelin. Ja muutamasta ei oikein ollut edes suosikkia (miesnäyttelijäkin olisi voinut mennä kelle hyvänsä kolmesta).

Mutta vähän tuntuu että onko palkinnon arvostus kovinkaan suuri, kun sen jakoperusteet ovat hieman epämääräisiä? Tämän päivän nettilehdessä sitten raatilaiset kertovat valinnoistaan...


Kuvien copyright: jaa-a, ken sen tietää. Aika monessa kyllä lukee se.

Frankenstein / NT Live 24.11.2014

Tämä on se versio minkä olen nähnyt vähemmän kertoja, ja kylläpä tuntuikin raikkaalta ja hyvältä, nähdä taas se parempi Victor! Melkeinpä tällä kertaa voisin sanoa että tykkäsin enemmän tästä, ainakin tällä katselukierroksella.

Kaikenlaisia pikkuvertailuita tuli taas tehtyä kun viime viikolla näki sen toisen version. Esimerkiksi Jonny Lee Millerin Creature koittaa käyttää puhetta jo paljon aiemmin, ilman siis että DeLacey sitä alkaa opettaa. Lisäksi JLM:n notkeus; miten aikuinen mies saa omat varpaat suuhunsa, mysteeri! Ja loppukohtauksessa hienoa miten Victor liikkuu/ryömii ihan samoin kuin Creature alussa, ja puhekin alkaa olla yhtä alkeellisella tasolla. Kun sen sijaan Creature puhuu melko sujuvasti jo. Osat ovat vaihtuneet.

Jotenkin rytmitys ja se täysillä näytteleminen on tämän version Victorilla (Cumberbatch) paremmin hallussa, kun "sillä toisella". Ja tarttee sanoa että ne Victorin vaatteet, erityisesti pitkävartiset saappaat ja liehuvat takin helmat, ovat aika pukevia. Eikä yhtään pahaa tee katsoa punatukkaista hiuspörröä pulisonkeineenkaan :-))

Naomie Harris on vaan ihana!

Kiva että Finnkino toi tällä katselukierroksella molemmat eri versiot nähtäville, myös tämän vähemmän Suomessa näytetyn. Vaikka kyseessä on sama näytelmä, niin ne ovat silti niin erilaiset. Molempi parempi.

Valitettavasti tällä kertaa ei ollut paikan suhteen niin hyvä tuuri kun viime viikolla, sillä mun vieressä istui karkkeja mussuttava ja rapistava tyyppi, joka vielä ryysti juomapullosta aika kovaäänisesti. Ja istui hyvin levottomasti. Olikohan ekaa kertaa katsomassa näytelmää... Huoh kummiskin.

Dark Side of the Mime / Tampereen Teatteri 22.11.2014

Luin tästä keväällä Hesarista, ja harmittelin vietävästi kun siinä vaiheessa olin missannut mahdollisuuteni. Suureksi ilokseni bongasin alkusyksystä, että se saapuu muutaman esityksen vierailulle Tampereen Teatterille. Liput lähti varaukseen samantein ja lunastinkin ne ilman että oli tietoa mistä saan seuralaisen mukaani. Onneksi Talle järjesti "sokkotreffit" ja sain seuraa, vaikka sittemmin kävikin ilmi, että sokkotreffiseurani Eija olikin vanha tuttu! Vielä parempi juttu siis.

Marc Gassot on ottanut perinteisen, ehkä hieman pölyisenkin mimiikan hampaisiinsa ja suorastaan räjäyttänyt siitä kaikki hämähäkinseitit pois. Ihan turhaan ei tällä ollut ikärajana K18. Valtavan hieno esitys, mutta ei kaikille kovin pienestä säpsähtäville tarkoitettu. Akse Petterson vastaa ohjauksesta.

Marc on kyllä huipputaitava. Miten ihmeessä hän saa aika vaivattoman näköisesti loihdittua katsojien eteen toinen toistaan irvokkaampia näkyjä...? Oli kyseessä teurastukset, suihinotot, naisen nahkoihin pukeutuminen, moottorisahalla päiden katkonta... Sukelluskohtaus (samoin kuin siihen yhteenkin ruumiinaukkoon sukeltaminen) oli toteuttu taitavasti, äänien vaimentumista myöten.

Aina välillä palattiin iloiseen ja kepeään musiikkiin ja miimikko tanssahtelee keveästi ympyrää... Ja ta-daa, sitten taas takaisin siihen K18-kamaan.

Esityksessä on mukana myös ääniä, nimittäin loistava äänitehostemies-muusikko Karl Sinkkonen vetää nurkassa kaikenlaisia tehosteita. Eikä Marc itsekään hiljaa ole. Suhinat, surinat ja sellaiset olikin ihan jees, mutta jostain syystä omiin korviin töksähti kun mukaan otettiin ihan sanat. Ehkä englanti olisi vielä voinutkin mennä, mutta suomi ei. Se oli kyllä ainoa pienen miinuksen saanut asia koko hoidossa.

Tunnin verran kun nauraa kippurassa niin voin sanoa että poskiin koskee, ja kovasti.

Ei voi kauheasti kertoa mitä muuta esityksessä tapahtuu, mutta helkkarin viihdyttävä se on. Yleisökin pääsee/joutuu mukaan, eikä todellakaan auta istua "turvassa" rivin keskellä, tai katsomon takaosassa. Avustajat saivat kyllä suuret aplodit. Yhdessä kohdassa herra miimikko heittäytyi suoraan syliimme ja ryömi siitä penkkiriviämme eteenpäin...

Talle haastatteli Gassotia ihan juurikin, kannattaa lukea, sieltä hieman taustatietoja mistä Dark Side of the Mime sai alkunsa. Talle kävi toki esityksenkin katsomassa.

Muutama lehtijuttu Dark Side of the Mimesta; NYT-liitteessä viime huhtikuussa, ja Hesarissa toukokuussa.

Nyt on myös mahdollista tukea tämän viemistä Edinburghin fringe-festareille 2015!!


Ylimmän kuvan copyright Sabrina Bqain.
Muut kuvat copyright Teemu Nurmelin.

Poksi / Sorin Sirkus 22.11.2014

Jokavuotinen perinne eli Sorin Sirkuksen joulushow saatiin tänä vuonna käytyä jo heti esitysten alkupäässä. Tällä kertaa meillä oli 9-henkinen seurue, ja vaikka paikat olivat taaimmaisella rivillä, niin näkyvyys oli loistava. Tänäkin vuonna pelottava popcorn-myyjä puuttui (tulin siihen tulokseen että hänen lapsensa lienevät jo poistuneet sirkuslaisten muonavahvuudesta ja siksi hänkään ei enää talkoile?). Narikka ei ole varmaan koskaan ollut noin sujuvan nopsa; heille spesiaalikiitokset!

25-vuotisjuhlaesitys oli väreiltään mustavalkoinen, sävytettynä rippusella harmaata ja hopeaa. Ei ihan niin värikästä kuin on totuttu näkemään. Mutta Kitte Klemettilän suunnittelemat puvut ovat silti aina näyttäviä. Toinen kadonnut elementti oli livemusiikin puuttuminen. Se hieman harmitti, sillä ainakin minulle se elävä bändi (tai edes dj) on ollut iso osa kokonaisuutta. Myös trampoliininumeroa jäin kaipaamaan. Sen sijaan nähtiin paljon ilmassa tapahtuvia akrobatianumeroita, jotka on kyllä mun suosikkeja.

Nämä kaksi upeaa kuvaa on ottanut Kristian Wanvik

Mutta pääasia oli kunnossa eli upeat esiintyjät! Toinen toistaan hienompia juttuja ja taitavampia nuoria. Mun ykkössuosikiksi kohosi Kalle Pikkuharju, jolle tämä oli ensimmäinen joulushow. Miten kukaan voi olla näin elastinen ja loistava esiintyjä? Tästä 14-vuotiaasta akrobaattimestarista toivottavasti kuullaan vielä! Ensin hän tasapainoili kuution päällä ja myöhemmin vielä jalka/käsiakrobateerasi isojen pallojen kanssa.

Tulinumero on aina hieno. Ja tyttöjen pyramidimuodostelmat, huh! Kyllä pitää olla vahvat reidet alimmaisilla. Tykkäsin myös kovasti rullia tasapainottelavasta kaksikostakin. Ja erinomaisia jonglöörejä! Entäpä sitten tyttöjen heittonumerot, siis missä vahva poikakaksikko viskeli yhtä tyttöä keskellään.

Kimaltavat vanteet eivät enää näyttäneet semmoisilta lainkaan, kun valot välkehtivät niissä. Ihan kuin avaruusolennot olisivat vallanneet niitä pyörittävän tytön.

Erityismaininta tyylikkäille ohjelmanumeroiden vaihdoille. Kun porukka vei tai toi turvapatjoja tai mitä tahansa rekvisiittaa, siitä oli tehty ihan omia pikku esityksiä. Ja ikuisesti jäi vaivaamaan ilmojen halki lipuneen valaistun kuution kohtalo; minne se ihminen sieltä sisältä katosi??

Taas kerran siis tasokasta viihdettä, mutta ehkä hieman laimeampi esitys kuin yleensä. Olen tykännyt temaattisista, juonellisista kokonaisuuksista. Vaikka nytkin oli yhtenäinen visuaalinen teema, niin numerot olivat erillisiä juttuja, eivätkä osa isompaa kokonaisuutta. Ei missään nimessä heikko esitys, mutta kun Sorin Sirkus on itse asettanut niin korkean riman huipputasoisilla joulunäytöksillään, niin siihen nähden tämä ei ihan samaan yltänyt.

Ja taas kerran huomaan oman sirkusterminologian puutteeni. Pitäisiköhän pyytää joltakulta asiantuntijalta apua, kun en tiedä temppujen nimiä...


Kaksi merkittyä kuvaa on ottanut Kristian Wanvik, loput kuvat omia.

Koneet! Tampereen nousu ja tuho / Teatteri Siperia 21.11.2014

Pakko oli uhrata Tampere Filharmonian konsertti perjantailta (ja koska kukaan ei huolinut mun lippua sinne, niin jäi sitten käyttämättä, byääh) että pääsin katsomaan tätä esitystä. Olin alunperin menossa ensi-iltaan 29.10., mutta sitkeä lenssu esti sen. Ja koska tämä oli tokavika esitys, niin uhrauksia on joskus tehtävä. Eikä todellakaan ollut mikään uhraus...

Tämä oli sitäpaitsi mun ihkaensimmäinen vierailu Teatteri Siperian kiinteistöön Sorinkadulla. Miten se onkin siellä niin huomaamattomasti piilossa, vaikka ohitse olen ajanut kymmeniä ja satoja kertoja Tampereen Valtatietä. Hyvä kun nyt tuli käytyä ennenkuin kaunis vanha puutalo puretaan lähiaikoina kokonaan :-(

Niin. Teatteri Siperian Koneet! Tampereen Nousu ja Tuho kertoo mm. Tampereen historiasta. Ja samalla nykyisyydestä ja tulevaisuudestakin. Pohjois-Karjalasta muuttanut rouva Papunen (Riikka Papunen) haluaa tutustua kotikaupunkiinsa pintaa syvemmältä ja alkaa nauhoittamaan Tampereen ääniä Tupin kanssa. Tämä johtaa hänet varsinaiselle matkalle...

Ei tämä mitenkään tavanomainen esitys ole, mutta ennen väliaikaa oli enemmän "normaali" kuin sen jälkeen. Mutta en silti voi väittää kaikkea ymmärtäneeni (nainen jonka kyljessä on kampi?). Bonuksena opin paljon uusia asioita Tampereesta. Siinä missä Rouva Papunen on kertojana ja tarinan kuljettajana (ainakin aluksi), niin hyvin taustatukea antavat Marika Heiskanen ja Mira Taussi. Joista varsinkin viimeksimainittu tuo myös tanssillisia elementtejä mukaan.

Esityksessä on paljon hieman irrallisia kohtauksia, mitkä saadaan kyllä oivallisesti nidottua löyhästi yhteen saman Tampere-sateenvarjon alle. Marika Heiskasen kertoma vanha kansansatu Baba Ayubista ja Hirviöstä oli koskettava ja ajatuksia herättävä. Ja se tamperelaisen aseteollisuuden esittäminen muotinäytöksen tyyliin - huippu! Ja ensimmäisen GSM-puhelun tarina, jeee! Jokseenkin huvittavaa kun tietää mitä Nokialle sittemmin kävi.

Entäpä sitten Adolf Aarnon tuhoon tuomitut lentoyritykset ja Tuukka Huttunen kyborgi T-500 Jack Finlaysonina? Huh, vaikuttavaa. Tuukka Huttusella on joku maaginen ote, koska mies on aina yhtä taitava. Ne herran ääniefektit...

T500 Jack Finlayson ja Sarah Connor-Tampere

Yleensäkin koko Terminator-juttu musiikkeineen muineen (naurettiin hetkittäin Eevan kanssa niin paljon, että ainakin minä meinasin pudota tuolilta). Vuonna 2318 maailma on huonossa jamassa, Tampere Elysium Resortin alueella asuu eliittijoukko, ja kyborgit suojelevat sen rajoja. Mitä tekee Sarah Connor-Tampere, kun lapsensa pitäisi päästä sinne hoitoon? Basilica, what would you do?

Oikeasti, jos ei ole nähnyt Huttusta kybogina on missannut paljon. Muita syitä tämän katsomiseen ei edes tarvita. Ja hei, siihen on vielä mahdollisuus, koska esitykset jatkuvat loppukeväästä, kun rouva Papunen on ensin lisääntynyt. Hienoa!

Pahvilaatikot ovat varsin monikäyttöisiä; tässä ne taipuvat moneksi. Tampereen pienoismallista ties vaikka mihin. Varsinainen laatikkoleikki esitys olikin, monessakin mielessä.

Tässä on esitys jossa katsoja joutuu miettimään aika paljon itsekin eli hieman vaativampaa teatteria. Mutta ah niin antoisaa.

Blogistikin pääsi kuvaan!

Nähtiin ennen poislähtöä ohjauksesta vastannut Mikko Bredenberg, ja päästiin kiittämään ihan henkilökohtaisesti. Koko näyttelijäryhmä & ohjaaja vastasivat käsikirjoituksesta porukalla. Ääni- ja valosuunnittelukin oli vallan passelia, ja sopi tuohon tilaan mainiosti. Ikkunoiden edessä välkkyvät loisteputket jäivät erityisesti mieleen.

