Savu-Uhri / Tukkateatteri, Amurin museokortteli 24.7.2024

Tampereella toimiva Amurin museokortteli ei ole ainoastaan uniikki ja upea vanhaa työväen asumista esittelevä elämys, mutta tänä kesänä myös kesäteatterin näyttämö. Áivan mainiota että Tukkateatteri on päässyt museokorttelin sisäpihalle esiintymään. Maria Jotunin komedia Savu-uhri sopii paikkaan paremmin kuin hyvin. Museorakennukset toimivat oivallisena kulissina Katri Hätin ohjaamalle esitykselle, joka on alunperin julkaistu jo 1915. Mutta koska rakkaus moninaisine kiemuroineen ei katso aikaa eikä paikkaa, on Savu-uhri erittäin ajankohtainen tänäkin päivänä.

Hersyvän hauskassa näytelmässä seurataan pienen kyläyhteisön (lemmen)tapahtumia, jotka alkavat vyörymään, kun 10 vuotta aiemmin maailmalle lähtenyt kyypparina toiminut Aappo (Vili Manninen) palaa paikalle, kaupunkilaismorsiamen kanssa. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää sillä tämä Hilda Mustikkamaa (Sonja Jauhiainen) ei olekaan niin hieno ja varakas mitä Aappo on luullut. Kotona on odottanut suustaan noheva leipurimestari-veli Kalle (Jarkko Rautava) sekä viinaanmenevä isä (Samu Palo) ja hysteerisuuteen ja draamallisuuteen taipuva äiti (Katja Ikonen). Aappostakin on tullut hieno keikari, vai onko? Kotiin jäi aikanaan myös nuoruudenrakkaus Anna-piika (Emmi Asikainen) ja saattaapa eräitä janottaa hieman vanha suola. 

Vaikka on Annallekin ottajia, erityisesti eräs naapurinpoika Jeremias (Julius Yrjänä). Vaan on Juliuskin kahden tulen välissä sillä heidän naapurinsa, topakka leskirouva Kattaiska (Jaana Myyry) on iskenyt tähän silmänsä. Suhdesoppaa on siis enemmän kuin monessa keskivertokesäteatteriesityksessä yhteensä. Ihme ja kumma, paletti pysyy kasassa, vaikka tässä ei vielä kaikki koukerot olleetkaan!

Leipomon omistaja Riikka (Anne Rissanen) ja pelimanni-Isaksson (Sami Lakso) virittelevät vispilänkauppaa ja myös Jeremiaan isä Jahvetti (Jaakko Mela) meinaa kanssa päästä avioliiton satamaan jossain vaiheessa. Mutta kenen kanssa? Monenlaista kiemuraa koetaan, aika yllättäviäkin käänteitä, ennenkuin voidaan todeta että loppu hyvin, kaikki hyvin. Jotuni on selkeästi Shakespearen komediansa lukenut, monessakin kohdassa huomasin asiaa pohtivani. Erityisesti Jahvetin ja Kattaiskan naljailu ja kipakka sanailu toi mieleen useammankin Shakespearen luoman pariskunnan suunpieksännän... Benedick ja Beatrice vaikkapa?

Kuten harrastajateattereissa aina, esiintyjäkunta oli monimuotoista. Toisilta artikulaatio ja ylipäätään näytteleminen sujui liki ammattilaistasoisesti, mutta kaikki olivat innolla mukana, mikä on toki aina se paras juttu. Mutta pääsääntöisesti mainiosti tyypitelty ja hieman sopivasti ylinäyteltykin, suomifilmimäisessä hengessä. Erityisesti mieleeni jäivät hurmaavat Jaakko Melan Jahvetti ja Jaana Myyryn Kattaiska sanailuineen sekä Sami Lakson pilkettä silmäkulmassa oleva Isaksson. Pilkettä oli myös Jarkko Rautavan Kallen silmissä. Emmi Asikaisen piika oli myös tuuliviirimäisyydessäänkin hurmaava ja Sonja Jauhiaisen kaupunkilaispimusta kuoriutui myös aikamoinen niskojen nakkelija.

Lisää pisteitä ropisee elävästä musiikista (Sami Lakso haitari ja Julius Yrjänä klarinetti) ja ikivihreiden mainioista sovituksista ja uusista sanoistakin! Elävöitti menoa kivasti, ja mikä parasta, koko poppoo osallistui laulamiseen! Huippua!

Vaikka moninaiset lemmensuhteet ovatkin pääroolissa, niin Jotuni kyllä ehtii käsitellä muitakin teemoja. Naisen asema yhteiskunnassa ja avioliittomarkkinoilla, kun ei voi kosia haluamaansa, eikä voi tietää kenet joutuu ottamaan isän tai muun pakottamana. Mitä jos haluaisikin tehdä uraa ja unohtaa avioliiton? Luokka-asiat ovat myös hyvin esillä, sekä ylipäätään sivistys. "Elämä on petospeliä, teeskentelyä koko sivistys". Juuret ja kyläyhteisö, yhteisöllisyys... Vaikka Savu-uhrissa monet vaihtavat ihastustaan liki lennossa, niin eihän se todellisuudessa ihan noin sujuvasti mene. On helppoa, tai ainakin mahdollista, teeskennellä jotain ihan muuta, kuten Aapon ja Kallen äidistä ja Hildasta huomaamme. Ei se nätti ja ehjä puku tee sivistynyttä. Ja mikä ylipäätään on sivistys?

Ukkoskuurot ja sade hieman häiritsivät, mutta katsomossa oltiin melko hyvin vaihtelevaan säähän varauduttu. Ja me olimme sentään katon alla, toisin kuin näyttelijät. Ja koska näyttelijöillä ei ole mitään äänentoistoa, peittivät ohiajavat hälytysajoneuvot hetkeksi repliikit.

Hieman vanhahtava ja paikoitellen aika koukeroinen teksti on rönsyilevää ja kivankuuloista, mutta siihen täytyy kyllä keskittyä. Pisteet siitä ettei esitystä ole modernisoitu millään tavalla. Jarkko Rautavan autenttisen vanhahtava puvustus on kaunista katseltavaa (jos kohta läpinäkyvät sadeviitat eivät niin epookkia olekaan, silti varsin ymmärrettäviä keliolot huomioiden). Julia Tuomolan lavastuksen pääosan muodostavat idylliset museorakennukset. 

Jotunilla on paljon hyviä lausahduksia: "Hyvän muistaa aina, paha ei poistu mielestä koskaan" toteaa Kalle, ja varsin paikkansapitävää edelleenkin. Lopulta kaikki päättyy juhannuksen viettoon ja Aappo toteaa naima-asioista että "Luojahan näistä päättää eikä ihminen". Jumala on aikalailla muutenkin näytelmän ihmisten mielissä...

Niin ja ken kaipaa kesäteatterielämykseltään sitä perinteistä kännikohtausta, niin sekin tarjoillaan!

Savu-uhri on vallan kelpo näytelmä ja viime vuosikymmeninä ilmeisen harvaan esitetty. Onhan se kevyehkö ja siten sopii kyllä kesäteatterien ohjelmistoon mainiosti, mutta kuten Jotunin muutkin näytelmät niin on siinä muitakin tasoja. Ehkä Miehen kylkiluun, Tohvelisankarin rouvan ja Kultaisen vasikan sijaan/jälkeen teatteritalot voisivat tarttua myös Savu-uhriin? 

Kiitos Tukkateatterille taas yhdestä mukavasta teatteri-illasta! Väliaikakahvituksen hoitaa ihana kahvila Amurin Helmi, jota voi suositella lämpimästi myös leipä/pullaostoksille!

