sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Ebola the Musical / Anna-Maija Ihander & Musta Hurma, FinFringe 11.5.2019

Tarkoitus oli mennä katsomaan tämä Ebola-aiheinen musikaali Työviksen TTT-Klubille loppuvuonna 2017, kun se sai ensi-iltansa, mutta ei silloin sopinut allakkaan tms. Mutta aivan mahtavaa että se koki uuden tulemisen nyt FinFringe festareilla! Koska eihän tätä nyt voi missata, jos yhtään suomalainen musiikkiteatteri kiinnostaa.

Anna-Maija Ihander on ehkä hieman poikkeava ammatinvaihtaja. Tai ainakin musiikkiteatterin opiskelija. Sillä hän on tehnyt vuosikausia töitä kääntäjänä ja päätti sitten 30+ ikäisenä heittäytyä toteuttamaan unelmaansa. Ja hyvä että päätti näin. Tämä Ebola the Musical oli hänen opinnäytetyönsä TAMKin musiikkiteatterilinjalle. Ja aika mainio tunnin mittainen esitys onkin!

Oivallinen sekoitus hauskoja käännösmusikaalibiisejä (jo pelkän aloitusbiisin takia kannattaa katsoa - Alexander Hamilton-biisi suomeksihan on todellakin Anna-Maija Ihander!), omia biisejä, sketsiä, videopätkiä ja vaikka mitä.



Anna-Maija on todella karismaattinen ja energinen esiintyjä, joka osaa myös nauraa itselleen. Ja taustalla häärii, välillä isommissakin rooleissa, joukko lahjakkaita musiikkiteatterilaisia. Joista aika moni on tuttu lavoilta entuudestaan. Musta Hurma pitää sisällään taidokkaat muusikot Tommi Penttinen, Dóra Lukác ja Osku Ärölä (joka kävi muuten vetämässä pienen Phantom of the Opera-soolonkin) sekä joukon lahjakkuuksia laulajia & tanssijia: Ella Jaakkola, Emilia Keskivinkka, Kia Laitakari, Kaisla Ollila, Veera Tapanainen ja Inna Tähkänen. Ihan helskatin taitavaa porukkaa! Keskivinkka vastasi myös koreografioista ja Jonna Rautala vaihtelevan monipuolisesta valosuunnittelusta.

Esitys on hetkittäin hieman sekava, kun lavalla nähdään niin kaikenlaista, ja muutama kohta ei viihdytä niin hyvin kuin toiset. Mutta tämä toimii varmaan erinomaisen hyvin Ihanderille käyntikorttina musikaalituotantoihin - tai mihin vaan esityksiin. Ja toimivia juttuja oli ehdottomasti enemmän kuin ei-toimivia! Barbileikit huvitti suuresti (Mansikkamäyrä-tarjoilija!) ja musikaalien käännökset olivat huikean oivallisia. Kylli-tädin joulushow oli myös kiva - Taistelevat Kylli-tädit #Suomi100-teemalla! Näimme myös Ilmaoopperaa laulavilla käsinukeilla, ihan mielettömän hillitön toteutus tämä.


Yleisö tykkäsi kanssa kovasti. Toivotaan että tämä jatkaisi omaa elämäänsä vielä ja palaisi lavoille hieman vielä paranneltuna. Sen verran viihdyttävää oli kyllä. Ja pistäkääs musikaalien tekijät nyt Anna-Maija Ihander mieleenne - ja pestatkaa hänet pikimmiten! Minä ainakin tulen katsomaan.


Kuvien copyright Ari-Matti Ruuska.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 11. toukokuuta 2019

My Voices Have Tourettes / HED Syndrome, FinFringe 10.5.2019

FinFringen perjantai-iltani päätti islantilaisten stand-up ilta ÅST:n Cafe Tiljanissa. HED Syndrome on useamman artistin kollektiivi, josta on tullut säännöllisten viikkoesiintymisten myötä tosi suosittu Islannissa. Nyt Turussa oli kaksi keikkaa, ensimmäistä kertaa Islannin ulkopuolella. Ja kyllä tämä sakki valloitti yleisönsä myös Suomessa. Sen verran uniikkia juttua lavalla heitettiin. My Voices Have Tourettes voisi kiertää Suomea enemmänkin...

Esiintyjiä yhdistää erilaiset mielenterveysongelmat ja niistä esityksen jututkin enimmäkseen kertovat. Niin hurttia huumoria, että käy useamman kerran mielessä voiko tälle edes nauraa. Kyllä saa ja voi ja pitää! Illan isäntä Dan Zerin kärsii itse Touretten syndroomasta ja hänellä se ilmenee tahattomina kiekaisuina silloin tällöin. Mutta mies veti sellaista juttua sairaudestaan, pakkoliikkeistään ja pakkoäänistään ettei katsomon naurusta meinannut tulla loppua. Paikka oli loppuunmyyty ja tuntui että kaikki tykkäsivät. Eikä ihme. Mies kertoi saaneensa kokaiinin ostosta vammaisalennuksen, koska hieroi nenäänsä (pakkoliike) kadulla, ja näyttää pitkätukkaisena vanhalta hipiltä.

Kyllä vammaisillekin voi nauraa kun he itse antavat siihen luvan. Illan päättävä Elva Dögg nimenomaan kehoittaa meitä nauramaan joka kerta kun hänellä pää kieppuu pakkoliikkeiden kourissa, muuten esiintymiseen tulisi pitkiä noloja taukoja. Totta onkin, että hänelle tuli puheeseen aika pitkiäkin taukoja ja parhaamme mukaan koitimme silloin aina hekotella. Ei se ihan helppoa ollut. Kun aina on joka paikassa toitotettu että vammaisille/sairaille/poikkeaville ei saa nauraa. Dögg kertookin että hän alkoi koomikoksi, koska tarvitsee kirjoittaa materiaalia vain 10 minuuttia puolen tunnin keikkaa varten - loppu esiintymisajasta menee pakkoliikkeiden kanssa.



Stefnir Benediktsson kärsii autismista, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja paniikkihäiriöstä. Mies oli alunperin ryhmän fani ja pian halusi mukaan lavalle. Hän panikoi julkisuudesta ja ylipäätään lavalla olosta, eli siihen nähden selviytyi kyllä oikein hyvin lavalla. Hän kertoo valokuvamuististaan, lapsuudestaan, miten hänet pumpattiin täyteen lääkkeitä, mutta diagnoosia ei ollut. Yksi itsemurha-ajatuksiin saatu SSRI-lääke aiheutti vakavia sivuoireita - muun muassa itsemurha-ajatuksia. Vasta erään episodin jälkeen hän sai kaksisuuntaisen mielialahäiriödiagnoosin. Hän nimittäin uskoi olevansa ulkoavaruudesta ja sen jälkeen lääkäri. Ennen vakavampia seuraamuksia (kun Stefnir oli matkalla suunnilleen jo leikkaamaan ihmisiä) oikeat lääkäritkin alkoivat uskoa että nyt kyseessä taitaa olla muukin kun masennus... Eihän nämä hilpeitä aiheita ole, mutta silti maha kippurassa tuli naurettua.

Lavalla nähtiin myös Þórhallur Þórhallsson, joka aloitti oman vuoronsa ilmoittamalla inhoavansa Ruotsia. Muutenkin kieli- ja naapurimaajuttuja tuli, ja selvisi sekin että Islannissa on samanlainen suhtautuminen Tanskaan kuin meillä Ruotsiin. Tanskaa pitää opetella koulussa... Mies kertoo suomalaisista pikkusuihkuista peniksille, omasta äitisuhteestaan, äkkikuolemasta ja omasta nimestään ja ylipäätään islanninkielen koukeroista. Hänellä on huolena omien diagnoosiensa riittävyys ryhmään; muilla kun on paljon enemmän sairauksia ja hänellä vain ahdistuneisuushäiriö. Juttu korviksen laittamisesta väärään korvaan (gay ear) on hysteerisen hauska.

Elva Dögg viihdyttää kertomalla mm. invaparkkiluvastaan. Kuinka ihmiset katsovat paheksuen kun suht terveeltä näyttävä nainen astuu autosta invapaikalla. Miten hän joutuu sitten aina tekemään pienen pakkoliikkeisen ympyrän ettei kukaan vaan luulisi hänen huijaavan. Meille selviää myös miten hänen Tourette-isänsä "tartutti" sairauden tyttäreensä, miten vibraattori hajosi kun lantiossakin oli vahvoja pakkoliikkeitä, suosikkisairaudestaan leprasta ja paljon muusta. Hän on myös keksijä, mm. pussy purse on oikein kätevä säilytyspaikka luottokortille ja puhelimelle - ja tarjoaa myös mahdollisuuden julkiseen masturbointiin.

Yleisön joukossa oli muutamia Tourette-ihmisiä, jotka osallistuivat omalla tavallaan iltaan. Kerrankin he saivat olla vapaasti, ja kukaan "terveistä" katsojista ei luonut paheksuvia silmäyksiä satunnaisesti pystyyn pomppaaviin tai äänteleviin ihmisiin.

Tämän kaltaista rajoja rikkovaa ja katsojien maailmankuvaa avartavaa esitystaidetta kaipaisin lisää Suomenkin taidekentälle. Ryhmä kiertää paljon myös kouluissa kertomassa erilaisista mielenterveysongelmista. Aivan hillittömän hauska ja aika radikaalikin show! Ja kaikki puhuivat erinomaista englantia. Eikä ihme että tämä esitys voitti kaksikin palkintoa Turussa: Nordic Fringe Network Award ja Artist’s Choice Award. Mahtavaa!


Kuvan copyright MVHT:n Facebook-sivu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

(Some)Body / Teatr PosleSlov, FinFringe 10.5.2019

Valitettavasti oman säätämiseni ja tietöiden takia myöhästyin ensimmäisestä esityksestäni Turun FinFringe-festareilla, joten Nikola Tesla. A Portrait jäi harmikseni välistä. Toisaalta en ollut oivaltanut että perjantain esitys on italiaksi, ja vasta lauantain englanniksi, joten enpä siitä olisi kauheasti ymmärtänytkään. Ja tänään en pääse katsomaan koska samaan aikaan on muuta... No, kerkesin sitten avajaisiin hetkeksi.

Illan ohjelman avasi sitten Åbo Svenska Teaterin päälavalla nähty venäläisen tanssiryhmän Teatr PosleSlovin esitys (Some)Body. En tiennyt esityksestä etukäteen muuta kuin että siinä ollaan alasti ja tarkoitus on tutkailla ihmiskehoa eri näkökulmista. Lupaus piti. 45 minuutin aikana katsojat saivat tarkastella viiden naistanssijan ja yhden miehen kehoja ja miten niitä käytetään. Esitys koostui lyhyistä jaksoista, ja erilaisista musiikeista. Kaikki oli hidasta ja verkkaista. Tanssia se on tämäkin, mutta enemmän ehkä fyysiseen teatteriin vivahtavaa. Kehonrakennuksen tai itsepuolustuslajien poseerausasennotkin tulivat mieleen monessa kohdassa.


Valosuunnittelu oli erikoisen hienoa ja vivahteikasta. Välillä lempeän pehmeää ja kehojen ääriviivoja hyväilevää, välillä jyrkkärajaista ja terävää. Esiintyjät lipuivat lavalle, hypnoottisen hitaasti, erilaisissa kokoonpanoissa, esittivät hitaita liikkeitä, ja lipuivat pois. Hyvin meditatiivinen kokemus. Välillä meinasin itsekin vaipua transsiin kun musiikissa tuli lempeää venäläistä laulua ja tanssijat liikkuivat minimaalisen pienin liikkein.

Koska esityksen tarkoitus oli pohtia monimuotoista ihmiskehoa, ja muutakaan katsottavaa lavalla ei ollut, niin niitä alastomia vartaloita tuli katsottua. Miestanssijalla oli täydellisen näköinen atleettivartalo, kuin suoraan antiikin patsaista kopioitu. Naisissa oli paljon variaatiota. Yksi oli niin laiha että pahaa teki, ja hänen liikkeensä olivat välillä niin groteskin teräviä että mieleen tuli etäisesti rukoilijasirkka. Yhdellä taas oli muuten hoikkaan vartaloon nähden ihmeen suuret rinnat. Asia vielä korostui kun kaikilla muilla oli taas pienet, niinkuin kai tanssijoilla yleensä.

Myös naisten häpykarvamuoti oli monimuotoista. Hiuksilla saattaa myös tehdä esitystä. Yhden tanssijan hiukset olivat paksut ja ulottuivat takapuoleen asti, joten niistä sai hyvin tehtyä estradin ja esitettyä sormillaan pienen oman tanssinumeronsa siinä. Yhden ainoan kerran miestanssija nosti yhden naisista syliinsä ja kantoi pois lavalta. Pelkäsin hetken epäsopivaa erektiota.


Vaikka alastomuus oli tässä se juttu, niin ei kukaan katsoja liene kuitenkaan paikalla tiirailemassa alastomia ihmisiä. Tai siis toki katsoo, mutta ei epäsopivasti. Tai onko sillä väliäkään jos joku esityksestä kiihottuu? Upeasti liikkuvat esiintyjät Alyona Ageeva, Arseniy Maksimov, Anna Gerzhan, Anna Gratais, Evi Moves ja Sofia Antonova ovat kuitenkin ilmeisen tottuneita olemaan katseiden kohteina.

Yhdestä neljän naisen tanssikohtauksesta tulee mieleen Matissen maalaus The Dance, ja toisessa liikekieli oli muinaisen egyptiläisen oloista. Esiintyjät ovat hyvin ilmeettömiä ja eleettömiä; huomiota ei viedä pois kehoista ja niiden liikkeistä turhaan. Miestanssijan soolo oli hyvin maskuliininen ja jopa aggressiivinen.

Aika kului tosi nopeasti, ja lopuksi jäi seesteinen olo. Suosittelen ehdottomasti - kaunista katsottavaa ja kuunneltavaa. Liput ja lisätiedot täältä.


Kuvien copyright Shaun Conway.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 10. toukokuuta 2019

Mikä ihmeen FinFringe?

Parastaikaa eli viikonloppuna 10.-12.5.2019 vietetään Turussa Suomen ensimmäistä Fringe-festaria, FinFringeä. Mikä ihme se sellainen on? Ja miksi nyt Turussa? Jututin festarin tiedottajaa ja somevastaavaa Tarja Suomea avajaisissa perjantaina.

Noh, fringe festivaali on sellainen monikulttuurinen ja monitaiteinen tapahtuma, alunperin syntynyt isomman taidetapahtuman reunoille ja kylkeen, mihin nimi fringekin viittaa. Suurin ja hienoin ja alkuperäisin on Edinburgh Fringe, jota vietetään elokuussa aina parin viikon ajan, ison Edinburgh Festivalin rinnalla. Ja on vietetty jo vuodesta 1947! Turun Fringe sai alkunsa taiteellisen johtajansa Sami Rannilan haaveesta saada Suomeenkin tämä tosi monesta kaupungista tuttu tapahtuma. Fringejä järjestetään ainakin 250 paikkakunnalla, ja nyt Turkukin liittyy tähän porukkaan.

Iloiset hait toivottavat tervetulleiksi festivaalitoimistoon.


Fringeen esiintyjiä haetaan vapaan haun kautta, osa saatetaan kutsuakin. Festivaalin organisaatio sitten valitsee hakijoista (yleensä videoiden perusteella) mieluisimmat. Esiintyjät matkaavat paikalle omalla kustannuksellaan, ja useimmiten maksavat majoituksensa ja ruokansakin itse, sekä promoavat esitystään. Toki festarikin mainostelee, mutta usein budjetit ovat hieman niukempia ja hommia toteutetaan pitkälti vapaaehtoisvoimin. Lisäksi esiintyjät maksavat jonkunlaisen osallistumismaksun. Vastineeksi he saavat lipputuloista osansa.

Avustuksia FinFringelle on haettu ja saatu, isoimpina tukijoina Turun kaupunki, Turun Teatterisäätiö ja Taike sekä Visio Opintokeskus. Lisäksi alueen teatterit ovat jelppineet, esimerkiksi tilojen kanssa Åbo Svenska Teater, missä iso osa pääohjelmistosta tapahtuu. Festaritoimiston tilat Aurakadun ja Yliopistokadun kulmasta saatiin ilmaiseksi yrittäjältä. Talkoolaisten asusteet on kierrätystavaraa, niitä on vaan fiksailtu Anniina Kuulan toimesta, ommeltu festarin logoa jne. Kierrätysteema näkyy kyllä vahvasti joka puolella.

Sponsoriseinä


FinFringeen haki yhteensä 165 artistia tai ryhmää, mistä jury sitten valitsi mukaan parikymmentä kiinnostavinta. Muutamia kutsuttiin myös suoraan, esimerkiksi Svankvinnan löytyi Tukholman Fringestä viime vuonna. Turussa tarjotaan esiintyjille myös päivittäin lounas, mikä on saanut kuulemma oikein hyvän vastaanoton, sillä näin ei suinkaan aina fringeissä ole.

Mitäs Turun FinFringe sitten tarjoaa katsojalle? Sirkusta, tanssia, performanssia, komediaa, nukketeatteria, ja vaikka mitä. Esityksiä on niin italiaksi, englanniksi, ruotsiksi sekä suomeksi - ja paljon myös ilman puhetta. Taatusti ennennäkemättömiä ja ihmeellisiä juttuja. Moni esiintyjä on Suomessa ensimmäistä kertaa. Tämä on todellinen tilaisuus nähdä mielenkiintoista taidetta.

Avajaisissa saattaa törmätä vaikka tämmöisiin "skottipoikiin": The Latebloomers!


Lippujen hinnat ovat aika maltillisia (viidestä eurosta alkaen) ja aika paljon tapahtumia on tarjolla myös ilmaiseksi. Lippuja saa joko festaritoimistolta, suoraan teatterilta tai netin kautta hankittuna. Kolmen eri esityksen passin saa 33 eurolla. Ohjelmistosta osa on tarkoitettu aikusille, mutta lapsiperheillekin sopivaa valikoimasta löytyy. Jokaiselle on ihan varmaan jotain kiinnostavaa. Esitykset ovat yleisesti ottaen noin tunnin mittaisia, eli ei takapuolikaan pääse puutumaan.

Turun seudulla media on aika hyvin uutisoinut festareista ja somessakin pöhinä on kantautunut monen korviin. Sauli Luttisen suunnittelemaan hai-logoon (ja koko värikkääseen graafiseen ilmeeseen) törmää katukuvassakin. Festivaaliorganisaatiossa toimii neljäntenä myös tuottaja Kristina Vahvaselkä. Tarkoitus on tehdä FinFringestä jokavuotinen perinne, ja ainakin avajaispäivän menoa katsellessa en näe mitään syytä miksi se ei onnistuisi. Tunnelma illan stand-up esityksissä ÅST:n Tiljanilla oli melkoisen riehakas.


Nyt siis äkkiä selaamaan ohjelmistoa ja mukaan Fringe-hulinaan! Oma lippulistaukseni, ja samalla ehkä vinkkilistanikin, tuossa yläpuolen kuvassa.


Kuvien copyright minä, paitsi The Latebloomersin yhteiskuvan otti festaritoimiston ihana turvahenkilö.

tiistai 7. toukokuuta 2019

Chevalier / Race Horse Company, Cirko 7.5.2019

Hevosnumerot ovat aina olleet oleellinen osa sirkusesityksiä. Kyllä niitä vieläkin näkee, siis perinteisemmissä sirkusesityksissä, esimerkiksi Sirkus Finlandian esityksissä. Jotenkin heppanumeroita on kiva katsoa, varsinkin kun lähes kaikki muut eläinnumerot ovat nykyään hävinneet sirkusmaneeseilta. Nykysirkukseen eivät eläimet (yleensä) kuulu.

Mutta sitten tulee Race Horse Company ja tuo lavalle uuden sukupolven kavioeläimet: keppihevoset! Miten oivallinen ajatus! Pelkästään tämän takia kannattaa suunnata nyt Cirkoon Helsingin Suvilahteen. Miten lauma keppihevosia voi suoriutua 40 minuutin mittaisesta esityksestä? 

No vallan mainiosti, kun niitä ohjastaa, valmentaa ja rapsuttelee niinkin taitava persoona kun Kalle Lehto. Tämä on suoraviivainen soolonumero, missä Lehto vastaa itse niin käsikirjoituksesta, ohjauksesta, esiintymisestä ja hevoskaverien hoidosta. 


