Savu-Uhri / Tukkateatteri, Amurin museokortteli 24.7.2024

Tampereella toimiva Amurin museokortteli ei ole ainoastaan uniikki ja upea vanhaa työväen asumista esittelevä elämys, mutta tänä kesänä myös kesäteatterin näyttämö. Áivan mainiota että Tukkateatteri on päässyt museokorttelin sisäpihalle esiintymään. Maria Jotunin komedia Savu-uhri sopii paikkaan paremmin kuin hyvin. Museorakennukset toimivat oivallisena kulissina Katri Hätin ohjaamalle esitykselle, joka on alunperin julkaistu jo 1915. Mutta koska rakkaus moninaisine kiemuroineen ei katso aikaa eikä paikkaa, on Savu-uhri erittäin ajankohtainen tänäkin päivänä.

Hersyvän hauskassa näytelmässä seurataan pienen kyläyhteisön (lemmen)tapahtumia, jotka alkavat vyörymään, kun 10 vuotta aiemmin maailmalle lähtenyt kyypparina toiminut Aappo (Vili Manninen) palaa paikalle, kaupunkilaismorsiamen kanssa. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää sillä tämä Hilda Mustikkamaa (Sonja Jauhiainen) ei olekaan niin hieno ja varakas mitä Aappo on luullut. Kotona on odottanut suustaan noheva leipurimestari-veli Kalle (Jarkko Rautava) sekä viinaanmenevä isä (Samu Palo) ja hysteerisuuteen ja draamallisuuteen taipuva äiti (Katja Ikonen). Aappostakin on tullut hieno keikari, vai onko? Kotiin jäi aikanaan myös nuoruudenrakkaus Anna-piika (Emmi Asikainen) ja saattaapa eräitä janottaa hieman vanha suola. 

Vaikka on Annallekin ottajia, erityisesti eräs naapurinpoika Jeremias (Julius Yrjänä). Vaan on Juliuskin kahden tulen välissä sillä heidän naapurinsa, topakka leskirouva Kattaiska (Jaana Myyry) on iskenyt tähän silmänsä. Suhdesoppaa on siis enemmän kuin monessa keskivertokesäteatteriesityksessä yhteensä. Ihme ja kumma, paletti pysyy kasassa, vaikka tässä ei vielä kaikki koukerot olleetkaan!

Leipomon omistaja Riikka (Anne Rissanen) ja pelimanni-Isaksson (Sami Lakso) virittelevät vispilänkauppaa ja myös Jeremiaan isä Jahvetti (Jaakko Mela) meinaa kanssa päästä avioliiton satamaan jossain vaiheessa. Mutta kenen kanssa? Monenlaista kiemuraa koetaan, aika yllättäviäkin käänteitä, ennenkuin voidaan todeta että loppu hyvin, kaikki hyvin. Jotuni on selkeästi Shakespearen komediansa lukenut, monessakin kohdassa huomasin asiaa pohtivani. Erityisesti Jahvetin ja Kattaiskan naljailu ja kipakka sanailu toi mieleen useammankin Shakespearen luoman pariskunnan suunpieksännän... Benedick ja Beatrice vaikkapa?

Kuten harrastajateattereissa aina, esiintyjäkunta oli monimuotoista. Toisilta artikulaatio ja ylipäätään näytteleminen sujui liki ammattilaistasoisesti, mutta kaikki olivat innolla mukana, mikä on toki aina se paras juttu. Mutta pääsääntöisesti mainiosti tyypitelty ja hieman sopivasti ylinäyteltykin, suomifilmimäisessä hengessä. Erityisesti mieleeni jäivät hurmaavat Jaakko Melan Jahvetti ja Jaana Myyryn Kattaiska sanailuineen sekä Sami Lakson pilkettä silmäkulmassa oleva Isaksson. Pilkettä oli myös Jarkko Rautavan Kallen silmissä. Emmi Asikaisen piika oli myös tuuliviirimäisyydessäänkin hurmaava ja Sonja Jauhiaisen kaupunkilaispimusta kuoriutui myös aikamoinen niskojen nakkelija.

Lisää pisteitä ropisee elävästä musiikista (Sami Lakso haitari ja Julius Yrjänä klarinetti) ja ikivihreiden mainioista sovituksista ja uusista sanoistakin! Elävöitti menoa kivasti, ja mikä parasta, koko poppoo osallistui laulamiseen! Huippua!

Vaikka moninaiset lemmensuhteet ovatkin pääroolissa, niin Jotuni kyllä ehtii käsitellä muitakin teemoja. Naisen asema yhteiskunnassa ja avioliittomarkkinoilla, kun ei voi kosia haluamaansa, eikä voi tietää kenet joutuu ottamaan isän tai muun pakottamana. Mitä jos haluaisikin tehdä uraa ja unohtaa avioliiton? Luokka-asiat ovat myös hyvin esillä, sekä ylipäätään sivistys. "Elämä on petospeliä, teeskentelyä koko sivistys". Juuret ja kyläyhteisö, yhteisöllisyys... Vaikka Savu-uhrissa monet vaihtavat ihastustaan liki lennossa, niin eihän se todellisuudessa ihan noin sujuvasti mene. On helppoa, tai ainakin mahdollista, teeskennellä jotain ihan muuta, kuten Aapon ja Kallen äidistä ja Hildasta huomaamme. Ei se nätti ja ehjä puku tee sivistynyttä. Ja mikä ylipäätään on sivistys?

Ukkoskuurot ja sade hieman häiritsivät, mutta katsomossa oltiin melko hyvin vaihtelevaan säähän varauduttu. Ja me olimme sentään katon alla, toisin kuin näyttelijät. Ja koska näyttelijöillä ei ole mitään äänentoistoa, peittivät ohiajavat hälytysajoneuvot hetkeksi repliikit.

Hieman vanhahtava ja paikoitellen aika koukeroinen teksti on rönsyilevää ja kivankuuloista, mutta siihen täytyy kyllä keskittyä. Pisteet siitä ettei esitystä ole modernisoitu millään tavalla. Jarkko Rautavan autenttisen vanhahtava puvustus on kaunista katseltavaa (jos kohta läpinäkyvät sadeviitat eivät niin epookkia olekaan, silti varsin ymmärrettäviä keliolot huomioiden). Julia Tuomolan lavastuksen pääosan muodostavat idylliset museorakennukset. 

Jotunilla on paljon hyviä lausahduksia: "Hyvän muistaa aina, paha ei poistu mielestä koskaan" toteaa Kalle, ja varsin paikkansapitävää edelleenkin. Lopulta kaikki päättyy juhannuksen viettoon ja Aappo toteaa naima-asioista että "Luojahan näistä päättää eikä ihminen". Jumala on aikalailla muutenkin näytelmän ihmisten mielissä...

Niin ja ken kaipaa kesäteatterielämykseltään sitä perinteistä kännikohtausta, niin sekin tarjoillaan!

Savu-uhri on vallan kelpo näytelmä ja viime vuosikymmeninä ilmeisen harvaan esitetty. Onhan se kevyehkö ja siten sopii kyllä kesäteatterien ohjelmistoon mainiosti, mutta kuten Jotunin muutkin näytelmät niin on siinä muitakin tasoja. Ehkä Miehen kylkiluun, Tohvelisankarin rouvan ja Kultaisen vasikan sijaan/jälkeen teatteritalot voisivat tarttua myös Savu-uhriin? 

Kiitos Tukkateatterille taas yhdestä mukavasta teatteri-illasta! Väliaikakahvituksen hoitaa ihana kahvila Amurin Helmi, jota voi suositella lämpimästi myös leipä/pullaostoksille!

Kuvien copyright Kaisa Vuorinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Köyliönsaaren Kertte / Tuiskulan kesäteatteri 8.7.2024

Tuiskulan kesäteatteriTuiskulan kesäteatteri viettää tänä vuonna juhlavuottaan. 50 vuotta on erittäin kunnioitettava ikä mille tahansa taideinstituutille. Juhlavuoden kunniaksi ohjaaja Pekka Saaristo on laatinut Paula Havasteen neliosaisen Vihat-kirjasarjan pohjalta hienon näytelmän Köyliösaaren Kertte. Ensimmäistä kertaa sukelletaankin hieman kauemmas historiaan Tuiskulan näyttämöllä. En ole lukenut näitä Havasteen kirjoja, mutta 1200-luvun Suomessa ja naapurimaissa liikutaan, ja päähenkilö Kertte on vahvatahtoinen nainen joka joutuu monenlaisiin paikkoihin. Oiva linkki Tuiskulan seutuihin saadaan Kerten ja puolisonsa Larrin tarinasta - siitä mistä Kerten maanpako alkaa.

Saaristo on taas kerran hyödyntänyt oivallisesti tuiskulalaisten isoa porukkaa. Mukana nähdään kaikenikäisiä, kirjaimellisesti vauvasta vaariin. Se on yksi Tuiskulan valtti; että mukaan mahtuu kaikki! Yhteisöllisyyttä parhaimmillaan. Kaikki eivät ole näyttelijöinä kirkkaimpia tähtiä, tai laulajinakaan, mutta se ei haittaa menoa lainkaan. Kukin kykyjensä mukaan ja lopputulos on joka tapauksessa onnistunut. Tässä vaiheessa esityskautta näytelmä on jo hioutunut ja homma toimii. 

Kerten tarina käydään läpi eri kertojien toimesta, joka on toimiva ratkaisu. Itseoikeutetusti hän saa aloittaa ja päättää tarinansa, mutta väliin mahtuu muitakin kertojia; raajarikko veli Sule (Niilo Härkälä) ja  ruotsalainen huono nainen Pirkit (Virpi Vähätalo). Tapahtumat alkavat Köyliön maisemissa, mutta pääsemme Tukholmaan ja Tallinnaankin ennen kuin Kertte monien vaiheiden jälkeen palaa kotikonnuille, lähteäkseen taas.

Tuiskulan torpparinmuseon tutut rakennukset saavat taas toimia monena, mutta nyt on mukana myös näppärästi kiskoilla siirtyvät lavastuskankaat vanhaa Tukholmaa ja Tallinnaa markkeeraamassa. Oiva ratkaisu! Kolmikko Kari Krusberg, Veikko Salo ja Sirkka Salo vastaavat lavastuksesta ja pitää vielä mainita hieno vanhan Tallinnan maalaus, jonka on tehnyt nuorta Kertteä esittävä Seela Kimppa. Ja on mukaan mahdutettu purjevenekin!

Näyttelijäjoukosta edukseen erottui aikuista Kertteä sielukkaasti tulkitseva Tiia Sillanpää. Tosi hienosti hän tuo topakan ja aikaansaavan Kerten persoonan esiin. Kertte on vahva naisrooli, ja hienoa että nainen on toiminnallinen pääosan esittäjä. Pidin kovasti myös Kerten isää ja myöhemmin piispan käskynhaltijaa Pärtyä näyttelevästä Ari-Matti Mätöstä. Hän sai molempiin aika vastenmielisiin hahmoihin sopivaa särmää. Aikuista Larria näyttelevä Tomi Hulmi taitaa oivasti myös ärrää sorauttavan roolinsa. Johanna Toivanen-Perko on oivallinen parantaja-Tannan fyysillisessä roolissa. Piispan päällikkö salskea Arimo (Riku Rokka) veisi jalat alta muiltakin kuin Kerteltä, vaikka hänestäkin löytyy ikävämpiä puolia myöhemmin. 

Myös Osmi (Timo Mäntyranta) on oivallinen rooli, rehti kauppamies viimeiseen asti. Arimon äiti on kyllä aikamoinen riivinrauta ja Inkeri Marttila häntä hienosti tulkitsee. Suurin osa rooleista on pienehköjä, mutta yhtä tärkeitä. Lapsia ja nuoriakin esityksessä on iso liuta ja varsinkin pieni Elvi Sillanpää hurmaa koko yleisön kaksoisroolissaan Mimerkana ja Usvana.

Kansanperinne, taikausko, enteet ja loitsut olivat vahvasti mukana 1200-luvun Suomessa. Hienosti Saaristo niitä elementtejä käyttää esityksessä, kuten myös varmaan jo Havaste kirjoissaan. Kertellä on kyky nähdä vainajia eli kalmoja ja lapsuudestaan asti hänellä on oma kalmo-ystävä Utu-tyttö (Reetta Hulmi). Utu-tyttö on kujeileva samalla tavalla kuin Shakepearen Kesäyön Unen Puck. Välillä hän pilkkaa Kertteä, mutta kun ero on edessä, muuttuu haikeaksi. Kaikki eivät kalmoja näe, joten Arimossa Kertteä ehkä osittain viehättää tämän vastaava kyky. Kristinusko tekee tuloaan myös Suomen perukoille, ja sitä tuova piispa Henrik kohtaa Larrin kirveestä loppunsa. Kertte takertuu kuitenkin vanhoihin tapoihin ja uskomuksiin, eikä niistä suostu luopumaan. 

Esitys on myös monikielinen, mikä antaa oman hauskan lisänsä. Piispa Henrik puhuu ruotsia kuten toki myöhemmin myös Tukholmassa kuullaan. Ja Osmi miehineen viroa, tai tässä tapauksessa sekakieltä että katsojat ymmärtäisimme paremmin. Tai saattoihan se kieli 1200-luvulla ollakin tämänkaltaista sekoitusta, suomen ja viron välillä.

Sirkka Salon puvustusta pitää myös kiittää. Kymmeniä erilaisia asuja ja vaikutteita on otettu myös muinaispuvuista eli autenttisista lähteistä. Myös korut, huivit ja muut somisteet ovat vaikuttavia. Iso työryhmä on ollut pukuja toteuttamassa, heille kaikille iso kiitos. Ei nämä hommat yksin suju. Tuiskulan yhteisöllisyys näkyy tässäkin asiassa.

Mukaan mahtuu myös huumoria, mutta ehkä hieman vähemmän kuin aiempien vuosien näytelmissä. Erityisesti nauratti Papu ja Pojat -yhtyeen Westerlund-biisistä riimi pappi on präst ja hevonen on häst. Tosin siihen sanoitukset tehnyt J. Karjalainen nappasi sen varmaan varhaisesta suomenkielen oppikirjasta, mutta miten vanha riimitys kyseessä onkaan. Kenties jo tosi varhainen, Kerten aikainen?

Tuttuun tapaan Jari Levy on säveltänyt musiikkia, tällä kertaa kansanlaulupoljentoista. Mukana on myös vanha virolainen sävelmä Illos neio! Erilaiset ääniefektit, kuten eläinten äänet, toimivat myös hyvin.

Kyllä Tuiskulaan on aina mukava tulla katsomaan esityksiä ja imemään itseensä rippunen sitä yhdessä tekemisen meininkiä. Tulee sellainen lämmin tunne, että melkein tekisi mieli muuttaa tänne ja tulla osaksi tätä kesäteatteriperhettä. Jään innolla odottamaan mihin historialliseen ajanjaksoon sukellamme ensi kesänä.

Esityskuvien copyright Simo Nummi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Homoilua suviyössä eli Kuralan perilliset / Teatteri Kantanäky 19.6.2024

Teatteri Kantanäky ei petä koskaan, eikä tälläkään kertaa. Näin paljon en muista nauraneeni aikoihin. Tunnelma oli vähintäänkin turkulaisen Kuralan Kylämäen Tryskimakasiinin katossa, kun Homoilua suviyössä sai ensi-iltansa juhannusviikolla. Kylämäki on kaupungin ylläpitämä ulkoilmamuseo missä voi tutustua vanhoihin maatalon rakennuksiin ja elämänmenoon. Teatteri Kantanäky taas on turkulainen teatteri-instituutio, joka tämän esityksen myötä siirtyy mainioiden kabaree-esitysten parista ihan ehtaan kokoillan näytelmään. 

Ja mimmoinen esitys Homoilua suviyössä onkaan! Se on suomifilmimäinen kavalkadi kaikenlaisia maalaiselämän kliseitä, mutta sateenkaarevalla twistillä. Eikä niitä kabareejuuriakaan ole unohdettu; vähän väliä esittäjät puhkeavat lauluun. Vanhoja tuttuja lauluja uusilla sanoituksilla. Ohjaaja Heini Vahtera on rakentanut koko työryhmän käsikirjoittamasta materiaalista sujuvan esityksen, josta ei juonenkäänteitä puutu. 

Topakka emäntä Saara (Johanna Jernberg) ja hieman vässykkämäinen veljensä Seikko (Teemu Loikas) pyörittävät Kuralan tilaa 1930-luvulla. Tai enemmän Saara vastaa tilanhoidosta, Seikon lähinnä keskittyessä lepertelemään lemmikkilampaalleen Akustille (Lee Lahikainen). Käytännön töistä vastaavat jäyhä pehtoori Miila (Virve Koskinen), flirttaileva piika Eeva (Nuppu Ervasti) ja saappaita rakastava renki Torsti (Marko Carlson). Nurkissa kissoineen häärää myös räväkkä Palli-Kaisa (Reetta Moilanen), jonka tarinankerrontataidot voittavat itse paroni von Münchhausenin! 

Eräänä kesäisenä päivänä tilalle pyöräilee kirkasotsainen ylioppilas Toivo (Antti Ainola), joka on kova poika oppimaan! Kirnuamistyönäyte sujuu niin mallikkaasti että kesäpesti lohkeaa. Toivo herättää intohimoja yhdessä jos toisessakin Kuralan asukkaassa, mutta kyllä väki keskenäänkin muhinoi. Kurala onkin semmoinen paikka missä kuka tahansa saa rakastaa ketä tahansa. 

Eloa hieman häiritsee virkaintoinen kyytirättäri Bergelin (Tristan Selin) joka kyttää milloin missäkin puskassa ja tekee tilan muka-riettaasta elämäntavasta muistiinpanoja nimismiehelle. Kyytirättärin vakoilun lisäksi perillisen puute saa Saara-emännän taipumaan Bergelinin kiristykseen. Mutta monenlaista kiemuraa on vielä luvassa ennen kuin 2 tunnin ja 40 minuutin päästä pääsemme riemuisaan loppulauluun. Loppu on onnellinen, tietenkin. Ainakin suurimmalle osalle hahmoja...

Vaikka jotkut juonenkäänteet voikin arvata etukäteen niin se ei suinkaan vähentänyt katsomisnautintoa. Homoilua suviyössä oli ihan älyttömän kiva esitys kaikilla mahdollisilla tavoilla. Se oli lämminhenkinen ja hauska, mutta myös kantaaottava ja suvaitsevaisuutta ylistävä. Tuttujen (ja välillä vähemmän tuttujen) laulujen uudet sanat ja sovitukset tarjosivat mahdollisuuden tahdissa taputukseen tai muuten vaan fiilistelyyn. Kahden hengen livebändi Kari Mäkiranta ja Noora Karppanen (välillä vahvistettuna multi-instrumentalisti Reetta Moilasella) veti niin musiikit kuin ääniefektit (se kirnuaminen! emännän lihanpilkkominen!) tarkasti ja tunteella. Mäkirannan käsialaa olivat myös laulujen mainiot sovitukset.

Se tekemisen into ja ilo hehkui kyllä kaikista esiintyjistä. Osa lauloi hyvin, osa ei ehkä ihan niin hyvin, mutta kaikilla oli kivaa ja se välittyi katsomoonkin. Tuli tunne että ollaan kaikki samassa kuplassa, ja kaukana oli kavala maailma. Nämä lavalla nähdyt tyypit olivat oikeita hahmoja, lihaa ja verta, vaikka osa hieman övereitä (katson sinuun kyytirättäri) olikin. Aivan mahtavan riemuisa ja elämäniloinen näytelmä, kaikille siitä iso kiitos! 

Teksti on napakkaa ja hauskaa ja varsinkin kyytirättäri Bergelinin artikulointi herättää suurta hilpeyttä. Ihana pieni kunnianosoitus on "naapurin pikkupojan" Touko Laaksosen tekemä piirros Torsti-rengistä saappaineen... Hauskoja kohtauksia on pilvin pimein, kuten vaikkapa Palli-Kaisan kissan synnytys, tai kun Seikko päättää Kalevalan Marjatan tavoin tulla raskaaksi puolukan voimin... Myös juhannuksen vietto on aika hurjaa Kuralassa ja varsinkin Seikon uni (vai fantasia) Akusti-lampaasta on hillitön. 

Täytyy kyllä hattua nostaa myös nukketeatterin osuudelle esityksessä. Sekä Lee Lahikaisen että Reetta Moilasen nukettamistaidot oli kyllä tiedossa, ja hienosti sekä kissa että lammas heräsivät henkiin. Heidän lisäksi nukenrakennukseen osallistui Timo Väntsi. Lisäksi pienet käsinukkelampaat olivat niin hellyyttäviä ettei mitään rajaa. 

Eeva-piian ja Toivon sikermäduetto on ihan hulvaton. Ja en voi enää koskaan kuunnella Varpunen jouluaamuna -joululaulua pärskähtämättä nauruun, siemenen ottamista ja antamista voi olla niin monenlaista. Marko Carlson oli tehnyt koreografiat ja kieltämättä ne välillä aika kimurantteja olivatkin ja helkkarin lennokkaita.

Kesäteatterikliseetkin täyttyvät koska mukana on saunakohtaus ja kännikohtaus ja paljon muuta asiaan kuuluvaa. Näyttelijät ovat kaikki ihan älyttömän hyviä. En keksi kuka voisi esittää viatonta kaupunkilaispoikaa enää oivallisemmin kuin Antti Ainola. Ja vaikka olen nähnyt Reetta Moilasta monenlaisissa rooleissa, on tämä kuin luotu esittämään Palli-Kaisaa! 

Toinen näytös alkaa kyytirättärin dramaattisella sisääntulolla ja jatkuu tämän esittämän Ääni yössä -kappaleen tulkinnalla (Tristan Selinin oma sävellys muuten!) tanssillisin keinoin höystettynä. Tervahöyrykohtaus on myös mainio, vaikkakin siinä on myös vakava pohjavire. Mutta kyllä Kaunis Veera -biisi toimi vallan erinomaisesti neljän merimiehen versionakin, "ja me parrut pystyssä seilattiin...".

Tryskimakasiini on vanha puimalato, joka sopii erinomaisesti kesäteatteripaikaksi. Onkin hämmästyttävää ettei siellä aiemmin ole semmoisia järjestetty. Iso takaseinä on peitetty monenkirjavine räsymatoin, ja ne sopivatkin vallan mainiosti liki ainoaksi lavasteeksi. Muuten mennään pirttipöydällä ja irtokaivolla sekä heinäpaaleilla. Työryhmä vastaa lavastuksen lisäksi puvustuksesta, mikä noudattaa suomifilmikuvastoa jetsulleen. Valosuunnittelu oli Meri Salon käsialaa.

