tiistai 16. heinäkuuta 2019

Pokka pitää / Heinolan kesäteatteri 16.7.2019

Jo toista kertaa tänä kesänä löysin itseni katsomasta Roy Clarken komediaa Pokka pitää. Tällä kertaa paikkana Heinolan kesäteatteri. Ensimmäinen vierailuni tänne, ja mikäpä tässä - laivasatamasta satakunta metriä matkaa, ammattimaisesti hoidetut oheispalvelut ja ihan kelpo esitys. Kelikin suosi.

Kesäkuussa näin esityksen Porin Kirjurinluodossa, Murasen Miikan ohjaamana. Nyt ohjauksesta vastasi komediamestari Jaakko Saariluoma. Hyvät ammattilaisnäyttelijät osaavat asiansa ja kevyt juoni on enemmän kallellaan farssin suuntaan kuin Porissa. Hyacinth Bucketina säkenöi erinomaisesti roolin sisäistänyt Jaana Saarinen, jota en ole muistaakseni ennen teatterissa nähnytkään. Äänen kiekumisineen ja vaihtuvine kukkamekkoineen hän oli oikein oivallinen wannabe-hienostorouva. Hyacinthin rahvaanomainen sisko Daisy (Ulla Tapaninen) ja tämän vieläkin juntimpi mies Onslow (Mikko Jurkka) on kyllä varsinainen pariskunta! Tapaninen olisi voinut irrotella lemmenkipeänä vaimona vieläkin enemmän, mutta tämän herttuatar on kyllä aikamoinen ilmestys. Ja Jurkka oli aivan oivallinen Onslow; koskaan ei ole verkkopaita pukenut ketään yhtä istuvasti.

Toinen sisko Rose (Heidi Herala) on hieman hössöttävä ja ehdottoman kiinnostunut kaksilahkeisista. Varsinkin uudesta tulokkaasta herra Milsonista (Seppo Maijala), joka paranee ujoudestaan kertalaakista Rosen käsittelyssä. Maijala esittää myös kukkaissisarusten sotamuisteluissaan elävää Isukkia.


Ensemblen täydentää Hyacinthin kanssa pysyvästi tukkanuottasilla oleva naapuri Emmet (oivallinen Taisto Oksanen), joka koittaa ohjata tätä muuta sakkia harrastajanäytelmän saloihin. Emmetiä tuntuu vaivaavan omituinen viha-rakkaussuhde Hyacinthiin. ja näitä tämän tuskailuja on hauska seurata. Miten ilmeikkäät kulmakarvat! Emmetin kilttinä siskona ja teatterin jokapaikanhöylänä (sekä napakkana hienostorouva Debdeninä) nähdään Emilia Sinisalo.

En ole tv-sarjaa katsonut, mutta ilmeisesti Hyacinthin aviomies Richard on siinä erittäin isossa osassa, hiljaa puolisostaan kärsien. Jostain syystä näytelmäversiosta hänet on jätetty kokonaan pois. Kirjurinluodon versiossa hänen osaansa sai "näytellä" katsomosta valittu mies, ja rooli piti sisällään lähinnä peukun näyttämisen Hyacinthille. Tässä ei ollut edes sitä vähää Richardia. Miksiköhän niin keskeinen tyyppi ei ole mukana lainkaan?

Ihan hauska sovitus tämä oli, ja muutamia kohtia korostettiin enemmän; Isukin rooli oli isompi ja Milli Milsonin pienempi. Kesäteatteriksi passeli pituus, eli kaksi tuntia ja vartti. Välillä sitä edes takaisin juoksemista oli hieman liikaa, mutta kokonaisuutena varsin katsottava ja viihdyttävä esitys.


Tv-sarjan kääntyminen (kesä)teatteriksi on aina vähän kinkkistä, varsinkin jos sarja on ollut tosi suosittu. Kaikilla on ne omat vahvat mielikuvansa näyttelijöistä. Mulla on ehkä se onni että katson aika vähän telkkaria, joten monestikaan mielikuvia ei ole. Tämäkin sarja on näkemättä, siispä minulle nämä teatterin hahmot ovat ihan uskottavia ja "tosia".

Tänäänkin molemmat Heinolan esitykset olivat loppuunmyytyjä ja kesän täyttöaste on muutenkin ollut tosi korkea. Jos siis mielit nähdä miten Hyacinth "Bukee", hänen sukulaisensa ja naapurinsa valmistelevat murhamysteeriä, niin suuntaa Heinolan kesäteatterin lippukaupoille pikaisesti. Esitykset loppuvat 28.7.


Kuvien copyright Lauri Rotko.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Paavo 1,5 / Ypäjän musiikkiteatteri 14.7.2019

Tänä vuonna Ypäjän musiikkiteatteri on esittänyt peräti kolmea eri näytelmää yhden perinteisen musiikkiteatteriesityksen sijaan. Enempi parempi. Michael Drukerin kirjoittama ja Markus Töhösen ohjaama Paavo 1,5 putoaa johonkin West Side Storyn ja Katto-Kassisen välimaastoon, ainakin ehkä kohdeyleisöä jos ajattelee. Harmillisesti katsomo on puolityhjä; kiva näytelmä ansaitsisi enemmän kiinnostusta.

Näyttämöllä nähdään kolme miestä, sekä pikaisesti muutamissa pikkurooleissa piipahtava nainen (Sari Mäkinen). Tämän oopperasoolo on hieno! Jaakko (Joona Rosenberg) on kotona työskentelevä leppoisa keksijämies ja Martti (Harri Välimaa) hänen äkkipikainen sosiaalityöntekijäpuolisonsa. Pariskunta on toivonut lasta jo pitkään, ja Martin työsuhteiden ansiosta he saavat toimia koekaniiniparina puolitoistavuotiaan Paavon adoptiovanhempina. Kun Paavo (Sampo Lepistö) sitten saapuu, niin kohtalokas pilkkuvirhe paljastuu. Viisitoistavuotias nuorisokriminaalipunkkari ei vastaa ihan sitä mitä miehet odottivat. Lastenvaunuille ei taida ollakaan käyttöä...


Paavo 1,5 on näytelmä ennakkoluuloista ja niiden voittamisesta. Ja monimuotoisista perhesuhteista, rakkaudestakin. Paavo on homofoobikko ja Martti puolestaan pelkää että saa yöllä puukosta. Mutta kun pikkuhiljaa avataan elämäntarinoita puolin ja toisin, ja Paavo korjaa jääkaapin oven, aurinkopaneelin ja antennin sekä pistää miesparia kiusanneet naapurin lapset kuriin, alkaa jonkunlainen yhteys muodostua.

Tarina on kaikessa yksinkertaisuudessaankin kiva ja näyttelijät vallan erinomaisia. Varsinkin Sampo Paavona valloittaa! Salla Simukan suomennos on räväkkä ja hauska. Tekstiä on muokattu tähän päivään ja esimerkiksi tasa-arvoinen avioliittolaki on huomioitu. Näytelmä ei saarnaa eikä tuputa, vaan on sellainen elämänmyönteinen esitys. Suvaitsemattomuutta voi olla monenlaista, mutta siitä voi päästä pois kuten Martti ja Paavo osoittavat. Olen nähnyt tämän Tampereen teatterissa 2007, ja elokuvankin sittemmin, ja tykännyt kyllä.

Erinomainen muusikko Kari Mäkiranta säesti koko esityksen! Eikä ammattimies mitään nuotteja tarvitse, plarin vaan. Hienoa ja monipuolista musisointia!

Esityksiä ei ole kuin kuusi ja enää yksi jäljellä keskiviikkona - kipin kapin lippukaupoille!


Kuvien copyright Lassi Puhtimäki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Present Laughter / Old Vic 9.7.2019

Aina ei esitys vaan toimi, vaikka kuinka osatekijät olisivat kunnossa. Tai sitten mussa on joku vika, koska kyllä muu yleisö nauroi paljon ja katketakseen ja pomppasi seisoen aplodeeraamaan. Mutta kun farssi ei ole mun juttuni, ja taas kerran se tuli todistettua. Miksi mä sitten niitä änkeän katsomaan? Todella hyvä kysymys, mihin en ole sieluani tutkittuani löytänyt mitään vastausta. Täytyy tunnustaa että nyt tämä farssius tuli puskista.

    

Noel Coward oli hyvin tuottelias näytelmäkirjailija ja paljon hänen juttujaan olen lavalla nähnyt. Mutta en muista että tämänkaltaista perusfarssia olisin ennen. Näin jälkikäteen pohdittuna olisin voinut elää ilmankin tätä, mutta ei sitä aina voi tietää, siis millainen esitys on luvassa. Ja kun ohjaajana on Old Vicin taiteellinen johtaja, suuresti kunnioittamani Matthew Warchus ja pääosassa aina ihana Andrew Scott, niin sitä jotenkin ajattelee että hyvä siitä tulee. Ja olihan Present Laughter "ihan kiva". Jos on farssin ystävä.


Päähenkilö on nelikymppinen näytelmädiiva Garry (Scott) jonka ympärillä kaikki pyörii ja tapahtuu. Lavalla on hänen kotinsa olohuone, vinkeästi sisustettu, ja siihen johtaa viisi (5) ovea. Ensimmäinen vihje siitä mihin suuntaan mennään. Koska ei niin isoa ovimäärää tarvita kuin farssissa.

Afrikankiertue odottaa, mutta sitä ennen hän kerkeää sotkeentua monenlaisiin ihmissuhteisiin, niin naisten kuin miestenkin kanssa. Tässä tosin sovittaja (oletettavasti Warchus) on ottanut moderneja vapauksia näytelmän (alunperin nimeltään Sweet Sorrow) kanssa. Koska siinähän ei toki miessuhteita ollut. Tässä on, enemmänkin. Tämä on hyvin omaelämäkerrallinen näytelmä, mutta Coward ei vaan voinut näitä siihen aikaan näin suoraan sanoa. Näytelmä valmistui alunperin jo 1939, mutta sota keskeytti harjoitukset ja siksi se pääsi lavalle vasta 1942. Joka tapauksessa, useamman henkilön sukupuolta on tällä kertaa muutettu, joten teksti ehkä resonoi enemmän tätä aikaa. Kaikilla tuntuu olevan suhteita toistensa kanssa nimittäin.


Keski-iän kriisissä kamppaileva Garry aiheuttaa itse kaikki suhdesolmunsa, mutta pitää silti itseään syyttömänä kaikkeen. Näyttelijät tekevät kyllä hyvää työtä, ja tyylistä tulee mieleen joku vanha mustavalkoinen elokuva. Hieman sellaista yliartikuloivaa ja liioiteltua, karikatyyrimäistä näyttelemistä. Sopii tähän kyllä. Sophie Thompson on ihan mainio sihteeri, joka on äitihahmona Garryn ankkuroiva voima. Indira Varma on myös ihana ex-vaimona mistä Garry nyt vaan ei ole saanut aikaiseksi erota.

Scott on aivan oivallinen hyvin teatraalisena ja kaikkeen ylinäyttelemisellä reagoivana. Välillä tämän maneerit kyllä jo hieman häiritsevätkin. Ne on nähty jo niin monta kertaa lavalla (kauheaa, saako tämmöisestä valittaa). Abdul Salis managerina tekee myös huikean hienon roolisuorituksen, varsinkin saadessaan hysteerisen kohtauksen. Ja sitten on superlipevä Joe (Enzo Cilenti) - joka sotkee pakkaa säätämällä vähän kaikkien sängyssä.


Rob Howellin lavastus on jotenkin art deco-tyylinen, ja saman miehen puvustuskin tosi hienoa. Hyvin se Garryn luksuselämä tulee esille kaikessa. Musiikkivalinnat toimivat, jos kohta esityksen päättävä Queenin Somebody to love tuntui hieman kliseiseltä. Joo, Garry on sisimmässään yksinäinen, huolimatta menestyksestään niin teatterimaailmassa kuin ihmisten sänkykumppaninakin. Mutta kyllä se selviää ilman alleviivaustakin.


En tiedä miksei tämä nyt vaan oikein iskenyt minuun. Olinko liian väsynyt vai odotinko jotain muuta? Ja loppu on tosi tökerö, ja äkillinen. Ja vieläpä hyvin erilainen kuin alkuperäisessä. No, summa summarum, aina ei voi kaikki näytelmät olla minun mieleeni. Olihan tämä varmaan hauska ja kepeä, ja jos tykkää farssista niin... eikun lippuostoksille. Ja toki ellei ole nähnyt koskaan Andrew Scottia lavalla, niin kannattaa siinä mielessä katsoa.


Stage doorilla oli meitä vaan 22 henkeä eli hyvin rauhallista. Old Vic on remontissa (rakentavat vihdoin lisää vessoja!) joten tilapäisesti vessat ovat sivukadulla konteissa. Konttien takia stage door -järjestelytkin on hieman erikoiset. Kaikki muut näyttelijät ja henkilökunta poistuu siitä oikeasta ovesta mutta Andrewille on tehty oma alue, pois liikenteen seasta. Eli pakko valita haluaako yhden tähden nimmarin vai kaikkien muiden. Olin jotenkin niin pettynyt esityksestä, että en meinannut mennä koko stage doorille, vaan lähteä suoraan kotiin. Menin silti, kun nyt olin tuonut suklaata miehelle. Ja olihan se aika mieltä lämmittävää kun hän (taas kerran) muisti minut! Jotenkin me ollaan aina niin valokuvauksellisia yhdessä :-D

Esityskuvien copyright Manuel Harlan, muut kuvat omia, stage door kuvan otti Andrew Scott.

perjantai 5. heinäkuuta 2019

Medeia - klovnin raivonhallintaopas / Taina Mäki-Iso, Jyväskylän kesä 5.7.2019

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla voisi olla mottoni, monessakin asiassa. Niinpä olikin kätevää taas yhdistää Jyväskylän kesä -tapahtuma hienoine esityksineen Finncon-viikonloppuun. Samalla viikonloppureissulla kerkeää tekemään muutakin kuin vierailemaan hyvässä kirjallisuustapahtumassa. Nauttimaan esimerkiksi kotimaisesta klovneriasta.

Yleisö saa monenlaisia turvaohjeita esityksen alkuun. Hyvä hyvä, olemme ainakin hyvissä käsissä. Löysiin collegehousuihin ja isoon takkiin sonnustautunut hahmo kikkailee päässään olevilla punaisilla sukkiksilla. Alku on hidas ja tahmea, ja ei oikein pääse vauhtiin. Mutta sitten!


Taina Mäki-Ison klovnihahmo Martta saa soiton Hollywoodista. Tarjotaan pääroolia Euripideen vanhaan tragediaan Medeiaan. Siinä samassa alkaa armoton valmistautuminen rooliin; tekstin lukua, Oscar-kiitospuheen pitoa, yleisön valmentamista kreikkalaiskuoroksi oi ja ai-huutoineen. Rempseä asukin lähtee päältä ja puoliksi vanhaan sotatakkiin verhoutunut Martta saattaa esittää yhtäaikaa/vuorotellen sekä Medeiaa että tämän puolisoa Iasonia. Syystäkin Medeia herpaantuu kun Iason hänet jättää. Vaan lähteekö petetyn naisen kosto hieman lapasesta? Kostoksi hän nimittäin päättää listiä heidän pienet lapsensa. Näitä mukuloita tuuraa esityksessä kaksi perunaa. Ja tokihan on vielä stunttipotut.


Esitys on jännästi kaksikielinen ja se toimii yllättävän hyvin. Suomi ja englanti sekoittuvat iloisesti toisiinsa. Yleisön osallistaminenkin on aika harmitonta, kuorona toimimisen lisäksi saamme toteuttaa omaa raivonhallintaamme mm. repimällä keittiörullapaloja! No kyllä sillä saadaan raivot laskemaan. Ja saadaanhan me vielä äänestetääkin millä hirmuteoilla Medeia mukulansa listii. Medeia pistää ainakin Iasonin uuden mimmin paloiksi, ja iloisesti mussuttaa niitä vielä. Euripideen näytelmässä tosin Glauke ei ollut kurkku, mutta ei kerrota kenellekään. Medeia on esitys valtavan syvästä kostosta mitä puolisonsa jättäneelle miehelle lankeaa.


Vaan turhaan Martta uuteen rooliinsa virittäytyy; se onkin mennyt Krista Kososelle. Harmi, minkä hienon Medeian maailma menettääkään!

Esitys oli jotenkin pienimuotoinen ja vähäeleinen, sillä tavalla hiljaa syttyvä ja hitaasti etenevä. Mika Haarasen äänisuunnittelu ja valot tukevat hyvin esitystä. Ja musiikkivalinnat! Lopuksi vielä se noitamainen, käärmetukkainen Medeiakin ilmestyy meille. Martan alterego Taina Mäki-Iso on muun työryhmän kanssa käsikirjoittanut tämän ja vastaa myös Janne Saarakkalan kanssa ohjauksesta. Vajaan tunnin mitta oli sopiva, vaikka alku olikin hieman hitaampi.


Mitä tästä opimme? Raivonhallinta kannattaa - ja ehkä myös muinaisen Medeian olisi kannattanut opiskella sitä myös hieman enemmän. Itse osaan ainakin seuraavan kerran toimia järkevämmin. Pitää vaan kantaa mukana keittiörullaa...