Chevalier on aivan ihana, riemuisa ja hersyvä koko perheen sirkusesitys. Kyllä tämän parissa viihtyvät ihan pienimmätkin (suositusikä 4, mutta ei ole mitään pelottavaa tms). Esitys on samaan aikaan kunnianosoitus ja silmänisku pertsalle (eli perinteiselle sirkukselle) punaisen pyöreän maton markkeeraten maneesia, ja sen hevostaitureille, yhdistäen moderneja elementtejä saumattomasti mukaan. Kerrassaan hurmaava liitto!

Lavalla Lehto jonglöörää, seisoo päällään, soittelee koskettimia, ratsastaa keppihevosilla, breikkaa ja tekee ties vaikka mitä. Monenlaista pientä temppua saamme katsoa, vähän slapstikkiä mukaan, ja mausteeksi sirkushenkistä musiikkia ja vanhahtavaa jazzia (äänisuunnittelusta vastaa Sami Tammela). Tasapainoilua rola bolalla, junakyytiä, isoa jumppapalloa, ja ihana mauste parin mykkäelokuvan merkeissä (mukana myös Banaani ja Apina!). Upeasti elokuva ja todellisuus kietoutuu yhteen merihevoskepparien ilmaannuttua lavalle. 


Nämä hevoset ovat uniikkeja persoonia, toiset osaavat eri temppuja, ja toiset konstailevatkin hieman. Mutta onneksi Lehto muistaa kaikkia hyvitellä ja helliä. Aivan loistavaa yhteistyötä. Hihkuin sisäisesti (ja ehkä vähän ulkoisestikin) penkilläni. Pinkki yksisarvinen osaa hieman erilaisia temppuja, tietenkin, maagisena satuolentona. Siinä vaiheessa mua alkoi jo silkasta liikutuksesta itkettämään.

Tavallaan tässä on ihan arkisia lapsiperheen asioita, siis keppihevosia ja jumppapalloja, mutta kuinka moni keksii tehdä sirkusta niiden kanssa? Ehkä tämän jälkeen joukko lapsia temppuilee keppariensa kanssa kotipihalla hieman eri tavalla?

Oivallista ja oivaltavaa viihdettä koko perheelle; tätä ei todellakaan kannata missata! Vaikka poislähtiessä kaksi aikuista naista phelikin että olipa hieman lapsellista, niin antaa tämä aikuisellekin paljon. Heittäkää kireät piponne nurkkaan te tylsät aikuiset ja lähtekää keppihevosten mukaan! Onneksi RHC:n teosten tapaan tätäkin voi nähdä pitkin poikin maata, Helsingin jälkeen Chevalier kiertelee esimerkiksi Kuopiossa, ja karauttaa sen jälkeen varmaan muuallakin. 


Kuvien copyright Antti Sunila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 4. toukokuuta 2019

Illuminium / Tehdas Teatteri & Krepsko & Nordic Puppet Ambassadors 4.5.2019

No nyt! Tämän olen sanonut varmaan muutaman kerran ennenkin, ja nimenomaan Tehdas Teatterissa nähtyjen esitysten kohdalla. Koska taas tuntui siltä, että nyt tuli nähtyä yksi vuoden erikoisimmista esityksistä. Enkä yhtään tiedä mitä tästä sanoisin. Olo oli tunnin esityksen jälkeen hämmentynyt ja sekainen. Illuminium ei ollut yhtään sitä mitä odotin, ja sitten se taas toisaalta oli kaikkea sitä: magiaa, illuusioita, outoutta, musiikkia ja mystiikkaa.

Minua kiehtoi ja kiinnosti kovasti tieteen ja taiteen liitto, mitä lavalle lupailtiin. Saatiin enemmän taidetta ja vähemmän tiedettä, mutta kiinnostavaa yhtä kaikki.

Valitettavasti oma paikan valinta ei nyt mennyt ihan nappiin. Takarivistä ei nähnyt lainkaan kaikkea lavan tapahtumia, ja vaikka välillä nousi seisomaankin (onneksi ketään häiritsemättä) niin silti pylvään taakse tai jonnekin hukkui esityksen yksityiskohtia. Eli eturivin paikka olisi tässä tapauksessa ollut paras valinta. Ei silti anneta pienten yksityiskohtien häiritä liikaa. Esitys tarjoili kyllä virikkeitä myös kuuloaistille. Jazzahtavaa musiikkia, vinkuvia jousia, teknohtavia säveliä, ujeltavia urkuja. Ja nähdääpä lavalla myös theremin, tuo soittimista ujeltavin!!


Hauska yksityiskohta on työryhmän pseudohenkiset ammattinimikkeet - niitä kannattaa vilkasta kotisivuilta tarkemmin. Mutta tyyli on tämä:

Elektro-entomologisen tutkimuskeskuksen postilluminiumaalinen laboratorioinsinööri - Kristina Dementeva 

Tutkimusalue: Postilluminium-sirkkojen (grylloidea illumini) sähköreseptio sekä niiden kyky tuottaa sähkövoimaa sekundäärisestä energialähteestä. Saavutukset tutkimusalueella:  Ensimmäisen Illumini-sirkkavoimalla toimivan turbogeneraattorin suunnittelu.

Porukassa on mukana tsekkiläisen pitkän linjan performanssiryhmä Krepsko, joka on esiintynyt Suomessakin paljon, sekä nukketeatteriosaamista pohjoismaisesta Nordic Pupper Ambassadors -ryhmästä. Koko tieteellis-taiteellis-tekninen työryhmä pitää sisällään tämmöisen porukan: Mayim Alpert, Iivo Baric, Kristina Dementeva, Laura Hallatie, Linnea Happonen, Philip Holm, Gabi Reinhardt, Outi Sippola ja Pau Zapaleta i Llauger. Kaikilla oma tärkeä osansa esityksessä.

Kiva alku esitykselle oli kaikkien katsojien skannaus ovella, radiumin varalle. Okei. Esitys on kiehtova kombinaatio psykedeelistä performanssia, objektiteatteria, outoutta, lentäviä lintuja, eläinhahmoja, laboratorikokeita, kahlekuninkaita, taikatemppuja, kemiallisia laboratorihommeleita Marie Curien johdolla, liikkuvia vaatteita ja kasvavia juuria. On peurahahmo, jonka vatsasta löytyykin mininukketeatterinäyttämö! Aina kun luulet nähneesi jo kaiken, putkahtaa jostain jotain vielä oudompaa. En saa oikein kiinni punaisesta langasta, mutta en anna senkään häiritä. Heittäydyn mukaan virran vietäväksi. Vinksahtanutta ja vonksahtanutta, mutta kiehtovaa.


Visuaalinen ilme on vaihteleva ja moni-ilmeinen. Tykkäsin. Jotenkin tulee mieleeni maailmanloppu tai sen jälkeinen maailma. Jonkunlainen tuho on tainnut ehkä pyyhkäistä maiseman yli... Jättäen jälkeen toisiaan hapuilevia hahmoja. Tunnelma ja tahti on viipylevä ja verkkainen, nyt ei enää ole kiire mihinkään. Välillä mennään tosiaan tosi mikrotasolle, joten mahdollisimman lähellä istuminen auttaa.

Katsomoon toivotetaan kaikenikäiset katsojat, mutta ei tämä minusta ihan perheen pienimmille sovi. Pimeyttä on aika paljon, ja ehkä hieman pelottaviakin elementtejä.

Arvostan että Tehdas Teatterissa näkee aina jotain uniikkia. Semmoista mitä ei muualla välttämättä koe. Riskien ottamista ei kaihdeta. Illunimium ei liene valtava yleisömagneetti, mutta niille ketkä haluavat jotain erikoista ja ei-valmiiksi-pureskeltua, niin juuri passeli makupala. Reilu tunti ajastasi, ei paha. Viimeinen esitys 17.5.


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa ja Marttiina Sairanen (peurahahmo).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 30. huhtikuuta 2019

Tuhkimo / Lahden kaupunginteatteri 29.4.2019

Joskus on ihana mennä fiilistelemään hyvää teatteriesitystä uudelleen. Lahden kaupunginteatterin Tuhkimo oli juuri tälläinen näytelmä. Niin hyvä mieli siitä jäi - näin sen lokakuussa viimeksi - että halusin tulla toistekin. Ja kun vielä kummitytön Nooran synttärit osuivat melkein samalle päivälle, niin sai Lahden reissulla kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Ei tästä vaan voi olla tykkäämättä. Sali täynnä kolmosluokkalaisia ja meitä aikuisia muutama. Kaikilla on kivaa, varsinkin meillä aikuisilla!

Prinssi Hildebert (Teemu Palosaari) on edelleen komea ja pakoilee hovinarrejaan pilkettä silmäkulmassaan, Tuhkimo (Liisa Vuori) taas sopivan viaton ja herkkä - ja lopussa suorastaan säkenöivä! Mutta esityksen helmi on kyllä Tuhkimoa piinaava naiskolmikko eli ilkeät sisarpuolet Toora (Tapani Kalliomäki) ja Superba (JP Rautiainen) sekä heidän palvelijansa Trilla (Aki Raiskio). Tämän trion elkeet ja koko lavapreesens on kyllä aikamoista! Hykerryttävää! Varsinkin Tooran onneton riimittely herätti paljon hilpeyttä.


Ja tässä on vaan NIIN upea pukusuunnittelu, kiitos Riikka Aurasmaa!

Tämä esitys oli järjestyksessään 50. ja samalla toiseksi viimeinen. Porukka lavalla on kyllä tehnyt hienoa työtä ja saanut varmasti paljon uusia faneja teatterille. Kiva nähdä miten lapsikatsojat eläytyivät, ja kun he lopussa saivat kysellä näyttelijöiltä niin ah! Erityisesti mieltä lämmitti pienen tytön palaute, missä hän kertoi tykkäävänsä teatterista ja haluavansa isona myös näyttelijäksi! Voiko sitä parempaa palautetta saada?

Lahden Tuhkimossa on sopivassa suhteessa teatterin taikaa, sadun mystiikkaa, pahiksia hahmoja ja kaikki esteet voittavaa rakkautta (hivenen siirappistakin, mutta sillain sopivasti).

Iso kiitos ohjaaja Olka Horila ja koko oivallinen Tuhkimon työryhmä - tämmöistä lastenteatteria lisää!


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella henkilökuntalipulla.

maanantai 29. huhtikuuta 2019

Mörköooppera / Helsingin kaupunginteatteri 28.4.2019

Mainio musiikillinen Mörköooppera valtasi Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön yli vuodeksi! Itse ennätin paikalle vasta viimeisiin esityksiin keväällä 2019, ja olenpas iloinen että menin. Riemastuttava koko perheen esitys, jonka musiikki on tuttua jo omastakin lapsuudesta. Marjatta Pokelan musiikkisatu Mörköooppera sai ensi-iltansa jo 1980, ja on sitä vuosien varrella nähty useita kertoja eri teattereissa. Tällä kertaa Kimmo Virtasen värikkäänä ohjauksena HKT:llä.


Mä kyllä vähän ihmettelen sanaa mörkö tässä yhteydessä. Koska tämä Mörkö (Sanna Majuri) on mun mielestä ihan ehta peikko, häntineen ja pörrötukkineen. Eikä se paljoa turhia puhele. Anyway, mörkö tai peikko, mutta hemmo lähtee kuitenkin kotimaastaan Mökkyrästä ihmisten eli mölliäisten pariin. En tiedä miksi, koska Tirriäisten luona tuntuu olevan aika kivaa. No, ihmisten joukossa sitten koetaan monenlaisia seikkailuita kouluvisiitistä Helsingin matkaan ja "puistosetiin".

Osa vitseistä toimii lapsille paremmin ja osalle taas nauroivat kaikki. Siinä kun yleisö nauroi Mörkön pierujutuille ("Huiskis haiskis haukku, Mörköltä pääsi paukku") niin yleisöstä kuului lapsen äänellä: Ei saa nauraa toisille! Tämäpä kirvoitti lisää naurua katsojilta. Taikahuilun Yön kuningattaren aaria sopii sekin tähän seikkailuun.


Koko näyttelijäporukka oli ihailtavan heittäytyvää ja roolista toiseen nopeasti sujahtavaa, mutta mulle kohokohta oli kyllä huikean upea Musiikkimato (Lauri Schreck). Ontossa omenassaan kokonaista soitinarsenaalia ylläpitävä Musiikkimato veteli monipuolisia säveliä, ja innostui välillä omenasta uloskin joraamaan. Muutenkin ihanan värikkäät Alisha Davidowin puvut saivat huipennuksensa Musiikkimadon huikaisevassa vihreässä frakissa keltaisine palloineen! Mykistyin ihastuksesta!

Minusta tämän Jyrki Karttusen, Merja Turusen ja Kimmo Virtasen sovittamassa Mörköoopperassa oli toiseksi parasta heti Musiikkimadon jälkeen sen tietynlainen vanhakantaisuus. Hellyyttäviä hahmoja, suussa kivalta maistuvia riimejä ja sellainen... miten sen nyt sanoisi, vanhan ajan huumoria ja hahmoja ja tapahtumia. Tunnelmaltaan sellainen esitys mitä olisin voinut katsoa 70-luvulla omassa lapsuudessani. Koululaiset leikkivät samoja leikkejä kun itsekin välitunnilla; peiliä, hyppynarua jne. Vaikka tapahtumien pyörteet olivat välillä aika vauhdikkaitakin, niin silti sellainen kotikutoisuus ja verkkaisuus leimasi esitystä. Ja ehdottomasti hyvällä tavalla! Laulujen riimittely oli myös korvaa miellyttävää ja oikeastaan aika vastustamattomia. Suu kaartui väkisinkin hymyyn.

    

Mukana oli paljon myös tanssillisia elementtejä (koreografiat Karttusen käsialaa) ja itsekin olisin voinut lähteä tanssivan jalkalampun kanssa lavalle pyörähtelemään. Lavalla oli kaikenlaisia kekseliäitä jippoja (henkilöautonkaan toteuttamiseen ei kauheasti vaadita), joista Kauppatorin ruotsalaisen kuninkaallisen näköinen lokki huvitti erityisesti. Värikylläinen lavastus oli myös Davidowin loihtimaa. Erityisbonusmaininta Jutta Kainulaiselle naamioinnista - monia esiintyjiä ei olisi varmaan tunnistanut oma äitinsäkään.

Puolitoistatuntinen väliaikoineen on aika passeli pituus lapsille suunnatulle esitykselle. Tauolla kerkeää vetämään pillimehut ja paakelsit ja ihmettelemään vanhemmilleen kaikkia nähtyjä juttuja. Esityksen suositusikä oli 4 v, mutta muutama itkevä lapsi kesken kaiken katsomosta poistui. En tiedä oikein mikä tässä oli pelottavaa, mutta ilmeisesti joku seikka. Yleisöä osallistettiin sopivasti eli lapset saivat arvuutella erilaisia ammatteja mitä näyteltiin.


Kaikenkaikkiaan Mörköooppera oli varsin hersyvä ja hilpeä kokonaisuus josta jäi pitkäksi aikaa iloinen mieli! Harmi kun ette enää ennätä katsomaan, mutta oli sitä vuosi aikaa...

Bonusta teatterille vielä valokuvaajasta, osuvampaa nimeä Mörköoopperalle ei ehkä olisi löytynytkään: Röllich :-)


Kuvien copyright Tom Röllich
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Kalevala the Musical / Kapsäkki 28.4.2019

Suomalainen musikaali-ihminen Johanna Telander on useamman vuoden työstänyt Kalevala-aiheista musikaalia Broadwaylle. Nyt ollaan prosessin workshop-vaiheessa eli kesäkuussa alkaa ns. stage reading New Yorkissa ja myöhemmin San Franciscossa. Saimme Kapsäkissä kokea nyt konserttiversion Kalevala The Musical -projektista.

Konseptin äiti ja musiikin säveltäjä Telander on tarttunut kunnianhimoiseen hankkeeseen ja aiheeseen. Koko Kalevala herää henkiin taitavien laulajien käsissä. Kieli sekoittaa suomea ja englantia, siis niin että laulukielenä on englanti, mutta loitsut ja runomittaiset osuudet tulee suomeksi. Hieman sekavaa ja sotkevaa, mutta ehkä se toimii eri tavalla englanninkieliselle yleisölle. Välillä joistain tekstipätkistä tuli mieleen J.R.R. Tolkienin teksti, ehkä luontoteemojen takia? Noh, ihan sopivaa, olihan Kalevala tärkeä teos Tolkienin työssä.


Väinämöisen roolin laulaa miellyttävä-ääninen Jussu Pöyhönen, mitä olen pitänyt hieman sellaisena iskelmähenkisenä laulajana. Ehkä miehen tausta Suurlähettiläät-bändissä letkeän soulmenonsa kanssa on tämän muistikuvan takana. Mutta ääneen löytyy sopivasti ns. munaa, mikä toki Väinämöisen persoonaan kuuluukin. Pöyhösen raamikas koko toimii vielä hyvin vastavoimana aika lyhyelle Valikaisen Anssille, jolle tämä laulaa Hey little man... Hetkittäin mukana on siis tämmöisiä huumorinpilkahduksia, tahattomia tai tahallisia. Myös yhdessä vaiheessa kun Lemminkäinen lurauttaa pätkän Kissin I was made for loving you baby:ä. Ei olla niin ryppyotsaisesti liikkeellä vakavan kansalliseepoksen äärellä.

Rouhealla soundilla Joukahainen (Mikael Haavisto) käy haastamaan Väinämöistä, mutta eihän siinä hyvin käy. Mustat vaatteet ja nahkaliivit sekä Haaviston partalook tekevät Joukahaisesta aikamoisen äijän. On aika mainiota että osa laulajista on panostanut ulkoasuissaankin tämänkaltaiseen konserttiversioonkin. Kilpalaulanta on hienoa kuunneltavaa. Turhaan Joukahainen revittelee, koska Väinämöinen hymynkare suupielessään laulelee miehen suohon.

Välillä kuullaan kanteleenkin helkkyvää soittoa (Telanderin soittamana), mutta muuten musiikki tulee Marko Hilpon pianosta ja Barbora Hilpon alttoviulusta. Niin ja Petrus Kähkönen rummuttelee myös taustoja, ja välillä piipahtaa laulamassa Lemminkäisen hupsuttelevan roolinkin (silloin perkussioihin siirtyy Tuukka Raitala). Huikeaääninen Heikki Mäkäräinen takoo Ilmarisena Sampoa.


Hienoja naisroolejakin riittää, vaikka Kalevala aika miehinen tarina onkin. Myös monesta musikaalista tuttu Reeta Vestman heläyttelee kauniisti Pohjolan neitona (Maiden of the Rainbow) ja Tulander laulaa itse Ainon roolin. Lisäksi Nina Tapio on hyvinkin katu-uskottava Louhi! Murr murr möyheää Louhi rokisti. Hieman kypsä-äänisempi Kelly Delaveris on kärsivä Lemminkäisen äiti, joka joutuu haravoimaan poikaansa Tuonen virrasta, laulaen rake and mow, push and pull... Äidin ja pojan rakkaus kestää mitä vain, koska äiti taipuu ja myötää.

Musiikki on aika monipuolista, siis rokimpaa ja balladimpaa ja kansanlauluteemaa ja vähän kaikkea. Musikaalimainen toki, mutta ehkä hieman tasapaksu ja yllätyksetön. Mutta ei vielä keskeneräistä tuomita, ei suinkaan! Onhan tämä aika kiinnostava tapaus, ja jään mielenkiinnolla odottamaan mitä rapakon toisella puolella tapahtuu. Ja ennenkaikkea odottamaan koska Kalevala The Musical saa oikeasti ensi-iltansa!


Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 26. huhtikuuta 2019

Likka / Nukketeatteri Sampo 26.4.2019

En ymmärrä miten tämä nukketeatteriesitys saattoi mennä minulta ohi viime marraskuussa, kun sitä alunperin esitettiin. Mutta onneksi nyt tuli muutama lisäesitys, ja sain vielä vinkin kaverilta (kiitos Kati!!) ja mahtui kalenteriinikin. Ja mikä parasta, otin isäni mukaan seuraksi, koska hänellä oli syntymäpäivä heti esityksestä seuraavana päivänä. Ja hienoa että pääsin, koska Kortteeri-työryhmän Likka teki ison vaikutuksen.

