Näytetään tekstit, joissa on tunniste Espoon kaupunginteatteri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Espoon kaupunginteatteri. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 12. helmikuuta 2025

Euripides Laskaridis & Osmosis: Lapis Lazuli / & (Espoon teatteri) 6.2.2025

Olisiko tässä näkemieni outojen esitysten voittaja? No ainakin mitalikolmikossa saatetaan olla, sen verran eksentrinen juttu tämä usean tahon yhteistyöhanke Lapis Lazuli oli. Hatunnosto &:lle siitä että tämän Suomeen toitte, ja olitte osatuottajinakin. Toki Jane ja Aatos Erkon säätiötä lienee myös syytä kiittää. 

Euripides Laskaridis on minulle aiemmin tuntematon teatterialan vaikuttaja, mutta ei ole enää! Monessa liemessä keitetty ja kreikkalaisen koreografian kauhukakaraksi tituleerattu mies on kyllä keittänyt kasaan mainion sopan. Surrealistinen kauhukomedia, outo performanssi missä mikään ei ole sitä miltä näyttää ja yllätys toisensa perään säpsähdyttää. Huumoria oli mukana yllin kyllin ja reilussa tunnissa kyllä kaikki vinksahti nurinniskoin. Aistit eivät aina meinanneet pysyä perässä.

Louhi-näyttämö on täynnä kaikenlaista tavaraa. Suorastaan roinaa. Mutta uskomatonta kyllä, kaikkia niitä tarvitaan ja käytetään esityksen aikana! Sotiris Melanos on se henkilö jota voi kiittää elokuvamaisesta lavastuksesta. Vasemmassa reunassa on lääkärin vastaanotto ja oikeassa viihtyisä kotinurkkaus takkoineen. Muu onkin vapaata mellastuskenttää esiintyjille. Jotka hyödyntävät koko tilaa tehokkaasti. Siellä juostaan, taistellaan, huudetaan, mellastetaan ja välillä meno on varsin päätöntä ja vailla järjen häivää. Toki kaikella on varmaan tarkoituksensa, vaikka katsojalla se punainen lanka saattaa hieman olla hukassa hetkittäin. Meno on nimittäin melkomoista.

Esityksen pääroolissa on ihmissusi (Laskaridis) joka konsultoi lääkäriä. Lääkäri kyselee potilaan isästä ja toki sopottaa kaikenlaista muutakin. Mutta miksi sitten pitää niitä silmäkuoppia ronkkia metallisauvalla tai vedellä turpiin. Perinteistä satukuvastoa (ainakin Punahilkasta oli lainattu) ja mykkäelokuvamenoa, paljon juoksemista ja naisen (Eftychia Stefanou) kirkumista. Ketäs tässä oikein koitetaankaan syödä. Ilmassa lehahtavat puhalletuista kumihanskoista tehdyt linnut, jotka nekin ovat hieman kummitusmaisia. Luurankoja, karnevaalimaista menoa ja loppua kohti tunnelma on kuin meksikolaisista Dia de los Muertos -juhlista. 

Valot, ja niiden puute, on myös aika tärkeä tässä esityksessä. Siksikin on erittäin ärsyttävää kun vieruskaveri räplää puhelintaan, kun katsomossa ja näyttämöllä vallitsee pimeys. Hetken kestän ja sitten sanon mielestäni suht ystävällisesti asiasta. Hetken hiljaisuuden kuluttua tulee vastaus tiuskaisten että hänellä on pieni lapsi kotona ja pitää jatkuvasti varmistaa että asiat on ok. No, hankkisi luotettavan lastenhoitajan tai jäisi kotiin eikä tulisi häiriköimään muiden esitystä. Se hyvä asiasta kuitenkin seurasi, että jatkossa tämä nuori nainen selasi puhelintaan takin alla, eikä enää häirinnyt muiden katselukokemusta. Miksi ihmeessä tämä (useimmiten nuorempien katsojien) harrastama puhelinhäiriköinti kesken esityksen on lisääntynyt. Eikö siitä luurista voi paria tuntia olla erossa? Voisiko teatterit ottaa käyttöönsä pakolliset puhelinnarikat? Stefanos Droussiotis oli mestarillinen valosuunnittelija ja olisi suotavaa että katsojat saisivat rauhassa nauttia valosuunnittelijankin työstä. Stroboja ja mystisiä valorenkaita, valoilla luotiin myös illuusioita. Yhdessä kiehtovan valosuunnitelun kanssa myös videoprojisoinnit johdattivat meidät kauhutunnelmaan. 

Isossa roolissa on myös Giorgos Poulios ja hänen mestarillinen äänisuunnittelunsa. Välillä hyvin elokuvallinen tunnelma, ja kaikenlaisia ääniefektejä käytetään reilusti. Periaatteessa esitys oli sanaton, mutta kyllä siellä sekamelskakielen lisäksi mukellettiin englantiakin. Käytössä oli monenlaisia äänenmuuntimia, jotka tekivät puheen ymmärtämisestä haastellista, ja ehkä se oli tarkoituskin. 

Nukke- ja varjoteatteria käytettiin myös innovatiivisesti, samoin erilaisia naamioita. Esitys oli siis todellinen sillisalaatti kaikenlaista, mutta kiehtovalla tavalla. Aluksi kaikki ovat naamioissa ja mustissa kaavuissa, kuin joku salaperäinen kultti. Akrobatiaa, tanssia, miimiä, fyysistä teatteria, slapstick komediaa ja kuten huomaatte, luokittelu on vaikeaa. Onko tämä kauhukomedia, tanssillinen sirkusesitys vai mikä ihmeperformanssi? Vaan onneksi ei tarvitsekaan.

Monipuolinen ensemble, jonka kolme muuta jäsentä Angelos Alafogiannis, Dimitris Matsoukas ja Spyros Ntogas vaihtavat roolista toiseen melkoisella vauhdilla ja heittäytymiskyvyllä. Hepulin saava nuketettu puu, älämölöä, beigeä "puuroa" ja erilaisia tavaroita yrjöävä ihmissusi, paritanssia, kulkusia täynnä oleva läpinäkyvä pronssinvärinen pussi. Tapahtumia, hahmoja, tavaroita ja kaikkea vyörytetään sellaista tahtia että hetkittäin sitä tekisi mieli heittää kädet ilmaan ja huutaa että hitaammin hemmetti. Kaikki aistit ylikuormittivat, haluaisin uusintoja ja taukoja, että voisin seurata ja ehkä oivaltaa mitä tässä nyt tapahtui. 

Pehmoeläinten uhraus on viimeinen niitti - mitä ihmettä lavalla oikein on meneillään? Mutta ehkä juuri siksi tämä on nautinnollinen kokemus. Ei sitä kaikkea nyt aina niin tarvitse ymmärtääkään, ja silti voi nauttia. Ymmärrän esityksen ikärajan (K14), vaikka varmasti moni videopeli on varmaan paljon rankempi. Vaan olihan tämä mainio muistutus itsellekin miten monimuotoista ja monipolvista voi esittävän taiteen kenttä olla!

Kun helyihin ja värikylläisiin asuihin sonnustautunut ihmissusi/maagi lopussa laulaa surumielisesti What a beautiful show, what a difficult life, en voi olla miettimättä sanojen totuutta. Elämän kurjuudesta syntyy usein suurta ja hienoa taidetta. Lapis Lazulin perusteella Laskaridis on mahtanut elää tosi surkeasti!

Kyllä tämä lupaa hyvää uuden teatterijohtajan Jussi Sorjosen entistä kansainvälisempää ohjelmistoa lupaavalle kaudelle. Jään odottamaan innolla seuraavia vierailuesityksiä.


Kaksi ylempää kuvaa Pinelopi Gerasimou, kaksi alempaa kuvaa Elina Giounanli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 19. syyskuuta 2024

Minna Craucher / & (Espoon teatteri) 18.9.2024

Tämä Espoon teatterin (tai kavereiden kesken &) uutukainen Minna Craucher on ihan must-see tälle syksylle! Ensinnäkin koska kyseessä on uuden kotimaisen musikaalin kantaesitys. Ja koska säveltäjänä on Eeva Kontu! Kyllä, kyseessä on yksi teatterisyksyn helmistä, johon suosittelen lämpimästi kaikkia ihmisiä hakeutumaan. Aino Pennanen on käsikirjoittanut ja Riikka Oksanen ohjannut, ja todella taitavaa työtä molemmilta. Ei niin tavanomainen musikaali, koska tässä esiintyjät ovat samalla muusikoita ja lisäksi jokainen ehtii esittämään nimihenkilöä. Poikkeava ratkaisu, mutta todella toimiva.

Mutta kuka oli Minna Craucher? Törmäsin häneen ensimmäisen kerran mainiossa Hiljaiset perivät maan -oopperassa Ilmajoen musiikkijuhlissa vuonna 2022, missä roolia oivallisesti tulkitsi Mari Palo. Craucher oli syntyjään Maria Lindell, köyhä irtolainen Pirkanmaalta, joka ajautui pikkurikosten ja vankilatuomioiden jälkeen Saksaan kotiapulaiseksi. Siellä ollessaan hän keksi itselleen Minna Craucherin roolin. Sen turvin hän ui Helsingin seurapiireihin ja sittemmin myös Lapuan liikkeeseen. Musikaalissa seurataan hänen vaihtelevaa elämäänsä mistä ei draamaa, säihkettä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Kuten musikaalin huippuhienossa biisissä todetaan "Olen kuka haluan" - ja niinpä hän onkin.

Teatterin kotisivuilla sanotaan tämän olevan musikaali vallasta ja vallattomuudesta, ja se on kyllä osuvasti sanottu. Valta, se on jännä juttu.

Loistava ensemble vetää moninaisia rooleja, ja kukin tulkitsee vuorollaan Minnaa. Stoolaa vaihtamalla saamme aina uuden Minnan. Jokainen näyttelijä työ rooliin oman persoonansa ja taitonsa ja tämä ratkaisu kuvastaa hyvin Craucherin kameleonttimaista olemusta. Hän muuntautui moneen: mesenaatista lehtikustantajaksi ja aktivistiksi, ja miehiin aika överin intohimoisesti suhtautuvaksi naiseksi. Suhde Olavi Paavolaiseen ja Vihtori Kosolaan näyttää Minnan lumovoimaisena naisena joka pyörittää miehiä mennen tullen.

Mukana on Suomen musiikkiteatterinäyttelijöiden parhaimmistoa eli Petrus Kähkönen, Jussi-Pekka Parviainen ja Miiko Toiviainen sekä lisäksi Robert Kock, Roosa Söderholm ja Laura Hänninen. Tämä kuusikko muuntautuu moneen ja soittaa laajasti eri instrumentteja. Roolitöistä erityisesti mieleen jäi Kockin häiriintynyt fasisti Runolinna ja Kähkösen oivallinen tulkinta Vihtori Kosolasta. Myös Olavi Paavolaista esittänyt Toiviainen oli aivan huikeassa vedossa. Kaikki laulavat ja soittavat virtuoosimaisesti. Ja äänet soivat niin upeasti yhteen että menee ihan kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Tätä on harmonia, tätä on balanssi.



Eeva Kontu on tunnetusti mestarillinen säveltäjä ja musikaalin kappaleet ovat monipuolisia, yllättäviä, rytmikkäitä ja svengaavia. On discobiittiä, eurohumppaa, progejazzia, punkhenkeä ja perusmusikaalimaisia kappaleitakin. Tämä on uutta suomalaista musiikkiteatteria parhaimmillaan! Enpä minä kyllä Eevalta vähempää odottanutkaan. Hänen jokainen uusi musikaalinsa on aina tapaus.


Välillä meno on kuin parhaammassakin rokkikonsertissa ja sitten on seesteisempää ja palaamme takaisin teatteriin.



Huumoria on paljon, laululyriikoissa ja muutenkin. Vai mitä sanotte tästä Olavi Paavolaisen riimittelystä: "olen runoilija ja dandy, kuinka Tuusulasta voi löytyä tuommoinen eye-candy". Fiksua ja hauskaa. Ja kyllä minäkin saattaisin vastata jos joku haluaa tavata "lihallisten ilojen ja biletyksen merkeissä".


Tiina Kaukanen on suunnitellut ilahduttavan puvustuksen, jossa näkyvät aikakauden tuulet. Silkkiset kukka-aamutakit ovat ihania, Kosolan ja kumppaneiden nahkatakit pelottavia ja sitten on hulppeita iltapukuja! Glitteriä ja puuhkia! Lavastuksesta vastaa Tinja Salmi, joka käyttää rullattavia elementtejä luovasti. Pianot ovat pyörien päällä ja lavasteet eivät muutenkaan ole mitään kiinteitä hökötyksiä.


Kiitän kovasti myös valosuunnittelija Ville Mäkelää; varsinkin pystyt led-valot ovat näyttäviä. Myös oopiumibileiden sinivihreät valot ovat häikäiseviä. Ja hienot aukeavat valaistushässäkät ovat jo iso osa lavastustakin. Äänisuunnittelija Tony Sixtröm on tehnyt myös ison urakan.


     


Oli Minna Craucherista henkilönä mitä mieltä hyvänsä, niin aika monipuolisesti hän Suomen kulttuurielämässä ja vähän muuallakin vaikutti vuosisata sitten. Huijari kyllä, mutta varsin luova sellainen. En voi olla tuntematta pientä kunnioitusta, koska hän vaikeista olosuhteista huolimatta luovi itsensä jonkunlaiseen menestykseen, aikana jolloin naisen asema ei ollut kovin helppo. Ja kuten hän itse musikaalissa lauloi, hän voi olla kuka haluaa. Hän loi oman polkunsa vaikka se olikin valheelle perustettu.


Ei hän toki mikään enkeli ollut, esimerkiksi sikiön lähettäminen Paavolaisen kirjanjulkistustilaisuuteen oli aika ikävä temppu. Puhumattakaan raskaussyytöksistä eri miehille. Valitettavasti lapuanliike koitui hänen kohtalokseen. Lapuanliikkeen käsittely on esityksessä oikein kiinnostava historiallinen osuus. 



Espoon teatteri on tehnyt kulttuuriuroteon tuodessaan tämän esityksen näyttämölle. Minna Craucher on aika intiimi musikaali, ei siis lainkaan pompöösi, suurten näyttämöiden isolla rahalla ja isolla koneistolla toteutettu spektaakkeli. Mutta spektaakkeli se on silti. Pieni spektaakkeli? Suosittelen kaikkia kiiruhtamaan lippukaupoille ja tukemaan näin ollen suomalaista omaleimaista kulttuuria. Tätä ei kukaan muu tee meille kuin me suomalaiset itse, ja toivon mukaan myös poliitikot siellä leikkausinnoissaan tämän muistaisivat.



Esityskuvien copyright Darina Rodionova. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 13. huhtikuuta 2024

Erään itsemurhan anatomia / &, Circo Aereo, Teatteri Metamorfoosi - Tampereen työväen teatteri 11.4.2024

Halusin kovasti Erään itsemurhan anatomian alkuvuodesta &:ssa (eli Espoon teatterissa) mutta aikataulut eivät käyneet yksiin. Joten ihan parasta että tämä yhteistuotanto saapui myös Tampereelle vierailulle! Kiitos kaikille osapuolille että toitte tämmöisen hieman haastavamman teoksen suomalaisten katsojien iloksi. Moneen kertaan aiemminkin olen todennut että arvostan suuresti eri taidelaitosten ja teatteritalojen yhteisproduktioita.

Jaa miten niin haastava? No, näytelmä kertoo kolmen naisen, isoäidin, äidin ja tyttären elämästä, ja kuolemasta. Eli aihekin on aika raskas. Sen lisäksi kaikkien kolmen tarinat kerrotaan näyttämöllä yhtäaikaa. Hieman jännitti että miten sitä pystyy seuraamaan kolmea päällekkäistä asiaa samaan aikaan. Mutta taitavan toteutuksen ansiosta asiassa ei ole mitään ongelmaa. Ei puhuta päällekkäin, vaan limittäin ja peräkkäin, ja Mirkka Nyrhisen nerokas lavastus porrastaa lavaa hieman, eli siinä on kolme tasoa. Myös Juho Rahijärven taitava valosuunnittelu ja Nyrhisen puvut tukevat eri aikatasojen erottelua. Käsiohjelmassa (ja teatterin aulatiloissa heijastettuna) on vielä värikoodit avattuna. Valuva vesi toistuvana elementtinä on hieno lisä; myös ilmapallojen runsas käyttö ilahduttaa.