Kuvien copyright Kaisa Vuorinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Köyliönsaaren Kertte / Tuiskulan kesäteatteri 8.7.2024

Tuiskulan kesäteatteriTuiskulan kesäteatteri viettää tänä vuonna juhlavuottaan. 50 vuotta on erittäin kunnioitettava ikä mille tahansa taideinstituutille. Juhlavuoden kunniaksi ohjaaja Pekka Saaristo on laatinut Paula Havasteen neliosaisen Vihat-kirjasarjan pohjalta hienon näytelmän Köyliösaaren Kertte. Ensimmäistä kertaa sukelletaankin hieman kauemmas historiaan Tuiskulan näyttämöllä. En ole lukenut näitä Havasteen kirjoja, mutta 1200-luvun Suomessa ja naapurimaissa liikutaan, ja päähenkilö Kertte on vahvatahtoinen nainen joka joutuu monenlaisiin paikkoihin. Oiva linkki Tuiskulan seutuihin saadaan Kerten ja puolisonsa Larrin tarinasta - siitä mistä Kerten maanpako alkaa.

Saaristo on taas kerran hyödyntänyt oivallisesti tuiskulalaisten isoa porukkaa. Mukana nähdään kaikenikäisiä, kirjaimellisesti vauvasta vaariin. Se on yksi Tuiskulan valtti; että mukaan mahtuu kaikki! Yhteisöllisyyttä parhaimmillaan. Kaikki eivät ole näyttelijöinä kirkkaimpia tähtiä, tai laulajinakaan, mutta se ei haittaa menoa lainkaan. Kukin kykyjensä mukaan ja lopputulos on joka tapauksessa onnistunut. Tässä vaiheessa esityskautta näytelmä on jo hioutunut ja homma toimii. 

Kerten tarina käydään läpi eri kertojien toimesta, joka on toimiva ratkaisu. Itseoikeutetusti hän saa aloittaa ja päättää tarinansa, mutta väliin mahtuu muitakin kertojia; raajarikko veli Sule (Niilo Härkälä) ja  ruotsalainen huono nainen Pirkit (Virpi Vähätalo). Tapahtumat alkavat Köyliön maisemissa, mutta pääsemme Tukholmaan ja Tallinnaankin ennen kuin Kertte monien vaiheiden jälkeen palaa kotikonnuille, lähteäkseen taas.

Tuiskulan torpparinmuseon tutut rakennukset saavat taas toimia monena, mutta nyt on mukana myös näppärästi kiskoilla siirtyvät lavastuskankaat vanhaa Tukholmaa ja Tallinnaa markkeeraamassa. Oiva ratkaisu! Kolmikko Kari Krusberg, Veikko Salo ja Sirkka Salo vastaavat lavastuksesta ja pitää vielä mainita hieno vanhan Tallinnan maalaus, jonka on tehnyt nuorta Kertteä esittävä Seela Kimppa. Ja on mukaan mahdutettu purjevenekin!

Näyttelijäjoukosta edukseen erottui aikuista Kertteä sielukkaasti tulkitseva Tiia Sillanpää. Tosi hienosti hän tuo topakan ja aikaansaavan Kerten persoonan esiin. Kertte on vahva naisrooli, ja hienoa että nainen on toiminnallinen pääosan esittäjä. Pidin kovasti myös Kerten isää ja myöhemmin piispan käskynhaltijaa Pärtyä näyttelevästä Ari-Matti Mätöstä. Hän sai molempiin aika vastenmielisiin hahmoihin sopivaa särmää. Aikuista Larria näyttelevä Tomi Hulmi taitaa oivasti myös ärrää sorauttavan roolinsa. Johanna Toivanen-Perko on oivallinen parantaja-Tannan fyysillisessä roolissa. Piispan päällikkö salskea Arimo (Riku Rokka) veisi jalat alta muiltakin kuin Kerteltä, vaikka hänestäkin löytyy ikävämpiä puolia myöhemmin. 

Myös Osmi (Timo Mäntyranta) on oivallinen rooli, rehti kauppamies viimeiseen asti. Arimon äiti on kyllä aikamoinen riivinrauta ja Inkeri Marttila häntä hienosti tulkitsee. Suurin osa rooleista on pienehköjä, mutta yhtä tärkeitä. Lapsia ja nuoriakin esityksessä on iso liuta ja varsinkin pieni Elvi Sillanpää hurmaa koko yleisön kaksoisroolissaan Mimerkana ja Usvana.

Kansanperinne, taikausko, enteet ja loitsut olivat vahvasti mukana 1200-luvun Suomessa. Hienosti Saaristo niitä elementtejä käyttää esityksessä, kuten myös varmaan jo Havaste kirjoissaan. Kertellä on kyky nähdä vainajia eli kalmoja ja lapsuudestaan asti hänellä on oma kalmo-ystävä Utu-tyttö (Reetta Hulmi). Utu-tyttö on kujeileva samalla tavalla kuin Shakepearen Kesäyön Unen Puck. Välillä hän pilkkaa Kertteä, mutta kun ero on edessä, muuttuu haikeaksi. Kaikki eivät kalmoja näe, joten Arimossa Kertteä ehkä osittain viehättää tämän vastaava kyky. Kristinusko tekee tuloaan myös Suomen perukoille, ja sitä tuova piispa Henrik kohtaa Larrin kirveestä loppunsa. Kertte takertuu kuitenkin vanhoihin tapoihin ja uskomuksiin, eikä niistä suostu luopumaan. 

Esitys on myös monikielinen, mikä antaa oman hauskan lisänsä. Piispa Henrik puhuu ruotsia kuten toki myöhemmin myös Tukholmassa kuullaan. Ja Osmi miehineen viroa, tai tässä tapauksessa sekakieltä että katsojat ymmärtäisimme paremmin. Tai saattoihan se kieli 1200-luvulla ollakin tämänkaltaista sekoitusta, suomen ja viron välillä.

Sirkka Salon puvustusta pitää myös kiittää. Kymmeniä erilaisia asuja ja vaikutteita on otettu myös muinaispuvuista eli autenttisista lähteistä. Myös korut, huivit ja muut somisteet ovat vaikuttavia. Iso työryhmä on ollut pukuja toteuttamassa, heille kaikille iso kiitos. Ei nämä hommat yksin suju. Tuiskulan yhteisöllisyys näkyy tässäkin asiassa.

Mukaan mahtuu myös huumoria, mutta ehkä hieman vähemmän kuin aiempien vuosien näytelmissä. Erityisesti nauratti Papu ja Pojat -yhtyeen Westerlund-biisistä riimi pappi on präst ja hevonen on häst. Tosin siihen sanoitukset tehnyt J. Karjalainen nappasi sen varmaan varhaisesta suomenkielen oppikirjasta, mutta miten vanha riimitys kyseessä onkaan. Kenties jo tosi varhainen, Kerten aikainen?

Tuttuun tapaan Jari Levy on säveltänyt musiikkia, tällä kertaa kansanlaulupoljentoista. Mukana on myös vanha virolainen sävelmä Illos neio! Erilaiset ääniefektit, kuten eläinten äänet, toimivat myös hyvin.

Kyllä Tuiskulaan on aina mukava tulla katsomaan esityksiä ja imemään itseensä rippunen sitä yhdessä tekemisen meininkiä. Tulee sellainen lämmin tunne, että melkein tekisi mieli muuttaa tänne ja tulla osaksi tätä kesäteatteriperhettä. Jään innolla odottamaan mihin historialliseen ajanjaksoon sukellamme ensi kesänä.

Esityskuvien copyright Simo Nummi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Homoilua suviyössä eli Kuralan perilliset / Teatteri Kantanäky 19.6.2024

Teatteri Kantanäky ei petä koskaan, eikä tälläkään kertaa. Näin paljon en muista nauraneeni aikoihin. Tunnelma oli vähintäänkin turkulaisen Kuralan Kylämäen Tryskimakasiinin katossa, kun Homoilua suviyössä sai ensi-iltansa juhannusviikolla. Kylämäki on kaupungin ylläpitämä ulkoilmamuseo missä voi tutustua vanhoihin maatalon rakennuksiin ja elämänmenoon. Teatteri Kantanäky taas on turkulainen teatteri-instituutio, joka tämän esityksen myötä siirtyy mainioiden kabaree-esitysten parista ihan ehtaan kokoillan näytelmään. 

