Työryhmä keräsi ihmisiltä omia kertomuksia häiriöistään ja vastauksia tuli tosi paljon. Niitä apuna käyttäen sitten esitys alkoi muotoutumaan. Lavalla urakoivat Raisa Omaheimo sekä Kati Palokangas ja tuloksena on koskettavaa, karmaisevaa ja todella karua kertomaa mielenterveyssairauksien maailmasta. Täyteen ahdettu Jurkan katsomo pidättää hengitystään, välillä hymähtelee epäuskosta ja kyllä tässä saa hetkittäin nauraakin, muuten sitä voisi parahtaa hysteeriseen itkuun. 80 minuuttia menee tosi nopeasti. Osa kertomuksia koskettaa syvältä, osa sattuu suoraan johonkin ytimeen.
Opin paljon uutta asiaa tautiluokituksista ja mm. Kelan kuntoutuspsykoterapiasta. Kuka saa hoitoja, ja millä kriteereillä. Ja mikä kaikki on pielessä Suomen mielenterveyspalveluissa. On aivan uskomatonta kuulla näitä tarinoita ja miettiä että elämme vuotta 2018, ja meillä pitäisi olla terveyspuolen palvelut kunnossa. Ei paljon siltä tunnu. Taitaa todellakin olla kuten esityksessä korostetaan: ennen mielisairaalaan jouduttiin, nykyään sinne päästään.
Ihmisten omakohtaisia kokemuksia symboloi valtavat kirjepinot, joita Omaheimo ja Palokangas kantavat estradille selkä vääränä. Ja sitten on myös Duploja, joista tehdyt tornit kaatuvat herkästi. Ja tyhjät taulunkehykset, joihin mahtuu monenlaisia kokemuksia.
Esityksessä nähdään monologeja, nopeasti rytmitettyä tekstiä tyyliin Trainspottingin Choose life-tykitys, lauluja, lausuntaa... Lisäksi kuullaan tukku vinkkejä miten masennuksesta pääsee! Ketamiini, magnesium, liikunta, hengitystekniikka, terveellinen ruokavalio...! Kyllä se noilla lähtee. No entäs jos ei lähdekään? Kuka saa hoitoa; se joka sinnikkäimmin jaksaa hakea vai se joka tarvitsee eniten?
Häiriö on sellainen esitys joka tarjoilee kamalan määrän kysymyksiä ja raskasta pohdittavaa, mutta ei vastauksia tai ratkaisuita. Muuta kuin sen että paljon on pielessä. Jollain ihmisellä pitää olla lappu keittiön pöydällä. Lappu jossa lukee Älä tapa itseäsi. Että sen näkeen joka aamu, ja että muistaisi noudattaa lapun pyyntöä. Hiljaiseksi vetää. Yksi kokee olevansa sairaus ihmisen valepuvussa. Ei tämä silti niin raskas esitys ole kuin luulisi. Onneksi. Päällimäinen tunne poistuessa on viha. Viha, suru ja myötätunto.
Jos nykyinen mielenterveyskuntoutus tähtää vain työhön - sinne palaamiseen, siellä jaksamiseen, sinne pääsemiseen, niin tulee kyllä sellainen olo että sekö se on tärkeintä elämässä. Jos olet eläkeikäinen, niin eihän semmoisia tarvitse "parantaa", koska heillä ei ole enää sijaa työelämässä. Tähänkö on menty?
Onneksi esitys ei paapo eikä lässytä, vaan enemmänkin sallii meidän yhdessä tutustua asiaan, sen kummemmin kiihkoilematta. Sosiaalipornoa tai tirkistelyä tästä ei onneksi tehdä.
Tämä esitys kosketti ja meni ihon alle. Häiriö on Läskin tavoin sellainen mikä jokaisen suomalaisen tulisi nähdä. Ns. terveiden siksi että näkisivät miten täällä toiset elävät, millainen todellisuus voi olla jos ei ole ihan samalla viivalla kuin muut. Ja ns. sairaiden siksi että vertaistuki on tärkeää, kukaan ei ole yksin, vaikka siltä usein tuntuisikin. Voisiko joku taho antaa rahallista tukea työryhmälle että esityksen kanssa voisi kiertää ympäri maata vaikka seuraavat pari vuotta?
Kaikki esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä jo pitkään, mutta onneksi kerrankin olin ajoissa liikkellä. Lisäesityksiä ei näillä näkymin ole luvassa, harmi kyllä.
Kuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti