sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Miiko Toiviainen: Kepeä elämäni / Samova Fest, KoKo Teatteri 3.11.2019

Vihdoin ja viimein pääsin minäkin näkemään ja kokemaan Miiko Toiviaisen monologin Kepeä elämäni! Esitys sai ensi-iltansa Kajaanin Runoviikoilla viime kesänä, tilaustyönä, sillä Miiko voitti Vuoden nuori lausuja -tittelin Runoviikoilla kesällä 2018. Sittemmin esitystä on nähty siellä ja täällä, ja minä onnistuin yhyttämään sen Samova Fest-tapahtuman sunnuntaina KoKo Teatterilla. Meitä oli katsomossa vain kourallinen, mutta rento ja läsnäoleva tunnelma saatiin silti aikaiseksi.


Mitä ihmettä voi sanoa esityksestä, joka jo pitää sisällään kaksi imaginääristä bloggausta taiteilijalta itseltään? Yhdyn täysin rinnoin niistä ensimmäiseen!

Vuosien varrella olen päässyt näkemään Miikoa lavalla monia kertoja, niin musikaaleissa kun muissakin rooleissa. Hän on karismaattinen ja hyvä esiintyjä, joka roolissa. Arvostan sitä, että hän päätti nyt ns. tulla kaapista ja tuoda teatterien lavoille oman itsensä, transmiehen. Vaikka minulle katsojana on esiintyjän sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen tai sukupuoli-identiteetti se ja sama, niin tästäkin monologista huomaa miten tärkeää se on esiintyjälle itselleen. Saa vihdoin avoimesti olla mitä on, ja sillä sipuli. Ei tarvitse vetää enää toista roolia, sen lavalla esittämänsä lisäksi.

About tunnin mittainen monologi on kattava läpileikkaus monipuolisesti lahjakkaan Toiviaisen osaamisesta. Laulua (Eeva Kontu on säveltänyt upean ja koskettavan musiikin ja vastaa myös äänisuunnittelusta), lausuntaa, puhumista, eläytymistä, lukuisten eri hahmojen esittämistä. Transhaukka on hilpeä ja transpolin lääkäri hillitön! Kertakaikkisen vaikuttavaa, hauskaa, koskettavaa, tärkeää, ja silkkaa nautintoa katsojalle.


Toiviaisen tarkoitus oli tuoda muunkinlaisia transtarinoita näyttämölle; vastapainoksi niille synkeille, ahdistaville ja negatiivisille. Ja hyvin hän siinä onnistuukin. Omakohtaisuudesta kumpuava esitys on valoisa ja sympaattinen. Kuulemme pätkiä lapsuudesta ja päiväkirjoista, kokemuksia transpolilta ja koko "prosessista". Runoilijoista esillä ovat Arja Tiainen ja Kaarlo Sarkian Muodonvaihdos sekä varsinkin Uuno Kailaan runo Olin nuori:

Olin nuori. Ja kasvoin harmajin,
sinipunervin silmänaluksin
minä arkana kouluun kuljin.

Oli rehtori vanha ja viisas mies.
Minä usein pelkäsin, että hän ties,
mikä syy minun mieltäni painoi.

Ja kotona täti, hän katsoi niin
minun silmäini lastenkamariin,
että pakenin pois ja itkin.

Kun nuoria kasvoja muita näin,
miten vihasin omaa itseäin
ja kipeää elämääni.

-- Ah, silloin vielä mä tiennyt en,
että kukaan, kukaan ihminen
ei tääll' ole parempi toista.

Tuta sai sen poika. Ja rakastamaan
mies sitten on oppinut nuoruuttaan
ja omia arpiansa.


Menee luihin ja ytimiin, eikö? Kuten koko esitys. Mahtoiko lopussa katsomossa olla yhtään kuivaa silmää? Mutta kun Toiviaisen tarina ei ole mikään uhriutumisjuttu tai valitusvirsi! Vaan elämäniloinen ja energinen. Silti, tai ehkä juuri siksi, tunteet nousevat pintaan. Rohkeakin esitys tämä on, koska ihminen pistää itsensä niin likoon. Kepeä elämäni on aito, ja hienosti rytmitetty. Ohjauksesta vastaava Riikka Oksanen on onnistunut hienosti tuomaan kaiken kasaan; dramaturgina on toiminut Aino Pennanen.

Kuten Miiko itsekin muistuttaa, tämä on yksi transtarina. Niitä on yhtä monta kuin on transihmistäkin, eikä voida yleistää että näin kaikki asian kokevat.


Tässä on jonkunlainen henkinen sisarteos muutaman vuoden takaiselle Axel - soolo miesäänelle esitykselle. Ihmisyyttä, muutosta ja transsukupuolisuutta pohtiva. Miten muutos vaikuttaa ihmiseen. Oli sykähdyttävä kuulla miten onnellinen Miiko Toiviainen nykyään on. Kun saa olla oma itsensä, ihan julkisestikin.

Povaan tälle esitykselle pitkää esityskaarta. Onneksi kaikki tarvittava rekvisiitta on helposti kannettavissa mukana, joten ympäri Suomea on mahdollista reissata yhden miehen voimin. Jos (ja toivottavasti kun) Kepeä Elämäni osuu tiellesi, niin suosittelen enemmän kuin lämpimästi sen kokemista.


Kuvien copyright Timo Suutarinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla (kiitos Markus!).

perjantai 1. marraskuuta 2019

Pikku Vampyyri / Tampereen työväen teatteri 1.11.2019

Oli kyllä ihan sattumaa että varasin liput Työviksen Pikku Vampyyriin juuri loka-marraskuun vaihteeseen. Ja sitäkin kivempi yllätys oli esityksen yhteydessä järjestetty halloween-disko ja kekkerit! Ihan parasta! Tämmöstä lisää. Sen lisäksi että nähtiin hurjan kiva ja jännä esitys, niin saatiin bonuksena vielä paljon kaikkea muutakin.

      

Angela Sommer-Bodenburgin kirjoittamia Pikku Vampyyri-kirjoja en muista lukeneeni lapsena tai nuorena, mutta muutama vuosi sitten (no, vuonna 2012) Lahden kaupunginteatteri teki hienon version tästä. Nyt oli kunnon gootimeininki vampyyreiden stailauksessa, sekä upeassa kryptassa. Joo joota hokeva Anton (aina yhtä ihana Juha-Matti Koskela) on kolmasluokkalainen koulupoika, vampyyreihin hurahtanut ja ehkä siksi kavereitakaan ei kauheasti ole. Vanhemmilla (Kristiina Hakovirta ja Jari Leppänen) tanssijalkaa vipattaa lauantaisin, joten pojalla on aikaa uppoutua kauhuelokuviin ja niihin rakkaisiin vampyyrikirjoihin. Isä kyllä pyytää laittamaan ikkunaa kiinni, mutta niin vaan eräänä iltana sängyn alle on pujahtanut 146-vuotias vampyyri Rydiger (Antti Peltola). Epätavallinen kaveri, mutta mitä sillä on väliä.


Rydigerin kanssa Anton pääsee tutustumaan tämän eksentrisiin sukulaisiin. Anna-sisko (Eriikka Väliahde) ja rokkitähtimäinen Leopold-setä (Hiski Grönstrand) ovat vielä aika harmittomia tapauksia, mutta draamakuningatar-isoäiti (Minna Hokkanen) himoitsee tuoretta verta.  Kapuloita vampyyriperheen rattaisiin koittaa asettaa hautausmaan uusi hermoheikko hoitaja herra Kalmankulma (Mika Honkanen), joka kirvoittaa lapsikatsojista monet naurut. Ei käy miehellä nyt oikein tuuri vaarnansa kanssa. Yritys on kova saada Euroopan ensimmäinen vampyyrivapaa hautausmaa.


Vanhemmat ovat iloisia kun Antonilla on vihdoin kaveri, ja haluavat Rydigeriä vierailemaan. Eipä sekään ihan kommelluksitta suju, kuten ei Antonin kyläilyt von Schlotterstein -suvun kryptaankaan. Ja voi miten upea krypta se onkaan, nyt lavastaja Perttu Sinervolle täydet pisteet. Karmiva paikka! Täydellinen vastakohta DDR-mäisesti sisustetulle Antonin kodille. Siellä keltainen ja ruskea ovat vallitsevat värisävyt ja Antonin vanhemmatkin on puettu samaan tyyliin. Anton itse keikaroi dinosauruspyjamassa tai Star Wars-paidassa. Pukusuunnittelija Marjaana Mutanen on päässyt todellakin toteuttamaan itseään vampyyrien upeissa asuissa! On pitsiä ja röyhelöä ja samettia! Ihanat! Mutasen käsialaa ovat myös todella näyttävät peruukit ja maskit, ihan on upeat ilmestykset koko von Schlottersteinin suku.


TJ Mäkisen valot ja Niklas Vainion äänet tekevät pisteen iin päälle oikeanlaisen kauhutunnelman luomisessa. Paljon kaikenlaisia kivoja ääniefektejä! Ohjaaja Ilmari Pursiainen on onnistunut hienosti tavoittamaan esitykseen hyvää ja rentoa fiilistä, joka välittyy katsomoonkin. Näyttelijät pääsevät irrottelemaan kunnolla, mutta mitenkään lapsikatsojia aliarvioimatta.


Lavalla Anton ja Rydiger lentävät, kohtaavat kiusaajia, pelaavat vampyyriKimbleä ja ylipäätään puuhaavat mitä nyt tuonikäiset pojat ylipäätään puuhaavat. Ovat kavereita. Mitä sillä on väliä että toinen on vampyyri? Nauratti kyllä kun Suomessa taitaa olla 190 cm pituusvaatimus että pääsee esittämään Rydigeriä. Lahdessa silloin seitsemän vuotta sitten Rautiaisen Jari-Pekka oli 192 cm, ja nyt Antti Peltola 198 cm. Hyvin hoikkiakin kumpikin on. Ehkä se auttaa vampyyriksi muuntautumisessa?


Pikku Vampyyri on sopivasti kauhea ja jännä näuytelmä, ei liian pelottava, ja sopii kyllä aikuisillekin hyvin. Erityisesti teatraalinen vampyyrimummo on hykerryttävän ihana hahmo, varsinkin hukattuaan hampaansa! On myös hauska seurata miten maitoa juova babyvampyyri Anna koittaa iskeä isoveljen kaveria. Samaan kuoreen on pakattu viettelevä vamppi ja viaton nuori tyttö. Anton on hieman vaivaantunut kyllä tästä huomiosta, mutta kyllä heistä pari tulee.


