Lemminkäinen / Kansallisteatteri 26.2.2018

Nyt oli sellainen meno ja meininki Pienellä näyttämöllä että oksat pois. Juha Hurme on palannut Kansallisteatteriin, ja millä tavalla! Vaikka kyse oli vasta ensimmäisestä ennakosta, niin nyt on pantu poikki ja pinoon suomalainen kansalliseepos ihan uudella tavalla. Lemminkäinen on suorastaan hengästyttävä esitys, niin katsomossa kuin näyttämöllä.

En oikein tiedä mitä tästä sanoisi, joten siksi jutun kirjoittaminen on viivästynyt viikkokausia. Kun joku esitys on poikkeuksellinen, hyvässä tai huonossa, niin siitä on vaikea kirjoittaa mitään järkevää. Menee helposti vain siihen ylistykseen, että tässä oli kaikki hyvää. Mutta kun tässäkin tapauksessa asian laita on juuri niin. Poikkeuksellinen esitys, ja nimenomaan hyvässä.

Lisäbonusta Hurmeelle runsaista Shakespeare-viittauksista!

Hurmeen Lemminkäinen on samaan aikaan kansalliseepoksestamme ammentava veijaritarina, mutta silti täysin omille laduilleen sukeltava komedia. Täynnä ihanaa hurmemaista kielellä kikkailua, jota kuunnellessaan voi vain hykerrellä penkissään. Kalevalainen poljento sekoittuu nykykieleen saumattomasti. Reilussa parissa tunnissa ehditään seurata näiden sankarien (ja antisankarien) kohellusta ja säätämistä vanhojen työväennäyttämöiden ja seurojentalojen henkisisissä lavasteissa. Muinaisella piirtoheittimellä kelataan kaksikielinen tekstityskin peliin (lungiutukaa - lugna er) kun gootit valtaavat Naissaaren! Kaikkea tahdittaa ja säestää kahden lyömäsoittajan uskomattoman upea musisointi, jonka sävellystyöstä vastaa Petra Poutanen-Hurme ja muusikkoina säkenöivät monipuolisen lahjakkaat Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi. Shamanistiset herrat ovat mukana esityksessä monin eri tavoin muutenkin. Ja musiikki muutenkin, upeaa menoa, mm. pullo ja puteli -biisin muodossa. On vähän rappia ja kansanlaulua ja kuoromeininkiä ja diskobiittiä. Nämä välillä dervissimäisiin sfääreihin nousevat tanssi- ja laulusysteemit iskee meikäläiseen. Jotta suvussa pysytään niin tanssikoreografiat ovat Saara Hurmeen käsialaa. Ei pillu ole pahoista tehty!

Heini Maaranen on yksi Suomen huippuja mitä tule nukketeatteriosaamiseen, mutta eipä nämä lavastushommatkaan tai pukusuunnittelupuoli tunnu vieraalta kentältä. Sen verran rosoisen kaunista jälkeä saamme nähdä; vaatteissa pieniä kalevalaviitteitä mm. solkien muodoissa. Ja Tieran itämaiset haaremihousut ja pieni liivi! Varsinkin saamelaishenkiset puiset pelottelunuket, joita katosta lasketaan karkottamaan vihulaisia, tekivät vaikutuksen. Myös valoista vastasi yksi Suomen parhaista eli Kalle Ropponen. Välkkyviä, kylmävaloisia loisteputkia, sinihohtoista kuutamoa, hienoja heijastuksia.

Roolitukset toimivat kyllä loistavasti, mutta en vähempää odottanutkaan. Koska mikään tavallinen ei riitä, niin toki Lemminkäisiäkin pitää olla kaksi. Tomi Alataloa on tullut nähtyä isoissakin rooleissa (mm. Hamletin nimiroolissa ja Nummisuutarien Eskona), joten sujuupa tämä hunsvottimaisen Fleming-Lemminkäisenkin esittäminen mieheltä mainiosti. Alatalon honkkelimaista olemusta ja notkean fyysistä ilmaisua hyödynnetään taitavasti. Välillä nuoren hirven koikkelehtimista muistuttava liikunta täyttää hetkittäin koko lavan. Oivana vastaparina toimii Marja Salon Lemminkäinen, joka on se järkevämpi ja hillitympi puolisko (tosin vähän angsti-teinimäisenä). Fyysisesti Lemminkäisen jako kahtia toimii myös, koska Salo on taas Alatalon rinnalla varsin eri kokoluokkaa. Hahmon eroavaisuuksia korostetaan siis myös näin.

Aisaparina tällä duolla on aseenkantaja Tiera (Antti Pääkkönen), joka on imenyt oppejaan itäisiltä mailta. Sieltä on tarttunut matkaan yhtä jos toista osaamista ja outoja tapoja, käärmeenlumoamisesta rukousasentoihin. Avicennan ylistystäkään ei ole unohdettu! Välillä Tieran puheeseen tulee se tietynlainen hurmemainen nuotti (josta tykkään kauheasti). Enkä nyt tarkoita veristä, vaan Hurmemaista. Tieran K-runo saa ihan ansaitusti väliaplodit. Muutenkin yleisö on jo ekassa ennakossa ihan pähkinöinä! Miten sitten jatkossa...

Ema (Kristiina Halttu) on synnyttänyt nämä Lemminkäiset, ja toimii koko jengin johtajana. Ai mikä jengi, kysytään siellä? No, tämä Lemminkäisten klaani ryöstelee, huijaa ja puijaa ja diilaa väärennettyjä miekkoja. Tuoteväärennöstä muinaiseen tapaan. Vastavoimana ketkusakille toimii kutkuttavan ihastuttava Louhivuori, jota Cécile Orblin antaumuksella tulkitsee. Joka kerta kun hän ilmaantuu kultalameepöksyissään lavalle, niin huomio siirtyy siihen suuntaan. Alkuperäisen Louhen lailla hahmo on alkukantaisen sensuelli ja räväkkyydessään väkevä kuin hirvi. Tulee jotenkin mieleen Voldemort Harry Pottereista; hänenkään nimeä ei saa ääneen mainita. Tai erään skottilaisen näytelmän... Tosin tämä Louhivuori on hekumallisen hurmaava, jonka esikuva ilmenee petolintumaisina piirteinä ja äännähdyksinä.

Jotenkin tämä Lemminkäinen on vahvasti naisten näytelmä. Vahvoja naisia on nimittäin Eman ja Louhivuoren lisäksi Tieran puoliso Tuira (Terhi Panula) ja Fleming-Lemminkäisen vaimo Kyllikki (Saara Kotkaniemi). Lopulta Kyllikki keksii ovelan juonen, väsyttyään miehensä kynnysmattona toimimiseen ja anoppinsa vähättelyyn: Louhivuoren organisaation kaappaus Pälkäneellä! Mutta mitä muut tuumaavat tästä ideasta? Loppu on historiaa, veristä sellaista (ja taas Shakespearelta ammennettua; Coriolanus tuli mieleen puolien vaihtamisesta, ja aika monta muuta näytelmää verisestä lopusta).

Näytelmässä on kalevalaisia elementtejä tottahan toki; Tuonelan joutsenkin nähdään lipumassa lavan poikki. Mutta vaikutteita on monesta muustakin. Shakespearen Macbeth-noidatko siellä lietsovat ja riekkuvat? Macbeth kummittelee näytelmänä mukana monessa kohdassa ja Hamletista Kuolla, nukkua; niin, nukkua! ja kenties uneksia? -pätkä... Shakespeare-fanille tämä oli siis todellinen aarreaitta koko näytelmä!

Perisuomalainen kännikohtauskin pitää mukana toki olla! Mutta sitten on moderniakin meininkiä; surffaamisesta hiphop-henkiseen musisointiin. Tour de ski ja hirvenhiihdot. Burleskia lavashow'ta mihin muusikot yhtyvät. Nokkelia liitoksia uutta ja vanhaa. Ihana sekametelisoppa kaikenlaista, mistä tarkkasilmäinen ja -korvainen katsoja saa poimia täkyjä kuin rusinoita pullasta. Ja toki ensi-ilta oli taktisesti Kalevalan päivänä.

Lemminkäinen on niin runsas ja rikas, että siitä riittää katsottavaa useammaksikin kerraksi. Itse ainakin haluan nähdä tämä uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen. Esitykset onneksi jatkuvat syksyllä, eli jos et onnistunut saamaan lippua tälle keväälle, niin syksylle sitten! Toki keväällekin on hajapaikkoja vielä, kannattaa kurkata Kansallisteatterin sivuilta. Näytelmätekstiä saa muuten ostaa kanssa; siitä kiitos!

Aivan loistava veto koko työryhmältä, ja erityisesti yleisnero Juha Hurme ansaitsee aplodit seisaallaan. Bravo!

Ennen esitystä Lavaklubilla Kirsikka Moring haastatteli Hurmetta ja valoguru Kalle Ropposta. Kolmikon puheet avasivat teosta aika paljonkin. Hurme totesi mm. Lemminkäisen olevan "aika käyttämätön resurssi"; heikko mies vahvojen naisten ympäröimänä. Hurme myös tunnustaa siirtäneensä Lemminkäisen Don Juan -piirteet tässä Louhivuoreen. Ja väittipä hän 1800-luvun partaäijien muuttaneen Louhen demonisoiduksi ja koukkukyntiseksi rumaksi ämmäksi! Ja nyt Hurme suorittaa emansipatorisen korjausliikkeen - Louhi onkin viettelevä ja varsin eroottinenkin hahmo. Alusta asti Hurmeelle oli selvää että Tomi Alatalo on Lemminkäinen, mutta pari vuotta sitten selvisi että Marja Salokin pääsee mukaan näytelmään. Salon persoona mahdollisti sen että Lemminkäisen hahmo jaettiin kahtia. Koko näytelmä on ollut nelivuotinen projekti, ja samaan aikaan Hurme kirjoitti sittemmin Finlandia-palkittua romaaniaan Niemi.

Haastattelu oli antoisa ja hersyvä, rönsyten käsittelemään myös "oman elämänsä performanssitaitelija" Ior Bockia ja "sekopäisen huuhaan aateliin" kuuluvaa Sigurd Wettenhovi-Aspaa. Hurmetta lämmittää kuulemma hautaan asti se, että rakennusyritys Lemminkäinen meni mukaan Bockin Lemminkäisen temppelin kaivauksiin. En koskaan osallistunut Bockin Suomenlinna-opastuksiin itse, mutta muistan kyllä hyvin nuo Lemminkäisen temppelin kaivaukset ja Bockin huuhailut. Liki koko haastattelu on nähtävillä Kansallisteatterin FB-sivuilla - kannattaa katsoa, hauskaa ja informatiivista.


Kuvien copyright Tommi Mattila, paitsi Lavaklubin kuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Vihan kevät - Helsinki 1918 / Hakasalmen huvila 26.2.2018

Tänä keväänä ei oikein ole kulunut viikkoakaan, etten olisi nähnyt jotain 1918-teemaista esitystä. Ja hyvä niin, koska historia, ja sotahistoria erityisesti, kiinnostaa. Ja olen oikein haalimalla haalinut näitä sisällissotateemaisia esityksiä kalenteriini. Hieman vasemmalta puun takaa pääsi yllättämään tämä Taru Mäkelän ohjaama ja Sirpa Kähkösen käsikirjoittama Vihan kevät - Helsinki 1918. Koska kuhunkin esitykseen Hakasalmen huvilalle mahtuu vain muutama kymmen katsojaa, niin esitykset myivät loppuun ennen kuin hidas hämäläinen (lue minä) kerkesi kissaa sanoa. Mutta onneksi sattuma Reetta Ristimäen muodossa osui tielleni, ja onnistuin kuin onnistuinkin näkemään esityksen eräänä helmikuisena iltapäivänä.

Ja onneksi, sillä tätä en todellakaan olisi halunnut missata! Sen lisäksi että sain kokea unohtumattoman ja musiikkipitoisen esityksen, niin pääsin käymään ensimmäistä kertaa myös Hakasalmen huvilassa. Sadat kerrat ohi olen kävellyt ja aina pitänyt poiketa. Nytpä tuli sekin sitten samalla. Hieno paikka!

Vihan kevät - Helsinki 1918 on Helsingin kaupunginmuseon tilaama esitys, ja perinteisestä näytelmästä aika paljonkin poikkeava. Neljä monipuolisesti lahjakasta esiintyjää muuntautuu eri historiallisiksi hahmoiksi, ja me katsojat pääsemme seuraamaan heidän elämäänsä kohtalokkaan kevään 1918 aikana. Kuljemme huoneesta toiseen ja jokaisessa huoneessa odottaa Jan Kailan ja Japo Knuutilan upeasti suunnittelemat installaatiot. Niissä vanha ja uusi kaupunkikuva sekoittuvat toisiinsa saumattomasti. Onneksi esityksen jälkeen on aikaa vielä jäädä kiertämään ja uppoutumaan kuhunkin installaatioon kunnolla. Kiehtovaa miten vuoden 1918 valokuvat tietyistä paikoista ja siihen päälle/vuorotellen asetetut uudet videoinnit lomittuvat yhteen.

Jukka Nylundin säveltämä musiikki Sirpa Kähkösen koskettaviin teksteihin vie totaalisesti mukanaan. Pienimuotoisia, koskettavia ja melodisia. Tämä musiikki herättää suuria tunteita ja haluaisinpa todellakin kuulla sitä vaikka levytettynä tai jossain muodossa. Sopii hyvin näille neljälle esiintyjällekin! Minja Koski on tullut tutuksi mm. lahtelaisen Teatteri Vanha Jukon tuotannoista ja mä tykkään kamalasti sekä lauluäänestään että lavaläsnäolostaan. Toisissa esiintyjissä vaan on jotenkin sellaista karismaa ja taikaa. Ihan sama onko kyseessä sairaanhoitaja tai koulutyttö, jokainen rooli on suvereenisti tehty. Samaa karismaa on myös Reetta Ristimäessä, mutta hieman vanhempana versiona. Tarinaa vie eteenpäin Tatu Siivosen esittämä kuplettilaulaja Ernst Stenman, mutta oivallisesti Siivonen sujahtaa muihinkin rooleihinsa. Nelikon täydentää Pyry Nikkilä, jolta sujuu erilaiset soittohommatkin kaiken muun ohella. Nikkilä on mm. oivallinen toimittaja Algot Untola. Hyvin pelaavat kaikki yhteen.

Esitys tarjoilee pieniä välähdyksiä helsinkiläisten arjesta. Näkökulmia on monia. Pienen lapsen hätä siitä kuka elättää perheen jos isä kuolee. Sivulliset ja viattomat joutuvat kärsimään, kuten aseellisissa selkkauksissa aina. Kaiken kurjuuden keskellä arki silti jatkuu, ei ihan tavallisena mutta jollain tavalla nilkuttaen. Museon kokoelmia on hyödynnetty hyvin, ja historiallisten hahmojen tekstejä myös. Opin itse paljon uutta Helsingin arjesta kevään 1918 melskeissä. Miten kummankin osapuolen ruumiita tuotiin koleraparakeille. Miten saksalaisia sotilaita oli peloteltu hurjilla sotilailla, mutta Helsingissä olikin vastassa vain resuisia, likaisia ja nälkäisiä ihmisreppanoita. Miten työväen maamerkit haluttiin tuhota. Miten punavankeja koottiin Kauppatorille ja seisotettiin päiväkaupalla. Miten Saksasta tuodut lehmät joutuivat syömän suolanmakuista heinää. Kaiken ankeuden keskellä lempikin saattaa leimahtaa, tuoden ehkä hetken lohtua kurjuuteen.

Näyttelijät herättävät historialliset hahmot henkiin, vaihtaen lennosta roolejaan. Sanja Kangas on tässä isona apuna ajanmukaisella pukusuunnittelulla. Housukaartilaisesta soitonopettaja Gerda Schybertsoniksi noin vaan. Hänen päiväkirjamerkintöihinsä voi muuten tutustua myös netissä!

Vihan kevät - Helsinki 1918 on erinomainen esimerkki siitä miten museon aineistoja ja kokoelmia hyödynnetään monipuolisesti ja kattavasti, historiaa elävöittäen. Lisää tämmöistä!

Vaikka esityksiin ei ehkä lippuja enää saakaan, niin installaatioon voi ja ehdottomasti kannattaa tutustua. Se on mahdollista aina kun esitykset eivät pyöri ja museo on auki. Ja on lisäksi ilmainen. 25.3.2018 asti.


Esityskuvien cpyright Maija Astikainen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

1918 Teatteri Taistelussa / Tampereen teatteri 22.2.2018

Toinen kerta katsomassa hienoa 1918 Teatteri taistelussa -esitystä Tampereen teatterilla. Tammikuun ensi-illassa en halunnut osallistavalle kierrokselle, koska halusin ensin sellaisen "kokonaiskuvan" esityksestä. Ilman muuta osallistuminen olisi kuitenkin sellainen kokemus minkä halusin aivan ehdottomasti todistaa. Immersiivistä ja/tai osallistavaa teatteria ei liiemmälti näe, ja siitä saa ihan oman uniikin katsomiskokemuksen. Hyvissä ajoin jo ennen ensi-iltaa olin varannut erikoislipun siis. Varsinaisen juttuni esityksestä löytyy siis täältä.