Ohjaajat Sanna Silvennoinen ja Davide Giovanzana ovat onnistuneet työssään taitavasti - teos herää eloon ja aikatasoilla pelaaminen ei ole lainkaan kikkailevaa tai itsetarkoitus. Tämä esitys nyt vaan menee näin, ja kaikki soljuu eteenpäin hienosti. Ohjauksen lopputulos näyttäytyy katsojalle vaivattomana ja helppona, vaikka ei todellakaan sitä ole. Olisi ollut kiva olla kärpäsenä katossa seuraamassa harjoitusprosessia.

Terhi Suorlahti on kotirouva Carol, joka elää 1970-luvulla, vaatteiden sävy on ruskea ja valaistus on lämmin. Hänen addiktoituva tyttärensä Anna (Roosa Söderholm) elää 2000-luvulla, ja Annan väri sekä vaatteissa että valoissa on vaaleanpunainen. Annan tytär Bonnie (Senna Vodzogbe) on lääkäri 2030-luvulla ja hänen värimaailmansa on valkoinen ja valot kirkkaat. Tämä auttaa tosi paljon hahmottamisessa, ja seuraaminen on yllättävän helppoa. Edes se että muiden osien esittäjät vaihtuvat, eli sama näyttelijä esittää eri hahmoja eri ajoissa, ei tee tästä liian vaikeaa.

Jos on aikatasokikkailu se näytelmän clue, niin tämä on myös oikeasti hieno tarina. Tai siis, kolme tarinaa. Koskettava ja kiehtova. Miten kaikkien naisten elämä kietoutuu myös Carolin ja tämän puolison Johnin ostamaan taloon, ja miten suvun ja sen naisten kohtaloiden painolasti kulkeutuu eteenpäin, sukupolvesta toiseen. Mikseivät he saa kierrettä katkeamaan. Miten lääkärit liittyvät naisten elämään, eivätkä hekään pysty pelastamaan heitä kohtaloiltaan, vain viivyttämään vääjäämätöntä. Tunnen suurta sympatiaa tätä naiskolmikkoa kohtaan. Välillä piti hieman miettiä mikä on unta, mikä totta, mikä kuvitelmaa.

Alice Birchin kirjoittama ja Reita Lounatvuoren kääntämä teksti on toisteista, lauseet lyhyitä ja jopa töksähtäviä. Toisteisuus auttaa aikatasoissa myös. Samat lauseet ja sanat toistuvat myös eri aikatasoissa ja välillä on myös simultaanisia sanoja. Kuulostaa ehkä hämmentävältä, mutta katsottaessa tämä on ihan selkeää. Ilmaisu on liikkeellistä, tanssillistakin. Välillä liikkeet ovat korostetun hitaita. Kohtaukset ja aikatasot liudentuvat toisiinsa saumattomasti.

Tärkeä osa esitystä on myös joidenkin hahmojen tulkinta isoilla Elina Sarnon rakentamilla nukeilla. Riina Tikkanen on paitsi taitava nukettaja myös ilmaisuvoimainen näyttelijä, ja hänen työtään on aina ilo katsoa. Tässä teoksessa kyllä kaikkien näyttelijöiden työtä on nautinto katsoa ja kokea.

Carol on tragedian ruumillistuma, elämän linttaan painama. Vaikka on rakastava ja tukeva mies (Samuli Nordbergin hienosti näyttelemä) ja kohta myös ihana lapsi. Hän itse toteaa ettei voi nyt lähteä kun on lapsi. Ainakaan kun lapsi on pieni. Lapsi ankkuroi hänet elämään, mutta joskus sekään ei riitä. Tyttärensä Anna on sen sijaan aika raskas ihminen, tai sellainen vaikutelma hänestä tulee. Miten se on vaikuttanut häneen kun oma äiti on koko lapsuuden ajan halunnut kuolla ja on masentunut. Bonnie sen sijaan ei pysty jakamaan elämänsä menetyksiä muiden kanssa, käpertyen itseensä. Hän kokee äitinsä lapsuudenkodin ahdistavana ja ajattelee sen myymällä pääsevänsä sinuiksi menneisyyden kanssa. Sitoutumiskammoisuus leimaa hänen ihmissuhteitaan. Sterilisaatio on hänen ratkaisunsa lopettaa tämä itsemurhien kierre heidän perheessään.

Näytelmän pääteema on äitien teot ja niiden periytyvyys, ja ylipäätään äiti-tytär -suhteet. 

Pauliina Palo tekee hersyvän roolityön Bonnieta kosiskelevana kalanaisena, ja myös kiinteistönvälittäjänä ja Carolin kaikkeen puuttuvana kälynä. Eero Ojalan monista rooleista mieleeni jäi erityisesti lääkäri-Felix ja Carolin kälyn hupaisa mies. Sillä kyllä, aiheestaan huolimatta esityksessä on paljon huumoria ja hauskoja henkilöhahmoja. Ei tämä mikään yksiselitteinen tragedia ole, vaan hyvin monitahoinen näytelmä.

Toinen näytös alkaa hienosti, kun kolmen aikatason naiset tanssivat erikseen mutta kuitenkin yhdessä. Tykkäsin kovasti sirkuksellisista ja nukketeatterillisista tehokeinoista. Katon rajaan laulamaan nostettu Carol on koskettava.

Viljami Lehtosen ja Maija Ruuskasen äänisuunnittelu ja sävellys on hienovaraista ja kaunista. Väliosien musiikit ovat outoja, vonkuvia ja tunnelmallisia. 

Kokonaisuutena Erään itsemurhan anatomia on todella kaunis näytelmä. Melankolinen mutta kaunis. Olisin halunnut kokea tämän vielä uudelleen, sillä sipulin lailla kuoriutuva tarina ja ihmiskohtalot ansaitsisivat vielä uusinnan. Monitasoista teatteria, joka mielessä!


Esityskuvien copyright Darina Rodionova.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 18. maaliskuuta 2023

Käärmeenpääntallaajat / Tampereen työväen teatteri 17.3.2023

Käärmeenpääntallaajat. Tämmöistä kyllä kaipaan lisää teatterilta. Erilaisten tahojen yhteistyötä ja koko teatteritaloon levittäytyvää mukaansatempaavaa esitystä, joka muistuttaa paikoitellen konserttia, paikoitellen tanssiperformanssia, ja myös uskonnollista herätyskokousta, mutta ilman ryppyotsaista saarnaamista. Vaan ilon ja tanssin kautta, yhdessä kokien. Aivan kuten vasulaiset sen halusivatkin.

Jaa mitkä ihmeen vasulaiset, kyselee siellä joku, tai varmaan useammatkin. Itsekin kuulin porukasta vasta tämän esityksen myötä, mutta tunnustankin etten ole kauhean hyvin perehtynyt vanhoihin suomalaisiin uskonlahkoihin. Vasulaiset vaikuttivat 1700-1800 -luvuilla Kuortaneella ja heidän salamyhkäisiin menoihinsa kuului monesta muusta hengellisestä liikkeestä poiketen laulu, tanssi ja ilonpito. Sekä käärmeenpääntallaaminen, jolla poljettiin synti symbolisesti maan rakoon, samalla ehkä myös edellisten sukupolvien vanhanaikaiset aatteet ja ajatukset. Kiinnostavaa ja kiehtovaa. 

Tampereen työväen teatterilla Marjo Kuuselan ohjaama ja dramatisoima esitys tuo yhteen tanssijoita, muusikkoja, laulajia, Tampereen yhteiskoulun lukion oppilaita ja ison joukon muita ammattilaisia. Lopputulemana on mainoslauseen mukainen uskomaton messu, jonka jälkeen olo on vapautunut ja rento. Ehkä tämmöinen olo oli vasulaisillakin, omien uskonmenojensa jälkeen? Minua jotenkin ilahduttaa että siinä kun jotkut uskovaiset sanovat tervehtiessään Jumalan terve, Shalom tai jotain muuta, niin vasulaisilla se oli Ol iloone!

Ehkä se onkin niin että kun oikein polskaa, ei siinä ehdi syntiä tehdä?

