Kärpäset / Tampereen työväen teatteri 23.1.2025

Sirkku Peltolan uusi näytelmä on aina Tapaus. Kärpäset ei ole mikään poikkeus siis. Ensi-illassa yleisö oli haltioitunutta, ja vaikken ole vielä kriitiikkejä lukenut, ei median ja katsojien suitsutus ole jäänyt huomaamatta. Lisäesitykset tälle keväälle ja ensi syksyllekin myivät loppuun hetkessä. Työviksen Eino Salmelaisen näyttämö on sopiva paikka kolmen näyttelijän esitykselle. Ei liian iso eikä liian pieni. Kärpäset oli kyllä aikamoinen runsaudensarvi, ja kokonaisuutena hieno esitys. Pienen ihmisen asialla, kuten monet Peltolan näytelmät tuppaavat olemaan. Silti se ei mennyt omien suosikkieni joukkoon Peltolan runsaasta tuotannosta.

Päähenkilöinä on kaksi veljestä, Kärpäsiä nimeltään. Hyväsydäminen ja leppoisa Kalevi (Aimo Räsänen) on tehnyt bussikuskin ja taulukauppiaan hommia, asustaa vaatimattomasti ja antaa aluksi vähän sellaisen reppanan kuvan. Veljensä Mauri (Martti Suosalo) on kiireinen maailmanmies, oopperalaulaja jota työ kuljettaa metropolista toiseen. Hyvä kun äitinsä hautajaisissa ehtii piipahtamaan. Vaan niin se elämä heittelee että hetken kuluttua veljekset löytävät itsensä Kalevin pienestä asunnosta Maurin sairastuttua, ja glamour ja omaisuus jonnekin kadonneena. Veljekset pohtivat arkeaan, elämää ja Mauri joutuu olemaan toisen hoidettavana. Kuvioihin ui vielä Maurin tytär Puro (Petra Ahola) sekä Kalevin epämääräinen kleptomaanikaveri Hara (Suosalo), jonka kassiin vilahtaa niin kahvitassit kuin tarjottavatkin.

Näyttelijät ovat oivallisessa vedossa. Erityisesti Petra Ahola, joka venyy lukuisiin rooleihin ja myös laulaa ja tanssii huikean hienosti. Duetto kahvilan pöydän kanssa on mahtava! Suosalon Hara oli jopa kiinnostavampi hahmo kuin Mauri.

Kärpäset on aikamoinen runsaudensarvi, siis ihan tyylilajillisesti. Välillä lauletaan oopperaa, välillä vedetään nykytanssin puolelle (Kiitos Reetta-Kaisa Iles koreografioista), sitten on ihan puhdasta slapstick-irrottelua, välillä aika lapsellistakin häröilyä. Tragediaa ja komediaa samassa paketissa. Riemuisaa ja hupsuttelevaa. Katsomossa naurettiin huutonauruakin hetkittäin, kuten vaikka silloin kun Kärpäset jorasivat Sladen Get Down and Get With It:in tahtiin naurettavissa Ponnistuksen verkkareissaan. Mutta ehkä vähemmälläkin olisi pärjätty, nyt välillä oli hengästynyt olo kun kaikkea on vähän liikaa. Kun teksti on hyvä ja sitä esittävä porukka, niin joskus vähemmän on kauniimpaa.

Kyösti Kallion äänisuunnittelu on mainiota ja tarkkaa, eikä varmaan ole ollut mikään ihan helpoin rasti. Hetkittäin Suosalo puhui epäselvästi, että piti ihan pinnistellä että kuuli ja sai selvää (eikä aina ihan saanutkaan). Oopperasta muistuttavat punaiset samettiverhot ja kultaväri muodostavat oivallisen kontrastin Kalevin vaatimattoman keittiön kanssa Pirjo Liiri-Majavan lavastuksessa. Kontrastia on myös Liiri-Majavan puvustuksessa: siinä missä Kalevi on enemmän tuulipukukansan edustaja, on Mauri edustava ja menevä - kunnes joutuu vaippoihin ja verkkareihin. Statuksen putoaminen näkyy hyvin siis vaatteissa. Haran nuhruinen olemus kuvastaa hänen asennettaan yleisemminkin. Yhteiskunta on jakautunut. Mutta Puron sanon: "Nyt on fittiä trikoota!".

Oopperamusiikilla on myös tärkeä roolinsa näytelmän äänimaisemassa.

Mistä Kärpäset sitten kertoo? Ihmiset puhuvat toistensa päälle, kukaan ei tunnu oikeasti kuuntelevan toista. Nämä tyypit ovat kaikki hieman hukassa ja eksyksissä, elämässä ylipäätään ja myös perheenä. Sanailu on taattua Peltolaa, erityisesti nauratti se kohtaus kun Mauri parjaa veljeään agraarisin termein, kuin Tintti-sarjakuvien kapteeni Haddock ikään. Kalevi osoittaa lähimmäisenrakkautta päähänpotkituille, ja kyllä se Maurikin löytää sydämensä tyttärensä myötä. Maurille selviää että ihminen tarvitsee kaveria, ja jotakuta kelle puhua. 

Kaikkihan alkaa veljesten äidin hautajaisista, ja jo siinä lyödään lähtöasetelmat. Yksinäisiä reppanoita molemmat Kärpäset, vaikkakin eri tavoin. Ei se perhekään tunnu Mauria onnelliseksi tekevän, saatikka ympäri maailmaa roolien perässä viipottaminen. Todellinen onni asuu selkeästi ihan muualla. Lapsuuden muistelu, pullasuttuineen ja muineen, on se yhdistävä tekijä johon palata. Maailman melskeistäkin. Hautajaisteemaan palataan toki alun jälkeen myöhemminkin. "Nyt vaan pelistä pois mahdollisimman ekologista reittiä".

Koko näytelmän ajan Kalevi koittaa kertoa enemmän Tšehovin novellista Suru, missä ajuri-Jonalta on kuollut poika. Jonaakaan ei kuuntele kukaan, paitsi lopulta hevonen tallissa eli historia toistaa itseään. Loppuun asti saa jännittää saako Kalevi Jonan tarinaa kerrotuksi kenellekään.

Siitähän se Kärpäset kertoo; ihmisen ikävästä toisen luo, välittämisestä ja kuulluksi tulemisesta. Inhimillisyydestä.

Olisin mielelläni ollut seuraamassa harjoituksia, miten se pokka on näyttelijöillä pitänyt. Muutamia hetkiä oli ensi-illassakin, että sai hieman katsomossa jännittää että pysyykö lavalla paketti kasassa, vai kuullaanko samanlaisia tyrskähdyksiä kuin katsomossakin. 

Vaikka Kärpästen parissa mainiosti 2,5 tuntia viihtyikin, niin ei tullut sellaista oloa että haluan nähdä tämän uudelleen. Ehkä pituudesta olisi voinut tiivistää hieman (minua ei takaumakohtaus mummolasta oikeastaan edes naurattanut, siis se missä veljekset surrasivat kärpäsinä). Vaikka Peltolan näytelmissä on usein yhtenäinen teema pienestä ihmisestä, niin osaa hän uusiutua ja muuntua myös. Toisaalta on näitä pienimuotoisia muutaman näyttelijän tuotantoja, ja sitten on isompaa kuten vaikkapa Patukkaooppera tai Momentum 1900. Jos pitäisi pakon edessä valita, ottaisin varmaan nämä pienemmät ja intiimimmät.

Nyt ei voi oikein sanoa että menkää katsomaan, toki jos saatte lipun jostain niin onhan se uusi Peltola aina Tapaus. Ehkäpä saamme lisää näytöksiä keväälle 2026?

Kuvien copyright: Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mummun saappaassa soi fox / Tampereen työväen teatteri 14.9.2024

Mummun saappaassa soi fox on Sirkku Peltolan vanha näytelmä, joka on katsojien riemuksi tullut taas Tampereelle katsottavaksi. Alunperin sitä esitettiin Työviksellä 2000-luvun alussa, ja se on kiertänyt ympäri ämpäri Suomenmaata vuosikaudet. Näin sen Riihimäen teatterissa 2016 ja Tampereen Komediateatterissa 2020. Tämä versio on Komediateatterin versiosta muokattu, näyttelijäkaartikin on pitkälti sama. 

Sirkku Peltolan ohjauksessa upea näyttelijänelikko syttyy loistamaan. Aimo Räsänen perheen isänä, Miia Selin äitinä sekä Marika Heiskanen teini-ikäisenä tyttärenä ja poliisina ja Tuukka Huttunen 8-vuotiaana Tarmo-poikana sekä tämän opettajana. Ihan tavattoman tarkkaa ja taitavaa työtä kaikilta, ei voi kun ihailla. Hannu Lindholmin lavastuksen keskellä on perheen omakotitalon nuhjuinen sohva, jossa lomautettu isä viettää päivät pitkät, telkkaria katsellen. Eletään vuotta 1999, mutta näytelmän teemat ovat ihan tätä päivää. Koulu- ja työpaikkakiusaaminen, lomautus ja siitä seuraava arjen niukkuus, kommunikointiongelmat vanhempien ja lasten välillä... 

Näytelmä on samalla ihan hillittömän hauska ja todella surullinen. Ei meinaa ihan pokka pitää näyttelijöilläkään, ja siitä yleisössä riemu repeää. Peltola osaa kirjoittaa pienen, tavallisen ihmisen arjesta niin osuvasti ja taitavasti ettei Suomessa kukaan. Jokainen tuntee tämmöisiä tyyppejä mitä lavalla nähdään. Valjuihin väreihin puettu perhe sulautuisi tapettiin ellei Janita-tyttärellä olisi niin punaista tukkaa. Kaisa Savolaisen puvustus on ehtaa ysäriä, Janitan napapaitaa myöten. Nostalgia on iso valtti tätä katsoessa. 

Mummon kasikympppiset ovat tulossa, niitä vatvovaan pitkä tovi, kuka sinne tulee tai ei tule, mitä ostetaan. Arjen "kiireissä" unohtuvat koko kekkerit, ja sitten onkin liian myöhäistä. Tämä kuvastaa oikeastaan kaikkea: puhetta piisaa ja menneitä muistellaan, mutta todellisuus on hämärtynyt johonkin ihan taustalle. Kumpikaan ei huomaa että Tarmo-poika on yksinäinen ja kiusattu, pakenee kirjoihin ja potkii palloa mielikuvitusystävän kanssa. Tai sitä että Janitalla on poikaystävä, saatikka että tämä eräänä päivänä putoaa heidän yläkerran ikkunastaan. Vanhemmat ovat niin syvällä omassa kuplassaan että ulkomaailman on sinne vaikea ulottua. Vasta poliisin ja Tarmon opettajan vierailut saavat aikaan jotain reaktiota, ja sekin unohtuu kaikenlaisten peräkärrykeskustelujen alle. Ja opettaja-ressukin tulee jyrätyksi, kunnes hänessä ratkeaa pato. Tämä romahdus on muuten huikeaa näyttelijäntyötä Tuukka Huttuselta, bravo!

Vanhemmat ovat jotenkin reppanoita, avuttomia ja kädettömiä. Silti varmaan ihan hyvää tarkoittavia. "Ollaan oltu saatavilla" - tähän isän tokaisuun kiteytyy kaikki. Juu, niin ehkä ollaan, mutta silti ihan pihalla elämästä ylipäätään ja lasten elämästä erityisesti.

Mummun saappaassa soi fox on sellaista ihanaa perusteatteria mitä katsoessa saa itkeä ja nauraa, kokea tunteita laidasta laitaan. Ei tämä maailmaa mullista, mutta tarjoaa reiluksi kahdeksi tunniksi hienon teatterielämyksen. Suosittelen, muillekin kuin Peltolan faneille. Esityksiä on joulukuun puoliväliin asti.

Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Karavaanari - kaikkien kaveri / Pyynikin kesäteatteri 12.6.2024

Muutaman vuoden tauon jälkeen löydän itseni taas Pyynikin kesäteatterin perinteisestä katsomosta. Tällä kertaa sinne minut houkutteli Heikki Syrjä ja Riku Suokas, tai tarkemmin sanottuna heidän uusi kesäteatterikappaleensa Karavaanari - kaikkien kaveri. Vaikken todellakaan ole karavaanari, en heidän ystävänsä, eikä ole mitään muutakaan sidettä koko sakkiin... Mutta toisaalta, Syrjä & Suokas on onnistunut luomaan legendaarisen Vuonna 85 -musikaalin sekä sen moninaiset spin off -jutut. Toki paljon muutakin, mutta omalla asteikollani ei mitään lähellekään tuota yltävää. Siispä Pyynikille!

Karavaanari on "kaikkia" hauskuuttava sketsikomedia, missä juonella ei ole suurensuurta merkitystä.  Matkailuautolla ajellaan, karavaanarielämää vietetään ja siinä sivussa paetaan poliisia ja vähän rakastutaankin. Ja laulaa luikautellaan. Kaikki alkaa siitä kun itsekeskeinen näyttelijä Mikko Aarnela (Lari Halme) osuu vahingossa kylmäverisen teloituksen todistajaksi, ja joutuu pakenemaan murhaajia. Jotka osoittautuvatkin korruptoituneiksi poliiseiksi. 

Pakomenopeliksi valikoituu (taas sattuman oikusta) matkailuauto, jonka omistajan poliisit myös ampuvat. Ja kas, siitä alkaakin sitten takaa-ajo halki suvisen Suomen. Aarnela ei ole aluksi kauhean katu-uskottava karavaanari, mutta ilmiömäisillä näyttelijäntaidoillaan soluttautuu piireihin. Sopeutumisessa auttaa hehkeä YH-äiti Krista (Karoliina Vanne) ja tämän jurottava teini-ikäinen tytär Aamu (Carola Halme).

Ohjauksesta vastaava Suokas ottaa ilon irti näistä tyypeistä. Ja kuten odottaa sopii, karavaanareissa on monenlaista hahmoa. Ester (Marika Heiskanen) hössöttää ja kokkaa siipalleen Väinölle (Matti Nieminen). Porukan johtaja Reino (Heikki Hela) on rauhaa rakastava ja maltillinen kun taas Arto (Jari Ahola) on kuumakalle joka turvautuisi mieluiten suoraan toimintaan. Karavaanarien Eldorado ja heille luvattu ikuinen onnela eli Jumaltenranta on nimittäin uhattuna. Muutama mutka tässäkin toki on, mutta onneksi paikalla on Aarnela näyttelijätaitoineen. Välillä ehditään kyllä viettämään fiestaa tai muuten vaan kekkaloimaan kukkaseppeleissä.

Sekopäinen poliisikaksikko Anneli (Kaisa Hela) ja Jessica (Miia Selin) ovat molemmat aika hurjia tyyppejä, ja tuovat rutkasti lisää kierroksia ja huumoria esitykseen. Mutta tarttee sanoa että niin hyviä kun muut ovatkin, on Aimo Räsänen ehdottomasti show'n kunkku. Hän tekee pienet roolit polkupyöräpoliisina, Parasite Corporationin edustajana ja karavaanarina, mutta illan huikein roolisuoritus on ehdottomasti Influensseri. Merkkilippiksessään, isossa neulepaidassaan, liehuvissa kutreissaan ja kultakäädyissään tämä aina väärään aikaan paikalle hiihtelevä heppu on ihan huikea! 

Nokian Etunäyttämön tutut näyttelijät täydentävät karavaanarien porukan, joten aikamoista vilinää Pyynikin puskissa nähdään. 

Kaiken lomaan kuullaan suomi-iskelmänumeroita, joita vaihtelevalla menestyksellä karavaanarit ja vähän muutkin tulkitsevat. On PMMP:n Rusketusraidat bossanova (?) sovituksella, ja lopuksi toki se aivan kammottava Samuli Edelmannin Karavaanari-renkutus. Olisi tämä ollut ehkä parempi ilman niitä, mutta kenties pienet laulunluritukset kuuluvat kesäteatteriin? Niina Alitalolle kiitos sovituksesta ja laulujen harjoittamisesta. 

Monenlaisia salaseuramaisia kulttimenojakin pääsemme todistamaan, sinänsä hupaisaa mutta. Tämän nähtyäni pidän kyllä karavanaareita entistäkin oudompana sakkina, ettei ainakaan ennakkoluulot vähentyneet. Mietin sitä että onko esityksen tarkoitus olla kunnianosoitus karavaanareille, vai tehdä pilkkaa heistä. Vai olla ihan vaan hauskaa kesäteatteria, vailla sen suurempia tarkoituksia.

No mutta, koska ollaan Pyynikin upeissa maisemissa niin sen kummempia lavasteita ei juuri tarvita. Antti Lauttamäki ja Emmi Niittymäki ovat kuitenkin tehneet Jumaltenrannan ja vähän muuta pientä lavastushommaa paikalle. Isossa roolissa ovat Marjaana Mutasen puvustus sekä kampaukset ja maskit. Erityisesti poliisikaksikon neonväriset kasarivetimet ja jo mainittu Influensserin asuste on nappisuoritus. Muutenhan karavaanarit pukeutuvat melko rennosti ja kesäfiiliksellä.

