Öbaut seitsemän veljestä / Siuron Koski-Teatteri 25.7.2021

Korona aiheuttaa edelleen monenlaista harmia kulttuurintoimijoihin tänäkin kesänä. Nokialaisen Siuron Koski-Teatterin viime kesälle kaavailtu Vanja-eno siirtyi hamaan tulevaisuuteen, ja tälle vuodelle otettiin ohjelmistoon Mikko Koivusalon kynäilemä Öbaut seitsemän veljestä. Pohjateoksena tässä tietenkin Aleksis Kiven klassikko, mutta varsin erilaisena tulkintana. Tauti lykkäsi siurolaisten esityksiä parilla viikolla heti ensi-illan jälkeen, mutta onneksi saivat lisänäytöksiäkin. Meidän kuusihenkinen iskuryhmä pääsi testaamaan koskenpartaan penkkejä heti karanteenitauon jälkeisenä sunnuntaina.

Ja avot, kyllä kannatti! Koivusalon ja ohjaaja Kyösti Kallion sovittama teksti toimii kuin junan vessa. Kiven alkuperäisteoksesta on mukana toki kaikki oleelliset henkilöt, tapahtumat ja paikat, mutta lyhennettynä, mukailtuna, karrikoituna ja entisestäänkin humoristettuna. Esityksen välillä henkeäsalpaava tahti tarjoilee niin nauruntyrskähdyksiä, hihitystä kuin hekotustakin. Kiven teksti on kokoajan taustalla punaisena lankana, mutta päälle on kuorrutettu kaikkea muuta mahdollista paksu kerros.

Nelihenkinen näyttelijäsakki taitaa kyllä kaikki roolit. Pienillä tehokeinoilla Harri Heiskanen muuntautuu jäyhästä Juhanista "jumppikselle" puhuvaksi Simeoniksi. Noora Koski on loistava niin kaksoisveljesroolissaan ja myös muina hahmoina (ja mikä härkä!). Mika Eerola taitaa oikeasti tykätä munasillaan juoksemisesta, mutta osaa kyllä paljon muutakin. Tämän Toukolan jengiläinen "Nyt tulee nekkuun, vittu" -hokemineen on ihan huippu. Varsinainen koomikko. Ja hänen mäyristä taukoamatta puhuva Timonsa! 

Esityksen todellinen multitaskaaja on kuitenkin Paavo Poikonen, joka väläytteli sääriään ja helmojaan jo toissavuoden Kalenteritytöissä. Teinipoika Eero, räpylämäinen lukkari, Kuppari-Kaisa, Männistön Venla ja mitä vielä, kaikki roolit sujuvat (ja varsinkin naisroolit). Loistavia suorituksia. Ja mitkä tanssimuuvit!

Mukaan tekstiin mahtuu monenlaisia matteja ja Nykäsen lentäviä lauseita, huikea käsinukke-Valko,  saunan tsiljoonaan kertaan palaminen, eeppinen kursailukohtaus, Impivaaran muodonmuutajapeikko, pakkasyön kirmailut jäätävässä hangessa, ja tottakai kunnon kesäteatteriperinteitä kunnioittavia kännäilykohtauksia! Ja sitten me ryypättiin! Late-Lammaskin keretään toivottaa hirteen.

Kyllä yhteiskunta vaatii nykyään mieheltä mahdottomia, toteaa Juhani. Nämä seitsemän veljestä ovat samaan aikaan toinen jalka Kiven menneessä maailmassa ja toinen modernissa post-agraarisessa yhteiskunnassa. Kaikki kilpistyy lukutaitoon, tai tässä tapauksessa sen puutteeseen. Ilman sitä ei saa naista, ei perhettä, ei asemaa, ja veljesten loppumaton to do -lista ei tule tehdyksi. 

Ihan perheen pienimmille tämä esitys ei kyllä sovi, kaksimielisyyksiä, kiroilua ja muuta paheksuttavaa (!!) on sen verran. Mutta aikuiskatsojiin, ainakin jos ei ota kaikkea niin vakavasti, uppoaa.

Kallion lavastus ihanan vinoine mökkeineen toimii. Eihän sitä paljoa muuta tarvitakaan, maisemasta huolehtii upea luontonäkymä. Maestro Kallio on laatinut alan ammattilaisena myös humoristisen äänisuunnittelun: efektit toimivat just eikä melkeen. Ja biisivalinnatkin toimivat yllättävän hienosti: Girls just wanna have fun, Queenia, Abbaa... - vaikkei ne nyt ehkä ihan Kiven henkeä edustakaan. Mutta tämän esityksen henkeä kyllä. Hendrixin Purple Haze sopii hienosti Simeonin ja Eeron kaupunkisekoilujen taustamusiikiksi. 

Katri Innanmaan pukusuunnittelu on kaunista katsottavaa. Valkoisesta pitkästä paidasta on moneksi.

Jos nyt jotain moitittavaa on ihan pakko keksiä, niin muutama kohtaus oli aavistuksen pitkitetty ja pysähtynyt. Muutenhan esitys rullasi höyryjunan tavoin eteenpäin. Erinomaisen hyvin Kallio porukkaa on ohjannut. Lopuksi onneksi löytyy oivallinen rintsikkametodi jolla Juhanikin oppii aa bee ceensä ja pystyy lausumaan Shakespearen sonettia Venlalleen!

Hulvaton esitys ja ihan kesäteatterien aatelia, taas kerran. Menkää, katsokaa ja tykästykää! Esityksiä on  14.8. asti. Ensi vuonna taas uudet kujeet. Samalla vierailulla muuten kantsuu poiketa virran toisella puolella Siuron Koski-Baarissa pizzalla. Niin Nokian Nipotkin teki tänä vuonna.

Esityskuvien copyright Riina Katajisto, kiitoskuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kalenteritytöt / Siuron Koski-Teatteri 1.7.2019

Valitettavasti missasin piskuisen ja pippurisen Siuron Koski-Teatterin ensimmäisen vuoden esityksen Aatamin puvussa ja vähän Eevankin, mutta viime vuonna sentään löysin itseni kosken partaalta katsomasta Ulvovaa mylläriä. Ja miten hyvä esitys se olikaan! Joten itsestään selvää oli että tänäkin vuonna Siuroon suunnistan. Alunperin piti tulla jo ensi-iltaan, mutta sitten barokkikonsertti Janakkalassa vei voiton.

Tänä vuonna Kalenteritytöt valtasivat Koski-Teatterin näyttämön - ja varmaan aika monen katsojan sydämenkin. Rempseä joukko eri-ikäisiä naisia, kaikenlaisia naisia, kaikenkokoisia naisia. Tämä naisjoukko päättää toteuttaa hyvällä maulla alastonkalenterin, kerätäkseen varoja sairaalan omaishuoneen uuteen sohvaan. Yhden puoliso sairastuu syöpään ja kalenteriprojekti alkaa Johnin kuoleman jälkeen.

Kalenteritytöt oli alunperin vuonna 2003 ilmestynyt elokuva, jonka pohjalta sen toinen käsikirjoittaja Tim Firth kirjoitti sitten myös näytelmän (joka sai ensi-iltansa Englannissa 2008). Inspiraatio tuli toki tosielämästä. Suomessa sitä on esitetty ennen tätä ainakin Lahden, Kuopion, Porin ja Hämeenlinnan kaupunginteattereissa, ammattilaisvoimin ja aika monessa harrastajateatterissakin. Hämeenlinnassa 2016 kävin sen katsomassakin. Mutta nyt ensimmäistä kertaa lupa heltisi sovittaa, muokata ja tuoreistaa esitys - ja sen sovittaja ja ohjaaja Kyösti Kallio onkin tehnyt taiten.

Näyttelijät ovat amatöörejä, joten vähän epätasaista meno on. Nokialla toimii kolme aktiivista harrastajateatteriporukkaa joten kaikki kynnellekykenevät miehet viedään käsistä. Ehkäpä juuri siksi tällä kertaa nähdään naisvetoinen esitys. Naisporukan veturi on rempseä Chris (uhkea Pilvi Vilen) jolta lähtee koko markkinointihomma vähän lapasesta. Sitten on hieman viinaan menevä, hienostorouvien kanssa golfaava Celia (aina lavalla loistava Saija Viljanen - koskaan en unohda hänen Mercutiotaan Nokian työväenteatterin Romeossa ja Juliassa!) ja nysväkän oloinen mutta lopussa repäisevä Ruth (Noora Koski). Annie (Sanna Törmäkangas) suree puolisoaan Johnia (Mika Eerola) ja lähtee projektiin mukaan, hieman ehkä pitkin hampain.