Kokonaisuutena ihan älyttömän toimiva ja hieno, tykkäsin kovasti. Eeva oli valmis menemään jopa niinkin pitkälle, että tämä olisi ihan vuoden parhaita esityksiä. Mene ja tiedä, mutta ehdottomasti katsomisen arvoista! Tämmöistä teatteria lisää.

Kiitokset kilteille kahvionhoitajille, joilta sai santsikupin teetä pienellä alennuksella. Sitäpaitsi piparkakut olivat tosi hyviä. Ja extrakiitos tuottaja Venla Moisalalle, joka jaksoi kärsivällisesti loppumatonta sähköpostikirjeenvaihtoamme :-)


Valokuvien copyright Panu Hokkanen
Omat kuvat minä ja Eeva.

Jeffrey / Helsingin Gayteatteri 20.11.2014

Varsinainen sekametelisoppa, mutta hyvin värikäs, hauska ja suorasukainen! Ja mikä soundtrack! Marraskuiseen arki-iltaan viihdettä koko rahan edestä. Esitys oli loppuunmyyty, kuten kaikki loputkin, joten sorry vaan, missasitte tämän viihdepläjäyksen. Ensi kerralla kannattaa hankkia HGT-liput hyvissä ajoin (varasin omat jo syyskuussa).

Paul Rudnickin käsikirjoittamassa Jeffreyssä seurataan samannimisen tyypin (jota Petri Piatu Puhakka näppärästi esittää) kipuilua elämässä. Bilettämiseen ja irtosuhteisiin kyllästynyt näyttelijä & tarjoilija kohtaa salilla elämänsä miehen, juuri kun on päättänyt lopettaa seksin kokonaan. HIV-positiivinen Steve (Jarno Pimperi) olisi kaikinpuolin täydellinen, mutta Jeffrey ei halua sitoutua, varsinkaan pian kuolevaan mieheen.

Jeffrey ja Steve

Näytelmässä on paljon väriä, räiskyviä tunteita ja kaikenlaisia kliseitä, mutta jotenkin se luovii itsensä läpi karikoista. Tarina sinänsä tuntuu hetkittäin olevan ihan toissijainen. Herkullisia tyyppejä pursuaa joka kohtauksessa. Erityisesti mieleen jäivät Mikko Aution Isä Dan ja Makla Laineen toimittajatyyppi (joka muistutti ihan kauheasti yhtä aktiivista tamperelaista teatterikävijää).

Periaatteessa näyttelijöitä oli 12, mutta erilaisia tyyppejä oli kymmeniä ja kymmeniä. Tässä on upea puvustus (a'la Cris af Enehielm ja työryhmä) ja toki myös peruukit ja maskeeraus. Ja taitavat näyttelijätkin toki. Moni oli tuttu aiemmista HGT:n esityksistä ja tuntuivat pistävän parastaan tässä.

Seksiaddiktien kokouksessa

Ei tämä nyt pelkkää hilpeää Pride-festaria ollut, vaikka lopussa sellainenkin koetaan (NE PUVUT!!). Jeffreyn ystäväpariskunta Sterling (varsin elastinen Raino Ranta & Darius (kauniiksi meikattu Andreas Ikonen) - joka on muuten Cats-musikaalin bimbo tanssija, kohtaavat ikävyyksiä, ja ne väkisin heijastuvat myös Jeffreyn elämään.

Darius ja korkeat korot

Ja miten nämä kaikenkokoiset ja -näköiset miehet pystyy keekoilemaan niin korkeilla koroilla, se on arvoitus. Mä en itse pysyisi pystyssä edes puolet matalammissa :-)

Istuttiin Minjan kanssa eturivissä ja yhdessä vaiheessa sain syliini ihanan ison vaaleanpunaisen My Little Ponyn :-) Harmi kun se piti antaa pois.

Hurjan iso kiitos taas HGT:lle; vallan mainio esitys!

HGT-kuvien copyright Tiina Rantala

Evita / Tampereen Työväen Teatteri 19.11.2014

Neljäs kerta Evitaa jo tänä syksynä, ja kolmatta kertaa TTT:llä. Mutta kun ennakossa ja ensi-illassa oli "se toinen" miehitys, niin pitihän se Jari Ahola Che'n roolissakin nähdä.

Lari Halme oli taas erinomainen Magaldi; raamikas ja ennenkaikkea komeaääninen. Nyt Evana Maija Rissanen, ja tarttee sanoa että mun mielestä tämä oli parempi roolissa kun Laura Alajääski, joka ei huono ollut sekään. Mutta Maija lauloi tasaisen kauniisti, niin balladeissa kuin muutenkin. Ja lisäksi näyttelijänä myös ilmeikäs, kaunis ja kantoi kaikki Evan näyttävät puvut upeasti. Mika Honkanen oli taas Juan Peron, ja ei se vaan ihan toimi, ääni ei ihan riitä. Rakastajjatern roolissa Emmi Kaislakaria tuurasi understudy Heidi Seppälä. Ihan hyvin lauloi, vaikkakaan ei Emmin veroinen ollutkaan.