Anne-Mari Kivimäen säveltämä sähköinen kansanmusiikki tuo rytmin ja selkärangan, jota vastaan tanssijat pääsevät näyttämään osaamistaan. Pekko Käpin jouhikko ja Kivimäen haitari soivat hienosti yhteen ja Ville Rauhala takaa heille hyvän pohjan bassollaan. 

Myös äänisuunnittelusta vastannut Antti Puumalainen loihti syntikoista ja erilaisista elektronisista vempeleistä sen teknobiitin, ja paljon muuta.

 

Tanssijat Johanna Elovaara, Reetta-Kaisa Iles, Timo Saari, Patrik Riipinen, Altti Kiuru ja Riikka Puumalainen pistivät jalalla koreasti, kansanmusiikkia moderniin tanssiin yhdistellen. Koreografi Iles sanoo käsiohjelmassa, että "koreografiaa on synnytetty yhdessä tanssien", ja siihen on yhdistetty kunkin omaa liikemaailmaa ja neljän sukupolven osaamista. Lopputulema on hienoa katsottavaa; vaikuttavia joukkokohtauksia mutta myös pienempiä ja intiimimpiä kohtaamisia tanssijan ja yleisön kesken.

Lauluista vastasi pääsääntöisesti Suistamon Sähkön voimakaksikko Reetta-Kaisa Iles ja Tuomas Juntunen, Taito Hoffrenin myötävaikutuksella.

Esiintyjäjoukosta ei voi unohtaa vaikuttavan puheen pitänyttä Ari Nummista. Ja kyllä mies vähän tanssikin, vastauksenaan siihen mihin hän uskoo. Herkänkaunis lisäys hetkittäin aika massiiviseen teokseen. Toisaalta, vaikka väkeä on paljon, on tunnelma kevyt ja ilmava. Todellakin ilon kautta mennään! 

Mirkka Nyrhinen oli suunnitellut laajamittaisen puvustuksen, missä yhdisteltiin 1800-lukulaisia maalaisvaatteita ja glitteriä. Paljon keltaisia vaatteita, mikä on aina kivaa. Valosuunnittelu kiinnitti huomiota, erityisesti spottivalojen käyttö. Antti Teivainen vastasi niiden lisäksi aika minimalistisesta lavastuksesta ja videosuunnittelusta.

Liiku ja laula ja lävistä kuolema
tule tule tule, ole Jumala.

Näin laulaa Pekko Käppi Ikoni-biisissään, ja jumal-tematiikkaa kuullaan paljon muutenkin Kivimäen musiikissa.

Lavalla nähtiin paljon porukkaa, ja jo ennen esitystä sekä väliajalla lukiolaiset valtasivat teatterin isot lämpiötilat, tanssien, laulaen, musisoiden. Väliajalla jopa naistenhuoneessa oli esiintyjiä. Tunnelma oli iloisen riehakas, ja silti jotenkin harras. Katsojat otettiin mukaan laulamaan ja koskettamaan toisiaan. Työviksen suuren näyttämön ja katsomon muodostama kokonaisuus oli kuin yhtä suurta perhettä. Välillä tuntui että lavalla suoritettiin muinaisia riittejä ja palvontamenoja. Energialataus oli valtava. Katsomon keskelläkin oli pieni lava, jossa nähtiin niin soolotanssia kuin musiikillisia soolojakin. 

Kun kymmenet ihmiset hyppivät tahdissa ilmaan ja alas, niin siinä lava tömisee. Itse asiassa koko teatteritalo! Sielu ja kroppa ovat yhtä. Tämä esitys todellakin vei mukanaan, ja katsomossa sai kokea ehkä pienen rippusen siitä millaista vasulaisten (sala)seuroissa oikein oli kyse. Käärmeenpääntallaajat on todella vaikuttava esitys, joka jatkuu syksyllä Työviksessä muutaman esityksen verran. Sitä ennen sen voi kokea Espoon kaupunginteatterissa nyt huhtikuussa. Menkää, heittäytykää ja nauttikaa!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 8. lokakuuta 2022

Jumalainen näytelmä / Espoon teatteri 7.10.2022

Kulttuurin monitoimimies Juha Hurme jatkaa sivistävää polkuaan suomalaisten (hieman jo unohdettujen) suurmiesten parissa. Aiemmin käsittelyssä ovat olleet Daniel Juslenius (Suomalaisten puolustus -niminen näytelmä vuodelta 2013, jonka harmikseni missasin), D.E.D. Europaeus (Europaeus 2014), Jaakko Juteini (Maailmankaikkeus 2015). Tämän alkuperäisen trilogian jälkeen on käsitelty Ilmari Rantamala/Algot Untola/Maiju Lassila (Harhama 2020) ja nyt sitten Valter Juva (Juvelius) tässä Espoon kaupunginteatterin Jumalainen näytelmä -teoksessa. Sen lisäksi että Juveliuksen monivaiheinen elämä kiinnostaa, niin kyllä tekijäjoukkokin oli vakuuttavaa.

Vaan valitettevasti jouduin hieman pettymään. Aineksia oli vaikka mihin, ja aikamoinen runsaudensarvi Jumalainen näytelmä olikin. Lavalla musisoitiin (siitä aina iso plussa), kohellettiin, sählättiin, juostiin ja meuhkattiin niin että katsomossakin tuli hiki. Punainen lanka oli ainakin hetkittäin kadoksissa. Siis joo, Juveliuksen elämän käänteitä tässä puidaan, ensimmäisessä kohtauksessa hänen väitöstilaisuudessa ja toisessa ollaan Liitonarkun kaivauksilla Jerusalemissa. Hurmemaiseen tapaan kielellä leikittely ja paikoin jopa ilotulittelu on runsasta. Samalla kun opimme Juveliuksen elämästä, sivuutamme paljon muitakin asioita kuten teologiaa ja filosofiaa, runo-oppia ja uskontoa. 

Juvelius (1865-1922) oli runoilija, kääntäjä, kirjailija, maanmittari, harrastaja-arkeologi, työväenopiston johtaja ja näitä hänen monia ammattejaan ruoditaan esityksessäkin. Juveliuksen (Eetu Känkänen) väitöstilaisuudessa hänen ansioitunut maanmittari-isänsä (Antti Laukkarinen) riehuu ja rellestää kännissä, vaatien poikaansa jatkamaan maanmittarihommia ja unohtamaan kirjailijahöpsötykset. Laukkarisen tulkinta on hersyvä ja hulvaton, kaikessa yliampuvuudessaankin ihana. Vieraina juhlissa ovat myös Eino Leino (Roosa Söderholm) ja tämän rakastettu L. Onerva (Enni Ojutkangas) sekä Kasimir Leino (Tomi Alatalo). Välillä lauletaan Juveliuksen sanoittama Karjalan kunnailla, sitten seurataan lisää pappa-Juveliuksen sekoilua ja sisko-Esterin (Cécile Orblin) jeesustelua. Ihan viihdyttävää mutta kovin sekavaa. Nauratti pappa-Juveliuksen kommentti "teatteri on maailman turhinta touhua" - joskus siltä todellakin vaikuttaa.

Toisessa näytöksessä oli lavalle luotu hieno illuusio jerusalemilaisesta hotellihuoneesta 1900-luvun alusta. Erityisesti pitää kehua Jarkko Lievosen valosuunnittelua tässäkin. Valo siivilöityy huoneeseen ristikkoikkunoiden välistä, tunnelma on kellertävän unenomainen, suorastaan helteinen. Iso tuuletin pyörii laiskasti katossa korostaen lämpöä ja pysähtyneisyyttä. Raisa Kilpeläisen lavastus ja pukusuunnittelu on vaaleaa, khakia, itämaista.

Juveliuksen kokoama kaivuusyndikaatti rakoilee ja ihmekös tuo kun mukana on suorastaan sirkusmainen kavalkadi ihmisiä. Juveliusten sisarusten mukana näemme brittiläisjäykän operatiivisen johtajan (Söderholm), mystisen dominikaanimunkin joka on se varsinainen asiantuntija (Ojutkangas), paikallisen virkamiehen ja kaivaushommien valvojan (Alatalo) ja vielä saksalaisen selvännäkijänkin (Laukkarinen). Juvelius itse jatkaa Faustin suomentamista ja kaikki kriiseilevät, kuka mistäkin syystä. Ja Liitonarkkua ei vaan löydy. Selkkausta ei voida välttää vaikka kuinka aamuvoimistelisi arjalaiseen tyyliin.

Esityksessä oli paljon hyvää (mm. musiikit, joista iso kiitos Iida Savolaiselle, näyttelijäntyö, rento ote, valosuunnittelu) mutta silti se oli omituisen kiireinen antaen hätäisen ja keskeneräisen vaikutelman. Välillä meno äityi komediashow-kohellukseksi (monelle muullekin on tullut mieleen Indiana Jones-elokuva Kadonneen aarteen metsästäjät sekä Monty Python -ryhmän meno) ja välillä taas puhuttiin sekavia. Suosittelen lukemaan Timo R. Stewartin kirjan Juveliuksen seikkailuista liitonarkin kanssa! Se inspiroi vahvasti myös Hurmetta tämän näytelmän kirjoittamisessa.

Erityiskiitos Espoon kaupunginteatterille suussasulavista mantelicroissanteista!


Esityskuvien copyright Darina Rodionova.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 10. maaliskuuta 2022

Huomenna hän tulee / Tampereen teatteri 9.3.2022

Samuel Beckettin klassikkonäytelmä Huomenna hän tulee on kyllä yksi maailmankaikkeuden haastavimpia näytelmiä - ainakin minulle. Ymmärrän miksi se on suosittu, miksi se on monen niin katsojan kuin teatterintekijänkin mielestä yksi maailman hienoimpia ja parhaimpia näytelmätekstejä. Ja tässäkään, Pentti Kotkaniemen ohjaamassa versiossa, ei ole mitään vikaa. Hienohan se on kuin mikä. Minä en vaan ymmärrä. En lainkaan. 

Huomenna hän tulee on taas kiinnostava yhteistuotanto, joka sai ensi-iltansa loppuvuonna Turun kaupunginteatterissa ja nyt maaliskuussa sitten Tampereen teatterissa. Espoon kaupunginteatterin esitykset siirtyivät koronan vuoksi ensi syksylle. Tekijäporukka on meritoitunutta ja taitavaa. Miksi minä sitten aina änkeydyn tätäkin katsomaan, vaikka tiedän etten pidä tekstistä? Kai sitä jaksaa toivoa, että nyt se loksahtaisi, nyt minä ymmärrän ja näen valon. 

Vaan ei, ei näkynyt valoa eikä kuulunut loksahdusta. Aika kuluu (kovin hitaasti), olen tylsistynyt ja pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ärtynytkin. Katselen kelloa, huokailen ja siirtyilen. Onneksi istun niin takana ja seinän vieressä, ettei se toivon mukaan häiritse muita katsojia. Jotka nauttivat; nauravat ja tykkäävät. Koen itseni vialliseksi. Kukaan ei tule, ei tietenkään, eikä ainakaan Godot. Enkä minäkään pääse pois. Sisu kun ei anna periksi lähteä väliajallakaan kotiin.

Olen koittanut miettiä paljon mikä tässä näytelmässä niin paljon tökkii. Ei minua auta huippunäyttelijät: yhtä tylsää on ollut katsoa Kansallisteatterissa Esko Salmisen ja Eero Ahon tähdittämää, kuin Lontoossa Ian McKellenin ja Patrick Stewartinkin. Nyt lavalla Martti Suosalo ja Mika Nuojua, sekä Ville Majamaa ja Tomi Alatalo. Varsinkin kaksi viimeksimainittua ovat ihan suosikkejani, ja koko nelikko loistavia näyttelijöitä. Tunnistan mykkäelokuvaperinteestä ammentavan liikekielen, ja fyysinen ulottuvuus onkin hienoa. Mutta kun se teksti vaan junnaa ja junnaa, tuleeko se Godot vai ei? Eikö se jo tule. 

Jani Uljas on tehnyt pelkistetyn ja tyylikkään lavastuksen, jonka keskellä on puu ja kivi. Muuta ei sitten tarvitakaan, platkun värinen taustakangas. ja halkeileva lattialaatoitus (sekä kuu!). Myös nuhruisen yksinkertaiset kulkurilook-vaatteet on hänen käsialaansa. Jari Sipilän valosuunnittelu on myös aika pelkistettyä. Tommi Koskisen äänisuunnittelu muuttuu loppua kohti monimuotoisemmaksi, äänet tulevat ja menevät, himmeinä ja kirskuvina.

Kotkaniemellä on pitkä historia Suosalon ja Nuojuan kanssa (Kiviä taskussa on pyörinyt pitkin Suomen teatterilavoja jo vuodesta 2002), ja hän osaa ottaa heistä irti hienovaraisia pieniä juttuja. Hatuilla kikkailut ja pakkoliikkeenomaiset kuviot käsillä, loistava yhteenpelaaminen, pohdinta siitä voisivatko he paremmin yksin vai yhdessä (yhdessä!). Tomi Alatalon Lucky on myös mainiosti monelle mutkalle taipuva ja kaatuileva surullisen hahmon ritari. Mikä esimerkillisen upea tanssi- ja lausuntakohtaus; sai ihan ansaitut väliaplodit! Oli esityksen kohokohta kyllä, kuten koko Luckyn fyysillinen habitus.

Ovatko Estragon ja Vladimir suuria filosofeja vai ainoastaan reppanoita kulkumiehiä, sen saa jokainen katsoja päättää tykönään. Onhan tässä paljon eksistentiaalisia kysymyksiä: "maailman kyyneleet ovat vakio, sama pätee nauruun" (Pozza). Vaan on 2,5 tuntia liikaa, varsinkin esityksessä jossa vain odotetaan. Onhan siellä kaikkea pientä jippoa ja säätöä, joka varmaan riittäisi pitämään normaalit katsojat innostuneina. Oma ajantaju menee jo ihan sekaisin kaikessa tässä verkkaudessa.

Maailmanluokan teatteriesitys - heille keille se kolahtaa! Ehkäpä voisin jo todeta, ettei mun tartte tätä enää nähdä koskaan? Aika näyttää... ja ehkäpä se Godot tosiaan joskus tuleekin?


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Harhama / Espoon kaupunginteatteri 16.9.2020

Tarttee tunnustaa heti kärkeen että Ilmari Rantamalan (a.k.a. Algot Untola ja Maiju Lassila) esikoisteos Harhama on lukematta. Mutta veikkaanpa että valtaosalla suomalaisista on sama juttu. Onneksi Juha Hurme on mestari löytämään näitä unohdettuja klassikoita ja muokkaamaan niistä kelpo teatteriesityksiä. Harhaman (ilmestynyt 1909) kaksi osaa olivat näytillä Espoon kaupunginteatterin aulassa, ja sen verran niitä selailin että aikamoista tajunnanvirtaa tuntui olevan (kirja löytyy muuten kokonaisuudessaan PDF-muodossa netistä, googleta!). Pituuttakin on reippaanlaisesti. Saattaisipa jäädä lukematta.


Mutta tämä esitys sitten; tätä en halunnut jättää näkemättä! Hurme on viime vuosien varrella loihtinut teatterilavoille monenlaisia esityksiä, ja kaikki ovat olleet erittäin kiinnostavia. Hän tekee hyvin omannäköistään teatteria. Niinkuin nyt Harhamakin; Hurme-leima näkyy hyvin selkeästi. Liki kolme tuntia kaikenlaista hurlumheitä. Hetkittäin menee yli hilseen (ei harvinaista toki minulle) mutta lavalla on sellainen into ja tekemisen meininki että ihan sama ymmärränkö kaikkea. Harhama on ilmeisesti jossain määrin omaelämäkerrallinen. Päähenkilö Harhama (Tomi Alatalo) pohtii lapsuudestaan asti uskonasioita, ja käy jatkuvaa pohdintaa ja kamppailua asian tiimoilta. Jehova ja piru kamppailevat miehen sielusta, ja esityksen loppuun asti täytyy odottaa tietoa voittajasta. Alatalo on huikean hyvä niinkuin aina, ja taas kerran Hurme hyödyntää hyvin miehen pituutta ja elastista olemusta.