Kuten teatterin sivuillakin mainitaan sisältövaroituksessa: "Lisäksi Teatteri Kantanäyn aiemmasta linjasta poiketen esitys sisältää myös naisen ja miehen välistä seksuaalista kanssakäymistä positiivisessa valossa.". Kurala todellakin on paikka missä kaikki saavat rakastaa toisiaan!

Homoilua suviyössä oli ihan mainio pelin avaus toivon mukaan monivuotiselle kesäteatteriperinteelle Kantanäkyläisten keskuudessa. Tästä ei kyllä enää (kesä)teatteriesitys parane, uskokaa pois! Väliaikatarjoilut olivat runsaan monipuoliset ja huussitkin tihkuivat maalaisromantiikkaa. Menkää ihastelemaan sankoin joukoin, minäkin haluan nähdä tämän uudelleen.

Lisäkiitos teatterille vielä siitä että järjestitte sateenkaaren matkalleni kohti Pirkanmaata! Tätä kutsuisin asiakaspalveluksi.

Esityskuvien copyright Ami Koiranen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Karavaanari - kaikkien kaveri / Pyynikin kesäteatteri 12.6.2024

Muutaman vuoden tauon jälkeen löydän itseni taas Pyynikin kesäteatterin perinteisestä katsomosta. Tällä kertaa sinne minut houkutteli Heikki Syrjä ja Riku Suokas, tai tarkemmin sanottuna heidän uusi kesäteatterikappaleensa Karavaanari - kaikkien kaveri. Vaikken todellakaan ole karavaanari, en heidän ystävänsä, eikä ole mitään muutakaan sidettä koko sakkiin... Mutta toisaalta, Syrjä & Suokas on onnistunut luomaan legendaarisen Vuonna 85 -musikaalin sekä sen moninaiset spin off -jutut. Toki paljon muutakin, mutta omalla asteikollani ei mitään lähellekään tuota yltävää. Siispä Pyynikille!

Karavaanari on "kaikkia" hauskuuttava sketsikomedia, missä juonella ei ole suurensuurta merkitystä.  Matkailuautolla ajellaan, karavaanarielämää vietetään ja siinä sivussa paetaan poliisia ja vähän rakastutaankin. Ja laulaa luikautellaan. Kaikki alkaa siitä kun itsekeskeinen näyttelijä Mikko Aarnela (Lari Halme) osuu vahingossa kylmäverisen teloituksen todistajaksi, ja joutuu pakenemaan murhaajia. Jotka osoittautuvatkin korruptoituneiksi poliiseiksi. 

Pakomenopeliksi valikoituu (taas sattuman oikusta) matkailuauto, jonka omistajan poliisit myös ampuvat. Ja kas, siitä alkaakin sitten takaa-ajo halki suvisen Suomen. Aarnela ei ole aluksi kauhean katu-uskottava karavaanari, mutta ilmiömäisillä näyttelijäntaidoillaan soluttautuu piireihin. Sopeutumisessa auttaa hehkeä YH-äiti Krista (Karoliina Vanne) ja tämän jurottava teini-ikäinen tytär Aamu (Carola Halme).

Ohjauksesta vastaava Suokas ottaa ilon irti näistä tyypeistä. Ja kuten odottaa sopii, karavaanareissa on monenlaista hahmoa. Ester (Marika Heiskanen) hössöttää ja kokkaa siipalleen Väinölle (Matti Nieminen). Porukan johtaja Reino (Heikki Hela) on rauhaa rakastava ja maltillinen kun taas Arto (Jari Ahola) on kuumakalle joka turvautuisi mieluiten suoraan toimintaan. Karavaanarien Eldorado ja heille luvattu ikuinen onnela eli Jumaltenranta on nimittäin uhattuna. Muutama mutka tässäkin toki on, mutta onneksi paikalla on Aarnela näyttelijätaitoineen. Välillä ehditään kyllä viettämään fiestaa tai muuten vaan kekkaloimaan kukkaseppeleissä.

Sekopäinen poliisikaksikko Anneli (Kaisa Hela) ja Jessica (Miia Selin) ovat molemmat aika hurjia tyyppejä, ja tuovat rutkasti lisää kierroksia ja huumoria esitykseen. Mutta tarttee sanoa että niin hyviä kun muut ovatkin, on Aimo Räsänen ehdottomasti show'n kunkku. Hän tekee pienet roolit polkupyöräpoliisina, Parasite Corporationin edustajana ja karavaanarina, mutta illan huikein roolisuoritus on ehdottomasti Influensseri. Merkkilippiksessään, isossa neulepaidassaan, liehuvissa kutreissaan ja kultakäädyissään tämä aina väärään aikaan paikalle hiihtelevä heppu on ihan huikea! 

Nokian Etunäyttämön tutut näyttelijät täydentävät karavaanarien porukan, joten aikamoista vilinää Pyynikin puskissa nähdään. 

Kaiken lomaan kuullaan suomi-iskelmänumeroita, joita vaihtelevalla menestyksellä karavaanarit ja vähän muutkin tulkitsevat. On PMMP:n Rusketusraidat bossanova (?) sovituksella, ja lopuksi toki se aivan kammottava Samuli Edelmannin Karavaanari-renkutus. Olisi tämä ollut ehkä parempi ilman niitä, mutta kenties pienet laulunluritukset kuuluvat kesäteatteriin? Niina Alitalolle kiitos sovituksesta ja laulujen harjoittamisesta. 

Monenlaisia salaseuramaisia kulttimenojakin pääsemme todistamaan, sinänsä hupaisaa mutta. Tämän nähtyäni pidän kyllä karavanaareita entistäkin oudompana sakkina, ettei ainakaan ennakkoluulot vähentyneet. Mietin sitä että onko esityksen tarkoitus olla kunnianosoitus karavaanareille, vai tehdä pilkkaa heistä. Vai olla ihan vaan hauskaa kesäteatteria, vailla sen suurempia tarkoituksia.

No mutta, koska ollaan Pyynikin upeissa maisemissa niin sen kummempia lavasteita ei juuri tarvita. Antti Lauttamäki ja Emmi Niittymäki ovat kuitenkin tehneet Jumaltenrannan ja vähän muuta pientä lavastushommaa paikalle. Isossa roolissa ovat Marjaana Mutasen puvustus sekä kampaukset ja maskit. Erityisesti poliisikaksikon neonväriset kasarivetimet ja jo mainittu Influensserin asuste on nappisuoritus. Muutenhan karavaanarit pukeutuvat melko rennosti ja kesäfiiliksellä.

Näppärää sanailua, vauhdikasta kaahailua, Lari Halmeen monipuolisia koomikontaitoja ja paljon sellaista kevyttä tamperelaisia kulttuuripiirejä lipovia vitsejä ja heittoja. Siinä ehkä esitys pähkinänkuoressa. Kevyttä viihdettä ja uskon että ainakin karavaanarit viihtyvät katsomossa. Erikseen pitää mainita katsomon uusitut penkit, eli nyt on jokaisella selkeästi numeroitu oma penkki, ei tartte enää miettiä kuinka leveellä tai kapealla istuu.

Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kolmen tähden hotelli & Käsi pois sieltä / Teatteri-illat, Kauppilanmäki 3.6.2024

Tämä alkaa olla jo hieman vanhan toistoa, koska joka vuosi nähtyäni valkeakoskelaisen Teatteri-illat -ryhmän tuplaesityksen totean saman asian. Marko Itkonen on ihan huippu näytelmäkirjailijana ja Teatteri-illat on ihan jäätävän taitava harrastajanäyttelijäpoppoo! Tämä kahden lyhyemmän näytelmän kombo on tosi toimiva konsepti. Tänä vuonna luvassa oli taas kaksi toisistaan hyvin poikkeavaa näytelmää, kuten vakiintunut tapa on. Niin ja toistoa on sekin, että nämä illat olivat taas loppuunmyytyjä ennen ensimmäistäkään näytöstä. Koittaakaa ihmiset siis olla rivakoita ensi vuonna jos mielitte lippua.

Illan ensimmäinen näytelmä oli farssi/komedia Kolmen tähden hotelli. Väärinkäsityksille, sukkeluuksille, pikkutuhmallekin huumorille perustuva näytelmä oli erittäin viihdyttävä. Rautainen näyttelijäkolmikko taipui moniin rooleihin. Pauliina Laaksosen ja Mira Flinkmanin esittämä kaksikko on avannut hotellin (Hilton hostellista tulee toki Hiton hostelli pienen kommelluksen jälkeen) ja vieraakseen saapuu salaperäinen popliinitakkinen mies (Ulla Huoviala-Kääpä). Kaikki ei ole siltä miltä näyttää, tietenkään. Eikä tämä "hotelli" ole kyllä ehkä ihan kolmen tähdenkään. Tietokone ei pelitä, rotat mellastavat nurkissa ja eksän haikailu saattaa lähteä eräillä hieman lapasesta. Mutta mummo halutaan adoptoida!

Farssi on perinteinen kesäteatterihitti mutta Kolmen tähden hotelli ei ihan kaikkia farssikliseitä (onneksi) noudata. Lukuisia ovia ja niistä kulkemisia on, sekä toki monenlaista väärinkäsitystä ja identiteettien muuntumista. Viinalla ei onneksi läträtä eli semmoista perinteistä kännikohtausta ei lavalla nähdä. Herkullinen hahmo on eksä Tero, jonka rouhea ja maanläheinen olemus kirvoittaa yleisöstä monet naurut. Semminkin kun häntä esittää kuka kolmesta sattuu ja joutaa. Jokaisen Tero on hieman omanlaisensa. 

Ensi-illassa esitys ehkä vielä haki hieman rytmiään, mutta yhtäkaikki nauratti ja viihdytti kyllä. Ulla Huoviala-Kääpän mummo oli symppis ja Pauliina Laaksosen terveystarkastaja sopivan pedantti. Kymmenen sekunnin sääntö jäi ainakin meidän talouteen elämään, ja unohdamme kolmen sekunnin säännön. Vajaan 40 minuutin esitys loppui jotenkin äkisti, mutta ehkä kuitenkin sopivasti. 

Teatteri-iltojen lippuun sisältyy väliaikatarjoilu, ja tänäkään vuonna se ei pettänyt. Angerkoski-drinkki tarjoiltiin kiinteässä muodossa ja maistui herkulliselta.

Illan toinen esitys olikin todella kiinnostava, nimeään myöten. Käsi pois sieltä - Siiri Angerkosken muistelmat näytti mitä kaikkea muuta Angerkoski oli kuin Pekka Puupään vaimo Justiina. Hävettävän vähän itsekään teatteriharrastajana hänen elämästään tiesin. Mutta nyt olen paljon viisaampi, kiitos vaan sivistämisestä. Sen lisäksi että opin paljon lisää Angerkosken elämästä, työstä ja myös sen ajan teatteri- ja elokuvamaailmasta niin viihdyin kyllä muutenkin. Itkonen on poiminut ne päälinjat Angerkosken elämästä, ja löytänyt mukaan kaikkea kiinnostavia tiedonmurujakin. 

Lopputulema on herkullinen, eikä vähiten nimiroolia esittävän Pia Vaittisen ansiosta. Hän esittää Angerkoskea lämmöllä ja rakkaudella, ja todella taitavasti! Yhtä hyvin sujuu lapsi-Siirin kuin aikuisenkin esittäminen. Janne Kulosaari ja Katja Sillanpää vetävät sitten kaikki muut roolit vauhdilla ja tarkasti.

Saamme seurata Angerkosken elämää kauan ennen kuin hänestä tuli Kaarlo Angerkosken vaimo. Pieni Siiri Peltonen, myöhemmin Palmu, ei kyllä päässyt lapsuudessaan vähällä. Laittomia lapsenpäästöjä tekevän äidin takia perhe joutui muuttamaan usein ja lopulta muuttamaan nimensäkin. Kunnes äiti lopulta katosi Siirin elämästä, vankilaan kuten saamme huomata. Uusi äiti ilmaantuu kuvioihin hupsista vaan. Siiri hoitaa sisaruksiaan, ja lopulta löytää tiensä teatteriin. Isän vastustuksesta huolimatta näyttelemisestä tulee Siirin elämä ja se tuo myöhemmin mukanaan myös sulhasen. Äidin levittämä taikausko vaikutti Siiriin paljon ja ehkäpä siksi myös teatteri monine piintyneine taikauskoon pohjaavine tapoineen sopi hänelle.

Teatterirooleja tuli ja meni, kiinnityksiä eri taloihin myös. Pikkuhiljaa myös elokuvarooleja alkoi tippua, pienempiä ja sitten isompiakin. Yksi kiinnostavimmista asioista hänen elämässään on se että hän oli ensimmäinen Suomen Filmiteollisuuden kuukausipalkkainen näyttelijä. Se jos mikä kertoo myös T. J. Särkän luottamuksesta Angerkosken näyttelijänkykyihin. 

Käsi pois sieltä on kunnianosoitus Siiri Angerkoskelle ja rakkaudentunnustus suomalaiselle teatteriperinteelle. Ehjä kokonaisuus jota on ilo seurata (varsinkaan kun ei yhtään tiennyt mitä Siirin elämässä seuraavaksi tapahtuu). Erityismaininta Emmi Jurkan hienosta tyypittelystä Katja Sillanpäälle.

Ja mistäs se esityksen (pikkutuhma) nimi sitten tulee? Nooh, tarina kertoo että kun Angerkoski kuuli ystävänsä Tauno Palon muistelmien nimeksi tulevan Käsi sydämellä, niin hän oli tokaissut omiensa sitten olevan Käsi pois sieltä.

Suomifilmimäinen lavastus on oikein sopiva, ja sopii myös Kauppilanmäen museokiinteistön henkeen. Niin ja molemmissa näytelmissä oli kiva puvustus ja muutenkin rekvisiitat kohdillaan.

Kyllä pitää lämpimästi kiittää koko työryhmää, mutta erityisesti Marko Itkosta taitavasta ohjauksesta ja ennenkaikkea käsikirjoittamisesta. Herkullisen nautinnollinen ilta monellakin eri tapaa. Ainoa mistä pieni miinus on penkkien selkänojattomuus. Ensi kerralla muistan taas mennä takariviin tai muualle missä pääsee nojaamaan johonkin. 

Bonusta myös nerokkaasta itsepalveluna toimivasta ensiapuhyllystä salissa, ja teatterin historiikistä ulkoseinällä. Kuumahan siellä taas oli, mutta onneksi oli omat vedet.

Esityskuvien copyright Janne Kulosaari, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Xanadu / Törnävän kesäteatteri 22.7.2023

Huimaa! Törnävän kesäteatteri Seinäjoella jatkoi tänäkin vuonna hittimusikaalien Suomen kantaesityksiä. Putken aloitti mainio Monty Python -musikaali Spamalot 2019, se jatkui 2021 Shakespeare-aiheisella esityksellä Something Rotten ja vuonna 2022 oli vuorossa Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille. Ja mitä esitettiin vuonna 2020? Ei mitään, silloin kärvisteltiin koronassa. Tänä kesänä olikin sitten nostalgiatrippi suoraan kasarille, tuonne glitterin ja diskopopin vuosikymmenelle. 