Kuvien copyright Samppa Erkkilä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 4. heinäkuuta 2019

Vuoksen laulu / Nokian kesäteatteri 4.7.2019

Tuttua, taattua ja turvallista kesäteatteria, ja niin nokialaisten näköistä, tarjoili tänäkin vuonna Nokian kesäteatteri. Hyvässä ja pahassa. Tarjolla oli teatterin pitkäaikaisen toiminnanjohtajan käsikirjoittama ja ohjaama Vuoksen laulu. Pohjalla oli Juhani Ahon Juha, joka toimii jonkunlaisena henkisenä takapiruna ja innoittajana, eli samoissa maisemissa ja aiheissa liikutaan. Vaikka en Juhaa olekaan lukenut, niin sen juonitiivistelmä kuulostaa aika tutulta...


Vuoksen laulu tapahtuu Imatran rajaseudulla, Vuoksen varrella. Päähenkilö Marja (kaunisääninen Roosa Lehtinen) asustelee syrjätilalla vanhemman ja karhun raateleman Juhan (Jarno Huuhtanen) kanssa. Liitto ei vaikuta kovin onnelliselta ja erikseenkin pariskunta nukkuu. Ilmankos lapsia ei ole siunaantunut. Talouteen kuuluu myös Kaisa-piika (Reetta Ylitalo). Sitten paikalle pelmahtaa Shemeikka (Rami Mäkelä), kauppamies rajan takaa, ja pyyhkäisee kirjaimellisesti jalat Marjan alta. Samaan syssyyn taloon ilmestyvä karsea anoppi (oivallinen Marja Sorjonen) viimeistelee sitten Marjan lähtöpäätöksen kälätyksineen. Vaan eipä ole elämä yhtä onnea ja auvoa Shemeikan kotonakaan. Talossa kuria ylläpitää korskea äiti (Heli Pitkänen) ja liuta edellisiä "kesätyttöjä", jotka huolehtivat Shemeikan muista tarpeista. Selkeästi Shemeikka jatkaa isänsä perinteitä mm. naisasioissa.

Marja ei halua alistua yhdeksi jalkavaimoksi muiden joukkoon, ja kiltti ja kunnollinen Juha muistuu monesti mieleeen. Sillä välin Juha kotosalla ei suostu uskomaan että Marja olisi vapaaehtoisesti lähtenyt kauppamiehen matkaan, ja jatkaa tämän etsintöjä. Lopulta Marja onnistuu karkamaan kotiin, mutta lapsi jää Shemeikan talolle. Naapurien, äitinsä ja paikallisen papin painostuksesta Juha on vihdoin nainut Kaisa-piian, mutta silti lähtee Marjan mukana hakemaan lasta. Shemeikan pihalla tapellaan ja totuudet paljastuvat. Marja ja Juha palaavat kotiin, lapsen kanssa, mutta ei tässä silti onnellista loppua ole. Tietenkään.


Aika melodramaattinen, ja asetelmiltaan hieman vanhanaikainen kolmiodraama. Näytelmä on hyvin suomifilmimäinen, ja ehkäpä juuri siksi Rami Mäkelä on vallan oivallinen valinta pääosaan. Mies on suomifilmimäisen renttu/sankarin ruuumiillistuma, taas tässäkin roolissa. Vähän herätti murmutusta ja pohdintaa tämä mies vie ja nainen vaan vikisee -tyylinen juttu, vuonna 2019. Mutta näinhän se tuohon maailman aikaan meni. Tarkkaa aikaa tapahtumille ei ole, mutta 1700-luku voisi olla aika passeli, koska Marjasta puhutaan ruotsalaisena. Teksti ja kieli on aika runollista, riimillistä, sellaista kalevala-henkistä ja kesäisen lempeää.

Kennonnokan kesäteatterin miljöö on aina vaan yhtä upea, ja taas sitä hyödynnettään upeasti. Huillan Tapsan lavastuksissa silmä lepää, ja aitat, pirtit ja kalamajat istuvat maisemaan niin kuin olisivat olleet siellä aina. Perinteisestä riukuaidasta puhumattakaan. Alue on tosi leveä ja syvä, ja sisääntulot tapahtuvat milloin mistäkin puskista. Tilan kokonaiskäytöstä siis myös pisteet! Myös Heli Roinisen puvustus ansaitsee kunniamaininnan. Varsinkin Shemeikan ja hänen miestensä (ja naisväen myös) asut ovat todella näyttäviä. Ja sittenhän on vielä viiden tuomenkukan vihreät hulmuavahelmaiset mekot!


Jos tällä kertaa oivallinen anoppi meinasi varastaa koko show'n, niin myös Shemeikan mieskolmikosta Jesse Palosaari ja Markus Pärssinen upeine akrobaatti/trikkausloikkineen teki vaikutuksen. Huh!

Koska kyseessä on musiikkinäytelmä niin lauluja saadaan. Aleksi Laukkonen on säveltänyt suurimman osan esityksen musiikista; sanat ovat Heli Pitkäsen käsialaa. Kunnianhimoista on tehdä kesäteatteriesitykseen oma musiikki, mutta kyllä se kannattaa. Surumielisiä, kaihoisia lauluja, joita laulutaitoiset esiintyjät tulkitsevat hyvin. Musiikin lisäksi hienosti naamioiduista lavakaiuttimista kuului myös monipuolisia ääniefektejä; mm. lintuja, vettä ja lehmiä (Janne Perttulan tekosia nämä).


Hieman yllätyksetön ja monessakin mielessä aika vanhanaikainen esitys, mutta varmaankin juuri sitä mitä iso osa tämänkin kesäteatterin vakikatsojista odottaa ja toivoo. Nytkin kolme bussilastillista hieman iäkkäämpiä ihmisiä (ja me kaikki muut siihen päälle) poistui katsomosta tyytyväisinä. Tuttua ja turvallista, hyvin tehtyä peruskesäteatteria.

Silti en voi olla miettimättä, että onko se aina hyvä jos yksi ihminen tekee niin monta asiaa tuotannossa. Käsikirjoittaa, ohjaa, tuottaa, tekee sanoitukset ja koreografiat... Sujuuhan se, mutta ehkä NTT voisi joskus taas kokeilla takavuosien ammattiohjaajia? Tämä sakki on nimittäin kuitenkin niin likellä ammattiteatterimeinikiä kuin mihin harrastajateatteri pystyy, joten ammattiohjaaja voisi nostaa tasoa vielä hitusen ylöspäin?


Kuvien copyright Pasi Aittokumpu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Sata syytä istua puussa ja Isäs oli / Kauppilanmäen museo, Valkeakoski 3.7.2019

Joskus välillä tulee sähköpostiin kutsuja joille ei voi sanoa ei. Isosta osasta valitettavasti täytyy (lähinnä ajanpuutteen takia) kieltäytyä, kaikkeen kun en minäkään pääse vaikka parhaani yritän. Mutta siis. Kerrankin kalenterissa oli sopiva kolo, ja esitys vaikutti kiinnostavalta. Ja on aina kiinnostavaa käydä uusissa paikoissa ja tsekkaamassa uusia esiintyjiä! Iso kiitos siis Marko Itkoselle kutsusta!


Kauppilan museo Valkeakoskella on kerrassaa viehättävä paikka. Ennen esitystä oli aikaa kiertää pikaisesti paikkoja, rapsutella lampaita ja nauttia aurinkoisesta kesäillasta. Tänne täytyy palata vielä päiväsaikanakin että pääsee rakennuksiin sisällekin.

Illan ohjelmassa oli kaksi lyhyempää näytelmää, vajaita tuntisia kumpikin. Ensin Sata syytä istua puussa. Somen kautta kerättyjä tarinoita, pidempiä ja lyhyempiä ja niistä sitten tehtiin sketsityylinen esitys. Tosi hauskojakin juttuja, ja oivaltavia, mutta kokonaisuus oli aika sirpaleinen ja hajanainen. Monenlaista näkökulmaa puussa istumiseen on löytynyt. Yksi nainen koittaa houkutella puolisoaan Penttiä alas puusta, kuin kissaa konsanaan. Vaan ei auta olut, makkara eikä tv:n jalkapallohoukutukset...


Puuhun voi tehdä treffejä, sinne voi piiloutua lapsiltaan, puussa istumisesta on kirjoitettu ja tehty lauluja (miettikääpäs miten Kesäpäivä Kangasalla alkaa). Ja sekin selviää millainen olisi asuntoesittely puussa sijaitsevaan asuntoon. Ehkä yksi parhaita kohtia esityksessä oli Hoivakotipuu - pieni kannanotto tämän päivän vanhustenhoitoon. Hupaa! Näyttelijäkolmikko Lauri Heinonen, Mira Flinkman ja Janne Kulosaari pistää itsensä hyvin likoon, taipuen monenlaiselle mutkalle.