1 h 45 min on sopivan lyhyt esitys vähän nuoremmillekin katsojille (ikäsuositus on yli 8-vuotiaille). Meillä kun oli tämmöinen spesiaaliesitys niin tosi monet katsomossa olivat pukeutuneet teeman mukaisesti. Paljon pikku piruja, vampyyreita, noitia ja kummituksia katsomossa istuikin. Esityksen jälkeen pääsimme nauttimaan monenlaisista herkuista, oli ongintaa lapsille, ja sitten sai tavata lavalta tutut vampyyrit, ja Antonin perheen! Diskossa dj Dracula soitti musiikkia ja nähtiin siellä parketilla isoäiti ja Annakin edustamassa von Schlottersteineja.

      


Kertakaikkisen kiva esitys ja koko ilta! Iso kiitos Työvis ja hieno tekijätiimi, ja ennenkaikkea näyttelijät, jotka jaksoitte kärsivällisesti poseerata kaikkien kanssa. Pikku Vampyyriin voi käydä tutustumassa vielä ensi toukokuulle asti. Jos siis haluat ihanan karmivaa viihdettä koko perheelle, niin huonomminkin voisi valita. Onko elämä ollut ihan turhaa jos vampyyreja ei ole olemassakaan?


Esityskuvien copyright Kari Sunnari, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 31. lokakuuta 2019

The Play That Goes Wrong / Svenska Teatern 31.10.2019

Jaa-a, aika mones kerta katsomassa tätä näytelmää, mutta nyt ensimmäistä kertaa toisella kotimaisella. Tekijänoikeussyistä (?) tekstitystä ei nähty, mutta niin ulkoa tämän jo osaan, ettei vaikeuksia kärryillä pysymiseen ollut. Ja ei tämä kieli niin haasteellista ole etteikö kouluruotsilla perässä pysyisi.

En tiedä miksi Svenska Teatern on jättänyt näytelmän nimen englanniksi, mutta väliäkö hällä. Sama vanha tuttu The Play That Goes Wrong eli Näytelmä joka menee pieleen sieltä kuitenkin löytyy. Tällä kertaa pohjois-vantaalainen harrastajateatteriseurue on löytänyt voimavaroilleen juurikin passelin esityksen, nimittäin murhamysteerin. Ja sitä meille sitten esitetään, kunhan ohjaaja käy esittelemässä seurueen ja toivottamassa meidät tervetulleiksi.


Pääsemme seuraamaan hienoa kohellusta, tarkkaan mietittyä ja suunniteltua, mutta ah niin spontaanin näköiseksi tehtyä. Erik Salvesen on loihtinut englantilaisen herraskartanon miljöön, jossa esiintyjät sössivät kilpaa, kukin voimavarojensa ja näyttelemänsä persoonan mukaan. Lavastuksen tekniikka ja näyttämön henkilökunnan ammattitaito ja ajoitus on kaikki kaikessa. Valitettavasti ainakin tänä iltana eivät kaikki ajoitukset mene ihan just nappiin. Parinkin sekunnin, jopa sekunnin, viive on ratkaisevaa juuri tässä näytelmässä. Se syö hieman uskottavuutta jos lavasteita lasketaan alas köysin tai lavarakennelma kaatuu pienellä viiveellä kun siihen on törmätty. Yhtä kaikki, yleisö nauraa. Remakasti. En ole vielä nähnyt ketään joka ei tämän näytelmän parissa viihtyisi.

Valot (Tom Kumlin) ja äänet (Hanna Mikander) toimivat oivallisesti, mennen pieleen silloin kun on tarvis. Hanne Horte-Garnerin pukusuunnittelu on hienoa katseltavaa ja hyvin "brittiläistä".


On aina riemastuttavaa katsoa ammattilaisia näyttelemässä amatöörimäisesti. Ja nämä kyllä osaavat hommansa. Sydämeni valloittaa taas kerran Cecil Haversham (Dennis Nylund), tästä ei enää akrobaattinen ja tanssikuvioita sisältävä kehonkieli parane. Kerrassaan riemastuttava roolityö Nylundilta. Cecilin bravuureihin kuuluu myös spontaanien tanssikuvioiden lisäksi lavalta putoaminen. Ylimääräisiä tanssikuvioita nähdään myös Florence Colleymoorea oivallisesti esittävältä Emma Klingenbergillä. Florencen sijainen Nina Hukkinen esiintyy jesarilla selästä teipatussa pinkissä puvussa - ja ihanasti Cecilin nimen väärinlausuen. Svenskanin versiossa hovimestari Perkins (Simon Häger) on jotenkin isommassa osassa, ja myös nuori ja salskea. Ei mikään vanha kääkkänä, vaan kopsauttelee kenkiään yhteen rivakasti.


Max Forsmanin komisario on ylinäyttelevä ja hyvin ekspressiivinen kasvoiltaan. Ja on muitakin akrobaattisia kykyjä kuin Nylund eli Patrick Henriksen Thomas Colleymoorena suoriutuu aika näppärästi ylös työhuoneeseen! Vaikka sitten housut repeävätkin. Pitkä ja raamikas sekä hyvin tummaääninen Jon Henriksen vetää kuolleen Charlesin rooliin taitavasti. Surkeana sähkö/valomies Torstenina kunnostautuu Mitja Sirén.

Liekö ruotsalaisen ohjaajan Adde Malmbergin nimenomainen ratkaisu että esiintyjät ovat jotenkin suomenruotsalaisen iloisen pirtsakoita. Tiedättehän sellaisia touhukkaan reippaita. Siitä tulee esitykselle rapsakka tempo. Muihin Suomessa näkemiini esityksiin verrattuna Svenskanin versiossa on paljon ylimääräistä, siis ehkä käsikirjoituksesta poikkeavia juttuja. Sellaisia pieniä oivalluksia ja juttuja, esimerkiksi rullalla oleva testamentti mihin katsotaan kuin kaukoputkeen. Puhelinketjut ovat myös huikean oivaltavia.


Tässä esityksessä juodaan mineraalitärpättiä viskinä ja etsitään kadonnutta Duran Duranin cd-levyä. Ja miekkaillaan kunnolla, Oula Kitin koreografian mukaan, vau! Puutarhuri-Arthurilla on koiransa Winstonin mukana myös kakkapussi, ja sitä käytetäänkin. Winston on kyllä aika huonosti käyttäytyvä, ehtii napata hovimestariakin nilkkaan monta kertaa.

Kerrassaan kelpo versio, vaikka ajoitukset eivät ihan nappiin menneetkään. Kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa toisellakin kotimaisella (suomeksi tämän voi tällä hetkellä nähdä Seinäjoen kaupunginteatterissa).


Kuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 29. lokakuuta 2019

Opus Deus - kuinka tullaan jumalaksi / Musiikkiteatteri NYT, Lahden kaupunginteatteri 29.10.2019

Suosikkimusiikkiteatterilaisteni eli Musiikkiteatteri NYT:in uutukaista on kypsytelty ja valmisteltu kaikessa rauhassa pari vuotta, muiden töiden ohella. Ensi-iltaan Lahden kaupunginteatteriin saatiin normimittainen esitys, eli 2,5 tuntia uutta ja raikasta musiikkiteatteria. Siinä missä ryhmän ensimmäinen oma tuotanto Photo Sapiens oli fragmentaarinen ja saman teeman ympärille rakennettu ja toinen Vain Jouluelämää jouluhenkinen sketsishow, niin Opus Deus kertoo meille jo ihan kunnon tarinan! Biisithän on hienoja olleet aina.

Esityksen alanimi Kuinka tullaan jumalaksi kuvastaa kyllä hyvin sen henkeä. Jos oma elämäsi on ankeaa eikä kovin hohtoisaa, niin tämän päivän maailmassa voi tulla hinkua saavuttaa ystäviä, vaikutusvaltaa ja ennenkaikkea somenäkyvyyttä keinolla millä hyvällä. Tai ainakin tuntuu siltä että se on monen (nuoren) ihmisen tavoite elämässä - olla joku! Esityksen päähenkilö Kaija (Anni Kajos) on kirjoihin hurahtanut ja hieman epävarma nuori aikuinen, joka päättää kirjavloggaamisen avulla päästä sinne jonnekin, suosituksi nyt ainakin. Lempeä poikaystävä Jukka (Petteri Hautala) työskentelee kukkakaupassa ja perjantaisin pidetään leffailtoja. Kun Kaija yhtäkkiä törmää Opus Deukseen (Sini Koivuniemi) eli kirjaan joka mahdollistaa menestyksen ja muutoksen, niin onhan siihen tartuttava kaksin käsin. Vaan mitä kaikkea tästä seuraa, sille matkalle pääsemme mukaan. Matkalla törmätään mm. menestyvään e-urheilija Andersiin (Petri Knuuttila), kukkakaupassa työskentelevään biologi-Heimoon (Panu Kangas) ja moneen muuhun hahmoon. Näistä kaikista syntyy sujuva kertomus, henkinen kasvukertomus ja elämän kylmiäkin lainalaisuuksia ruotiva esitys.


Osittain jatketaan Photo Sapiensin teemoilla, eli ruoditaan minäkuvaa, menestymistä, somemaailmaa ja nuoren aikuisen paineita tämän päivän markkinoilla. Mutta tässä sukelletaan kyllä syvemmällekin. Trollitehdas-kohtaus on kerrassaan loistava ja kutkuttava, ja vähän selkäpiitäkin karmiva. Mikä kaikki on mahdollista tuolla internetin ihmemaailmassa, mihin kaikkeen näillä välineillä pystytään ja päästään.

Musiikki on tasapuolisesti koko ryhmän säveltämää ja sanoittamaa ja ihania biisihelmiä joukossa on. Tyylikirjo vaihtelee laidasta laitaan, ja instrumenttivalikoima myös. Luottomies Matti Hussi on koskettimien takana, ja Lari Lius lyömäsoittimissa. NYTtiläiset piipahtavat lavan soittonurkassa aina hetkittäin, ja kyllä niitä soittimia lavallakin nähdään. Petteri kitarassa, Panu sellossa ja Petri bassossa. Lavastukseen ja pukusuunnitteluun on saatu Tiina Hauta-aho ja hienoltahan tämä näyttää. TV-ruudut ja tietokoneen näytöt luovat sitä osittain keinotekoistakin maailmaa ja niiden kautta pääsemme katsomaan Kaijan muuttuvaa olemusta ja kehittyvää vlogia. Tykkäsin kovasti myös varjoteatterin käytöstä sen isoimman valkokankaan avulla.

Kaijan muutosta, ainakin sitä pinnallista, nähdään hyvin myös hänen pitämistään vaatteista, ja lookista muutenkin. Varsinkin itse Opus Deuksen kirjallinen asustus on upea! Valosuunnittelu on Hauta-ahon ja Jouni Nykoppin käsialaa ja äänistä vastaa Sami Järvinen. Kaikkea ei tarvitse lahjakkaidenkaan esiintyjien tehdä siis itse. Tosin Hautalan Petteri vastaa monenlaisista videoista, kuten niistä vloggauksista. Ja sittenhän on lavalla on kävelykone, vai mikä traineralusta lieneekin nimeltään nykyään. Kävelymatto? Sitä käytetään paljon ja monenlaiseen. Elämä menee eteenpäin kiihtyvällä nopeudella, koita pysyä mukana!


Mutta takaisin vielä musiikkiin. Panun esittämä markkinamyyntimieslaulu Supertarjous sisältää nokkelia riimejä "astu tavallisuudesta taivaallisuuteen", sitä kivaa riimittelyä on kyllä havaittavissa muissakin biiseissä. Yleisesti ottaen musiikki on sellaista hyvin rullaavaa mitä haluaa kuulla uudelleen, koska kerta ei vaan riitä, eikä ehkä toinenkaan. Toivotaan että myös Opus Deuksen musiikkia saataisiin kuulla, jos ei nyt CD:llä niinkuin Photo Sapiensin, niin ainakin jossain netissä? On hiphoppia, Eliminaatio-valssi, akustista balladia ja kaikkea. Toisen näytöksen avaava Suuri kirjan laulu hauskoine silmäkirjoineen ja vauhdikkaine koreografioineen (a'la Sami Ulmanen) on pistämätön. Kyllä self help/elämäntaito/kehitysoppaillakin on sanottavaa...  Voimaballadi Me ollaan jumalankuvii vetää maton alta kaikilta yksinäisiltä ihmisiltä, keitä tässäkin esityksessä on, yksi jos toinenkin. Ja trollitehdasbiisi Mikä on totta? on kerrassaan mainio rypistys! Myös tanssikohtaus Punatossuisten baletti-biisissä on hilpeää katsottavaa. Mulle tuli mieleen Nina Simonen Sinnerman-biisistä joku osio, kun lattaribiisi Kuninkaan laulu soi, ehkä se oli se kertosäkeen riffi? Hieno vaikute kumminkin, jos se siitä on.

Se Kaijan muutos kirjanörtistä kamalaksi pimuksi on huvittava, ja jotenkin niin todentuntuinen. Tätäkö somejulkisuus tekee ihmiselle? Onko seuraajien lisäys se tärkein juttu, eikä itse elämä? Kun e-urheilija Anders haluaa elää ja jättää kaiken somehörhöilyn taakseen niin se kuulostaa normaalilta. Ei se Kaijan reaktio... Mutta mikä määrä seuraajia on tarpeeksi, riittääkö mikään? Jos omatunto alkaa naputtaa, se pitää tappaa, onhan toki ilman omaatuntoa helpompi elää.


Koko nyt lavalla nähtävä Musiikkiteatteri NYT-viisikko (kuudes jäsen Linda Hämäläinen ei tällä kertaa kerennyt mukaan muiden kiireiden takia) on kyllä monipuolisesti lahjakasta sakkia. Sen lisäksi että he ovat pistäneet koko homman kasaan, siis säveltäneet, sanoittaneet, käsikirjoittaneet ja ohjanneet, niin lavakarismaa ja ääntä piisaa kaikilla. Panun esittämä lipevä managerihahmo on juurikin niin ärsyttävä markkinamies kun pahimmillaan voi olla, ja Petrin Kuningas myös ääreishieno karikatyyrityyppi. Päähenkilöinä laulavat Anni ja Sini ovat kerrassaan hurjaan lentoon yltäviä tässä. Tosin Sinin Opus Deus on kyllä piilareineen aika karmiva.

Kerrassaan hauska ilta, ja parasta nähdä lahjakkaiden ja ihanien ihmisten yksi unelma taas toteutuneena lavalla. Toivotaan että näitä nähdään paljon vielä lisääkin. Ja vaikka isot musikaalituotannot tätä kuusikkoa vievätkin eteenpäin omilla urillaan, niin haluan/toivon että Musiikkiteatteri NYT:ille riittää aina hieman aikaa, että pääsemme nauttimaan myös näistä omista helmituotannoista.


Esityksiä on Lahden kaupunginteatterissa vielä kolme tänä syksynä, ja jatkoa nähdään toivon mukaan ensi vuonna, ja muuallakin päin Suomea. Menkää katsomaan, ja tukemaan omintakeista, ja omaäänistä musiikkiteatteria!


Kuvien copyrigh Harri Knuuttila, kiitoskiuva oma
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 28. lokakuuta 2019

A Midsummer Night's Dream / Bridge Theatre, Finnkino 28.10.2019

Kesäyön uni ei ole mikään suosikkinäytelmäni Shakespearen tuotannosta, mutta taas kerran löysin itseni sitä katsomasta. Mutta en kyllä pettynyt edelliselläkään katselukerralla Lontoon Globe-teatterissa, kun näin silloisen taiteellisen johtajan Emma Ricen ohjauksen (mikä herätti paljon kohua mm. sähkövaloillaan). Siinä oli sopivasti vaihdeltu sukupuolirooleja, ja tämä raikasti teosta mukavasti. Hieman samaa jujua oli tässäkin käytetty, nimittäin ohjaaja Nicholas Hytner oli vaihtanut hieman Oberonin ja Titanian repliikkejä, ja kääntänyt roolit oikeastaan päinvastoin. Sen sijaan että Oberon lumoaisi Titanian rakastumaan ja lempimään aasin kanssa, niin käykin päinvastoin: Oberon viettää kuuman lemmenyön aasiksi muutetun Nick Bottomin kanssa.


Hytner ohjasi vuosi sitten erinomaisen kiinnostavan Julius Ceasarin uudehkoon Bridge Theatreensa, ja se oli suuri menestys. Teatteritilaa käytettiin hienosti hyväksi ja esitys tuotiin kirjaimellisesti yleisön keskelle. Minäkin näin sen paikan päällä kahdesti, ja Suomessa se oli nähtävillä NT Live-sarjassa Finnkinolla. Nyt immersiivisyys oli viety ehkä vielä askeleen pidemmälle. Katsojat ovat tapahtuminen keskiössä ja lattiasta nousevat ja laskevat lavasteet (ja sängyt!) siirtävät yleisömassoja tieltään. Yksi brittien huippulavastajista eli Bunny Christie jatkaa Julius Ceasarista opittuja temppuja, mutta ilma-akrobatia tuo upean lisänsä kaikkeen. Akrobatia jos mikä sopii satumetsään ja keijujen liikkeiksi upeasti.

Livetallennus onnistuu kyllä hienosti tuomaan lähikuvien ja erilaisten kamera-ajojen kautta sitä sadunomaista tunnelmaa teatterista myös elokuvateatterin katsomoon. Ihan kuin olisi itse paikalla. Grant Oldingin säveltämä musiikki on kevyen ilmavaa ja keijujen laulu sopii kokonaisuuteen täydellisesti. Ja sitten on vielä taitava äänisuunnittelu (Paul Arditti) joka tuo öisen metsän erilaisine äänimaisemineen käden ulottuville.


Esitys alkaa hyvin ankean näköisissä puitteissa. Yleisön seassa psalmeja veisaavat naiset, nunnamaisissa asuissaan. Katsojat valuvat sisään. Hippolytaa tuodaan lavalle lasikopissa, puettuna harmaaseen nunnamaiseen kaapuun. Miehen, isän tai puolison auktoriteetti on ehdoton. Margaret Atwoodin klassikkokirja (tai lähinnä kai sen perusteelta tehty tv-sarja) A Handmaid's Tale on ollut aika ilmeinen vertailukohta tai inspiraation lähde, ja Hytner tämän kyllä auliisti myöntääkin. Naisen asema on alistettu ja nämä arvot näkyvät. Onneksi vain esityksen alussa, koska kyllä nunnakaavut ja alistuvat naiset jäävät unholaan kunhan esitys pääsee vauhtiin.

Taas kerran näytelmän miehitys/naisitus on nappiin valittu. Kaikenvärisiä, -kokoisia ja -muotoisia ihmisiä on mukana, kuten lontoolaisissa teatteriesityksissä on muutenkin tapana.  Diversiteetti sopii oikein hyvin juurikin Kesäyön uneen! Oliver Chris (Oberon) on viime vuosina tehnyt tasaisesti hyviä teatterirooleja Lontoossa ja hänen Oberoninsa on jäyhän kujeileva ja flirttaillessaan pistämätön. Tämän ja Aasi-Bottomin kosiotanssi on hulvaton -  todellakin funny and sexy kuten Hytner sitä itse kuvailee väliaikahaastattelussa. Mulle uusi näyttelijätuttavuus oli Gwendoline Christie, mutta aivan huikean upea Titania tämä on. Kumpikin näistä on 191 cm pitkä joten aika pitkänhuiskeita keijuja ollaan. Kaksoisrooleissaaan he esittävät myös Theseusta ja Hippolytaa.


Hermia (Isis Hainsworth) ei halua naimisiin isänsä valitseman Demetriuksen (Paul Adeyefa) kanssa, mutta vaihtoehtona on luostari. Oma mielitietty Lysander (Kit Young) polttelee mielessä enemmän. Helena (Tessa Bonham Jones) on ihastunut Demetriukseen, mutta tämä ei huomaakaan "rumaa" tyttöä. Onneksi keijujen taiat, monenlaiset seikkailut ja parinvaihtosysteemit tuovat onnellisen lopun tälle nelikolle - ja kukin saa mennä naimisiin kenen kanssa haluaa. Näiden ylhäisten lisäksi näytelmässä oleellisena osana on myös Rude Mechanicals -ryhmä eli hieman simppelien käsityöläisten teatteriseurue, ketkä harjoittelevat Pyramus & Thisbe -klassikkoa metsän siimeksessä herttuaparin vihkiäisiin. Heistä isoimman roolin tekee Nick Bottom (Hammed Animashaun) joka joutuu keskelle Oberonin ja Titanian taisteluita, ja siten tulee muutetuksi aasinpäiseksi rakastajaksi Oberonille. Kerrassaan muikea roolityö.