      

Naiskatrasta täydentää räväkkä kanttorin tytär ja yh-äiti Cora (Niina Sirén-Haapasaari) joka kamppailee teini-ikäisen tyttären kanssa. Mutta mun ehdoton suosikki kalenteritytöistä on transnainen May (oivallinen Paavo Poikonen), joka sopii tähän porukkaan oikein hyvin. Porukka on paikallisen Naisinstituutin joukkoa ja usein napit vastakkain puheenjohtajansa Marien (Ulla Lehtinen) kanssa. Eikä ihme, koska nainen on varsinainen riivinrauta. Naisporukan lisäksi menossa mukana on puolisoita ja myös ujohko valokuvaaja (Arttu Kivinen), jonka asiantuntemusta käytetään sitten kalenterin toteutuksessa. Ja ensimmäisen näytöksen päättävä kuvaussessio on hulvaton! Siinä saa lankakerät, säilykeet, muffinssit ja piparit kyytiä kun tätä sakkia kuvataan! Yleisö ulvoo naurusta, ja monen mielessä varmaan vilahtaa myös ihmetys - kyllä nämä naiset uskaltavat.

Yksi näytelmän kantavista teemoista onkin itsensä hyväksyminen ja uskaltaminen. Uskalla olla oma itsesi, uskalla joskus repäistä, uskalla tehdä jotain hieman rohkeampaa. Ja myös naiseus eri muotoineen on tapetilla. May kommentoi: Ei kai se naiseus ole se miltä se näyttää vaan miltä se tuntuu! Siinä missä ensimmäisessä näytöksessä tutustutaan ihmisiin ja heidän välisiin suhteisiinsa, niin toinen puoli hieman lässähtää. Kalenteri on tehty, ja sen julkaisua puolustetaan Naisinstituutille. Siitä tulee menestys, ja sitä seuranneet konfliktit hajoittavat naisten välejä.

Katri Innanmaan puvustus on luonnollinen ja jokainen tyyppi on puettu omalla tyylillään. Kuka arkisemmin, kuka räväkämmin. Pyörivä lava ei nyt ihan Pyynikin kesäteatterin pyörivää lavaa päihitä, mutta sillä saadaan hyvin aikaan lavastuksen vaihdot. Toimii se näinkin.

Sain varatut paikat, nimikyltteinä sivut plarista!

Siuron Koski-Teatterin miljöö on ihana, ja katsomoakin valmistuu kokoajan lisää, sitä mukaan kun rahaa ja talkoolaisia löytyy. Ennen tai jälkeen näytöksen kannattaa käydä kosken toisella puolella Koski-Baarin suositulla terassilla nauttimassa vaikka pizzaa. Kesäidylliä parhaimmillaan.

Kyllä tämä Kalenteritytöt kannattaa käydä katsomassa. Raikasta ja reipasta menoa ja upeat maisemat! Esityksiä on 19.7. asti, joten äkkiä varaamaan lippuja. Menkää Siuroon! Bonuksena mahdollisuus ostaa ensi vuoden seinäkalenteri, jonka tuotot menevät Syöpäyhdistykselle!


Esityskuvien copyright Katri Innanmaa, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ulvova mylläri / Siuron Koski-Teatteri 10.7.2018

Nokialainen, ja tarkemmin vielä siurolainen, uusi kesäteatteri Siuron Koski-Teatteri toimii tänä vuonna nyt toista kesäänsä. Viime vuonna ei Aatamin puvussa ja vähän Eevankin houkutellut minua Siuron koskimaisemiin, mutta nyt Ulvova mylläri sai kiinnostuksen heräämään. Varsinkin kun olin jo pitkin talvea kuullut ohjaaja/puuhamies Kyösti Kalliolta kehuja. No pitihän se mennä katsomaan. Ja mikäs sen parempaa: upea lämmin kesäilta, satumaisen upea kesäteatterimiljöö ja hauskaksi tiedetty näytelmä.

Arto Paasilinnan Ulvova mylläri on hersyvä tarina erikoisesta mylläristä, joka saapuu pienelle paikkakunnalle joskus hetikohta sotienn jälkeen. Ahkera mies kunnostaa ja avaa vanhan myllyn, ja on aluksi kyläläisten mieleen. Mutta öisin tämä tuppaa ulvoskelemaan ja pikkuhiljaa Gunnar Huttunen joutuu kyläläisten epäsuosioon ja suorastaan karkotetuksi pois yhteisöstään. On se kumma että kaikki menee Gunnarin ulvomisen takia pieleen! Hulluhan se on, jos eläimiä imitoi tai myllyssään ulvoo.

Monen mutkan kautta Gunnar kuitenkin löytää onnen kerhoneuvoja Sanelman kanssa. Ulvova mylläri on muiden Paasilinnan kirjojen tapaan täynnä eksentrisiä ihmisiä. Lisäksi se tarkkailee hyvin hulluutta, yksilöllisyyttä, pienten yhteisöjen nurkkakuntaisuutta... Sitä miten erilaisia ihmisiä otetaan silmätikuiksi. Suvaitsevaisuus, avarakatseisuus, hyväksyntä - tai lähinnä niiden puute, ovat kantavia ajatuksia.

Kesäteatterille tämä on siitä mainio juttu, että estradille saadaan tuotua monenlaisia tyyppejä, joten kaikille seurueen näyttelijöille löytyy hommaa. Lisäksi näytelmässä on myös useita kännikohtauksia, noita suomalaisen kesäteatteriperinteen kantavimpia voimia. Ja sopivaa heinälatoromantiikkaakin, tosin ilman heinälatoa.

        

Lisäkatsomoa naputeltiin vielä kasaan kun katsojat saapuivat paikalle. Esitys on ollut tosi suosittu, joten pari penkkiriviä lisää lienee välttämättömyys. Isosti kiitosta muuten selkänojallisista penkeistä! Katettua katsomoa ei ollut, mutta onneksi sitä ei tällä kertaa tarvittukaan. Ja kuten sanottu, miljöö oli kyllä hieno! Taustalla Siuronkoski ja uimaranta, oikealla puolella vanhat voimalarakennukset. Ehdottomasti yksi kauneimpia kesäteatteripaikkoja, vaikka niitä tässä maassa riittää.

Ehdottomasti esityskin oli tämän kauden helmiä! Ei uskoisi että tämä on harrastelijaporukkaa. Koski-Teatterin Ulvova mylläri pesee mennen tullen ja palatessa edellisen näkemäni version tästä, joka oli ihan ammattilaisvoimin tehty (2014 Krapin kesäteatterissa). Sama Milko Lehdon sovitus nytkin oli käytössä, mutta olihan siellä paljon kaikkea pientä ja hauskaa paikallisväriä lisäiltynä.

Kallion Kyöstin ohjaus on napakkaa ja taitavaa, sekä hyvin rytmitettyä. Hauskoja ratkaisuita jo heti avauksessa väliaikakellon kanssa ja kunkin näyttelijän toimiessa kertojina pitkin esitystä. Hyvän ja pahan taistelut ja eläinhahmojen tuominen lavalle ilahduttivat! Kallio saa irti jokaisesta esiintyjästä maksimaalisen suorituksen. Tunnelma lavalla ja katsomossa on leppoisa, ja jotenkin tässä otetaan katsojat hienosti osaksi esitystä.

Näyttelijäporukka oli huikean laadukasta ja osaavaa! Missä Siuron takametsissä tämä porukka on oikein piilotellut? Mylläri Gunnar Huttusen roolissa taituroi upeasti Harri Heiskanen. Mikä lahjakkuus! Samaanaikaan jäyhä ja juro, ja ulvomisvimmassaan erikoinen, mutta myös luonnonläheinen ja fiksukin. Kun Gunnar rakastuu niin siitä on oksat pois. Heiskanen tavoittaa myllärin monipuolisen persoonan uskomattoman taitavasti. Hurjistuessaan hän on väkevä ja ailahteleva, mutta lemmestä lurittaessaan hempeä ja hellä. Huh! Todella hieno tulkinta.

