torstai 31. elokuuta 2023

Väinämöinen / Tampereen työväen teatteri 29.8.2023

Aah, uusinta Juha Hurmeen esitystä pääsee tällä kertaa katsomaan Tampereella, hyvä! Väinämöinen onkin varsinainen sillisalaatti, sellaisella (enimmäkseen) hyvällä tavalla. Runsaudensarvi, joka tarjoaa jokaisella jotain, olit sitten Kalevala-entusiasti tai noviisi. Tai niinkuin Sampo, joka suoltaa kaikkea hyvää tarjolle. Samaan aikaan Väinämöisen kanssa sai julkistuksensa Hurmeen uusin kirja Kenen Kalevala? joka käsittelee samoja teemoja. Mistä Kalevala on tullut ja mihin se menee, näin kirjaa vielä lukematta.

Näytelmä starttaa ehkä hieman hitaasti, on retkue tyyppejä jotka on pistetty klassikkokomennukselle, tarkoituksenaan esittää "kansallisromanttinen klassikko". Siitä sitten aletaan miettimään ja pohtimaan, kokeillaan sitä ja tätä, Seitsemää veljestäkin. Kohelletaan ja säädetään. Kunnes katosta laskeutuu teatterinjohtajalta faksi: "hakekaa Sampo". Sitten lauletaan lavasteeksi metsää, haastatellaan sieni-mikrofoneilla, esitys hakee muotoaan. 

Iku-Turso, Shakespeare, Arhippa ja Orhippa, jouhikko ja lyhyitä välähdyksiä Kalevalaan ja sen tapahtumiin, henkilöihin ja asioihin. Välillä tuntuu että Hurme on kaatanut näytelmään kaiken Kalevala-tietämyksensä, koska sitähän piisaa. Ehkä jotain olisi voinut karsiakin. Vaan toisaalta kaikki tämä runsaus on niin hurmemaista, yltäkylläistä ja rikasta. (Silti olisi voitu hieman karsia ja tiivistää).

Musiikki on ihan mahtavaa ja iso osa tätäkin Hurmeen esitystä. Pekko Käppi on säveltänyt kansanrunoihin, mutta on tässä vähän muutakin. Käpin jouhikko soi komeasti, mutta kyllä kaikki muutkin tarttuvat instrumentteihin. On melodicaa, nokkahuilua, ksylofonia, triangelia - sellaisia ala-asteen musiikkitunnin soittimia, ja sellaista päästäänkin todistamaan. Osa esityksen aineistosta onkin poimittu Väinämöinen, Mäinämöinen ja Zäinämöinen -kirjasta minkä 8-12 -vuotiaat koululaiset ovat toteuttaneet. Hulvatonta menoa. 

Välillä musisoidaan tiukempaa rokkia, ja onpahan wagneriaarista oopperaakin pätkä. Bluesia, poppia ja vaikka mitä muutakin saamme kuulla, sopivasti sinne kareliaaniseen maastoon upotettuna.

Jotkut kohtaukset piirtyivät verkkokalvoilleni kenties pysyvästi: Janne Kallioniemen Lemminkäinen (kamalassa peruukissaan) vetämässä paidatta hevibiisiä Ä.I.T.I., kultakimalteinen Louhi (Petra Ahola) katonrajassa voimistelurenkaissa killumassa, Väinämöisen (Heidi Kiviharju) ja Joukahaisen (Pentti Helin) suohonlaulukohtaus... Teija Auvinen oli myös aivan hillitön rooleissaan ja Myy Lohi Ainon/Melutan osissa myös. Pekko Käppi ei ainoastaan musisoinut, vaan oli iso osa esitystä muutenkin. Miten lahjakas ja heittäytyvä ensemble! On muuten eika eeppinen Sammon ryöstö.

Viittauksia tekstissä (kuten myös Henna Mustamon puvuissa ja Juha Haapasalon lavastuksessa) on vaikka mihin, vaikka toki se Kalevala isoin lähdeteos onkin. Mutta tuttuun tapaansa Hurme on kauhonut tavaraa muualtakin, kuten odottaa sopiikin. Nykyaika moderneine tapoineen ja laitteineen (ja kielineen!) nivottu hyvin tarinaan ja tuloksena on kyllä melkoisen hersyvä cocktail. Mukana on toki niitä tuhmuuksia mitä Lönnrot ei kehdannut julkaista. 

