Pasi Lampelan kirjoittama ja ohjaama Selli sai ensi-iltansa jo vuosi sitten maaliskuussa. Kevään esitykset myivät nopeasti loppuun, ja hidas hämäläinen jäi lehdelle soittelemaan. Onneksi Thalian jumalat olivat puolellani (ja jokunen muukin jäi ilman lippuja, arvannen) joten esityksiä saatiin lisää tälle keväälle. Niinpä hankin lippuni hyvissä ajoin ettei taas käy huonosti. Selli sopii vallan erinomaisesti esitettäväksi juuri Jurkkaan, koska pienestä tilasta saa sopivasti ahtaan ja klaustrofobisen sellikopin.
Wenla Reimaluoto esittää Ainoa, intohimoisesti työhönsä suhtautuvaa journalistia, joka on ison skuupin jäljillä. Rahoitus on kunnossa, todistusaineistoa kerätty ja juttureissuun pitäisi päästä. Öljyjätti Shellin toimet Nigeriassa ja Suomi-kytkös asiaan (Jorma Ollila oli Shellin hallituksen pj 2006-2014) tarjoavat tottakai herkullisen aiheen tutkivalle toimittajalle. Mukaansa hän houkuttelee luottopartnerinsa, freelance-valokuvaaja Henrin (Eero Aho). Takana on monia onnistuneita juttukeikkoja maailmalle yhdessä. Henri ei ole innokas lähtemään, hänellä on tuoreehko parisuhde ja nykyään rauhallinen elämä. Mutta Ainon innostus ja suostuttelutaidot vievät voiton.
Kaksikko matkaa Nigeriaan, ja sitten hommat menevätkin myttyyn. Nigerialainen vankila ei kuulosta kovin houkuttelevalta paikalta. Tästä alkaa matka mielen syövereihin, kumman kantti kestää ja pää pysyy kasassa viikkokausia jatkuvaa piinaa, kuulusteluja, huonoja oloja ja kohtelua. Suurlähetystön hepustakaan ei tunnu olevan paljoa apua, ja poliisipomon kuulustelut rassaavat. Terrorismi on vakava syytös.
Tarkkanäköisesti pahuuden ja ankeuden yleismaailmallinen kuvaus siirtyy isosta mittakaavasta pienimpään mahdolliseen: yksittäisen ihmisen piinaamiseen. Vallankäyttöä kun on niin monenlaista.
Tihentyvää tunnelmaa ja jännitettä kiristetään pikkuhiljaa. Katsoja ei tiedä lainkaan mitä tulevan pitää, tapetaanko nämä, vai kidutetaanko seuraavaksi. Hetkittäin jännitys käy melkein sietämättömäksi. Realismi ahtaassa sellikopissa on käsikosketeltavaa, oli se sitten piinaava ripuli, Ainon verinen terveysside tai painajaiset. Kuumuus ja hajut on jokaisen katsojan onneksi kuviteltava itse. Molemmat ovat vereslihalla ja näyttelijät tuovat kaiken inhimillisen tuskan ja hädän taitavasti esille. Kuulustelut ovat ilmeisen raskaita. Välillä on pieniä suvantokohtia, huumoriakin (Henrin päivän täikatsaus). Pinna kiristyy kummallakin, mutta välillä voidaan myös bilettää. Mutta miten voi oppia elämään ilman toivoa?
Markus Tsokkinen on suunnitellut minimalistisen lavastuksen, joka käsittää oikeastaan vain pari jakkaraa ja vessana toimiva metalliämpäri. Myös arkiset vaatteet ovat hänen käsialaansa. Jurkan oma Saku Kaukiainen vastaa valoista ja äänistä, ja juuri sopivalla tavalla ne tuovat nigerialaisen sellin ankeuden meille. Tosin näytelmän alussa ja lopussa ollaan ihan muualla, ja äänillä ja valoilla tuodaan ihan erilainen tunnelma lavalle. Äänisuunnitelun kautta saamme tietää sellin ulkopuolisesta elämästä, ja eivät ne kuulokuvat kovin positiivisia ole.
Loppu on ehkä hieman yllättäväkin, erityisesti koska en lainkaan tiennyt mitä odottaa. Helppoa katsottavaa tämä ei ollut, mutta pirun hyvää teatteria. Lampela on taas kerran osoittanut olevansa hyvä kirjoittaja ja hyvä omien töidensä ohjaaja. Tarina ryöpsähtelee, kannattaa, ahdistaa ja yllättää. Psyyken hajoaminen on aika kamalaa seurattavaa, ja sen seuraukset ihmisen elämään todella rankat.
Mutta ei teatterin tarvitsekaan olla kevyttä ja helppoa. Tämä oli tärkeä aihe ja hieno toteutus. Näyttelijät pistivät itsensä likoon täysillä. Hienoa teatteria millä tahansa mittapuulla.
Esityskuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