Ensimmäisessä näytöksessä kuullaan ensemblen upeaa modernia musiikkiteatteria, urkuharmoonilla ja kaikenlaisilla hilavitkuttimilla säestettynä. Petra Poutasen säveltämä musiikki on monenkirjavaa, kansanmusiikkipoljentoista ja näyttelijäkuusikon moniääniseen lauluun sopivaa. Gregory Maissen äänisuunnittelu on kuin piste iin päällä hienoon musiikkiin ja äänimaisemaan. Äänet kaikuvat ja kertautuvat, kuuluvat katsomosta ja monesta eri suunnasta. Korvia hivelevää.


Harhama on outo heppu. Uskonasiat ahdistavat, viittovat elämälle suuntaa ja manifestoituvat kaikenlaisina hahmoina lavalle. Kirjaakin pitäisi kirjoittaa, mutta aiheet kai pakenevat ja tyhjä paperi lie ahdistaa miestä. Ei vaan saa aikaiseksi, miten moderni ongelma! Elämänmatka vie Pietariin ja sieltä takaisin, välillä noidat ennustavat ja lopulta löytyy emäntäkin. Esempio (Cécile Orblin) on suuri näyttelijädiiva, vaan moni kakku päältä kaunis jne. Totuutta jumalasta ei vaan löydy, ja sosialismikaan ei taida olla uusi vapahtaja. Elämän palkka on kuolema ja uskonto on käärmeestä punottu kahle.

Köyhyydestä mies ponnistaa rikkauksiin, kunnes Japanin sota vie kaiken omaisuuden. Perunanviljelyllä saadaan taas talous tasapainoon, vaikka rahaa pitää syytää niin Esempiolle kuin ennustajillekin. Siperialaisella ennustajalla on muuten vinkeä papukaija (Eetu Känkänen). Nähdään tässä esityksessä muitakin kiinnostavia eläinhahmoja. Ensemblen täydentää Enni Ojutkangas. Kaikilla on lukuisia ja toinen toistaan kiinnostavampia rooleja.


Kyllä tämä ensemble on vaan niin hieno! Välillä mesotaan kuin työväentalon lavalla, kansanteatteria parhaimmillaan, ja välillä mellastaa lauma tarhaikäisiä kevätjuhlassa. Saara Hurmeen laatimat koreografiat ovat milloin vauhdikkaita, milloin lapsekkaan hauskoja. Kun Esempio esittää plastista ilmaisuaan saa nauraa kippurassa. Huumoria on muutenkin mukana paljon. Kyllä tämä esitys viihdyttäisi perinteisissä iltamissakin.

Raisa Kilpeläisen lavastus on varsin pelkistetty. Lava, siinä kaikki. Toisessa näytöksessä saadaan lisäksi se perinteinen työväentalon näyttämö, ihanine simpukanmuotoisine näyttämövaloineen. Kilpeläisen käsialaa ovat myöskin valot, aika ajoin melko häikäisevätkin.


Eihän teksti ihan pelkkää Rantamalaa ole, vaan mukana on myös Hurmetta. "Itsekin hämmästelen tämän matskun ihanuutta" toteaa Harhama valmistuvasta teoksestaan jossain vaiheessa. No niinpä! Hetkittäin tulee mieleen jopa Peer Gunt, harhailuista maailmalla ja monimuotoisista kuvitelmista. Mukana on myös kaikenlaisia Hurmeen viittauksia asioihin ja ihmisiin, joita vain niihin vihkiytyneet ymmärtävät.

Piruja ja perkeleitä nähdään monenlaisissa olomuodoissa, erityisesti Roosa Söderholmin Piru on muikea suoritus. Maisteri Sala (Antti Laukkarinen) ja taiteilija Halla (Känkänen) vierailu Harhaman luona on hulvaton taiteilijakuvaus (ja se perinteinen ryyppykohtaus). Kummallakohan herroista on vaikeampaa, kärpästen vai kuumuuden riivaamalla? Ettei vaan taas perkeleellä olisi näppinsä pelissä... Ja olisiko tämä hienoimpia lauseita ikinä: "Nuoralla kuivuvat kylmät kalman sukat". Harhaman monologi, tai oikeastaan muistopuhe Ritvalle, on runollinen ja koskettava.


Kertakaikkisen hauska ja hulvaton esitys. Aavistuksen liian pitkä, mutta silti toimiva. Ja niin, emätin-sana mainittiin esityksessä 9 kertaa, pidin ihan tukkimiehenkirjanpitoa, koska Talle asetti haasteen. Teatterilla on myynnissä Hurmeen uutta Suomi-kirjaa (edulliseen 25 euron hintaan) sekä Harhama-kahvia! Ja huom. 9.10. järjestetään tuoksuton näytös!

Kiitos Hurme ja kiitos moneen taipuva ensemble!


Esityskuvien copyright Stefan Bremer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 27. helmikuuta 2020

3 kuvaa huomisesta / Espoon kaupunginteatteri 27.2.2020

Kolmen näytelmäkirjailijan, kolmen ohjaajan ja kolmen eri teatterin yhteistuotanto 3 kuvaa huomisesta tuo kiinnostavan illan spekulatiivista fiktiota näyttämölle. Se sai ensi-iltansa Espoon kaupunginteatterissa ja siirtyy maaliskuun puolivälissä Poriin Rakastajat-teatteriin. Kolmas porukka mukana tässä on Quo Vadis. Mahtavaa yhteistyötä!

Ja miten mielenkiintoisia esityksiä nämä olivatkaan. Keinoäly, virtuaalitodellisuus, robotiikka, tulevaisuus, tietoisuus, minuus, algoritmit, tekijänoikeudet, geenimanipulaatio... Kiinnostavat teemat siis jotka puhuttelevat kyllä tämän päivän ihmistä, oli tämä spefin/scifin ystävä tai ei.


Ensimmäisenä näimme Marko Järvikallaksen näytelmän nimeltä Piraatti, jonka oli ohjannut Tuire Tuomisto. Ollaan jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa ja pariskunnan (Angelika Meusel & Kai Tanner) tytär on kuollut. He ovat kuitenkin hankkineet laittoman piraattirobotin johon tyttären minuus on siirretty. Utelias naapuri (oivallinen Niina Hosiasluoma) ja virallinen taho eli turvallisuusmies (Jan-Christian Söderholm) kuitenkin tarkkailevat tilannetta, ja vanhemmille on raskasta joutua piilottelemaan tietoisuuttaan uudelleen rakentavaa tytärtään. Tämä toimitetaan kuitenkin viranomaisten haltuun, ja tilalle annetaan EU-hyväksytty malli. Sakon uhalla on tämä eurooppalaisen ihmiskuvan standardi pakko ottaa vastaan. Vaan tämäpä herättääkin vanhempien inhon, ei ole enää heidän tytär tämä, vaikka kuinka muistot/minuus olisikin. Piraattirobottina Maija Rissanen ja uutena robottina Minerva Kautto (toimii kertojana).

Monisyinen tutkielma siitä mitä (lähi)tulevaisuus saattaisi tuoda tullessaan ja miten ihmiset siihen suhtautuvat. Hauskakin, mutta jotenkin mustalla tavalla. Saako tälle nauraa? Mihin asti ihmiset ovat valmiita menemään rakkaittensa puolesta? Jere Kolehmaisen äänisuunnittelussa oli elektronista huminaa, kilkatusta ja sellainen kujertava teknoäänimaisemamatto. Myös projisoinnit ovat näyttävät.


Kaikki kolme näytelmää olivat Paula Koivusen lavastamia ja puvustamia. Hyvin yksinkertaista ja pelkistettyä, muutamia liikuteltavia korokkeita ja sermejä, hyvin arkisia vaatteita. Ei siis mitään avaruuskankaita tai futuristista, eli puvustuksellakin ohjataan ajatuksia siihen suuntaan että tämä kaikki voisi tapahtua vaikka jo nyt, eikä missään satojen vuosien päässä.

Pienen roudaustauon aikana Niina Hosiasluoma puhui hieman ihmisen ideaalista vapaudesta. Niin, mitä se on, siinäpä pohdittavaa.

