Frankenstein / NT Live 31.10.2013

Vaihteeksi taas katsomassa Frankensteinia. Tällä kertaa brittiversiota, sitä alkuperäistä siis. Paikkana Shakespearen kotikylä Stratford-Upon-Avon (jonne tulin kyllä muissa tarkoituksissa) ja Picturehouse leffateatteri. Tässä versiossa Cumberbatch Creaturena ja Jonny Lee Miller Frankensteinina.

De Lacey: Do you see the moon?
Creature: There. There is it.
De Lacey: Describe it to me.
Creature: Solitary.
De Lacey: That’s a good word. Good.
Creature: And sad, like me.
De Lacey: Why is it sad?
Creature: Because it is solitary.

Ei tunnu olevan mitään väliä montako kertaa tämän näkee, koska joka kerta on aina yhtä hyvä. Mulla oli hyvä paikka, neljännen rivin keskellä. Muutenkin leffateatteri oli sairaan mukava, meinaan penkit oli sellaiset mistä liukui jalkaosa eteenpäin kun työnsi, tai siis istuinosa. Tai jotenkin. Alkukuvana oli se lyhyt dokkari näytelmän tekemisestä. Ja tietty ennen sitä mainostettiin tulevia NT Live näytöksiä (mm. se lyhyt Hiddlestonin haastattelu Coriolanuksesta). Ja juontaja Emma Freudilla oli ihan uusi spiikkaus tähän juhlavuoden encore-esitykseen.

Tällä kertaa kiinnitin huomiota kaikenlaisiin pieniin yksityiskohtiin. Siihen tekstiin enemmän, ja siihen kuinka Cumberbatch väänteli ja heilutteli koko esityksen ajan erittäin pitkiä ja liikkuvaisia varpaitaan :-) Ja kuinka siinä lopun makuuhuone/raiskauskohtauksessa, kun hirviö on kokoajan sängyssä petivaatteiden alla piilossa, niin katsoin kuinka se hengittää siellä niin että peitto nousee. Koska siinä kuitenkin Victor ja Elizaberh käyvät aika kauankin keskustelua. Ja koko sen ajan hirviö on piilossa peiton alla.

Slowly I learnt the ways of humans: how to ruin, how to hate, how to debase, how to humiliate. And at the feet of my Master I learnt the highest of human skills, the skill no other creature owns: I finally learnt how to lie. 

Mutta joo, huikean hieno esitys... Tammikuussa sitten taas seuraavan kerran, kun Finnkinokin näyttää tämän version. Mä kyllä tykkään toisestakin kovasti, koska BC on vaan niin hyvä myös Victorina. Lee Miller on vaan niin vaisu ja mitätön kummassakin. Ja mua häiritsi tavattomasti miten paljon se hikoilee. Siis fyysisiä rooleja nuo molemmat, mutta JLM valuu hikeä ihan noroina. Peruukin altakin, ja miten se näyttää peruukkikin kastuneelta?

The son becomes the father, the master the slave. I have led him across the Black Sea, through Tartary and Russia. I have led him past Archangel, and out on to the ice. We go north, always north. His dogs are dead; his supplies exhausted. But we have a compact we must keep: he lives for my destruction, I live to lead him on.


Lainaukset Nick Dearin näytelmästä Frankenstein.

Kuvan copyright National Theatre

Terveisiä Lontoosta!

Tai en oikeastaan ole Lontoossa, vaan Wokingissa. Mutta semantiikka sikseen. Matkani tarkoituksena tällä kertaa oli mennä Royal Shakespeare Companyn teatteriin Stratford-Upon-Avoniin katsomaan miten David Tennant selviää Richard II nimiroolista. Mutta samaan syssyyn sain ympättyä paljon muutakin...

Huomenna torstaina NT Live esityksessä Frankenstein, ties kuinka monetta kertaa. Mutta en sano koskaan ei, kun sen näkee isolta screeniltä. Tämä tapahtuu siis S-U-A:ssa.

Perjantaina sitten Richard II. Saas nähdä millanen tukkajumalaversio tää on :-) Hieman ristiriitaisen vastaanoton on saanut. Meinasin pe kanssa käydä RSC:ssa opastetulla kierroksella.

Lauantaina palaan Lontooseen katsomaan Mojoa, eli Ben Whishaw ja kumppanit lavalla. Mulla on Benille varsin upea lahja ja kaikkea :-)

Sunnuntai on vielä hieman auki... Mieli tekisi mennä katsomaan loistavan Punchdrunkin esitys The Drowned Man - A Hollywood Fable vielä uudelleen... Mutta kun se oli niin täydellinen ekalla kerralla, niin haluanko?

Maanantai menee NT arkistossa, katson 2 näytelmää: Emperor and Galilean sekä The Habit of Art. Illalla sitten (jos en onnistu mistään samaan Desolation of Smaug leffan fanitapaamiseen lippuja) Midsummer Night's Dream.

Tiistaipäivä taas arkistossa, tällä kertaa V&A:lla. Kolme näytelmää varattu eli Rhinoceros, Constellations ja alkuperäinen Mojo. Illalla Tristan Bates Theatreen katsomaan Passing By.

Keskiviikkona lento kotiin...On tässä viikossa paljon muutakin, leffoja, museoita, Australian taiteen näyttely, kaverien tapaamista jne. Mutta pääpaino tietenkin teatterissa.

Outo Homo / 27.10.2013

Jos on viikon sisällä nähnyt 3 keskinkertaista, tai jopa huonoa, teatteriesitystä, on IHANAA nähdä yksi erinomaisen loistava sunnuntai-iltana! Tämä Juuso Kekkosen kolmen (3) tunnin monologi palautti uskoni moneen asiaan. Teatteriin, ihmiskuntaan, ja oikeastaan kaikkeen mahdolliseen. Aivan äärimmäisen henkilökohtainen, rohkea ja tärkeä esitys. Joka pitäisi kaikkien nähdä. No joo, ehkä ei kaikkien tiukkapipoisimpien konservatiivien :-)

Juuso on ollut jonkin verran julkisuudessa viime aikoina, varmaan eniten viime elokuun HS:n jutun jälkeen. Mutta tämä Outo Homo esitys sai ensi-iltansa jo syyskuussa 2012 Valtimoteatterissa Helsingissä, ja nyt syksyllä sitten uusintaensi-illan Teatteri Tuikkeen tiloissa Helsingin Tapanilassa. Lisäksi Juusoa saa tilata 500 eurolla keikalle. Näiden kolmen tunnin aikuismonologien lisäksi Juuso kiertää kouluja esityksellään Outo homo menee kouluun, joka on lyhyempi ja muutenkin "kiltimpi". Nyt syksyllä esitys on kiertänyt jo 45 kouluryhmää.

Mitäs tästä sanoisi? Kertaakaan kolmen tunnin aikana, kovalla puupenkillä istuessanikaan, ei tullut aika pitkäksi. Tai edes mieleen että loppuispa tää jo. Olisin sen sijaan kuunnellut vielä useammankin tunnin.

Mitään jippoja tai ihmeellistä pienellä lavalla ei ollut. Mies ja vesipullo. Tavallisen näköisellä miehellä oli vihreät maastohousut, punainen roolipeliteepaita, reinot jalassa ja pitkä tukka sykeröllä niskassa. Sellainen perusjamppa, pitkä, ei ehkä ihan superatleetti. Kun tarina alkoi purkautumaan ja eteni... niin mies kuoriutui, kuin sipuli. Jokaisen poistetun vaatekappaleen myötä tarina sai lisää sisältöä ja uusia tasoja. Lopulta edessä seisoi ilkoisen alaston Juuso, joka paljasti itsestään kaiken. Ihan kirjaimellisestikin.

Pikkuhiljaa Juuso puki vaatteet yksitellen ja hitaasti takaisin päälleen, mutta varsin erinäköisen garderoobin kuin alussa. Nämä vaatteet olivat olennainen osa tarinaa ja kehityskertomusta. Nörttiroolipelaajasta tuli... No, se kuka hän myös on. Identiteetti oli tyystin eri näköinen kuin alussa, kampausta myöten. Sama Juuso se oli, joskin ehkä maanisempi...

Juuson tarina ei ole se tavallinen poika-tapaa-tytön. Vaan pikemminkin poika tapaa tytön, joka on varattu. Kolmen hengen suhde onnistuu sekin, kun laitetaan onnistumaan. Sitten tyttö kertookin oikeasti olevansa poika. Ja niin Juusosta, tästä aiemmin vain naisten kanssa seurustelleesta miehestä, tulee "vahingossa" homo. Pariskunta jatkaa seurusteluaan. Se toinen mies tippuu pois kelkasta jossain vaiheessa, ja nykyään Juuso ja tämä esityksessä salanimellä Beowulf esiintyvä mies ovat kihloissa. Kummallakin on silti lupa seurustella myös muiden kanssa. Ei siis se tavanomainen rakkaustarina.

Esitys kiertyy Juuson oman historian ympärille, mutta alkaa tosi kaukaa, maapallon esihistoriasta. Mikään juttu ei ole kerrottu turhaan. Ja upeasti herra palaa aina takaisin tarinaansa rönsyiltyään jonnekin. Juuso kertoo niin intiimejä yksityiskohtia itsestään, seksuaalisuudestaan, masturboinnistaan ja elämästään, että hetkittäin tuntuu että se lipsuisi jo hieman tirkistelyn puolelle. Mutta ei silti mene.

Esitys on hauska. Surullinen... Jännittävä. Ja paljon ajatuksia herättävä. Kuka on normaali? Mikä on normaalia? Kuka saa rakastaa ja ketä? Ja miksi meidän yhteiskunnassa on niin paljon pielessä vielä tänäkin päivänä.

Ehkä hienointa esityksessä on että se on totta. Okei, tämä oli käsikirjoitettu teatteriesitys, mutta lähtökohtana on Juuson oma elämä ja kokemukset. Esitys sai lokakuussa Suomen Seksologisen Seuran Valopilkku -palkinnon - valtavasti onnea!

Olen todella vaikuttunut siitä miten valtava elämys tämä oli. Hurjan iso kiitos Minjalle kun olit jakamassa tätä kanssani!

Edes väliajalla kuultu uutinen Lou Reedin kuolemasta ei latistanut fiilistä.

Olitpa sitten homo, hetero tai jotain ihan muuta, niin mene katsomaan. Mielestäni esitys antaa jokaiselle jotain. Itseni sai melkein toivomaan olevani enemmän kiinnostunut BDSM-jutuista :-) Mutta juu, jos eivät termit polyamoria, transsukupuolisuus, dominova sadisti tai vaniljaseksi ole aiemmin tuttuja, niin tämän nähtyäsi ovat.

Kiitos Juuso!!

Juuso Kekkosen radiohaastatelu Heikelä Korporaatiossa 13.9.2013

Kuvan copyright Valtteri Mäkelä

London ES Theatre Awards 2013 alustava lista

Listaus ehdokkaista vuotuisen London Evening Standard Theatre Awardsin saajista julkaistiin viime viikolla. Ensi viikolla eli 8.11. kerrotaan sitten se lopullinen listaus mistä valinnat tehdään.

Listalla on monia kiinnostavia nimiä ja näytelmiä... Katsotaan kuinka moni pääsee sitten varsinaiselle shortlistille. 17.11. pidetään itse palkintoseremonia, minkä juontaa Damian Lewis. Tässä vaiheessa kaikki ehdokkaat.

Parhaan miesnäyttelijän palkinnosta kisaavat niin John Heffernan (Edward II), James McAvoy (Macbeth), Rory Kinnear (Othello), Adrian Lester (Othello), Harry Haddon-Paton (The Pride), Jonjo O'Neill (The Effect) ja Toby Stephens (Private Lives). Nämä olen ehdokkaista (tässä vaiheessa yhteensä 14) nähnyt. Näistä haluaisin ainakin lopulliselle listalle Heffernanin, McAvoyn, ja Kinnearin.

Naispääosaehdokkaita on jostain syystä vähemmän (12), ja näistä olen nähnyt: Anna Chancellor (Private Lives), Judi Dench (Peter and Alice), Helen Mirren (The Audience), Billie Piper (The Effect), Kristin Scott Thomas (Old Times), Lia Williams (Old Times). Muut paitsi 2 viimeistä loppulistalle, kiitos!

Parhaan näytelmän ehdokkaina on 10 uutta näytelmää. Näistä olen nähnyt vain muutaman eli Peter and Alice, The Audience, The Effect ja The Night Alive. Tykkäsin kaikista kovasti.

Ohjaajaehdokkaissa onkin sitten monta mitä olen nähnyt:

Stephen Daldry (The Audience)
Rupert Goold (The Effect)
Michael Grandage (Privates on Parade)
Nicholas Hytner (Othello)
Jonathan Kent (Private Lives)
Jamie Lloyd (Trafalgar Transformed eli Macbeth, Hothouse ja The Pride)
Ian Rickson (Old Times)
Josie Rourke (The Weir)

Näistä soisin palkinnon Jamie Lloydille.

Musikaaleista en ole nähnyt mitään eli niitä en kommentoi.

Lisäksi The Drowned Man: A Hollywood Fable on ehdolla parhaasta designistä, ja sen sille soisin kyllä ehdottomasti!

National Theatre 50 v videoita

Teatterin 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi netissä on iso valikoima kaikenlaisia haastatteluja ja keskusteluita aiheesta. Guardian kokosi niistä mukavan paketin missä riittää katseltavaa tuntikausiksi...

Kirsikkapuisto / Kansallisteatteri 24.10.2013

Oli niin huono esitys etten edes tiedä mitä siitä sanoisi.

Esitys ei ollut alunperinkään onnellisten tähtien alla syntynyt, koska miehistöä vaihtui harjoitusten loppuvaiheilla. Tea Ista sairastui ja samassa hötäkässä pois jäi myös Kristian Smeds. Viisi viikkoa on aika lyhyt aika harjoitella. No, tilalle saatu Tiina Weckström on hieno näyttelijä myös (mutta ei ollut tässä hyvä lainkaan).

Suurin ongelma oli varmaan sekava ohjaus. Mika Myllyahon käsissä ihmiset vain poukkoilevat paikasta toiseen. Ei oikein mitään tolkkua. Ja mä tykkään Tsehovista! Tampereen Teatterin Lokki oli loistava. Mutta koska en ole Kirsikkapuistoa aiemmin nähnyt, niin en kyllä ole yhtään sen viisaampi esim. juonesta kuin ennen iltaakaan. Siis, toki perustarina on tuttu, mutta. Kaikki lavalla oli sekavaa.

Kuvastaa hyvin kaaosta koko esityksessä!

En tykännyt lavastuksestakaan. Viskottuja muovituoleja, junavaunu, ja sitten kaikelaisia elementtejä missä oli hinnat tai nimikkeet kirjoitettu. Etukäteen en lukenut kritiikkejä, mutta tiesin että ainakaan HS ei kovasti kehunut:

Mika Myllyahon Kansallisteatterin suurelle näyttämölle suurin odotuksin ohjaama Kirsikkapuisto ei ole ainoastaan keskeneräinen vaan – näyttämöä hallitsevaa junametaforaa käyttääkseni – raiteiltaan suistunut.

Esitys on yritteliäs, mutta nytkähtelee henkilöstä, repliikistä ja kohtauksesta toiseen vailla minkäänlaista koherenttia logiikkaa tai katsojalle välittyvää tulkinnallista yhteyttä.

Aika ristiriitaisia arvosteluita on saanut kyllä. Joissain on kehuttu kovastikin. Juuri mitään hauskaa tässä esityksessä ei ollut, vaikka Tsehov (en muuten ole löytänyt suhuässän merkkiä näppiksestä; tahallani en Tsehovin nimeä kirjoita ilman sitä) onkin tarkoittanut tätä komediaksi alunperin.

Olin pettynyt myös näyttelijäsuorituksiin. Esko Salminen oli luokattoman huono. Emmi Parviainen oli ihan kohtuullisen hyvä. Mutta tämäkin lienee eniten ohjaajan vika. Ismo Kallion rooli on ihan samanlainen kun hänellä oli Frankensteinissa.

Isossa roolissa oli videokuvaaja, joka kuvasi näyttelijöitä junavaunussa eli katsojien näkymättömissä ja niitä sitten sai katsoa isoilta valkokankailta. Samaa tekniikkaa käytettiin syyskuussa Lontoon National Theatren Edward II:ssa (ja tosi paljon käytettiinkin). Siinä se toimi, ainakin minun mielestäni. Tässä ei. Mutta rehellisyyden nimissä on sanottava että sekin oli hyvin moderni versio Marlowen näytelmästä ja sai hyvin ristiriitaisia kritiikkejä.

Harvoin tulee sellaista oloa että tekee mieli kävellä väliajalla näytelmästä pois. Nyt kävi mielessä. Moni kyllä otti ja läksikin, mutta en sitten kuitenkaan pystynyt. Katsomo ei ollut lähellekään täynnä. Omat paikat parven ekalla rivillä keskellä olivat hyvät, mutta parvikin oli valitettavan väljä. En ihmettele kyllä lainkaan.

Kaiken kukkuraksi oli vielä melkein 2,5 h pitkä!!

Viime vuoden marraskuussa kävin NT:ssä katsomassa Scenes From An Execution -nimistä tekelettä. Se oli myös floppi NT:lle, ja paljon ihmisiä lähti väliajalla pois. Oli huonoin esitys mitä siinä talossa olen koskaan nähnyt. Joten yhtymäkohtia tähän on paljonkin. Aina ei voi maan kansallisteatterikaan onnistua ihan joka produktiossa!

Kuvan copyright Kansallisteatteri

Maanalainen Armeija Iskee Jälleen / Tampereen Työväen Teatteri 23.10.2013

Olipas se sitten, sellaista pikkujouluteatteria. Saman oloinen kuin viime vuotinen kauheus TTT:ssä eli Maailmanlopun Hautaustoimisto, eli suunnattu massoille jotka haluavat katsoa kevyttä, hauskaa, pikkutuhmaa pikkujouluaikaan. Tämä oli vaan paljon, paljon parempi.

Eikä kevyessä teatterissa ole mitään vikaa! Suurin osa ihmisistä käynee teatterissa sen 1-2 kertaa vuodessa eli firman pikkujouluissa ja kesäteatterissa sitten ehkä kanssa. Siksi tämmöisiä hieman kevyempiä juttuja tarvitaakin. TTT osaa kyllä nämä (vaikka se Hautaustoimisto olikin mun silmissä floppi, mutta katsojia sekin veti kai ihan mukavasti).

Mutta oli tässä hetkensä, moniakin. Ja hauskojakin. Alunperin vanha brittisarja 'Allo 'Allo (1982-1992) jota Suomessakin nähtiin (nimellä Maanalainen Armeija iskee jälleen). Itsellä sellasia hämäriä muistikuvia ainakin jostain jaksoista, mutta olisi kiva nähdä sitä enemmän. Tämä versio on kirjoitettu 1992 ja esitetty sitten viime vuosina kai aika tiuhaankin maailmalla.

No niin. Tyylilaji oli komedia, farssikin jopa. Toisen maailmansodan aikainen kahvila Ranskassa, jossa kokoontuvat niin saksalaiset, vastarintaliikkeen ihmiset, piilotetut brittipilotit sekä kahvilanpitäjä Rene naissotkuineen. Mitä hullumpia hahmoja, paljon Hitlereitä, pilkataan niin ranskalaisten selkärangattomuutta, saksalaisten hölmöyttä, italialaisten keikarimaisuutta ja kaikkea muutakin mahdollista. Hupsut aksentit ja kliseiset stereotypiat ovat yksi näytelmän kantava kivijalka.