Kaiken yllä keppostelee ihana punkkari-Puck (David Moorst) tuo Titanian assistenttikeiju, joka häärää, säätää ja sotkee. Kerrassaan riemastuttavan anarkistinen Puck! Käsittämätöntä että Moorst ei ollut koskaan ennen tehnyt mitään akrobatiaa. Ei uskoisi, sen verran sujuvasti mies köysitrapetseilla kiikkuu. Mikä energialataus! Ja miten elastiset varpaat! Interaktiivisuus ja flirttailu yleisön kanssa on juuri sopiva lisämauste Puckin hahmoon. Tosin kyllä Rude Mechanicals -seuruekin osaa napata katsojan kännyllä selfien...

Christina Cunningham on suunnitellut hienot puvut. Keijujen kimaltavat asut ja näyttelijäryhmän haalarit ja hupparit, mutta myös ankeat nunnakaavut ja Oberonin yltäkylläiset aamutakit. Ja Titanian ihanat asut! Näissä silmä lepää.


Koko keijujen unenomainen metsä on hieno vastapari totalitaarisen ankealle yhteiskunnalle. Metsässä  ja taian alla kaikki ovat vapaita, saavat irrotella ja toteuttaa salaisia haaveitaan. Kun on aika herätä unesta - what visions I have seen! - niin onneksi todellisuus onkin muuttunut. Lopuksi pidetään yhdessä bileet, katsojienkin kanssa. Mikä esitys ja mikä lopetus! Ei ihme että tätä ovat kaikki kehuneet. En kesällä saanut aikaiseksi vaihdella omia esityksiäni ja mennä katsomaan, mutta onneksi taltiointi ja Finnkino pelasti tilanteen. Herkkupala!


Kuvien copyright Manuel Harlan.

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Billy Elliot / Tampereen työväen teatteri 26.10.2019

Niin hieno musikaali Billy Elliot on, ja niin hieno versio tämä Työviksen versio, että pitihän se uudelleen mennä katsomaan ennenkuin esitykset kokonaan loppuvat. Muutama veto on vielä jäljellä. Ensi-ilta oli Tampereella pikkaisen yli vuosi sitten, käyppä kurkkaamassa mitä siitä silloin tuumin. Aika samoja ajatuksia päässä on nytkin. Laadukasta laulua ja kaikin puolin upeasti esitetty musikaalituotanto.

Billy Elliot on musiikillisesti komea kokonaisuus, ja se olikin yksi isoimmista syistä miksi halusin tämän tulla katsomaan vielä uudelleen. Samuel Harjanne on löytänyt kultasuonen, tai ehkä pikkuhiljaa teatterien johtajat niin Suomessa kuin muuallakin ovat nähneet tämän kultasuonen. Vai pitäisikö sanoa kultasormen? Ja ohjaustarjouksia suorastaan satelee. Menestyksiä on tullut: TTT:n Spring Awakening keväällä 2017, HKT:n Kinky Boots syksyllä 2018, HKT:n Pieni Merenneito syksyllä 2019...  Teater Vanamuisen Hüljatud (Les Miserables) aloitti juuri kolmannen vuotensa Virossa. Ja ensi syksynä Kinky Boots nähdään TTT:llä. Lisäksi pienempiä töitä Lontoossa jne. Että kyllä, suomalainen musiikkiteatteri/musikaaliskene on saanut upean liiderin! Hyvä Samuel!


Billy Elliot on koskettava pienen pojan kasvutarina 1980-luvun alun Englannissa, missä Thatcher ja hallitus taistelevat kaivosmiesten ammattiliittoja vastaan. Billy löytää hieman vahingossa balettitanssista pääsylipun pois näistä ankeista työläiskuvioista. Mutta onhan matkassa monta mutkaa ja erilaisia sivupolkuja. Silmiä saa katsomossa pyyhkiä niin naurun kuin kyyneltenkin jälkeen. Jo pelkästään se esityksen alku, kun kaivosmiehet nousevat montustaan ja sammuttavat otsalamppunsa, wau! Tämän porukan yhteisöllisyys on ihanaa katsottavaa. Siis sekä kaivosyhteisön että teatterin lavalla esiintyjien.

Mulle sattui tähän esitykseen samat lapsitähdet mitä oli ensi-illassakin. Olisi ollut kivaa vaihtelua nähdä joku muu erinomaisista pojista, mutta näillä nyt mennään. Kumpiakin on siis reservissä useat pojat. Simo Riihelä on vuodessa kehittynyt kyllä kovasti varsinkin tanssipuolella, tasaisen hyvä Billy. Ja Ilmari Kujansuu on edelleen ihanan valloittava Michaelin roolissa - tästä hurmurista kuulemme toivon mukaan vielä paljon jatkossa. Yleisö kyllä ihan syö hänen kädestään. Aikuis-Billynä liiteli taas Riku Lehtopolku. Petra Karjalainen oli ihan supervauhdissa hurmaavan pisteliäänä tanssiope rouva Wilkinsinä. Jyrki Mänttäri Billyn isänä ja Jussi-Pekka Parviainen ärhäkkänä veljenä tekivät taas niiiiin vakuuttavaa työtä. Ja Jouko Enkelnotkon "todella hermoja raastavaa"-isä balettikoulun pääsykokeessa iskee suoraan kaikkien nauruhermoon. Mutta kokonaisuus tässä on kyllä hienointa. Se tarina, se laulu ja tanssi ja yhteispeli. Ilo katsoa (ja kuunnella).


Ensi-illassa istuin takarivissä, ja nyt kolmosrivin reunalla. Kyllä katsomopaikan sijainti vaikuttaa paljon katsomiskokemukseen. Taaempaa näkee kokonaisuuden parhaiten, varsinkin niin isolla näyttämöllä kuin Työviksen suuri näyttämö on. Läheltä näkee taas näyttelijöiden ilmeet ja eleet paremmin. Jos saa valita, ja jos on esitys mistä tykkään niin paljon että haluan nähdä sen uudelleen, niin molempi parempi. Ensin kauempaa, sitten uusintakierroksella lähempää...

Harvoin muuten näkee että teatterin järjestyksenvalvojat ihan oikeasti puuttuvat puhelinten räpläämiseen katsomossa, mutta nyt sekin nähtiin. Sattui olemaan vielä mun rivillä, aika esityksen loppupuolella. Ei se katsoja kai esitystä kuvaamassa ollut, mutta piti puhelinta päällään, selaili kai nettiä. Mahtavaa että tähän puututaan, toivon mukaan jatkossa vielä herkemmin!

Enää neljä esitystä marraskuussa jäljellä ja sitten tämä ilo loppuu. Menkää siis katsomaan jos vielä on Työviksen Billy Elliot näkemättä. On tämä vaan niin ihana!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 26. lokakuuta 2019

Lapualaisooppera / Seinäjoen kaupunginteatteri 26.10.2019

Huimaa että Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen Lapualaisooppera nähdään vihdoin ensimmäistä kertaa Seinäjoen kaupunginteatterissa. Itse asiassa ensimmäistä kertaa koko Pohjanmaalla ammattiteatterin esittämänä. Ja millaisena modernina tulkintana! Siinä sai Vanhan teatteritalon puuseinät jytistä, kun tämä joukkio pisti menemään ohjaajansa Juha Luukkosen johdolla. Oivallinen yhdistelmä sitä vanhaa perinteistä tarinaa ja tämän päivän pirstoutunutta yhteiskuntaa.

Vanha teatteritalo on aika matala, ja pieni muutenkin, mutta intiimi tila tuo teoksen todella likelle ja iholle asti. Lisäksi Juho Lindströmin lavastus ulottuu hienosti katsomoonkin, tuoden esiintyjät vielä lähemmäs katsojaa. Ramppi lähtee salin reunasta ja halkaisee puolivälistä koko porukan, tietynlaista symboliikkaa siinäkin. Kahtiahan tämä porukka on jakaantunut, sekä 1930-luvulla Lapuan liikkeen oikeistoradikalismissa että tämän päivän öyhötyksessä. Se voittajat vs häviäjät, yhteiskunnan vähäosaiset, "kommunismit" ja isänmaalliset loisten siivoajat tunkee läpi koko 2,5 tunnin esityksen.


Seinäjokelaisten Lapualaisooppera on aika synkkä ja aggressiivinen esitys, lohdutonkin, ainakin välillä. Hyvin fyysinen. Pesäpallomailat heiluvat ja nyrkki puhuu. Ei ihan herkille katsojille siis. Miten tilanne pääsi eskaloitumaan 30-luvulla Vihtori Kosolan (muheaääninen Esa Ahonen) ja hänen kätyreidensä johdolla muilutuksiin, veritekoihin ja yleiseen sekasortoon? Miten tilanne on vuonna 2019 hyvin saman oloinen, toteutustavat vain ovat hieman muuttuneet? Niinpä, historia toistaa itseään. Vihervassari on käsite mitä ei vielä 30-luvulla tunnettu, mutta nyt kyllä senkin edestä. Kulttuuri-ihmiset ovat ilmeisesti yhteiskunnan syöpä vuosikymmenestä toiseen, ainakin tietyn väestönosan mielestä. Ja oikeat miehet ovat miehiä eivätkä saatanan savikukkohottentotteja :-)

Kolmehenkinen oivallinen livebändi runttaa monia klassikoita hyvin uudenlaisina tulkintoina (Sami Silén on sovittanut musiikit ja vastaa muhevasta äänisuunnitelusta). Heviä ja punkkia kuullaan, mutta myös hieman tutumpiakin tulkintoja. Tuomas Luukkonen eri kitaroiden varressa, Timo Ristilä koskettimissa ja Muilun roolissa välillä poikkeava Pekka Hänninen rummuissa. Kolmesta soittajasta lähtee kyllä ääntä! Arvostan asennetta.


Erinomaiset primus motorit riehuvat lavalla kuin hyrrät. Jani Johanssonin hyytävän pelottava Artturi Vuorimaa ja maaninen kiilto silmissään loistava Ilona Pukkila Hurja Hiljana saavat kyllä hyvin pidettyä katsojat hyppysissään. Natalil Lintala hippityttönä kitaransa kanssa lauloi sydäntäriipaisevasti ja kyllä Heikki Vainionpään kirjakauppiaskin kosketti. Suutarin kohtalo meni tunteisiini ja Jukka Puronlahti esitti tämän suurella sydämellä. Koko joukko venyy moneen rooliin ja aikatasoja vaihdellaan sujuvasti. Kylläpä laulu raikaa komiasti!

Kun Vihtori Kosola päräyttää "jumalauta näillä lakeuksilla, ei jumalauta pilkata jumalaa" ja ilmaantuu esille ensimmäistä kertaa katsomon keskelle, niin siinä meni kylmät väreet selkäpiitä pitkin varmaan muillakin kuin minulla. Vaan tuleepa se väsymys Vihtorillekin. Vankilareissun jälkeen tämä on lyöty mies ja viina alkaa maistua entistä enemmän. Jonkunlainen jumalkompleksi tätä kyllä vaivaa.


Esityksessä hyödynnetään paljon livekuvausta, jota sitten näemme heijastettuina lavan molempiin reunoihin sijaitsevilta monitoreilta. Näin lavan takana ja sivussakin tapahtuvia juttuja saadaan meille, ja sellainen autenttinen, tapahtuu-tässä-ja-nyt -fiilis on aika konkreettinen. Hetkittäin tekniikka hieman pätkii, mutta ei anneta sen häiritä. Osa materiaalista on kuvattu etukäteenkin, Seinäjoen maisemissa. Hannu Raja-ahon valosuunnittelu provosoivine punaisine valoineen on näyttävä. Leena Rintalan puvustus jakaa hyvin kansan kahtia: tummanpuhuvat Lapuan liikkeen tyypit militaristiasuineen ja sitten on vihreisiin ja ruskeisiin puetut "vihervassarit".

Tämä Lapualaisooppera on rujo ja raju ja vahva - ja niin ajankohtainen! Kulttuurin ja kirjakauppojen alasajo, mitä kirjakauppias Asser Salo tässä pohtii. Sivistystä ja historian tuntemista pidetään itseisarvona, mutta Suomi ei tunnu tähän porukkaan enää kuuluvan. Sananvapaus kuuluu kaikille, mutta sen hyväksyminen tuntuu olevan joillekin todella vaikeaa. Esitys kuvaa hyvin sitäkin miten katkeruus ja viha nousee pienessä ihmisessä, tavallisissa kansalaisissa. Ennen ja tänään. Teksti on välillä aika ronskin suorasukaista ryssäpuheineen, mutta ehkä se ravistelee ja herättelee katsojia. Kun pohjanmaalainen portsari ei päästä tummaihoisia ravintolaan - taustalla onnettomia ihmiskohtaloita. Juntti kun ei saa naistakaan. Siinäpä toimittajalle draamankaarta!


Vuoden 1918 tapahtumat tuntuvat kummittelevan kaiken taustalla. Kyllä tämä oli niin ajankohtainen ja yhteiskunnallinen ja ajatuksia herättävä esitys. Ymmärrän taas piirun verran paremmin miksi Suomi vuonna 2019 on niin jakautunut, miksi ihmiset äänestävät oikeistopopulisteja ja perussuomalaisia. Ankeus, työttömyys, ihmisarvon menetys ja syrjäytyminen ovat arkipäivää, vaan missä ovat usko, toivo ja rakkaus tänä päivänä? Kun revitään Jeesuksen, Che Guevaran, Kullervon kirouksen ja Sisuaskin kuvat, niin mitä se kertoo katsojalle? Oulun pedofiiliskandaalit ja Turun terroripuukotuskin on saatu muilutettua mukaan, ja ajankohtaisia kommentteja aikamme "viisailta".

Loppu on seesteisen kaunis, onneksi. Muuten voisi jäädä paha mieli. Mutta kyllä on vahva ja komea tulkinta. Täydellinen yhdistelmä uutta ja vanhaa. Jättää pään täyteen ajatuksia ja mieleen oudon myllerryksen. Suosittelen kyllä ehdottomasti! Ja muistakaa mennä oikeaan esityspaikkaan ettei käy niinkuin minulle, joka käveli totutusti uudelle teatteritalolle, ja meinasi tulla hieman kiire... Onneksi ihana henkilökunta jelppasi joka mutkassa.


Kuvien copyright Juha Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 25. lokakuuta 2019

Näytelmä joka menee pieleen / Seinäjoen kaupunginteatteri 25.10.2019

Aah, ihan parasta! Taas kerran mahdollisuus nähdä ja kokea tämä komediallinen mestariteos eli Näytelmä joka menee pieleen, tällä kertaa Seinäjoen kaupunginteatterin tulkintana. Teoksen alkaa jo osata ulkona, koska versiot Tampereella (useampaan kertaan), Kouvolassa, OulussaTurussa ja toki Lontoossa on tullut nähtyä. Suomesta on ainoastaan Varkaus jäänyt väliin, se kyllä vähän harmittaa. Ja tänä syksynä on luvassa vielä Svenska Teaterin versio!

Miksi sama juttu pitää nähdä näin monena versiona sitten? Hyvä kysymys. Tämä on siitä ehkä erikoinen teos, että lavastuksella ja sen nerokkailla ratkaisuilla on iso osansa viehätystä. Teknisesti ja ajoituksellisesti siis aika kinkkinen ja haastava juttu. On siis jotenkin kutkuttavaa seurata miten eri porukat selviävät tästä urakasta. Suurin syy moneen katseluukertaan on toki se, että kyseessä on totaalisen viihdyttävä, aivot-narikkaan -tyyppinen hulabaloo. Normaalisti en ole mikään maailman suurin farssien ystävä, mutta Näytelmä joka menee pieleen vie farssinkin vielä ihan toisiin sfääreihin. Esitys yhdistää oivallisesti parhainta brittihuumoriperinnettä, äärimmilleen vietyä komediaa ja myös kutkuttavaa murhamysteeriä Agatha Christien hengessä.


Näytelmä joka menee pieleen kertoo teatteriseurueesta, tässä tapauksessa kyseessä on Etelä-Pohjanmaan Polytekninen Draamaseura, jotka esittävät murhamysteerin ensi-iltaan saapuneille katsojille. Ammattinäyttelijät jotka esittävät kömpelöitä amatöörinäyttelijöitä esittämässä näytelmää. Selkiskö? Ja koska koko sakki on täynnä tumpeloita, niin lopputuloksena kaikki menee hieman pieleen. Tai ehkä vähän enemmänkin. Hauskoja juonenkäänteitä on luvassa roppakaupalla, ja meno senkun kiihtyy mitä pidemmälle päästään.

Seinäjoelle on saatu ohjaajaksi komediamies Kalle Lamberg ja jo tutuksi käyneen suomennoksen Mikko Koivusalo. Sanaleikkejä on lokalisoitu Suomeen useita, ja joka teatteri tehnyt niihin vielä omia säätöjään. Lisäksi joka esityksessä etsitään yhtä kadonnutta CD-levyä; Seinäjoella se oli Pete Parkkosen Kohta sataa (!). Pieniä variaatioita siis löytyy. Ja ennenkaikkea oivalliset näyttelijät tekevät tästä herkullista seurattavaa.


Jani Johansson on seurueen kärsivä ohjaajana ja esittää myös tarkastaja Carteria. Tässä on mies paikallaan, seuratkaapa herran kasvojen ilmeitä kun muu porukka töpeksii lavalla! Ja tämän huokaukset! Mutta myös tyytyväinen ilme kun joku vähän välillä onnistuukin! Eino Heiskanen on hömelö ylinäyttelemisen mestari, jolla on hyvin aikaa kumarrella yleisölle ja jäädä paistattelemaan omassa erinomaisuudessaan. Lisäksi Heiskasen pituus sopii hyvin Cecilin rooliin, tulee hieman akrobatiaakin liikkeisiin. Mia Vuorela on erinomaisen mainio Turun murretta vääntävänä hermostuneena teatterin järjestäjänä. mitä tapahtuu kun hän sattumien summana joutuu myös lavalle? Ja entäpä sitten Pihla Pohjolainen dramaattisesti överiksi vetävänä draamatähtenä? Riemastuttava! Heikki Vainionpään Charles deklamoi niin voimallisesti, että siinä moni suomifilmitähti jää kakkoseksi. Hovimestari Perkinsiä esittävä Joonas Snellman on maskeerattu Einsteinin näköiseksi, hmmm...

Seinäjoelle lavastukset on lainattu Tampereen teatterin esityksestä, jonka Marjatta Kuivasto suunnitteli. Hienoa että kierrätetään ja hyödynnetään toisten niksit - ei tartte pyörää keksiä joka kerta uudelleen. Lavastuksella kun on niin tärkeä rooli esityksessä.

Mitä tästä nyt voisi kertoa pilaamatta liikaa? Varmistaudu nauramaan, ehkä se on paras ohje. Riikka Aurasmaan puvustus on ihanan peribrittiläistä, tai siis juuri sellaista mitä kuvittelemme kartanoon sijoittuvassa murhamysteerissä olevan. Tweediä, pikkutakkeja, kukkamekkoja. Puutarhuri Arthur on puettu kuin pieni puutarhatonttu, eli vihreä nuttu, punainen myssy ja parta! Hannu Raja-ahon valot ja Sami Lustin äänet täydentävät esityskokemuksen.


Juonikin lakkaa olemasta oleellinen jossain vaiheessa toisen näytöksen lopulla, kun kohellus vie voiton. Mutta tässä vaiheessa sillä ei ole enää mitään väliä, kun hauskaa on, sekä lavalla että katsomossa. Pitää kyllä ihailla ja ihmetellä sitä millintarkkaa työskentelyä miten sekä lavan takana hääräävät ihmiset että näytteljijät hommat ajoittavat ja hanskaavat. Näyttää katsomoon vaivattomalta, mutta sitä tämä ei ole. Kielellistä leikittelyä on myös paljon, onhan kyseessä brittiläinen näytelmä.

Nyt kannattaa ehdottomasti varata liput jos haluat parin tunnin irtioton arjesta naurunremakan maailmaan. Oivallinen pikkujouluviihdyke! Menkää Seinäjoelle!


Kuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 24. lokakuuta 2019

Jäntti & Venna: Ballantine Scale / Cirko 24.10.2019

Tätä parivaljakkoa jaksaa kyllä katsella ja kuunnella vaikka kuinka paljon ja usein. Ilma-akrobaatti Ilona Jäntti ja muusikko Aino Venna ovat hioneet yhteistyönsä jo sellaiselle tasolle että voivat minun puolestani jatkaa tätä taivalta hamaan maailman loppuun asti. Kauniin musiikin ja silmiähivelevän akrobatian liitto on täydellinen.

Uusin yhteistyön hedelmä Ballantine Scale sai ensi-iltansa Bristolissa ja Lontoossa aiemmin lokakuussa, ja nyt sitten myös Helsingin Cirkossa. Tunnin mittainen esitys tutkailee rajapaikkoja, siirtymiä, erilaisia liminaalitiloja. Paikkoja ja tiloja vaikkapa yön ja päivän välissä tai vuoroveden vaikutusalueella. Niissä kohdin missä ollaan hieman ei-kenenkään-maalla, kahden asian tai paikan rajalla.

        

Taiteilijat istuvat lattialla yleisän kävellessä sisään. Aino kiinnittää sarvia Ilonan jalkoihin. Okei. Tulijoita tervehditään hymyin ja sanoin - olemme kohta lähdössä yhdessä matkalle ja olemme kaikki tervetulleita. Lämpimästi. Olemme ison valkoisen teltan alla, ja kuulemme meren ja luonnon ääniä. Osa katsojista saa makoilla säkkituoleissa, osa tavallisessa katsomossa.

Pikkuhiljaa esitys alkaa. Ilona kapuaa renkaalle yläilmoihin, ja myös Aino alkaa laulamaan, ensin ranskaksi. Sulan syvemmälle säkkituoliini ja nautin kaikilla aisteillani. Olo on autuaallinen. Ainon ääni on sopivan intiimi ja sielukas, ja hymy kuuluu laulun läpi. Välillä mukana on kitara, välillä taustamusiikki. Verhojen takana soittaa tuttu basisti Erik Michelsen, joka välillä meille katsojillekin paljastetaan. Ilona tulee ja menee taas takaisin yläilmoihin, välillä näemme rengasakrobatiaa, välillä köysiä, välillä kalaverkon näköisessä kapistuksessa. Laulun kieli vaihtuu englannin ja ranskan välillä, mutta tunnelma on utuisen kotoinen.

On hämärää, ja aallot kohisevat, hämärässä tuntee todellakin olevansa unen ja valveen jossain rajamaastossa. Pauli Riikosen upean luonnonläheinen äänisuunnittelu upottaa minut syvemmälle säkkituoliin ja Kauri Klemelän himmeät valot saavat minut vajoamaan johonkin toiseen ulottuvuuteen. Valosuunnitteluun kuuluu myös myrskylyhty ja sen mukana vienti ulos teltasta, sen taakse. Pavla Kamanovan suunnittelema valkoinen telttarakennelma muuttuu valojen avulla myös läpinäkyväksi, kunnes on aika paljastaa meille enemmän. Mitä on seinämän takana, mihin tämä välitila johtaa?

Ennen esitystä kannattaa katsoa tämä pieni maistiais/johdantovideo aiheeseen.


Pikkuhiljaa valot ja äänet vahvistuvat, näemme savua. Tulee mieleen Shakespearen näytelmä Myrsky, ja naruja vetelevä Prospero, joka komentaa luonnonvoimia. Niiden avulla hallitaan ja kontrolloidaan villiä luontoa. Kuin magiaa. Mystiikka on jotenkin aidosti läsnä koko esityksen ajan. Esityksen välitila-teemoista tuli mieleeni myös brittikirjailija Elly Griffithsin dekkari The Crossing Places (suomeksi Risteyskohdat), missä tutkitaan nykyisyyden ja muinaisuuden rajapintaa, meren ja maan rajaa, rannikkoa, elämän ja kuoleman siirtymätilaa, Norfolkin marskimailla. Kannattaa muuten lukea koko kirjasarja.

Pakko muuten mainita vielä erikseen Ainon jalkineet! Nimittäin romanttisen ja vanhahtavan puvun alta pilkottavat jaloissa ruskeat Reinot. Ah miten sympaattista!

Myös teoksen nimeämiskäytäntö jatkaa luonnontieteellisen mittauksen saloja. Ballantine scale mittaa merenrannan suojaisuutta kasvipeitteen perusteella. Niin sopivaa.


Kerrassaan kaunista, ja täydellinen musiikin ja akrobatian liitto. Ballantine Scale luo sydämeen lämmön ja mieleen seesteisen, raukean olon. Kävimme yhdessä matkalla jossain, jollain rajalla ehkä. Niin hienoa. Menkää katsomaan ja nauttimaan (ja ottakaa allenne säkkituoli).


Esityskuvien copyright Ulla Kokki, kiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Don Quijote / Red Nose Company, Tampereen työväen teatteri 23.10.2019

Kävin katsomassa tämän Don Quijoten jo Teatteri Avoimissa Ovissa tammikuun lopulla, hieman ensi-illan jälkeen. Nyt kun Red Nose Companyn uusin saapui myös Tampereen työväen teatterille, niin pitihän se nähdä uudelleenkin. Ja mahtava elämys se oli näin toisellakin kertaa. Teos oli tiivistynyt kymmenien esityskertojen tuoksinnassa.

Eino Salmelaisen näyttämöllä on mukana myös vanha haarniskan yläosa. Perimätiedon mukaan se on ollut osa Esko Roineen rooliasua hänen esittäessään Don Quijotea vuonna 1999. Mukana oleva kilpi on taas lainassa Turun kaupunginteatterilta, Taru Sormusten herrasta -spektaakkelista. Todellista teatterien välistä yhteistyötä siis.

Red Nose Companyn tehoklovniduo Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen)  ovat riemastuttava kaksikko. Sopivan humoristinen mutta ei liian överi. Mukana tällä roadtripillä polttavan Espanjan auringon alle ja Cervantesin kirjan maailmaan on mukana myös vakavampi sävy. Ystävyys ja kaveruus on avainsana niin Sancho Panzalla ja Don Quijotella, kuin Mikella ja Zinillä (ja Timolla ja Tuukalla). Esitys etenee kirjan ja todellisuuden välimaastossa, välillä hurjaan laukkaan heittäytyen ja välillä taas slapstickmäiseen painimiseen upottautuen. Ohjaaja (ja nykyisin myös TTT:n johtaja) Otso Kautto saa osansa verbaalisesta kiusanteosta, mutta eivät nämä heput säästele itseäänkään.

       

Sancho koittaa olla se järjen ääni hörhöilevän ritarinsa kannoilla, mutta välillä se on vaikeaa. Taru ja tosi sekoittuvat, niin kirjan tarinassa kuin esityksessäkin. Joku muuten kirjoitti tämän esityksen olevan pornoa! Vain koska Zin joutuu paitasillaan (ja ilman housuja siis) heittelemään kuperkeikkoja munat vilkkuen, ja olemaan katsojien tomaatinheittelyn kohteena. No, kai porno on aika joustava käsite, mutta en minä tässä nähnyt kyllä mitään sellaista. Lavalla ei nähdä mitään sellaista mikä ei suomalaiselle ihmiselle olisi jo tuttua.

Don Quijote, ja muutkin RDC:n esitykset, ovat siitä käteviä, että ne mukautuvat ja muuntautuvat aina kuhunkin yleisöön ja esityspaikkakuntaansa sopivasti. Tampereella kun ollaan niin ritariksi lyöminenkin tapahtuu paikalliseen malliin, eli päähän lyömällä. Muutenkin paljon paikallisuutta on mukana, mm. Pispalan torni ja Näsinneula ovat päässeet Don Quijoten vastustajiksi jättiläisiksi naamioituneina. Osansa saavat monet muut tamperelaiset ilmiöt ja ihmiset, Työviksen tuleva ohjelmisto, mustamakkara ja jääkiekko. Mutta samalla katsoja pääsee sukeltamaan Cervantesin kirjan ihmeelliseen maailmaan, ja espanjalaiseen elämänmenoonkin. On edelleen hämmentävää kuulla miten Tomoson kylässä on n. 1000 asukasta ja parikymmentä Dulcinea-museota.

Ainoa miinus mikä mieleen tulee, kun oikein hakemalla hakee, niin musiikkia tässä on ehkä hitusen liian vähän. Ehkä esitystä voisi vähän viilata lyhyemmäksikin, mutta täytyykö kaiken aina olla niin vauhdikasta ja napakkaa? Voisiko olla tilaa myös viipyilevämmälle esityskulttuurille? Nyt ollaan suuren tarinankerronnan ytimessä kuitenkin, eikä sitä kannata hötkyillä. Olisin luullut että tämmöinen hieman erilainen lähestymistapa klassikkoteokseen vetoaisi nuorempiinkin ihmisiin. Mutta ainakin edessäni istunut n. 14-vuotias poika ei palannut äitinsä (?) kanssa enää väliajalta takaisin. Hämmentävää.

Don Quijote on samalla myös yhteiskunnallinen ja poliittinenkin esitys. Se on yhtälailla kiinni menneessä kuin nykyisyydessäkin - ja ajankohtainen! Ja vaikka "Tampereella on tosi vaikea teatteriyleisö" niin kyllä me tykättiin! Toivoa sopii että Mike ja Zin jatkavat klassikkoteosten tuomista lavoille samaan tapaan vielä vaikka kymmeniä vuosia. Menkää katsomaan punaneniä, kiertueella ympäri Suomea.


Kuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Antigone / Tampereen työväen teatteri 19.10.2019

Sofokleen Antigone on vanha näytelmä. Yksi vanhimpia säilyneitä itse asiassa. Sen ensiesitys oli jo 442 eKr. Silti sitä edelleen esitetään, ja joku voisi kysyäkin miksi? Miksipä ei? Klassikko on klassikko, ja ihminen perusolemukseltaan on kuitenkin muuttunut aika vähän muutamassa tuhannessa vuodessa. Antigone on vanha tragedia, mutta sen tarina on yllättävänkin moderni. Hienoa että Tampereen työväen teatteri on tarttunut tähän ja modernisoinut näytelmän taitavasti tämän päivän katsojalle.

Ohjaaja Tiina Puumalainen on työryhmineen päätynyt ottamaan mukaan myös Sofokleen muusta Theba-trilogiasta osia, ja siten lavalla nähdään taustoja tapahtumille. Mielestäni onnistunut ratkaisu joka toimii hyvin. Kirsti Simonsuuren kaunis käännösteksti saa lisää ulottuvuuksia.


Nimihenkilö Antigone (erinomainen Heidi Kiviharju) on nuori nainen, jonka perhettä on kohdannut tragedia. Veljet Eteokles ja Polyneikes ovat molemmat kuolleet taistellessaan toisiaan vastaan. Kreon-eno (Pentti Helin), joka nousee uudeksi Theban hallitsijaksi, haluaa rankaista Thebaa vastaan hyökännyttä Polyneikestä. Ei hautariittejä, vain korppikotkien nokintaa. Pahin mahdollinen kohtalo tuon ajan ihmiselle. Antigone haluaa tehdä oikein ja omantuntonsa mukaan, ja haudata veljensä. Kreon on kieltänyt hautamenot kuolemanrangaistuksen uhalla. Lisäksi Antigone on kihlattu serkulleen Haimonille (Jari Ahola), Kreonin pojalle. Siinä on vanhemman miehen mahti vastassa nuorta kapinallistyttöä, kuulostaako ajankohtaiselta?