Harri Virtasen kirjoittama Turingin testi on moneen osaan jakautuva, eri aikatasoissa liikkuva ja aluksi hieman sekavaltakin vaikuttava pienoisnäytelmä. Ohjauksesta vastaa Erik Söderblom ja lavalla nähdään kolme näyttelijää Jan-Christian Söderholm miehenä, Maija Rissanen naisena ja Angelika Meusel vanhempana naisena. Turingin testissä mitataan tekoälyn "älykkyyttä" eli onnistuuko kone imitoimaan ihmistä vastaamalla esitettyihin kysymyksiin uskottavasti ja ihmismäisesti. Kolmikko naputtaa läppäreitään ahkerasti, Turingin testiä tehden. Kuka heistä on ihminen, kuka ei?


Pariskunta riitelee, välillä naisen kropasta kuuluu pahaenteistä ritinää, ovatko toinen tai molemmat androideja? Pikkuhiljaa asiat selviävät... Mies leuhkii tallentaneensa joka riidan (miten kamala ajatus!). Kaikki riidat toistuvat, vuodesta toiseen, aiheet ovat samoja. Välillä konsultoidaan tekoälyterapeuttia siitä onko sitä nyt robotti vai ihminen, niin, millä sen voi todentaa, ainakin siinä vaiheessa kun tekoäly saavuttaa Turingin testissä pärjäävän tason. Ja onko tietoisuudella sukupuolta? Ovatko tunteet vain aivosähköä ja voiko niitä siten olla myös tekoälyllä? Kuinka kauan voi elää toisen kanssa ilman että tämä huomaa eroa androidin ja ihmisen välillä? Voiko robotti nauttia seksistä? Teemmekö itse päätöksiä vai tekevätkö algoritmit ne meidän puolestamme (mietippä vaan omaa somesurffailuasi). Tämä esitys herättää kyllä kiinnostavia pohdintoja.

Täytyy muuten kehua ja kiittää taitavaa näyttelijäjoukkoa. Roolista toiseen vaihdellaan nopeaan ja intensiteetillä heittäydytään kaikkeen. Hienoja roolitöitä kaikilla. Arvostan tämmöistä ammattitaitoa.

Väliajan jälkeen illan kolmanteen, ja pisimpään, näytelmään. Siinä missä Piraatti ja Turingin testi olivat puolisen tuntia kumpikin, on Okko Leon Data Error on kolmisen varttia. Maarit Pyökärin ohjaama esitys on hetkittäin ratkiriemukas, ja hetkittäin tulee kyllä haikean surku ja sääli päähenkilöä. Nenäänsä kaivava perusmiesjunttiäijä Matti (Mika Piispa) katselee telkkarista kuinka multimenestynyt upea Elena (Minerva Kautto) kertoo talk show'ssa vetäytyvänsä sivuun eri hommistaan (joita kyllä riittää). Matti päättää että Elena on nainen hänen makuunsa, mutta äitimuori (savolaismummona pistämätön Maija Rissanen) palauttaa tämän maan pinnalle. Eipä tuollainen maailmannainen voi kiinnostua mahakkaasta ja rumahkosta maajussista.


Vaan annappa olla! Tästä alkaa Matin hulvaton varustelukierre millä mies vaihtaa 300 lypsäväänsä ja 900 hehtaaria metsäänsä lukuisiin operaatioihin. Nyt geenimanipuloituna kroppa timminä ja komeana sekä mieli tekoälyllä buustattuna voikin lähteä kosiomatkalle! Vaan mikään ei riitä, ei edes suoritettujen tutkintojen määrä, kun Matti haluaa aina lisää ja lisää. Hänestä tulee täydellinen lisääntymiskumppani Elenalle, kiitos myös meemihoitojen.

Vaan kuinkas sitten kun Matin ihmispitoisuus laskee liian alas, miten käy hänen ja Elenan onnen? Kun data error iskee onko koko järjestelmän buuttaus ja tehdasasetusten palautus ainoa vaihtoehto? Tämä on oikeasti todella kiinnostava teos, sen lisäksi että se naurattaa ihan kippura-asteelle asti. Hulvaton ja täysin odottamaton bollywood-henkinen tanssikohtaus kesken kaiken vie koko näytelmän aivan uusiin sfääreihin. Niina Hosiasluoma on luokattoman hyvä kummassakin roolissaan, ja Angelika Meuselin konsulttimyyjä on nainen paikallaan. Mutta uskomattoman muuntautumiskykyisen ja hienon roolityön tekee kyllä Mika Piispa. Tämän Mattia tulee ensin sääli, ja sitten vielä enemmän sääli. Loppu on armoton, mutta jotenkin hyvin vääjäämätön. Kertakaikkisen nerokas pienoisnäytelmä!


Loppuvuodesta 2017 sama tekijäkolmikko Järvikallas, Leo ja Virtanen kirjoitti yhdessä Turun kaupunginteatterissa esitetyn Kybersielut, joka käsitteli pitkälti samoja teemoja kuin nämä kolme pienoisnäytelmää. Sekin oli oikein nautittava. Toivottavasti saamme lisää tätä, joko yhdessä tai erikseen kirjoitettuina. Scifiä tai spefiä ei ole koskaan liikaa näyttämölläkään. Hatunnosto koko tekijäporukalle ja teattereille!


Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Cirque Alfonse : Tabarnak / Espoon kaupunginteatteri 8.1.2020

Kesällä 2016 satuin näkemään Lontoossa hienon modernin sirkusesityksen. Cirque Alfonse oli kanadalaisen ryhmän nimi ja show oli nimeltään Barbu (parrakas mies ranskaksi). Parrakkaita miehiä totisesti lavalla nähtiinkin, ja meininki vei muutenkin mukanaan. Esityksen jälkeen esiintyjät siemailivat terassilla olutta ja kävin kehumassa heille miten energistä ja hauskaa heillä näytti olevan. Yhteistä kieltä ei oikein löytynyt koska ryhmän kotikieli on ranska.

Cirque Alfonse aloitti esittävien taiteiden vuoteni 2020 uudella esityksellään Tabarnak (suomennosta en kehtaa sanoa, mutta kanadanranskalainen alatyylin ilmaus). Neljä loppuunmyytyä iltaa Espoon kaupunginteatterilla (Tapiolan kulttuurikeskuksella) on mainio saavutus. Varmaan enemmänkin esityksiä olisi mennyt. Monella lie hyvässä muistissa ryhmän Timber!, jota esitettiin samassa paikassa joulukuussa 2015. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita koettiin nytkin, myös katsomon eturivissä. Siinä sai pelätä nappaako ruoska nenään, tuleeko rullaluistelija syliin, kastuuko vaatteet vai putoaisiko joku akrobaatti päälle. Vaan sen verran ammattilaisia tämä porukka on, että näistä kauhuskenaarioista toteutui vain kastuminen ja sekin hyvin lievästi.


Sen sijaan koimme monta wau-elämystä, paljon naurua ja iloa. Ryhmän toimintaa on niin kiva katsoa, kun heillä näyttää olevan tekemisen ilo, hyvä kemia keskenään ja kerrassaan hauskaa estradilla. Hommat on aikamoista kohellusta välillä, mutta niin tarkkaan mietittyjä että ne vaan näyttävät helpolta. Meno on svengaavaa ja musiikista huolehtii kolmehenkinen bändi. Josianne Laporte takoo mehevää rytmiä lyömäsoitinarsenaalillaan ja sujuupa välillä sahansoittokin. Kosketinsoittaja Guillaume Turcotten vipattavia jalkoja oli hauska seurata; ne tuntuivat elävän omaa (vauhdikasta) elämäänsä. Davis Simard soittelikin sitten virtuoosimaisesti kaikenlaista läskibassosta viuluun. Välillä kyllä muusikotkin osallistuivat show'hun muutenkin kun soittamalla. Simard vastaa myös musiikin säveltämisestä.

Kolmen muusikon lisäksi lavalla heilui kuusi varsinaista sirkuksen pro-tyyppiä. Miehistä suurin osa näytti suomalaisilta huippukokeilta kokopartoineen. Ei ole naamakarvoitus mun juttu, mutta tälle porukalle sekin sopii. Ehkä se parta on muodostunut tavaramerkiksi, kanadalainen metsurilook? Sentään parrakkaita naisia ei nähty, kun kyseessä ei ole kuitenkaan se perinteinen sirkus. Paljasta pintaa kyllä sen sijaan, ehkä siihen parrakkutteen liittyy halu esiintyä kalsareisillaan? Vaatteita vaihdettiin muutenkin moneen otteeseen. Näyttävimmät temput ja trikkaukset esitti moppitukkainen Nikolas Pulka ja sympaattisin oli hyvin paljon norjalaista kalastajaa muistuttava Jean-Philippe Cuerrier.


