Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ria Kataja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ria Kataja. Näytä kaikki tekstit

lauantai 2. maaliskuuta 2024

Eerika Rantasen tähänastinen elämä / Jyväskylän kaupunginteatteri 1.3.2024

Kuuntelen paljon erilaisia podcasteja, vaikken äänikirjoja kuluta lainkaan. Pari vuotta sitten ahmaisin Yle Areenalta mainion neljätoistaosaisen kuunnelmasarjan Eerika Rantasen tähänastinen elämä. Se kertoi, valloittavasti ja raikkaasti, nuoren tytön kommelluksista hoitajaopinnoissa, rakkauksista, muutoksista ja epävarmuudesta. Siis elämästä! Eerikan elämä ja tarina jäi pahasti kesken, ja nyt vihdoin olemme saaneet jatkoa! 

Ensinnäkin näytelmän muodossa ja samaan aikaan ilmestyi Areenaan 12 jaksoa Eerikan elämästä, jippii. Mutta ennen uppoutumista sarjan pariin, pääsin katsomaan Eerikan elämää näyttämöllä Jyväskylän kaupunginteatterissa, mistä esitys siirtyy Tampereen teatterille keväämmällä ja syksyllä vielä Helsinkiin Kansalliteatteriin. Eläköön teatterien yhteistyö!

Alussa oli Juha Jokela, joka halusi tehdä esityksen kolmen taitavan näyttelijän eli Kaisa Helan, Ria Katajan ja Eeva Soivion kanssa. Alkoi pitkäaikainen ideointi, tekstin työstäminen ja sen tuloksena saimme kuunnelman, ja nyt tämän esityksenkin. Jokainen on ammentanut Eerikan hahmoon ja kokemuksiin omasta itsestään, historiastaan ja mielikuvituksestaan. Lopputulos on kiehtovaa ja erilaista teatteria, missä esiintyjien ja yleisön välinen näkymätön seinä rikotaan moneen kertaan. 

Ja myös näyttelijöiden ja esittämien hahmojensa rajat pirstoutuvat. Olemme yhdessä kokoontuneet teatterille leikkimään tätä leikkiä mitä näytelmäksi kutsutaan. Esiintyjät kommentoivat tekstiä ja tapahtumia, selostavat niitä yleisölle. Vähän kuin lapsuuden leikit: "sit tää menis tänne ja istuisi alas ja toi tulis mukaan" tyylisesti, muistattehan? 

Nostalgia on jännä juttu. Se herättää tunteita ja muistoja, palaamme sinne menneisyyteen ja kaikki näyttää auvoiselta. Eerikan elämä tuntuu todelta, eletyltä ja aidolta. Ja vaikka kyseessä on fiktiivinen hahmo, hän voisi olla totta. Hänessä ja hänen elämässään on murusia Juhasta, Kaisasta, Riasta ja Eevasta. Ihanaa että saamme jakaa heidän kokemuksiaan ja niistä johdettuja tarinoita.

Eerika ehtii kokemaan paljon lyhyessä ajassa, vaikkei asiat maailman mittakaavassa niin tärkeitä olekaan. Tärkeitä kuitenkin. Epävarmuus kun pitäisi pistää piikkiä hankalaan potilaaseen, riemastuttava seksikokemus sairaalan varastohuoneessa, alkoholisti-isän pelottava hahmo, järisyttävän rakkauden karmea loppu, muutto Helsinkiin ja siellä kaiken uuden kokeminen, vanhojen tavaroiden ja vaatteiden keskellä asuminen, lämmin ystävyys Annelin kanssa. Pieniä suuria tapahtumia. Tosin välillä tuntuu että Eerika vaan odottaa koska se elämä oikein alkaa. Ehkä hän myöhemmin oivaltaa että tätä se elämä on, välillä on tylsää ja pitkäveteistäkin.

Ja kaikki nämä kohtaukset loihditaan mestarillisesti meidän eteemme! Näyttelijäkolmikko loistaa! On hauskaa miten fillarin pyörittämisellä saadaan uskottavasti esitettyä eroottinen kohtaus. Eerikan esimies Sari on mainio tyyppi, paitsi kännissä aika rasittava... Mutta erityisesti Anneli jää hahmona kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa, tämä on hauras mutta niin viisas ja luja. Annelin kuolema on todella koskettava. 

Ria Kataja on Eerika, kaikkine epävarmuuksineen, lämpimine sydämineen ja välillä empatiaan tukehtuvana. Kaisa Hela ja Eeva Soivio esittävät kaikki muut lukuisat roolit. Erityisesti Helan nahkatakkinen Mikko ja Soivion herkkä Anneli piirtyvät mieleeni. Välillä kolmikko tiputtaa roolit ja keskustelee hahmoista ja esityksestä, ja sitten esitys taas jatkuu. Kiinnostava tapa tehdä teatteria! Välillä he toki roudaavat huonekaluja ja lavasteita pitkin poikin. 

Tuntuu että työskentelytapa on hyvin orgaaninen ja että ohjaaja Jokelan tehtävänä on ollut lähinnä katsoa perään. Mene ja tiedä, mutta kiva tätä on katsoa. Esitys ei ole kronolginen, ja hyppelehtii aika paljon ajallisestikin. Silti se oudon looginen. Myös Jukka-Pekka Mikkonen piipahtaa esityksessä isän varjona, aika pelottava rooli jos kohta lyhyt.

Erityisen tärkeä osa koko esitystä on muusikko Mila Laine. Hän on instrumentteineen lavan reunassa ja sieltä musiikilla ja ääniefekteillä kommentoi lavan tapahtumia. Intregraalisesti osana esitystä, välillä ihan keskellä tapahtumia. Ja musiikki, se on kaunista! Lempeää ja tuudittavaa, enimmäkseen. Juha Tuiskun äänisuunnittelu oli olennainen ja tärkeä osa esitystä. Äänenmuunnin oli aika vinkeä lisä, en tiedä mitä siitä ajattelisin.

Mikko Saastamoinen on suunnitellut toimivan lavastuksen, joka muokkautuu esiintyjien toimesta hyvin. Auli Turtiainen vastaa pukusuunnittelusta. Kaikki ovat pukeutuneet vaaleansinisiin farkkuihin ja valkoisiin paitoihin, ja sitten erilaisten asusteiden avulla muuntautuvat muiksi hahmoiksi. Valot ja videot ovat Antti Silvennoisen käsialaa ja hauskasti läpikuultavaa seinää lavan takaosassa hyödynnetäänkin. Minttu Minkkisen kampaus- ja maskeeraus vielä; siinä on napakka paketti kasassa.

Kaksi ja puoli tuntia menee kuin siivillä, tapahtumat soljuvat eteenpäin, ja katsomossa saa niin liikuttua kuin nauraakin. Esitys on hieman tavanomaisesta teatterista poikkeava, mikä selvästi hämmensi osaa katsojia. Meille jotka näemme paljon teatteria, tämä oli raikasta ja tervetullutta vaihtelua. Näinkin voi esityksen toteuttaa. Ja nyt kuunnelman kimppuun.


Esityskuvien copyright Jiri Halttunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla ennakkonäytöksessä.

perjantai 11. elokuuta 2023

The Pimpsons / Q-teatteri, Teatterikesä 8.8.2023

Lauri Maijalan kirjoittama ja ohjaama The Pimpsons sai ensi-iltansa helmikuussa Q-teatterissa. Koko esityskauden pohdin että kiinnostaisi mennä katsomaan. Koska Maijala ja Q:n porukka jne. Mutta nykyään on ajan ja rahan puolesta iso kynnys lähteä PK-seudulle teatteriin... ja koska minulle TV-sarja The Simpsons ei ole lainkaan tuttu. Joo, tiedän että siinä on keltasia tyyppejä, ja about muistan niiden nimet, mutta yhtään jaksoa en ole katsonut. Ja ajattelin esityksessä olevan niin vaikutteita kuin viittauksiakin sarjaan, joten ymmärtäisinkö siitä mitään? Jäi menemättä.