Monikulttuuriseen tapaan kieli-iloittelu oli voimissaan, onneksi oli tekstitys. Karjalan kieliä oli sekä puhuttuna että tekstitettynä, mutta myös runsaasti englantia. Ensiksimainitun ymmärrän paremmin kuin hyvin, mutta jälkimmäistä ihan en. Jos jotain henkisiä sisarteoksia pitäisi etsiä niin ensimmäisenä tuli mieleen myös TTT:ssä nähty Käärmeenpääntallaajat, ehkä se kansanperinneaspekti ja musiikki. Mutta jotenkin myös Pienen hauen pyydystys soitteli samoja kelloja. Ja mikäli karjalan kieli ja kulttuuri kiinnostaa niin Kapsäkissa sai ensi-iltansa Mustu loukko, musiikkinäytelmä karjalankielisten historiasta. En ole sitä vielä nähnyt, mutta varsinkin nyt tekee mieli.

Hurmeen Väinämöinen vaatii kyllä uudelleenkatsomista, niin paljon tässä oli kaikkea. Varsinkin väliajan jälkeen esitys lähtee lentoon, ja oivaltamisen ilo aiheuttaa nauruntyrskähdyksiä tämän tästä. Kyllä siis Kalevalastakin saa iloista, hauskaa ja viihdyttävää teatteria, tosin ei kai sitä kukaan epäillytkään. 


Kuvien copyright: Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 29. elokuuta 2023

Tuntematon Sotilas / Teatteri Vanha Juko, Teatterikesä 13.8.2023

Ah, ihan parasta, pääsin vihdoin kokemaan tämän jukolaisten tulkinnan Tuntemattomasta sotilaasta. Monta versioita olen aiheesta nähnytkin, toinen toistaan realistisempia. Niinpä tämmöinen ihan erilainen versio oli hyvin tervetullutta vaihtelua. Ei kansakunnan kaapin päälle nostettua klassikkoa tarvitse aina tehdä niin ryppyotsaisesti, vaan voi iloitella ja irrotella. Toki tätä katsoessa välillä herkistyi, liikuttui, suuttuikin, mutta päällimmäisenä mieleen jäi kupliva ilo! Ilo siitä että saa katsoa tämmöistä teatteria.

Tuntematon sotilas ei ole helppo toteuttaa teatterin lavalle. Ensinnäkin tarvitaan paljon esiintyjiä. Vai tarvitaanko? Höpönlöpö, onnistuu hyvin näemmä pienemmälläkin joukolla, kunhan on taitava ohjaaja ja taitavat esiintyjät. Juho Mantere on uudemmista teatterintekijöistä kärkikastia ja hänen töistään olen kyllä tykännyt kovasti. Nyt teoksen sovittajana ja ohjaajana hän nipistää koko massiivisen kirjan reiluun kahteen ja puoleen tuntiin ja toteuttaa kaiken vain neljällä (4) näyttelijällä. Tekstistä on siivilöity mukaan kaikki oleellinen, ne kaikki "tärkeät" ja ikoniset kohtaukset ovat mukana ja toki kaikki Linnan rakastetut hahmotkin. Vauhti meinaa hetkittäin salvata hengityksen ja myös muutamat kohtaukset silkassa kauneudessaan. 

Pekka Kiiliäisen äänisuunnittelu on esityksen yksi kantavia voimia ja en voi olla ihailematta myös Kiiliäisen ja Antti Haikon valoja. Pimeyttä ja kynttilänvaloa hyödynnetään hienosti. Musiikkivalinnat aina Finlandiasta Roadrunneriin ja Nauravaan kulkuriin tukevat oivallisesti lavan tapahtumia. Ja kyllä siellä tapahtuukin!