Ja mimmoinen esitys Homoilua suviyössä onkaan! Se on suomifilmimäinen kavalkadi kaikenlaisia maalaiselämän kliseitä, mutta sateenkaarevalla twistillä. Eikä niitä kabareejuuriakaan ole unohdettu; vähän väliä esittäjät puhkeavat lauluun. Vanhoja tuttuja lauluja uusilla sanoituksilla. Ohjaaja Heini Vahtera on rakentanut koko työryhmän käsikirjoittamasta materiaalista sujuvan esityksen, josta ei juonenkäänteitä puutu. 

Topakka emäntä Saara (Johanna Jernberg) ja hieman vässykkämäinen veljensä Seikko (Teemu Loikas) pyörittävät Kuralan tilaa 1930-luvulla. Tai enemmän Saara vastaa tilanhoidosta, Seikon lähinnä keskittyessä lepertelemään lemmikkilampaalleen Akustille (Lee Lahikainen). Käytännön töistä vastaavat jäyhä pehtoori Miila (Virve Koskinen), flirttaileva piika Eeva (Nuppu Ervasti) ja saappaita rakastava renki Torsti (Marko Carlson). Nurkissa kissoineen häärää myös räväkkä Palli-Kaisa (Reetta Moilanen), jonka tarinankerrontataidot voittavat itse paroni von Münchhausenin! 

Eräänä kesäisenä päivänä tilalle pyöräilee kirkasotsainen ylioppilas Toivo (Antti Ainola), joka on kova poika oppimaan! Kirnuamistyönäyte sujuu niin mallikkaasti että kesäpesti lohkeaa. Toivo herättää intohimoja yhdessä jos toisessakin Kuralan asukkaassa, mutta kyllä väki keskenäänkin muhinoi. Kurala onkin semmoinen paikka missä kuka tahansa saa rakastaa ketä tahansa. 

Eloa hieman häiritsee virkaintoinen kyytirättäri Bergelin (Tristan Selin) joka kyttää milloin missäkin puskassa ja tekee tilan muka-riettaasta elämäntavasta muistiinpanoja nimismiehelle. Kyytirättärin vakoilun lisäksi perillisen puute saa Saara-emännän taipumaan Bergelinin kiristykseen. Mutta monenlaista kiemuraa on vielä luvassa ennen kuin 2 tunnin ja 40 minuutin päästä pääsemme riemuisaan loppulauluun. Loppu on onnellinen, tietenkin. Ainakin suurimmalle osalle hahmoja...

Vaikka jotkut juonenkäänteet voikin arvata etukäteen niin se ei suinkaan vähentänyt katsomisnautintoa. Homoilua suviyössä oli ihan älyttömän kiva esitys kaikilla mahdollisilla tavoilla. Se oli lämminhenkinen ja hauska, mutta myös kantaaottava ja suvaitsevaisuutta ylistävä. Tuttujen (ja välillä vähemmän tuttujen) laulujen uudet sanat ja sovitukset tarjosivat mahdollisuuden tahdissa taputukseen tai muuten vaan fiilistelyyn. Kahden hengen livebändi Kari Mäkiranta ja Noora Karppanen (välillä vahvistettuna multi-instrumentalisti Reetta Moilasella) veti niin musiikit kuin ääniefektit (se kirnuaminen! emännän lihanpilkkominen!) tarkasti ja tunteella. Mäkirannan käsialaa olivat myös laulujen mainiot sovitukset.

Se tekemisen into ja ilo hehkui kyllä kaikista esiintyjistä. Osa lauloi hyvin, osa ei ehkä ihan niin hyvin, mutta kaikilla oli kivaa ja se välittyi katsomoonkin. Tuli tunne että ollaan kaikki samassa kuplassa, ja kaukana oli kavala maailma. Nämä lavalla nähdyt tyypit olivat oikeita hahmoja, lihaa ja verta, vaikka osa hieman övereitä (katson sinuun kyytirättäri) olikin. Aivan mahtavan riemuisa ja elämäniloinen näytelmä, kaikille siitä iso kiitos! 

Teksti on napakkaa ja hauskaa ja varsinkin kyytirättäri Bergelinin artikulointi herättää suurta hilpeyttä. Ihana pieni kunnianosoitus on "naapurin pikkupojan" Touko Laaksosen tekemä piirros Torsti-rengistä saappaineen... Hauskoja kohtauksia on pilvin pimein, kuten vaikkapa Palli-Kaisan kissan synnytys, tai kun Seikko päättää Kalevalan Marjatan tavoin tulla raskaaksi puolukan voimin... Myös juhannuksen vietto on aika hurjaa Kuralassa ja varsinkin Seikon uni (vai fantasia) Akusti-lampaasta on hillitön. 

Täytyy kyllä hattua nostaa myös nukketeatterin osuudelle esityksessä. Sekä Lee Lahikaisen että Reetta Moilasen nukettamistaidot oli kyllä tiedossa, ja hienosti sekä kissa että lammas heräsivät henkiin. Heidän lisäksi nukenrakennukseen osallistui Timo Väntsi. Lisäksi pienet käsinukkelampaat olivat niin hellyyttäviä ettei mitään rajaa. 

Eeva-piian ja Toivon sikermäduetto on ihan hulvaton. Ja en voi enää koskaan kuunnella Varpunen jouluaamuna -joululaulua pärskähtämättä nauruun, siemenen ottamista ja antamista voi olla niin monenlaista. Marko Carlson oli tehnyt koreografiat ja kieltämättä ne välillä aika kimurantteja olivatkin ja helkkarin lennokkaita.

Kesäteatterikliseetkin täyttyvät koska mukana on saunakohtaus ja kännikohtaus ja paljon muuta asiaan kuuluvaa. Näyttelijät ovat kaikki ihan älyttömän hyviä. En keksi kuka voisi esittää viatonta kaupunkilaispoikaa enää oivallisemmin kuin Antti Ainola. Ja vaikka olen nähnyt Reetta Moilasta monenlaisissa rooleissa, on tämä kuin luotu esittämään Palli-Kaisaa! 

Toinen näytös alkaa kyytirättärin dramaattisella sisääntulolla ja jatkuu tämän esittämän Ääni yössä -kappaleen tulkinnalla (Tristan Selinin oma sävellys muuten!) tanssillisin keinoin höystettynä. Tervahöyrykohtaus on myös mainio, vaikkakin siinä on myös vakava pohjavire. Mutta kyllä Kaunis Veera -biisi toimi vallan erinomaisesti neljän merimiehen versionakin, "ja me parrut pystyssä seilattiin...".

Tryskimakasiini on vanha puimalato, joka sopii erinomaisesti kesäteatteripaikaksi. Onkin hämmästyttävää ettei siellä aiemmin ole semmoisia järjestetty. Iso takaseinä on peitetty monenkirjavine räsymatoin, ja ne sopivatkin vallan mainiosti liki ainoaksi lavasteeksi. Muuten mennään pirttipöydällä ja irtokaivolla sekä heinäpaaleilla. Työryhmä vastaa lavastuksen lisäksi puvustuksesta, mikä noudattaa suomifilmikuvastoa jetsulleen. Valosuunnittelu oli Meri Salon käsialaa.

Kuten teatterin sivuillakin mainitaan sisältövaroituksessa: "Lisäksi Teatteri Kantanäyn aiemmasta linjasta poiketen esitys sisältää myös naisen ja miehen välistä seksuaalista kanssakäymistä positiivisessa valossa.". Kurala todellakin on paikka missä kaikki saavat rakastaa toisiaan!

Homoilua suviyössä oli ihan mainio pelin avaus toivon mukaan monivuotiselle kesäteatteriperinteelle Kantanäkyläisten keskuudessa. Tästä ei kyllä enää (kesä)teatteriesitys parane, uskokaa pois! Väliaikatarjoilut olivat runsaan monipuoliset ja huussitkin tihkuivat maalaisromantiikkaa. Menkää ihastelemaan sankoin joukoin, minäkin haluan nähdä tämän uudelleen.