Väliajalla oli maistuvat tarjoilut ja kahvit tarjoiltiin oikeista posliinikupeista! Siitä iso bonus. Santsikupinkin sai samaan hintaan, ja se tultiin tarjoilemaan ihan istumapaikoille pihalle. Itse join mansikkamehua. Itse esityspaikka oli vanha työväentalo, ja istuimme räsymatoilla vuoratuilla pitkillä penkeillä. Tarjolla oli myös huopia ja nurkissa puhalsivat tuulettimet/lämmittimet. Tässä paikassa pidetään kesäteatterivieraasta kyllä todellakin hyvää huolta.


Toinen näytelmä Isäs oli olikin sitten tunnin mittainen sukellus kahden nuoren tytön elämäntarinaan. Äiti (Katja Sillanpää) on kuollut ja tyttäret Johanna (Pauliina Syrjälä) ja Elina (Mira Flinkman) ovat tyhjentämässä vanhaa kotitaloaan. Pikkuhiljaa meille selviää millainen lapsuus heillä on ollut alkoholisoituneen yh-äidin ja talossa vaihtuvien miesten kanssa, joita kaikkia esittää Janne Kulosaari. Isoäidin (Ulla Huoviala-Kääpä) hoteissa kuluu pitkiä aikoja kun äiti on "töissä". Nyt aikuiset tytöt ovat kulkeneet eri suuntiin, ottaneet pesäeroa onnettomaan lapsuuteensa. Historia silti toistaa itseään ja mietin sitä sukupolvien ketjua, miten samanlaisena kaikki toistuu. Johanna on onnistunut luomaan itselleen toisenlaisen elämän (suvun ensimmäisenä ylioppilaana) vaikka hän on koko ikänsä kärsinyt isättömyydestä. Kun ei se Ihmemies MacGyverkään ollut sitten isä. Sen sijaan Elina tuntuu jumiutuneen samalle uralle kuin äitinsä ja mumminsa: kurkusta alas kaikki mikä voisi päihdyttää ja lapsia vaihteleville miehille. Sekä äiti että isoäiti on oikeasti kamalia noita-akkoja, ja kumpikin näyttelijä on loistava! Myös Kulosaari on vakuuttava, ja varsinkin tämän Matikainen kamaline kasarihokemineen on järisyttävä tyyppi. Tämä pureutui hyvin kasvuolojen ja geenien yhteisvaikutukseen - on mahdollista päästä pois onnettomasta köyhyyden ja ankeuden kierteestä. Esityksen äiti-tytär -suhteet saivat myös pohtimaan omaakin suhdettani äitiini. On niin totta että myös minun pahimpia pelkojani on alkaa muistuttaa omaa äitiäni.


Kumpikin näytelmä on Marko Itkosen kirjoittama ja ohjaama. Sattuvaa dialogia, hyvin tyypiteltyjä henkilöitä ja toimivat esitykset. Hienoa työtä siis. Käykääpä tutustumassa työryhmän kotisivuihin.

Kaikki esitykset ovat loppuunmyytyjä, mutta toivon mukaan tämä ryhmä palaa ensi vuonna asiaan. Ainakin minä toivon niin kovasti, sen verran kiva kokemus tämä oli. Hienot puitteet ja esiintyjät ja kivat näytelmät, mitä sitä nyt muuta voisi kesäillalta toivoakaan!


Esityskuvien copyright Jokke Kääpä, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Kalenteritytöt / Siuron Koski-Teatteri 1.7.2019

Valitettavasti missasin piskuisen ja pippurisen Siuron Koski-Teatterin ensimmäisen vuoden esityksen Aatamin puvussa ja vähän Eevankin, mutta viime vuonna sentään löysin itseni kosken partaalta katsomasta Ulvovaa mylläriä. Ja miten hyvä esitys se olikaan! Joten itsestään selvää oli että tänäkin vuonna Siuroon suunnistan. Alunperin piti tulla jo ensi-iltaan, mutta sitten barokkikonsertti Janakkalassa vei voiton.


Tänä vuonna Kalenteritytöt valtasivat Koski-Teatterin näyttämön - ja varmaan aika monen katsojan sydämenkin. Rempseä joukko eri-ikäisiä naisia, kaikenlaisia naisia, kaikenkokoisia naisia. Tämä naisjoukko päättää toteuttaa hyvällä maulla alastonkalenterin, kerätäkseen varoja sairaalan omaishuoneen uuteen sohvaan. Yhden puoliso sairastuu syöpään ja kalenteriprojekti alkaa Johnin kuoleman jälkeen.

Kalenteritytöt oli alunperin vuonna 2003 ilmestynyt elokuva, jonka pohjalta sen toinen käsikirjoittaja Tim Firth kirjoitti sitten myös näytelmän (joka sai ensi-iltansa Englannissa 2008). Inspiraatio tuli toki tosielämästä. Suomessa sitä on esitetty ennen tätä ainakin Lahden, Kuopion, Porin ja Hämeenlinnan kaupunginteattereissa, ammattilaisvoimin ja aika monessa harrastajateatterissakin. Hämeenlinnassa 2016 kävin sen katsomassakin. Mutta nyt ensimmäistä kertaa lupa heltisi sovittaa, muokata ja tuoreistaa esitys - ja sen sovittaja ja ohjaaja Kyösti Kallio onkin tehnyt taiten.


Näyttelijät ovat amatöörejä, joten vähän epätasaista meno on. Nokialla toimii kolme aktiivista harrastajateatteriporukkaa joten kaikki kynnellekykenevät miehet viedään käsistä. Ehkäpä juuri siksi tällä kertaa nähdään naisvetoinen esitys. Naisporukan veturi on rempseä Chris (uhkea Pilvi Vilen) jolta lähtee koko markkinointihomma vähän lapasesta. Sitten on hieman viinaan menevä, hienostorouvien kanssa golfaava Celia (aina lavalla loistava Saija Viljanen - koskaan en unohda hänen Mercutiotaan Nokian työväenteatterin Romeossa ja Juliassa!) ja nysväkän oloinen mutta lopussa repäisevä Ruth (Noora Koski). Annie (Sanna Törmäkangas) suree puolisoaan Johnia (Mika Eerola) ja lähtee projektiin mukaan, hieman ehkä pitkin hampain.

      

Naiskatrasta täydentää räväkkä kanttorin tytär ja yh-äiti Cora (Niina Sirén-Haapasaari) joka kamppailee teini-ikäisen tyttären kanssa. Mutta mun ehdoton suosikki kalenteritytöistä on transnainen May (oivallinen Paavo Poikonen), joka sopii tähän porukkaan oikein hyvin. Porukka on paikallisen Naisinstituutin joukkoa ja usein napit vastakkain puheenjohtajansa Marien (Ulla Lehtinen) kanssa. Eikä ihme, koska nainen on varsinainen riivinrauta. Naisporukan lisäksi menossa mukana on puolisoita ja myös ujohko valokuvaaja (Arttu Kivinen), jonka asiantuntemusta käytetään sitten kalenterin toteutuksessa. Ja ensimmäisen näytöksen päättävä kuvaussessio on hulvaton! Siinä saa lankakerät, säilykeet, muffinssit ja piparit kyytiä kun tätä sakkia kuvataan! Yleisö ulvoo naurusta, ja monen mielessä varmaan vilahtaa myös ihmetys - kyllä nämä naiset uskaltavat.


Yksi näytelmän kantavista teemoista onkin itsensä hyväksyminen ja uskaltaminen. Uskalla olla oma itsesi, uskalla joskus repäistä, uskalla tehdä jotain hieman rohkeampaa. Ja myös naiseus eri muotoineen on tapetilla. May kommentoi: Ei kai se naiseus ole se miltä se näyttää vaan miltä se tuntuu! Siinä missä ensimmäisessä näytöksessä tutustutaan ihmisiin ja heidän välisiin suhteisiinsa, niin toinen puoli hieman lässähtää. Kalenteri on tehty, ja sen julkaisua puolustetaan Naisinstituutille. Siitä tulee menestys, ja sitä seuranneet konfliktit hajoittavat naisten välejä.

Katri Innanmaan puvustus on luonnollinen ja jokainen tyyppi on puettu omalla tyylillään. Kuka arkisemmin, kuka räväkämmin. Pyörivä lava ei nyt ihan Pyynikin kesäteatterin pyörivää lavaa päihitä, mutta sillä saadaan hyvin aikaan lavastuksen vaihdot. Toimii se näinkin.

Sain varatut paikat, nimikyltteinä sivut plarista!


Siuron Koski-Teatterin miljöö on ihana, ja katsomoakin valmistuu kokoajan lisää, sitä mukaan kun rahaa ja talkoolaisia löytyy. Ennen tai jälkeen näytöksen kannattaa käydä kosken toisella puolella Koski-Baarin suositulla terassilla nauttimassa vaikka pizzaa. Kesäidylliä parhaimmillaan.

Kyllä tämä Kalenteritytöt kannattaa käydä katsomassa. Raikasta ja reipasta menoa ja upeat maisemat! Esityksiä on 19.7. asti, joten äkkiä varaamaan lippuja. Menkää Siuroon! Bonuksena mahdollisuus ostaa ensi vuoden seinäkalenteri, jonka tuotot menevät Syöpäyhdistykselle!


Esityskuvien copyright Katri Innanmaa, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Kotomaan vaaran vuaret / Tuiskulan kesäteatteri 30.6.2019

Yhden välivuoden jälkeen taas Tuiskulan kesäteatterilla - ja nyt harmittaa etten viime kesänä lähtenyt. Niin kiva fiilis jäi taas tämän porukan tekemisestä. Ja jäi askarruttamaan että seurattiinko viime kesänäkin Kotomaan porukoiden vaiheita. Nimittäin 2017 oli vuorossa Entäs nyt Kotomaa! jossa oltiin vuodessa 1923, ja aikaharppaus vuoteen 1944 tuntuu isolta.

Nytpä Pekka Saaristo toi samat tyypit taas lavalle, ja vähän muita kaupan päälle. Kotomaan vaaran vuaret sijoittuu toisen maailmansodan jälkimaininkeihin. Kotomaan maisemiin saapuu evakkoja, ja aseitakin pitäisi kätkeä - ja pirtin pihalla lappaa jos jonkinlaista tyyppiä.


Saariston valttina on punoa valtakunnan tapahtumia pienen köyliöläisen kylän ja sen ihmisten elämään. Katsojat löytävät historiallisten tapahtumien siivittäminä samaistumispintaa pienestä ihmisestä. Henkilöitä on lavalla kymmeniä ja jokaiselle siis taatusti joku tuttu hahmo. Mukana on suuria tunteita ja draamaa, mutta myös herkistymisen aiheita ja paljon huumoria. Lasten esittämä Hämä-hämähäkki venäjäksi tulkattuna, ja siitä takaisin Suomeen, oli kyllä huikean lystikäs (ja samalla aika karmaiseva) kohtaus. Eri murteita sulassa sovussa ja paljon kiinnostavaa paikallishistoriaakin. Enpä tiennyt että Köyliöönkin tuli yli 700 evakkoa!

Tämän historiallisen aspektin lisäksi nuoremmatkin katsojat voivat miettiä siirtolais/pakolaiskysymyksiä tämänkin päivän näkökulmasta. Olivatko Porkkalasta lähteneet enemmän suomalaisia kuin Karjalan evakot? Ja jotenkin pienten koululaisten oppikirjojen sensurointi oli häkellyttävää ja sai miettimään ylipäätään historian kertomisen tapoja. Kuka sen määrittää minkälaista historiaa kerromme ja käsittelemme?


Kotomaan Viku (aina loistavassa vedossa oleva Juha Kulmala) vaimonsa Annan (Susanna Salo-Kimppa) eivät tunnu saavan hetkenkään rauhaa. Ensin pihaan pölähtää perheineen mainio isäntä Räisälästä eli Eino Vesalainen (lupsakan leppoisa Panu Thessler) ja näiden mukana salaperäinen Inkeri-neiti (Tiia Sillanpää). Ja pihapiiriin perustetaan myös tilapäinen koulu, jota vetämään saapuu toinen salaperäinen neito Mailis (Annica Laine) - ja mikä lienee naisen siviilisäädyn tila, kun mahakin kasvaa? Varsin kiinnostuneita asiasta on lottakolmikko etunenässään Elma Saario (ihana Sirkka Salo). Eihän sitä sinunkauppojakaan voi tehdä ennenkuin selviää onko nainen neiti vai rouva. Lotilla taas on tarvetta piilottaa paperinsa ja pukunsa, järjestön lakkauttamisesta vihiä saatuaan. Samaan syssyyn suuliin halutaan kätkeä parit pystykorvat panoksineen.


Lemmenkuvioitaikin nähdään, kuinkas muuten. Niissä mukana säätämässä on kätensä menettänyt sukulaismies Viljo Ylikylä (Niilo Härkälä), joka vastaa esityksen perikesäteatterimaisesta kännikohtauksestakin. Hersyvän roolin tekee myös aseita etsivää konstaapelia antaumuksella esittävä Pentti Vuotila. Varsinkin lopussa kun tämä Valpon nimissä touhuaa, mustassa pitkässä takissaan ja lierihatussaan, tulee mieleen kaikki mahdolliset leffapahikset. Myös Ari-Matti Mättö petollisen lupsakkaana Valvontakomission venäläispomona hykerrytti.

Myös Tomi Hulmi kirjoja "varastavana" tyyppinä - joka palauttaa ne kyllä kunhan "sivistyneet ajat palaavat Suomeen" on taas mainio. Ja sitten on ihastuttava Porkkalan evakkorouva, jota Eila Laine tulkitsee sydämellisesti. Lapsinäyttelijät olivat myös oivallisia - varsinkin pieni Veikka (Touko Hulmi) ja Börje (Aarre Hulmi). Näiden mainittujen lisäksi estradilla vierailee lukuisa joukko muita taidokkaita esiintyjiä.


Kunhan on asetarkastuksista, lotista, koulun alkamisesta ja vielä asutuslautakunnan edustajien vierailustakin selvitty, odottaa vielä yksi yllätysvierailu kotomaalaisia. Amerikkaan muuttanut Juhanna-sisko (Johanna Toivanen-Perko) palaa miehensä ja tyttärensä kanssa Amerikasta runsaiden tuomisten kera. Riemukas ja toiveikas loppu siis.

Mikit välillä hieman pätkivät ja välillä rätisevät, mutta ei mahda mitään. Muutama hyttynenkin katsomossa lenteli, mutta nämä kuuluvat kesäteatteriin.


Mukavana bonuksena voitin keväällä teatterin Facebook-sivujen kilpailusta teatterin historiikin, jonka sain nyt lippujen yhteydessä itselleni! Aikamoinen rutistus kyläyhteisöltä tämäkin; varsinkin kirjoittaja Susanna Salo-Kimpalta.


Tuiskulassa viehättää kovasti myös yhteisöllisyys ja talkoohenki. Autot parkkeerataan ihmisten pihoihin ja tie poikkaistaan esitysten ajaksi. Väliajalla sorruin taas makkaraan (no en ollut syönyt mitään koko päivänä) ja se olikin oikein maistuvaa (Kivikylän Huiluntuhti) ja munkkiin myös.

Torpparimuseo on siitä oivallinen kesäteatteripaikka että mitään muita lavasteita ei tarvita. Pihapiiri ja rakennukset toimivat hyvin, vuodesta toiseen. Esityksessä nähtiin myös upea menopeli, eli Ford Standard Fordor vuosimallia 1939!


Kiitos taas Tuiskulaan - teette ihan esimerkillistä työtä kesäteatterien saralla! Tänne on aina niin mukava ja kotoisa palata.


Kuvien copyright Simo Nummi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 27. kesäkuuta 2019

West Side Story / Ypäjän musiikkiteatteri 27.6.2019

Uskokaa tai älkää, mutta en ole koskaan nähnyt klassikkomusikaalia West Side Story! Nyt on sekin aukko musikaalisivistyksessä tullut paikattua, kiitos taas kerran Ypäjän musiikkiteatterin. Joka on näitä mun sivistysaukkoja paikkaillut ennenkin. Siis kyllä mä tarinan pääpiirteet tiesin (hei, Romeo ja Julia on nähty aika monta kertaa kuiteskin!) ja musiikin  myös. Nytkin kuuntelen Tampereen Filharmonian levytystä, missä mm. Bernsteinin West Side Story: Symphonic Dances.

On aivan mahtavaa että Ypäjän lahjakas porukka tarttuu näihin klassikoihin ja tuoreistaa ne tosi hienosti. Jonkun makuun muutaman vuoden takainen My Fair Lady oli ehkä liiankin tuoreistettu (lopussa lohikäärme syö Higginsin!) mutta minusta se oli kutakuinkin paras versio siitä ikinä! Westiksen kanssa ei tehty ihan noin radikaaleja uudistuksia, mutta jotenkin se oli tosi raikas ja kiva. Väkeä lavalla oli kuin helluntaiepistolassa, parhaimmillaan liki 50, ja siihen vielä 17-henkinen bändi kaupan päälle. Ja joukkokohtaukset ovatkin tämän esityksen parhainta antia. On täysin eri asia tehdä joukkokohtaus viidelläkymmenellä kuin kymmenellä hengellä.


Tarinan kertominen on varmaan aika turhaa, koska veikkaan että se on varsin tuttu kaikille. Mutta pieni kertaus: 50-luku, kaksi kilpailevaa jengiä eli amerikkalaisten Jets ja puertoricolaisten Sharks. Jatkuvaa kähinää ja tappeluita, mutta sitten Jetseihin jo hieman pesäeroa tehnyt Tony ja Sharksien juuri maahan saapunut Maria ottavat ja rakastuvat. Vaikka Marian piti menneä naimisiin Chinon kanssa. Ja niinkuin musikaalin esikuvassa eli Shakespearen Romeossa ja Juliassa, tapahtuu väkivallantekoja ja kuolemaa, ja siitä ei hyvää seuraa. Eihän tämmöisessä voi olla onnellista loppua.

No, joku voisi väittää ettei My Fair Ladyssäkään lohikäärme voi tulla ja syödä Higginsiä, mutta niin vaan kävi. Silti veikkaan että jos West Side Story loppuisi onnellisesti voisi moni katsoja pettyä.


Jostain kiven alta on taas kaivettu loistavia esiintyjiä lavalle. Erityisesti Maria Eklund Marian roolissa häikäisi. Nyt äkkiä kaikki musikaalien castingihmiset huomio! Lavasäteily, upea ääni (jolla on kyllä laulettu muuallakin kuin suihkussa) ja näyttelijäntaidot nostivat hänet kyllä ihan eri sfääreihin. Vaikkeivat muutkaan huonoja olleet, päinvaston. Myös Samuli Timonen Tonynä oli hyvä, ja varsinki rakastuneena toi niitä tunteita hyvin esiin. Petja Eklund Riffinä sai esiintymiseensä sopivaa rouheutta, mitä jengipomolta sopii odottaakin. Jetsien kuumakalle eli Action (Jari Torkkeli) oli myös nimensä mukainen, ja sitten oli pojaksi - ja sitä kautta jengiin - tahtova mainio Anybodys (Aida Mäkelä). Sharksien pomo Bernardo (Matias Pynnönen) vei charmillaan varmaan monen naiskatsojan sydämen, ja tämän tyttöystävä Anita (Heidi Järvi) oli kerrassaan säkenöivä. Koko upea näyttelijäkaarti on amatöörinäyttelijöiden huippua kyllä.

Erityismaininta hienoimmasta raivokohtauksesta baarin pitäjä Docin näyttelijälle Pekka Virtaselle ja tylyimmän hahmon hienosta hanskaamisesta Virpi Seppäselle. Tämän komisario Schrank on kyllä varsinainen bitch. Poliisien asenne ylipäätään on niin avoimen rasistinen että huh. "Mulla on virkamerkki ja teillä tietty ihonväri, joten ulos". 

     

Niin, tästäpä pääsenkin esityksen teemoihin, sen tuhoon tuomitun rakkaustarinan lisäksi. Nimittäin rasismi ja maahanmuutto-ongelmat. Aika ajankohtaisia asioita tänäkin päivänä, meillä ja varsinkin Amerikassa, missä Trump suunnittelee muurejaan jne. Mihinkään eivät nämä ongelmat jengitappeluineen ole siis kadonneet. Taide ei voi yksinään muuttaa maailmaa, mutta ehkä aina jonkun ihmisen asenteita. Tämäkin Westis loppui niin järisyttävän dramaattisesti, että yleisö oli kuin puulla päähän lyöty ja huomasi alkaa taputtamaankin vasta kun lavan takaa alkoi vyöryä esiintyjiä loppukiitoksiin. Hienosti toteutettu nekin. Maria seisoi jähmettyneenä loppuun asti, kunnes viimeisenä Tony tuli hänet ottamaan mukaansa, sitten vasta tippui rooli. Jospa katsomossa istui joku näitä Suomi ensin -öyhöttäjiä ja koki piston sydämessään, että mihin se voi pahimmillaan johtaa. Aina voi toivoa.

Leonard Bernsteinin säveltämä ja Arthur Laurentsin käsikirjoittama - paitsi laulujen sanat ovat Stephen Sondheimin käsialaa! - musikaali sai ensi-iltansa jo 1957, ja on siitä asti ollut tosi suosittu. Suomessakin veivattu ties vaikka ja missä. Tämän uudehkon suomennoksen takaa löytyy Sami Parkkinen. Ja ihan kelvollisen kuuloista tekstiä tämä onkin. Laulujen sanatkin kuulostavat ihan suunmyötäisiltä, ei ihan aina itsestäänselvyys musikaalikäännöksissä. Ypäjän jengiä ohjaa Tuomo Salmela, ja kyllä tarttee hattua nostaa miten harmoninen kokonaisuus on, kun sitä sakkia nyt kuitenkin on. Jokaisella, ihan kaikilla lapsillakin, on paikkansa ja hommansa. Iiris Salmela vastaa koreografioista, ja nekin ovat hyvin suunnitellut ja toteutetut. Lisäksi on vielä erikseen kahdeksanhenkinen tanssiryhmä jonka koreografioista vastaa Elsi Mattila. Että kyllä tanssimuuvit on mietitty.


Westiksen musiikki lienee tuttua monille jotka eivät ole musikaalia nähneetkään. Ainakin biisit Maria, Somewhere ja Tonight ovat kyllä soineet sen verran vuosien varrella. Tämä on aika sellaista lattarimusahenkistä, mikä toki kuvioon sopiikin. Ei varmaan ihan helpointa soittaa kyllä. Mutta kyllä se tältä porukalta sujuu, nimittäin varsin tuttu mies kapellimestarina. Mitäköhän Ypäjän musiikkiteatteri tekee sinä päivänä kun Kari Mäkiranta ei enää johda musiikkia? Iso bändi svengaa upeasti ja jos ei katsojien tanssijalat vipata niin ihme. Myös puvustuksesta vastaa vanha tuttu eli Piritta Kämi-Conway. Ihanasti se 50-luvun ajankuva on tavoitettu. Jetseillä vaaleampaa väriä, ruutukuosiakin, rusehtavan sävyjä, sinistä. Ja sitten taas Sharksit on puettu liilaan ja punaiseen, leveähelmaisiin hameisiin ja juhlakuoseissa punaista ja mustaa dramaattisesti. Tykkäsin!

Nerokas lavastus on Sampsa Jaakkolan käsialaa. Punaisia tiilirakennuksia, hyvin amerikkalainen Doc's baari, ompelimo. Mutta ennen kaikkea kadut ja kujat metalliaitoineen, graffiteilla päällystettyine kontteineen ja kuormalavoineen. Taustalla suurkaupungin aaltopeltisilhuetti. Niin sopivaa ja näyttävää. Erityismaininta vielä hyvinkin autenttisen oloiselle jenkkipoliisiautolle, joka renkaat hiekkaa lennättäen kaahasi paikalle jengitappeluita selvittämään!


Taas kerran Ypäjän musiikkiteatteri loihti uskomattoman esityksen, ja nostan hattua tälle työpanokselle mitä porukka vuodesta toiseen tekee. Tinkimätöntä työtä. Ei tuntunut 2 h 40 min liian pitkältä. Tänä vuonna oli nyt myös upea uusi kiinteä katos katsomon yllä. Ei enää vanhan pressun veivaamista sateen sattuessa! Ja katsomon sivuillekin oli nyt tehty portaat. Lisäksi bonusta väliaikatarjoiluista, tämän kesäteatterikauden toistaiseksi paras (silti edullisin) makkara!

Onneksi tänä kesänä Ypäjälle pääsee toistekin, koska nyt vietetään musiikkiteatterikesää, peräti kolmen eri esityksen voimin. Koko perheen Katto-Kassinen sai ensi-iltansa 17.6. ja hulvaton Paavo 1,5 sitten 10.7. kunhan Westis saadaan alta pois.


Kuvien copyright Pirre Bono ja Sara Mäki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

506 ikkunaa / Viikinsaaren kesäteatteri 26.6.2019

En ole mitenkään maailman suurin Miljoonasade-fani. Toki Marraskuu on hirmuisen hieno biisi, kuten kourallinen muitakin, mutta en muista olisinko nähnyt heitä koskaan edes keikalla. Ehkä jossain festareilla? Mutta Heikki Salon meriitit teatterin parissa ovatkin sitten ihan eri asia. Mutta koska Viikinsaari on niin hieno paikka, niin mennäänpä sitten katsomaan millainen jukebox-musikaali 506 ikkunaa on saatu Miljoonasateen ympärille kehitettyä ohjaaja Olka Horilan johdolla.