Helsinkiläinen Nukketeatteri Sampo kantaa oman kortensa kekoon sisällissodan muisteluihin. Tämän(kin) teoksen pohjana on Anneli Kannon loistava romaani Veriruusut (kuten myös TTT:n Tytöt 1918 -musikaalissa ja KOM-teatterin Veriruusut -näytelmässä. Näistä muuten jälkimmäinen on nähtävillä Yle Areenassa 2,5 vuotta, suosittelen!). Mutta ei hyvä kirja siitä kulu että se dramatisoidaan useasti näyttämölle. Kaikki teokset ovat hyvin omannäköisiään ja tuovat oman näkemyksensä näyttämölle. Hyvä niin.


Valitettavasti arkipäivän iltapäivänäytös ei montaa katsojaa Sampoon houkutellut, mutta näin se vaan joskus menee. Joku koululaisryhmä oli peruuttanut tulonsa viime hetkellä. Hämärässä salissa koimme tunnin mittaisen tiivistelmän Veriruusuihin. Pääosassa itseoikeutetusti 15-vuotias Siikri, jonka kasvutarinaa saamme seurata. Töihin paperitehtaalle, inhan esimiehen ahdisteltavaksi. Punakaartiin värväytymisen, rakastumisen, Martta-ystävän kanssa naiseuden alkuaskelia. Moni henkilö ja sivujuonne on jäänyt tästä pois, mutta asian ydin tulee hyvin selväksi. Siikri löytää paikkansa, ja kohtalonsa, punakaartin parista. Siellä hän saa olla kuka on, ja tuntee olevansa arvostettukin ihminen. Kunnes vankina kaikki tämä riistetään pois, samalla kuin henkikin.

Esitystä ei ole tarkoitettu lapsille, ja ihan syystä ikäsuositus on yli 14-vuotiaille.

Lavalla nähdään kolme nukettajaa (Maria-Elina Koivula, Johanna Kultala ja Maija Linturi) sekä erinomaisen monipuolinen muusikko Perrine Ferrafiat, joka loihtii monenlaisia ääniä pienin keinoin ja haitarin avulla. Koko nelikko laulaa välillä. Nukettajien saumatonta yhteistyötä oli ilo katsella.

Narunhyppäysloru hieman hyytää.

Kapalo, velli, vesimylly, velli
Kakara, likka, piika, ämmä, mummu.
Keppiherra, nappiherra, porvari, lahtari

Kuolinpaita.


Rekvisiittaa kaivetaan jostain kätköistä sitä mukaan kun niitä tarvitaan, ja pienistä asioista saa syntymään kyllä suurta taidetta! Paperitehtaan arki ja punakaartin meininki näyttäytyy hienosti ja arkisesti. Nukkeja ei ole kovin montaa, mutta lisää loihditaan vaikka pelkästä hatusta ja "kävelykepistä". Siikrin äitikin on pelkkä huivi. Siikri itse on herkkäilmeinen lettipää; oikein kaunis nukke, ja ajanmukaisesti puvustettu. Esityksen visualisointi ja ohjaus on Mila Nirhamon käsialaa. Oli myös niin sopivaa miten nukettajien asutkin sopivat esitykseen. Olivathan he mukana myös näyttelijöinä eivätkä vain anomyymeinä nukettajina. Huivit olivat vielä piste iin päällä.

Anna Karmalan valoilla luotiin tunnelma ja siirrettiin hienosti kohtauksia paikasta toiseen. Punaisen valon käyttö sopivissa kohdissa oli juuri passeli mauste. Pääosanukkejen ja monipuolisen rekvisiitan lisäksi näimme myös pieniä nukkeja (paperi tai metalli tms) punakaartilaisina (ja muina uhreina).

Valot, äänet ja nuket pelasivat loistavasti yhteen, ja tunnelma katsomossa oli käsinkosketeltavan liikuttunut. Tai ainakin minä pyyhin silmänurkkia. Vaikka tarina on tuttu ja kohtalot samoin, niin liikutuin silti. Vuoden 1918 tapahtumat eivät siis ole vieläkään aiheuttaneet itselleni yliannostusta, kaikkien siitä koettujen esitysten, luentojen ja kirjojen jälkeenkään.


Välillä esitys saa fantasianomaisia käänteitäkin (esimerkiksi kun Siikri lentää reikäleivällä!), mutta enimmäkseen se on hyvin realistinen. No, aihe on. Agitaattorit punaisine käsivarsinauhoineen ja megafoneineen on toteutettu upeasti. Nautin tästä suuresti.

Toivon että tämä esitys saa vielä joskus jonnekin lisäesityksiä, vaikkapa nukketeatterifestivaaleille tai moisiin tapahtumiin. Kaunis ja herkkä, pieniä huumorinpilkahduksia siellä täällä, upeat esiintyjät ja musiikki. Kaiken kaikkiaan Likka on pieni helmi. Ja kahvion mutakakusta vielä lisäpisteet!


Kuvien copyright Mila Nirhamo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Tie Konyaan / Ruska Ensemble & Kansallisteatteri 24.4.2019

Pääsimme bloggariklubilaisten kanssa ennakkoon katsomaan Kansallisteatterille Ruska Ensemblen Tie Konyaan teosta. Enpä tiennyt siitä etukäteen oikein mitään, muuta kuin että se pohjautui näyttelijä Jari Virmanin jonkunsortin pyhiinvaellusmatkaan Turkkiin. Avoimin mielin siis!

Ja aika avoimin mielin tässä saa ollakin. Katsojat istuvat pienen Willensaunan katsomossa, ja osa meistä lavalla. Saamme kuulokkeet ja niitä testaillaan. Sitten alkaa matka. Tie Konyaan on oikeastaan kuin kuunnelma, missä saamme hieman ärsykkeitä myös silmille. Esityksen ensimmäisessä osassa, mikä kestää tunnin, pääsemme virtuaalimatkalle Turkkiin, matkaamaan Virmanin kanssa Konyaan. Virman vaelsi Turkin maaseudulla 670 kilometriä Istanbulista Konyaan, ja nauhoitti samalla matkaansa ja mietteitään.


Tämän matkakertomuksen sekaan on miksattu monenlaista musiikkia klassisesta kansanmusiikkiin. Jos laittaa silmät kiinni, niin tämä on täydellisen harras ja seesteinen kuunnelma. Sitä voi vain uppoutua äänimaisemaan ja tempautua mukaan lintujen ääniin, kärpäsen surinaan, veden solinaan, imaamin messuamiseen ja koiran haukuntaan. Sekä Virmanin kommentoivaan ja pohtivaan matkantekoon.

Matkan päämäärä on Kenya, suuren dervišširunoilija Rumin hautapaikka, joka vetää puoleensa tuhansia pyhiinvaeltajia vuosittain. Siihen jatkumoon myös Virman liittyi. Esityksen valmistelu Turkin matkoineen kesti kolmisen vuotta. Teatterinjohtaja Myllyaho oli ollut hyvin joustava. Ohjeenaan oli, että menkää kävelemään, katsotaan mitä siitä syntyy. Ihanan kannustavaa!


Esityksen aikana opin paljon lisää niin sufilaisuudesta, runoilija Rumista, vanhoista kielistä ja kulttuureista. Juuri mitään en niistä tiennytkään ennen, eli esitys oli hyvinkin sivistävä. Ehdottomasti positiivista oppia jotain uutta.

Esityksen toisessa osassa Virman haastatteli (joka esityksessä vaihtuvaa) asiantuntijavierasta, joka tällä kertaa oli tutkija Mikko Viitamäki Helsingin yliopistolta. Puolen tunnin keskustelun lomassa keitettiin ja nautittiin trangialla tehtyä teetä, ja rupateltiin lavalle kannetun pirttipöydän ääressä Rumin runoista ja kulttuurista, esityksestä ja monesta muusta asiasta. Todella avartavaa ja kiinnostavaa! Saimme lisäksi kuulla Viitamäen lausuvan persiaksi Rumin runon. Se kuulosti soljuvalta ja hienolta, jotenkin muinaiselta.


Esitys oli hyvin pelkistetty, ja varsinaisen kuunnelmaosuuden aikana sitä vajosi jonkinlaiseen hurmioon tai transsiin. En ole ihan varma vieläkään oliko tämä aiheeltaan tai edes toteutukseltaan minun juttuni, mutta ainakin jotain taatusti erilaista ja hienoa.

Käsikirjoitus ja konsepti on lähtöisin Ari-Pekka Lahden kynästä (joka muuten juuri seuraavana päivänä esityksestämme nimitettiin dramaturgiksi HKT:lle, onnea!). Jos oli Tiina Luoman loihtima äänisuunnittelu tärkeimmässä roolissa koko esityksen ajan, niin myös Titus Torniaisen minimalistinen ja hypnotisova valosuunnittelu kiehtoi. Koska juuri muuta lavastatta tai rekvisiittaa ei nähty, Virmanin kävelysauvoja lukuunottamatta, niin valot loivat lavalle kaiken. Kahdentoista valospotin kehä tai kruunu valaisee lavalla hitaasti pyörivää Virmania, joka luo liikkeessään derviššimäistä ympyrää. Hyvin hitaasti, hypnoottisesti. Panu Varstalan kädestä oli lähtöisin esityksen ohjaus ja koreografia, ja piipahti hän itsekin lavalla hypnotisoimassa hitaalla kiepunnallaan.


Virman tanssii verkkaisesti ympyrää ja samalla kuulemma hänen matkansa etenemisestä Turkissa. Jos häneltä unohtui matkalla identiteetin mietintä, niin unohtuu se katsojaltakin. Pää tyhjenee omista ajatuksista. Kokemus on hyvin intiimi. Ensinnäkin jo se että istun lavalla, enkä katsomossa. Ja jotenkin se kuulokkeista kuuntelu sulkee minut omaan pieneen maailmaani, missä muut katsojat tai ulkomaailma ei häiritse. On vain minä ja tämä äänimaisema. Taatusti erilainen ja uniikki esitys, pieni riitinomainen pako arjesta ja meditaatiohetki kaiken arjen hälyn ja kiireen keskellä. Rumin kirjoittamat tekstit valaisevat Virmanin vaellusta Turkissa ja samalla myös meitä katsomossa. Hänen kirjoituksiaan on mukana meidän kuunnelmassammekin. Viitamäki toteaakin, että esityksessä oli "samanlainen monitahoisuus kuin Rumin teoksissa".

Suosittelen Tie Konyaan -esitystä kaikille, jotka kaipaavat jotain hieman erilaista, pientä pakoa arjesta tai ajatuksia oman elämän suunnan etsimiseen. Seesteinen ja elvyttävä matka täysin vieraaseen. Esityksiä on vielä yksi tänä keväänä sekä muutama ensi syksynä. Tämä lienee mahdollista nähdä/kuulla jossain vaiheessa myös Yle:ltä - Yle Draama on mukana toisena tuottajana.


Kuvien copyright Jari Virman (telttakuva) ja Mitro Härkönen (esityskuvat).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 18. huhtikuuta 2019

Täti ja minä / Riihimäen teatteri 18.4.2019

Jos teatteribloggaajakollega Talle käy katsomassa esityksen kymmenen (10) kertaa, on siinä oltava jotain erityistä. Joten kovin utelias ihminen kun olen, niin pitihän se lähteä Riihimäen teatterille katsomaan mikä ihme tämä Täti ja minä oikein on. En siis tiennyt esityksestä etukäteen mitään muuta kuin että Eero Ojala näyttelee siinä ja että Talle on hehkuttanut esitystä maasta taivaaseen. Aika hyvä lähtökohta sekin!


Kanadalaisen Morris Panychin näytelmä Täti ja minä (Vigil, Englannissa Auntie and me) on vuodelta 1996, ja tekijänsä toinen näytelmä. Sitä on esitetty eri Suomen teattereissa aika ahkerasti, mutta jotenkin mä olen onnistunut välttämään sitä tähän asti. Taru Kivisen ohjaama näytelmä on aika pienimuotoinen eli lavalla on vain kaksi näyttelijää. Heistäkin toinen on enimmäkseen mykkänä. Tädin ensimmäinen repliikki nimittäin on Hauskaa joulua - juuri ennen väliaikaa. Ja kun kyseessä on 2,5 tuntinen esitys, niin se on aika pitkä aika olla hiljaa. Siihen asti luulenkin, enkä ehkä ainoana, että täti on mykkä.

No, tarinahan kertoo keski-ikäisestä pankkivirkailijamiehestä Kempistä (Ojala) joka on sanut kirjeen vanhalta tädiltään (Katja Peacock). Tämä on kuolemassa ja pyytää miestä kylään - ja toki perinnön toivossa tämä rientääkin täyttämään tätinsä toiveen. Kemp saapuu paikalle ja siitä alkaa tauoton höpötys. Kaikenkaikkiaan aika outo ja lipevän oloinen heppu, epävarma ja erikoinen. Tekstin äkkiväärä, jopa synkeä huumori alkaa hahmottumaan heti aika ensimmäisistä repliikeistä asti: Ei puhuta mistään masentavasta jooko? Haluatko että sinut polttohaudataan? Mustaa on. Mutta ah, niin hauskaa. Myös kaihoisan surumielistä ja haikeaa. Miten yksinäisiä ihmisiä on maailmassa paljon; jotka kuuntelevat kauempaa kun elämä tapahtuu jossain muualla, asunnon ulkopuolella.


Tämähän on siis melkein kuin Ojalan monologinäytelmä, vaan kun ei kuitenkaan ole.

Sillä vaikkei täti paljoa puhele, niin hän on hyvin paikalla. Ilmeillä ja eleillä Peacock on hyvinkin läsnä, varmaan enemmän kuin moni puheroolissaan olisi. Kahden näyttelijän yhteispeli on saumatonta, ja sitä on todella kiva katsoa. Esityksessä on pitkiä hiljaisia taukoja. Taustalla ropisee sade (tehty hienosti äänillä ja projisoinneilla), siihen ihanaan lasi-ikkunaan. Odotamme ilmeisesti kaikki yhdessä Kempin kanssa tädin kuolemaa.

Vaan eipä tämä ota kuollakseen. Päinvastoin, tuntuu mokoma piristyvän. Hautajaisia ja muistotilaisuutta ehditään kyllä suunnitella... Tai Kemp niitä lähinnä pohtii. Katsoja pohtii (tai minä nyt ainakin) että miksi täti on niin kovin tyly miehelle. Mulkoilee pahasti ja melkein kuulen hänen hiljaa sisimmissään tiuskivan.

  

Pikkuhiljaa Kempin elämästä selviää lisää yksityiskohtia, hänen puhuessaan tädilleen. Tekstissä on paljon pieniä juttuja ja jippoja; kaikki ei muutenkaan ole ihan siltä miltä vaikuttaa. Ehkäpä osittain juuri se tekee näytelmästä niin kiinnostavan. Matkan varrella on monta ylläriä. Ja samaan aikaan täti puuhailee kaikkea arkista. Lukee, kutoo, torkkuu, syö puuroa, petailee, ja kaiken aikaa Kemp vaan höpöttelee outoja juttujaan. Aikaa kuluu, kevät vaihtuu kesäksi ja sitten tuleekin syksy. Yhä vaan täti sinnittelee hengissä. Välillä Kemp koittaa hieman nopeuttaa tädin poismenoa, mutta välillä kokkailee tälle herkkuja. Ristiriitainen mies.

Roolisuoritukset ovat hurjan hienosti tehtyjä. Peacock pistää ammattitaitoaan peliin ja vetää hienosti enimmäkseen non-verbaalia rooliaan. Ei hän kovin hauras vanha täti taida ollakaan. Ojala taas loihtii Kempistä yllättävän monitahoisen tyypin. Välillä tämä on herkkä ja nyyhkivä ressu, ja sitten toisaalta taas laskelmoiva ja tylykin. Jotenkin tulee mieleen liikkeistä ja eleistä Rowan Atkinsonin esittämä Mr Bean. Hienoa näyttelijäntyötä kummaltakin. Kuulemme hienon yskimiskaksintaistelun! 

Esityksen (näyttämöllä liki vuoden) aikana kerkeää Kemp puhua vaikka mistä; suhteestaan seksiin, lapsuudestaan, uskonnosta, vanhemmistaan ja vaikka mistä. Loppu on tavallaan ennalta-arvattava (vaikka minä en sitä tosin arvannut, enkä edes aavistanut), ja kun se näytelmän kliimaksi on saavutettu, niin senkin jälkeen riittää vielä juonenkäänteitä.


Jonna Kuittinen on tehnyt upean lavastuksen! Ullakkohuoneisto viistoine lasi-ikkunoineen ja toisessa ison huoneen reunassa vuode, missä täti viettää aikaansa. Laattalattiat, kirjapinot, matka-arkkuja, narahtava kohta lattiassa - jotenkin kodikkaan näköistä, vaikka värimaailmaltaan vähän kylmää ja kolkkoa. Ja jos on lavastus hieno, niin sitä on myös valo/videosuunnittelu (Sami Rauhala) ja äänet (Kari Paukola). Ulkomaailman äänet tunkeutuvat pieneen ullakkoasuntoon, ja tuovat mm. vuodenaikojen vaihtelun tullessaan: tuulen ääni, linnut, tuulikellot, sade, lasten leikit... Välillä esityksessä on musiikkia, outoa ja hypnoottista, välillä taas hiljaisuutta.

Ei se Talle vallan väärässä ollut; kyllä tämä oli hieno näytelmä. En nyt silti ihan kymmentä kertaa katsoisi, mutta... Ja enkä kyllä kerkeisikään, sillä enää on Riihimäellä jäljellä vain yksi esitys! Jos siis 4.5. klo 14 on kalenterissasi tilaa, niin ei tämä pöllömpi vaihtoehto olisi lauantai-iltapäivälle!


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 11. huhtikuuta 2019

Komisario Palmun erehdys / Turun kaupunginteatteri 11.4.2019

Ohjaaja Panu Raipia ohjasi Palmua viimeksi johtamansa Tampereen Komediateatterin lavalle, kesällä 2017. Silloin vuorossa oli Kaasua, komisario Palmu, ja nyt sitten Turkuun tuli Komisario Palmun erehdys. Nämä ovatkin Mika Waltarin Palmu-tuotannosta ne helmet, ja ehkä elokuvinakin suosituimmat. Dramaturgian on tehnyt Waltari-spesialisti Joel Elstelä, taas kerran.

Kovin hyvin en tätäkään juonta muista, vaikka elokuva onkin nähty, varmaan vielä useita kertojakin. Hyvä niin. Tällä kertaa Palmu apulaisineen on kutsuttu selvittämään varakkaan Bruno Rygseckin murhaa. Kaikki sukulaiset, ja vieläpä henkilökuntakin, tuntuu olevan epäilyttäviä, ja kaikilla tuntuu olleen motiivi sekä myös tilaisuus päästää pohatta päiviltään. Mutta onneksi Palmu ratkaisee rikoksen tyypilliseen tapaansa, möristen ja mutisten, mutta kuitenkin.


Palmua teatterissa ovat esittäneet vuosien varrella ainakin Mikko Kivinen (HKT), Ismo Sievinen (Mikkeli), Kari Väänänen (HKT), Esko Roine (Tre Komediateatteri) ja nyt sitten oli Taneli Mäkelän aika hypätä kuuluisan komisarion saappaisiin. Ihan hyvin hän siitä suoriutuikin, mutta oli kyllä ehkä hieman solakka rooliinsa. Palmun oivalliset apulaiset Kokki (Teemu Aromaa) ja Virta (Markus Ilkka Uolevi) ovat muutenkin hersyviä hahmoja, ja tällä kertaa näyttelijöiden kokoerot tarjoilevat vielä lisämausteensa hahmojen koomisuuteen. Koominen Kokki nähdään myös lurautamassa laulua "minulta tuntuu olevan laulu tulossa" eli se perinteinen Silmät tummat kuin yö. Jotenkin Virta on tehty nyt vielä erityisen pöhköksi, suorastaan tolloksi hahmoksi. Mutta MIU vetää roolin huisin suvereenisti. Talon yliavuliaana miespalvelijana kunnostautuu Kimmo Rasila, varsin lakoninen rooli. On hauska että heti esityksen alussa murhattu mieskin nähdään takautumien avulla lavallakin. Stefan Karlsson on oivallinen Rygseck. Eila Halonen on myös ihana suorapuheisena  Amalia Rygseckinä. Hieno ensemble-joukko täydentää esityksen rooligallerian; monta moniulotteista roolia.


Tiina Valkaman pukusuunnittelu tarjoilee ihanaa silmäkarkkia (Virran ruudulliset housut ovat erityisen hienot ja Rygseckin punaiset kengät!). Jani Uljas on lavastanut hulppean miljöön Rygseckin olohuoneeseen, ja pienillä jipoilla nähdään rikoksen tapahtumapaikka (kylpyhuonekin). Pyöriviä ja taittuvia lavasteita hyödynnetään hyvin. Täytetyt eläimet seinillä, metsämaisematapetit, puupaneelit ja mahtipontinen takka tuovat myös mieleen varakkaiden skottien metsästysmajat. Ja miten ihanat sohva ja nojatuolit! Valojen (Petri Suominen) avulla päästään katsomaan takaumiakin. Maskeeraus (Anna Kuljun suunnittelemaa) on Palmun kohdalla hieman jopa yliampuvaa - Mäkelä näyttää hieman muoviselta ja aika tunnistamattomalta. Mutta vampyyrimäinen Rygseck on herkullinen! Äänisuunnittelusta (Eero Auvinen ja Mikko Hellström) täydet pisteet! Kaikenlaiset ääniefektit ovat aika viihdyttäviä.


Esityksessä on paljon komiikkaa, sellaisia pieniä juttuja jotka hykerryttävät katsojaa. Kuinka Palmu, Kokki ja Virta marssivat peräkanaa kuin pienet porsaat, samassa tahdissakin vielä. Ja entä sitten tyynyleikki sohvalla!

Varsin kelvollinen Palmu-toteutus ja reilut kaksi tuntia kuluvat nopeasti. Ja tätä on kyllä parasta katsoa silleen ettei muista edes murhaajaa! Esitys on kivan nostalginen, vaan ei kuivakka, eikä myöskään elokuvaversioonsa (mikä monen katsojan mielessä lienee paremmin kuin kirja) takertuva. Vaan mikäpä oli se Palmun erehdys? Sitä pitää mennä katsomaan Turkuun, esitykset jatkuvat syksyllä 2019.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Anna Karenina / Kansallisbaletti 30.3.2019

Tolstoin klassikkoromaani Anna Karenina on taipunut teatterin ja tanssin lavoille monta kertaa. Tämäkin Alexei Ratmanskyn koreografioima balettiversio on saanut Suomen ensi-iltansa jo 2007, mutta nyt taas uusi tuleminen. Hienoa että hyviksi koettuja teoksia tuodaan lavalle uudelleen ja uudelleen. Mihinkä se klassikko kuluisi, ja uudet ihmiset, peräti sukupolvet, saavat mahdollisuuden kokea jonkun teoksen.


Tunti 50 minuuttia on kyllä aika lyhyt aika koko illan baletille, kun siinä on vielä 25 minuutin väliaika. Esitys myös alkoi jo kuudelta, niin varsin aikasin se loppui. Hyvä joskus näinkin, olla ajoissa kotona. Lyhyys selittyy ainakin sillä, että tarinasta on tiputettu paljon asioita pois, mm. Kittyn ja Levinin tärkeänä sivujuonteena kulkeva suhde. Tässä todellakin keskiössä on kolmiodraama, Anna Karenina keskipisteessä.

Upeasti tanssiva Eun-Ji Ha oli elegantti ja ilmeikäs Anna, joka tylsistyy ankean miehensä kanssa arkisessa liitossa. Kun tilaisuus äkkirakastumiseen tarjoutuu hän tarttuu siihen kaksin käsin. Mutta sitten taas oman pienen pojan hylkääminen on mahdoton ajatus. Tämä ristiriita hajottaa Annaa. Tykkäsin myös kovasti miten hienosti Samuli Poutanen ilmentää jäykkää, mutta käsittämättömän pitkäpinnaista Aleksei Kareninia. Vaimo huitelee toisen miehen perässä, ja aina Karenin ottaa hänet takaisin. Ojentaa vaan käsikynkkänsä ja astelee pystypäin pois vaimo käsipuolessa. Vaikka kotona paperit vetävät enemmän puoleensa kuin vaimo.


Kolmiodraaman avionrikkojaosapuoli kreivi Vronski (Florian Modan) on korskea ja ylväs, kepeästi hyppäävä ja innolla Annaa piirittävä mies. Annan ja Vronskin duetot ovat kiihkeitä, joten ei ole ihme että puoliso on mustasukkainen. Ja on tässä Vronskin ja Kareninin duettokin, jossa on jo hieman kamppailun tai kaksintaistelun makua. Anna liittyy kolmanneksi, ja miehet likipitäen nujakoivat hänestä.

Porukkaa on lavalla paljon, ja sillä saadaan näyttäviä joukkokohtauksia, mutta kolmen päähenkilön lisäksi ei kukaan muu saa kauhean paljoa omaa tilaa. Kitty (Abigail Sheppard) saa sentään hieman tanssia, mutta hänen suhteensa Leviniin jää oikeastaan huomiomatta kokonaan. Oma suosikkini Atte Kilpinen on nuoren palvelijan roolissa, eikä oikeastaan tanssi lainkaan, kävelee vaan. Kuten moni muukin hahmo.


Rodion Štšedrin vastaa musiikista joka ainakin minun amatöörinkorvilleni oli aika haastavaa kuunneltavaa. Piti oikein tsempata että pysyi perässä. Vähän ehkä tylsääkin, eli tätä en kuuntelisi luultavasti kotona. Kittyn soittimena on pirtsakka huilu (omakin mielikuva hänestä on aina ollut iloinen) ja Karenin on yhtä synkeä ja juro kuin kontrabassolla soitettu teemansa. Ratsastuskilpailukohtauksessa toisen näytöksen alussa oli vauhdikasta marssimusiikkia - siinä patarummut raikasivat. Ja hevosten kaviotkin kopsasivat.

Hauskasti Mikael Melbyen puvustus oli epookkia; miehillä sotilasasut ja naisten puvuissa turnyyrit, vaikkakin sen verran lyhyemmät helmat että niissä pystyi tanssimaan. Loppukohtauksen Annan punainen näyttävä puku on hyvin dramaattinen. Lavastus on pääasiallisesti ratkaistu Wendall K. Harringtonin tekemillä projisoinneilla. Ihan näyttäviä ne ovat, ja auttavat ankkuroimaan tapahtumia. Varsinkin juna-asemakohtaukset ovat yhdessä valo- ja ääniefektien kanssa hyytävän näyttäviä.


Mikhail Agrest johti orkesteria, joka tuotti paljon kaikenlaisia lisä-ääniäkin esitykseen. Hieman kyllä häiritsi, kun Annan sairasvuodekohtauksessa (joka oli siis hyvin hiljainen) joku soittaja pläräsi kauhealla vimmalla nuottejaan. Paperin rapina oli kova ääni siinä tilanteessa. Hauska lisäkohta oli oopperakohtauksessa, kun saimme nauttia pätkän oopperalauluakin (solisteina nauhalla Tove Åman ja Juha Riihimäki).

Suuria tunteita ja vahvaa draamaa, siitähän tämäkin teos on rakentunut. Ei tämä häikäisevin baletti koskaan ikinä ollut (kai se jonkun viikon takainen Sylvia on vielä hyvin tuoreena mielessä) mutta ilolla katselin kyllä. Silmä kyllä aina lepää hienoissa tanssijoissa ja koreissa asuissa. Ja vaikka musiikki ei minua ihan lumonnutkaan, niin dramaattisuudessaan se sopi tähän. Esityksiä on 13.4. asti, Kansallisbaletissa tietenkin.


Kuvien copyright Mirka Kleemola.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 30. maaliskuuta 2019

POE! - Edgar Allan and the Psychobilly Ravens / Riihimäen teatteri 30.3.2019

Mainio meno Riksun teatterin lavalla - outoa ja nyrjähtänyttä, synkkää ja hilpeää - juuri sellainen sopivasti kauhua ja goottilaista kuvastoa sekoittava esitys kuin Poen kirjallinen tuotanto antaa odottaakin. Asialla Tanssiteatteri Minimi sekä Näyttämö 3T (kollektiivi, jonka huikea Grimmin satuihin perustuva musiikkipitoinen The Grimm Book of Horrors valloitti Riihimäen teatterin lavan kolme vuotta sitten. Ja vieraili myös Teatterikesässä! Tämä oli myös yksi syy miksi löysin itseni nyt Riihimäeltä, pitkästä aikaa).


Poe! - Edgar Allan and the Psychobilly Ravens on kuin joku bändin nimi, ja aikamoista musiikkiteatteria lavalla nähdäänkin. Meno on villiä, nyrjähtänyttä ja kaksikielisesti Poen tekstiä tulkitsevaa. Kielenvaihdot sujuvat saumattomasti ja englanti ei kuulosta yhtään kököltä. Pisteet siitäkin.

Hengitä syvään ja kaadu pimeyteen - tätä kehoitusta pienilukuinen yleisömme noudatti.


Porukalla suunniteltu lavastus on tavattoman näppärä. Pienehkä vanerikoppi irtoseinineen. Välillä raotetaan yhtä seinänpalasta, ja näemme pieniä välähdyksiä sisällöstä. Kunnes on aika avata kaikki vanerit ja revitellä kunnolla. Pieneen tilaan mahtuu pianokin, ja paljon muuta. Mutta älkää ymmärtäkö väärin, ei esitys mikään vauhdikas revitysjuttu ole, vaan päinvastoin. Hidas, melankolisen seesteinen, lipuva, verkkainen, ja hiljalleen jännitysruuvia kiristävä.

Esityksen rakenne on episodimainen, ja siihen on saatu mahdutettua ainekset yhdeksästä eri novellista/tarinasta. Korppi ja Usherin talon tuho lienee monelle kauhuharrastajalle tuttu eri elokuvaversioista, ja Kuilu ja Heiluri myös. Mutta on niitä hieman vähemmän tuttujakin mukana, mm. Hengen puute, Annielle ja Ovaali muotokuva. Tarinoista muodostui unenomainen matka, kuin hallusinaatioiden kyllästämä visio pimeälle, tai ainakin synkälle, puolelle. Poen gotiikka hitaine sävyineen on hyvin tavoitettu.