Onneksi universumilla (tai jollain teatteritaiteen pienemmällä jumalolennolla) oli näppinsä pelissä (tai tarkemmin ajatellen Teatterikesän taiteellisella troikalla) ja esitys kutsuttiin Teatterikesän pääohjelmistoon. Joten minulle tuli tilaisuus korjata erheeni ja mennä TTT:n suurelle näyttämölle katsomaan mistä tässä oikein on kyse. Ja joo, varmaan paljon esityksestä meni ohi, tai olisin saanut siitä vielä enemmän irti jos Simpsons olisi vähän tutumpi. Mutta pitää sanoa että toimi se näinkin! Aivan hulvaton kokemus!

Q-teatterin pieni lavaratkaisu on hyvin saatu isolle lavallekin, rakennettu vain siihen keskelle pieni "laatikko". Janne Vasaman pastellihenkinen joulukuvaelma esittää perheen olohuonetta. Keittiö jää takaosaan ja ikkunasta avautuu ydinvoimalamaisema. Amerikkalaista, hieman muovisen oloista, keskiluokkaisen perheen koti, jossa tapahtumat pyörivät ison sohvan ympärillä. Toisen näytöksen avaa pieni baarikohtaus, mutta muuten ollaan vain tässä olkkarissa, sitcom-perinteiden mukaisesti. Riina Leea Niemisen värikäs puvustus vie ajatukset johonkin 50-60 -luvuille. Erityismaininta Riikka Virtaselle maskeeraukesta. Esiintyjien keltainen iho ja mahtavat peruukit ovat kyllä silmiinpistävän huikeita. Tomi Suovankosken valot täydentävät visuaalisesti kauniin esityksen.

Niin, mistä tämä The Pimpsons sitten kertoo? Tämä fiktionaalinen perhe kokoontuu seitsemän vuoden tauon jälkeen taas yhteen, joulunviettoon. Yrmyttävä isä Homre (Eero Ritala) möllöttää sohvalla telkkaria katsoen ja on aikamoinen änkyrä, kömpelö ja juro. Hössöttävä ja kimittävä-ääninen äiti Magre (Ria Kataja) hössöttää ja säätää. Ensiksi saapuu perheen poika Brt (Lotta Kaihua) elämässä menestynyt, räyhäkkä ja ärsyttävä, sellainen reteän bisnesmiehen perikuva. Ja sitten lopulta kaukaa Lontoosta myös menestynyt tytär Ilsa (Satu Tuuli Karhu), diivailevan ensivaikutelman antava. Mehevänä sivuhenkilönä tapaamme myös pizzalähettihepun joka onkin Ilsan vanha heila (kun he olivat 8 v). Tämän ilmaantuminen näyttämölle käynnistää tai ainakin vauhdittaa lopun alkua.

Kaikki vaikuttaa olevan hyvin, mutta pikkuhiljaa totuudet ja salaisuudet paljastuvat ja kulissit kirjaimellisesti kaatuvat. Mitä tapahtui 7 vuotta sitten? Mitä tapahtui pikkusisko-Maddylle? Mikä ihmeen sairaus Homrella on? Entäpä äidin puutarhanhoito? Ja mikä onkaan "menestyvien" lasten tarina? Vuoristoratamainen meno vain kiihtyy ja katsoja saa välillä pidellä penkistään. Yllättäviä käänteitä seuraa sarjatulimaisesti, muutamia hieman pohjustetaankin. Kieli on räväkkää ja paljon myös englantia viljelevää. Paikoitellen tai ehkä vain aluksi tämä hieman häiritsee. Sitten siihen tottuu tai turtuu, eikä vitut särähdä korvaan.

Rakastin perheenjäsenten välien selvittelyä, mitä siellä pinnan alla kuplii, miksi perheen dynamiikka toimii näin. Maijala on hienosti poiminut erilaisia kipupisteitä ja muistoja ja tökkii niitä terävällä neulalla. Tunnistan itseäni ja sisarussuhteita ylipäätään esityksestä. Millainen lapsuus on ja miten se muokkaa meitä. Siinä mielessä teksti oli universaalia. Jotenkin nämä kaikki hahmot ovat onnettomia ja traagisia, kukin omalla tavallaan. Katkeroitua voi monella tapaa. Voiko jokainen muistaa oman lapsuutensa niin väärin...

The Pimpsons vie meidät kunkin omiin kipeisiin ja katkeriinkin lapsuusmuistoihin, miten aikuiset lapset taantuvat lapsuudenkotiin palatessaan ja miten vanhoista maneereista voi olla vaikea päästä eroon. Joskus aika tuntuu pysähtyneen vaikka ihmiset ovat kasvaneet ja ns. aikuistuneet. Naapurin perheen (ja heidän irtaimistonsa) kohtalo sai pohtimaan mitä meidän tavaroillemme tapahtuu kuoleman jälkeen. Minne ne joutuvat, roskiinko, vai pelastaako joku valokuva-albumit? Ketä kiinnostaa? Olisiko helpompaa viskata kaikki romukoppaan ja aloittaa alusta, vai pääseekö menneisyyttään enää pakoon? 

Kun Ilsa haluaa leikkiä totuutta ja tehtävää ilman tehtävää ollaan olennaisten kysymysten äärellä: mitä todellakin tapahtui. Voidaanko asioista puhua, voidaanko kissa nostaa pöydälle? Kukaan ei osaa käsitellä tunteitaan, ei silloin eikä nyt. Kun isä-Homre murehtii tuopilleen, ettei mitään saa enää sanoa ja kaikki loukkaantuu kaikesta, ollaan vanhenevan valkoisen heteromiehen ongelman ytimessä. Tavallaan symppaan näitä tyyppejä, kaikessa ärsyttävyydessäänkin, ja myös säälin. 

Näyttelijäsuoritukset ovat kaikki hysteerisen erinomaisia. Millaisiin sfääreihin kaikki oikein yltävätkään, huh. Varsinkin Katajan Magre on aivan huippu pienine kädenliikkeineen ja silmienpyörittelyineen. Myös Ritalan uskovainen pizzakuski on mielettömän taitava roolityö. Kaikki vedetään vähän överiksi ja sitten vielä lisää. Kun lapset googlettavat Heimlichin otetta ja sillä välin Homre vetäisee kuolinkohtaustanssimuuvit, niin melkein pissaan housuihini nauramisesta. 

Ei tämä ehkä kaikkia viihdyttänyt tai edes naurattanut, mutta kylmäksi ei voinut kyllä jättää ketään. Loppuratkaisu mietitytti, se ei ehkä toiminut kaikilta osin, mutta muuten esitys oli kyllä silkkaa tykitystä. Mitä siitä jos Simpsons-fanit saivat tästä paljon enemmän irti sarjaviittauksilla, hokemilla, ja lukuisilla yksityiskohdilla. Minä nautin omalla tavallani. Kun Janis Ianin seiskytluvun eteerinen biisi At Seventeen ("I learned the truth at seventeen, That love was meant for beauty queens") pärähtää soimaan, Brt ja Ilsa vetävät kokaiinia, rotanmyrkkyä ja vodkaa suloisena cocktailina ja haahuavat pitkin perheen olohuonetta... no, siinä on teille tunnelmaa!


Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 28. syyskuuta 2021

Dosentit / Kansallisteatteri 25.9.2021

Juha Jokelan uusi näytelmä on aina Tapaus, ja tällä kertaa jouduttiinkin odottamaan uusinta hieman kaueammin kuin piti. Koska korona. Onneksi ensi-ilta oli vihdoin syyskuussa - ja hyvää todellakin kannatti odottaa. Vaikka Dosentit on liki kolmetuntinen, se ei todellakaan tunnu siltä. Ensinnäkin teksti on kiinnostava, ajankohtainen, kantaaottava ja oivaltava. Älykäs. Mukana on ripaus huumoria keventämään paikoitellen aika raskasta aihetta. Kummasti kyllä esitys ei ole raskas vaan ilmava ja hengittävä. Kaikesta huomaa miten hyvin kirjoittaja on aiheeseensa perehtynyt. Toisekseen kaikki näytelmän tekemisestä vastaavat ovat tehneet ihmeellistä jälkeä.

Aiheena on tällä kertaa yliopistomaailma kaikkine (lieve)ilmiöineen. Päähenkilönä on keski-ikäinen sosiaalipsykologian professori Johanna (Ria Kataja), joka alkaa tutkimaan yliopistolaisten hyvinvointia. Avukseen hän saa someaktiivisen ja ärhäkän tutkijan Fionan (Marja Salo). Kantona kaskessa vaikuttaa olevan rehtori Leena (Maria Kuusiluoma). Jossain välimaastossa sukkuloi tiedekunnan dekaani Mikko (Tommi Korpela) ja ex-aviomies & professori Eero (Hannu-Pekka Björkman). Perhe-elämän tuulahduksia tuo valokuvauksesta innostunut abi-ikäinen poika Aapo (Otto Rokka) sekä etäyhteyksien päässä naisystävä Marina (Snezhina Petrova). Henkilögalleria on kirjoitettu kiinnostaviksi, hyvin todentuntuisiksi hahmoiksi. Sopivasti ristiriitoja ja jännitteitä, sopivan inhimillisiä. Arkisiakin. 

Voin kuvitella että niille katsojille keille yliopistomaailma ei ole lainkaan tuttu, näytelmä saattaa vaikuttaa hetkittäin vaikeaselkoiselta tai sisäänpäinlämpiävältä. Paljon tässä toki on erilaisia käsitteitä ja minulle uusia filosofeja ja tutkijoita, mutta tuleepahan samalla sivistyttyä taas piirun verran. Käsiohjelmassa on muuten hyvä yhteenveto keskeisistä henkilöistä mitä esityksessä mainitaan. Ja hyvä lista kirjallisuutta myös!

Olen kuitenkin monelta tutkijalta tai yliopistossa työskentelevältä kuullut että Jokela on onnistunut tavoittamaan erinomaisen hyvin sen maailman, tutkijoiden arjen haasteet ja valtataistelun, politiikankin. Mutta ei tätä tarvitse ajatella ainoastaan yliopistomaailman kuvauksena, vaan minkä tahansa yrityksen tai yhteisön. Ihmisten väliset suhteet, työnteko, hierarkia, valtataistelut, nokkimisjärjestykset, julkisuudessa esiintyminen, byrokratia, luokkaerot, kilpailukyvyn lisääminen... Ja se miten erilaisessa asemassa freelancer on vakituisessa työsuhteessa olevaan. 

Voidaanko työyhteisöä kritisoivaa ihmistä palkata siihen porukkaan, vaikka olisi kuinka pätevä? Haluaako johto tietää miten huonosti työntekijät voivat? Sosiaalinen media tuo omat haasteensa tähän aikaan, ja sitäkin puolta avataan hienosti. Myös ajankohtainen asia eli korona on päässyt mukaan ja näkyy hyvin roolihenkilöiden arjessa. Yliopiston ruokalassakin pidetään turvavälejä. 

Monessa kohtaa näytelmää nousee esille ajatus tieteen tekemisestä ja tutkimisesta. Että tiede itsessään on arvokasta, ei ainoastaan välineenä johonkin muuhun. Yliopistomaailman rahoituksen leikkaukset kirpaisevat muitakin kuin yliopistolaisia, ainakin pitkällä tähtäimellä.

Näyttelijät tekevät kaikki ensiluokkaista työtä. Show'n varastaa kyllä mestarillisen upea Ria Kataja, yksi Suomen upeimpia näyttelijöitä. Tämän Johanna tekee parhaansa, mutta aina sekään ei riitä. Loppuunpalaminen uhkaa kaikkia ihmisiä ketkä laittavat itsensä likoon. Johanna on puun ja kuoren välissä ja tulee tutkimusaiheellaan sorkkineeksi muurahaispesää. Lojaliteetit punnitaan. Kataja on ihan loistava roolissaan. Myös Marja Salon tiukkailmeisen hymytön Fiona on napakka ja hyvin uskottava hahmo. Maria Kuusiluoman rehtori on todella ärsyttävä, mutta rakastan tapaa miten Kuusiluoma ammattitaidollaan rakentaa tämän tyypin. Ei ne miehetkään huonoja ole, mutta jäävät vähän häilyviksi vahvojen naisten taustalle. Sellaisiksi ne on toki kirjoitettukin.

Näytelmässä oli paljon suoraa kontaktia yleisöön eli Johanna esitelmöi meille, ja kertoo asioita katsojille suoraan. Kuin olisimme osanottajia seminaarissa. Tavallaan tykkään tästä.

Kati Lukka on taikonut lavastukseen hienon puolikaaren; muistuttamaan meitä panoptikon-tyyppisestä tilasta (käsite mikä tulee kyllä tutuksi näytelmässä). Puolikaarta käytetään hienosti milloin kirjaston, yliopiston kuppilan tai Johannan kodin taustana upeiden Timo Teräväisen videoprojisointien avulla. Se oletus jatkuvasta tarkkailun kohteena olemisesta toteutuu hyvin. Tarkkailijana yleisö, mutta myös tutkijayhteisö, yliopiston johto, milloin kukakin. Projisointeja käytetään luovasti muutenkin. Varsinkin se valtava kirjaseinämä näyttää huikealta, ja Twitter-viestien paljous alkaa ahdistamaan. Rauhallisen verkkaan liikkuvat näyttämömiehet siirtelevät irtohuonekaluja tarpeen mukaan, hienosti integroituen osaksi esitystä. Myös lavan nousevat ja laskevat elementit on otettu hyvin mukaan.

Kun panoptikon-häkkyrä lopulta hajoaa, se toimii hienona vertauskuvana Johannan tilanteelle. Tämä disintregraatio näyttää ja kuulostaa muuten pirun komealta! Nadja Räikkä on tehnyt hienon työn valosuunnittelijana; ja kehun samalla myös Tuuli Kyttälän äänisuunnittelua ja musiikkiakin. Auli Turtiainen on onnistunut myös hyvin, koska mikään puvustuksessa ei pistä silmään. Näin ihmiset näissä hommissa pukeutuvat. Tyylikkään ajattomasti, jopa trendikkäästikin. Yhdessä kaikki tämä tekee esityksestä nautinnon katsoa ja kokea.

Kerrassaan ihanaa oli olla taas Kansallisteatterissa, ja vielä näin loistavan esityksen parissa. Ja miten hienosti henkilökunta Matti Patanan johdolla hoiti katsojien tulemiset, menemiset ja tiedottamisen. Kaiken kruunasi vielä arjen luksus eli aitio; siellä me Tanjan kanssa nökötettiin kuin kuninkaalliset konsanaan. 

Kiitos Juha Jokela, kiitos Kansallisteatteri - yhdessä olette parhaita!


Kuvien copyright Katri Naukkarinen, paitsi meidän aitiokuvan otti henkilökunnan edustaja.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Poika / KOM-teatteri 22.2.2020

Ihan ensimmäisenä täytyy todeta että Paavo Kinnunen on ihan huikean hieno Florian Zellerin Poika-näytelmän Suomen kantaesityksen pääosassa KOM-teatterissa. On monia muitakin syitä nähdä tämä riipaiseva näytelmä, mutta jo pelkästään Paavon roolityön takia suosittelen. Riikka Oksasen ohjaama pienisuuri teos on kyllä sellainen missä pala menee kurkkuun ja pysyy siellä, oikeastaan koko vajaan kahden tunnin ajan mitä esitys kestää.

Poika on intensiivinen ja dramaattinen perhetarina. Keskiössä, kuten nimikin vihjaisee, murrosikäinen poika. Vanhemmat ovat eronneet ja poika asuu äitinsä (Vilma Melasniemi) kanssa, mutta konfliktien vuoksi haluaa muuttaa isänsä (Niko Saarela) ja tämän uuden vaimon (Ria Kataja) ja heidän vauvansa luokse. Ainahan teineillä on vaikeaa, mutta pojalla tuntuu olevan erityisen hankalaa. Koulunkäynti ei suju lainkaan, erottamispisteeseen asti. Mitä poika kipuilee? Vanhempien eroa ja perheen hajoamista ainakin. Mikään ei todellakaan kiinnosta. Vanhemmat syyllistyvät ja syyttävät itseään, ovat avuttomia. Poika koittaa huutaa apua, mutta kukaan ei kuule, eikä ymmärrä. Välillä tulee tunne että äitipuolen ja pojan suhde on hieman outo, mutta ei tämä sentään ole sellainen näytelmä. Pojan pahoinvointi kiristää kaikkien välejä ja koulunvaihtokaan ei auta.


Lopulta vanhemmat tekevät päätöksen laitoshoidosta, mutta sielläkin poika on onneton. Vaikea masennus ja itsetuhoiset ajatukset diagnoosina, mutta silti poika saa puhuttua vanhemmat ympäri ottamaan hänet pois laitoksesta. Tuhoisin seurauksin.

Esitys menee ihon alle ja kourii sielua kylmällä kädellä. Se huoli ja tuska mitä vanhemmat tuntevat poikansa takia on käsinkosketeltavaa. Epilogi muutaman vuoden kuluttua tapahtumista on piste iin päällä, ja näyttää hyvin myös Kinnusen repertuaarin laajuuden. Syyllisyys kantaa pitkälle. Tämä on silti kovin inhimillinen tragedia: isän huomio on uudessa perheessä, vaikkakin hän rakastaa poikaansa kovasti. Äiti kipuilee oman riittämättömyytensä kanssa ja takertuu siihen että poika haluaa muuttaa pois hänen luotaan. Äitipuoli on hivenen mustasukkainen miehensä lapsesta, kun olisi tämä yhteinenkin tässä. Kukaan ei kykene näkemään pojan panssarin taakse.

Koko porukka tekee hienot roolit, ja erityisesti Niko Saarela isän roolissa on tyrmäävän hyvä. Reita Lounatvuoren käännös tuntuu ihan toimivalta, ja puhe sopii hyvin tämän ajan ihmisten suuhun. Tämä on kyllä hyvin ajaton teksti. Ketään ei tuomita tai syyllistetä tragediasta. Kuinka paljon maailmaan mahtuu tämänkaltaisia perheitä ja nuoria, joita ahdistaa jokin nimeämätön ja tuntematon? Liian paljon. Eivätkä kaikki tragediat tapahdu vain vähempiosaisten perheissä. Myös toimeentulevien kulisseissa voi tapahtua kaikenlaista. Moni nuori turhautuu ja ahdistuu vanhempien ja yhteiskunnan odotusten paineessa. Miksi vanhemmat, opettajat, ja muut läheiset eivät huomaa mitä tapahtuu?


Tomi Suovankosken hillityn elegantti lavastus ja hyvin mietityt valot tukevat kokonaisuutta; tässä on hyvin toimeentuleva perhe. Tiina Kaukasen puvustus alleviivaa tätä mainiosti.

Teatterin suositusikäraja esitykselle on 15, ja ihan passeli niin. Ei ihan lasten, eikä muutenkaan heikkohermoisten teatteria tämä. Hyvän teatterin ei tarvitse aina viihdyttää; sen katsominen voi myös tuntua pahalta ja ahdistavalta, herättää ajatuksia ja keskustelua. Ehkä se saa ahdistuksen lisäksi tuntemaan myös syyllisyyttä omasta lapsisuhteestaan. Lopussa ei silti ole kauhean lohduton olo, jos kohta ei toiveikaskaan. Kerrassaan vaikuttava esitys.


Kuvien copyright Marko Mäkinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 21. syyskuuta 2017

Seuraavat 500 vuotta / Espoon kaupunginteatteri 20.9.2017

Tämä Paavo Westerbergin kirjoittama ja ohjaama uutukainen Seuraavat 500 vuotta herätti kiinnostukseni viime keväänä välittömästi. Ensinnäkin koska se on Westerbergiä. Toisekseen siinä on mahtava näyttelijäporukka eli Ria Kataja, Eero Aho ja Carl-Kristian Rundman. Kyllä siinä on riittävästi vetovoimaa.

Ja vetovoima toimi. Näytelmä ei ole helppo, ja ensimmäinen näytös jätti aika sekavan olon. Kuulusteluissa ollaan, mutta mitäs ihmettä tässä tapahtuu. Tarina kuoriutui auki hiljalleen kuin sipuli. Toisessa näytöksessä alkoi olla jo niin intensiivinen tunnelma että hyvä kun penkillä pysyi. Kaksi tuntia ja vartti, ja en oikeastaan vieläkään tiedä mitä tapahtui.