Lisäkiitos teatterille vielä siitä että järjestitte sateenkaaren matkalleni kohti Pirkanmaata! Tätä kutsuisin asiakaspalveluksi.

Esityskuvien copyright Ami Koiranen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kolmen tähden hotelli & Käsi pois sieltä / Teatteri-illat, Kauppilanmäki 3.6.2024

Tämä alkaa olla jo hieman vanhan toistoa, koska joka vuosi nähtyäni valkeakoskelaisen Teatteri-illat -ryhmän tuplaesityksen totean saman asian. Marko Itkonen on ihan huippu näytelmäkirjailijana ja Teatteri-illat on ihan jäätävän taitava harrastajanäyttelijäpoppoo! Tämä kahden lyhyemmän näytelmän kombo on tosi toimiva konsepti. Tänä vuonna luvassa oli taas kaksi toisistaan hyvin poikkeavaa näytelmää, kuten vakiintunut tapa on. Niin ja toistoa on sekin, että nämä illat olivat taas loppuunmyytyjä ennen ensimmäistäkään näytöstä. Koittaakaa ihmiset siis olla rivakoita ensi vuonna jos mielitte lippua.

Illan ensimmäinen näytelmä oli farssi/komedia Kolmen tähden hotelli. Väärinkäsityksille, sukkeluuksille, pikkutuhmallekin huumorille perustuva näytelmä oli erittäin viihdyttävä. Rautainen näyttelijäkolmikko taipui moniin rooleihin. Pauliina Laaksosen ja Mira Flinkmanin esittämä kaksikko on avannut hotellin (Hilton hostellista tulee toki Hiton hostelli pienen kommelluksen jälkeen) ja vieraakseen saapuu salaperäinen popliinitakkinen mies (Ulla Huoviala-Kääpä). Kaikki ei ole siltä miltä näyttää, tietenkään. Eikä tämä "hotelli" ole kyllä ehkä ihan kolmen tähdenkään. Tietokone ei pelitä, rotat mellastavat nurkissa ja eksän haikailu saattaa lähteä eräillä hieman lapasesta. Mutta mummo halutaan adoptoida!

Farssi on perinteinen kesäteatterihitti mutta Kolmen tähden hotelli ei ihan kaikkia farssikliseitä (onneksi) noudata. Lukuisia ovia ja niistä kulkemisia on, sekä toki monenlaista väärinkäsitystä ja identiteettien muuntumista. Viinalla ei onneksi läträtä eli semmoista perinteistä kännikohtausta ei lavalla nähdä. Herkullinen hahmo on eksä Tero, jonka rouhea ja maanläheinen olemus kirvoittaa yleisöstä monet naurut. Semminkin kun häntä esittää kuka kolmesta sattuu ja joutaa. Jokaisen Tero on hieman omanlaisensa. 

Ensi-illassa esitys ehkä vielä haki hieman rytmiään, mutta yhtäkaikki nauratti ja viihdytti kyllä. Ulla Huoviala-Kääpän mummo oli symppis ja Pauliina Laaksosen terveystarkastaja sopivan pedantti. Kymmenen sekunnin sääntö jäi ainakin meidän talouteen elämään, ja unohdamme kolmen sekunnin säännön. Vajaan 40 minuutin esitys loppui jotenkin äkisti, mutta ehkä kuitenkin sopivasti. 

Teatteri-iltojen lippuun sisältyy väliaikatarjoilu, ja tänäkään vuonna se ei pettänyt. Angerkoski-drinkki tarjoiltiin kiinteässä muodossa ja maistui herkulliselta.

Illan toinen esitys olikin todella kiinnostava, nimeään myöten. Käsi pois sieltä - Siiri Angerkosken muistelmat näytti mitä kaikkea muuta Angerkoski oli kuin Pekka Puupään vaimo Justiina. Hävettävän vähän itsekään teatteriharrastajana hänen elämästään tiesin. Mutta nyt olen paljon viisaampi, kiitos vaan sivistämisestä. Sen lisäksi että opin paljon lisää Angerkosken elämästä, työstä ja myös sen ajan teatteri- ja elokuvamaailmasta niin viihdyin kyllä muutenkin. Itkonen on poiminut ne päälinjat Angerkosken elämästä, ja löytänyt mukaan kaikkea kiinnostavia tiedonmurujakin. 

Lopputulema on herkullinen, eikä vähiten nimiroolia esittävän Pia Vaittisen ansiosta. Hän esittää Angerkoskea lämmöllä ja rakkaudella, ja todella taitavasti! Yhtä hyvin sujuu lapsi-Siirin kuin aikuisenkin esittäminen. Janne Kulosaari ja Katja Sillanpää vetävät sitten kaikki muut roolit vauhdilla ja tarkasti.

Saamme seurata Angerkosken elämää kauan ennen kuin hänestä tuli Kaarlo Angerkosken vaimo. Pieni Siiri Peltonen, myöhemmin Palmu, ei kyllä päässyt lapsuudessaan vähällä. Laittomia lapsenpäästöjä tekevän äidin takia perhe joutui muuttamaan usein ja lopulta muuttamaan nimensäkin. Kunnes äiti lopulta katosi Siirin elämästä, vankilaan kuten saamme huomata. Uusi äiti ilmaantuu kuvioihin hupsista vaan. Siiri hoitaa sisaruksiaan, ja lopulta löytää tiensä teatteriin. Isän vastustuksesta huolimatta näyttelemisestä tulee Siirin elämä ja se tuo myöhemmin mukanaan myös sulhasen. Äidin levittämä taikausko vaikutti Siiriin paljon ja ehkäpä siksi myös teatteri monine piintyneine taikauskoon pohjaavine tapoineen sopi hänelle.

Teatterirooleja tuli ja meni, kiinnityksiä eri taloihin myös. Pikkuhiljaa myös elokuvarooleja alkoi tippua, pienempiä ja sitten isompiakin. Yksi kiinnostavimmista asioista hänen elämässään on se että hän oli ensimmäinen Suomen Filmiteollisuuden kuukausipalkkainen näyttelijä. Se jos mikä kertoo myös T. J. Särkän luottamuksesta Angerkosken näyttelijänkykyihin. 

Käsi pois sieltä on kunnianosoitus Siiri Angerkoskelle ja rakkaudentunnustus suomalaiselle teatteriperinteelle. Ehjä kokonaisuus jota on ilo seurata (varsinkaan kun ei yhtään tiennyt mitä Siirin elämässä seuraavaksi tapahtuu). Erityismaininta Emmi Jurkan hienosta tyypittelystä Katja Sillanpäälle.

Ja mistäs se esityksen (pikkutuhma) nimi sitten tulee? Nooh, tarina kertoo että kun Angerkoski kuuli ystävänsä Tauno Palon muistelmien nimeksi tulevan Käsi sydämellä, niin hän oli tokaissut omiensa sitten olevan Käsi pois sieltä.

Suomifilmimäinen lavastus on oikein sopiva, ja sopii myös Kauppilanmäen museokiinteistön henkeen. Niin ja molemmissa näytelmissä oli kiva puvustus ja muutenkin rekvisiitat kohdillaan.

Kyllä pitää lämpimästi kiittää koko työryhmää, mutta erityisesti Marko Itkosta taitavasta ohjauksesta ja ennenkaikkea käsikirjoittamisesta. Herkullisen nautinnollinen ilta monellakin eri tapaa. Ainoa mistä pieni miinus on penkkien selkänojattomuus. Ensi kerralla muistan taas mennä takariviin tai muualle missä pääsee nojaamaan johonkin. 

Bonusta myös nerokkaasta itsepalveluna toimivasta ensiapuhyllystä salissa, ja teatterin historiikistä ulkoseinällä. Kuumahan siellä taas oli, mutta onneksi oli omat vedet.