Homma toimii aika kätevästi: joka esityksessä on 20 paikkaa, joissa istutaan permannolla käytävän varrella aika takana. Esitystä katsotaan ihan normaalisti toisen näytöksen alkupuolelle asti, ja sitten tuleekin käsky lähteä mukaan pakkovärvätyksi punakaartiin. Meidät komennetaan asevoimin ulos salista, ja päälle jokainen vetää pikavauhtia harmaan manttelin telineestä. Sitten meitä aletaan kuskamaan pitkin teatterirakennuksen mutkikkaita käytäviä, ylös ja alas rappuja. Noin puolen tunnin aikana pääsemme tutustumaan kulissien taakse. Siellä taistellaan, puolustetaan teatterirakennusta, torkutaan, etsitään kadonneita ja koitetaan selviytyä. Valkoiset tunkevat pikkuhiljaa sisään taloon ja moni näytelmän hahmoista kokee loppunsa. Paukkuu ja rytisee, ja me pieni todistajaseurue pääsemme oikeasti tapahtumien ytimeen.

Tapahtumat tulevat aivan iholle, kun viereen teloitetaan punakaartin tyttöjä tai kun kävelemme käytävän varrella, jonka ovien takaa kuuluu nyrkiniskuja ja avunhuutoja. Hetkessä suuntavaisto katoaa sokkeiloisessa teatterissa ja ehkäpä me jäämme harhailemaan ikuisesti tiloihin. Kaikkea tätä seuraa kuvaaja, ja yleisö teatterin katsomossa saa kokea reaaliaikaisena pienen siivun siitä mitä mekin koemme.

Meidät viedään lopulta näyttämölle asti ja tärisevin jaloin seisomme muutaman "oikean" punavangin kanssa riveissä, kun valkoisten päälliköt kuulustelevat. Huh! Hetkeni parrasvaloissa. Pääsemme seuraamaan vierestä, kuinka epätoivoinen venäläispäällikkö (Ville Haapasalo) heittele rahojaan lompakostaan meidät vanginneelle valkokaartille (johdossaan tuikea Esa Latva-Äijö). Ei auta.

Kierros oli sopivan jännittävä, mutta ihan perheen pienimmille sitä ei suositella. Hetkittäin aika kovaäänisiä kohtia ja esiintyjien intensiivisyys ja läsnäolo oli todellakin iholle tulevaa. Turvallisissa käsissä olimme kuitenkin. Paljon rappusia ja tahti oli aika rivakka, niin ihan huonojalkaisille ei sovi myöskään. Ja kannattaa olla tummat pitkät housutkin ehkä; sopivat manttelin kanssa asusteeksi paremmin kuin kirkkaanväriset kukkamekot :-)

Erikoispenkit ovat huputetut, ja hupun taskusta löytyy lisäohjeita kierrokselle = toimiva ratkaisu. Kierrolle ei saa ottaa mukaan mitään ylimääräistä, eli ei kasseja eikä käsilaukkuja, eikä toki puhelimiakaan. Ne pitää siis jättää narikkaan. Omalle penkilleen ei oikein voi, koska samalle paikalle ei välttämättä pääse enää palaamaan, kun meidät kiireellä saatellaan takaisin saliin näytelmän loppuhuipennusta varten.

Tämä oli loistava kokemus, ja olen 100% tyytyväinen ratkaisuuni nähdä ensin esitys sellaisenaan ja sitten toistamiseen osallistuen kierrokselle. Ymmärrän kuitenkin etteivät kaikki pysty tai halua nähdä samaa esitystä kahta kertaa, mutta minä olisin kyllä halunnut uusinnan joka tapauksessa. Toisella kertaa katsoen koko näytelmästä sai muutenkin enemmän irti. Loppukevään esityksiin osallistavat paikat lienevät jo menneet, mutta kyllä tämä näytelmä toimii muutenkin.

Erityiskiitos Tampereen teatterille koko talon sisustamisesta ajan henkeen ja ihanalle henkilökunnalle myös. Erittäin onnistunut lisä nautinnolliseen teatteri-iltaan!


Kuvat omiani, paitsi esityskuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Taru Sormusten herrasta / Turun kaupunginteatteri 21.2.2018

Viikon sisällä toista kertaa katsomaan Tarua Sormusten herrasta. Tällä kertaa meitä oli 10 hengen enemmän ja vähemmän faniporukka - ja mukana siis paljon rautaista Tolkien-osaamista ja kiinnostusta. Hieman teemapukeutumistakin! Kaksi meistä oli ollut jo ensi-illassa, ja nyt sitten innokkaina uudelleen. Meistä Frida oli jo Turun Sanomissa ehtinyt hehkuttaa esitystä, ja minäkin aika runsassanaisesti täällä.

Viikko oli ollut aikaa makustella ja fiilistellä esitystä. Nyt toisen katsomiskerran aikana kiinnitti huomiota hieman erilaisiin asioihin. Siinä missä ensi-ilta meni pitkälti monttu auki asioita äimistelessä, niin nyt voisi löytyi jo hieman kriittisempääkin otetta näytelmään. Moni asia jäi mietityttämään dramaturgisissa ratkaisuissa ja muutama kohtaus, tapahtuma ja henkilö aiheutti, jos ei nyt varsinaisesti myötähäpeää, mutta pientä hihitystä nyt ainakin. Vaikka se kun Boromir kuolee portaille ja kilpi ei meinaa oikein pysyä siinä hänen päällään Aragornin sitä asettaessa. Ja jotkut repliikit, erityisesti Gimlillä, herättivät sellaista pientä hammastenkiristystä.

Miska Kaukonen vetää Klonkkuna kyllä sellaisen suorituksen että huh huh. Ja kyllä tää hobittipoppoo (Stefan Karlsson, Hannes Suominen, Teeman Aromaa ja Markus Riuttu) on ihan huippu! Merri ja Pippin on kyllä riemukas duo, mutta varsinkin Suominen Samina ja Karlsson Frodona kehittyvät ja kasvavat hienosti henkilöinä/hobitteina sitä mukaa kun Sormusta kuskataan pidemmälle kohti Mordoria.

Joukkokohtausten pienuus edelleenkin hieman häiritsi, ja kyllä Gandalf oli ehkä hieman liian köykäinen hahmo. Nyt jaksoin kyllä keskittyä enemmän Gimlin ja Legolasin keskinäisiin väleihin ja kumppanuuden kasvamiseen. Vaikka kumpikin on tosi pienessä roolissa, niin lämpenin haltia/kääpiöduolle hieman enemmän kuin aiemmin. Valtteri Roiha (mm. Elrond) joutui/pääsi näytelmään ilmeisesti ihan viime tipassa mukaan, eli siihen nähden ihan mallikelpoinen suoritus, jos kohta Elrond oli aika jäykkä. Mutta semmoinenhan se hieman on.

Mutta periaatteessa on tämä kyllä hieno ja toimiva esitys. Kyllä tätä ilokseen katselee ja kuuntelee. Ja varsinkin tekniset meriitit ovat korkealla! Nyt kuutosrivin keskeltä näkyi kokonaisuus paremmin, ja näyttämöä kehystävä puolikaari erilaisine prjisointeineen toimi hyvin. Ja itsekään ei kärventynyt kuumissa kohtauksissa, kuten kakkosrivillä hieman meinasi käydä. Toukokuussa menossa katsomaan seuraavan kerran, saapas nähdä miten tämä on tästä vielä hioutunut ja muotoutunut.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Veriruusut / KOM-teatteri 20.2.2018

Kyllä oivallisesta kirjasta ja kiinnostavasta tapahtumasta on hyvä tehdä useampiakin esityksiä. Tampereen työväen teatterin uutuusmusikaali Tytöt 1918 sai ensi-iltansa jo tammikuussa, ja nyt oli KOM-teatterin tulkinnan vuoro. Lähdeteoksena kummassakin Anneli Kannon erinomainen Veriruusut -kirja. Ja miten erilaisia tulkintoja kirjasta sai! KOM:inkin esityksessä kuultiin paljon musiikkia, mutta ei tämä musikaali ollut. Käsittämättömän hieno ja koskettava esitys joka mittapuulla.

Lauri Maijalan dramatisointi keskittyy Valkeakosken porukkaan. Tosin alunperin myös Tampereen tapahtumat olivat mukana, aika pitkällekin asti, mutta karsiutuivat kuulemma sitten loppumetreillä. Tämän, ja monta muuta kiinnostavaa tietoa, saimme kuulla ennen esitystä järjestetyssä keskustelutilaisuudessa, missä Anneli Kanto ja näyttelijä Vilma Melasniemi (Lauri Maijalan tuplabuukattua itsensä toisaalle) valaisivat molempien teosten taustoja ja näytelmän syntyprosessia joukolle teatteri- ja kirjabloggaajia. Mielestäni oli oikein toimiva ratkaisu keskittyä Valkeakoskeen ja sen naiskaartilaisiin.

Markku Pätilän upea ja yksinkertainen lavastus kiertää ympyrää, kirjaimellisesti. Lavan keskellä on pieni pyörö ja sitä käytetään moneen toimintaan. Paperitehdas herää eloon erilaisine koneineen, ja liike jatkuu ja kuljettaa tarinaa. Välillä lavalle tuodaan isoja (paperi)rullia ja vauhti ei tunnu lakkaavan lainkaan. Tai kun se lakkaa, se lakkaa lopullisesti.

Esityksessä on liikettä ja fyysista ilmaisua tosi paljon muutenkin, ja sitä on ilo katsoa. Niin Oula Kitin taistelukoreografioita kuin Katja Koukkulan ja Jussi Väänäsen tanssikuvioita. Kaunista, välillä tuskaistakin, mutta jatkuvasti tunteisiin menevää. Muutenkin esityksessä on se kauneus ja rumuus jatkuvasti rinnakkain, kuten ilo ja surukin. Sellainen nuoruuden vimma, kiihko ja elämänhalu on nähtävissä tosi voimakkaana. Välillä heittäydytään moderneihin kuviin, kuten vaikkapa mainio catwalk-kohtaus, missä kaartilaiset esittelevät uusia housujaan.

Näyttelijät ovat kaikki niin loistavia että ihan henkeä salpaa. Helmi-Leena Nummela on näytelmän näkökulmahenkilö Sigrid, nuori tyttö joka alun avuttomuudesta ja epävarmuudesta kasvaa kostoa ja päättäväisyyttä tihkuvaksi aatteen naiseksi. Sigrid kokee ikäisekseen liian paljon ja nämä kokemukset vaikuttavat hänen ratkaisuhinsa, hamaan loppuun asti. Nummela rakentaa roolin tosi taitavasti. Hänen Sigridinsä kehittyy ja kasvaa valtavasti niiden muutamien kuukausien aikana mitä näytelmän tapahtuvat kestävät. Hän kapinoi, niin äitiään, kuin koko vallitsevaa yhteiskuntaa ja järjestelmää vastaankin. Herkkää ja kaunista näyttelemistä. Tehtaan tyttöjen joukosta löytyy paras kaverikin, rempseä Maija (Oona Airola) ja tämän ihana perhe räväkkine äiteineen (Ursula Salo) ja ujoine veljineen (Antti Autio). Koska Sigridin oma äiti (jota Eeva Soivio todella antaumuksellisesti tulkitsee) on tiukkapipoinen riivinrauta, ei ole ihme että Sigrid viihtyy paremmin Halmisilla. Kyllä minäkin Halmisille olisin muuttanut mielelläni, koska tässä perheessä lämpö ja välittäminen oikein hehkuu läpi. Ja onko tuo ihmekään kun niin hienot tulkitsijat rooleihin on valittu.

Tehtaalla työskentelee myös raajarikko Lyyti (Eeva Soivio), joka riipaisee tämän katsojan sydänalaa ihan valtavasti. Pomon roolin ottava Saima (Inka Reyes), ompelija Hilja (Vilma Melasniemi) ja reppanamainen Aino-Vihtoriina (Saga Sarkola) täydentävät naiskaartin. Kaartilaiset ovat oikeasti tosi nuoria ja enimmäkseen hyvin viattomia ja naiiveja tyttöjä, joita elämä valitettavasti koulii raskaalla kädellä. Seksiasioistakin keskustellaan, mutta onhan ne aika lailla hupia herättäviä puheita. Naisten näkökulma on näytelmässä hyvin vahvana ja miesroolit ovat enemmän sivussa toimijoita. Sekä Juho Milonoff Sigridin rauhallisena isänä ja Niko Saarela kaartilaisten kouluttajana tekevät inhimilliset ja vahvat roolit.

Jani Rapon äänisuunnittelu ja sävellykset ja Tomi Suovankoskin valosuunnittelu sopivat hyvin yhteen kaiken muun kanssa, ja hienovarainen musiikin vuorottelu sodan äänien kanssa toimi hyvin. Ja Tiina Kaukasen puvut olivat se piste iin päällä! Musiikkia hyödynnetään kyllä hienosti. Koko porukka laulaa, upeasti tottakai, ja monet vielä soittavatkin. Kansanlauluja ja -sävelmiä, meiltä ja Venäjältä, mutta ennenkaikkea ihan vartavasten tähän näytelmään sävellettyjä kappaleita on muutamia. Erityiskiitos näistä. Saisipa tämänkin näytelmän musiikin itselleen jossain muodossa!

Oli kiinnostavaa kuulla Anneli Kannolta hänen omia lähtökohtiaan kirjan kirjoittamiseen eli miksi hän halusi kirjoittaa juuri naiskaartilaisista. Häntä kiinnosti mikä sai naisen tarttumaan aseeseen ja pukeutumaan housuihin. Varsinkin housuasia oli ehkä vieläkin radikaalimpi kuin ampuminen. Ja siitä otetaan lavalla kyllä hersyvällä tavalla kaikki irti lavalla! Historia toistaa hyvin itseään: vuonna 1918 rangaistiin naisen mallin ylittäneitä naisia ihan samalla tavalla kuin vuonna 2018. No, Suomessa ei ehkä enää teloiteta ketään, mutta kyllä rankaisua tulee jos poikkeat ruodusta. Kanto oli myös hyvin vaikuttunut miten perehtynyt aiheeseen koko näytelmän työryhmä oli. Mutta mustasukkainen omasta tekstistään Kanto ei tunnusta olevansa. Kaikki kunnia erinomaisesta dramaturgiasta kuulemma ohjaaja Maijalalle! Komppan tätä! Pieniä nimimuutoksia ja sellaisia tekstiin on tullut selvyyden takia. Valitettavasti (näin lukijan kannalta) Anneli Kanto ei aio enää palata vuoden 1918 tapahtumiin omissa kirjoissaan.

Bonusta on pakko antaa taas kerran koko teatterin yleisten tilojen sisustamisesta näytelmän henkeen ja hienosta käsiohjelmasta oivaltavine paperivalintoineen.

Raskas aihe ja raskas näytelmäkin, ja kuten päätellä voi, ei tällä tarinalla ole kovin onnellista loppua. Raakaa peliä, alusta loppuun. Mutta raskaudesta huolimatta tätä oli ilo katsoa. Kaikki pelasi todella taitavasti yhteen, pienintä yksityiskohtaa myöten. Pieni on kaunista tälläkin kertaa.

Esityksiä on 19.5. asti ja voin suositella enemmän kuin lämpimästi. Ihon alle menee ja itkettää tämäkin 1918-teemainen esitys. Ja muistakaa esitysten poikkeuksellinen alkamisaika (iltaesitykset klo 18). Luvassa on vielä pari kiinnostavaa keskustelutilaisuuttakin esityksen tiimoilta. Sen verran hehkutusta tämä on tainnut saada että kevään liput loppunevat piakkoin!


Esityskuvien copyright Marko Mäkinen, muut omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Veljeni vartija / Tampereen ooppera 16.2.2018

Odotukset olivat korkealla - ja kyllähän ne tuli lunastettua; mennen tullen ja palatessa. Kymmenkunta vuotta työhön meni mutta Olli Kortekangas (musiikki) ja Tuomas Parkkinen (libretto ja ohjaus) ovat yhdessä loihtineet todella korketasoisen oopperan Veljeni vartija. Ooppera jota oli ilo katsoa ja kuunnella, tämmöisenkin katsojan joka ei ole mikään ooppera-asiantuntija, ja jolle erityisesti nykyooppera on aika vierasta.

Veljeni vartija on Tampereen oopperan 125. ensi-ilta ja sopii tietenkin tähän vuoteen kuin nenä päähän. Kertomuksen keskiössä on Rossin perhe, ja heidän porvarillinen tamperelaiskotinsa. Isä Johannes (jykevä Juha Kotilainen) kinastelee taloudenhoitajan - osuvasti nimetyn Rauha Valkosen (hersyvä Päivi Nisula) kanssa - ja on vankkumaton pasifisti. Isän murhe onkin melkoinen, kun rakas arkkitehtipoika Eemil (aina niin upea Ville Rusanen) ja tytär Amanda (säteilevän raikas Tuuli Takala) ajautuvat eri puolille sisällissodan syttyessä. Amanda on nainut säätynsä alapuolelta avioituessaan Iisakki Frimanin (Tuomas Katajala) kanssa, ja siten sinetöinyt kohtalonsa punaisten riveissä. Eemil on "tietenkin" valkoisten riveissä. Perhe hajoaa ja isä ei lainkaan hyväksy tyttärensä valintoja ja ratkaisuita.

Perheen (lasken tähän mukaan Rauhan ja Iisakin kanssa) väliset jännitteet ja dynamiikka muodostavat tarinan ytimen. Mutta kevään melskeissä mukaan kuvioihin tulevat myös Serafina Suomi (ihanan raikasääninen Erica Back), Hanna Waltz (Virpi Räisänen) ja Onni Kontio (Suvi Väyrynen hienossa housuroolissaan). Kaikilla on tärkeä rooli kokonaisuudessa. Onni Kontio pohjaa oikeaan henkilöön (Onni Kokko), joka sai maineen kuolemattomana sotilaspoikana valkoisten riveissä. Häneen kun eivät luodit pystyneet. Muutenkin esityksessä on historialliset faktat kohdillaan ja kaikesta huomaa että tutkimustyötä on tehty runsaasti. Lisäksi tässä on paljon kumarruksia kaikenlaisiin kulttuurihistoriallisiin juttuihin, ja useampi katsomiskerta olisi tarpeen kaiken toteamiseen.