Peltola ja Raitolehto sekä pumpattava Hitler

Ola Tuominen oli ihan oivallinen Rene, sopi hyvin kärppämäisen luihulla olemuksellaan kolmen naisen loukussa pyristeleväksi kahvilanpitäjäksi. Ehkä silti hieman vaisumpi kun olisi kuvitellut. Suvi-Sini Peltola tekee hienon kaksoisroolin. Niin hienon, että en oivalla lainkaan että bimbotarjoilija Yvette ja tiukka saksalaisupseeritar Helga ovat saman ihmisen esittämiä! Bravo! Juha-Matti Koskela (Addams Familyn poikaystävä-Lucas, se naapurinpoika-look) on herkullisen ihana hömelönä ja itseään rakastavana italialaiskapteeni Alberto Bertorellinä. Myös Tommi Raitolehdolla on hykerryttävät kaksoisroolit: Gestapon upseeri Flick (jolla on ihanat Gestapon kalsaritkin) ja sitten taas upseeri Crabtree, brittiläinen salainen agentti, joka on naamioitunut santarmiksi ja puhuu ihan mitä sattuu... Täytyy sanoa että melkeinpä Raitolehto varastaa kaikki kohtaukset missä on.

Yksi mun suosikki Tuukka Huttunen on mukana tässäkin, adjutantti Gruberina. Gruber on iskenyt silmänsä Reneeseen, mutta yllättää tämän aina hyvin epämääräisissä tilanteissa, jotka ehkä latistavat tämän hemaisevuutta. Ajelee panssarivaunulla ja käy flirttailemassa Renelle tämän baaritiskillä. Huttunen on kyllä pätevä myös tässä osassa.

Lavasteet olivat varsin nerokkaat, kääntyvine osineen ja systeemeineen.

Tosi vähän katsojia, en muista koskaan olleeeni TTT:n päänäyttämöllä että siellä olisi ollut noin vähän yleisöä :-( Jopa näytelmän kesto taitaa olla harkittu pikkujoulusesonkiin sopivaksi; 2 tuntia väliaikoineen. Siis, joo, ei mitään turhan vakavaa tai syvällistä. Sellaista aivot narikkaan-viihdettä.

Kuvan copyright Tampereen Työväen Teatteri

Avoin Liitto - lähes levällään / Tampereen Teatteri 22.10.2013

Taas niitä ei-mun-pitänyt-tänne-mennä, mutta löysin itseni yllättäen Tampereen teatterilta tiistai-iltana. Kiitos Sannalle!

Ja miksi ei pitänyt mennä? Koska mulla on hieman ongelmallinen suhde Jukka Leistiin. Toisaalta tiedostan herran erinomaiset koomikontaidot, mutta toisaalta, jokin siinä vaan... ei nyt suoranaisesti ärsytä, mutta, jotain sinne suuntaan. En nyt suoranaisesti karttele näytelmiä missä Leisti on, mutta en nyt niihin aktiivisesti hakeudukaan.

Dario Fo:n ja Franca Raman (aviopari muuten) kirjoittama farssi, avioliiton auvoisasta arjesta. Tai ehkä ei ihan niinkään auvoisesta. Mitä siitä seuraa kun pariskunta päättää avata vuoteensa muille ihmisille? Itsemurhayrityksiä, huutoa ja paljon suoraa puhetta nyt ainakin. 80 minuuttia täyttä tykitystä, ilman väliaikaa.

Jukka Leisti ja Mari Turunen ovat rooleissa, ja molemmat oikein mainioita. Hulvatonta sanailua ja letkautuksia... "Pikkaisen" mennään jo henkilökohtaisuuksiinkin :-) Leisti osaa kyllä väännellä naamaansa, mikä sopii toki tähän (mutta häiritsee mua suunnattomasti vakavammissa rooleissa). Turunen on aina tasaisen hyvä.

Lavastus oli pieni huone, keskellä Les Miserablesin massiivisia (niin massiivisia kuin nyt pienellä Tampereen teatterin päänäyttämöllä saa) kulisseja ja muureja.

Ei mikään elämää suurempi esitys, mutta oivaa viihdettä kyllä. Puree parhaiten luultavasti pitkään naimisissa olleisiin (ja mikäli katsomon ikärakenteesta mitään voi päätellä, kohdeyleisöä oli paljon paikalla).

Ja koska kyseessä oli ensi-ilta, paikalla oli paljon näyttelijöitä myös yleisön joukossa (moninkertaisesti enemmän kuin lavalla). Bongasin paljon tuttuja kasvoja. Itselle se kohokohta oli kuitenkin Arttu Ratinen (viehättävine seuralaisineen) istumassa mun takana olevalla rivillä.

Kuvan copyright Tampereen Teatteri/Harri Hinkka

Lokki / Tampereen Teatteri 17.10.2013

Taas kerran hieman heräteostos, mutta kun ei Sonjan kanssa löydetty TTT:n Yksiöön En Äitee Ota:sta yhteistä päivämäärää, niin valittiin sitten Lokki TT:llä.

Ja olikin tosi hyvä valinta! En ole nähnyt tästä kuin yhden version aiemmin, ja senkin tallenteena pieneltä ruudulta (10.6.2013) eli NT:n arkistossa. No, se olikin hyvä (kai nyt oli kun Ben Whishaw pääroolissa) mutta ei ollut huono tämäkään!

Esitys oli intiimillä Frenckellin näyttämöllä ja meillä oli varsin mainiot paikat. Koko tilaa käytettiin hyvin, eli näyttelijät kulkivat lavalle siitä yleisön halki jatkuvasti. Ja käyttivät myös sivuovea (onneksi lähimmille katsojille oli varattu huovat!).

Tsehovin näytelmä on jo vuodelta 1896, mutta aina yhtä ajankohtaiset teemat. Äiti-poikasuhde on vaikea, ja taas kerran muistutti mua Hamletin ja äitinsä mutkikkaasta suhteesta. Elämää suurempi diiva Irina (Inkeri Mertanen, joka oli hyvin Seela Sella-mainen!) on kyllä aivan loistava egoistisena draamaqueeninä. Risto Korhonen tämän niljakkaana kaikkia naisia liehittelevänä kirjailija Trigorinina oli taas kerran aivan huikeassa vedossa. Se kohtaus kun kirjailija kertoo kirjailijana olemisen tuskasta, on ihan uskomattoman hieno (ja niin kuin vain Korhonen osaa tämän näytellä, hieman siinä rajoilla onko yliampuvaa vai ei).

