lauantai 4. helmikuuta 2017

Mielensäpahoittajan Suomi / Tampereen työväen teatteri 2.2.2017

Ja taas kerrataan Suomen viimeistä sataa vuotta! Nyt asialla on kirjailija Tuomas Kyrön luoma yrmyilevä ukko Mielensäpahoittaja. Tällä haavaa hän kertaa niin elämäänsä ja omaa historiaansa, kuin siinä sivussa Suomenkin historiaa, Mielensäpahoittaja Suomi-spektaakkelissa. Käytössä on valtavan kokoinen Tampereen työväen teatterin suuri näyttämö ja kymmenien esiintyjien ensemble. Saadaanko sillä näyttävää ja viihdyttävää jälkeä? Kyllä ja ei.


Jotenkin koko hanke tuntuu massiiviselta - miten saa yhden maan sadan vuoden päätapahtumat tiivistettyä yhteen näytelmään, ja kun mukana on vielä se yhden henkilön mikrohistoriakin. Mutta mikäänhän ei ole mahdotonta, kun kyseessä ovat osaavat ihmiset ja teatteri!

Tiina Puumalainen ohjaa (ja vastaa myös sovittamisesta), omalla totutulla tyylillään.


Joukkokohtaukset olivat tosi näyttäviä, vaikka kun evakot paarustivat lavan halki maitokärryineen ja nyssäköineen. Tai kun naapurusto on kerääntynyt Kolehmaisen tupaan seuraamaan Virénin juoksua (ja kaatumista) Münchenin olympialaisissa. Esityksen aikana tutustuimme mm. suomalaiseen saunaperinteeseen, suksenvalmistukseen, sota-asioihin, kieltolakiin ja viinankäyttöön. Esityksen aikana nähdäänkin elämän kirjo syntymästä kuolemaan. Suurten suomalaisten merkkipaalujen rinnalla seurataan Mielensäpahoittajan perhehistoriaa.


Porukkaa lavalle mahtuu, mutta pakko sanoa, että Severi Saarinen tekee tukun hienoja pieniä rooleja Leninistä (!), huoltokersantiksi ja suomalaisten suuria pelkotiloja latelevaksi Nokia-insinööriksi ja Kolehmaisen kiroilevaksi isäksi. Mutta ennenkaikkea se kirveen kanssa saunassa heiluva kätilö teki minuun suuren vaikutuksen - siinä on koko Suomen historia pähkinänkuoressa! Mika Piispalla oli myös herkullisia osia; tämän kiinteistönvälittäjä ja suomalaisia miehiä tsemppaava Curt Lindström sekä suksiinsa nojaava Mika Myllylä piirtyivät verkkokalvoilleni ikiajoiksi. Tärkeässä roolissa on myös Mielensäpahoittajan itselleen hankkima kotiapu Ali (Chike Ohanwe), jonka suusta kuullaan tarkkanäköisiä kommentteja suomalaisesta elämästä ja outouksista. Hienon roolin tekee Ohanwe. Hän saa siinä samalla kotouttamispalvelun Mielensäpahoittajan opissa.


Mielensäpahoittajan roolissa on kolmen eri sukupolven miehiä. Vanhaa herraa esittää lupsakka Raimo Grönberg, keski-ikäisenä aina taitava Jyrki Mänttäri ja nuorena poikana Sisu-Petteri Haraholma (roolissa vuorottelee Niila Nousiainen). Eri aikatasojen välillä loikitaan nopsakkaan ja välillä kaikki kolme Mielensäpahoittajaa ovat lavalla yhtä aikaakin. Mielensäpahoittajan vanhempina Teija Auvinen ja Auvo Vihro (mikä kännikohtaus!) ja puolisona Suvi-Sini Peltola (keski-ikäisenä) ja Jaana Oravisto (vanhempana). Varsinkin Oraviston muistisairaan rooli koskettaa. Perheeseen kuuluu vielä aikuiset pojatkin; maailmankansalainen Pekka (Vesa Kietäväinen) ja nysväkkä ekohenkinen Heikki (Janne Kallioniemi). Poikien osana on miettiä mitä tehdä yksin kotiin jääneelle isälle, joka on tullut "käyttöikänsä päähän" - ja ennenkaikkea tämän talolle. Sutkina naapurinukko Kolehmaisena köröttelee Pentti Helin.


Muutamassa kohdassa huomasin kyllä liikuttuvani, mutta eniten koski sotahevosena olleen Jukan kohtalo. Sodasta kun ei jäänyt traumoja pelkästään sotilaille tai ihmisille, vaan myös rintamalla olleita hevosia (ja koiriakin) jäivät tapahtumat kaivelemaan. Kotiin palannutta Jukkaa pelotti koko ajan.

Kolme tuntia esitykselle oli liian pitkä aika, kun ei tämä ollut Shakespeareä. Sieltä, täältä ja tuolta olisi voinut hieman nipistää. En ollut oikein innostunut Teppo Järvisen lavastuksestakaan tällä kertaa. Kaikki pinnat oli verhoiltu vanhoilla sanomalehdillä ja sitten maalattu (?) lakalla tai jollain kellanruskeaksi. Siis kaikki pinnat pihan vinttikaivosta aina kiikkustuoliin ja saunan lauteisiin. Yksitoikkoista. Järvisen puvut sen sijaan olivat hienoja; sataan vuoteen mahtuu kovin monenlaista vaatetta. Varsinkin Kolehmaisen keltaiset ruotsintuontihousut upeine trumpettilahkeineen varastivat huomion!

Vaikka näytelmän yleisvire on hieman alakuloinen, niin onneksi huumoriakin löytyi, pieniä ripauksia siellä ja täällä, ja välillä vähän suurempiakin kohtia. Jään pohtimaan tätä: "onko ajatuksilla väliä, kun ne joskus kuitenkin unohtuvat?". Vaikkei muistisairaus iskisikään, mutta kuka tavallisen ihmisen asioista tai muistoista enää sadan vuoden päästä välittää?

Mielensäpahoittajan Suomi vetoaa kyllä varmasti suuriin teatterinkävijämassoihin. Mikseipä vetoisi, koska se on perushyvää teatteria, ja tematiikaltaan ajankohtaista. Ja hersyvää tekstiä!


Valokuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti