Karavaanari - kaikkien kaveri / Pyynikin kesäteatteri 12.6.2024

Muutaman vuoden tauon jälkeen löydän itseni taas Pyynikin kesäteatterin perinteisestä katsomosta. Tällä kertaa sinne minut houkutteli Heikki Syrjä ja Riku Suokas, tai tarkemmin sanottuna heidän uusi kesäteatterikappaleensa Karavaanari - kaikkien kaveri. Vaikken todellakaan ole karavaanari, en heidän ystävänsä, eikä ole mitään muutakaan sidettä koko sakkiin... Mutta toisaalta, Syrjä & Suokas on onnistunut luomaan legendaarisen Vuonna 85 -musikaalin sekä sen moninaiset spin off -jutut. Toki paljon muutakin, mutta omalla asteikollani ei mitään lähellekään tuota yltävää. Siispä Pyynikille!

Karavaanari on "kaikkia" hauskuuttava sketsikomedia, missä juonella ei ole suurensuurta merkitystä.  Matkailuautolla ajellaan, karavaanarielämää vietetään ja siinä sivussa paetaan poliisia ja vähän rakastutaankin. Ja laulaa luikautellaan. Kaikki alkaa siitä kun itsekeskeinen näyttelijä Mikko Aarnela (Lari Halme) osuu vahingossa kylmäverisen teloituksen todistajaksi, ja joutuu pakenemaan murhaajia. Jotka osoittautuvatkin korruptoituneiksi poliiseiksi. 

Pakomenopeliksi valikoituu (taas sattuman oikusta) matkailuauto, jonka omistajan poliisit myös ampuvat. Ja kas, siitä alkaakin sitten takaa-ajo halki suvisen Suomen. Aarnela ei ole aluksi kauhean katu-uskottava karavaanari, mutta ilmiömäisillä näyttelijäntaidoillaan soluttautuu piireihin. Sopeutumisessa auttaa hehkeä YH-äiti Krista (Karoliina Vanne) ja tämän jurottava teini-ikäinen tytär Aamu (Carola Halme).

Ohjauksesta vastaava Suokas ottaa ilon irti näistä tyypeistä. Ja kuten odottaa sopii, karavaanareissa on monenlaista hahmoa. Ester (Marika Heiskanen) hössöttää ja kokkaa siipalleen Väinölle (Matti Nieminen). Porukan johtaja Reino (Heikki Hela) on rauhaa rakastava ja maltillinen kun taas Arto (Jari Ahola) on kuumakalle joka turvautuisi mieluiten suoraan toimintaan. Karavaanarien Eldorado ja heille luvattu ikuinen onnela eli Jumaltenranta on nimittäin uhattuna. Muutama mutka tässäkin toki on, mutta onneksi paikalla on Aarnela näyttelijätaitoineen. Välillä ehditään kyllä viettämään fiestaa tai muuten vaan kekkaloimaan kukkaseppeleissä.

Sekopäinen poliisikaksikko Anneli (Kaisa Hela) ja Jessica (Miia Selin) ovat molemmat aika hurjia tyyppejä, ja tuovat rutkasti lisää kierroksia ja huumoria esitykseen. Mutta tarttee sanoa että niin hyviä kun muut ovatkin, on Aimo Räsänen ehdottomasti show'n kunkku. Hän tekee pienet roolit polkupyöräpoliisina, Parasite Corporationin edustajana ja karavaanarina, mutta illan huikein roolisuoritus on ehdottomasti Influensseri. Merkkilippiksessään, isossa neulepaidassaan, liehuvissa kutreissaan ja kultakäädyissään tämä aina väärään aikaan paikalle hiihtelevä heppu on ihan huikea! 

Nokian Etunäyttämön tutut näyttelijät täydentävät karavaanarien porukan, joten aikamoista vilinää Pyynikin puskissa nähdään. 

Kaiken lomaan kuullaan suomi-iskelmänumeroita, joita vaihtelevalla menestyksellä karavaanarit ja vähän muutkin tulkitsevat. On PMMP:n Rusketusraidat bossanova (?) sovituksella, ja lopuksi toki se aivan kammottava Samuli Edelmannin Karavaanari-renkutus. Olisi tämä ollut ehkä parempi ilman niitä, mutta kenties pienet laulunluritukset kuuluvat kesäteatteriin? Niina Alitalolle kiitos sovituksesta ja laulujen harjoittamisesta. 