Kaikki näyttelijät oikeastaan olivat mainioita. Erityisen hyvä oli Nätyn opiskelija Jussi-Pekka Parviainen Konstantinin roolissa. Angstinen ja itsetuhoinen nuorimies haluaa näytelmäkirjailijaksi, ja muuttaa maailmaa. Mutta se ei olekaan niin kovin helppoa. Pidin kovasti myös Maŝasta (Anna Ackerman), joka on surullinen turhassa rakkaudessaan Kostjaan, ja päätyy sitten rakkaudettomaan liittoon tylsän opettajan kanssa.

Kaikki tuntuvat rakastavan vääriä henkilöitä, eikä voida puhua enää edes kolmiodraamasta... Monitahokasdraama? Sellainen pysähtyneisyyden tunnelma oli tavoitettu hyvin. Kauheasti mitään ei tapahdu, mutta silti tapahtuu.

Kaikki tapahtuu venäläisellä kartanolla, järven rannalla. Lavastus on aika pelkistettyä. Musiikin käyttö oli vaikuttavaa, siis nauhoitetunkin. Mä tykkäsin ihan kauheasti kun näyttämön reunalla oli piano, ja sitä käytettiin aika paljonkin. Sekä Konstantin että Nina soittivat sitä. Äly hienoa!

Tämähän ei ole mikään kovin hauska näytelmä, vaan vakava, traaginenkin tarina. Mutta jotenkin kyllä tässä useamman kerran sai hymähdellä, ja välillä nauraakin ääneen.

Hieman ehkä vähemmän lavalla nähtyjä näyttelijöitä ja minimalistinen ote. Toimi todella hyvin, pidin hurjasti. Ehkä aavistuksen pitkä rupeama, melkeen 3 h, mutta ei missään vaiheessa tullut sellainen olo että piru kun loppuisi jo. Eli hyvin piti otteessaan!

Harmi kun ei katsomossa ollut sen enempää väkeä. Ehkä tämmöiset vanhat klassikot eivät vedä porukkaa? Tämä olisi nimenomaan kyllä nuortenkin hyvä nähdä.

Lokkikin oli mukana, eli lintu jonka Kostja ampuu... ja joka päätyy täytetyksi.

Kuvan copyright Tampereen Teatteri/Mika Hiltunen

BC-Hamlet jo *ensi* keväänä??

Uusimman Time-lehden Cumberbatch-jutussa oli mielenkiintoinen kohta... Elikkäs:

"... though he's scheduled to play the great hero of inaction, Hamlet, on London stage next spring."

Vahvistusta odotellaan, ja teatteri-ilmoitusta kanssa. Mutta joo, ei tartte pohtia minne veronpalautukset menee...

Kuka, Mitä, Häh? / Sibeliustalo, Lahti 16.10.2013

No onhan tämmöinen nähtävä! Legendaarisen Sleepy Sleepersin hittien ympärille ympätty tarina. Tai jonkunlainen bändihistoriikki... Liput tuli hankittua joskus jo viime keväänä, ystäväni Ilkan suosiollisella avustuksella (Ilkka on töissä Sibeliustalossa ja oli nytkin ottanut käsiohjelman kuvia yms). Iso kiitos Ilkalle siis omasta cast & crew -hintaisesta lipustani, sekä käsiohjelmista!

Esityspaikkana Sibeliustalo ei ole kaikista kiitollisin, vaikka hieno ja mahtava rakennus muuten onkin. Repliikit kuuluivat ihan ok, mutta laulun sanoista oli tosi vaikea saada selvää. Ääni jotenkin puuroutui tai katosi jonnekin. Harmi.

Musikaalin omat sivut kuvailevat konseptia näin:

Sleepy Sleepers -yhtye on osa lahtelaista ja suomalaista rockhistoriaa. Se on ilmiö, joka ravisteli rakenteita. Sleepy Sleepers on jotakin, mistä myös lahtelaiset voivat - ainakin näin neljänkymmenen vuoden perspektiivin jälkeen - olla todella ylpeitä.

Mutta miten kaikki alkoi, keitä oli mukana, keitä jäi kyydistä pois? Näihin kysymyksiin vastaa samanniminen uusi kotimainen rockmusikaali, Kuka Mitä Häh? Musikaali kertoo tarinan 70–80 -luvun vaihteen lahtelaisista kaveruksista, jotka eivät turhia jarrutelleet. Se on kertomus rohkeudesta ilkkua auktoriteeteille Kekkoslandiassa, hulluista ideoista ja niiden toteuttajista, mutta ennen kaikkea se on lahtelainen aikalaistarina popparien, rokujen ja poliisien selvitellessä välejään. Mitä pisnes-siti oli sen ajan Suomessa, johon Sleepy Sleepers tuntui olevan liikaa? Musikaalin näkökulmahenkilönä ja kertojana on Pulu, tuo legendaarinen Sliippari-dj-roudari-yleismies, jonka silmin bändin matkaa menestykseen kerrotaan.

Kuka Mitä Häh? -musikaali ei ole dokumentti Sleepy Sleepersistä, vaan tosielämään perustuva fiktiivinen kertomus lahtelaisista kaveruksista. Tyylilajiltaan musikaali on komedia, mutta ei varmastikaan ihan perinteinen musiikkiteatteriesitys. Musikaalin musiikkina soikin tunnetuimmat Sliippari-hitit, ei kopioiden, mutta kunnioittaen.

Esitys oli aika älyvapaa. No, se sopi hyvin, koska aihekin oli samanmoinen. Päähenkilö & kertojaminä Pulu (Markku Häkkinen), sellainen reppana hangaround-tyyppi, joka ei itse koskaan soittanut bändissä mutta notkui mukana vuosikaudet, ja teki mm. sanoituksia, kunnes sisäelimet sanoivat poks. Sakke (Ilari Hämäläinen) ja Mato (Roope Salminen) olivat hyvin paljon ainakin fyysisesti esikuviensa mukaisia.

Mato ja Sakke (oikeat ihmiset siis) vastasivat myös käsikirjoituksesta yhdessä ohjaaja Jalle Niemelän kanssa.

No, millainen se sitten oli? Kokonaisuutena ihan jees. Varsinainen nostalgiatrippi. Mutta ei silti mikään elämää suurempi esitys. Paikka ei ehkä paras mahdollinen musikaalille. Meno oli hulvatonta. Osa oli parempia laulajia, osa taas ei niinkään. Esim. Mira Luoti (Saara) ei mua säväyttänyt mihinkään suuntaan vaikka on ihan "oikea" laulaja. Kannatti silti käydä.