Tavallaan hienoa, on että mukana olevasta 14 kappaleesta ei mukana ole varsinaisesti niitä suurimpia, kaiken kansan (tässä tapauksessa myös minun) tuntemia hittejä. Marraskuuta ja Lapsuuden sankarille lukuunottamatta. Ei ole Voipalloa, Rokkibändi Wounded Kneetä, Ostarin helmeä tai Meitä jyrätään-rallatusta. Heikki Salo on tehnyt käsikirjoituksen itse, mikä sopiikin hyvin kuvioon, koska kukapa biisien tarinat parhaiten tuntisikaan kuin niiden sanoittaja. Niinpä yksi henkilöistä on Anselmi, joka myöhemmin laulaa Anselmin styrkkarista ja sitä rataa.


506 ikkunaa on paitsi samanniminen biisi, niin komedia rakkaudesta. Mällikoskelaisessa kerrostalossa asuu kaikenlaisia ihmisiä, joilla on erilaisia tunteita toisiaan kohtaan. Enimmäkseen rakkauksia, mutta kuten kaikki tiedämme, rakkaus on monimutkaista. Niin tälläkin kertaa. On kampaamon leskirouva Paula Cecilia (Birgitta Putkonen) ja hänen vakkariasiakkaansa, erittäin ujo insinööri Mäkki (Janne Kallioniemi). Sitten on vuokraisäntä Keinonen (Jarkko Tiainen) ja tämän rakastettu - joka ei halua kuulla sanaakaan rakkaudesta - Ruusa (Krista Putkonen-Örn) tuomassa esitykseen hieman vanhempaa charmia. Ja vielä nuoripari Tarmo (Saska Pulkkinen) ja turvapaikkapäätöstä odottava Meli (Sanni Haahdenmaa). Kaikilla on omat kiemuransa ennenkuin näytelmän lopussa odottaa onnellinen loppu.

Mutta varsinainen pääpari on veljekset Anselmi (Heikki Hela, 17.7. alkaen Sami Hintsanen) ja Tarmo. Anselmi on ollut vuosia reissun päällä ja postikortteja on tullut pitkin maailmaa. Sillä välin pikkuveli on käynyt koulua ja uneksinut pääsevänsä joskus vielä maailmalle. Mutta mitä tapahtuu kun isä kuolee ja Anselmi palaa paikkakunnalle? Totuudella on tapana tulla ilmi ja kaikki ei ole aina sitä miltä vaikuttaa.


Juoni nyt ei ole kummoinenkaan mutta ihan näppärästi soviteltu sinne Miljoonasateen biisien lomaan. Nelihenkinen amppareiksi puettu livebändi (siitä pisteet!!) pistelee parastaan Antti Paranko keulakuvanaan, ja hänen sovituksensa olivat kiinnostavan jazzahtavia. Suorittaapa basisti Aleksi Aromaakin vetäsemässä katsomossa yhden biisin! Bändi on kyllä yksi esityksen kantavia voimia, mehiläistenkin äänet tuottaen.

Mulle kolahti hahmoista eniten Ruusa, meinaan tämän ääniefektit aina kun sana rakkaus mainittiin olivat vertaansa vailla. Ja sitäpaitsi Krista Putkonen-Örn omasi mielettömän hienon lauluäänen. Sen sijaan tällä kertaa yksi mun TTT:n suosikeista eli Kallioniemen Janne oli vähän pettymys - ehkä siksi kun roolihahmonsa muistutti liikaa toissavuotisen Viikinsaaren kesäteatterin Mies joka ei osannut sanoa ei -näytelmän pääroolia. Siis roolityö oli erinomaista, mutta itse rooli liian kliseinen. Pulkkisen Saskan hymy on niin iso että sillä kyllä valaisee vaikka pimeimmänkin sopukan.


Markku Mäkiranta on tehnyt hirmuisen värikkään lavastuksen ja Erja Mikkolan puvustuksesta silmää viehätti keltaiset pölyttäjäpaidat ja Ruusan ruusuleninki! Ja oivaltava robotti. Hauskuutti myös Cyrano de Bergeracista (ja toki monesta muustakin) lainattu rakastajalle-syötetään-reploja -kohta.

Oikeinkin kiva, joskin pirun kolea ja märkä, teatterielämys. Vähän ehkä pieniä kökköjä kohtia tekstissä, eletään nyt kummiskin vuotta 2019. Ehkä rivitanssikoreografiat näytti hieman korneilta myös. Lisäksi todella pitkä miinus tulee katsomon selkänojien puutteesta. Muistin taas miksen viime vuonna paikalle tullut. Ja ellei aivan ihmeitä tapahdu, en palaa ennenkuin selkänojat paikalle rakennetaan. Sen verran raskaalta istuminen kyyryssä tuntuu reilut kaksi tuntia...


Laivamatka Viikinsaareen on aina elämys, ja tietenkin koko saari. Tällä kertaa Tammerkoski-laivassa oli joko viemärit pettäneet, home iskenyt tai tehty maalaustöitä, koska sisällä haju oli melkoinen. Astmaatikon nenään kävi heti, mutta kelien takia ei ulkonakaan tarjennut.



Esityskuvien copyright Kai G. Baer, loppukiitoskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Nuotin vierestä / Pyynikin kesäteatteri 25.6.2019

Koskaan en käynyt katsomassa tätä kotimaista elokuvaa (ilmestyi 2016 alkuvuodesta) vaikka trailerin muistan nähneeni. Ei vaan jotenkaan kiinnostanut. Mutta sen sijaan Pyynikin kesäteatterin versio kiinnosti! Jos houkuttimena on Tiina Weckström ja Juha-Matti Koskela, niin ei edes karaoke esityksen aiheena voi pitää minua poissa!

Nuotin vierestä on siis esitys perhesuhteista, karaokesta ja vähän salsasta ja kuorolaulustakin. Ja vähän kyllä muustakin, niinkuin ihmissuhteista. Päähenkilönä on Arto Mulkonsaari (Juha-Matti Koskela), kireä, pilkunviilaaja insinöörismies, jota pompotetaan niin kotona kuin työpaikallakin. Vaimo Marjukka (Irina Vartia, aika epäkiitollisessa roolissa) on varsinainen rahanahne hirviö, viisivuotissuunnitelmineen. Kaikki suoritetaan, oli kyse sitten nukkumisesta, lapsenteosta tai ylipäätään elämästä. Arton äiti Leena (ihana ihana Tiina Weckström) on vanheneva karaokeen hurahtanut juristi, joka näytelmän alussa laskee puolisonsa tuhkauurnaa. Arto pääsee irrottautumaan ahdistavasta elämästään kun hän vastahakoisesti joutuu kuskaamaan äitiään Kotkaan karaoken SM-kisoihin. Kotkan reissulla sitten sattuu ja tapahtuu, ja lopputulemana elämä ja vapaus (ja uusi rakkaus) koittaa Artollekin!

Pakko kehua kyllä nyt Koskelaa hieman. Vuosien varrella olen nähnyt häntä kymmenissä eri rooleissa TTT:ssä, joten miehen näyttelijäntaidot ovat kyllä tiedossa. Varsin suvereenisti hän tämmöistä jäykkää jännittäjämiestäkin esittää. Mikä kädenliike auton ovia lukitessa!  Bravo Juhis - ja lisää päärooleja!


Tyypilliseen kesäteatteritapaan nähdään paljon outoja/hauskoja ihmisiä, joista osa vaan piipahtaa pikaisesti näkyvillä, osalla on jopa repliikkejäkin. Toki suurinta hupia tuo aviopari Mulkonsaari, koska tämmöisiä tiukkapipoja kuuluu varmaan kaikkien lähipiiriin. Onneksi tätä voi katsoa silti huumorilla, kun Marjukka on vedetty NIIN överiksi. Ohjaaja Ola Tuominen luotsaa isoa porukkaa (mukana mm. 8 vaihtuvaa jäsentä Kamarikuoro Näsistä) varmalla kädellä. Yksi sivuhahmojen suosikeistani oli karaokeraadin jäsen ja teatterijohtaja helvetistä Erik Pöppönen, upeasti Marko Keskitalon tulkitsemana. Myös Samuli Mujeen herkullinen ökynousukaspomo Rainesalo oli hulvaton. Jarmo Perälä töi lempeää lämpöä lavalle sekä kiltillisenä pastorina että karaokekilpailija Vekenä. Pidin kovasti myös elastisesta hotellivirkailijasta (Arttu Soilumo). Ainiin ja sitten oli vielä Lalli, suoraan Armanin muotihuoneelta (oivallinen Seppo Paajanen). Ja monia muita.

Pyynikki on miljöönä ihana, jopa tämmöisenä koleana päivänä. Tuomo Nakarin värikäs lavastus mukautuu maastoon ja maisemaan, ja tänä vuonna kuusikymppisiään viettävä pyörivä katsomo kuljettaa meidät paikasta toiseen. Rahvaanomainen karaokebaari Pataässä, värikäs Kotkan tori, monimalistinen ja tylsä Mulkonsaarien koti tai puuta hyödyntävä hotelli Merikotkan pesä. Hyvin muuntautuvia paikkoja. Koska henkilöitäkin on kymmeniä, niin se vaatii pukusuunnittelultakin pohdintaa. Suomalaisten hieman junttimaista kesämuotia saadaankin sitten nähdä enemmän kuin tarpeeksi, kiitos pukusuunnittelusta Ulla-Maija Peltola.


Koska kyseessä on kesäteatteriesitys mikä kertoo karaokelaulajista, on mukana paljon musiikkia. Harmikseni se tulee taustanauhalta, mutta toki esiintyjät laulavat itse. Ja hienoa, koska mukana on niin hyviä laulajia. Tony Sikström vastaa musiikeista, eli siis taustanauhoista. Ja musiikkihan on sitä normaalia karaokekamaa (tai mistä minä tietäisin, eläessäni en ole karaokea laulanut, paitsi kerran juhannuskotibileissä) eli Aikuinen nainen ja Kaiken takana on nainen ja Albatrossi ja Sata salamaa... Ihan siedettäväähän näitä on kuunnella suvi-illassa. Toisaalta olisi voinut hyödyntää enemmänkin loistavia laulajia porukassa, kuten vaikkapa upeaäänistä Leena Roustia...

Kun käy paljon katsomassa esityksiä niin väkistikin näitä tapahtuu. Nimittäin esityksen keskeyttäviä sairaskohtauksia. Tällä kertaa tuli 10 minuutin tauko, kun katsomosta autettiin henkilö pois. Ja sitten jatkettiin. Häiritseehän se hieman varmaan esiintyjien keskittymistä, mutta ammattilaiset osaavat hommansa.

Jos esityksessä on repliikki: "me säästetään kaikki spermat viikonlopulle!" niin eihän siitä voi olla tykkäämättä!


Nuotin vierestä on ihan kelpoa kesäteatterikomediaa. Ei mitään syvällisempiä pohdintoja, vaikka oli tässä vakavampiakin sävyjä. 2,5 tuntia on ihan ok pituus esitykselle. Ja Pyynikillä oheispalvelut pelaa. Johanna Hartikaisen alkuperäiskäsikirjoituksen dramatisoivat lavalle Hartikainen, Hanna Suurhasko ja ohjaaja Tuominen. Elokuvaa näkemättä en tiedä miten tämä eroaa siitä, mutta varmaan aika lailla. Eikä ainakaan huonompaan suuntaan...

Ainoa asia mikä minua vähän ärsytti esityksessä oli kahden siinä käytetyn auton mainosteippaukset. Ymmärrän että autoliikettä pitää mainostaa, jos sieltä kerran on autot hyvällä diilillä lainaan saatu, mutta silti ne pistävät silmään.

Mutta menkää Pyynikille, lippuja luulisi vielä löytyvän! Menkää juhlimaan pyörivää katsomoa!


Kuvien copyright Joonas Järventie.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 20. kesäkuuta 2019

H. / Esitystaiteen seura & Circus Maximus & Teater Universum, Teatteritalo Universum 20.6.2019

No niin! Kun sähköpostiini kilahti kutsu esitykseen H. ei tarvinnut kauaa miettiä osallistunko. "Hamletin sisarteos" oli jo riittävä mainoslause. Ja kuten pressitiedote sanoo: H. on William Shakespearen noin vuonna 1600 valmistuneelle Hamletille rinnakkainen esitys. Se kertoo tarinan Hamletin bestiksestä, Horatiasta (eisukupuolimääritelty), Hamlet-näytelmän ainoasta eloon jääneestä. Sensuaalisiin, pehmeisiin ja hellittäneisiin maastoihin vievä esitys perustaa haparoivaa suojapaikkaa asioille ja olemisille, joille ei ollut tilaa Hamletissa.

Suurin probleema oli löytää kuudesta esityspäivästä se joka sopisi kalenteriini. Pienten järjestelyjen jälkeen pääsin vihdoin viimeiseen. Helsinki oli jo hiljentynyt juhannuksen viettoon, joten autonkin sai kätevästi parkkiin melkein Teatteritalo Universumin eteen.


Ei ollut se kummempia odotuksia, muuta kun että tekijäjoukko oli niin monimuotoinen että luvassa saattoi olla ihan mitä tahansa. Mitä tanssitaiteilija Hanna Ahti, näyttelijä Noora Dadu, kuvataiteilija Jaana Laakkonen, ohjaaja-esitystaiteilija Lauri Mattila, äänisuunnittelija Tatu Nenonen, pukusuunnittelija Piia Rinne sekä tuottaja Mari Pääkkönen sitten ovat saaneet lavalle aikaan?

H. oli hyvin erikoinen ja erilainen, hämmentävä ja seesteinen. Meditoivan rauhallinen. Outo. Hetkittäin sekava, mutta jotenkin tykkäsin tästä kyllä. Katsojat jättivät kenkänsä eteiseen, saivat mukaansa tyynyn (tai tuolin) istumista varten ja ohjeen hajaantua, liikkua, etsiä uusia kulmia eri paikoista. Siellä isossa vanhassa salissa meitä sitten istui, makoili ja lojui joukkio, enimmäkseen aika nuoria katsojia. Lattialla lojuu siellä täällä erilaisia tilkkupressuja, minkä alle saa mennä makaamaan jos ei enää huvittanut. Katsojat eivät tätä mahdollisuutta käyttäneet, mutta esiintyjät kyllä. Estradilla esiintyi tekijöistä Dadu, Ahti, Mattila ja Nenonen, mielikuvitusta kiihottavissa asuissaan.

Rento tunnelma. Joka rentoni entisestään väliajalla. Meille oli erilaisia puuhanurkkauksia: Nooran vitsinurkka yhdelle katsojalle kerrallaan, yrttidrinksubaari (karpalomehua blandattuna ja eri yrteillä maustettuna), salaperäinen perähuoneen peliluola...


Tykkäsin esityksen estetiikasta ja voisiko sanoa, eetoksesta. Käytetyt materiaalit olivat kierrätettyjä, dyykattuja tai saatuja ja sellainen tee-se-itse -toiminta heijastui kaikesta. Tilan akustiikka ei ole paras mahdollinen kyllä, mutta kaikkea ei voi saada. Välillä saimme pieniä kohtauksia Hamletista, ja ison tilan parveakin hyödynnettiin hyvin. Välillä kuulimme tekstiä nauhalta. Liikkeet ovat tärkeitä, olivat ne sitten toisen kierittämistä, peiton alla yksinään möryämistä tai jotain muuta. Hitaat liikkeet, haahuavat liikkeet.

Hamletin elämä ei ollut helppoa, mutta ei sitä ollut Horationkaan. Jatkuvasti piti olla mielenterveydeltäänkin horjuvan ystävän tukena ja uskottuna. Hamletille ei ole paikkaa tässä maailmassa; missään ei ole hyvä olla. Miten tämä kuulostaa niin, no, nykyaikaiselta? Kuinka monesta nuoresta tuntuu siltä tänä päivänä? Kaikilla ei ole Horation kaltaista ystävää mihin nojata. Ja miten H. on mahtava tyyppi, ja kaikki rakastaa sitä. Hamlet on kyllä hieman mustasukkainen. Hamlet on käyttänyt tuhansia euroja kaikkeen, siis ostanut uimahallikortin ja museokortin ja vaikka mitä, ja kaikki on jäänyt vähälle käytölle... Shakespearen ja duo Dadu & Mattilan tekstit limittyvät toisiinsa.

       

Kesken esitystä käy mielessä epäilys: onko tässä vaan Helsingin indietaidesakkia pitämässä omaa kivaa ja nauramassa meille maskin takana; että me tyhmät ihmiset luullaan että tämä on jotain hienoa ja taiteellista? Mutta onneksi tunne menee pois. Ja mitä siitä jos näin onkin. Nautin silti. Kuuntelen ihan sujuvasti Hamletin kirjettä H:lle (vuodelta 2222). Esitys päättyy isoon kasaan. Kierivään ja vyöryvään kasaan.

Kaikkea en ymmärrä, oikeastaan en puoliakaan. Ehkei minun tarvinnutkaan. Sain olla pihalla ihan vapaasti, ja antautua virran vietäväksi. Ehkä aivoni ja kehoni tarvitsi tätä, oudon meditatiivista kokemusta mitä ei tarvitse koittaa analysoida tai tulkita. Kiitos siitä työryhmälle!

Häpeän muuten tunnustaa, etten ole aiemmin käynyt Perämiehenkadulla Universumin tiloissa. Olipas 1904 valmistunut Betania-talon sali hulppea, ja boheemiseti rapistunut, aika pelkistetty ja koruton, mutta kiehtova.


Esityskuvien copyright Yoshi Omari, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.