Kuuntelen paljon erilaisia podcasteja, vaikken äänikirjoja kuluta lainkaan. Pari vuotta sitten ahmaisin Yle Areenalta mainion neljätoistaosaisen kuunnelmasarjan Eerika Rantasen tähänastinen elämä. Se kertoi, valloittavasti ja raikkaasti, nuoren tytön kommelluksista hoitajaopinnoissa, rakkauksista, muutoksista ja epävarmuudesta. Siis elämästä! Eerikan elämä ja tarina jäi pahasti kesken, ja nyt vihdoin olemme saaneet jatkoa!
Ensinnäkin näytelmän muodossa ja samaan aikaan ilmestyi Areenaan 12 jaksoa Eerikan elämästä, jippii. Mutta ennen uppoutumista sarjan pariin, pääsin katsomaan Eerikan elämää näyttämöllä Jyväskylän kaupunginteatterissa, mistä esitys siirtyy Tampereen teatterille keväämmällä ja syksyllä vielä Helsinkiin Kansalliteatteriin. Eläköön teatterien yhteistyö!
Alussa oli Juha Jokela, joka halusi tehdä esityksen kolmen taitavan näyttelijän eli Kaisa Helan, Ria Katajan ja Eeva Soivion kanssa. Alkoi pitkäaikainen ideointi, tekstin työstäminen ja sen tuloksena saimme kuunnelman, ja nyt tämän esityksenkin. Jokainen on ammentanut Eerikan hahmoon ja kokemuksiin omasta itsestään, historiastaan ja mielikuvituksestaan. Lopputulos on kiehtovaa ja erilaista teatteria, missä esiintyjien ja yleisön välinen näkymätön seinä rikotaan moneen kertaan.
Ja myös näyttelijöiden ja esittämien hahmojensa rajat pirstoutuvat. Olemme yhdessä kokoontuneet teatterille leikkimään tätä leikkiä mitä näytelmäksi kutsutaan. Esiintyjät kommentoivat tekstiä ja tapahtumia, selostavat niitä yleisölle. Vähän kuin lapsuuden leikit: "sit tää menis tänne ja istuisi alas ja toi tulis mukaan" tyylisesti, muistattehan?
Nostalgia on jännä juttu. Se herättää tunteita ja muistoja, palaamme sinne menneisyyteen ja kaikki näyttää auvoiselta. Eerikan elämä tuntuu todelta, eletyltä ja aidolta. Ja vaikka kyseessä on fiktiivinen hahmo, hän voisi olla totta. Hänessä ja hänen elämässään on murusia Juhasta, Kaisasta, Riasta ja Eevasta. Ihanaa että saamme jakaa heidän kokemuksiaan ja niistä johdettuja tarinoita.
Eerika ehtii kokemaan paljon lyhyessä ajassa, vaikkei asiat maailman mittakaavassa niin tärkeitä olekaan. Tärkeitä kuitenkin. Epävarmuus kun pitäisi pistää piikkiä hankalaan potilaaseen, riemastuttava seksikokemus sairaalan varastohuoneessa, alkoholisti-isän pelottava hahmo, järisyttävän rakkauden karmea loppu, muutto Helsinkiin ja siellä kaiken uuden kokeminen, vanhojen tavaroiden ja vaatteiden keskellä asuminen, lämmin ystävyys Annelin kanssa. Pieniä suuria tapahtumia. Tosin välillä tuntuu että Eerika vaan odottaa koska se elämä oikein alkaa. Ehkä hän myöhemmin oivaltaa että tätä se elämä on, välillä on tylsää ja pitkäveteistäkin.
Ja kaikki nämä kohtaukset loihditaan mestarillisesti meidän eteemme! Näyttelijäkolmikko loistaa! On hauskaa miten fillarin pyörittämisellä saadaan uskottavasti esitettyä eroottinen kohtaus. Eerikan esimies Sari on mainio tyyppi, paitsi kännissä aika rasittava... Mutta erityisesti Anneli jää hahmona kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa, tämä on hauras mutta niin viisas ja luja. Annelin kuolema on todella koskettava.
Ria Kataja on Eerika, kaikkine epävarmuuksineen, lämpimine sydämineen ja välillä empatiaan tukehtuvana. Kaisa Hela ja Eeva Soivio esittävät kaikki muut lukuisat roolit. Erityisesti Helan nahkatakkinen Mikko ja Soivion herkkä Anneli piirtyvät mieleeni. Välillä kolmikko tiputtaa roolit ja keskustelee hahmoista ja esityksestä, ja sitten esitys taas jatkuu. Kiinnostava tapa tehdä teatteria! Välillä he toki roudaavat huonekaluja ja lavasteita pitkin poikin.
Tuntuu että työskentelytapa on hyvin orgaaninen ja että ohjaaja Jokelan tehtävänä on ollut lähinnä katsoa perään. Mene ja tiedä, mutta kiva tätä on katsoa. Esitys ei ole kronolginen, ja hyppelehtii aika paljon ajallisestikin. Silti se oudon looginen. Myös Jukka-Pekka Mikkonen piipahtaa esityksessä isän varjona, aika pelottava rooli jos kohta lyhyt.
Erityisen tärkeä osa koko esitystä on muusikko Mila Laine. Hän on instrumentteineen lavan reunassa ja sieltä musiikilla ja ääniefekteillä kommentoi lavan tapahtumia. Intregraalisesti osana esitystä, välillä ihan keskellä tapahtumia. Ja musiikki, se on kaunista! Lempeää ja tuudittavaa, enimmäkseen. Juha Tuiskun äänisuunnittelu oli olennainen ja tärkeä osa esitystä. Äänenmuunnin oli aika vinkeä lisä, en tiedä mitä siitä ajattelisin.
Mikko Saastamoinen on suunnitellut toimivan lavastuksen, joka muokkautuu esiintyjien toimesta hyvin. Auli Turtiainen vastaa pukusuunnittelusta. Kaikki ovat pukeutuneet vaaleansinisiin farkkuihin ja valkoisiin paitoihin, ja sitten erilaisten asusteiden avulla muuntautuvat muiksi hahmoiksi. Valot ja videot ovat Antti Silvennoisen käsialaa ja hauskasti läpikuultavaa seinää lavan takaosassa hyödynnetäänkin. Minttu Minkkisen kampaus- ja maskeeraus vielä; siinä on napakka paketti kasassa.
Kaksi ja puoli tuntia menee kuin siivillä, tapahtumat soljuvat eteenpäin, ja katsomossa saa niin liikuttua kuin nauraakin. Esitys on hieman tavanomaisesta teatterista poikkeava, mikä selvästi hämmensi osaa katsojia. Meille jotka näemme paljon teatteria, tämä oli raikasta ja tervetullutta vaihtelua. Näinkin voi esityksen toteuttaa. Ja nyt kuunnelman kimppuun.
Esityskuvien copyright Jiri Halttunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla ennakkonäytöksessä.