Annika Hartikka, Minja Koski, Olli Riipinen ja Esa-Matti Smolander on kyllä sellainen nelikko että. Jokainen vaihtaa roolia lennosta, välillä istutaan kannon nokassa ja luetaan sitaatteja suoraan kirjasta, sitten taas juostaan ympyrää. Esitys on todella intensiivinen ja vaatii näyttelijöiltä paljon, myös fyysisesti. Tyylilajien kirjo on valtava ja kaikki kirjaimellisesti heittäytyvät rooleihinsa. Äärirajoilla käydään, ja jotenkin tämä energia ja kaiken tiukkuus välittyy katsomoon erinomaisesti. Tämä on välillä aika fragmentaarista, mutta hienosti pienistä tilkuista muodostuu koherentti kokonaisuus. Symbolisesti välillä kannetaan parruja, välillä istutaan jääpalasaavissa ja sitten on myös tuulikone! Stalinin ja Hitlerin kuvat taustalla heijastavat sodan pahuutta, ja sitä kaiken yllä leijuvaa kuoleman tuntua.

Ehkä ensimmäistä kertaa oivallan miten syvästi Riitaojaa pelottaa, miksi Lehto on näin kovis, miten Kariluoto onkaan noin kirkasotsainen. Ikäänkuin jokaisesta hahmosta olisi otettu se ydin ja tislattu näkyville. Kun Rahikainen (Smolander) pitää Äänislinnassa naishuutokauppaa tai kun Rokka (Koski) tanssahtelee Pähkinänsärkijä-baletin tahdissa, punaisia ilmapalloja listien, ymmärrän näitä henkilöitä ihan uudella tavalla. Olisinpa ollut kärpäsenä katossa kun työryhmä ideoi näitä kohtauksia! Koreografiat on just eikä melkein, pukusuunnittelukin erinomaista. Ja oheismusisointi urkuharmoonilla; en ehkä unohda tätä Sukkula Venukseen -versiota koskaan.

Jotenkin tuli mieleen myös Jouko Turkan fyysinen tapa tehdä teatteria, tai oma mielikuvani siitä. Juostaan paljon ja punnerretaan, fyysinen kunto on oleellista. Vaikka räkä poskella mutta periksi ei anneta. Lätkämailat ja muu urheilurekvisiitta vertaa sotimista pelaamiseen; vain vastustajan nujertamisella on väliä.

Tämmöistä on kantaaottava, ajankohtainen ja erittäin viihdyttävä teatteri. Hykertelin onnesta vielä monta päivää myöhemminkin, ja nyt tätä kirjoittaessani palaan mielessäni Frenckellin katsomoon kokemaan tämän uudelleen. Aivan timanttia!


Kuvien copyright: Mikko Kelloniemi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 22. elokuuta 2023

Jane! Jane! Jane! / Teatteri Jurkka, Teatterikesä 11.8.2023

Piti käydä tämä katsomassa Jurkassa viime vuoden lopulla, mutta sekin jäi. Oikein mukavaa että mahdollisuus koitti Teatterikesässä. Salla Viikan kirjoittama ja Sini Pesosen ohjaama Jane! Jane! Jane! kertoo monta tarinaa. On oman kirjoittamisensa ja mieskuvioittensa kanssa kamppaileva päähenkilö (Heli Hyttinen), joka näytelmän alussa koittaa toipua bileistä. Ja sitten on hänelle yhtäkkiä ilmestyvä Jane Fonda (Aija Pahkala), nainen joka ei varmaan esittelyä kaipaa. Reilun kahden tunnin aikana ehdimme tutustua niin Fondan näyttelijäuraan, avioliittoihin ja miessuhteisiin, aktivismikuvioihin ja aerobic-bisnekseen. Pintaraapaisu, mutta aika kattavasti kaikki käydään läpi. Jane on sankari, joka vielä 85-vuotiaana pursuaa energiaa jumppatrikoissaan. Hän näkee liekin päähenkilössä ja haluaa viedä tämän mukanaan, ja kasvattaa tämän sisäistä liekkiä.

Esitys on taitavasti käsikirjoitettu ja ohjattu, on oikein nautinnollista istua katsomossa ja antautua tarinan vietäväksi. Näyttelijät heittäytyvät rooleihinsa täysillä ja sujuvasti vaihtavat lennossa vaatteita ja asusteita, ja taas mennään. Esityksessä on vauhdin ja suvantokohtien lisäksi poikkeuksellista imua. Vaisto ja tunne ovat olleet Fondan ohjenuorat elämässä ja hän koittaa kannustaa epävarmaa päähenkilöämme heittäytymään asioihin! Pikkuhiljaa etenemistä tällä saralla tapahtuukin. Siirrymme sujuvasti Fondan elämän käännekohdista toisiin, ja samalla kurkistamme yksityisempiin tapahtumiinkin. Miten näin vahva nainen on ollut näin alistuva ja mukautuva miessuhteissaan, se kyllä hämmentää! Mutta ehkäpä Janen viesti onkin ettei tämmöiseen tarvitse alistua, enää. "Jos ei ole täydellinen, ei voi olla rakastettu" - höpön höpö. Miksi Jane Fonda on ollut niin epävarma ja alistuva ja antanut miesten kontrolloida itseään? Ted Turnerin kommentti: "Sä täytit just 60, ei sen ikäset enää muutu" aiheuttaa nauruntyrskähdyksen katsomossa. 

Koko esitys on hengästyttävän vauhdikas, raikas, ja jos voi näin klisesti ilmaista: voimaannuttava! Jane Fonda on kuin mielikuvitusystävä joka auttaa, tukee, kuuntelee ja tsemppaa päähenkilöä. Kukapa ei haluaisi Janen kaltaista ystävää elämänsä karikoihin tueksi. Kun on itse jäykkä ja estoinen, kyllä Jane auttaa notkistumaan! Fakta ja fiktio lyö kättä esimerkillisesti, ja sitten on se mielikuvitusaspekti. Välillä lipsahdetaan jo outouden puolelle, esimerkiksi kun päähenkilö muuttuukin Janen uudeksi Coton de tuléar -koiraksi. Ehkä tätä koiraosuutta oli pitkitetty hieman liikaa. Lopun avaruushäröilykin menee hieman överiksi. Mutta haitanneeko tuo kokonaisuudessa mitään.

Tinja Salmen lavastus koostuu möhkälemäisestä sohvasta jonka uumenista löytyy jatkuvasti kaikenlaista sekä taustaseinämien hopeanaruista. Niihin sitten heijastettiin kuvia ja videoita Fondan tähdittämistä elokuvista. Toimi näppärästi. Myös Saku Kaukiaisen valot ja Pauli Riikosen äänet pelasivat hyvin yhteen kaiken muun kanssa. Intiimi TTT:n Kellariteatteri (ja toki myös alkuperäinen esityspaikka Teatteri Jurkka) sopii erinomaisesti tämmöiselle iholle tulevalle esitykselle. Kaikki on liki käden ulottuvilla. Ja mitäpä olisi aerobic-osuuksia sisältävä esitys ilman lahjakasta koreografi Maija Nurmiota. Musiikkivalinnat ovat myös isossa osassa tätä esitystä. Kun Born to be Wild pärähtää soimaan... ooh!

Jos oli esityksessä kaikki muukin kohdallaan niin näyttelijät ovat aivan nappivalinta. Ensinnäkin Aija Pahkala on maskeerattu hyvin Jane Fondamaiseksi (peruukki!), ja hienosti hän vaihtaa tunneskaalaa tsemppaavasta himojumppaajasta miessuhteissaan alistuvaan ja epävarmaan naiseen. Upeaa työtä! Heli Hyttinen vetää sekä päähenkilön roolin että taitavasti muuntautuu Janen aviomiehiksi Roger Vadimiksi, Tom Haydeniksi sekä Ted Turneriksi. Pienet asusteet ja loistava näyttelijäntyö ovat avainasemassa.

Jane!Jane!Jane! on kerrassaan mainio esitys, joka tursuaa (nais)energiaa, omien halujensa ja haaveidensa ääneensanomista ja unelmien tavoittelua. Vahvuutta olla itsensä ja löytää oma tiensä. Ihana! Ihana! Ihana!


Kuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 21. elokuuta 2023

Mart Kangro, Juhan Ulfsak, Eero Epner & Kanuti Gildi SAAL: It Stays As It Is / Teatterimonttu 9.8.2023

Paljon olen erikoisia esityksiä vuosien varrella nähnyt, mutta nyt täytyy nostaa kädet pystyyn ja todeta: It Stays As It Is taitaa lyödä laudalta kaikki muut erikoisuudessaan. Kun lyödään yhteen kolme oman alansa taitajaa (Mart Kangro on koreografi, ohjaaja ja tanssija, Juhan Ulfsak ohjaaja ja näyttelijä ja Eero Epner taidehistorioitsija ja näytelmäkirjailija) niin tuloksena voi olla ihan timanttia, tai sitten jotain muuta. Tämän luokittelen omalla henk koht asteikollani siihen "johonkin muuhun". Saattoi olla hienoa, tai saattoi olla olematta. En pysty sanomaan. En oikein tiedä mitä tästä osaisin sanoa.

Täysi (tai semitäysi, koska istuimme ohjeistuksen mukaan harvakseltaan) Teatterimontun katsomo tuijoitti harmaata vaneriseinää koko noin tunnin ja 45 minuutin ajan. Seinä kohosi edessämme kuin muuri, mitään ei läpi näkynyt. Sen takaa kuului sen sijaan ääniä, välillä rumpujen pauketta, välillä muuta. Mies (Ulfsak) alkaa puhumaan meille seinästä, kuinka he rakensivat sen, ja se pysyy. Se pysyy paikallaan, juuri tuollaisena. Siihen ei tule esityksen aikana muutoksia (kieltämättä olin jo ehtinyt ajatellemaan että se aukeaa tai kaatuu jossain vaiheessa). Myös me kaikki katsojat pysymme. Juuri niin kuin olemme. Myös katselusuuntamme pysyy. Kaikki on ja tulee olemaan, as it is. Kaikella on tarkoitus tuossakin tilassa, niin valoilla, seinillä, katsomolla.

Tästä loputtomasta toistosta etenemme siihen että esiintyjät vain vaihtavat paikkaa ja jatkavat puhettaan kaikesta siitä mikä pysyy. Katsojat pysyvät paikoillaan, kukaan ei halua vaihtaa sitä, vaikka alussa siihen annetaan mahdollisuus. Puhe jatkuu ja jatkuu, välillä pohditaan arkkitehtuurisia asioita, alkoholittoman oluen älyttömyyttä, missä kohtaa katsomoa on turvallisinta, lapsuuskotien muistoa. Koitan etsiä punaista lankaa tässä tajunnanvirrassa, turhaan. Jotain oudon kiehtovaa tässä kuitenkin on, vaikka vähän odotankin milloin itse esitys alkaa. Mieskaksikko poistuu tilasta.

Kolmas esiintyjäkin on vielä teillä tietymättömillä. Vaan yhtäkkiä mies selkäni takaa alkaa huokailemaan ahdistuneen oloisesti, ja siitä puhkeaa puhumaan miten haaveilee omasta talostaan maalla. Haa, Eero Epner löytyi, hän oli kokoajan istunut hiljaa katsomossa. Hän puhuu pitkän monologin taloprojektistaan. Omat ajatukseni harhailevat. Näköala, oma ja muiden on yksi teemoista. Sitä demonstroidaan tukkimalla yhden katsojan näköala harmaalla vanerilevyllä. Ja siirrellen.

Tilanne eskaloituu Ulfsakin vähentäessä vaatteitaan. Puhe soljuu, palaa taas tähän kaiken ennallaan pysymisen -teemaan. Välillä yleisö naurahtelee, mutta aika moni tuntuu olevan epäuskoinen: tästäkö maksoin. Seinä jää. Harmaa jää. Miehet kantavat vanerilevyjään. Välillä olemme pimeässä. Oliver Kulpsoon valosuunnittelu oli kyllä mieleenpainuvaa: pimeyden lisäksi yksittäiset vanhat jalkalamput olivat isossa roolissa.