Erikseen on mainittava kaunisääninen Julie Carabinier Lépine joka kaiken sirkustelun lomassa myös lauloi. Harmittaa etten osaa ranskaa, mutta tunnelma ja tulkinta on kai se tärkein - ja ne olivat kohdallaan. Esiintymisen lisäksi hän toimii veljensä Antoinen (joka toki myös nähtiin lavalla) kanssa ryhmän taiteellisina johtajina.

Esityksen alussa saimme kuulla potpuria suomalaisista radiokanavista ja ehkä sen oli tarkoitus virittää tunnelmaan. Lava oli täynnä kaikenlaista roinaa ja rompetta, mutta eipä toteutunut Tšehovin ase-konsepti tällä kertaa. Vanhoja tennismailoja ja pehmokaloja ei nähtykään esityksessä. Kaikkea muuta kyllä nähtiin! Miehiä virkkaamassa esimerkiksi. Jääkiekkohan se yhdistää suomalaisia ja kanadalaisia ja sillä on hyvä murtaa jää. Urheilusta päästiin näppärästi muutaman aasinsillan kautta uskontoon. Iso "lasimaalaus" nostettiin kattoon ja sen alla piti bändi messuaan. Välillä joku sirkustelijoista saattoi hieman saarnata tai esimerkiksi lukea veisuuäänellä suomeksi horoskooppeja (en tiedä miksi vaa'an aura on ihan paska tai miten vesihiisi sihisi hississä voi olla toimiva ennustus, mutta mikä minä olen vastaankaan panemaan. Hauskaa oli!).


Kaiken hörhöilyn välissä ehdittiin temppuilla vertikaaliköyden, tankotanssien, akrobatian, venäläisen aisan, vesiastiaan dippaamisen, vedellä täytettyjen suistutusastioiden pyörityksen, pirttipöytäakrobatian, jalkarummutuksen ja vanhanmallisten rullaluistimien kansantanssinumeron kanssa. Noin muutamia esimerkkejä mainitakseni. Show kesti tunnin ja 20 minuuttia ja oli kyllä sullottu aika täyteen kaikkea. Ehkä hieman vähemmälläkin temppukavalkadilla olisi tultu toimeen. Mutta olihan tämä hurjan viihdyttävää!

Naistrio heilutti ruoskiaan kuin cowboyt konsanaan - lyhyesti ja ytimekkäästi. Moni temppu oli tosi nopeasti ohi, eli uutta putkeen vaan. Tässä se runsaus hieman kostautui, kun mihinkään ei syvennytä kovin pitkäksi aikaa. Toisaalta yleisö ei ainakaan ehdi kyllästyä kun temppu seuraa toistaan hengästyttävällä tahdilla. Monesti esiintyjien liikkeet kuitenkin olivat hyvin hitaita ja tarkoituksenmukaisia, vaikka musiikin tempo olikin kiivas ja kiihkeä. Eli vaikka temput vaihtuivat lennossa, niin aikaa käytettiin tarvittaessa. No, hosumalla ei hyvä heilu ja esimerkiksi akrobatiatorneja ja ihmishimmeleitä pitääkin rakentaa huolella ettei vaan kaadu.


Suomalaisen juhannuskeinun oloinen härveli antoi kunnon vauhdit (ja sai jännätä osuuko kattoon tai seiniin) ja lennätti tyypit korkealle ja siitä erilaisten kiepsutusten kautta patjalle. Hienoa katsottavaa tämäkin, varsinkin kun keinu veti ihan kokonaan ympäri ämpäri. Ei näiden heppujen päitä paljoa palele. Lopuksi vielä jorattiin koko sakin voimalla ja kiitoksiin tuli esiintyjien kolme lastakin mukaan temppuilemaan! Seuraava sukupolvi sirkustelijoita kasvamassa vanhempiensa jalanjälkiä siis.

Kyllä tämä oli taas verrattoman hauskaa katsottavaa. Ihanaa oli myös nähdä Tossavaisen Jussia, jonka Espoon kaupunginteatteri oli ystävällisesti plaseerannut viereeni eturiviin. Seuraavan kerran kun Cirque Alfonse saapuu Suomeen (neljännen esityksensä kanssa), muistakaa ostaa liput ajoissa!


Kuvien copyright Cirque Alfonse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 23. marraskuuta 2019

Naive Man Company: Luulosairaat / Espoon kaupunginteatteri 23.11.2019

No nyt oli jotain erilaista! Nimittäin Naive Man Companyn suomalais-norjalainen yhteistyö Luulosairaat Espoon kaupunginteatterissa. Se yhdisti Molièren klassikkonäytelmän Luulosairas akrobatiaan, tanssiin, fyysiseen teatteriin, barokkimusiikkiin ja aika metkaan lavastukseen. Monipuolista, välillä aika päätöntäkin kohellusta. Mutta hirveän viihdyttävää! Esitys ei todellakaan edellytä Luulosairas-näytelmän tuntemista, koska se on läsnä vain viitteellisenä, jotenkin niinkuin häälymässä siellä taustalla.

Pari vuotta sitten näin Naive Man Companyn loistavan Prosperon Helsingin kaupunginteatterilla, ja se oli tosi hienoa. Samalla tavalla eri taiteenaloja luovasti yhdistävä kuin Luulosairaatkin.


Maksim Komaron ohjaamassa esityksessä nähdään barokkiperuukissa ja valkeassa kerrastossa keekoileva heppu, se luulosairas/Molière (norjalainen tanssija Terje Tjøme Mossige) jota väsyttää... Sitten on breakdance-spesialisti ja sirkusmaestro Kalle Lehto sekä saksalainen ilma-akrobaatti Bellina Sörensson. Yhdessä tämä kolmikko sekoilee, kömpelöi ja hurvittelee, mitä moninaisimmilla tavoilla. En tiedä oliko alussa joku juonensorttinen, mutta se kyllä katoaa kuin tuhka tuuleen kun kierroksia tulee lisää.

Heti aluksi mielleyhtymä legendaariseen Näytelmä joka menee pieleen-farssiin ovat ilmeiset lavasteiden kaatuillessa ja tavaroiden putoillessa. Mutta yhtäläisyydet loppuvat kyllä nopsaan. Kroonisesti uupunut Molière-hahmo joutuu keppostelevien assistenttiensa uhriksi, nämä kun liikuttelevat hänen raajojaan tai heiluvat savukoneen kanssa.

Esitys koostuu kyllä todella monista elementeistä: peilikuvakikkailua, yleisön edustajan hyödyntämistä (se tuntuu olevan vakkari nykyään lähes joka esityksessä missä on nykysirkusta), pieniä kannibalismihetkiä, rullaluistelua ja lopulta naisavustajakin ripustetaan naruilla manipuloitavaksi katonrajaan. Auts, omiinkin raajoihin sattuu. Kaikki saattavat kadota myös aallokon syövereihin ellei ole tarkkana. Ja lopuksi on lavalla pelkkää hävityksen kauhistusta.


Kovasti kaikkea puuhastelua, mitä pitää oikeasti seurata tarkasti, eli ei kyllä sellainen esitys mitä lapset jaksaisivat keskittyä katsomaan. Ja kannibalismin ja pienen alastoman vilahtelunkaan vuoksi ei ehkä ihan perheen pienimmille passaa.

Jan Balcarin äänisuunnittelu on vähintäänkin luovaa ja tempaisee hienosti mukaansa. Myös musiikki kutkuttaa minua, koska ei se pelkästään barokissa pysy. Ja Pavla Kamanován lavastus on runsaan yltäkylläinen, alkaen "normaalista" teatterista ja päätyen, jaa-a. Kaaokseen?

Luulosairaat on kertakaikkisen monitasoinen esitys, joka viihdyttää hyvin sen tunnin mitan mitä kestää. Kukapa sitä nyt juonta niin kaipaisikaan kun on tälläistä!


Kuvien copyright Kalle Nio.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.