Mutta Jari Aholan Che! Karismaa pullollaan, ja otti hyvin roolin haltuun. Kun istuttiin neljännen rivin melkein keskivaiheilla, niin siitä näki ilmeetkin hyvin. Hyvä se oli, ja hetkittäin Jari pääsi vähän revittelemäänkin äänen kanssa. Tykkäsin!! Voikun TTT nyt antaisi Jarille paljon lisää myös musikaalirooleja, kun se on vaan NIIN hyvä.

Nyt kun tän on jo niin monta kertaa nähnyt, niin musiikkikin alkaa pikkuhiljaa tuntua paremmalta. Osa kappaleista on edelleen hieman tylsähköjä (mm. Politiikan taide). Muutamat kohtaukset toimii hyvin, kuten vaikkapa se kun Evan huoneeseen lappaa miehiä ja Che työntää niitä toisesta ovesta ulos. Ja tykkään kovasti mylös Sateenkaari-kiertue biisistä ja siitä Evan maailmanympärysmatkasta.

TTT:n suuren näyttämön jalkatiloille isot kiitokset myös, ne on yhdet Suomen parhaimmista ja tilavimmista. Evan puvut häikäisee edelleen, ne on vaan komeita. Hauska taas huomata miten Evan tukka vaalenee kokoajan kun esitys etenee...

Yleisö oli kyllä huomattavan vaisua, vaikka sali oli viimeistä paikkaa myöten täysi. Ystäväni Laura sai vikan lipun, joten siitä tiedän että oli ihan täyttä :-) Monet kyllä tuntuivat tykkäävän, ainakin mun ympärillä moni kommentoi miten oli hyviä laulajia ja näyttävä esitys.

Yksi asia mistä pitää kyllä moittia. Yleisö ei yhtään tiedä millon esitys loppuu. Lopussa on harras kohtaus, tunnelma hyvinkin seesteinen. Sitten yhtäkkiä Che tulee kertomaan miten Evan ruumis katosi 17 vuodeksi. Yleisö taitaa jäädä odottamaan vastausta tähän arvoitukseen. Ainakaan kukaan ei tälläkään kertaa tiennyt että esitys loppui ja pitäisi alkaa taputtamaan... Voiskohan sen Chen tietoiskun jättää vaikka kokonaan pois?

Muuten ei valittamista, mutta nyt taisi Evita hetkeksi piisata. Jos vaikka joku muu musikaali välillä.


Kuvien copyright Teppo Järvinen/TTT

Älä Pukeudu Päivälliselle / Tampereen Teatteri 18.11.2014

Enpäs olisi tätä ihan heti uskonut, mutta tässä oli farssi josta pidin! Ja paljon pidinkin! Viime vuosina olen tullut siihen tulokseen, että farssi ei ihan ole mun juttu. Juu, monet on olleet ihan hyviä ja viihdyttäviä, mutta enimmäkseen niitä katsoessa tulee sellainen myötähäpeän fiilis. Joten olen alkanut vähentämään aktiivisesti farssien katselua.

Tätäkään en ollut ajatellut sisällyttää syksyn teatterikalenteriini, mutta niin vaan löysin itseni ensi-illasta eilen. Ja hyvä että löysin, koska tämä oli tähän mennessä Tampereen Teatterin paras esitys tänä syksynä! Kyllä, olin varannut liput Villikalkkunaan ja Ihmisen Osaan jo aikaa sitten, ja odotukset olivat korkealla. Jostain syystä kumpikaan ei oikein kauheasti sytyttänyt, varsinkaan ensiksimainittu (kyllä, kirjoitan niistäkin jotain lähiaikoina). Joten eilen oli kiva nähdä että TT:n tenhovoima ei olekaan kadonnut!

Nelisen vuotta sitten näin ranskalaisen Marc Camolettin farssin Lentävät Morsiamet samaisessa teatterissa ja tykkäsin siitäkin kovasti (ehkä Camolettin farssit ovat siis se poikkeus mistä tykkään?) ja olen nähnyt saman myös huikean upeana versiona teatteriarkistossa Lontoossa (Boeing Boeing).

Älä Pukeudu Päivälliselle ei sisällä mitään elämää syvempää tarinaa (ei kuulune farssin käsikirjoitukseen koskaan) mutta ei sitä tarvitakaan. Tarvitaan vaan erinomaisia näyttelijöitä, ennalta-arvattavia väärinkäsityksiä, kielellistä iloittelua ja pikkutuhmia repliikkejä. Pikaisia parinvaihtoja, pieleenmenneitä juonitteluita ja herkullisia henkilöhahmoja. Kaikkia näitä löytyy roppakaupalla.

Jos nyt tarinasta haluaa tietää niin TT:n kotisivuilta löytyy hyvä tiivistelmä:

Bernard on suunnitellut viettävänsä iloisen viikonlopun rakastajattarensa kanssa upeassa huvilassa Ranskan maaseudulla. Miten käykään, kun anoppi sairastuu flunssaan eikä Jacqueline-vaimo lähdekään Pariisiin? Miksi paikalle tilatun hemaisevan gourmetkokin kohokas läsähtää jo uuniin, ja miksi suihkeasäärinen valokuvamalli ei osaa kulkea korkokengissä?

Ystävä Robert liittyy seuraan, mutta onko hänestä selvittämään Bernardin synnyttämää soppaa vai onko hänelläkin lusikka liemessä. Tarjolle on tuotu monta herkullista valkoista valhetta ja makoisaa salaisaa suudelmaa, ennen kuin on päästy puoliyöhön ja kaikilla on pyjamat päällä. Jäljellä on vain pulmallinen jälkiruoka: kuka missäkin nukkuu - ja kenen kanssa?

Erityisesti Jukka Leisti on huikeassa vedossa muka kuivakan Robertin roolissa. Paljoa ei jää jälkeen myöskään ratkiriemukas kokki/sisarentytär/rakastajatar Mari Posti (Susette). Ville Majamaa (Bernard) on aina taitava, vaikka nyt käheä ääni hieman toi lisäjännitettä kestääkö se loppuu asti. Maruska Verona (Suzanne) oli yliampuva seksipommi, eli juurikin sopiva rakastajattaren rooliin. Ja Elina Rintala oli aivan mielettömän hehkeä ja ihastuttavan juonikas Jacqueline! Georgen rooli on melko pieni, ja Markku Thure motoristihenkisenä teurastajana voisi olla hieman pelottavampi (nyt oli liikaa iloista pilkettä silmäkulmassa).

Mikko Viherjuuren ohjaus oli letkeää ja mutkatonta. Koko näytelmä oli sellainen hattaramaisen kevyt ja iloinen, joka sai posket särkemään naurusta. Varsinkin Leistin ja Majamaan keskinäinen sanailu ja se fyysinen kokoero oli yksi näytelmän kohokohdista. Se varmaan vielä paranee kun esityksiä tulee lisää.

Taidankin harkita jos keväällä tulisin uudemman kerran, ja toisin vanhempankin katsomaan. Tätähän esitettiin TT:llä vuoden 1993 ensi-illasta ikuisuus (7 vuotta) ja silloin päärooleissa loistivat (no itse en moista valitettavasti todistanut, mutta monen olen kuullut kehuvan) Esko Roine ja Antti Litja (joka oli nytkin ensi-iltayleisön joukossa).

Lavastuskin on näyttävä (kiitos Marjatta Kuivasto) ja puvut herkullisia (erityisesti lukuisat Bernardin vaihtuvat & värikkäät vaatteet ovat silmäkarkkia); niistä vastaa Mikko Saastamoinen.

Väliaikaleivos oli ihanan kevyt ja raikas, hölmö kun en tajunnut kuvata sitä, kun jos meillä tämä teatteriblogistien "parhaat väliaikatarjoilut" haaste joskus vaikka konkretisoituukin. Mutta mä olenkin puolukan ystävä.

Kaiken kaikkiaan ihana ja iloinen ilta, josta jäi pitkäksi aikaa hyvä mieli! Esitys sopii pikkujouluaikaan kuin nenä päähän, ja kilpailee tasaväkisenä TTT:n Vielä Ehtii:n kanssa syksyn hauskimman näytelmän tittelistä. Molempi parempi, eli käykää katsomassa kumpikin, jos haluatte piristystä talven synkkyyteen!


Kuvien copyright: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Terveisiä Kalevalasta! / Espoon Kulttuurikeskus 18.11.2014

Halusin mennä katsomaan tätä esitystä, koska siinä laulaa Jyri Lahtinen ja pianoa soittaa Jukka Nykänen (joka vastaa myös sävellyksestä). Kai siinä on perustetta riittämiin? Kun liputkin olivat lähinnä hintatasoa "naurettava" ja esitys oli iltapäivällä (että ehti hyvin taas illaksi Tampereelle teatteriin) niin muita syitä ei tarvittu. Sitäpaitsi musiikkiteatteriesitys Kalevalasta kuulosti kiinnostavalta.

Enkä saanut pettyä! Nelisenkymmentä minuuttia pitkä esitys oli hauska, mukaansatempaava, iloinen ja kaikinpuolin viihdyttävä. Läpilaulettu tarina ei tarvinnut paljoa rekvisiittaa, mutta välillä arkusta kaivettiin jotain pientä. Kaikki laulajat olivat hirvittävän upeita. Raikas vaalea lettipää Aino (Elli Vallinoja) oli ihastuttava, varsinkin ahveneksi muututtuaan kalapipossa. Hanna Kaila oli rempseän hauska ja sopivan teatraalinen Pohjan Akka. Parta puuttui, mutta muuten Ari-Matti Hedman oli oivallinen Vaka Vanha Väinämöinen. Jukka Nykänen oli Joukahainen, mutta keskittyi pääasiassa vain pianonsoittoon. Aivan älyttömän hieno pianisti, joka osaa kaikki soittotyylit. Sokerina pohjalla tietenkin Jyri Lahtisen seppä Ilmarinen. Poikamainen pilke silmäkulmassa mennään - ja lauluääni vaan nyt on parasta tässä maassa. Mä voisin kuunnella ihan minkälaista musiikkia tahansa tämän miehen laulamana. Voisko vaikka laulaa puhelinluetteloa?

Moni Kalevalan tarina saa lihaa luiden ympärille, sammon taonnasta Ainon ja Väinämöisen ongelmalliseen suhteeseen. Mutta lopussa rakkaus ja ystävyys voittaa. Jos oli Nykäsen sävellys mukaansatempaavaa, niin sitä oli Jukka Itkosen hienosti riimitellyt sanoituksetkin! Nokkelia ja hauskoja, ja ainakin minut saivat tyrskähtelemään tuon tuostakin.

Yleisössä oli muutaman aikuisen lisäksi liuta n. 9-13 vuotiaita lapsia/nuoria, jotka malttoivat aika hyvin esitystä seurata. Ja tuntuivat tykkäävänkin. Esitys on kiertänyt paljon kouluja, mutta olisi kiva jos sitä nähtäisiin enemmän tämmöisissä kaikille avoimissa tilaisuuksissakin. Järjestäjille vinkki ja myös linkki mistä esitystä saa tilata...


Ryhmäkuvan copyright Annika Leino
Jyri Lahtisen kuva ihan ikioma

Frankenstein / NT Live 17.11.2014

Olen jo tainnut tipahtaa kärryiltä montako kertaa tämä näytelmä on tullut NT Livessä tullut nähtyä. Aika monta kuitenkin. Mutta aina siitä saa jotain uutta irti. Nytkin oli Tampereella sali melkein täynnä, paljon uusia katsojia.

Tällä kertaa Finnkino näyttää molemmat versiot viikon välein. Nyt ensin oli se ehkä hitusen parempi eli Benedict Cumberbatch Creaturena. Jaksan edelleen ihmetellä sitä fyysisyyttä ja täydellistä heittäytymistä rooliin. Ja edelleen mua nyppii jotenkin kun Jonny Lee Miller hikoilee peruukissaan Frankensteinina niin kauheasti. Eihän se sille mitään voi, mutta lähikuvissa kun hiki vaan valuu puroina niin on se ällöä.

Creaturea maskeerataan esityskuntoon

Tarina vaan on kaunis, ja kamala. Hirviö on täysin tyhjä taulu, minkä yhteiskunta muokkaa tuommoiseksi. Eihän se alkujaan mikään hirviö edes ole, vaan todella hyvä ja lämminsydäminen. Itseään saavat ihmiset syyttää.

Naomie Harris on niin ihana kanssa, haluaisin nähdä hänet teatterin lavalla vielä joku kaunis päivä.

Ärsytti kun niin monella oli popcornia ja rapisevia karkkipusseja, mutta kerrankin yleisö söi niitä hiljaa! Ei häirinnyt lainkaan. Tästä siis aplodit Tampereen Plevnan yleisölle!

Ei tästä nyt mitään uutta sanottavaa löydy, muuta kun menkää katsomaan ainakin nyt se toinen versio ensi maanantaina, mikäli tän missasitte. Siinäkin Cumberbatch on ylivertaisen hyvä, mutta nyt vaan Frankensteinin roolissa.

ES Theatre Awards ehdokkaat julki

Moni ehdokas sellainen mitä itsekin olisin laittanut ehdolle. Miten näistä voisi valita parhaan, kysyn vaan? Eli Evening Standard Theatre Awards julkaisi tänään ehdokaslistansa vuoden teatteriesityksistä ja esiintyjistä. Palkintogaala pidetään 30.11. Lontoossa.

Parhaasta miesnäyttelijän palkinnosta kilpailee vain kolme ehdokasta. Kaikki oli ilo nähdä lavalla tänä vuonna. Ja ihan mahdoton tehtävä valita paras: Tom Hiddleston Coriolanuksen pääroolissa, Ben Miles Wolf Hall & Bring Up The Bodies -näytelmissä vaiko Mark Strong A View From the Bridgessä? 

Olisin kyllä itse voinut lisätä listalle ainakin Richard Armitagen The Cruciblessa, ehkä muutamia muitakin.

Naisehdokkaissa on myös kova kilpailu:

Gillian Anderson, A Streetcar Named Desire, Young Vic

Helen McCrory, Medea, National Theatre’s Olivier

Tanya Moodie, Intimate Apparel, Ustinov Bath and Park Theatre

Billie Piper, Great Britain, National Theatre’s Lyttelton

Kristin Scott Thomas, Electra, Old Vic

Näistä en valitettavasti nähnyt kuin kaksi eli Helen McCroryn ja Kristin Scott Thomasin, mutta ehdottomasti mun valinta olisi Helen McCrory.

Paras ohjaus, jaa-a. Kaikki nähneenä taas vaikea valita omaa suosikkiaan. Kaikista tykkäsin kovasti, mutta kyllä mä melkein kallistun ton A View From the Bridgen puoleen.

Stephen Daldry, Skylight, Wyndham’s

Yaël Farber, The Crucible, Old Vic

Jeremy Herrin, Wolf Hall and Bring Up The Bodies, RSC Swan and Aldwych

Ivo van Hove, A View From The Bridge, Young Vic

Lisäksi toivoisin Rona Munron The James Plays trilogian voittavan parhaan uuden näytelmän palkinnon; kaikki kolme olivat ihan loistavia...

Tässäpä sitten ES:n linkki ja kaikki ehdokkaat.

Vallankumous / KOM-teatteri 11.11.2014

Jaahans. Edellisestä vierailusta KOM-teatteriin on aikaa, en edes keksi kuinka paljon. Mutta juuri mikään ei ole muuttunut :-) Ja miksi keksiäkään pyörää uudelleen. Mulla oli sen verran aikaa ennen esitystä, että nautin viereisessä KOM-Ravintolassa katkarapuleivän ja siiderin (kun oli kerran Salla kuskina!), nam nam.

Itse esitys oli varsinainen sekametelisoppa. Enimmäkseen olin kärryiltä tippuneena, mutta ihan tyytyväisenä sitä sieltä maanrajastakin katseli, ja ennenkaikkea kuunteli, esitystä. Aika kaaoottista menoa ja meininkiä paikoitellen, mutta joku punainen lanka tässä (kai) oli jossain. Helpointa oli vaan antaa show'n viedä mukanaan eikä edes yrittää ymmärtää. Ja hoilata Suvivirttä ja Kansainvälistä muun katsomon mukana kun sen aika tuli.

Vallankumous eli Sisar Huttusen ihmeellinen elämä kertoi, kuten fiksummat saattoivatkin jo päätellä, vallankumouksesta (tarkemmin ottaen vuoden 1917 tapahtumista Helsingissä) ja miten tämä mystinen Sisar Huttunen siihen liittyi. Ihan tositapahtumiin perustuen, ja kaikki hahmot ovat ihan historiallisia henkilöitä.

Juha Siltasen kynäilemä ja Lauri Maijalan sovittama ja ohjaaja esitys oli hyvin musiikkipainotteinen. Lavan ylisillä soitellut ihan mielettömän taitava muusikkokolmikko (Joel Mäkinen, Jiri Kuronen ja Mila Laine) veteli hienoja ääniä monista soittimistaan. Repertuaarissa oli niin perinteisempiä juttuja Sibeliuksesta ja Suvivirrestä hieman modernimpiin säveliin (esim. Pharrell Williamsin Happy, suomeksi). Livemusiikki teatterissa saa aina multa lisäpisteitä.

Vaikka pääroolissa Huttusena olikin ikitaitava Pirkko Hämäläinen, niin mun mielestä show'n varasti suvereenisti Johannes Holopainen. Tämä oli kolmas kerta kun näin hänet lavalla (Homo! ja Lauantai Kansallisteatterissa, ja Homon toinen kerta vielä Teatterikesässäkin) ja joka kerta on ollut yhtä vaikuttava. Aivan ehdottomasti yksi Suomen monipuolisimpia ja lahjakkaimpia esiintyjiä millä foorumilla tahansa. Karismaa piisaa ja se tanssin yhdistäminen muuhun!

Seuralaiseni Salla, joka itse on aktiivinen tanssiharrastaja, kehui Holopaisen tanssitaitoja myös. Jatkossa on kyllä pyrittävä näkemään kaikki missä esiintyy livenä (hitsi kun tämmösiä must see-näyttelijöitä on niin Suomessa kun Englannissa hirveästi, ja määrä senkun kasvaa). Tässä hän oli työmies Aarne Kanerva, yksi vallankumouksellisia.

Tutut KOMilaiset Pekka Valkeejärvestä Juho Milonoffiin ja Vilma Melasniemeen olivat tasaisen hyviä, Milonoffin Christian Sibelius (sen kuulumman Siben veli) oli hyvin intensiivinen psykiatrian proffa. Niko Saarellalla oli tukku rooleja, mutta poliisipäällikkö Voss-Schraderina hän pisti kapinallisia kuriin. Jean Boldt oli vissiin aika eksentrinen kapinapäällikkö, itse säätyläisperheestä mutta toimi sitten aktiivisesti monissa kumoushankkeissa. Pekka Valkeejärvi ei ehkä tässä roolissa ollut ihan parhaimmassa vedossa.

Vaikka hetkittäin oltiin pihalla kuin lumiukot, niin ei haitannut teatterielämystä lainkaan. Joskus pitää vaan nauttia, eikä koittaa ymmärtääkään.


Kuvien copyright Noora Geagea ja Petri Tuhkanen (punalippukuva)