Tässä bändissä soitti vuosien varrella niin paljon porukkaa, siis kymmeniä henkiä, että kaikkien mahduttaminen mukaan näytelmään olisi ollut kutakuinkin mahdotonta. Ihan "oikeita" muusikoitakin oli mukana vaikka kuinka paljon... kuten vaikkapa näissä esityksissä kapellimestarina ja kitaristina toiminut Costello Hautamäki. Esityksen parhaimmista nostalgiahetkistä vastasi varmaan Dave Lindholm (Mikko Jokinen) ja Albert Järvinen (Lasse Turunen)... jotka siis kumpikin pyörähtivät Sliippareissakin.

Itse muistan nähneeni bändin lavalla vasta ekan kerran 80-luvun lopulla Dinosaurockissa ja sitten hieman sen jälkeen Tavastialla uudenvuoden bileissä. Mutta toki muistikuvat, tai pikemminkin kuulokuvat, ovat paljon aiemmilta ajoilta. The Mopott Show oli mulla kasetilla, ja Metsäratio ja Levyraati on molemmat klassikkolevyjä kanssa. Suosikissa oli aika paljon juttuja aina, niin Rio de Janeiron matkakertomuksia kuin Mato Valtosen vaaliehdokkuudestakin. Eihän se musiikki nyt niin superhienoa ole, mutta olihan se siihen aikaan, 70-80 luvun taitteessa kauhean radikaali ja kova juttu. Suomen ja Neuvostoliiton suhteita taisi koitella kerran jos toisenkin :-)

Minä ja tyylikäs Ilkka (joka oli työvuorossa)

Harjoituskuvan copyright / Sibeliustalo, Ilkka Siitari

Phantom of the Opera Kansallisoopperaan!

No se musikaali oli kuin olikin Phantom of the Opera eli Oopperan Kummitus! Mielenkiintoista. Eiköhän tuo tule mentyä katsomaan, varsinkin kun en ole nähnyt koskaan mitään versiota. Ainakin tekijäporukka on vaikuttava. Mutta ei sitten Billy Elliotia, plääh.

Mm. Hesari uutisoi asiasta maanantaina:

Suomen kansallisooppera tuo Suomeen Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummituksen, joka on yksi maailman menestyneimmistä musikaaleista.

Kansallisooppera tekee teoksesta oman tuotannon, jonka ohjaa Tiina Puumalainen. Koreografi on Osku Heiskanen. 

Useimmat teoksen tuotannot mukailevat sen alkuperäistä ohjausta, mutta Kansallisooppera on yksi niistä harvoista taloista, jotka ovat saaneet oikeudenomistajilta luvan tehdä siitä oman uuden ohjauksensa.
Musikaali tulee ensi-iltaan Kansallisoopperassa 4. syyskuuta 2015. Sitä esitetään kevääseen 2016 mennessä 45 kertaa. Teos esitetään englanniksi.

NT:n uusi taiteellinen johtaja valittu

Tänään ilmoitettiin sitten Lontoon National Theatren uusi taiteellinen johtaja, joka korvaa 2015 poistuvan Nicholas Hytnerin. Saappaisiin astuu Rufus Norris. Tässä vielä NT:n tiedote asiasta. Sosiaalinen media otti tiedon ilolla vastaan. Odotamme mielenkiinnolla... Norrishan ohjasi yhden mun tän vuoden suosikkielokuvista eli Broken:in, minkä kävin katsomassa kahdesti!

Hytnerin kommentti:  
Nicholas Hytner added: “I could not be more delighted that the Board of the National Theatre has appointed Rufus Norris as the National's next Director. He has been a superb Associate Director for the last two years, actively involved in repertoire planning, and delivering a series of outstanding productions. His work as a director is always searching, deeply considered and adventurous and I have no doubt he will bring these qualities to the running of the National. His appointment will be welcomed with great excitement both within the National and in the theatre at large.”

Lisähuomiona että Aamulehti uutisoi asiasta 16.10. Mutta Hesari ei!

 

Uusi suurmusikaali Suomeen!

Kova spekulointi käynnissä mikä se mahtaa olla... Pari päivää sitten Kansallisooppera tiedotti että 2015 sinne on tulossa joku suuri hittimusikaali, mitä ei ole ennen Suomessa nähty. Tiedotustilaisuus on ensi maanantaina...

Billy Elliot olisi Twitter-palaveeraamisen jälkeen suurin suosikki, mutta löytyykö Suomesta tarpeeksi lahjakkaita poikia onkin toinen kysymys.

Vaikka musikaaleja Suomessa nähdäänkin, niin usein ne suurimmat jäävät tänne tulematta. Siihen on lukuisia syitä mutta niistä raha tietenkin tärkein. Elokuussa Ylen sivuilla pohdittiin tätä dilemmaa... Moni menestysmusikaali pysyy suomalaisten tavoittamattomissa:

Andrew Lloyd Webberin säveltämä The Phantom of the Opera maksaisi maltaita, eikä Mamma Mia!:nkaan oikeuksia ole vielä Suomeen saatu. The Lion King vaatisi kokonaan tummaihoisen esiintyjäkaartin. Myös South Parkin tekijöiden menestysmusikaali The Book of Mormonissa seikkaillaan Afrikassa.

Aikanaan Miss Saigonin leviämistä rajoitti vaatimus roolittaa pääosa aasialaistaustaisella näyttelijättärellä. Kun pykälästä luovuttiin, esitys saatiin Helsinkiinkin.

Laatuvaatimusten vuoksi on toistaiseksi haaveeksi jäänyt ainakin Billy Elliot. Sen esiintyjiksi tarvittaisiin lukuisia lapsia, jotka ovat sekä mestarillisia baletti- ja showtanssijoita että osaavat laulaa.

Frankenstein / Kansallisteatteri 9.10.2013

Kolmatta kertaa katsomassa, tällä kertaa Eevan kanssa. Ekasta kerrasta ennakossa kirjoitin tammikuussa ja tokasta kerrasta sitten helmikuussa... Nyt oli paikat parven ekalla rivillä, keskellä. Sali oli täynnä kikattavia koululaisia, mutta ei kuitenkaan ihan täynnä.

Harmi, sillä esitys on visuaalisuudessaan varmaan parasta teatteria Suomessa tänä vuonna.

Mitään muutoksia en huomannut alkuvuoden esityksiin verrattuna. Antti Luusuanniemen tukka oli sliipatumpi kuin aiemmin, eli valahtanut silleen silmille ihanasti niinkuin viimeksi :-)

Musiikki, lavastus, puvustus - kaikki ne toimivat edelleen täysillä.