Koko solistikaarti on todella upea, mutta eniten tykkäsin naiskolmikko Tuuli Takalasta, Päivi Nisulasta ja Erica Backista. Sekä tietysti aina tärisyttävän ihanasta Ville Rusasesta, joka taas kerran teki tunteisiin menevän ja korkeatasoisen roolityön.

Monesti tenorit ovat oopperassa sankareita, mutta tässä oopperassa ei taida olla sankareita laisinkaan, ei ainakaan tenori Tuomas Katajalan Iisakki. Ketku ja katala mies, joka on mustasukkainen vaimonsa veljelle sisarusten läheisten välien takia, ja pettää lopulta vaimonsa ja kaiken muunkin. Sankari ei ole myöskään baritoni Ville Rusasen Eemil, joka kohtalokkaan erehdyksensä vuoksi taitaa itse kärsiä vielä enemmän kuin muu perhe. Ehkä Amanda onkin se sankari? Tai oikeastaan kaikki nämä vahvat naiset, Amanda, Serafina ja Rauha. Naissankareita!

Vaikka sitä ehkä voisi luulla että juoni olisi jo vanhan kertausta, ja näitä 1918-teemaisia esityksiä on varsinkin Tampereella jo niin nähnyt, niin iloisesti tämä ooppera yllättää. Taas yhdenlainen näkökulma asiaan, ja nyt rikkiärevityn ja kahtiajaetun perheen näkökulmasta. Parkkisen teksti on soljuvaa, riimiteltyä, hauskaakin, vaikka tässä yhteydessä hauskuus ei ehkä kuitenkaan ole se itsestäänselvin asia. Onhan tässä draamaa ja monenlaista käännettä, ahdistavia asioita ja sellaisia tapahtumia mitä katsoessa tekisi mieli sulkea silmät, ja korvatkin. Mutta arjen pienistä jutuista, myös sodan keskellä, voi löytää pieniä ilahduttavia asioita. Rauha Valkonen poliittisesti ei ehkä niin korrekteine mielipiteineen ja kipakoine luonteineen tuo yhden hyvin viihdyttävän elementin mukaan. Rauha on räväkkä ja napakka eikä pelkää sanoa mielipiteitään suoraan, koskivat ne sitten hänen omaa työtään tai punaista roskaväkeä. Parkkinen kuvaileekin Rauhaa valkoisimmaksi punikiksi mitä löytyy. Jos kohta Rauha tuokin kepeyttä mukaan, niin kyllä tämä enimmäkseen on raskas ja synkkä tarina.

Tekstissä on paljon nokkeluutta ja riimittelyä, mikä tuntuu olevan Parkkisen lyriikoille ominaista. Sellaista kielellistä iloittelua mistä omat korvani erityisesti pitävät. Hyvin paikallisiin tapahtumiin kytketään myös kansainväliset konfliktit Venäjän vallankumouksesta ensimmäiseen maailmansotaan. Eihän me missään kuplassa täällä Suomessa olla, vaan isompi kokonaisuus välittyy tästäkin kertomuksesta. Vaikka toki Suomeen ja erityisesti Tampereeseen keskitytäänkin. Minusta Kortekankaan ja Parkkisen ajatus ensimmäisestä nimenomaan tamperelaisesta oopperasta oli loistava ja tässä se nyt on!

Musiikista en oikein osaa sanoa paljon mitään. Aika vaikeaakin, eikä mieleen jää mitään mitä tunnistaisin ehkä jälkikäteen. Monipuolista, välillä tutumpiakin juttuja (mm. jazzia, vallankumoushenkistä matruusien laulua) sisältäviä kohtia. Jotenkin ensimmäisen näytöksen Sanasota kuulostaa Turun kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaalin biisiltä Taidetta vai pornoa?, vaikka musiikintekijät ovat toki ihan eri miehiä. Mutta ehkä se on Parkkisen riimittelyt? Tätä musiikkia pitäisi kuunnella uudelleen.

Tampere Filharmonia soittaa Santtu-Matias Rouvalin johdolla tasaisen hienosti. Heikki Liimolan johtama Tampereen Oopperan kuoro ja lapsikuoro vetävät kyllä kuoro-osiot upeasti ja vatsanpohjaa kouraisten. Muutenkin joukkokohtaukset on vaan huikaisevat. Osku Heiskanen vastaa koreografioista ja isojen ihmismassojen liikuttelu on kyllä oma taiteenlajinsa. Amandan ja Iisakin häissä on aika modernit (ja hienot) tanssikuviot. Ja valkokaartin revyymäinen Valloittavat miehet kaupungin on aivan hulvaton!

Yksi esityksen kohokohtia oli kuoron laulama kohta Mustaa mustaa Johanneksen kirkossa, ilman orkesterin säestystä. Kirkkoon paennut valtava väkijoukko ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä. Toki se oli visuaalisestikin upea kohtaus, kun Hugo Simbergin fresko Köynnöksenkantajat herää henkiin pienten kuorolaisten käsissä. Huh. Ei ole punaisia tai valkoisia, on vain pelkkää mustaa.

Muutenkin visuaalisuudessaan tämä tuotanto hakee vertaistaan. Tampere-talon lava on suuri ja sitä käytetään hienosti niin syvyys- kuin leveyssuunnassakin. Erityisen hienoja ovat vanhoista Tampereen rakennuksista tehdyt projisointi-lavasteet, sekä kankaina että muina. Myös kuormalavat pitkin ja poikin ovat näyttäviä elementtejä. Jotenkin sellaisia keskeneräisyyteen ja jälleenrakentamiseen liittyviä elementtejä, kuten lopun teollisesta noususta muistuttavat katon teräspalkitkin. Kati Lukka on taas kerran onnistut täydellisesti lavastuksessaan. Myös toisen konkarin eli Tarja Simonen pukusuunnittelu on todella kaunista katseltavaa. Paljon työläisten maanläheisiä sävyjä, harmaata ja mustaa ja ruskeaa. Sotilaspukuja. Punaiset ja muunkin väriset myssyt ovat ihana yksityiskohta! Ja Rauhan puunoksakirjailtu mekko on upea, ja Amandan pitsikirjailtu hääpuku. Ja miesten puvuissa olevat "piirretyt" yksityiskohdat.

Onneksi valosuunnittelija Ville Syrjä ei sorru pelkkiin valkoisiin ja punaisiin valoihin, vaan käyttää monipuolisesti kaikenlaisia valoja. Välillä pistemäisiä kohdevaloja, välillä pehmeämpiä sävyjä. Ja koska sota ja taistelut ovat isossa osassa niin valoilla sekä räjähdyksillä ja muilla kovilla äänillä on iso roolinsa tässä. Kyllä meinaan kuuluu ja näkyy!

Alku oli aika vaikuttava. Tyhjiä tuoleja, osassa valkoinen, osassa punainen nauha. Pikkuhiljaa esiintyjät tulevat lavalle yksitellen ja porukoissa ja laittavat nauhat käteensä. Valkoisia nauhoja käyttävät ovat selkeästi hienompaa väkeä, monella näyttävät hatutkin, ja turkiksia. Luonnollisesti punaiset nauhat menevät hieman vaatimattomammin pukeutuneille. Viimeksi vastaava ratkaisu oli Lahden kaupunginteatterin Täällä pohjantähden alla -näytelmässä, tosin siinä oli tuoleilla vaatekasat mitä esiintyjät pukivat päälleen.

Ihanaa ajankuvaa 1910-luvun Tampereelta, käydään elokuvissakin katsomassa Quo Vadis-elokuvaa (ja Iisakin elokuvamainen kosinta!), leipäjonoja ja venäläisiä matruuseja. On Tampereen teatteria, nykyistä Tuomiokirkkoa, Kalevankankaan taistelua, ja muita hienoja maanmerkkejä. Amandan ja Iisakin lapsettomuus koskettaa, ja palaa vielä takaisin kummittelemaan Amandan elämään monet kerrat. Hykerryttävä kohtaus on kun punakaarti tulee Rossien kotiin etsimään aseita - Rauha pelastaa tilanteen oivallista tilannetajua käyttämällä! Ja Rauhan ja Iisakin kohtaus kun Rauha saa potkut! Ei ole vaikea ymmärtää mikä saa Amandan lopulta liittymään punakaartiin. Niillä keillä ei ollut enää mitään menetettävää se oli varsin varteenotettava vaihtoehto.

Tampere-talon ensi-illassa sattui vielä niin ikävästi, että yksi solisteista eli Tuomas Purhio oli sairastunut ja häntä paikkaamaan oli hälytetty Kristjan Mojsnik. Tämä lauloi roolin orkesterimontusta ja lavalle joutui tuuraajaksi ohjaaja Parkkinen. Ainakin omalle paikalleni permannon 6. riville meni täydestä, eli ellen olisi tiennyt paikkauksesta, ei sitä varmaan olisi edes huomannut. Tämä Tuntematon Sotilas on monessa kohtauksessa mukana ja hyvin Parkkinen/Mojsnik roolista selviytyy. Ylen sivuilla on muuten lisää tästä aiheesta.

Vajaan kolmen tunnin esitys on henkeäsalpaava ja jännittävä, vaikka tapahtumien kulku on toki pääpiirteittäin tiedossa. Silti luvassa on paljon yllätyksiä ja vaarallisia tilanteita. Ensimmäisen näytöksen loppu päätty kamalaan cliffhangeriin - ampuuko veli siskon? Lopussa vankileirit ja teloitukset ahdistavat, ja lasten leikkiminen ruumiiden joukossa. Vaikka kaupunki on tuhottu, niin ilo ja toivo ehkä nostavat päätään, kaikkien karmaisevienkin tapahtumien jälkeen. Henkiinjääneet koittavat selvitä, kukin tavallaan. Eemil on luhistunut syyllisyydessään ja Lady Macbethin tavoin pesee lakkaamatta käsiään. Amandan ja Serafinan kohtalot kietoutuivat monella tapaa yhteen, ja sen seurauksena Amandalle lankeaa lopulta tärkeä (ja mieluisakin) tehtävä.

On hyvä että ooppera on tekstitetty, koska ihan kaikesta ei saa sataprosenttisesti selvää. Toki ihan kaikkea ei tekstityskenttään mahdukaan, koska siinä on myös suomen lisäksi englanninkielinen käännös.

Olen tosi vähän nähnyt kotimaista oopperaa, mutta niistä vähistä tämä menee heittämällä kärkeen! Mahtipontista, suuria tunteita ja raskas tarina, johon on saatu kyllä onneksi hieman keveyttäkin mukaan. Vaikuttavaa katsottavaa.

Lippuja loppuihin esityksiin on vielä saatavilla ja tämä kannattaisi kyllä kokea ihan livenä Tampere-talolla. Mikäli ei onnistu niin Yle Areena pelastaa! Sieltä Veljeni vartija löytyy jo, aina 20.8.2018 asti ja tulee se pääsiäisenä Yle Teemalta telkkaristakin. Vahva suositus.


Esityskuvien copyright Petri Nuutinen, loppukumarruskuvat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Taru sormusten herrasta / Turun kaupunginteatteri 15.2.2018

Ensiksi varoitus: jos aiot mennä katsomaan esityksen, etkä halua tietää liiaksi, niin lue vain tämä ensimmäinen kappale. Muu juttu sisältää paljastuksia juonesta ja kaikesta muustakin. Kerron tässä vain että: esitys on todella ansiokas ja erinomaisesti toteutettu eli kannattaa ehdottomasti hankkia liput ja suunnata Turkuun! Olipas se kokemus! Turun kaupunginteatteri tarttuu liki mahdottomaan urakkaan ja onnistuu siinä upeasti. Mikko Koukin ohjaama Taru sormusten herrasta taipuu lavalle erittäin mallikelpoisesti. Tässä on oivallinen seikkailu kaikille fantasian, ja erityisesti tietysti Tolkienin ystäville. Turun TSH on pienen hobitin asialla, eikä niinkään luotaa maailmojen sotia tai tapahtumia isommassa mittakaavassa.

Ja sitten kehuja:

Sami Keski-Vähälän käsikirjoius on oivallinen tiivistys Tolkienin kolmeosaisesta eepoksesta. Paljon on karsittu henkilöitä, tapahtumia ja oikaistu hieman mutkia sieltä täältä. Tuloksena on napakka seikkailukertomus, joka toimii varmaan ihan tarinaa aiemmin tuntemattomallekin. Rohania edustaa vain Eowynin pikainen piipahdus lavalla, ja Faramiriäkään ei sitten tarvita. Denethor ja Eomer, joutaa mennäkin. Bilbon synttärijuhlia ei ole, saatikka poneja tai hevosia (paitsi huikaisevan hienot, karmivan kauheat ja hyytävän pahat Mustat Ratsastajat) ja moni muu asia on poissa. Mutta ei niitä oikeastaan osaa edes kaivata, koska tämä toimii ilmankin. Tai kaipaa ja kaipaa, mutta ei niin kauheasti.

Se ilahdutti että näytelmä pohjautuu enemmän kirjoihin kuin Peter Jacksonin elokuviin. Ja tarina keskittyy hobittien matkantekoon, melkein jo muun Sormuksen saattueen kustannuksella. Toiset henkilöt jäävät melkeinpä statistin osaan, kuten Legolas ja Gimli. Myös se ilahduttaa että mukaan on mahtunut Tom Bombadil ja Kultamarjakin (jotka Jackson jätti elokuvistaan pois)! Ja toisaalta niinkin pieni hahmo kun Sauronin Suu. Se oli myös hyvä että taistelut, varsinkin sieltä loppupäästä, on sivuutettu melko nopeasti. Silti Oula Kitin erinomaisia taistelukoreografioita nähdään paljon. Muutamia lisäyksiä Tolkienin tekstiinkin on tehty, mutta ehkä pissavitsi oli tarkoitettu nuoremmille katsojille (ikäsuositus on 11 v). Olin kyllä tosi iloisesti yllättynyt tarinan toimivuudesta näin lyhennettynä ja sovitettuna!

Pitkähän tämä on, eli neljä tuntia, mutta se on jaettu kolmeen tunnin mittaiseen näytökseen, joita erottelee liki puolen tunnin väliajat. Olisi voinut vetää toki yhdelläkin väliajalla ja parilla hieman pidemmällä näytöksellä, koska nyt itse näytelmäosuus oli se 3 tuntia. Ihan normaali Shakespeare-pituus se. Ensimmäisen näytös loppuu siihen kuin Saattue lähtee matkaan Rivendellistä, ja toisen näytöksen päätteeksi joukot (tässä versiossa entit, ja muu Sormuksen Saattue paitsi Frodo ja Sam) saapuvat Rautapihaan taistelemaan.

Tekstissä hykerrytti ja nauratti monet repliikit. Frodon toteamus eihän Mordoriin voi vain mennä! sai aikaan ihan tyrskähdyksen (ehkä se on niin kulunut meemi, Jacksonin leffaversiosta tuttu one does not simply walk into Mordor, vaikka siinä sen sanoo Boromir). Sam muutenkin koomisena hahmona vastaa monista oivallisista lausahduksista: Ei saa kutittaa senkin puska Vanhalle Halavaukolle ja Minä pidän nyt lembaläpeni kiinni. Ei ihan Tolkienin kynästä, mutta tässä yhteydessä toimii kyllä.

 

Seuraava kehu menee lavastukselle. Harvoin nimittäin näkee Suomen teattereissa näin upeaa lavastusta kun tässä. Upeaa työtä Teemu Loikas! Isoa lavaa ja sen pyöröä käytetään tehokkaasti hyödyksi, samoin lattian hydrauliikkaa. Elementtejä tulee ja menee ja katoaa ja nousee ja laskee huikeaa tahtia. Frodon kotoisa sukukoti Repunpää, Morian synkät kaivokset, lattian läpi nouseva Pomppivan Ponin majatalo, Viimapää, Tuomiovuori, Rautapiha, Fangornin ikimetsä, Lorien valopuineen... paikkoja on kymmeniä ja jokaiseen upeasti suunniteltu ja toimiva lavastuselementti. Rivendell oli kaunis! Katosta laskeutuvat puulatvukset tai Lukitarin seitti tai Vanha Halavaukko tai kerrassaan huikaiseva Puuparta! Nerokkaita oivalluksia jota ei voi kehua tarpeeksi. Nyt istuin kakkosrivin keskellä, joten sellaista suurta kokonaisukuvaa ei tällä kertaa saanut, mutta yksityiskohtia saattoi silmäillä hyvin. Ja niitä kyllä riitti!

Aivan älyttömän iso kiitos (ja silmänurkatkin melkein kostuivat) lavastajalle/työryhmälle pienestä ja kauniista yksityiskohdasta Repunpään seinällä. Nimittäin Tolkienin valokuvasta piippua polttelemassa. Ei varmasti näy kovin taakse tämä yksityiskohta, mutta kakkosriville näkyi. Toinen mieltä lämmittävä kunnianosoitus on Bilbo laulamassa pari riviä Toni Edelmannin säveltämästä Merelle-laulusta (Edelmann kun teki musiikin Ryhmäteatterin TSH-esitykseen, jota vedettiiin Suomenlinnassa 1988-89). Edelmann menehtyi lokakuussa 2017 ja runsaasta (teatteri)sävellystyöstään TSH-musiikki on mulle läheisin.

Näyttämöä kehystää valtava kaari, kuin sormuksen puolikas. Sitä hyödynnetään monessa kohtaa esityksessä mm. projisoiden siihen kaikenlaista, mutta parhaiten ehkä silloin kun se näyttää sormukseen kaiverretun haltiakielisen tekstin.

Myös Pirjo Liiri-Majavan vaatesuunnittelu hivelee silmiä. Hobittien vaatteiden maanläheiset värit ja ruutukuosit (alussa Bilbolla oleva punainen asu!!), Aragornin luumunvärinen nahka-asukokonaisuus, haltioiden pastellisävyiset ja kevyen ilmavat asut. Arwenin ja Galadrielin hulppean ylhäiset asusteet. Ja sitten oli monenkirjavat örkit, uuh! Voisin kuvitella että TSH on pukusuunnittelijalle jonkunlainen paratiisi tai unelmaduuni, koska on niin paljon kansoja ja vaikka mitä kaikkea mitä pitää huomioida. Klonkun ihonmyötäinen trikookostyymi puki kantajaansa niin hyvin että sitä tuskin huomasi. Kylkiluut ja selkänikamat näyttivät varsin aidoilta. Vaatteiden tulee olla näyttäviä ja kauniita, mutta niissä pitää kyetä myös taistelemaan, kiipelemään ja liikkumaan monipuolisesti. Onhan se haastavaa. Elrondin vaatteet ovat aivan erityisen upeat!

Janne Teivainen (valosuunnittelu) ja Iiro Laakso (äänisuunnittelu) ovat kumpikin onnistuneet työssään loistavasti. Linnut laulavat Konnussa ja näyttelijöiden äänet eivät huku muun äänimassan alle. Muutamia kertoja mikit hieman pätkivät, mutta ehkä se oli ensi-iltaongelmia. Mustien Ratsastajien äänet tulivat nauhalta, ja ääniä muokattiin muutenkin välillä (esim. Gandalfin ääni kun hän esittelee Frodolle sormuksen vaarallisuutta alussa). Sanna Malkavaaran näyttävät projisoinnit ovat aika isossa osassa ja toimivat kellontarkasti. Kaikki nuo lentävät ja kirkuvat linnut! Ja Morian portilla uhkaavat lonkerot... Ja tarttee sanoa että pyrotekniikkaa on paljon, ja varsinkin Tuomiovuoren kohtauksessa kakkosrivillä tuntuu että kulmakarvat kärventyvät ja silmät piti laittaa pitkäksi aikaa kirkkauden takia kiinni. Elävää tulta nähtiin näyttämöllä moneen otteeseen; hienoa katsottavaa. Tero Aalto on mies näiden takana. Pakko mainita myös Minna Pilvinen naamiointisuunnittelusta; myös kaikki örkkimaskit yms ovat hänen käsialaansa.

Monet jutut toimivat aika mainiosti, esimerkiksi miten ympäröivä maailma muuttuu kun Frodo laittaa sormuksen sormeen. Hidastuksilla, valoilla ja äänillä on saatu tuotua tämä hyvin esille. Näyttämösavuakin käytetään paljon ja se toimii hyvin. Ylipäätään näyttämöhenkilökunta ansaitsee erityisen kunniamaininnan kaikesta. Enttien liikuttelusta ja lavasteiden sujuvista vaihdoista ennenkaikkea. Ihan syystäkin tämä porukka astuu lavalle ensimmäisenä loppukiitoksiin! Örkkien ja Klonkun liikkuminen seiniä pitkin toimii paremmin kuin hyvin, ja muutenkin on hyödynnetty paljon näitä vaijerien ja köysien käyttöä. Monenlaisia ylläreitä on luvassa! Lukitari ja sen valtava verkko. Tulta syöksevä Balrog ja sympaattinen Puuparta (Heikki Nousiaisen äänellä muuten) ovat mainioita. Ja nämä kaksi ovat ihan väliaplodinsa ansainneetkin! Sauron on saanut olomuotonsa (eli suuren liekehtivän silmän) Jacksonin elokuvista, mutta tässä yhdistyy hienosti videoprojisointi ja valonheitin.

Koko näyttelijäensemble on erinomainen, hyödyntäen talon omaa väkeä mutta myös oivallisia vierailijoita. Olen todella iloinen että yksi Turun kaupunginteatterin suosikkimiehiäni eli Stefan Karlsson on nostettu päärooliin Frodoksi. Mieshän on täydellinen! Ei ainoastaan fyysisesti (koko hobittinelikko on sikäli sopivia rooleihinsa, että kukaan ei ole pituudella pilattu) vaan kaikinpuolin muutenkin. Tämä Frodo on harkitsevainen ja vakaa, viaton ja rehti, velvollisuudentuntoinen ja yhä raskaammaksi käyvän taakan alle liki musertuva. Karlsson tuo nämä eri puolet hienosti esille. Hänen Frodonsa elää ja hengittää, on käsinkosketeltavan inhimillinen (hobittimainen?). Myös Hannes Suominen Samina nousee uskollisena ja luotettavana ystävänä todella isoon osaan, varsinkin kolmannessa näytöksessä. Sam on vakaa ja hieman yksinkertainenkin, ja Suominen on fyysisestikin ihan Sam. Samin olemuksesta Klonkku kyllä jaksaa kuittailla: paksu, tyhmä hobitti. Ehkä Sam on sitäkin, mutta kultainen sydän ja uskollinen loppuun asti. Frodon ja Samin läheinen ystävyyssuhde on koeteltuna moneen otteeseen, mutta kaiken se kestää, kirjamellisesti.

Markus Ilkka Uolevi (tai Tampereen teattereissa hänet tunnetaan nimellä Ilkka Uolevi) on tullut nähtyä Tamperen teatterin Ulkomaalaisessa pari kertaa hienossa Ellardin roolissa, ja TTT:n Suku on syvältä -komediassakin. Mutta kummankaan perusteella en olisi voinut mitenkään varautua tähän! Miehen esittämä Boromir on raamikas sankari, joka on kiivas, kärsimätön ja ahnekin. Kiihkeä pölhö, mutta ah niin uljas! Myöhemmässä vaiheessa näyttelijä palaa lavalle, nyt tyystin erilaisena eli ylitsevuotavan kohteliaana Sauronin Suuna. Hertsyykkeli, meinasi sydän pysähtyä. Mieshän olisi voinut olla Kreivi von Krolock eli vampyyrikreivi Vampyyrien tanssi -musikaalista. Korskea, ylväs ja julmetun upea ilmestys. Eli tässä oli yksi illan positiivisimpia näyttelijävalintayllätyksiä! Tosin mä olisin voinut haluta nähdä herran jopa isommassakin roolissa, vaikka Aragornina...

Kun kuulin ensimmäisen kerran että TSH tulee Turun kaupunginteatteriin aloin ensimmäiseksi miettimään roolijakoa. Alusta asti itselleni oli selvää että Klonkkua ei voi esittää kukaan muu kuin Miska Kaukonen. Onneksi toiveeni toteutettiinkin, sillä Kaukonen on täydellinen Klonkku. Olihan tämä hyvin kaukosmainen roolisuoritus, mutta huh huh. Presidentti Putinin ja Harry Potterien Dobbyn ulkonäkökaima Klonkku herättää sekä sääliä että inhoa, muissakin kun hobiteissa. Ja riemastusta, koska tämä on hahmona niin herkullinen, että ehkä se on vaikea pilata. Kahdessa ensimmäisessä näytöksessä Klonkku enemmän ja vähän vain vilahtelee, ja väläyttelee klunks klunks-ääniään, mutta kolmas näytös on sitten yhtä Klonkku-juhlaa. Bravo! Klonkku on elastinen, laiha, luihuinen ja karmiva. Kun tämä keskustelee itsekseen ja hokee hobiteille eri tie, eri tie, niin ei voi kun kiitellä Kaukosen näyttelijäntaitoja. Lisäksi esityksessä hyödynnetään erinomaisesti taitavaa stunttia eli Jaakko Hutchings suorittaa kaikki vaativimmat kiipeily ja putoamistemput. Hienoa työtä kyllä, molemmilta.

TSH on aika miehinen näytelmä mutta on tässä muutama naisroolikin sentään. Anna Victoria Ericsson tekee hyvin pienen ja iloisen roolin Kultamarjana ja hieman isomman (mutta silti tosi pienen) ylväänä Arwenina. Kaunis ja hienostunut. Tämän ja Aragornin romanssi ohitetaan kyllä aika nopeasti. Ylhäinen on myös viileä Galadriel ja Kirsi Tarvainen saa äänensä todella uhkaavan sävyn, kun tämä näyttää Frodolle ja Samille Peiliään ja Frodo tarjoaa Sormusta tälle. Ihan selkäpiissä asti tuntuu kauhun värinä katsojassakin.