Näppärää sanailua, vauhdikasta kaahailua, Lari Halmeen monipuolisia koomikontaitoja ja paljon sellaista kevyttä tamperelaisia kulttuuripiirejä lipovia vitsejä ja heittoja. Siinä ehkä esitys pähkinänkuoressa. Kevyttä viihdettä ja uskon että ainakin karavaanarit viihtyvät katsomossa. Erikseen pitää mainita katsomon uusitut penkit, eli nyt on jokaisella selkeästi numeroitu oma penkki, ei tartte enää miettiä kuinka leveellä tai kapealla istuu.

Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Reikäleipä / Tampereen työväen teatteri 5.10.2023

Haa, Kotaloiden saaga saa jatkoa! Sirkku Peltolan luoma legendaarinen perhe suorittaa comebackin, jo viidennen sellaisen. Se tarina mikä alkoi Suomenhevosesta, jatkui Yksiöön en äitee ota:lla, siitä Lämminveristen kautta Hevosten keinuun saa nyt jatkoa, kun Reikäleipä sai ensi-iltansa lokakuun alussa. Mahtavaa! Ja kyllä he ovatkin ennallaan, vaikka monta kokemusta onkin takana, niin Suomessa kuin ulkomaillakin. 

Nyt Kotalat ovat asettuneet hieman rapistuneeseen omakotitaloon, kerrostalolähiön ja sen ostarin kupeeseen, suon katveseen. Aili (Tuire Salenius) pukeutuu edelleen mauttomasti ja sietää kärsivällisesti kotiin jämähtäneitä keski-ikäisiä lapsiaan. Kaitsu (Aimo Räsänen) on edelleen mustiin pukeutuva ja Motörheadia kuunteleva aikamiespoika, jolla meinaa lähteä mopo käsistä kerran jos toisenkin, ja yleensä kaikki päättyy kaaokseen ja tragediaan. 

Ja sitten on vielä tytär Jaana (Miia Selin) joka ikävöi toisella puolella maailmaa asuvaa Tiikeri-tytärtään ja hankkii elantonsa (itse asiassa koko perheen elannon) someinfluensserina. Ja sitten on tottakai monettakohan kertaa henkiin herännyt Äitee (Ola Tuominen) joka asuu koronan jäljiltä pihalle parkkeeratussa Ladassa. Koska rauha ja yksinäisyys on satavuotiaalle entistä tärkeämpää.

Tapahtumat alkavat vyörytä eteenpäin kun vanhasta saunasta yllättäen löytyy lasten isä ja Ailin eksä Lassi (Mika Honkanen), jolla on reistailevat jalat ja muutenkin asiat toisen avioeron jälkeen retuperällä. Lassi ja Kaitsu kehittelevät uutta tuottavaa bisnestä (tottakai) ja ongelmiahan siitä seuraa. Kaiken sen lomassa ehditään kuulla perheen kuulumisia ja paljon Äiteen elämänviisauksia. 

Välillä pyöräillään kioskille, jossa Anna Kuusamon, Jyrki Mänttärin ja Saska Pulkkisen esittämät kolme vanhusta seuraavat raveja ja lottoavat, myyvät porakoneita. Ja houkuttelevat Kotalan helposti ylipuhuttavia miehiä mieron tielle. Miten mulle niin tuli mieleen Macbethin noidat näistä? Omaa etuaan tavoittelevia ja aika sutkeja tyyppejä, kumpikin poppoo.

Teksti on tuttua ja turvallista Peltolaa. Terävää kriitiikkiä ja kommentointia nykymaailmanmenosta, lämmintä inhimillisyyttä ja pienen ihmisen puolella olemista. Varsinkin Äiteellä on paljonkin tärkeää sanottavaa asioista, häntä kannattaa kuunnella tarkalla korvalla. Välillä tuntuu että Äitee on ainoa tolkun ihminen koko perheessä.

Tekstissä on myös paljon viittauksia aiempaan neljään näytelmään ja niiden henkilöihin, mutta Reikäleipä toimii kyllä aivan loistavasti vaikkei olisi niistä nähnyt ainuttakaan. Makuasia on tykkääkö siitä kun neljättä seinää rikotaan ja näyttelijät ovat omina itseinään lavalla. Mikä todellakin on toden ja fiktion suhde näyttelijäntyössä. Mutta aika näppärästi Kaitsu saa siten Äiteeltä nimmarin tärkeään paperiin...

Sanomattakin on selvää että pidin tästä kovasti. Kukapa nyt voisi olla pitämättä Peltolan tekstistä ja näistä tyypeistä. On riemastuttavaa miten samat näyttelijät solahtavat tuttuihin hahmoihinsa taas. Lassin väräjävällä äänellä esittämä Muuttuvat laulut, jonka sanat sopivat kyllä Kotaloihin erittäin mainiosti. Yksi seikka mikä herätti suurta hämmästystä (ja riemua) katsojissa oli Kaitsun huikea tietämys porakoneista! 

Aili muistelee nuoruuttaan KOM-teatterin Porvari nukkuu huonosti LP-levyn kanssa, ja pääsemme kurkistamaan 70-luvun Kintuan nuorten aktiivien toimintaan ihan lähemmältikin. Ja miten upea Oppimisen ylistys, farkkunelikon esittämänä, huh!

Hannu Lindholmin lavastus nojaa taitavasti toteutettuihin tulosteisiin. Niin Kotaloiden mörskä kuin lähiökerrostalot valokyltteineen on kaikki kaksiulotteisia, mutta kovin autenttisen näköisiä. Lavan keskellä on omakotitalon sisus, keittiönurkkaus ja puusohva. Ja sitten kioski ja Äiteen Lada. Marjaana Mutasen puvustus sekä kampaukset ja maskit noudattavat Kotaloiden tuttua estetiikkaa tarkasti. Vanhustrion linnunpelättimäiset asut ovat oivaltavat. Kaiken täydentää Kyösti Kallion äänisuunnittelu ja TJ Mäkisen valot. A-luokan teatteria, kuten vaan tämä Peltolan luottotiimi sen osaa tehdä.

Kotalan naiset pysyvät ja jäävät, kun miehet sössivät kaiken ja poistuvat takavasemmalle. Äitee vielä lopuksi muistuttaa naurun tärkeydestä ja sen tallessa pitämisestä. Loppu on surullisen karhea, tietenkin. Silti pieni toivonkipinä jää Äiteen sanoista sydämeen. En tiedä palaavatko Kotalat enää lavalle, mutta toivottavasti väliajalla ideoimamme Kotala Festivaali joskus toteutuisi. Kaikki 5 näytelmää samaan syssyyn, oispa ihanaa! Sitä odotellessa kannattaa käydä katsomassa Reikäleipä.

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Levätkää rauhassa, komisario Palmu / Tampereen komediateatteri 15.9.2021

Kun Mika Waltari kuoli vuonna 1979, ei mitenkään yllättäen siihen loppui samalla myös hänen kirjallinen tuotantonsa. Mukaanlukien rakastetut komisario Palmu -romaanit. Vaan joskus todellisuus on tarua ihmeellisempää. Keskeneräinen elokuvakäsikirjoitus muokkaantui tyttärenpojan Joel Elstelän käsissä näytelmäksi kymmeniä vuosia myöhemmin. Ja lopulta syyskuussa 2021 pääsimme nauttimaan työn hedelmistä Tampereen komediateatterissa. Panu Raipian ohjaama Levätkää rauhassa, komisario Palmu on täysipainoinen Palmu-tulkinta. Kaikki ne tutut elementit ovat mukana: nasevaa sanailua, huumoria, nopeita tilanteita, kirjava henkilögalleria ja toimiva juoni. Kerrassaan riemullista katsoa tuttujen tyyppien menoa ihkauudessa näytelmässä. 

Esitys alkaa dramaattisesti. Palmua on ammuttu; Kokki (Risto Korhonen) ja Virta (Mikko Vaismaa) ovat järkyttyneitä. Palaamme takaisin tapahtumaketjun alkuun, Palmun eläkkeellelähtöjuhliin Kämpiin. Maljoja nostetaan, Kokki lauraa luikauttaa Silmät tummat kuin yö (näytelmässä on muutenkin paljon pieniä silmäniskuja vanhoihin Palmu-juttuihin ja elokuvien näyttelijöihin) ja tunnelma on haikean riehakas. Naapuripöydän taiteilijaseuruetta häiritsee eläkejuhlat. Näin pääsemme näppärästi tutustumaan pröystäilevään taiteilija Lautanterään (Jere Riihinen) ja hänen tulevaan Macbeth-tuotantoonsa. Suureksi ilokseni näemme myöhemmin myös otteita tästä Macbethistä (ja voi himpura kun haluaisin nähdä sen ihan kokonaan) ja se liittyykin aika olennaisesti juoneen. 

Tällä kertaa näemme Palmun isoissa saappaissa tamperelaisen mestarin eli Aimo Räsäsen. Palmu on mörisevä mörökölli ja Amin tapa tyypitellä tätä on suvereeni ja taitava. Palmu on jonkunlainen karikatyyri ja ehkä hänessä on paljon mihin näyttelijänä tarttua. Ensimmäistä kertaa mieleeni putkahti myös yhtäläisyydet (lähinnä ulkoiset) Charlie Chaplinin ja Palmun välillä.

Juoni puksuttaa eteenpäin kuin juna ja katsoja istuu kyydissä, ja ainakin minun tapauksessani hykertelee, hymyilee, nyökkäilee ja nauttii. Ihanat mykkäelokuvajaksot! Mikä hahmokavalkadi! Murhaa selvitellään - ja tottakai Palmu sekaantuu tutkimuksiin, pitäähän vanhuksilla olla virikkeitä kuten Kokki toteaa. Äksyilevä maisteri Lautander (Kake Aunesneva), hurmaava neiti Lumme (Saara Pohjoismäki), asioita salaileva emännöitsijä Johansson (Anna Haaranen), ketku rakennusurakoitsija Sipponen (Aku Sajakorpi), epävarma tohtori Saksinen (Ari Myllyselkä) ja vielä tuomari Luste (Jarmo Perälä). 

Kuka heistä on syyllinen, koska kaikilla vaikuttaisi olevan motiivi ja ehkäpä mahdollisuuskin. Agatha Christiemäiseen tapaan Palmu kokoaa lopuksi kaikki yhteen ja selvittää tapauksen. Hetkinen, vai selvittääkö? Ja vietetäänkö lopussa myös Palmun hautajaisia? Juonenkäänteitä siis piisaa. Yksityiskohtiin en mene koska Palmu itse kielsi. Kyllä tämä pitää kokea ihan itse. 

Oskari Löytösen lavastus on näppärä ja muuntaumiskykyinen ja Kaisa Savolaisen puvut oikein passeleita. Varsinkin ne Macbeth-asut, herramunremppeet! Monenlaisista ääniefekteistä ja äänisuunnittelusta iso kiitos Janne Pärnäselle.

Monia hienoja roolitöitä lavalla nähdään, mutta kyllä Jere Riihisen yliampuva teatraalinen Lautanterä varasti show'n aina ilmestyessään estradille. Huikeaa näyttelijäntyötä! Ja lisäksi oli kerrassaan mahtavaa nähdä taas Risto Korhosta lavalla; tälle sopi Kokin rooli kuin nenä päähän. Myös Saara Pohjoismäki oli raikas ja taitava, minulle uusi tuttavuus.

En oikein tiedä mitä odotin "uudelta" Palmulta, mutta iloisesti sain yllättyä. Tämä on oikeasti todella toimiva esitys eikä mikään jämäpaloista kasaan kursittu raajarikko. Mikä on Waltarin kynästä ja mikä Elstelän, onko sillä lopulta mitään väliäkään. Hienoa että tämä on vihdoin saatettu valmiiksi ja lavalle. Nautinnollinen teatteri-ilta!

      

Levätkää rauhassa, komisario Palmu on samalla myös Tampereen komediateatterin 30-vuotisjuhlanäytelmä. Esityksen lopuksi näimme onnittelutervehdyksiä ja muistamisia. Moni teatterialan ihminen, jolla on ollut siteitä Komediateatteriin, palkittiin Suomen Teatterijärjestöjen keskusliiton ansiomerkeillä. Onnea vetreä kolmekymppinen, ja malja seuraaville vuosikymmenille.

Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mummun saappaassa soi fox / Tampereen komediateatteri 24.10.2020

Olen nähnyt tämän Sirkku Peltolan hieman vanhemman näytelmän Mummun saappaassa soi fox (2001) neljä vuotta sitten Riihimäen teatterissa, ja teksti teki vaikutuksen. Siispä ilman muuta katsomaan kun se nyt tuli taas Tampereelle, kirjoittajan itsensä ohjaamana ja upean näyttelijäjoukon esittämänä. Tämä on samaan aikaan haikea perhetragedia että hersyvä komedia.

Näytelmä tapahtuu vuonna 1999, mutta Peltola ei halunnut päivittää tekstiä tähän aikaan. Niinpä moni asia kuulostaa korviin aikansa eläneeltä, mutta samalla jotenkin niin nostalgiselta. Eletään vielä markka-aikaa, asioidaan Tiimarissa ja Aholaidassa, levitetään leivän päälle Voimariinia, päällystetään hyllypaperilla kaapiston hyllyjä (tai saattaahan moni tehdä näin vieläkin). Mutta on niin paljon niitä juttuja mitkä ovat ihan tätä päivää. Perheen isän Veinin lomautus, vanhempien avuttomuus lastensa kanssa, perheen kommunikointiongelmat, koulukiusaaminen... Siinä mielessä hyvin ajaton näytelmä.

 

 

Perheessä on siis paljon sohvalla istuva Veini (Aimo Räsänen), hiirulaismainen kioskimyyjänä raatava äiti Moonika (Miia Selin), 17-vuotias kapinoiva ja maailmantuskaa poteva tytär Janita (Marika Heiskanen) sekä 8-vuotias taiteista kiinnostunut poika Tarmo (Leevi Rauhalahti). Vanhemmat ovat hyvää tarkoittavia, mutta täysin pihalla mitä lapsille oikeasti kuuluu ja tapahtuu. Kommunikointi on pinnallista ja hössöttävää, ja vaikka ulkopuolisetkin puuttuvat lasten asioihin, niin vanhemmat vaan muistelevat omia lapsuusjuttujaan ja höpisevät omiaan. Vanhemmuus on yhtälailla hukassa kuin elämäkin. Selvästi he tykkäävät toisistaan ja lapsistaan, mutta vailla ymmärrystä elämän realiteeteistä.

Valjunvärisessä rintamamiestalomiljöössä asuu perhe jolta on elämän eväät kadonneet jonnekin. Ei meidän poika ja ei meidän perheessä -argumentit kuulostavat aika ahdistavilta. Miksi nämä vanhemmat, vaikka kuinka paljon puhuvat, eivät puhu oikeista asioista? Miten voi olla niin vaikea uskoa ettei pojalla ole kavereita ja että tätä kiusataan? Sitten sitä pohditaan missä näitä ongelmanuoria oikein kasvaa - no jospa katsoisit Veini vaikka peiliin. Ihan vihaksi melkein pistää tämä vanhempien avuttomuus! Tunteisiin menee siis eli hyvän näytelmän merkki sekin.

Ja kun tytär noin vain ilmoittaa muuttavansa poikaystävän luo (siis ovella mennessään makuupussin kanssa ulos), niin äiti tuputtaa mukaan pöytäliinoja ja omenoita. Ehkä tämä on sellainen perisuomalainen reaktio. Kun ei osata sanoin kertoa välittämisestä niin koitetaan edes teoilla.

 

Hannu Lindholmin lavastus on hailakka ja aneeminen, kuvastaen hyvin koko tätä porukkaa. Tytär Janitan leiskuvanpunainen tukka on ainoa väriläikkä koko näyttämökuvassa. Rintamamiestalon valokuva taustalla sulautuu orgaanisesti kalliorinteen kautta keittiö/olohuoneeseen. Teksti on elämänmakuista ja todentuntuista, ja siten siis hyvin sirkkupeltosmaista. Samaan aikaan pakahduttavaa ja hersyvän hauskaa. Kaisa Savolaisen puvut ovat sopivan ysäriä (kuten myös Shakiran ja TikTakin biisit) ja sopivan valjuja tälle perheelle.

Näyttelijät ovat hyviä, tottakai. Aimo Räsänen on aina varma valinta, ja tuttuja maneereita katsoessa tulee turvallinen olo. Tasaisen hyvä ja juuri sellainen mitä odottaakin näkevänsä. Toisaalta se hieman ehkä ärsyttääkin, onko hän liian tuttu ja turvallinen? Miia Selin tekee tosi hienon roolityön vaisun ja alistuneen äidin roolissa. Upean suorastaan. Parin välillä on kemiaa ja lämpöä, Veini ja Moonika ovat hitsautuneet hyvin yhteen. Välillä kipinät sinkoavat, mutta sitten taas syödään appelsiineja yhdessä. Marika Heiskasen joraukset ja ahdistumiset ovat teinikäytöksen ytimessä. Tuukka Huttunen on liikuttava (liikunnallinen myös) opettaja, joka kokee romahduksen sohvalla sekä jämäkkä poliisi, jota mökin rakennushommat taitavat kiinnostaa sittenkin enemmän kuin huumekaupat. Opettaja tuo esille hyvin miten työyhteisöissäkin kiusataan ja miten vähän asiat ovat kouluyhteisössäkin muuttuneet parinkymmenen vuoden aikana.