Antigone on tarina vallasta, sen käytöstä, oikeudenmukaisuudesta. Perhe vastaan valtio. Kumpi on oikeampaa ja oikeutetumpaa - noudattaa sydäntään, jumalten tahtoa ja oikeudenmukaisuutta, vai noudattaa tyrannin päätöstä? Antigone kapinoi, on rohkea ja hurskas, eikä alistu hirmuvaltaan. Hänen läheinen sisarensa Ismene (Petra Ahola) ei uskalla uhmata enoaan ja haudata veljeään siskonsa kanssa, mutta näiden kahden suhde on silti vahva ja läheinen. Ahola ja Kiviharju tuovat tämän lämpimän sisarusten siteen hienosti esille. Lopulta Ismene on valmis myös kuolemaan sisarensa rinnalla, koska jäärämäinen Kreon ei voi lipsua kuolemanrangaistuksen päätöksestään. Ei vaikka hänen tulevan miniänsä ja sisarentyttärensä henki on kyseessä. Tämä ajaa koko perheen syvemmälle tragediaan ja tuhoon.


Jotenkin ymmärrän myös Kreonin näkökannan, vaikken sitten ymmärräkään. Hän uskoo vahvaan johtajuuteen ja absoluuttiseen valtaan. Hän ei voi lipsua kuolemanrangaistuspäätöksestä, vaikka uhriksi joutuu sukulainen. Se olisi nepotismia ja heikkoútta. Hänellä on periaatteensa. Mutta silti hän on oman valtansa sokaisema jollain tavalla, eikä näe kokonaisuutta, saatikka kuuntele asiantuntijoiden neuvoa. Miten tästä öykkäristä tuleekin mieleen muutamakin valtion päämies juuri tällä hetkellä.

Puumalaisen ohjaus on kaunista katsottavaa ja tarina herää hienosti eloon. Teppo Järvinen on loihtinut Eino Salmelaisen näyttämölle todella puhuttelevan yksinkertaisen lavastuksen. Lavastus on pettävän simppeli, mutta silti siinä on kaikki. Vanerilaatikot ovat upeat ja vaaleita verhoja käytetään hienosti tarinankerronnassa. Jo koko näytelmän prologiosa taisteluineen ja isoine kypärineen ja kilpineen on tyrmäävä! Varjoteatterista iso plussa myös. Naamiot ja puvut ovat Puumalainen & Järvinen kaksikon työtä, ja miten nekin sopivat kokonaisuuteen niin upeasti. Tämä on visuaalisena kokonaisuutena liioittelematon ja elegantin kaunis. Modernit puvut ja sitten taas ajattomuus esimerkiksi Kreonin vaimon Eurydiken (Kristiina Hakovirta) kreikkalaishenkisessä puvussa sopivat yhteen. Diskokuviot ja peilipallot ja myös ikäviä uutisia tuovan vartijan (Samuli Muje) lippislähettilook tuovat sen modernin tuulahduksen tähän. Sen tuulahduksen mikä luo sillan ikivanhan kertomuksen ja nykyajan välille. Koko selittelevä vartijaheppu on sellainen keveyttä esitykseen tuova koominen hahmo.

Sami Rautanevan ja Teppo Järvisen videoprojisointien sotakuvasto, ilmastokriittisyys, naismarttyyrien kuvat... miten hienoa! Välillä katsomme vanhoja lomadioja ajoilta jolloin Oidipuksen perhe oli vielä ehjä ja lapset nuoria. Rautaneva vastaa myös hienosta valosuunnittelusta. Pakko mainita myös Niklas Vainion säveltämä musiikki (ja äänisuunnittelu kokonaisuutena), se tukee tarinaa monella tavalla tasapainoisesti.


Teksti on vanhaa ja modernia hienosti yhdistävä. Antigone haluaa saattaa veljensä matkalle tuonpuoleiseen, koska siellä ollaan ikuisesti. Ismene kuitenkin toteaa että tässä ollaan nyt. Niin, kumpi onkaan tärkeämpää: ajatella itseään ja omaa elämäänsä, vai ikuista elämää ja tulevaisuutta. Tässä kiteytyy myös se nykyajan dilemma ilmastonmuutos- ja sukupuuttoaaltokeskustelussa - nykyinen tuhoon johtava meno vai mahdollinen tulevaisuus?

Kaiken taustalla häilyy joukko naamioidensa taakse piiloutuvia viisaita miehiä, jotka turvautuvat papereihinsa ja loputtomiin muistioihinsa. Mykkiä, mutta paljon puhuvia. Ja vaikka naamiot ovat jähmettyneet, niin kummasti nämä saavat viestittyä katsojille ajatuksiaan. Kreonin neuvonantajien lisäksi taustalla vaikuttaa myös sokea tietäjä Teiresias (Jaana Oravisto), joka koittaa ohjata Kreonia oikeaan suuntaan. Mutta Kreon onnistuu vain sahaamaan omaa oksaansa ja suututtamaan samalla sekä Olympon että Hadeksen! Koko Theba on sairastunut Kreonin vuoksi ja jumalat eivät huoli enää edes uhreja. Mutta ei, Kreon kyllä tietää paremmin, eikä kuuntele enää ketään, ei vaimoaan, poikaansa, neuvonantajia, ennusmerkkejä eikä ainakaan viisasta tietäjää.

Jotenkin tähän on saatu sekoitettua huumoriakin, vai mitä tuumaatte kommentista koskien Antigonen ja Ismenen isää Oidipusta: "Theban kuningas, legenda jo eläessään, kompleksi vasta myöhemmin".

Olen nähnyt Antigonen kahdesti tätä ennen Lontoossa, ja täytyy sanoa että tämä saattaa olla kaikista vaikuttavin kerta. Esimerkiksi arvostetun belgialaisohjaaja Ivo van Hoven versio maaliskuussa 2015 (pääosassa upea Juliette Binoche) jätti kyllä aika mitättömän kolkon olon. Kokonaisuutena tämä Antigone menee ihon alle ja saa pohtimaan tärkeitä peruskysymyksiä. Näyttelijät tekevät todella rautaista työtä, joka ikinen. Mutta kyllä tässä nyt Heidi Kiviharju ja Pentti Helin erityisesti loistavat. Jo mainittujen lisäksi lavalla nähdään myös Janne Kallioniemi Oidipuksena; Jaana Oravisto esittää hänen vaimoaan Iokastea.


Tätä näytelmää on ilo katsoa, mutta samalla myös suru. Ahdistava ja synkkä tarina kulkee kuin juna kiskoillaan kohti onnetonta loppuaan, ja kukaan ei mahda millekään mitään. Tuho on tuleva, ja vaikka lopulta Kreon näyttääkin tulevan järkiinsä, niin sitten on jo liian myöhäistä.

Historia toistaa itseään. Maailma tarvitsee edelleen Antigonen tapaisia ihmisiä, jotka jaksavat uhmata valtaapitäviä ja väärin käyttäytyviä ihmisiä. Oman henkensäkin uhalla. Marttyyrien aika ei ole ohi. Toisaalta tämä on siis oudosti jopa lohdullinen näytelmä. Onko meillä, siis onko ihmiskunnalla vielä toivoa ja mahdollisuutta? "Onnellisia ovat he joiden elämässä ei ole murhetta". Niin varmaan, mutta onko sellaisia ihmisiä enää? Toivoisin hartaasti että katsomot täyttyisivät, myös nuoremmista katsojista, koska Työviksen versio todistaa taas kerran miten antoisia ovat hyvin tehdyt  (antiikin) klassikot. Itse haluan mennä vielä uudestaan fiilistelemään, miten upeaa voi teatteri olla.


Kuvien copyright Isa Stenros.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 18. lokakuuta 2019

Kalevala / Åbo Svenska Teater 17.10.2019

Voiko mitään näin hienoa ollakaan? Mitä ihmettä Åbo Svenska Teaterilla tehdään, kun sieltä tulee tämmöisiä esityksiä, kerta toisensa jälkeen? Jane Eyre räjäytti tajunnan viime syksynä, ja sitä edellisenä vuonna sen teki Hjort. Sanoinkin tämän esityksen jälkeen, että en taida enää käydä katsomassa muuta kun ruotsinkielisiä esityksiä...

Kansalliseepoksemme Kalevala viettää tänä vuonna 170-vuotisjuhliaan. Sen kunniaksi ÅST räväyttää peliin uuden, monimuotoisen ja naisenergiaa sykkivän esityksensä. Ei voi muuta kun ihmetellä, ihailla ja fiilistellä. Jakob Höglund on sekä dramatisoinut (Lönnrotin tekstistä ja Mats ja Lars Huldénin ruotsinnoksesta), ohjannut että tehnyt koreografiat. Kaikista kolmesta osa-alueesta täydet pisteet!

Tämä Kalevala on monen tekijän summa. Se on yhteistuotanto ÅST:n, Novia AMK:n ja Turun AMK:n kanssa. Lavalla nähdään musiikkiteatteria yhdistettynä nukketeatteriin huikealla tavalla. Katsominen ja kuunteleminen on suuri nautinto. Robert Kock on säveltänyt monimuotoisen musiikin, jonka 21-päinen esiintyjäjoukko ja loistava bändi loihtivat meille. Tätä haluaisin kuulla lisää, saisikohan musat johkin suoratoistopalveluun tai tallenteelle? Ja pitää mainita vielä laulujen lyriikat tehnyt Tobias Zilliacus - aika hyvin ne toimivat ruotsiksi (se mitä ymmärsin), mutta myös käännettyinä suomeen. Sivukatsomoiden tekstitys näkyy muuten paremmin, siinä näyttämön yläpuolella oleva ei toimi kovin hyvin, kun salissa on valoja.


Upea bändinelikko Sara Puljulan johdolla hoiteli soitot lavan takaosassa, mutta kuitenkin näkösällä. Onneksi heitä ei oltu kätketty mihinkään lattian alle tai verhojen taakse. Sopivasti perinnesoittimia ja varsinkin tottakai kanteletta  - extrakiitos Senni Valtoselle näistä erikoisemmista soittimista, Sini Palokangas ja Mirva Tarvainen täydensivät kvartetin. Muuntaumiskykyinen porukka, ja svengaava! Välillä instumentteihin tarttuivat myös näyttelijät. Syntisen kuuloinen jazz kuvasi hyvin viettelevää Lemminkäistä ja huilu säesti tämän vokottelua. Ja kun tulisotaanlähdön aika, niin rummuthan siellä pärisivät. Joo, osittain turvallinen ratkaisu, mutta silti niin raikasta!

Tunnelmat vaihtuivat iloisista ja riehakkaista niin koskettaviin etten todellakaan ole ainoa joka pyyhki silmiään. Välillä tuntui kuin pakahtuisin ja hetkittäin ihan oikeasti pelkäsin että purskahdan hysteeriseen ulvontaan. Tämä esitys pujahtaa tunteisiini ensimmäisistä minuuteista alkaen, enkä muista että mikään olisi vaikuttanut näin järisyttävän syvältä koskaan. Tai ainakin kerran vuodessa-tasolla.

Vaikka Kalevala nyt ei täysin tuntematon teos olekaan, ja siitä on nähnyt erilaisia versioita lavallakin, niin ensimmäistä kertaa tarinat nivoutuvat yhteen soljuvaksi kokonaisuudeksi. Minä ymmärrän! Minä samaistun. Tutut hahmot Joukaisesta Ainoon, Lemminkäisen äidistä Seppä Ilmariseen ja Louhesta Kullervoon ja Marjattaan heräävät eloon, muuttuvat lihaksi ja vereksi. Ymmärrän heidän motiivejaan, ymmärrän heidän kohtalonsa. Koin valaistumisen katsoessani ÅST:n Kalevalaa, niin kliseiseltä kun se kuulostaakin. Ja lisäksi tavoitin jotain myös siitä magiasta mitä JRR Tolkien on mahtanut kokea ottaessaan vaikutteita Kalevalasta omiin mytologioihinsa.

      

Esitys on jaettu viiteen näytökseen, sekä näyttämön edustalla tapahtuviin prologiin ja epilogiin. Katsojia osallistetaan sopivasti, esiintyjien rantautuessa katsomoon. Ei, kukaan ei joudu lavalle tms. Salissa vallitsee lämmin ja myötämielinen tunnelma; en voi kuvitella ketään joka ei olisi vaikuttunut ja liikuttunut. Olemme kaikki kokemassa tätä yhdessä.

Visuaalisesti Kalevala on todella hieno. Valkeaa ja puhdasta, viatonta, jota käytetään sitten kaikessa hyväksi. Lavastuksena on kallistettu taso, jota kiipeillään ja josta tarvittaessa pyöriikin yksi osa irtonaisena. Katsojan mielikuvitus on nyt valttia. Sampo on kullanvärinen kehikko, ja nukketeatterin keinoin luodaan niin linnut kuin muutkin. Heidi Wikar on luonut lavastuksen lisäksi myös häikäisevän hienot puvut. Upeat ja moneen muuntuvat valkoiset, ja mustat, asut mahdollistavat monenlaiset liikkeet. Antti Niitemaan valot tukevat graafisen yksinkertaista visualisointia. Kaikki on valoisaa ja vaaleaa, kunnes ei enää ole.

Kaunis graafinen ilme ja visuaalisuus toteutui myös käsiohjelmassa.

Yksi esityksen hienoimmista asioista olivat nerokkaat nuket. Heini Maarasen suunnittelemat oliot olivat uniikkeja ja vähän "mistä sattuu" (toki tarkkaan mietitty) materiaaleista koostettuja. Harjat ja nahkatakki luo Lemminkäisen, ja taiteltu pakkauspahvi Väinämöisen. Ämpäripäinen, pahvirulla-Joukahainen kirjaimellisesti hajoaa palasiksi Väinämöisen laulaessa sitä suohon. Ja tokihan tässä kilpalaulantana on rap/hiphop! Nenäliinasta tulee Aino, ja lisäksi näemme hellyyttävät metsäneläimet, erityisesti pupun. Kantelekin muistuttaa hauesta pyrstönsä kanssa uidessaan. Upeat peruukkipäiset "mopit" taipuivat upeasti Lemminkäisen vieteltäviksi. Käsittämättömän upeasti nuket heräävät eloon ja henkiin, taitavien nukettajien ansiosta. Päähenkilöitä oli kaksin verroin, eli ihmisen esittämä ja sitten tämä alterego-nukke. Todella toimiva ratkaisu. Nuketusta on kouluttanut Ari Ahlholm, ja hienosti on oppi mennyt perille.


Upeat esiintyjät olivat kyllä niin suvereeneja ja ihania, että itku tuli jo siitäkin. Sofia Törnqvistin jämerä Ilmarinen nahkaessussaan ja kumisaappaissaan, Sonia Hagan flirttaileva Lemminkäinen, Heini Haapaniemi leuhkivana Lemminkäisenä, Heli Lyytikäinen Väinämöisen tamineissa, ja yksi suosikeistani eli Kullervon traaginen hahmo Reetta Moilasen tulkitsemana. Ja sitten upean pelottava Louhi (Saara Lehtonen) viikatteineen, raikas Aino (Jahorina Kolppanen) ja puolukkaposkinen Marjatta (Julia Högnabba-Lewis). Ja ihan pakko mainita vielä surumielinen, mutta vahva Lemminkäisen äiti (Monica Nyman) joka joutuu haravoimaan poikaansa Tuonelan virrasta. Marjatan tarina oli minulle näistä vierain - häntä ei tainnut Gallen-Kallela ikuistaa maalauksiinsa?

Ihan jokainen esiintyjä oli nainen paikallaan. Ja kyllä, luit aivan oikein. Ainuttakaan miesoletettua ei lavalla nähty, ja sujuvasti nämä myyttiset ja alkuvoimaiset äijät lavalle silti loihdittiin. Lisää tämmöistä!

Esityksessä on paljon kohtauksia mitkä piirtyivät ikuisesti verkkokalvoilleni ja sydämeeni. Ilmarisen takoma ihmeellinen kulmikas kultanainen tanssimassa, aurinko ja kuu laulamassa, pieni mehiläinen auttamassa Lemminkäisen äitiä, Sammon taonta pahviputkilla, väliajan päättävät Ilmarisen ja Pohjan neidon hääjuhlat tanssivine pareineen, Kalervoisen ja Untamon sukuriidat saksien kanssa ja koko se saksikuvasto (ja siniset polvisukat) Kullervon tarinassa. Ja lehmät!! Ja kaiken täyttävät punaiset pallot. Tyrmäävää!

Tarpeetonta varmaan enää sanoakaan että menkää katsomaan tämä esitys.


Kalevala oli täynnä kaunista katsomista ja koettavaa, koko kolmetuntisen ajaksi. Väliajalla kannattaa tutustua teatterin aulatiloissa hienoon Kalevalan inspiroimaan taidenäyttelyyn. Ja ottaa selfie punaisten puolukoiden kera... niinkuin ylläolevassa kuvassa joku hullu bloggaaja. ÅST:n Kalevala on esitys mikä saa katsojan yksinkertaisesti haltioituneeksi, ja herättää halun nähdä tämä heti uudestaan. Joukkovoima lavalla sai aikaan vahvan kokemuksen. Itkusta ei meinannut tulla loppua. Kiitos.


Esityskuvien copyright Pette Rissanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Kissani Jugoslavia / Kansallisteatteri 16.10.2019

Kävin katsomassa Kissani Jugoslavian viime vuoden joulukuussa. Jo silloin tiesin että haluan nähdä tämän uudelleen, koska se oli maagisen hieno ja monenlaisia ajatuksia herättävä näytelmä. Joten kun tilaisuus tuli bloggariklubin jälkeen niin avot! Muut menivät katsomaan Lokkia, ja kyllä senkin haluan nähdä uudelleen, mutta pienen tauon jälkeen vasta.

Kylläpäs Kissa oli hieno näin toisellakin kertaa. Kaksiosainen tarina on jaettu kahtiin myös pyörivän lavan avulla. Emine (Sari Puumalainen) ja Bekim (Toni Harjajärvi) ovat niin inhimillisiä ja upeasti näyteltyjä henkilöitä. Lihaa ja verta. Käärmeen (Petri Liski) ja miehen symbioosi toteutuu Bekimin asunnossa. He ovat niin yhtä että kuulevat toistensa ajatukset. Kun tähän lisätään Bekimin barista pokaama itseriittoinen Kissa (Ville Tiihonen) niin ei tämä kuvio oikein toimi. Eläimet inhoavat toisiaan. Harjajärven mikroilmeet ja ylipäätään se fyysinen tapa näytellä vakuuttaa edelleen. Ei tarvita sanoja. Lisäksi Tiihosen sujahtaminen kolmeen eri rooliin on kadehdittavan helpon näköistä.

Mietin maahanmuuttoteemaa. Miten sitä ihminen sopeutuu toiseen yhteiskuntaan, tai ei sopeudu. Odottaako sitä kokoajan paluutaan kotimaahan ja tämä on vain välietappi. Ei haluta integroitua uuteen maahan lainkaan. Varmaan osittain ikäkysymys. Bekimin on helpompi sopeutua Suomeen, koska hän on niin nuori kun perhe muuttaa tänne. Isällään on haastellisempaa, ja hän lopulta palaakin Kosovoon. Mutta Emine jää, ei mihinkään luksuselämään, mutta Suomessa hän pääsee itsenäistymään ja irtautumaan miehestään.


Isä Bajram (Petri Liski) on tehty enemmän taustalla häälyväksi, puhumattomaksi mieheksi. Hieman uhkaava hahmo. Mietin paljon myös Bekimin lapsuutta, mihin toinen näytös pureutuu. Painajaiset käärmeistä ja isän kuoleman odottaminen. Kun ei psykologi tai imaami voi auttaa. Miten nämä kaikki vaikuttivat pojan kehitykseen.

Kalle Ropposen valot lumoavat moneen kertaan. Välillä valo tulee lavalle viiruisena, kuin sälekaihtimien raoista.


Seuralaiseni Tanja piti esityksestä kovasti. Ainoa epäuskottava asia oli Bekimin lentokoneesta lötyämän miehen housut. Kukaan homomies ei käyttäisi noin huonosti istuvia housuja kuulemma :-)

Ihanaa olla taas Willensaunassa, ja nyt siitä kannattaa ottaa kaikki irti, niin kauan kun sinne vielä pääse käymään. Kohta edessä on väistötilat ja Kansallisteatterin remontti, jonka myötä Willensauna poistuu kokonaan näyttämökartalta. Suurilla näyttämöillä on oma taikansa, mutta kyllä nämä pienet ja intiimit tilat ovat sydäntäni lähellä. 

Kissani Jugoslaviasta riittää ammennettavaa useallekin katsomiskerralle, ja jos se sinulla on vielä kokematta niin nyt kannattaa pitää kiirettä. Joulukuun puoliväliin asti voi käydä ihastelemassa Kissaa - tosin esitykset täyttyvät nopeasti.


Kuvien copyright  Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.