Pippin (Markus Riuttu) ja Merri (Teemu Aromaa) on mun suosikkihobitit, varsinkin Pippin. Ja aivan valloittavan ihanasti nämä nytkin esiintyvät. Eläväiset, iloiset ja aika huolettomat veikkoset. Hömelöt ja hyväntahtoiset puolituiset, joille ruoka on kaikki kaikessa. Markus Järvenpää teki niin hienon roolin Turun kaupunginteatterin Robin Hoodina pari vuotta sitten, että ehkä se oli hänen Aragorn-koe-esiintymisensä. Mutta erinomaisen hyvä hän on tässäkin. Sankarillinen ja ritarillinen. Olli Rahkonen on oikein mainio Tom Bombadil (tai Bombadilin Tomppa, kuten hän itse esittelee itsensä - tulee heti mieleen eräs muu Rahkosen esittämä Tomppa!), mutta Legolas olisi mielestäni kaivannut haltiamaisempaa roolitusta. Sellaista hieman androgyynimpää, kevyempää. Toisaalta Legolasin rooli on niin mitättömän pieni tässä versiossa, että onko sen niin väliäkään. Mika Kujala on rauhallinen ja vakaa Gandalf. Tosin tämä velho voisi olla hieman pidempi. Petri Rajala on hyvin samankaltainen Saruman kun oli Tom of Finland musikaalissa Jumala! Aika mainio siis. Viime vuosina Turussa tukun hienoja rooleja tehtaillut Jonas Saari saa tässäkin monenlaisia hahmoja esittääkseen. Mainio Bilbo (se omistushalu Sormukseen!), niljakas Briin portinvartija, ylhäinen haltia Haldir ja ruma örkkipäällikkö Gorbat.

Jos nyt jostain pitäisi nillittää, niin vaikka näyttelijöitä on paljon (reilut parikymmentä), niin joukkokohtaukset, kuten örkit marssimassa tai Aragornin kruunajaiset, jäävät silti vaatimattomiksi.  Ehkä tämä on yksi syy että massiiviset taistelukohtaukset on jätetty suosiolla pois. Hyvä niin.

Summa summarum: Turun kaupunginteatteri on tehnyt kyllä todella hulppean Tarun, josta ei tiukinkaan Tolkien-puristi voi kauheasti marista. Ensi-iltalaisseuralaiseni kyllä nutisi hieman miten Frodoa ja Samia kuljettanut vene rantautui väärälle rannalle, mutta pääpiirteissään oli kyllä erittäin tyytyväinen hänkin, vanhan liiton Tolkien-fanina. Muutamiakin erinomaisia tulkintoja aiheesta olen nähnyt (Ryhmäteatterin legendaarinen versio 80-luvun lopulla, Sagan Om Ringen Svenska Teaterissa 2001, musikaaliversio Lontoossa 2007) mutta kyllä tämä turkulaisten loistosuoritus menee heittämällä kärkeen.

Faneille on myynnissä t-paitoja ja kangaskasseja (12 euroa kappale) ja tottakai käsiohjelma (5 €) kannattaa ostaa myös. Tarjolla on oma nimikkoleivos, mutta sitä en ole maistanut. Nätti se ainakin on.

Esityksiä on toukokuun puoliväliin, mutta kevät alkaa olla jo aika loppuunmyyty, erityisesti viikonloppuesitysten osalta. Syksyn esityspäivät julkaistaan ja liput tulevat myyntiin maaliskuussa. Kannattaa huomioida että koska tämä on 4-tuntinen näytelmä niin alkamisajat vaihtelevat klo 16 tai 18 Lippujen hinnatkin ovat aika maltilliset, erityisesti kesto huomioiden (21-42€).

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen, muut omia, paitsi virallisen ensi-iltakuvan otti Marita Koivisto.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Hüljatud / Teater Vanemuine 10.2.2018

Syksyllä pohdiskelin miten pääsisin parhaiten Tarttoon katsomaan Samuel Harjanteen Hüljatud-musikaalin esitystä. Mikä ihmeen Hüljatud voisi joku kysyä? No tietenkin legendaarinen Les Miserables! Vähävaraisena Tarttoon pääsy ei onnistunut, mutta onneksi Vanemuine saapui muutamiksi viikonlopuiksi Tallinnaankin esitysten kanssa. Joten eikun sinne.

Iloinen yllätys oli tässä sekä suomen- että englanninkielinen tekstitys! Ei sillä että niitä tuli ihan kauheasti edes luettua, kun ei tarinan ymmärtämisen vuoksi tarvinnut. Ja viron kieli taipui laulettuna aika kauniisti, joten sitä oli mukava kuunnella. Näin kieltä osaamattoman korvaan käännös toimi hyvin, siis riimillisesti ainakin. Teksitys sen sijaan näytti olevan aika kökköä. Tämä oli ensivisiittini Tallinnaan uudehkoon Nordean Konserttitaloon ja olihan se aika hulppea paikka. Ensimmäisen parven lippu keskellä ei maksanut kuin 36,50€, mikä on musikaaliksi aika edullista. Ja kyllä tämä niin laadukas tuotanto oli että voi hyvinkin sanoa saaneensa vastinetta rahoilleen!

Keskellä lavaa oli iso puinen ympyriäinen puurakennelma, jonka ympärillä kaikki tapahtui ja se muuntui moneksi tarpeen mukaan. Kirkoksi, tehtaaksi, kärrynpyöräksi, vallankumouksen rattaiksi. Muutenkin Karmo Menden lavastus on yksinkertaisen näyttävää. Hänen vastuullaan oli myös erinomaisen toimiva puvustus.

Fantinen roolin lauloi heleä-ääninen Ele Millistfer, jonka olen nähnyt Tampereen teatterissakin tässä roolissa. Hyvän rouhea ääni oli myös Mikk Saarilla Jean Valjeanina. Mä en ole koskaan ollut suurensuuri Javert-fani, mutta nyt löytyi todella korvaa ja silmää miellyttävä Javert, nimittäin Tamar Nugis! Mikä karisma, mikä ääni! Nyt löytyi siis lopultakin Javert mistä minä tykkäsin. Sen sijaan herra ja rouva Thénardier (Hannes Kaljujärv ja Kaire Vilgats) ei tällä kertaa sytyttänyt niin kauheasti, vaikka antoisasti kapakassaan letkajenkkaa porukalla menivätkin. Myös Marius (Kaarel Targo) oli hieman vaisu ja normaalia pökkelömäisempi, mutta paransi loppua kohti. Pikku-Cosette (Loore All) oli erinomaisen hieno ja aikuis-Cosette (Maria Listra) sulokas. Naisrooleista Eponine on aina ollut mun suosikki,ja niin nytkin. Kärt Anton lauloi hienosti ja se kuolinkohtaus oli liikuttava. Koko vallankumouksellisporukka Enjolraksen (Rasmus Kull) johdolla oli hieno sakki niin katsoa kuin kuunnella.

Valjeanin ja Javertin yhteiset kohtaukset ja laulut olivat oikein hienoja, ja se herrojen dynamiikka toimi erinomaisesti. Mulle se, ja vallankumous, on aina ollut oleellisempi tätä musikaalia, kun se välillä vähän päälleliimatun oloinen Mariuksen ja Cosetten romanssi. Voi miksei pöhkö-Marius voinut ottaa Eponineä!

     

Monet kohtaukset leikattiin nopeasti, ja aika saumattomasti tarina soljui eteenpäin. Lavastus vaihtui lennossa, ja välillä todella maagisen helposti. Ja kyllähän se One day more kuulostaa upealta kun iso joukko sen ilmoille kajauttaa ensimmäisen näytöksen lopuksi. Nyt oli hienosti pelattu myös valoilla tässä, kun jokaista laulajaa valaistiin yksilöllisesti. Ja valoilla sitten tehtiin se sini-puna-valkoinen maailma. Muutenkin Petri Tuhkasen valosuunnittelu oli kaunista katsottavaa. Trikolori-väritystä ja lipputeemaa käytettiin hyvin.

Taistelukohtaukset ja koreografiat muutenkin olivat näyttäviä ja kompakteja, ja ylipäätään joukkokohtaukset ovat tämän musikaalin suola. Kaippa tässä aika paljon ohjeistusta toteutukseen tulee ylhäältäpäin (lue: Cameron Mackintosh), joten sellaista ihan omaa näkemystään ei kukaan ohjaaja päässe toteuttamaan.

Mikit hieman pätkivät satunnaisesti, mutta muuten ei ole moitteen sijaa esityksessä. Nostan hattua koko työryhmälle. Hienoa työtä koko sakki ja erityiskiitos Samuel Harjanne. Tämä oli näyttävää ja hienoa katseltavaa ja roolitus toimi. Reilut 3 tuntia kului kun siivillä.

Loppukevät on Tartossa loppuunmyyty, mutta Tallinnan muutamaan esitykseen on vielä hieman lippuja jäljellä.


Esityskuvien copyright Maris Savik, muut omia.