Tykkäsin kovasti myös siitä että mukana on hyvin erilaisia esiintyjiä. Vanhempi rouva muistelee, punaisiin pitkiin hansikkaisiin sonnustautunut mies laulaa, rastatukkainen mies soittaa pianoa. Kivasti tanssillisia juttujakin mukana. Iiro Ollilan säveltämä musiikki on välillä teknomaisia sävyjä ja gootahtavaa Curea muistuttavaa, välillä taas yksinkertaista pianomelodiaa. Hienot projisoinnit (Sami Rauhala) ja valot (Sam Siltavuori) tukevat synkeänkaunista tunnelmaa hyvin. Ja Aino Simola on myös tavoittanut ajan hengen pukusuunnittelussaan. Mustat vaatteet, ripaus pitsiä ja pisteinä iin päällä punaiset hansikkaat. Niissä ei veri näy...

Laadukkaat ja monipuoliset esiintyjät täydensivät tämän hienoksi kokonaisuudeksi. Kiitos siis Juha Ekola, Noomi Forslund, Ismo Laakso, Katja Peacock ja Liisa Ruuskanen. Jokainen vaikutti panoksellaan siihen että tämä oli juuri tälläinen. Ihmisen sisimpiä luotaava ja mystinen, hieman erilainen esitys. Kiitos myös käsikirjoituksesta ja näyttämöllepanosta Näyttämö 3T:n porukka Iiro Ollila, Samuli Reunanen ja Liisa Risu!


Ihana yksityiskohta oli sekin, että katsomoon ei kutsuttu kellonsoitolla tai pirinällä, vaan ison (hautajais)kellon moukunalla. Sillä pääsee hetimmiten synkeisiin tunnelmiin!

Hienoa että Edgar Allan Poe herättelee edelleen taiteentekijöiden kiinnostusta. Muutama vuosi sitten Teatteri Telakka toteutti myös novelleihinsa perustuvan esityksen Elävien hautajaiset.

Kokonaisuutena hypnoottinen esitys, joka oli mehevä yhdistelmä goottibändin keikkaa ja tanssiteatteria. Aivan mieletön veto ja onneksi väliaika ei keskeyttänyt tunnelmaa. Kymmenen pistettä koko porukalle ja lisää tämmöistä. Esityksiä on vielä toukokuussa kolme, joten menkää katsomaan. Soisin että tätä nähtäisiin vielä senkin jälkeen jossain, vaikkapa musiikkiteatteri Kapsäkissä...


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Iloisten sielujen hotelli / Aleksanterin teatteri 28.3.2019

Virpi Hämeen-Anttilan Björk-kirjat ovat odottaneet lukemistaan hyllyssäni jo iät ajat. Nyt taitaa olla hyvä hetki tarttua niihin, kun päähenkilö tuli tutuksi Aleksanterin teatterin lavalta. Nimittäin uusi kotimainen musiikkinäytelmä Iloisten sielujen hotelli sai ensi-iltansa torstaina. Ja mitä kaikkea hienoa me saatikaan lavalla nähdä? 1920-luvun Helsinki heräsi henkiin! Ja millainen Helsinki! Sisällissodasta toipuva, Pitkänsillan kahtia jakama, sovinnainen ja syntinen, kaunis ja karu.


Kahteen tuntiin on puristettu monta ihmiskohtaloa, monta tapahtumaa ja monta maisemaa. Björk (Joel Mäkinen) on monitahoinen hahmo, joka tasapainoilee kahden Helsingin välillä. Toinen jalka syntisessä Kalliossa, ja toinen dandymäisenä seurapiireissä. Hän avustaa poliisia tutkinnoissa, ja on morfiinikoukussa kiikkuva pasifisti. Lisbeth (Heljä Heikkinen) on säveltäjänurastakin haaveileva nuori nainen, mutta yhteiskunnan sovinnaisuussäännökset jumittavat hänet seurustelemaan ennemmin toisen kaukaisen sukulaismiehen Philipin (Janne Marja-aho) kanssa kuin Björkin. Sen sijaan emansipeerattu ylioppilas Ida (Minja Koski) olisi enemmän kuin kiinnostunut Björkistä, mutta tämä ei nyt oikein lämpene. Helsinkiä piinaa mystinen murhaaja ja poliisi, päällikkönsä Ekmanin  (Tatu Siivonen) johdolla, tarvitsee Björkin apua. Ja Björk tarvitsee nuoren nokkelan Fransin (Miro Apostolakis) apua - tämä osaa kulkea kaupungin kaduilla ja kujilla paremmin kuin kukaan muu.


Reetta Ristimäen ohjaamaan mikstuuraan lisätään kieltolain kanssa kamppailevia pöhköjä poliiseja, armada naisia (ilotyttöjä, ylioppilaita, köyhää väkeä, vauraampaa väkeä - Skene-kuoro veti kaikkia näitä rooleja esimerkillisesti), lehtimieskaveria, ja kaikelaisia epämääräisiä tyyppejä. Kaupunkilaisilla, varsinkin naisilla, on monenlaisia afäärejä, kun kerran palkalla ei elä. Hienosti muuten naiset nousevat isoon osaan, vaikka Björk se päähenkilö onkin. Tai oikeastaan: pääosassa on Helsinki. Mutta naiset, niin, ne ovat esityksen tähtikaarti. Ja on se kumma miten Idakin leikkaa hiuksensa ilman isän lupaa! Mielenosoittajien laulaessa "tulevaisuus on naisten" - ei voi olla hyräilemättä mukana.

Esiintyjät ovat hieman vaihtelevantasoisia. Mäkinen on monesta tuttu, ja karismaltaan ja lauluääneltään ihan huippuvedossa tässäkin taas. Miten hienon balladin hän tulkitsee toisen näytöksen alussa, kun taas kerran korostuu miten Pitkäsilta on valtava raja kaupunkilaisten välillä. Koski ja Heikkinen ovat kumpikin upeaäänisiä esiintyjiä, ja hoitavat suvereenisti useat roolinsa. Varsinkin ilotyttöinä he pääsevät revittelemään kunnolla - se Minjan veto Ragnina seisautti veret! Siivonen on myös karismaattinen ja muikeaääninen. En tiedä oliko joku orastava lenssu syynä mutta Marja-ahon ääni jäi hieman vaisuksi ensi-illassa, tai ainakin oma mielikuva siitä oli rouheampi. Apostolakis oli hurmaava uusi tuttavuus, ja varsinkin duetto Mäkisen kanssa sujui. Ja stadin slangi!


Jukka Nykänen on säveltänyt musiikin ja nelihenkinen bändi vetää orkesterimontussa. Tätä musiikkia olisin kernaasti kuunnellut enemmänkin kuin kaksituntisen esityksen keston ajan. Ihanaa, raikasta, ja kuitenkin hyvin musikaalimaista. Me saamme kuulla niin marssia kuin proge/blues-rypistystäkin, kuplettityylistä hupailua (poliisien kieltolaki-biisi!), tangoa, "stadilaista heikunkeikua" ja vaikka mitä. Olisin kyllä mielellään nähnyt biisien nimet käsiohjelmassa.

Koko esityksen aluksi vedetään reipas ylistyslaulu keväiselle Helsingille - joka kyllä vaihtuu sitten siihen synkempään puoleen biisin. Eli se kaupungin kaksijakoisuus tehdään kättelyssä selväksi. Ensin Helsinki on "kuin merestä syntynyt prinsessa" ja kohta taas "kuolema käy kujilla kaupungin". Sopii teemaan. Hämeen-Anttilan sanoitukset toimivat läpi koko teoksen. Tykkäsin tosi paljon, ja haluaisinpa kuulla tätä vaikka tallenteenakin.



Erikoismaininta Marja Uusitalolle hätkähdyttävän hienoista puvuista. Aina Björkin vaaleankeltaisesta puvusta upeisiin naisten juhlapukuihin. Niitä arkisia vaatteita unohtamatta. Tässä on kyllä paneuduttu pieteetillä 1920-luvun vaatteisiin ja muotiin ja kuoseihin. Lavastus on ratkaistu vanhoilla arkistokuvilla. Ja mikäs siinä, taatusti autenttista tunnelmaa. Esim. Axelsköldien koti on ajan tyypillinen säätyläisasunto, ja lavalle ei tarvita kuin yksi samanlainen viherkasvi kuin kuvassa, kattokruunu ja piano. Toimii. Vanhat valokuvat ovat muutenkin kiehtovia. Kuva- ja videosuunnittelu on Artur Sallisen ja Emil Sallisen käsialaa. Myös Janne Teivaisen valosuunnittelun merkitys korostui, kun lavastukset ovat niukanlaiset. Yksittäisen punaisen spottivalon käyttö murhakohdissa saattaa olla klisee, mutta pirun toimiva sellainen.


Koreografiat on suunnitellut Peter Pihlström, ja kyllähän niissä vauhtia on. Tosin ei niitä ihan joka kohtaukseen olisi ehkä tarvittu, näin isossa mittakaavassa. Aleksanterin teatterin lava on aika pieni kuitenkin. Mutta Skenen tytöt ja pojat vetävät jalalla erittäin koreasti.

Upeita kohtauksia ja ajankuvaa kyllä nähdään paljon. Ketunhännän salakapakka on syntisen hieno paikka ja nyt katsojat pääsevät ainakin kurkistamaan millaista se meno olisi saattanut olla. Kertakaikkisen mukava ja mukaansatempaava esitys oli tämä. Mukana on vähän kaikkea mahdollista teemaa, mitä nyt 1920-luvulta löytyy. Kyllä pienemmilläkin resursseilla saadaan aikaa kelpo esityksiä, ja uutta kotimaista musiikkiteatteria voidaan nähdä monilla eri lavoilla. Lisää tätä!

       
Esityksiä ei ole kuin kourallinen eli kannattaa olla tosi nopsa mikäli mielii matkata Iloisten sielujen hotelliin. Matkaevääksi vaikka esityksen jälkeen, voi lukaista lisää Björkin seikkailuista (sarjassa ilmestynyt toistaiseksi viisi kirjaa) tai erinomaisen Mikko-Olavi Seppälän tietokirjan Suruton kaupunki!


Kuvien copyright Kari Hakli (kirjakuvat omiani).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.