Niin paljon turhaa puhetta, niin vähän oikeaa välittämistä. Ehkä siinä on kiteytettynä tämän perheen ongelma. 

 

Mutta tämä on silti ihana näytelmä katsoa! Ei ihme että esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä järjestään.

Ainoa mikä jäi harmittamaan oli oman rivin päädyssä, siellä ei-käytävän-päässä, istuva mieshenkilö, jolla oli niin kiire väliajalle että halusi tunkea käytävälle ohitsemme. Sanoin että etkö näe että täältä poistutaan rivi kerrallaan, henkilökunnan ohjeistuksessa ja katsomosta takaapäin aloittaen. Mies ryysi silti ohitse, ennenkuin ehdin seisten antamaan tietä - ja jäi jumiin keskikäytävälle. Naispuoleinen seuralaisensa odotti fiksumpana omaa vuoroaan, kuten me kaikki muutkin. Toivottavasti hän antoi moukkamiehelleen palautetta (koska kuuli varmasti omat kommenttini aiheesta kävellessämme peräkkäin ulos katsomosta, mieshän kiiruhti edellämme). No, ehkä tyypillä oli vaan kiire vaikka vessaan, ajatellaan näin, niin ei ärsytä niin paljon. Käytöstavat (tai tässä tapauksessa niiden puute) oikein korostuvat näin korona-aikana.

 

Valokuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä / Tampereen työväen teatteri 22.9.2020

Kirjailija Tuomas Kyrö loi Mielensäpahoittaja-hahmon vuonna 2010 ja ensiesiintymisensä teatterissa tyyppi sai 2012. Tampereelle Työvikseen hän rantautui keväällä 2013, silloin Esko Roineen esittämänä. Kolme vuotta sitten nähtiin Työviksen suurella näyttämöllä massiivinen Suomi 100-teemainen Mielensäpahoittajan Suomi. Mielensäpahoittajan "uraan" on mahtunut lukuisa määrä niin ammatti- kuin harrastelijateatterien erilaisia esityksiä, elokuvista puhumattakaan. En tiedä miksi, mutta koko yrmyilevä ukkohahmo ei ole minuun pahemmin iskenyt. Sen sijaan hyvin tehtyä teatteria sitä jaksaa aina katsoa. Huonoa ei niinkään.

En osaa edes sanoa kumpaan kategoriaan Työviksessä ensi-iltansa saanut Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä kuuluu. Tuli hetkittäin tunne että kannattaako kuollutta hevosta enää ruoskia, onko aika ajanut koko Mielensäpahoittaja-hahmon ohi kymmenessä vuodessa?

Esitys tarjoili kyllä monia nauruja ja hauskoja kohtia, mutta myös kuluneita ja kliseisiä höpötyksiä ja muka-hauskoja tilanteita. Nooh, kaikki alkaa siitä kun pojat ovat menneet myymään yrmyn isänsä auton. Mitäpä sitä kortiton pappa vanhalla Escortilla enää tekee. Mutta hulvattomassa lääkärintarkastusosiossa (Aimo Räsänen lääkärinä) mies saa kuin saakin korttinsa hyllyltä, ja autohan se on sitten saatava. Sopivan tuttu menopeli (vuoden 72 malli, punainen Ford Escort) löytyy Saksasta, joten metsärahoja mukaan ja menoksi. Matkaa näytelmässä taitetaan niin lentäen, laivalla kuin Ferrarillakin, kaikki visusti katsojan mielikuvissa, koska näyttämöllä ei kauheasti rekvisiittaa nähdä. Perttu Sinervon lavastuksessa vähän on enemmän, ja autojen identiteettikin on ratkaistu hienosti tuoleilla.

Nooh, Saksassa huumoria revitään tietenkin escort-sanan kaksoismerkityksestä (googlaa jos et tiedä) ja siten Mielensäpahoittaja päätyy ilotaloon (Räsäsen prostituoitu on huima roolisuoritus) ja menettää rahansa, ja tapaa monitaitoisen puolalaisen siivoojan ja monen mutkan kautta ökyrikkaan sikailevan veljensä Tarmon. Ja kaikenlaista muuta. Vajaaseen kahden tunnin esitykseen saadaan kyllä paljon rönsyjä ja mutkia matkaan. Loppu on kuitenkin kummallisen töksähtävä.

Katri Innanmaan puvustuksesta bonusmaininta berliiniläisprostituodun aamutakille!

Esko Roine on vallan pätevä Mielensäpahoittaja ikonisessa karvareuhkassaan. Miia Selin tekee tukun rooleja miniästä ja vierustoveriinsa tuskastuvaan lentokonematkustajaan. Show'n kyllä silti varastaa sen ohjaaja Aimo Räsänen. Umberto Marcato (!) on halpalentoyhtiön monitoimimies ja sitten on kehopositiivinen Tarmo-veli ja vaikka ties mitä. Virtuoosimaista heittäytymistä räsäsmäiseen tyyliin. Huikea on viinikohtaus lentokoneessa (Huttunen!).

Työviksestä viime syksynä eläköitynyt dramaturgi Seija Holma on näytelmän dramatisoinut Kyrön kirjan pohjalta. Minulle jäi vaikutelma irtonaisista osioista tai kohtauksista mitkä on vaan aseteltu kronologiseen jonoon. Ehkä tämä oli vain ensi-illan jäykkyyttä ja esitys paranee ajan kanssa. Välillä meinasi iskeä tylsyys.

Suosittelen tätä kaikille Mielensäpahoittajan ystäville.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Karvas pala / Tampereen työväen teatteri 21.1.2020

Nyt kyllä pisteet Työvikselle näytelmän supernopeasta hankinnasta Suomeen! Esitys sai ensi-iltansa Lontoossa viime vuoden kesäkuussa, ja nyt jo Suomessa. David Mametin kirjoittama ja Michael Baranin suomentama Karvas pala (Bitter Wheat) on mitä ajankohtaisin näytelmä. Edelleen vellova #metoo ja juuri alkanut Trumpin oikeudenkäynti, tapaus Veijo Baltzar ja puhumattakaan vallan väärinkäytöstä tyttöjen muodostelmaluistelun parissa. Hieno ajoitus myös siinä mielessä.

Milko Lehto ohjaa kaksituntisen ja aika tiivistunnelmaisen esityksen. Ensimmäinen näytös luo taustaa ja on ehkä hieman liian laahaava ja runsaspuheinen, mutta toisessa pistetäänkin sitten isompi vaihde päälle. Kaiken keskiössä on iljettävän niljakas elokuvatuottaja Barney Fein (Aimo Räsänen), joka puhuu enemmän kuin kuuntelee, valehtelee, vääristelee, ja kaikkia keinoja kaihtamatta pyrkii eteenpäin elämässä. Kaikkien muiden kustannuksella.

Räsänen on roolissaan aivan pistämätön. Kaikki hänen omat maneerinsa sopivat Feinille kuin nyrkki silmään. Mies on niin öky-öykkäri ettei kukaan, mutta silti nyyhkii ettei saa pientäkään rippusta inhimillistä lämpöä (tai "aitoa hyväksyntää") koska on lihava. Räsänen piirtää Feinistä kaikkia manipuloivan ihmisen "En mä mitään myy, mä manipuloin prosessia" joka tietää hyvin tarkkaan mitä tekee. Ja toisaalta, hetkittäin hömelönkin vaikutelman, sisimmässään epävarman juutalaisen mattokauppiaan. Fein osaa valehdella, ennenkaikkea varmaan itselleen. Ehkä hän oikeasti kuvitteleekin tekevän asioita maailmanrauhan hyväksi ja arvostavansa naisia? Hän vertaa itseään niin Napoleoniin kuin Hitleriinkin (mutta hyväntahtoisempaan) ja näkee itsensä uhrina. Voi hyvät hyssykät sentään!

Räsäsen raivokohtaukset ovat kyllä typerryttävän hienoa katsottavaa! Onneksi en istu eturivissä, koska siinä voisi olla jo hetkittäin pelottavaa. Ainoa mikä hieman paikoitellen häiritsi oli epäselvä puhe välillä. Kuului rooliin kyllä, mutta riville 9 asti ei aina kaikki kuulunut. Tai ei saanut selvää.

Katsomossa on enimmäkseen aika tyrmistynyt hiljaisuus, vain muutama hermostunut hihitys kuuluu silloin tällöin, yhdet vaisut väliaplodit. Onhan näytelmässä komediallisia elementtejä, mutta enemmän kai tulee vaivautunut olo. Katsojat eivät tunnu viihtyvän. Tulee hieman sellainen tunne että saako tälle nauraa, onko se polittisesti korrektia. Kaikki tietävät kehen Feinin hahmo perustuu, ja että monet näistä asioista ovat tosipohjaisia. Se tästä tekeekin niin karmivaa.

       

Janne Siltavuoren lavastuksen tarkoitus on pönkittää Feinin minäkeskeistä elämää. Siisti ja sliipattu toimisto ison mustan nahkasohvan kanssa, seinillä maskuliinisen aggressiiviset Stallonen Rambo-julisteet, iso ase ja täytetty sarvikuonon pää. Ja toki elokuva-alan pystejä, korostamassa menestystä. Menestystä joka kieltämättä on huikeaa, mutta sitäkin korkeammalta sitä pudotaan. Toisessa näytöksessä nimittäin kaikki murenee, viileän tehokas sihteeri Sondra (Suvi-Sini Peltola) kerää myös kamppeensa, äitikin on mennyt kuolemaan - ja muuttanut vielä testamenttinsakin. Kirsikkana kakun päällä vielä se ettei saa nähdä Oscar-ehdokkaita etukäteen. Kulissit kaatuvat, aivan konkreettisesti. Mies on luhistunut. Vaan eipä hätiä mitiä. Kolme vaihtoehtoista loppukohtausta mahdollistavat jokaisen katsojan poimia sieltä oman suosikkinsa (minulla oli ykkönen).

Karvas pala on kyllä niin yhden miehen soolo kun vaan voi. Pisimpään Räsäsen kanssa lavalla pyörähtävät sihteeri-Sondra sekä eteläkorealainen naisnäyttelijä Yung Kim Li (Yoko Takeda), joka saapuu hyvässä uskossa puhumaan elokuvastaan. Sen sijaan Janne Kallioniemen käsikirjoittaja (jonka Fein haukkuu maanrakoon heti ensimmäisessä kohtauksessa), Tommi Raitolehdon nöyristelevä lääkäri (joka tulee tuikkamaan "vitamiineja" Feinin ahteriin sekä tuomaan uuden satsin Viagraa) ja Jari Aholan belizeläinen assistentti Roberto (pyyhkii pölyjä pari kertaa) ovat mukana vain pönkittämässä ja korostamassa Feinin öykkäriyttä. Ja sitä että ihmisistä otetaan kaikki mahdollinen hyöty irti. Lopussa lavalla piipahtaa myös mystinen Charles Arthur Brown (Joes Teka), jonka rooli jäi minulle hieman avoimeksi.

Tärkeä näytelmä, kyllä. Mutta täytyy sanoa ettei itse näytelmä iskenyt minuun. Tämä toteutus kylläkin. Hienoa näyttelemistä kaikilta, ja hyvin ajankohtainen myös. Mutta näytelmänä vähän ehkä tosikkomainen, tai saarnaava tai jotenkin ei koskettava.

Olen nähnyt Mametilta aiemmin kaksi näytelmää Lontoossa, American Buffalo ja Glengarry Glen Ross. Kumpikaan ei, nimekkäistä tekijöjoukoistaan, tehnyt sen suurempaa vaikutusta. Valtavasti puheenvyorytystä, eikä juuri muuta. Vai olivatko ne brittidraaman ystävälle liian amerikkalaisia? Edelleenkään ei Mamet noussut näytelmäkirjailijoiden suosikkeihini, kaukana siitä.

Siinä missä Harvey Weinstein lienee koko #metoo-kampanjan näkyvin keulakuva, niin näitä tapauksia on kymmeniä, satoja, tuhansia. Valta turmelee, ja mahdollistaa sen hyväksikäytön, ja aina viattomat sivulliset joutuvat kärsimään. Aika on vihdoin kypsä tuoda tapauksia esiin ja saada uhreille oikeutta. Hienoa että näytelmäkirjallisuudessakin näitä käsitellään - varmaan lähitulevaisuudessa siintää myös Weinstein-elokuva, mogulin noususta ja tuhosta. Vaikkei Karvas pala mikään ihmeellinen teksti olekaan (oikeastaan se on juoneltaan aika suoraviivainen ja tylsäkin) niin tämä Työviksen näytelmä kannattaa silti nähdä. Erinomaisen kiinnostava alku kevään valtaa käsittelevälle näytelmätriolle (seuraavina Jeppe Niilonpoika sekä Hitler ja Blondi).


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pässi / Tampereen työväen teatteri 9.10.2018

Sirkku Peltolan uutukainen, Pässi, sai ensi-iltansa lokakuun alussa. Tekstiä on työstetty pitkään ja sen kirjoittamisprosessin aikana valmistui moni muu Peltolan näytelmä ja ohjaustyö. Hitaasti kypsytellen saa yleensä hyvää tulosta, ja niin tälläkin kertaa. Pässi on hyvässä (ja hieman myös pahassa) mitä tyypillisin Peltolan näytelmä. Vahvasti yhteiskunnallinen, lempeän humoristinen, ihmisläheinen ja kantaaottava.

Taas kerran Peltolan näytelmää tähdittää aivan loistava näyttelijäporukka. Ensinnäkin se että Tuire Salenius palasin eläkepäiviltään tekemään Hellä Puskan (!) roolin. Vanheneva hyväsydäminen nainen, joka asuu siskontyttärensä kanssa kaksin - ja piilottelee paperitonta irakilaista lampolassaan. Hellä on ajassa kiinni ja koukussa Pokemoniin. Chatit ja googlet ovat ihan arkipäivää ja akun loppuminen on liki katastrofi. Niin sympaattinen hahmo, ja Salenius puhaltaa ihanan lämpimän hengen Hellään. Sympatiaa saa osakseen myös elämässään hieman väliinputoajan oloinen Anita (Miia Selin). Romanssi Damirin kanssa on päättynyt pettymykseen ja vatsassa kasvavaan vauvaan, ja nainen on erakoitunut tätinsä kanssa maalle, jelppimään naapurin isäntää koiranulkoilutuksessa. Asiat eivät todellakaan ole menneet niin kuin Anita olisi halunnut ja suunnitellut. Tyypillinen Peltolan kirjoittama ihmiskohtalo siis.

        

Näiden kahden naisen elämään kirjaimellisesti tupsahtaa remppamieskaksikko Leksa (Aimo Räsänen) ja Hebu (Tommi Raitolehto) Ja mikä hersyvä pari tämä onkaan! Räsänen on ihan elementissään outoja luontofaktoja suoltavana tauluvaraston omistajana, joka nyt vaan on hieman mukana tässä kaverinsa kattofirmassakin. Omituinen höpöttäjä, mutta tavattoman rakastettava hahmo kaikessa kömpelyydessään. Jotenkin aito ja rehellinen mies kuitenkin. Hebu taas on ärhäkkä pölvästi, jolla asiat ovat menneet pieleen ja suhde tyttäreenkin kärsii miehen toilailuista. Selkävaivainen ja äkkiväärä mies, jolla ei myöskään ole tainnut elämä kulkea ihan haaveiden mukaisesti. Osa Leksan jutuista menee tältä ihan ohi, mutta sisimmissään Hebukin on ihan symppis. [Lisähuomiona pitää todeta, että Työviksen pressitilaisuudessa edellisellä viikolla en meinannut tunnistaa Tommi Raitolehtoa lainkaan kun näimme Pässistä pätkän. Okei, istuin hieman kauempana, mutta Klamydia-Veskun näköiseksi maskeerattu mies oli liki tunnistamattmaksi laitettu. Bonusta maskeerauksesta siis. ] Parivaljakko on selkeästi hitsautunut hyvin yhteen monilla työkeikoillaan. Aivan esityksen loppumetreillä näemme myös Samuli Mujeen aika sympaattisena eläinlääkärinä, jonka rinnassa sykkii lämmin sydän.

Sokerina pohjana näyttelijäkaartissa on ihana Auvo Vihro. Kolmessa pienessä, mutta hyvin tärkeässä roolissaan. Kaikkia näitä yhdistää se että he ovat riippuvaisia muista ihmisistä. Kainuunharmaspässi Jokke joutuu jakamaan lampolansa vieraan miehen kanssa, mutta mörököllin perusäijän tavoin alistuu kohtaloonsa. Lampaalla on karvareuhka päässä ja turkisliivit yllä - sekä piikkipohjaiset kopsuttavat tossut. Jokke on sellainen totuudentorvi ja kommentaattori. Lampaan lisäksi Vihro esittää 9-vuotiasta Tinjaa, Hebun tytärtä, joka asuu äitinsä kanssa. Isäänsä ikävöivä pikkuvanha Tinja on hellyyttävä ja oivallinen roolityö. Täysin uskottavasti Vihro näihinkin nahkoihin ui, pinkki reppu ja tennarit apunaan. Kolmas tyyppi on sitten Damir, tuo kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut ja viranomaisia siten pakoileva sellisti. Tähtiä öisin katsellen ja lampolasta exän pyöristyvää vatsaa katsellen mies toivoo tavallista elämää. Jatkuva epävarmuus rassaa. Hellä salakuljettaa miehelle ruokaa, mutta Damir kaipaa muutakin seuraa kuin jörön pässin. Ulkopuolisena Damir esittää tarkkanäköisiä kommentteja Suomesta ja yhteiskunnasta. Hänen mielestään maa on paratiisi - Hebun mielestä kylmä ja asuinkelvoton. Näkökulma-asioita. Itse asiassa kaikki nämä kolme Vihron esittämää hahmoa voivat hieman sivustakatsojina kommentoida aika kärkkäästikin nykymaailman menoa.

Näiden ihmisten puhuma kieli on niin tuttua Peltolaa. Siis sellaista hellän kömpelöä ja naiivin hauskaa. Lämmintä ja tuttua mitä on ollut jo ikävä. Naiset puhuvat yhdessä, eri asioista ja ristiin. Sukupolvien välinen kuilu vai mikä, mutta hyvin arkista. Välillä keskustelu muistuttaa pingisottelua.

Lavastaja Hannu Lindholm ja valosuunnittelija TJ Mäkinen ovat loihtineet TTT:n Eino Salmelaisen näyttämölle kauniin, liki sadunomaisen lavastuksen. Vanha, hieman rapistunut talonrähjä pienine lampoloineen. Kaiken keskellä rikkonainen katto, jonka takana tähdet tuikkivat. Hieman nukkavierua mutta kodinomaista ja pittoreskiäkin. Sinisen ja vihreän sävyt valoissa luovat hämyistä tunnelmaa. Valot siivilöityvät rikkinäisten lasiruutujen takaa ja yhdessä Kyösti Kallion herkällä kädellä suunnitteleman äänimaiseman kanssa luovat seesteisen ja haavemaisen tunnelman. Ensimmäinen näytös loppuu optimistiseen fiilikseen - kyllä asiat järjestyvät. Voisiko tämmöisessä harmoniassa muuta ollakaan? Ja ne lintujen äänet lopussa, viimeistään siinä vaiheessa itketti.

Marjaana Mutasen hykerryttävä vaatesuunnittelu on kuin pisteenä iin päällä. Jakkupukuinen Anita istuu miljööseen huonosti, mutta elämänkolhimat remppamiehet Leksa ja Hebu ovat kuin kotonaan. Ja kaiken kruunaan vihreään eleganssiin verhoutunut Hellä! Arkista ja toimivaa. Nämä ovat tavallisia ihmisiä. Yksittäisenä vaatekappaleena Hebun naisilta lainaama villatakki on mainio, juuri kaikessa epäsopivuudessakin.

Tykkäsin sellaisesta pienestä yksityiskohdasta kun muutamassa kohtaa näytelmää lavalla näkyvistä teksteistä. Tavallaan sellaisia ydinlauseita. Muiden armoilla, jostain aina falskaa, no songs. Toivo ja toivottumuus, niitä käsitellään paljon.

Loppu on siinä mielessä epätyydyttävä että se jättää paljon asioita avoimeksi. Eikä välttämättä ole ihan onnellinenkaan tämä loppu. Toisaalta, tarvitseeko näytelmän aina päättyäkään kivasti? Arvostan sitä että Peltola on tehnyt niin monenlaisia näytelmiä, ja 30. niistä eli Pässi jatkaa kunniakkaasti hienojen suomalaisnäytelmätekstien perinnettä. Suosittelen tätä Pässiä kaikille hyvän laadukkaan teatterin ystäville, mutta ennenkaikkea Peltolan näytelmistä pitäville.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Puhtaat valkeat lakanat / Tampereen komediateatteri 7.6.2018

Käsi ylös kuka katsoi 1990-luvulla telkkarista Raikkaan tekstiilitehtailijaperheestä kertovaa tv-sarjaa Puhtaat valkeat lakanat? Minä ainakin, vaikka yleensä en juuri kotimaisia tv-sarjoja (tai oikeastaan paljon muitakaan) seuraile. Jokin siinä vaan tempaisi mukaansa. Oliko se Raija Orasen luoma käsikirjoitus elävine henkilöhahmoineen, hienot näyttelijät vai mikä. En osaa sanoa, mutta katsottua tuli. Nyt sarjan tunnelma ja hahmot herätettiin henkiin teatterin lavallakin, ensimmäistä kertaa ammattilaisvoimin. Asialla Tampereen komediateatteri, joka viime kesinä on kunnostautunut herättelemään henkiin klassikkosarjoja telkkarin puolelta. Ja mikäs siinä, tuntuvat uppoavan nostalgiannälkäisiin katsojiin.

Mukaan oli alkuperäisestä kaartista saatu mukaan Juhani Laitala, tuo perheenisää ja tehtaanjohtaja Ensio Raikasta taitavasti tulkinnut konkari. En tiedä koitettiinko muitakin värvätä, vai eivätkö suostuneet vai mikä on kuvio, mutta nyt sitten muissa rooleissa oli muita. Hyvin kaikki tonttinsa hoitivat ei sillä. Reilussa kahdessa tunnissa ei vaan ehditä oikein paneutua kehenkään henkilöhahmoon kovin syvällisesti.

Outi Keskevaari oli työstänyt käsikirjoitusta tv-sarjan parinkymmenen ensimmäisen jakson pohjalta, joten kyllä ne tapahtumien päälinjat siellä olivat. Tehtaan alkuvaiheet, tyttärien mieskuviot, perheasiat, vaatevienti itänaapuriin ja poliittiset suhmuroinnit. Mutta valitettavasti kaikki käsiteltiin aika nopeasti ja pintapuolisesti. Ei tämmöisessä tutussa tarinassa voi oikein karsiakaan porukkaa pois, tai jättää niitä oleellisia juttuja huomioimatta. Silti hieman harmittaa että kaikki asiat mentiin läpi pikakelauksella ja joihinkin hahmoihin olisin halunnut käyttää hieman enemmän aikaa. Mutta varmaan kokonaisuutena ihan ok kompromissi.

      

Vaikka Laitala oli tottakai erinomainen Ensio, ja muukin kaarti hoiti homman kotiin, niin taisi taas kerran show'n varastaa iki-ihana Räsäsen Aimo. Tämän työnjohtaja Nuutinen on kerrassaan hellyyttävä hahmo. Jäykkä kommunistijurrikka, jonka kömpelöt kosintakuviot Raikkaan taloushengetärtä Sylviä (Marika Heiskanen taas yhdessä hienossa roolityössä) kohtaan sulostuttavat näytelmää koko esityksen ajan. Amin maneerit istuvat Nuutiselle kuin nenä päähän. Raikkaan perheen tyttärinä hehkuivat Emmi Kaislakari (Katariina) ja minulle tuoreempi esiintyjä Sanni Lehto (Irene). Näiden monipolvisen vaihtuvia miessäätöjä (varsinkin Irenen) päästään seuraamaan kyllä sitten kunnolla. Katariinahan löytää mieleisensä eli tehtaan kaupallisen johtajan Eero Kurpan (Janne Kalliomäki) jo heti alkumetreillä, mutta Kurpalla kestää hieman kauemmin syttyä. Irene taas ei osaa oikein päättää ottaisiko kuivankälpäkkään talousjohtaja Risto Raivion (Miika Muranen järkyttävässä otsatukkapermiksessä) vai elostelevan suunpieksijän Veijo Salmen (Seppo Paajanen). Kansallisteatterin konkari Katariina Kaitue tekee oivallisen roolin ryssiä vihaavana Maire Raikkaana. Tykkäsin mös pienemmissä rooleissa esiintyneistä Susanna Kaukosesta topakkana sihteeri Sopasena ja Aku Sajakorven piirisihteeri Verkkolasta.

Oskari Löytösen nostalgiahenkinen ruskeasävyinen lavastus ja ennenkaikkea upeat, upeat, upeat retrokuosiset asusteet a'la Elina Vättö luovat oivallisesti 60-70-lukujen tunnelman Komediateatterin lavalle. Kyllä tässä silmä lepäsi, sillä tavalla kun se nyt voi edes levätä tuon ajan maisemissa. Musiikkivalinnat olivat myös osuvia.