Esityskuvien copyright Janne Kulosaari, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Matias ja Anni / Etunäyttämö 25.2.2024

Ensimmäinen ajatus jo väliajalla on: miten en ole koskaan kuullutkaan nokialaisista Matias ja Anni Starkista? Olen asunut Nokialla jo parikymmentä vuotta enkä edes tämän vertaa ole paikallishistoriaan perehtynyt. Sitten saan hieman lohtua käsiohjelmasta: jos niinkin fiksu ja sivistynyt (ja vieläpä nokialainen) mies kuin Matti Kuusela (toimittaja ja esityksen käsikirjoittaja) ei ollut heistä kuullut kuin vasta muutamia vuosia sitten, niin ehkei tietämättömyyteni niin kamala synti sitten olekaan. Isoin kiitokseni hänelle ja koko Etunäyttämön porukalle ensinnäkin tämän aukon paikkaamisesta sivistyksessäni, ja toisekseen tavattoman hienon näytelmän tekemisestä!

Sillä sitä tämä Matias ja Anni kyllä oli, kelpo teatteria joka mittapuulla! Jo pelkkä tarina on kiinnostava: miten monitaitoinen pariskunta oli ja mitä kaikkea he saivat aikaan! Kuusela kirjoittaa heistä suurella lämmöllä ja rakastavasti, samalla tuoden näitä saavutuksia esille. Tämä ei ole ainoastaan pariskunnan tarina mutta myös ajankuvaa ja Nokian historiaa. On hämmentävää päästä hieman kurkistamaan, vaikkakin näytelmäkirjailijan mielikuvituksen siivittämänä, mitä kaikkea erityisesti Matiaksen päähän mahtui. Tähtitiedettä, teosofiaa, eri kojeiden rakentelua, aktiivista kirjoittamista mitä moninaisimmista aiheista. Mieshän on ollut ihan renessanssiajan yleisnero joka tuntui osaavan vähän kaikkea - ja sen lisäksi oli edistyksellinen muutoinkin. 

Vaimonsa Anni ei jää paljoakaan jälkeen, jos kohta hänen ajatuksensa ja toimensa ovat maanläheisempiä: sananlaskujen keruuta, koulun ja kirjaston perustamista, vähempiosaisten avustusta. Kaiken filantrooppisen toiminnan lisäksi heillä on aikaa myös toisilleen ja perheelle. Yhdessä he saavat aikaan valtavasti asioita, eivät vain Nokian hyväksi vaan myös valtakunnallisesti.

Kaiken tämän Kuusela sekä dramaturgit Saija Viljanen ja Maarit Pakarinen ovat paketoinut hienosti, sujuvaksi kertomukseksi, joka tempaisee mukaansa kyllä katsomosta joka iikaan. En ole ainoa joka pyyhkii silmiään useita kertoja, sillä Starkien elämään mahtuu paljon myös surullisia hetkiä. Ohjaaja Saija Viljanen on työryhmineen tehnyt taitavaa työtä herättäen kertomuksen eloon näyttämöllä. On mainio ratkaisu käyttää kahta näyttelijää Matiaksen roolissa ja sekä Markus Pärssinen että Harri Heiskanen tekevät huipputyötä. Varsinkin Pärssinen heittäytyy rooliinsa kokonaisvaltaisesti ja hänen silmänsä suorastaan loistavat. Myös kemia  Anni Starkin esittäjän Liisi Hämäläisen kanssa on käsinkosketeltavaa - tässä ihan oikeasti ovat Anni ja Matias! Hämäläinen on vahvatahtoinen, raikas ja sopivan napakka. Sylvian joululaulun kääntäminen yhdessä on ihana kohtaus, vaikkei siitä sitten mitään tullutkaan. 

Mutta kyllä he osaavat lemmestäkin luritella; aivan hellyyttäviä kirjeitäkin kuulemme. Starkit tuntuivat monessa asiassa ja ajattelutavassa olevan aikaansa reilusti edellä, kuten vaikkapa (surku)hupaisassa kohtauksessa lasten itsesaastutuksesta. 

Myös kuoron käyttö lavalla on todella upeasti toteutettu. Milloin kyläläisiä, milloin koululaisia, milloin ketäkin. Mikseivät teatterintekijät käytä kuoroa enempää lavoilla? Toki kreikkalaisissa tragedioissa näkee mutta ei niissäkään aina. Tuokaa kuorot takaisin, mikä olisi helpompaa kuin kommentoida tapahtumia sen avulla. 

Sen lisäksi että silmät kostuvat esityksessä monta kertaa, niin sai kyllä nauraakin. Minua viihdytti myös esimerkiksi Kummitehtaan näyttelijäkerho, ja se että esittävät Ibsenin Nukkekotia. Arvatkaapa mikä on Etunäyttämön ensi syksyn näytelmä?

Historian henkilöitä on ujutettu mukaan joko puheissa vilahtaviksi sivuhenkilöiksi tai ihan lavalle. Hupaisaa nähdä teosofi Pekka Ervast (Petri Salmi) lavalla seuraajineen. Myös meedio Aniran (Päivi Honkanen) koekaniiniksi joutunut Mimmi (Maarit Pakarinen) on kiva hahmo, ja Matias auttaa tämän poikia myöhemmin. Matias saa paljon ideoita meedion näytöksestä omaan ajatteluunsa ja teksteihinsä. 

Annin surullisen kohtalon jälkeen Matias löytää onnekseen vielä uuden onnen, ja vieläpä läheltä. Vanha lastenhoitaja Ida (Noora Koski-Kivinen) on loppuelämän tukena ja turvana, ja saavat he viisi lastakin. Paljon he kokevat asioita yhdessä, myös sisällissodan. Pasifisti-Matias tekee siinäkin paljon töitä, ja varmasti oman pojan rooli jääkäriupseerina on ollut hänelle vaikeaa. Itse hän on puolueeton, ja kaiken elämän pyhyyden puolestapuhuja. Idan monologi näytelmän lopussa on todella upea!

On aivan mahtavaa että katsojat ovat tämän löytäneet ja esitykset ovat myyneet loppuun. Toki sitä toivoisi lisänäytöksiä koska tulijoita selkeästi olisi. Ja samalla voisi toivoa että nyt kun Starkit on "löydetty" heistä tulisi vaikka luento tms vaikkapa työväenopistoon tai kirjastoon, jossa myös Matiaksen laajaan valokuva-arkistoon voisi tutustua.

Nokian Tehdassaaren katsomossa on aika vilpoisaa, mutta tästä onneksi varoitettiin ennakkoon että tiesi pukea pitkät kalsarit päälle. Ja on katsomoon varattu vilttejäkin. Valot, äänet, lavastus, puvustus - kaikki toimii mallikkaasti, harrastajateatterin resurssit huomioiden. Erityisesti hienot projisoinnit ansaitsevat kumarruksen. Kiitos myös taustoittavasta ja painetusta käsiohjelmasta, ei mikään itsestäänselvyys semmoinenkaan enää tänä päivänä.

Itse loppu on erilainen mitä olisi voinut odottaa, mutta sittenkin ihan järkeenkäypä. Hiiri vai insinööri, kas siinä valinta!

Vajaaseen kolmeen tuntiin oli mahdutettu paljon tavaraa, mutta esitys ei tuntunut pitkältä, saatikka täyteenahdetulta. Mainiota että Ylekin kiinnostui pariskunnasta esityksen myötä, ainakin jutun verran. Maailma on mennyt eteenpäin, mutta hyvät tarinat pitävät edelleen pintansa. Sellaiset kuin Matiaksen ja Annin tarina. Kiitos!

Kuvien copyright Nokian Etunäyttämö.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Majakanvartija / Tukkateatteri 27.3.2022

Olen nähnyt vuosien varrella monia tosi kiinnostavia juttuja Tukkateatterilla, joten sinne palaa aina mielellään. Tällä kertaa katsomaan Anna Krogeruksen ja työryhmän (Teatteri Avoimiin Oviin 2016 esityksen toteuttaneen) käsikirjoittamaa ja Minerva Kettukujan Tukkateatterille sovittamaa ja ohjaamaa Majakanvartijaa. Se kertoo Tove Janssonista, mutta myös paljon muusta. Janssonin elämänkerta erilaisine tapahtumineen kulkee taustalla, kuin kankaana mihin erilaisia ihmiskohtaloita heijastetaan. Todella kaunis, vähäeleinen, surumielinen ja hieno esitys!

Näyttämöllä kolme taitavaa naista, moniin eri rooleihin taipuvia. Leila Ahonen, Päivi Rötsä ja Marja Suurpalo ovat herkkiä ja taipuisia, loistavia ja muuntautumiskykyisiä. Kuten he esityksen alussa toteavat, siinä kuutamossa laiturilla istuen, mitä sellaista vielä voi olla mitä Tove Janssonista ei olisi jo sanottu. Esityksen edetessä huomaamme että paljonkin! Lavalla nähdään monia erilaisia tulkintoja Tovesta, hänen perheenjäseniään, hänen luomiaan hahmoja. Kauniita sanoja, hienoja kohtauksia, mutta myös paljon lämpöä, rakkautta ja välittämistä. Ja huumoria! Mustiin pukeutuneet näyttelijät vaihtavat hahmoa ja kertomusta pienin asustein ja muutoksin. Yksinkertaisella essulla muututaan Toveksi.

Minerva Kettukujan valosuunnittelu luo herkkää tunnelmaa. Kohtaukset lipuvat saumattomasti yhteen, näemme paljon fragmentaarisia tuokiokuvia Toven elämästä. Miten velvollisuudentunto, vapaudenkaipuu ja taiteen palo aiheuttivat ristiriitaa. 

Välillä Anonyymit Muumiriippuvaiset kokoontuvat, sitten taas Tove loihtii tyhjälle kankaalle töitään, ja seuraavaksi tytär on muistisairaan äitinsä luona kylässä. Tässä kohtaa tuli itku silmään; oma äitini oli menehtynyt viikkoa aiemmin. Monta muutakin koskettavaa hetkeä lavalla nähtiin. Tuulikki Pietilän ja Tove Janssonin kirjeenvaihtoa ja suhteen pohdintaa - mistä löytää ja tunnistaa elämänmittaisen kumppanuuden? Tai semmoisen mistä voi tulla elämänmittainen? Tahvo Hyötyläisen säveltämä kaunis musiikki kruunaa esityksen.

Lopuksi paljain jaloin aloittaneet naiset ovat saaneet jo jalkineet, ja kauniin toiveikkaissa tunnelmissa esitys päättyy. Minulle jää hieman surumielinen, mutta hyvin seesteinen olo. Majakanvartija oli juuri täydellinen esitys tähän hetkeen.

Valitettavasti esitykset ehtivät jo päättymään, mutta jos joskus törmäätte jossain Majakanvartijaan, menkää katsomaan. Taas kerran Tukkateatteri näytti monimuotoisuutensa.

Kuvien copyright Jussi Kurkimäki, Minerva Kettukuja, Senja Veijalainen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Huhtikuu tulee / Nokian työväen teatteri 31.10.2021

Mika Waltari kirjoitti elämänsä aikana paljon ja monenlaista. Kaksikymmentäkuusi näytelmääkin, joista tämä Huhtikuu tulee ilmestyi 1949. Näytelmää esitettiin ammattiteattereissa paljon sen ilmestyttyä, ja senkin jälkeen jonkun verran. Siitä tehtiin myös Valentin Vaalan ohjaama suosittu elokuva muutama vuosi myöhemmin. Nyt Nokian työväen teatteri on ohjaaja Heli Pitkäsen johdolla tarttunut tähän komediaan. Ja kylläpä oli varsin viihdyttävä kokemus! En tiennyt näytelmästä mitään ennakkoon, enkä ole siis nähnyt elokuvaakaan. Joten oletin ilman muuta huhtikuun olevan se kalenterikuukausi, mutta mitä vielä. 

Päähenkilö on nimeltään Jaakko Huhtikuu (sopivan lipevä Jarno Huuhtanen), ja hän todellakin tulee. Tunkee itsensä kaikenlaisten naisten elämään, ja suorastaan hyväksikäyttää näitä. Vai kuka tässä käyttää hyväksi ja ketä? Yksi Jaakon "uhreista" on Lisbet Avovirta (hurjan hienon roolityön tekevä Hannele Lepistö), turhautunut keski-ikäinen kotirouva. Lapset ovat liki aikuisia, puoliso jatkuvasti töissä ja ilmeisesti laiminlyö rouvaansa muutoinkin. Tämä on ollut tanssiravintolassa josta kotiintuomisina on herra Huhtikuu, kun siippakin on passelisti poissa. 

Aika pian käy selväksi että Huhtikuu on tullut jatkoille ilmaisen viinan toivossa, kun taas Lisbetillä on mielessään ihan muuta. Uhkea ja verevä Lisbet ei ymmärrä miksei saa houkuteltua miestä makuukammariin edes aamutakkiin vaihdettuaan, ja lopulta vie tämän puoliväkisin. Vielä perheen lapset Kaija (Jannina Heiman) ja Pertti (Tuomas Mannila) ja isäkin (Juha Oksanen), "ikävä vanha mies joka kuorsaa", saadaan sotkettua kuvioihin. Tästä saa alkunsa viihdyttävä ja herttaisen vanhanaikainen komedia, mistä ei juonenkäänteitä, väärinymmärryksiä ja hieman yliampuvia kohtauksia puutu.

Monenmoista mutkaa tässä totisesti on ja isän sihteeri (Katri Viertola) joutuu mukaan myös, toimien lopulta ratkaisun tuojana. Osan juonikuvioista arvasi, osa tuli yllättäen. Teksti oli sympaattisen vanhanaikaista ja se toi oman viehätyksensä näytelmään. Kurttisaani, kikkolo, ja monet muut sanat ja puheenparret saavat hymyn huulille. Myös Huillan Tapsan retrohenkinen lavastus ja Roinisen Helin upea puvustus veivät katsojat suoraan 1950-luvulle. 

On kyllä hauskaa miten tämä toimii kyllä näin metoo-aikanakin. Ainakin kun sen ottaa oman aikansa kuvaajana. Jaakko on juuri sellainen pelimies mitä baareissa näkee (kuulemma) tänä päivänäkin. Ja hän sanookin sen suoraan: köyhä lehtimies viihdyttää (ja mielellään syö ja juo näiden piikkiin) vanhempia rouvia, joiden puolisot eivät halua, jaksa tai kerkeä tehdä sitä itse. Mikäs siinä, jos molemmat osaavat pelata tätä peliä. Mutta kun nainen oikeasti ihastuu, tai ainakin haluaa enemmän kuin vähän pussailua, niin Jaakko joutuu pulaan. Vaan tämä kikkolo kohtaa lopulta voittajansa - ja sen pituinen se. Loppu hyvin kaikki hyvin, mutta siihen tarvitaan neuvokkaita juonikuvioita ja suunnittelua perheen nuorisolta ja vähän isältäkin.

         

Kotimaiset vanhat elokuvat ovat jo vuosia olleet erinomaisen sopiva esityslähde NTT:lle, ja niin nytkin. Harva teatteri esittää näitä klassikoita. Hyvä linja siis. Ja kun esitykset ovat vielä harrastajateatteriksi erinomaisen korkeatasoisia, niin ei ihme että katsojat löytävät paikalle hyvin. Jatkakaa samaan malliin! Nämä esitykset jatkuvat tammikuun lopulla, sunnuntaisin klo 15, joten lippukaupoille mars!

Valokuvien copyright Pasi Aittokumpu
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Öbaut seitsemän veljestä / Siuron Koski-Teatteri 25.7.2021

Korona aiheuttaa edelleen monenlaista harmia kulttuurintoimijoihin tänäkin kesänä. Nokialaisen Siuron Koski-Teatterin viime kesälle kaavailtu Vanja-eno siirtyi hamaan tulevaisuuteen, ja tälle vuodelle otettiin ohjelmistoon Mikko Koivusalon kynäilemä Öbaut seitsemän veljestä. Pohjateoksena tässä tietenkin Aleksis Kiven klassikko, mutta varsin erilaisena tulkintana. Tauti lykkäsi siurolaisten esityksiä parilla viikolla heti ensi-illan jälkeen, mutta onneksi saivat lisänäytöksiäkin. Meidän kuusihenkinen iskuryhmä pääsi testaamaan koskenpartaan penkkejä heti karanteenitauon jälkeisenä sunnuntaina.

Ja avot, kyllä kannatti! Koivusalon ja ohjaaja Kyösti Kallion sovittama teksti toimii kuin junan vessa. Kiven alkuperäisteoksesta on mukana toki kaikki oleelliset henkilöt, tapahtumat ja paikat, mutta lyhennettynä, mukailtuna, karrikoituna ja entisestäänkin humoristettuna. Esityksen välillä henkeäsalpaava tahti tarjoilee niin nauruntyrskähdyksiä, hihitystä kuin hekotustakin. Kiven teksti on kokoajan taustalla punaisena lankana, mutta päälle on kuorrutettu kaikkea muuta mahdollista paksu kerros.

Nelihenkinen näyttelijäsakki taitaa kyllä kaikki roolit. Pienillä tehokeinoilla Harri Heiskanen muuntautuu jäyhästä Juhanista "jumppikselle" puhuvaksi Simeoniksi. Noora Koski on loistava niin kaksoisveljesroolissaan ja myös muina hahmoina (ja mikä härkä!). Mika Eerola taitaa oikeasti tykätä munasillaan juoksemisesta, mutta osaa kyllä paljon muutakin. Tämän Toukolan jengiläinen "Nyt tulee nekkuun, vittu" -hokemineen on ihan huippu. Varsinainen koomikko. Ja hänen mäyristä taukoamatta puhuva Timonsa! 

Esityksen todellinen multitaskaaja on kuitenkin Paavo Poikonen, joka väläytteli sääriään ja helmojaan jo toissavuoden Kalenteritytöissä. Teinipoika Eero, räpylämäinen lukkari, Kuppari-Kaisa, Männistön Venla ja mitä vielä, kaikki roolit sujuvat (ja varsinkin naisroolit). Loistavia suorituksia. Ja mitkä tanssimuuvit!

Mukaan tekstiin mahtuu monenlaisia matteja ja Nykäsen lentäviä lauseita, huikea käsinukke-Valko,  saunan tsiljoonaan kertaan palaminen, eeppinen kursailukohtaus, Impivaaran muodonmuutajapeikko, pakkasyön kirmailut jäätävässä hangessa, ja tottakai kunnon kesäteatteriperinteitä kunnioittavia kännäilykohtauksia! Ja sitten me ryypättiin! Late-Lammaskin keretään toivottaa hirteen.

Kyllä yhteiskunta vaatii nykyään mieheltä mahdottomia, toteaa Juhani. Nämä seitsemän veljestä ovat samaan aikaan toinen jalka Kiven menneessä maailmassa ja toinen modernissa post-agraarisessa yhteiskunnassa. Kaikki kilpistyy lukutaitoon, tai tässä tapauksessa sen puutteeseen. Ilman sitä ei saa naista, ei perhettä, ei asemaa, ja veljesten loppumaton to do -lista ei tule tehdyksi. 

Ihan perheen pienimmille tämä esitys ei kyllä sovi, kaksimielisyyksiä, kiroilua ja muuta paheksuttavaa (!!) on sen verran. Mutta aikuiskatsojiin, ainakin jos ei ota kaikkea niin vakavasti, uppoaa.

Kallion lavastus ihanan vinoine mökkeineen toimii. Eihän sitä paljoa muuta tarvitakaan, maisemasta huolehtii upea luontonäkymä. Maestro Kallio on laatinut alan ammattilaisena myös humoristisen äänisuunnittelun: efektit toimivat just eikä melkeen. Ja biisivalinnatkin toimivat yllättävän hienosti: Girls just wanna have fun, Queenia, Abbaa... - vaikkei ne nyt ehkä ihan Kiven henkeä edustakaan. Mutta tämän esityksen henkeä kyllä. Hendrixin Purple Haze sopii hienosti Simeonin ja Eeron kaupunkisekoilujen taustamusiikiksi. 

Katri Innanmaan pukusuunnittelu on kaunista katsottavaa. Valkoisesta pitkästä paidasta on moneksi.

Jos nyt jotain moitittavaa on ihan pakko keksiä, niin muutama kohtaus oli aavistuksen pitkitetty ja pysähtynyt. Muutenhan esitys rullasi höyryjunan tavoin eteenpäin. Erinomaisen hyvin Kallio porukkaa on ohjannut. Lopuksi onneksi löytyy oivallinen rintsikkametodi jolla Juhanikin oppii aa bee ceensä ja pystyy lausumaan Shakespearen sonettia Venlalleen!

Hulvaton esitys ja ihan kesäteatterien aatelia, taas kerran. Menkää, katsokaa ja tykästykää! Esityksiä on  14.8. asti. Ensi vuonna taas uudet kujeet. Samalla vierailulla muuten kantsuu poiketa virran toisella puolella Siuron Koski-Baarissa pizzalla. Niin Nokian Nipotkin teki tänä vuonna.

Esityskuvien copyright Riina Katajisto, kiitoskuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lear / Romulan taiteellinen teatteri 21.7.2021

Aah, kesä, ja taas Romulan Taiteellisen Teatterin uusimman Shakespeare-tulkinnan aika! Tällä kertaa esityspaikkana Kiikan vanha tunnelmallinen paloasema, viehättävä neliskanttinen pieni kivirakennus. Sinne oli pystytetty pieni katsomo 30 hengelle sekä taidenäyttely. Me katsojat pääsimme alkumaljan kera osallistumaan taidenäyttelyn avajaisiin, osaksi esitystä siis. Mikä mahtava avaus!

Keskelle taideteoksiin tutustumista paikalle pärähtää papparainen. Ei pappa-Tunturilla, vaan vuosimallin 68 Jupiterilla. Harmaa parta viuhuen, maalintahraiset lappuhaalarit lepattaen ja pipo päässä Cousteau-tyylisesti. Siinähän on taiteilija itse eli kuningas Lear (Pauli Kylväjä)! Perässä juoksee pinkkiin pukeutunut narrinsa (Marjo Ventola), mankasta rokkia huudattaen. Mikä suurenmoinen sisääntulo! Olen heti myyty.

Kuningas Lear ei ole koskaan ollut mikään suosikki-Shakespeareni, kaikkea muuta. Mutta brittiohjaaja Dan Phillips onnistuu kiteyttämään siitä kaiken oleellisen ja tarjoilemaan esityksen napakkana ja nopeatempoisena. Tarina avautuu ihan uudella tavalla, ja henkilöhahmot saavat syvyyttä. Turhat rönsyt ja koukerot on karsittu, henkilöhahmoja tiputettu pois, sukupuolia sumplittu hieman uuteen malliin. Tuloksena on selkeä ja looginen esitys. Kaunis kieli (Matti Rossin suomennokseen perustuva) toimii erinomaisen hyvin. 

Pieni paloasema toimii tilana loistavasti ja sisäänkäyntejä (myös ikkunaa) hyödynnetään taitavasti. RTT:n vakiovisualisti Joanne Greenwood on loihtinut tilaan taidenäyttelyn maalauksin ja installaatioin, sekä tuonut värejä ja tunnelmaa erilaisilla kankailla. Pelkistettyä ja rustiikkia, ja sopii sekä tilaan että esitykseen hienosti. 

Myös Greenwoodin puvustus on sopiva yhdistelmä ylhäisempien käyttämiä hienompia hepeniä että rahvaan ryysyjä. Learin tyttäristä Goneril (Kaisa Laakso) ja Regan (Sanna Niemelä) ovat sliipattuja ja jakkupukuisia, ja nuorin Cordelia (Sanni Kero) hyvin lapsekkaasti puettu lappuhaalareihin. Kunnes on aika tullut aikuistua, ja se sitten heijastuu heti pukeutumiseenkin. Jakkupuku on hyvä suojavaate. Narrin toppatakki ja tuulipuvun housut tuovat mieleen pulimummon. Gonerilin punaiset kengät ovat piste iin päällä!