Monenlaisia salaseuramaisia kulttimenojakin pääsemme todistamaan, sinänsä hupaisaa mutta. Tämän nähtyäni pidän kyllä karavanaareita entistäkin oudompana sakkina, ettei ainakaan ennakkoluulot vähentyneet. Mietin sitä että onko esityksen tarkoitus olla kunnianosoitus karavaanareille, vai tehdä pilkkaa heistä. Vai olla ihan vaan hauskaa kesäteatteria, vailla sen suurempia tarkoituksia.

No mutta, koska ollaan Pyynikin upeissa maisemissa niin sen kummempia lavasteita ei juuri tarvita. Antti Lauttamäki ja Emmi Niittymäki ovat kuitenkin tehneet Jumaltenrannan ja vähän muuta pientä lavastushommaa paikalle. Isossa roolissa ovat Marjaana Mutasen puvustus sekä kampaukset ja maskit. Erityisesti poliisikaksikon neonväriset kasarivetimet ja jo mainittu Influensserin asuste on nappisuoritus. Muutenhan karavaanarit pukeutuvat melko rennosti ja kesäfiiliksellä.

Näppärää sanailua, vauhdikasta kaahailua, Lari Halmeen monipuolisia koomikontaitoja ja paljon sellaista kevyttä tamperelaisia kulttuuripiirejä lipovia vitsejä ja heittoja. Siinä ehkä esitys pähkinänkuoressa. Kevyttä viihdettä ja uskon että ainakin karavaanarit viihtyvät katsomossa. Erikseen pitää mainita katsomon uusitut penkit, eli nyt on jokaisella selkeästi numeroitu oma penkki, ei tartte enää miettiä kuinka leveellä tai kapealla istuu.

Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Eerika Rantasen tähänastinen elämä / Jyväskylän kaupunginteatteri 1.3.2024

Kuuntelen paljon erilaisia podcasteja, vaikken äänikirjoja kuluta lainkaan. Pari vuotta sitten ahmaisin Yle Areenalta mainion neljätoistaosaisen kuunnelmasarjan Eerika Rantasen tähänastinen elämä. Se kertoi, valloittavasti ja raikkaasti, nuoren tytön kommelluksista hoitajaopinnoissa, rakkauksista, muutoksista ja epävarmuudesta. Siis elämästä! Eerikan elämä ja tarina jäi pahasti kesken, ja nyt vihdoin olemme saaneet jatkoa! 

Ensinnäkin näytelmän muodossa ja samaan aikaan ilmestyi Areenaan 12 jaksoa Eerikan elämästä, jippii. Mutta ennen uppoutumista sarjan pariin, pääsin katsomaan Eerikan elämää näyttämöllä Jyväskylän kaupunginteatterissa, mistä esitys siirtyy Tampereen teatterille keväämmällä ja syksyllä vielä Helsinkiin Kansalliteatteriin. Eläköön teatterien yhteistyö!

Alussa oli Juha Jokela, joka halusi tehdä esityksen kolmen taitavan näyttelijän eli Kaisa Helan, Ria Katajan ja Eeva Soivion kanssa. Alkoi pitkäaikainen ideointi, tekstin työstäminen ja sen tuloksena saimme kuunnelman, ja nyt tämän esityksenkin. Jokainen on ammentanut Eerikan hahmoon ja kokemuksiin omasta itsestään, historiastaan ja mielikuvituksestaan. Lopputulos on kiehtovaa ja erilaista teatteria, missä esiintyjien ja yleisön välinen näkymätön seinä rikotaan moneen kertaan. 

Ja myös näyttelijöiden ja esittämien hahmojensa rajat pirstoutuvat. Olemme yhdessä kokoontuneet teatterille leikkimään tätä leikkiä mitä näytelmäksi kutsutaan. Esiintyjät kommentoivat tekstiä ja tapahtumia, selostavat niitä yleisölle. Vähän kuin lapsuuden leikit: "sit tää menis tänne ja istuisi alas ja toi tulis mukaan" tyylisesti, muistattehan? 

Nostalgia on jännä juttu. Se herättää tunteita ja muistoja, palaamme sinne menneisyyteen ja kaikki näyttää auvoiselta. Eerikan elämä tuntuu todelta, eletyltä ja aidolta. Ja vaikka kyseessä on fiktiivinen hahmo, hän voisi olla totta. Hänessä ja hänen elämässään on murusia Juhasta, Kaisasta, Riasta ja Eevasta. Ihanaa että saamme jakaa heidän kokemuksiaan ja niistä johdettuja tarinoita.

Eerika ehtii kokemaan paljon lyhyessä ajassa, vaikkei asiat maailman mittakaavassa niin tärkeitä olekaan. Tärkeitä kuitenkin. Epävarmuus kun pitäisi pistää piikkiä hankalaan potilaaseen, riemastuttava seksikokemus sairaalan varastohuoneessa, alkoholisti-isän pelottava hahmo, järisyttävän rakkauden karmea loppu, muutto Helsinkiin ja siellä kaiken uuden kokeminen, vanhojen tavaroiden ja vaatteiden keskellä asuminen, lämmin ystävyys Annelin kanssa. Pieniä suuria tapahtumia. Tosin välillä tuntuu että Eerika vaan odottaa koska se elämä oikein alkaa. Ehkä hän myöhemmin oivaltaa että tätä se elämä on, välillä on tylsää ja pitkäveteistäkin.

Ja kaikki nämä kohtaukset loihditaan mestarillisesti meidän eteemme! Näyttelijäkolmikko loistaa! On hauskaa miten fillarin pyörittämisellä saadaan uskottavasti esitettyä eroottinen kohtaus. Eerikan esimies Sari on mainio tyyppi, paitsi kännissä aika rasittava... Mutta erityisesti Anneli jää hahmona kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa, tämä on hauras mutta niin viisas ja luja. Annelin kuolema on todella koskettava. 

Ria Kataja on Eerika, kaikkine epävarmuuksineen, lämpimine sydämineen ja välillä empatiaan tukehtuvana. Kaisa Hela ja Eeva Soivio esittävät kaikki muut lukuisat roolit. Erityisesti Helan nahkatakkinen Mikko ja Soivion herkkä Anneli piirtyvät mieleeni. Välillä kolmikko tiputtaa roolit ja keskustelee hahmoista ja esityksestä, ja sitten esitys taas jatkuu. Kiinnostava tapa tehdä teatteria! Välillä he toki roudaavat huonekaluja ja lavasteita pitkin poikin. 

Tuntuu että työskentelytapa on hyvin orgaaninen ja että ohjaaja Jokelan tehtävänä on ollut lähinnä katsoa perään. Mene ja tiedä, mutta kiva tätä on katsoa. Esitys ei ole kronolginen, ja hyppelehtii aika paljon ajallisestikin. Silti se oudon looginen. Myös Jukka-Pekka Mikkonen piipahtaa esityksessä isän varjona, aika pelottava rooli jos kohta lyhyt.

Erityisen tärkeä osa koko esitystä on muusikko Mila Laine. Hän on instrumentteineen lavan reunassa ja sieltä musiikilla ja ääniefekteillä kommentoi lavan tapahtumia. Intregraalisesti osana esitystä, välillä ihan keskellä tapahtumia. Ja musiikki, se on kaunista! Lempeää ja tuudittavaa, enimmäkseen. Juha Tuiskun äänisuunnittelu oli olennainen ja tärkeä osa esitystä. Äänenmuunnin oli aika vinkeä lisä, en tiedä mitä siitä ajattelisin.

Mikko Saastamoinen on suunnitellut toimivan lavastuksen, joka muokkautuu esiintyjien toimesta hyvin. Auli Turtiainen vastaa pukusuunnittelusta. Kaikki ovat pukeutuneet vaaleansinisiin farkkuihin ja valkoisiin paitoihin, ja sitten erilaisten asusteiden avulla muuntautuvat muiksi hahmoiksi. Valot ja videot ovat Antti Silvennoisen käsialaa ja hauskasti läpikuultavaa seinää lavan takaosassa hyödynnetäänkin. Minttu Minkkisen kampaus- ja maskeeraus vielä; siinä on napakka paketti kasassa.

Kaksi ja puoli tuntia menee kuin siivillä, tapahtumat soljuvat eteenpäin, ja katsomossa saa niin liikuttua kuin nauraakin. Esitys on hieman tavanomaisesta teatterista poikkeava, mikä selvästi hämmensi osaa katsojia. Meille jotka näemme paljon teatteria, tämä oli raikasta ja tervetullutta vaihtelua. Näinkin voi esityksen toteuttaa. Ja nyt kuunnelman kimppuun.

Esityskuvien copyright Jiri Halttunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla ennakkonäytöksessä.