Jotenkin ohjaaja Panu Raipia on onnistunut tavoittamaan sarjan hengen - ja sitten taas toisaalta ei. Nostalgia-arvot olivat tapissa, mutta olisiko tämä toiminut ihan omana itsenään, omana kesäteatteriesityksenään. En tiedä. En usko. Nyt se hahmojen ja tapahtumien tuttuus on se teoksen yhdessäpitävä liima. Turvallinen trippi menneisyyteen ja yhtenäiskulttuurin aikaan. Olihan tässä paljon viihdyttäviä elementtejä; Nuutisen ja Kurpan nokittelu, se jo mainittu Nuutisen kömpelö flirttailu Sylvin kanssa, ja kaikkea muuta pientä. Sitten vastapainoksi taas niitä pakollisia kännikohtauksia (useita!), jotka jaksavat vain haukotuttaa suomalaisessa kesäteatteriperinteessä, tai aiheuttaa myötähäpeää ainakin. Ymmärrän kyllä että katsojien valtaosa ei odota kovin syvällisiä tapahtumia kun puhutaan kesäteatteriesityksestä. Tässä tapahtumia on kuitenkin liikaa kahteen tuntiin ja mitään ei päästä kehittelemään ja syventämään kunnolla. Mutta ehkä vika on vain minussa ja olen liian vaativa katsoja?

Kyllä niinkin hyvä tv-sarja kun Puhtaat valkeat lakanat ansaitsi oman kesäteatteriesityksen, jos nyt vanhoista (ja rakkaista) sarjoista sellaisia ylipäätään pitää tehdä. Kyllä tällä arjesta irtautuu hyvinkin. Ja ensi-iltayleisössä saattoi bongailla pirkanmaalaisia tähtinäyttelijöitä vielä enemmän katsomosta kun lavalta :-)


Valokuvien copyright Peero Lakanen, paitsi loppukiitoskuva on omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kaasua, komisario Palmu / Tampereen Komediateatteri 8.6.2017

Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) ja sen pohjalta tehty elokuva Kaasua, komisario Palmu (1961) lienevät monelle ne tunnetuimmat Waltarin tuotokset, ainakin Palmu-osastosta. Niin myös minulle. Siitä huolimatta edellisestä lukemis- ja katsomiskerrasta on jo sen verran aikaa etten muistanut murhaajaa. Ja hyvä niin.

On hienoa että Waltarin perikunta on vihdoin antanut dramatisoida Palmuja teatterin lavallekin. Ja kukapa parempi sitä työtä tekemään kuin miehen tyttärenpoika, (näytelmä)kirjailija/ohjaaja Joel Elstelä. Tämän työn lisäksi Elstelä ohjaa näytelmän yhdessä Panu Raipian kanssa. Ja hyvin herrat tonttinsa hoitavatkin. Tuloksena on varsin sujuvaa komediaa. Tampereen komediateatteri on juurikin sopiva paikka Kaasua, komisario Palmun maailmanensi-illalle.

Juonesta ei sen enempää, mutta näennäisesti kaasumyrkytykseen kuollutta vanhemman rouvan mysteeriä käy selvittämään kokenut konkari Palmu kera avustajiensa Kokin ja Virran. Kaikki ei ole siltä miltä näyttää ja lukitun huoneen mysteerikin selviää pian. Mutta pian murhaajaehdokkaita putkahtelee kuin sieniä sateella. Kellään ei näytä olevan puhtaita jauhoja pusseissaan, ja miten niin moni joko asuu samassa talossa tai on viime aikoina visiteerannut rouvan luona. Hmmm... Siinä saakin Palmu pohtia.

Konkari Esko Roine on hyvä Palmu, pohtivan verkkainen mutta mielipiteissään kovin vanhanaikainen. Hykerryttävintä oli silti seurata etsivä Kokin (muikea Ari-Kyösti Seppo) ja lakia opiskelleen Virran (mestarillinen Lari Halme) sanailua, nokittelua ja varsinkin jälkimmäisen innokkuutta ja tumpelointia. Siinä missä Virta säätää ja innostuu, on Kokki jo hoitanut asian, eikä voi olla kuittailematta ohimennen. Loistava parivaljakko! Muistakaa seurata Virran temppuilua napsulasin kanssa, kun herrat vierailevat Lankisen asunnolla ensimmäistä kertaa. Kokki on sellainen kuivakka tietotoimisto, joka nasevasti komppaa Palmua. Virta rönsyää ja antaa mielikuvituksensa laukata, niin yliopistokoulutettu kuin onkin.

Vaikka tämä Palmun näytelmä onkin, ja vaikka poliisilaitoksen kolmikko pääosassa on, niin show'n taitaa varastaa kyllä aatelinen taiteilija Kurt Kuurna (Aimo Räsänen). Räsänen tekee aina upeita rooleja ja on mielestäni yksi Suomen parhaita näyttelijöitä. Ja Kuurnan boheemi taiteilijakuvaus on kyllä taas yksi nappisuoritus. Hieman liian yliampuva, liian ilmeinen, liian camp; mutta loistavasti vedetty. Tämän "Oi nouse Suomi" -veistos erektiivisine muotokielineen on varsinainen ilmestys. Räsänen on myös poliisipäällikkö Hagert sekä toimii esityksen apulaisohjaajana.

Tuplarooli on myös Severi Saarisella. Alussa hän on hömelö ja höpöttävä konstaapeli Ara ja sitten atleettinen rouva Skrofin veljenpoika Kaarle Lankela. Hyvin erilaiset, mutta hyvät roolit. Arassa on sellaista kesäteatteriäyttelemisen farssimaista hömppyyttä kyllä koko näytelmän tarpeiksi. Kaksoisroolissa taituroi myös Aku Sajakorpi. Hän on leppoisa ja hekottava asianajaja Lanne sekä Kuurnan biletuttava Reiska. Pakko vielä mainittava niljakas saarnaaja Mustapää (Miro Honkanen), joka on niin epäilyttävä kuin kukaan voi olla. Hienoa roolisuoritus tämäkin.

Palmun maailma on aika miehinen, ja naisroolit jäävät siksikin suorastaan sivuosaan. Neiti Kirsti Skrof (raikas Sanni Lehto) ja hykerryttävän melodramaattinen kabareelaulajatar Iiri Salmia (Natalil Lintala) ovat ne isoimmat osat, ja nämäkin roolit jäävät aika pieniksi. Erikoismaininta nuorelle Iita Ojalalle, joka oli pirtsakka postinkantajatyttö. Jos joku mua Palmussa muuten hieman häiritsi, siis itse henkilöhahmossa, niin ne vanhakantaiset asenteet niin naisiin kuin muihinkin asioihin.

Tämä näytelmäversio sijoittuu 1930-luvulle, kuten kirjakin, ja 30-luku näkyy hyvin lavalla. Kaisa Loponen on suunnitellut ihanat ajanhenkiset vaatteet. Paljon pikantteja yksityiskohtia, kuten taiteilija Kuurnan boheemit vaatteet ja punaiset kengät sekä kilpa-autoilija Lankisen vanhanaikaiset ajolasit. Oskari Löytönen on lavastanut palasen aidonnäköistä Helsinkiä, pastellinvärisine kivitaloineen ja Palmun työhuoneineen (Kyösti Kallion potretti seinällä!). Kätevästi pyörivien tai liikuteltavien osien avulla saadaan miljöitä muuteltua hyvinkin vauhdikkaasti. Johanna Vänttisen kampaukset ja maskeeraukset vievät viimeistään ajatukset vanhaan aikaan.

Loppuratkaisu on muuten erilainen kuin mitä elokuvassa tai kirjassa (niissäkin se poikkesi huomattavasti toisistaan) mutta enpäs paljasta mitään siitä. Hyvin tämä(kin) toimii.

Mutta mitä mahtaa tapahtua Hiljaisten seiväshyppääjien kerholla? Tämä jää edelleen arvoitukseksi.

Kaasua, komisario Palmu on kahdessa tunnissa vedetty napakka kesäkomedia, joka viihdyttää juuri sopivalla volyymilla. Koska syyllisiä tuntui piisaavan reilusti (mikä oli esimerkiksi mustassa kokoparrassa ja aurinkolaseissa hiipparoivan pikkutyypin rooli?) niin osa hauskuutta oli arvuutella (tai muistella) murhaajaa.

Esitykset pyörivät Tampereen Komediateatterilla aina 12.8. asti, joten hyvin ehtii katsomaan vaikkei nyt ihan ensimmäisten joukossa ryntäise.

 Kukitettu sankari Mäki ja laulumiesten etujoukot Raipia & Ojala

PS. Mukava ele teatterilta! Ensi-iltapäivänä 80 vuotta täyttänyt konkarinäyttelijä Seppo Mäki poimittiin katsomosta kukitettavaksi ja vielä pistettiin onnittelulauluksikin! Onnea!

PS2. Extrabonusta niille yrittäjille jotka jaksavat väkertää personoidut mainoksensa käsiohjelmaan.


Kuvien copyright Peero Lakanen (2 ylintä) ja loput omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.