     

Näyttelijäjoukko puhuu selkeästi, hyvin artikuloiden. Muutenkin porukka osaa kyllä asiansa eli näyttelemisen. Ihan syystäkin väliaplodeja satelee tämän tästä. Juonivan niljakas Edmund (Pekka Pantsu) on sopivan mahtipontinen ja Gloucester (Jaakko Karjula) väkevä mutta taipumaton, varsinkin lopun sokeutettuna. Toki Kyntäjän Lear itse on ihan huikea liehuessaan pitkin poikin elämässään ajelehtivana vanhana miehenä. Kuin joku ikinuori punkkari, anarkistinen mutta oman elämänsä vanki. 

Show'n taitaa varastaa kuitenkin Miikka Yli-Hongiston Edgar. Hän on kerrassaan loistavan yliampuva, varsinkin kun Edgar muuntuu hullu-Tommiksi. Huipputason heittäytyvää näyttelemistä! Susanna Lehtosen Kent on myös hienosti rakennettu roolityö. Lisäksi estradilla nähdään Santeri Mäensivu (Albany), Kati Juurikka (Cornwall) ja Tanja Myllyoja (mm. Burgundy). Jokainen mies ja nainen on roolissaan paikallaan.

Ken onnistuu puristamaan Learin tunti kahteenkymmenen minuuttiin ansaitsee isot aplodit. Aika menee nopeasti, käänteitä on paljon kun tarina on kompakti. Phillips on saanut kyllä tästä porukasta paljon irti. Vaikka RTT on tehnyt paljon mieleenpainuvia Shakespeare-esityksiä vuosien varrella, niin tämä saattoi nousta suosikikseni. Siitäkin huolimatta että Lear ei normaalisti uppoa (ja olen nähnyt sen niin Esko Salmisen, Ian McKellenin kuin Simon Russell Bealin tähdittämänä). 

Charles Fletcherin musiikki sopi hienosti esityksen tunnelmaan ja tilaan.

Ei ihme että kaikki esitykset olivat loppuunmyytyjä, niin korkeatasoista teatteria Kiikassa nähtiin. Lear vieraili myös Nauvossa ja Vammalan vanhalla Shellillä. Lämmin kiitos myös katsojien loistavaan huomioimiseen - oli todella hyvä saada tieto ennakkoon esityspaikan viileydestä. Paksu villapaita ei todellakaan ollut liikaa!

Jään innolla odottamaan minkä Shakespeare-teoksen kimppuun RTTläiset seuraavaksi tarttuvat.

Esityskuvien copyright Tiltu Lahtivirta, yleiskuva sekä loppukiitokset omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Case Crisis / Teatteri Iva, Pyynikin trikoo 20.7.2021

Taidokkaan Teatteri Ivan viimeisimmä esityksen koko nimi kertookin kaiken oleellisen: Case crisis (ilmastomurha, malegazelesbo-besties-catfight-kompleksi jne.). Juuri tästä oli kyse, ja sitten paljon muustakin. Esitys vanhassa tehdaskompleksissa, harvaan istumassa nimetyillä tuoleilla, osallisena muotinäytöksen catwalkia, maailman metropolien sykkeessä. Katariina Korpelan ohjaama esitys kertoo kahden popkuningattaren monitahoisesta suhteesta on ja off-stage - mutta myös laajemmista teemoista. Millaista on olla miehisen katseen alla, julkkisten fanittamisesta ja sen äärimmilleen viemisestä, Kaiken taustalla soi teknobiitti ja välkkyvät valot.

  

Neljä lahjakasta esiintyjää vievät tarinaa eteenpäin. Pauliina Kuusisto ja Annika Palojärvi ovat Miranda ja Anastasia, Anastasia ja Miranda, yhdessä ja erikseen. Kaksi suurinta popstaraa, bestiksiä ja ehkä jopa enemmän, mutta julkisuudessa toki kilpailijoita. Tarinaa avataan heidän päiväkirjojensa, viestiensä, somemaailman kautta. Dear diary -päivityksiä ja ääniviestejä. Miksaus/äänentoisto ei ainakaan ensi-illassa osunut ihan nappiinsa, koska osa puheesta hukkui ja oli epäselvää. Myös kieli taisi olla välillä liian lennokasta tämmöisen vanhemman katsojan korviin, sen verran nuorisotrendikästä se oli. Paljon anglismeja ja lyhenteitä. Mutta ei tätä ehkä ensisijassa ollut suunnattukaan tämmöisille kääkille, vaan parikymppisille. Ilokseen näitä Ivan esityksiä kuitenkin katsoo, ja saa pienen ikkunan hieman nuorempienkin maailmaan. Sitäpaitsi tämänkin esityksen herättämät ajatukset ja mielleyhtymät ovat tärkeitä, ihan kaiken ikäisille.

Tytöt vaikuttavat pinnallisilta bimboilta, mutta todellisuus on toista. Syvällistä pohdintaa maailman tilasta, ilmastonmuutoksesta ja sen tuomasta ahdistuksesta, somemaailmasta ja julkisuudesta. Raikasta, ajankohtaista ja kantaaottavaa. Metoo ja ylipäätään tämä aika tarjoilee paljon mahdollisuuksia monenlaisiin teatteriesityksiinkin. 

Mimmi Ahosen kirjoittamaa soppaa hämmentää se fanifiktiota ja todellisuutta sotkeva Fani (upeasti maskeerattu Ville Vuorikoski) joka uskoo Mirastasian olevan totta eli näkee romanttisia viritelmiä kahden julkkiksen välissä sielläkin missä sitä ei ole. Vai onko? Se on katsojan tehtävä selvittää. Onnistuuko salamurhajuoni ja miten Roosa Leivon esittämä Pyrkyri liittyy tähän kaikkeen? Kuka on kenenkin isä ja kuka taas exä? Mieskatseelta ei voi välttyä, taaskaan.

Upeat puvut ja maskeeraukset olivat Katariina Korpelan ja Maija Välimäen käsialaa. Erityisesti Fanin pvc-hanskat ja korsetti säväyttivät, puhumattakaan Pyrkyrin valkoisista saapikkaista.

   

Välillä tartutaan mikkiin ja pistetään lauluksi. Biisitkin ovat, tietenkin, omia tuotoksia. Kannattaa muuten lukaista ajatuksella myös käsiohjelmaan ikuistetut sanoitukset. Kuten vaikkapa tämä Mulla ei oo aikaa (Tik tik) biisistä:

Mul on liikaa seteleitä
Kaupallisii yhteistöitä
Luksus-spa-hotelliöitä
Epäeettisii töitä
Käytettyjä kliseitä
Vedettyjä perseitä
Vitun turhii virheitä
Sängyssäni käärmeitä

Tämä ei ole mitenkään perinteinen "katsomo siellä ja esiintyjät täällä" -henkinen juttu, vaan Pyynikin Trikoon tilaa käytetään hienosti hyväksi, pylväitä ja koko salia. Teatteri Iva vie esityksensä erilaisiin paikkoihin, ja hatunnosto siitä. Catwalk-kävelyt kokoavat kaiken yhteen, esiintyjät ovat katseissamme ja ottavat tilan haltuun.

Bonuspointsit lasermiekkailusta!

Case crisis herätti paljon ristiriitaisia fiiliksiä. Tärkeitä teemoja ja ajatuksia, hieman sekavassa muodossa. Rehellisyys kannattaa, itselleen ja muille. Ennenkaikkea Case Crisis tarjoili taas yhden puolen näistä superlahjakkaista esiintyjistä, jotka Teatteri Ivalaisina tunnetaan. Pistäkääpäs porukka seurantaan!

Kuvien copyright Maija Välimäki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.