Ja sitten on tämmöinen multilahjakkuus kuin Mika Eerola. Mies muuntautuu todellakin silmänräpäyksessä roolista toiseen. Eleet, ilmeet, äänenkäyttö - Eerola on oivallinen ihan joka roolissa. Hienoa että on annettu tilaa ja työtä kun on osaava ihminen. Mutta osaavia ovat ihan kaikki tyypit, ei sillä. Mia Vaskuu mm. hevosena oli hulvaton. Sanna Törmäkankaan kerhoneuvoja Sanelma Käyrämö oli kuin raikas tuulahdus. Sellaista Suomi-filmi nostalgiaa jotenkin, ja pilkettä silmäkulmassa.

Jotenkin se sotien jälkeisen ajan henki oli hyvin tavoitettu niin Kallion suunnittelemassa yksinkertaisen nerokkaassa lavastuksessa (pyörivä mylly muuntautui moneksi) kuin Lundénin Marjon puvustuksessakin. Ja musiikkivalinnat toimivat! Erinomaiset ääniefektitkin pitää mainita vielä.

      

Esitys on täynnä anarkistisen hulvattomia kohtauksia. Kun tohtori Ervinen kertoilee karhunmetsästyksestään meinaan tipahtaa tuoliltani. Kaikki kyläläisten toilailut ja hölmöilyt. Dialogi on napakkaa ja viihdyttävää kauttaaltaan. Surku tulee välillä Gunnaria ja tämän kiusaamista, ja ihmisten pikkusieluisuus sapettaa. Mutta onhan tämä nyt kuitenkin komedia, vaikka tietynlaista yhteiskuntakriittisyyttäkin siellä on.

Jos nyt jotain moittimista pitää keksimällä keksiä niin mielisairaalakohtaus oli aavistuksen vaivaannuttava. Valkoisissa kaavuissaan haahuavia ihmisiä; tämä on niin nähty. Toisaalta tämä on varmaankin aika realistinen kuva miltä suomalainen hullujenhuone näytti joskus 1940-luvun lopulla. Ja pöpiläkohtaus on tärkeä sikälikin, että siellä Gunnar kohtaa kiinteistövälittäjä Happolan, joka teeskenteli hullua karttaakseen jatkosodan.

Tyrskähdin nauruun Happolan myöhemmin kertoillessa Gunnarille hullujenhuoneen potilaiden kohtaloista: "Ja Muranen pääsi Rovaniemen kaupunginteatteriin". Pieni sisäpiirivitsi, jonka Kallio oli ujuttanut mukaan (Hetken TTT:llä ohjaajana toiminut Miika Muranen aloittaa syksyllä Rovaniemen kaupunginteatterin johtajana).

Toinen moitteen aihe ei koske teatteria vaan läheistä legendaarista Koski-Baaria. Missä en viidentoista Nokialla asutun vuoden jälkeen ole aiemmin onnistunut käymään. No nyt esityksen jälkeen oli ex tempore suunnitelmassa käydä siinä terassilla syömässä katsomosta löytyneiden Jaanan ja Peten kanssa. Mutta voi surku; keittiö oli juuri mennyt kiinni! Uskon että muitakin syöjiä olisi löytynyt, varsinkin kun terassin pöydissä herkuteltiin ihanantuoksuisilla pizzoilla.

No, olutta sai, ja kuulemma näytelmän nimikko-olut oli oikein makoisaa. Ja kuinka monella kesäteatteriesityksellä on oma nimikko-olut, kysynpä vaan. Mutta kaino toive baarin pitäjille: voisiko esityspäivinä keittiö olla pikkaisen pidempään asti auki, että voisi päästä nauttimaan hyvistä ruuistakin? Terassille kun jäi ihmisiä vielä sittenkin kun me sieltä poistuimme...

Esityksiä on jäljellä vielä muutama, ja en voi muuta kun lämpimästi suositella. Tämä on suomalaista kesäteatteriperinnettä parhaimmillaan. Ei voi kun toivottaa mitä parhainta jatkoa siurolaisille! Jatkossa aion olla paikalla joka kesä.


Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.