Pauliina Saloniuksen ohjaama Xanadu onkin varsinainen sekametelisoppa, sillain ihan hyvällä tavalla. Antaumuksella kreikkalaista mytologiaa, pastellisävyjä, ELO-maista musiikkia ja välillä aika naiivia huumoria yhdistelevä teos sai ensi-iltansa Broadwayllä 2007, mutta ei siitä ihan huikeaa maailmanlaajuista menestystarinaa ole tullut. Esityksen jälkeen twiittasin: "kuin ois vetäny tripla-annoksen sokerihuurrutettuja muroja pinkillä hattarakuorrutukella ja strösseleillä", ja kyllä se aika hyvin kuvastaakin Xanadua. Juonenkiemuroita on kaikenlaisia, mutta tässä lyhyesti: Sonny Malone (Mikael Saari) on wannabe-taiteilija Kaliforniassa, joka unelmoi menestyksestä ja kaipaa inspiraatiota. 

Toisaalta Olympos-vuorella on joukko muusia (ei peruna-sellaisia) joiden olemassaolo perustuu taiteilijoiden inspiroimiseen. Vehkeilyiden yms. seurauksena Kleio (Natalil Lintala) päätyy maan päälle ja "inspiroimaan" Sonnyä. Ehtona on että kuolevaiseen ei saa rakastua, tai isäpappa Zeus (Antti Reini) hurjistuu. No, arvaatte varmaan miten Kiran (toki nimeä pitää vaihtaa ettei vaan kukaan tunnista antiikin muusaa) ja Sonnyn käy! Sitten on taas vauras ja kyynistynyt bisnesmies Danny (Antti Reini) joka omistaa Xanadu-nimisen vanhan teatterin, johon Sonny on iskenyt silmänsä perustaakseen sinne rullaluisteludiskon (hei, tää ON kasaria!) Kiran kanssa. Käykin ilmi että piinkovalla äijällä onkin hempeä ja taiteellinen menneisyytensä - mihin Kira oleellisesti liittyy. 

Kaiken tämän pastellihuuruisen Los Angeles -menon lisäksi välillä pääsemme käymään Olympoksella seuraamassa muusien mellastusta. Melpomene (Eeva Markkinen) ihanan noitamaisine nauruineen pelaa omia pelejään houkutellen Kalliopen (Anniina Rubenstein) mukaan omiin kuvioihinsa. Miten muuten Kalliopesta tulee mieleen Potter-leffojen ennustusopettaja Punurmio? Ja jotenkin Melpomenestä kaikki Disney-leffojen pahisnoidat! Ja sitten toki antiikin tarustot heräävät muutenkin hetkittäin eloon seireenien, meduusan, kykloopin ja ennenkaikkea räpsyripsisen kentaurin (Jyri Numminen) hahmoissa. 

Timjami Varamäki on vetäissyt sellaisen glitterhuuruisen puvustuksen että oksat pois! Mieluummin kasariöverit kuin vajarit! Aliina Ilosen huikea kampaus- ja maskeeraussuunnittelu komppaa pastellilookia. 

Juho Lindströmin lavastuksessa yhdistyvät myyttiset pilvenhattarat ja antiikin pylväät neonvärisiin kasaripilvenpiirtäjiin. Lentävä Pegasos on hieman ehkä kömpelö, mutta kun sopivasti siristää silmiään saa ehkä nosturin häivytettyä taustalle.

Toki lopulta juonenpäät yhdistetään ja pahakin saa kenties palkkansa ja hyvät voittavat jne. Vaan ei ennenkuin Zeus on jyrissyt tuomionsa ja paritkin rullaluistelumuuvit on lavalla pyörähdetty. Ja toki laulettu, onhan tämä musikaali! Electric Light Orchestran eli ELOn musiikkin on tuttua jo lapsuudesta, koska muistan vanhempien siskojen sitä kuunnelleen. Itse "löysin" heidät varsinaisesti yhden Doctor Who-jakson ansiosta vasta paljon paljon myöhemmin. Mutta musiikki on rullaavaa ja kivaa kasaridiskoilua, missä yhdistyy hieman mahtipontisia klasarivaikutteitakin. Kasari ja klasari, miten svengaavaa! Xanadussa on muutamia ELOn hittibiisejä eli Jeff Lynnen kynästä, mutta myös australialaisen John Farrarin musiikkia. 

Alunperinhän Xanadu oli leffa, ja siitä osa musiikistakin on peräisin, mutta musikaaliin tuli mukaan myös muuta. Hieman sanoitukset tuntuvat hupsuilta tai kömpelöiltä suomeksi, siis tutumpien biisien, mutta ei anneta sen haitata. Sanoituksissa leikitellään hauskasti myös suomalaisten nykyhittien riimeilläkin. Sen sijaan Mikko Koivusalo on taas kerran suomentanut tekstin (Douglas Carter Beane) hyvin! Sanaleikkejä ja näppärää huumoria. Livebändiä lavalla ei nähdä, mutta Pekka Siistosen tuottama musiikki svengaa ihan hyvin silti. Ja Jyri Nummisen koreografiat ovat mukavan lennokkaat kuten aina, nyt mukana myös rullaluistelua! Sellaisia kasariviboja olen tässäkin näkevinäni...

Esiintyjät ovat vallan erinomaisia, kuten Törnävällä aina. Natalil Lintala on raikas ja kaunisääninen, just sopivan pirtsakka Kleio/Kiran rooliin ja Törnävän luottopakki Mikael Saari just passeli taas tässäkin. On hauska nähdä Antti Reini ekassa musikaaliroolissaan, karismaa miehellä kyllä piisaa sekä tylyn liikemiehen että antiikin ylijumalan rooleihin. Sopivan juro ja yrmy molemmissa, vaan kun pintaa raaputtaa niin sisällä asuu ihan pehmoinen kissimirri. Jo mainittujen esiintyjien lisäksi lavalla nähdään Ville Mäkinen (mm. Thalia-muusana), Katriina Sinisalo (mm. Euterpe-muusana) ja Hely Nylund (mm. Erato-muusana). Niin ja jo mainittu Jyri Numminen oli mainio sekä muusa-Terpsicorena että Hermeksenä (mitkä buutsit ja kypärä)!

Kaikenkaikkiaan Xanadu on ihanan kevyttä hattaraa ja eskapismia, aika överi kattaus kaikkea makeaa. Se tekee lempeästi pilkkaa musikaaleista ja itsestäänkin, eikä ota asioita kamalan vakavasti. Oivallista kesäteatteriviihdettä siis. Meidän lauantain päivänäytöksemme ei ollut ihan täynnä ja katsomossa oli aika paljon vanhempaa väkeä, joten ihan kauheasti ei yleisö mukaan tempautunut. Ensi kesänä Seinäjoella nähdäänkin "elokuvasta tuttu" Tootsie, saapas nähdä millaista menoa silloin on. 

Kuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Eemeli, Ilmiin paruuni / Tuiskulan kesäteatteri 2.7.2023

Jokakesäinen perinne eli Tuiskulan kesäteatteri on taas käyty. Tänä vuonna esitys oli erityisen houkutteleva: Emil Cedercreutzista kertova Eemeli, Ilmiin paruuni. Ja miten hienon kokonaisuuden Tuiskulan taiturit olivat taas loihtineet katsojille! Reijo Virmavirran kirjoittaman näytelmän kantaesitys oli jo 25 vuotta sitten, mutta valtavan hienoa että se sai uuden tulemisen nyt, Pekka Saariston sovittamana ja ohjaamana. Hyvää kannattaa aina kierrättää.

Emil Cedercreutz oli todella monipuolinen henkilö, ja Niilo Härkälän oivallisesti tulkitsema "Eemeli" pääsee kyllä tässä esityksessä näyttämään eri kiinnostuksen kohteitaan. Härkälä on innostunut ja innostava, välillä lapsellisen riehakas ja tuittuileva, mutta lämminsydäminen ja omiensa puolia pitävä. Tyyppi josta ei voi olla tykkäämättä! Laulutulkinnat ovat piste iin päällä. Miten hieno roolisuoritus. Myös Eemelin luottokolmikko eli Vihtori-renki (Tomi Hulmi), taloudenhoitaja-Sandra (Virpi Vähätalo) ja Elma-piika (Reetta Hulmi) pistävät yleisön hurmaamiseen ison vaihteen. Kaikki näyttelijät ovat rentoja ja rooliensa tasalla - taitonsa he ovat kyllä osoittaneet vuosien varrella moneen kertaan. Tämä kolmikko tukee Eemelin kotkotuksia ja pirunkurreisuuksia. On hauskaa seurata kun rengistä koitetaan koulia lakeijaa ja saada tätä poseeraamaan mallina. Kyllä on luanikast!

Ihana hyvänmielen roolihenkilö on myös Hjerpen mamma jota Merja Mäkelä sympaattisella taidolla tulkitsee. Tällä mammalla on kyllä pilkettä silmäkulmassa ja on hykerryttävää seurata tämän ja Eemelin sanailua, jopa kevyttä hakkailua. Aivan pistämätön kohtaus on valokuvaajan vierailu ja Hjerpen mamman kuvaaminen.

Eemeli harrastaa myös yksinpuheluita ja muusalleen (Pavoonia) tilittämistä. Hänen suuhunsa on laitettu myös kauniita sanoja luonnosta, taiteesta, ja sen tekemisestä. Teksti on soljuvaa ja hersyvää ja bonuksena paikallinen murre soljuu hienosti. Näytelmässä on kyllä paljon mukavaa sanailua yhden jos toisenkin henkilön välillä. Tykkäsin kovasti myös Aapo Uotilasta kyläseppänä ja Johanna Toivanen-Perkosta Maila Talviona.

Vaikka liki koko näytöksen ajan satoikin, niin esiintyjät vetivät sataprosenttisesti. Me katsojat olimme toki sateensuojassa ja väliajalla myös sade jäi tauolle. Hyvä niin.

Näytelmä keskittyi Cedercreutzin taiteilijakoti Ilmilinnan vuosiin (1905-1914). Hän ei tykännyt paikasta ja rakennuttikin sitten toisen, Harjulan, mihin näytelmän lopussa suunnitellaan muuttoa. Nykyään Ilmilinna on yksityiskotina ja parhaillaan jopa myynnissä!

Puvustuksessa on taas ollut iso urakka mutta Sirkka Salolta se sujuu! Ajankuvaan sopivia vaatteita on taas löytynyt ihan kaikkien ylle. Kari Krusberg ja Veikko Salo ovat urakoineet lavastuksen kanssa, ja suurinta roolia tässä näyttelee itseoikeutetusti Ilmilinna. Se on toteutettu isolla valokuvatulosteella, ja onkin eri hieno!

Ilmilinnan arkeen kuuluu Eemelin monenlaisia hankkeita: paikallisten ryijyjen keräilystä ja korjailusta omien taideteosten työstämiseen. Välillä ehditään hieroa naimakauppoja, siemailla vadelmaviiniä, keräillä maronlakkeja, ja vieraitakin käy. Aktiivista elämää siis. Ja tottakai, Tuiskulassa kun ollaan, välillä puhjetaan lauluun ja tanssiin! Sekin sujuu. Jari Levyn säveltämän musiikin tahdissa on hyvä pyörähdellä.

Kaikenkaikkiaan tämä on yksi parhaimmista esityksistä mitä olen Tuiskulassa nähnyt. Aina on ilo käydä, mutta tämmöisistä esityksistä saa vielä oikein tuplailon! Ja vieläpä suomenheppa (Mesifriitu) mukana. Kiitos ja kumarrus Tuiskulaan.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Simo Nummi.

Loma / Viikinsaaren kesäteatteri 14.6.2023

Heti kärkeen tunnustan: omat muistikuvani Risto Jarvan elokuvasta Loma ovat melkoisen hatarat. Muistan sen että äijä oli menossa talviolympialaisiin ja päätyi vahingossa etelän lämpöön, ja sitten muistan ne sukset hotellihuoneen parvekkeella. Ja tottakai legendaarisen pipokohtauksen. Ja muuta en sitten muistakaan. Vähintään yhtä iso vetovoimatekijä oli pääosan esittäjä Arttu Ratinen, tuo Tampereen teatterin suosikkini. Joten ajattelin että voisi olla hauskaa nähdä tarina uudelleen, toki kesäteatterille sovitettuna, ja muistella menneitä. Joten tuumasta toimeen ja Hopealinjan kyytiin Laukontorilta - Viikinsaaren kesäteatterille!

Ola Tuomisen sovittama ja ohjaama teksti noudatteli varmaankin aika uskollisesti leffaa. Oman lisäyksensä toi Janne Viitaniemen monipuolinen musisointi ja esiintyjien lauluesitykset. Siinä meni aikakauden eli 70-luvun käännösiskelmä poikineen: Kaksi lensi yli käenpesän, Lentoon, Mombasa, Vasten auringon siltaa, Dirlanda... joukossa moni jo hieman unohtuneempikin biisi (ja moni rasittavuuteen asti tuttu). Hyvin oli laulut valittu tarinaan istuviksi, ja toki Rodoksen lämpöönkin. 

Niille ketkä eivät ole nähneet elokuvaa, niin siinä seurataan hieman tosikon virkamiehen erilaista lomaa etelässä. Mies saa vaimolta kenkää ja innokkaana talviurheilun ystävänä suuntaa Innsbruckiin sekä hiihtämään että kannustamaan olympiajoukkuetta. Vaan syystä x päätyykin Rodoksen rantalomalle, vieläpä ilman rahaa ja sopivia varusteita. Hotellihuoneenkin hän joutuu jakamaan ventovieraan kanssa. Tästä toki seuraa monenlaisia kommelluksia ja käänteitä. Samalla matkalla on monenlaista persoonaa ja siitä toki seuraa lisää hauskuuksia. 

Se missä Loma onnistuu erinomaisesti on nostalgiatrippeily. Voi miten ei ole lainkaan ikävä 70-luvun Kekkoslandiaa ja sääntö-Suomea! Ihan mukava siellä on piipahtaa näin parin tunnin vierailulla (etenkin kun 95% esityksestä tapahtuu Rodoksella). Toki esityksessä on mukana ripaus romantiikkaakin, kuinkas muuten. Välillä katsomossa tulee kyllä hieman myötähäpeä - oliko se etelänmatkailu 70-luvulla oikeasti tommosta! Bussiretkineen, uusiin ruokiin tutustumisineen, rantakulttuureineen...

Ratinen on oivallinen pääroolissaan, sopivan kömpelö ja nolo suomalaisturisti, joka kyllä hieman vapautuu loppureissua kohti. Muu porukka urakoi roolista toiseen, hauskoja karikatyyrimäisiä hahmoja. Birgitta Putkonen on topakka lomaromanssi, Anitta Ahonen aivan huikea rouvashenkilö ja Ilkka A. Jokinen tämän liekassaan rimpuileva huuliveikkomies. Jarkko Tiainen irrottelee mm. stereotyyppisenä kreikkalaismiehenä ja Annu Valonen pikku hiljaa vapautuvana Valmana. Ensemblen täydentää Laura Kuukkanen. Monesta hahmosta paljastuukin etelän auringossa jotain ihan muuta kuin koto-Suomessa. Ihan kaikki eivät laulajina ole parasta A-ryhmää, mutta mitäs se menoa haittaa. 

Petri Ihanuksen sinivalkoishenkinen lavastus on aika pelkistetty, mutta kätevästi muunneltava. Emmi Vainion nostalgiaa tihkuva puvustus on vimpan päälle. Aivan ihania leninkejä ja asusteita.

Ja kyllä, se pipokohtaus on tottakai mukana!

Reilu kaksi tuntia menee kuin siivillä. Loma tarjoilee paljon hymyä ja naurua, sellaista kivaa peruskesäteatterimeininkiä. Viikinsaaressa käynti on aina kivaa, koska laivamatkalla pääsee jo rentoon tunnelmaan. Kyllä tätä voi suositella, elokuvan nähneille ja muillekin. Ja nuorisolle opettavaisena tarinana millaista elämä joskus oli, muinaisella 70-luvulla...

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Petteri Aartolahti.

Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille / Törnävän kesäteatteri 22.7.2022

Jaahas, uuden musikaalin kantaesitys, ja minä en tiedä tästä mitään! No, en nyt niin väitäkään seuraavani Broadwayn kaikkia tuulia ja musikaaliskeneä, paitsi korkeintaan toisella silmällä joskus. Mutta sitäkin hauskempaa on mennä katsomaan ihan tietämättömänä ja avoimin mielin! Uskon että tämä työryhmä ei mitään luokatonta meille esittäisikään.

Seinäjoen kesäteatteri Törnävällä on profiloitunut muutamassa vuodessa tuoreilla musikaalikomedioiden (vai komediamusikaalien?) kantaesityksillä. Mahtavaa! Spamalot ja Something Rotten aloittivat, ja nyt Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille jatkoi samaa linjaa. Samoja tekijöitä taas sieltä löytyy: Mikko Koivusalo tehnyt oivallisen suomennoksen, Jani Uljas loihtinut monipuolisesti muuntautuvan lavastuksen... Vaikka ohjaaja on joka kesä vaihtunutkin, niin hyvin samansuuntaiset esitykset on saatu aikaan. Tällä kertaa asialla on Mikko Kouki.

Alkuperäisteksti on Robert L. Freedmanin ja Steven Lutvakin käsialaa ja musikaali sai ensi-iltansa Broadwayllä 2013, voittaen useita Tony palkintojakin. Kaikki alkaa vankilasta, eletään 1900-luvun alkua. Nuori mies alkaa kertomaan tarinaansa, ja siitä miten hän kiven sisään päätyi. Tämä köyhä nuori mies on Monty Navarro, jonka äitikin menee vielä kuolemaan. Mutta sitten käykin ilmi että Monty on äitinsä kautta sukua D'Ysquithin mahtimiehille ja -naisille. Valitettavasti vain hänen ja jaarlin tittelin välissä on useampikin perheenjäsen. Joten eikun tuumasta toimeen, jospa he siitä yksitellen kupsahtaisivat pois... Mukana on toki mehevä kolmiodraama, mitä mielikuvitusrikkaampia murhatapoja, eksentrisiä sukulaisia ja vähän muitakin ihmisiä. Välillä intoudutaan laulamaan, musikaalissa kun ollaan. Ja loppu on... jos ei nyt onnellinen ja ainakin mielenkiintoisen kutkuttava!

Mikael Saari on oikein kelvollinen nuorena Montynä. Sopivasti pilkettä silmäkulmassa ja lavakarismaa, sekä tietenkin hieno ääni! Toisaalta aika kamala hahmo Monty kuitenkin on, sellainen herrasmiesketku, millä riittää karismaa hurmata naisia. Katsojia myös! Silti tällä kertaa show'n varastaa Tuomas Uusitalo, joka muuntautuu joka ikiseksi D'Ysquith-suvun jäseneksi! Mikä heittäytymiskyky ja monipuolinen ote! Se minkä hän lauluäänessä ehkä Saarelle häviääkin, niin juuri tämä monipuolisuus on valttia. Yhtä pieteetillä (ja nopeilla vaihdoilla) hän tekee suulaan viinaanmenevän papin, mehiläishullun maalaismiehen, superinnokkaan hyväntekijän, majuri-bodarin, pankkiirin, lavadiivan jne roolit. Toinen toistaan hulvattomampia tyyppejä nämä. Ja kummasti saman näköisiäkin... En muista Uusitaloon törmänneeni teatterin lavoilla aiemmin, mutta toivottavasti näen jatkossa. Hän tuo tähän esitykseen pitkälti sen huumorin jolla musikaalikomedia lunastaa sen komediaosuuden.

Esityksessä on myös useampi kiinnostava naisrooli. Montyn pyrkyrimäisenä on-off tyttöystävänä Sibellana aina niin ihana Linda Hämäläinen ja potentiaalisempana emäntäehdokkaana Reeta Vestman (mikä nauru!). Molemmat upeaäänisiä ja karismaattisia. Myös Katriina Sinisalon neiti Shingle ja Sonja Pajunoja monissa pienemmissä rooleissaan jäävät mieleen erinomaisina laulajina. Lisäksi Marika Huomolin jaarlin vaimona teki vaikutuksen. Ja hyvin sherlockholmesmainen Scotland Yardin tarkastaja Pinckney (Arne Nylander) oli kanssa hauska. Mainitaan sitten loputkin porukasta: Helena Puukka, Antti L J Pääkkönen ja Julius Martikainen urakoivat kauhean monta roolia kukin.

Monista musikaalikuvioista tuttu Jussi Vahvaselkä vastaa musiikin tuotannosta. Livebändiä ei Törnävällä nähdä, vaan musiikki tulee nauhalta. Lutvakin sävellykset ovat ihan kelpo musikaalikamaa, mutta yksikään biisi ei jää mieleen pidemmäksi aikaa. 

Elina Vättö on suunnitellut upean epookkipuvustuksen taas kerran. Sibellan pinkki look ja kaikki brittiherrojen asut ovat mykistäviä. Monta erilaista asukokonaisuutta tähän on tehty, kesäteatteriksi huiman iso satsaus. Koreat kampaukset ja maskeeraukset on suunnitellut Petriina Suomela, aikamoinen homma niissäkin. Jouni Prittisen koreografiat ovat välillä melko vauhdikkaita, joukkokohtaukset muutenkin olivat näyttäviä.

Henkiin heräävä maalaus jaarlin kartanossa oli hieno! Ja jaarlin illalliset ne vasta kiinnostava tilaisuus onkin. Paljon kaikkia kivoja yksityiskohtia lavastuksessa, puvustuksessa ja ihmisten toiminnassa. Puhumattakaan kekseliäistä tavoista millä murhata perimysjärjestyksessä edellä oleva...

Niin, mitä tästä nyt sitten muuta sanoisi? Kerrassaan valloittava esitys ja ammattimaisesti toteutettu, tietenkin. Silti hieman tyhjä olo jäi, vähän turhan höttöä ehkä. Oivallista kesäteatteria, ja ehkä tätä voisi katsoa ihan sisätiloissakin. Mutta kuten niin monet muutkin uuden polven musikaalit: musiikista ei jää mitään mieleen. 

Ensi kesänä Seinäjoella mennään Xanadun pop/diskomaailmaan, taas yhden uuden musikaalin kantaesityksen merkeissä. Mennään vaan! Muutamassa vuodessa Törnävällä on onnistuneesti profiloiduttu uusien musikaalien esityskenttänä, ja se toki jatkukoon.

Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.