On kuulustelut. On vankimielisairaala. On uhri, on tekijä, vaan kuka pitikään airoa. Oliko pallopeli tennis, sulkapallo vai squash. Mitä puutarhajuhlissa tapahtui? Tapasivatko Lauri ja Kristian koirapuistossa vai puutarhajuhlissa. Paljon kysymyksiä, paljon erilaisia skenaarioita. Miten Luther, usko ja uskonto liittyvät tähän kaikkeen? Olemmeko Lutherin käännösvirheen takia joutuneet kärsimään kaikki tämän viisisataa vuotta? Miten luku 78 liittyy asioihin? Pelastummeko kaikki vai ainoastaan uskovat ihmiset? Ja kuka on syyllinen?


Vaikuttaa sekavalta, ja sitä se hetkittäin olikin. Toistoja, jumittaako filmi tai kuulustelunauha? Menneisyys toistuu, toistuu ja toistuu. Eikä nyt lopussa mitenkään kaikkia lankoja sidota yhteen, mutta jonkunlainen selkeys tapahtumiin löytyy. Naisen roolikin selviää. Vai selviääkö. Kannattaa mennä itse katsomaan.


Esitys tarjoaa monta yllätyksellistä hetkeä. Muutaman kerran meinaan huokaista ääneen ooh, mutta saan viime hetkessä purtua huulta. Tässä oli hetkittäin jotain hitchcockmaista, siinä tunnelman kiristymisessä ja jännitteen lisäämisessä ehkä. Ihmisen muisti on mielenkiintoinen asia. Miten se toimii, mitä kukin muistaa, ja mitä ei muista. Välillä keskustelussa on pitkä taukoja, välillä valoissa on pitkiä taukoja. Hiljaisuus ja pimeys tuovat omaa kiinnostavaa lisäänsä esitykseen.


Kun lavalla on kolme erittäin karismaattista näyttelijää, niin on oikeasti sama mitä he siellä tekevät. Nautinto sitä kuitenkin on katsella. Upeaa työtä koko kolmikolta. Sekä Ahoa että Katajaa olen nähnyt lavalla paljon viime vuosina, mutta siitä on aikaa kun Rundis oli viimeksi osunut silmiini teatterissa. Olisiko ollut jopa Cyranon rooli Suomenlinnassa 2010? Ikävä on ollut. Sekä Aholla että Rundiksella on näytelmässä työsarkanaan massiivisten luetteloiden läpikäyminen. Rundiksen roolihenkilö kertoo millainen on kunnon kansalainen (eli hän), ja lista on melkomoinen. Ahon roolihenkilö pistää vielä pidemmäksi: hän kertoo yksinkertaisista asioista mistä pitää. Tulee hieman mieleen Amerikan Psyko-kirja ja sen luetteloinnit... Normaalia ja tervettä? Ei...


Markus Tsokkisen lavastus on mahdottoman simppeliä, ainakin siltä se aluksi näyttää. Jippo paljastuukin lopussa. Kaikki ei ole aina siltä miltä se näyttää, tässä tapauksessa ankea betoniseinäinen ja kolkko huone. Tsokkinen on suunnitellut myös yksinkertaisen tehokkaat ja vaattetkin. Väriskaala noudattelee hyvin maltillista linjaa myös vaatteissa. Ville Seppäsen yksinkertaisen nerokas valosuunnittelu meinaa salvata hengityksen. Lattiassa ja katossa loisteputkia imitoivat led-valokiskot ovat kuin joku orgaaninen olento, joka sykkii, hengittää ja sammuu. Pimeyttäkin hyödynnetään hyvin. Miten valoista saadaan kovia ja kylmiä sekä utuisen pehmeitä ja lämpimiä. Samoista valoista vielä siis. Ja se lopun lavastukseen kytketty valoshow! Upeaa! Ja varjoja, miten niitä onkaan, ja miten menneisyyde varjot heittävät peittonsa nykyisyyden valoisuuden päälle.


Millään mittapuulla Seuraavat 500 vuotta ei ole helppo näytelmä, eikä mitenkään erityisen viihdyttäväkään. Se vaatii hieman katsojaltakin. Veikkaan että se tulee jakamaan mielipiteitä. Mutta minä tykkäsin, kun kaikki ei aina ole niin suoraviivaista ja valmiiksi pureskeltua katsottavaa. Haasta itsesi ja suuntaa Tapiolaan teatteriin!


Kuvien copyright Stefan Bremer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.