Mutta samat asiat nyppi nytkin kuin aiemminkin (esim. se liian pieni mökki polttokohtauksessa). Ja porukka puhui kovin hiljaa nytkin, oli hetkittäin vaikea saada selvää... Ja se niiden haudankaivajien mongerrus englanniksi.

Mutta kannatti taas nähdä, sillä on se vaan hieno tarina! Ja toteutus!

Kuvien copyright Kansallisteatteri

Othello / NT Live 7.10.2013

Hah, jossei muusta syystä tule käytyä katsomassa, niin pitää tukea Finnkinoa siitä ilosta että näyttää näitä NT Live esityksiä, myös Tampereella. Onneksi tuo ei suinkaan ole ainoa syy, vaan näytelmä on vaan niin hyvä, että kannattaa nähdä myös uudelleen. Kävin huhtikuussa katsomassa ihan paikan päällä, mutta NT Live on aina hieman eri asia, koska kuvakulmat ja lähikuvat ja muu...

Meitä oli Eevan ja Pekan lisäksi myös Mari, joka oli tullut Jyväskylästä asti. Ennen esitystä syömässä Nanda Devissä, että jaksettiin katsoa sitten Jagon juonimisia :-)

Oli se kyllä vietävän hyvä taaskin. Kun näkee kaiken lähikuvina ja eri suunnista. Rory Kinnear jaksoi mykistää edelleen hienovaraisen juonittelevana Jagona. Adrian Lester on myös toki erinomainen Othello-rukkana joka on liian hyväuskoinen omaksi parhaakseen... Mitäs tuosta nyt muuta. Salissa oli ihan mukavasti ihmisiä, mutta toki lisääkin olisi mahtunut.

Ja kuten NT Live esityksissä pruukaa, nytkin näimme ekstramateriaalia. Sota-asiantuntijana näytelmässä ollut mies jutusti ja kaikkea muuta...

Tässä myös traileri.

Metsäperkele / Helsingin kaupunginteatteri 4.10.2013

Eero Aho.

Eikö siinä ole syytä tarpeeksi käydä katsomassa joku näytelmä?

Ai ei vai?

No, oli Metsäperkele muutenkin kiinnostava... Ensinnäkin se historiallinen aspekti. Mulla ei ollut ihan kauheasti tietoa millainen persoona Serlachius oli. Tai mitkä hänen taustansa olivat ennen paperibisneksiä.

Metsäperkele kertoi Gustaf Serlachiuksen elämästä, perustuen Teemu Keskisarjan kirjaan. Helsingin Kaupunginteatterin suuri lava oli aika täynnänsä, niin ihmisiä kuin myöhemmin tehtaan koneitakin. Ensi-ilta oli jo maaliskuussa, mutta vasta lokakuun alulle sain omaan allakkaan sovitettua. Kari Heiskanen oli ohjausvastuussa ja myös käsikirjoittanut tämän. Liki kolmen tunnin mittainen esitys oli aika hengästyttävä, mutta sen verran tapahtumia oli mukana, ettei se varsinaisesti tuntunut niin pitkältä ajalta.

Koko kaupnginteatterin väki oli valjastettu kyllä tähän, ja varmaan muutama muukin. Pertti Sveholm loisti pääosassa Serlachiuksena. Ensin nuorena yritteliäänä miehenä, ja lopulta vanhana patruunana. Mielestäni oli onnistunut melkoisen hyvin. Gustaf oli äkkipikainen, kovasti kiroileva ja tarvittaessa valmis kaikenlaisiin konsteihin saadakseen haluamansa. Aikamoinen velmu, mutta varmasti myös hankala ja vaativa ja tuntui polttavan itseään loppuun... Aino Seppo oli tämän kaiken kestävä vaimo, joka pysyy miehensä rinnalla melkein kaikissa tämän tempauksissa.

Melkein olin jo unohtanut että Eero Aho oli mukana tässä. Hän oli Alexander Neiglick, viinaan ja naisiin menevä Serlachiuksen ystävä, joka oli tälle apuna monissa eri hankkeissa lakimiehenä. Hieman koomisia ulottuvuuksia saava hahmo, jonka vinkuva ääni oli joko harkittua tai flunssasta johtuvaa :-) Vaatteet olivat dandymäiset ja liikkeet sellaiset töpöttävät. Aho osaa esittää humalaista renttua oikein taitavasti.

Serlachiuksen kollegana ja ystävänä, mutta myöhemmin pahimpana kilpakumppanina Fredrik Idestamina Risto Kaskilahti. Tästä tuli sellainen punainen vaate myöhemmin Gustafille, eli kun Idestam hankki jotain, piti Serlachiuksella olla myös sama, mutta isompana/kalliimpana/parempana.

Herra matkusteli Euroopassakin, ja tutustui siellä esim. Emil Wikströmiin ja Axel Galleniin, joka sittemmin maalasi tästä muotokuvan tehtaalla. Muutenkin elämä oli yhtä reissaamista, ja rahoitusten järjestelyä. Kai se sitten oli sellaista; jatkuvaa vekselien kanssa veivaamista ja kädestä suuhun elämistä. Palkat olivat myöhässä kun ei ollut rahaa maksaa, niin herra perusti oman pankin. Kaikki muu työntekijöillä jo olikin, koulut, kodit, sairaalat, urheiluseurat... Patruuna piti huolen omistaan, vaikka se välillä tekikin tiukkaa.

Gallen-Kallelan maalaus (sitä maalataan näytelmässä)

Vaikka tässä oli ehkä hetkittäin hieman tyhjäkäyntiä, niin tykkäsin silti. Tälläinen massiivinen historiaspektaakkeli, jossa aikajänne on montakymmentä vuotta, niin antaa myös hyvin sitä ajankuvaa ja historiaa, siis mitä tapahtui Suomessa ja paperiteollisuuden alussa ylipäätään. Sattumoisin paperiala on sydäntä lähellä ja sen historia kiinnostaa. Tietenkin vielä kun tapahtumat olivat Tampere/Mänttä akselilla, niin siitä vielä lisäbonus.

Heiskanen on kirjoittanut päähenkilön ympärille melkoisen liudan rooleja, joista osa pohjaa oikeasti eläneisiin henkilöihin, pienempi osa on kokonaan keksittyjä. Vaikka näytelmä vilisee ensivilkaisulla värikkäitä tyyppejä, ei katsoja pääse heihin syvemmin tutustumaan, sen verran raju on ajan riento käsikirjoituksessa ja ohjauksessa. Alice Serlachiuksen (Aino Seppo) ohella vain patruunan "sanchopanza", vapaamieliseen elämään mieltynyt lakimiesveijari Alexander Neiglick (tarua) sekä alkutaipaleen ystävä ja yhtiökumppani, sittemmin vihamies ja kilpailija Fredrik Idestam (totta), saavat vähän syvemmälle menevän hahmotuksen. Muut J. V. Snellmanista lähtien ovat avaralla näyttämöllä enempi piipahtelemassa.

Sinänsä huomioarvoista on, että Eero Aho pääsee rankkojen roolitöiden (muun muassa Hamlet, Heiskasen ohjaus sekin) jälkeen irrottelemaan Neiglickinä läpikoomisessa osassa, ja koomikkona paljon nähty ja kulutettu Risto Kaskilahti taas Idestamina pahiksena. (Demari 27.3.2013).

Eero Aho ja ruutuhousut :-)

Isoa näyttämöä oli hyödynnetty hyvin, ja paperikoneet ja muut tehdasmiljööt olivat näyttäviä ja kuuluvia. Kipinät sinkoilivat ja efektit olivat massiivisia.

Tämmöiset johonkin historialliseen jaksoon tai henkilöön painittuvat tarinat saavat usein mut tarttumaan myös siihen kirjaan mihin teos pohjautuu. Taaskin kävi näin, eli halu lukea lisää Serlachiuksen historiasta jäi kytemään. Ja käsiohjelma on hieno, ja sisältää paljon infoa! Mutta harmittavan tyhjä sali oli, tylsää.


Näytelmäkuvien copyright Helsingin Kaupunginteatteri, maalauksen Serlachius museot

The Addams Family / Tampereen teatteri 3.10.2013

Tämä mustavalkoinen tv-sarja kuului suosikkeihini 80-luvun lopulla kun asuin Australiassa. Vieläkin on tallella kaikki jaksot VHS-kaseteilla. Puhun siis alkuperäisestä 60-luvulla tehdystä The Addams Family sarjasta. Myöhemmin tehtyjä kolmea elokuvaa en ole nähnyt (en jotenkaan halua tärvellä mun mustavalkoisen sarjan täydellisyyttä).

Alunperinhän nää hahmot olivat Charles Addamsin luomia nimettömiä piirroshahmoja pilapiirroksiin...

Mutta joo, aiheesta on sitten tehty musikaalikin, ja se sai ensi-iltansa Tampereella tänä syksynä. Olin katsomassa ennakossa Työviksessä 3.10. ja ihan kelpo paikoillakin vielä. Vanha päänäyttämö oli ehkä vähän pieni tälle, mutta toisaalta se intiimiys oli ehkä ihan hyvä.

Valitettavasti täytyy todeta ettei kyllä ollut mikään mestariteos. Siis joo, jotkut elementit olivat hienoja, mutta musikaalissa olisi kauhean oleellista se musiikki! Nyt se oli latteaa ja tylsää. Paljon lattarirytmejä ja mieleenpainumattomia juttuja. Lyriikat pääsääntöisesti ihan ok, mutta välillä niissäkin tunsin pientä myötähäpeää suomentajan (tai varmaankin jo alkuperäistekstin kirjoittajaa) kohtaan.

Tarina on oikeastaan jatkoa tv-sarjan & leffojen maailmalle. Nyt perheen lapset Wednesday ja Pugsley ovat kasvaneet teineiksi. Wednesday on ihastunut, ja vieläpä ihan tavalliseen poikaan! Siitähän soppa syntyy kun tämä poika perheineen tuodaan kylään Addamsin perheen tykö... Lopuksi kaikki muuttuu hyväksi ja silleen. Tarina erilaisuudesta ja mikä oikeastaan on epänormaalia, ja eikös kaikki, kummallisetkin, ole oikeutettuja onneen. Kuten vaikkapa Fester-eno, joka on rakastunut kuuhun.

Puntti Valtonen ei ole mikään mun suosikki, ja ei edelleenkään tämän Gomez Addamsin roolin jälkeenkään. Sen sijaan Eriikka Väliahde oli henkeäsalpaavan hieno Morticia! Tämä nainen osaa laulaa ja näytellä ja kaikkea muuta, sekä lipua näyttämön halki tiukoissa mustissa vaatteissaan kuin joku meduusa. Aivan mahtava, yksi esityksen valopilkkuja!

Miehitys oli muutenkin aika samanoloinen kun keväällä nähdyssä Next To Normal -musikaalissa (paikkakin sama). Laura Alajääski oli myös pirtsakka Wednesday ja hyvä laulaja myös. Ihanat vaatteet! Jukka Nylund herttainen pikkuveli-Pugsleynä... Tykkäsin myös Juha-Matti Koskelasta poikaystävä Lucasina, sellainen nörttimäinen olemus. Sellainen David Tennant-mainen.

Erikoisroolissa oli lähinnä puhelinyhtiömainoksista tuttu Sami Eerola, mies joka sai roolin luultavasti vain ulkomuotonsa perusteella. Repliikkejä ei ainakaan ole ainuttakaan. Mutta kun ei Suomesta montaa kaapin kokoista miestä löydy. Mies on siis Lurkki (Lurch), tuo perheen zombiemainen hovimestari :-) Pitää vielä mainita yksi mun suosikki TTT:n näyttelijöistä eli Mika Honkanen, joka ei nyt kyllä ollut ihan parhaimmillaan poikaystävän isänä... :-(

Lavastus ja valaistus ansaitsevat erikoiskehut, nimittäin tosi taidokkaat hautausmaat ja Addamsien talo ja kaikki. Talon tapetit ja kolmiulotteisuus ja muut oli loihditti kaikkia kauhukliseitä hyvin hyödyntäen. 4 tanssijaa luurankopuvuissaan ja hienosti hautausmaalla silintereissään soittava bändi The Graveyard Cowboys toimi upeasti.

Mutta tarina oli aika ohkoinen. Ei ollut ehkä niin kauheasti odotuksia, mutta musikaalissa odottaisi olevan jotain tarttuvia biisejäkin, ja sellasta mikä jäisi mieleen.

Oivallista halloween-ajan viihdettä, ja vetää varmaan nuorempiakin katsojia teatteriin. Nyt tätä kirjoittaessani (muutama vko esityksen jälkeen) tulee mieleen että pitäisikö nähdä uudelleen, ja antaa toinen mahdollisuus. Olinko mä liian kriittinen? Sellainen hyvä arjesta irtautumis-hömppä tää oli, ja eikös se ole musikaalien tarkoituskin hieman? Jotain jäi silti puuttumaan.

Kuvien copyright Tampereen työväen teatteri

Ihmisellinen Mies / Tampereen teatteri 1.10.2013