Päällimmäinen tunne esityksen jälkeen on hämmennys. Mietin mitä tekijät tällä esityksellään haluavat sanoa. Että muuttuvassa maailmassa on pysyvyyttä? Tarvitsemme ankkureita sitomaan meidät menneisyyteen? Paikat niin teatterissa kuin elämässä ovat sattumanvaraisia, ja rahalla saa parempia? Mene ja tiedä. It Stays As It Is ei kuitenkaan jättänyt kylmäksi, vaikka moni haukottelikin.

Kun alaston Ulfsak kantaa raskasta vanerilevyään kömpelön näköisesti niin kai tämä on sitten taidetta isolla T:llä. Itse katsojana taidan kaivata ennemmin jotain hieman perinteisempää.


Valokuvien copyright: Alissa Šnaider
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 11. elokuuta 2023

The Pimpsons / Q-teatteri, Teatterikesä 8.8.2023

Lauri Maijalan kirjoittama ja ohjaama The Pimpsons sai ensi-iltansa helmikuussa Q-teatterissa. Koko esityskauden pohdin että kiinnostaisi mennä katsomaan. Koska Maijala ja Q:n porukka jne. Mutta nykyään on ajan ja rahan puolesta iso kynnys lähteä PK-seudulle teatteriin... ja koska minulle TV-sarja The Simpsons ei ole lainkaan tuttu. Joo, tiedän että siinä on keltasia tyyppejä, ja about muistan niiden nimet, mutta yhtään jaksoa en ole katsonut. Ja ajattelin esityksessä olevan niin vaikutteita kuin viittauksiakin sarjaan, joten ymmärtäisinkö siitä mitään? Jäi menemättä.

Onneksi universumilla (tai jollain teatteritaiteen pienemmällä jumalolennolla) oli näppinsä pelissä (tai tarkemmin ajatellen Teatterikesän taiteellisella troikalla) ja esitys kutsuttiin Teatterikesän pääohjelmistoon. Joten minulle tuli tilaisuus korjata erheeni ja mennä TTT:n suurelle näyttämölle katsomaan mistä tässä oikein on kyse. Ja joo, varmaan paljon esityksestä meni ohi, tai olisin saanut siitä vielä enemmän irti jos Simpsons olisi vähän tutumpi. Mutta pitää sanoa että toimi se näinkin! Aivan hulvaton kokemus!

Q-teatterin pieni lavaratkaisu on hyvin saatu isolle lavallekin, rakennettu vain siihen keskelle pieni "laatikko". Janne Vasaman pastellihenkinen joulukuvaelma esittää perheen olohuonetta. Keittiö jää takaosaan ja ikkunasta avautuu ydinvoimalamaisema. Amerikkalaista, hieman muovisen oloista, keskiluokkaisen perheen koti, jossa tapahtumat pyörivät ison sohvan ympärillä. Toisen näytöksen avaa pieni baarikohtaus, mutta muuten ollaan vain tässä olkkarissa, sitcom-perinteiden mukaisesti. Riina Leea Niemisen värikäs puvustus vie ajatukset johonkin 50-60 -luvuille. Erityismaininta Riikka Virtaselle maskeeraukesta. Esiintyjien keltainen iho ja mahtavat peruukit ovat kyllä silmiinpistävän huikeita. Tomi Suovankosken valot täydentävät visuaalisesti kauniin esityksen.

Niin, mistä tämä The Pimpsons sitten kertoo? Tämä fiktionaalinen perhe kokoontuu seitsemän vuoden tauon jälkeen taas yhteen, joulunviettoon. Yrmyttävä isä Homre (Eero Ritala) möllöttää sohvalla telkkaria katsoen ja on aikamoinen änkyrä, kömpelö ja juro. Hössöttävä ja kimittävä-ääninen äiti Magre (Ria Kataja) hössöttää ja säätää. Ensiksi saapuu perheen poika Brt (Lotta Kaihua) elämässä menestynyt, räyhäkkä ja ärsyttävä, sellainen reteän bisnesmiehen perikuva. Ja sitten lopulta kaukaa Lontoosta myös menestynyt tytär Ilsa (Satu Tuuli Karhu), diivailevan ensivaikutelman antava. Mehevänä sivuhenkilönä tapaamme myös pizzalähettihepun joka onkin Ilsan vanha heila (kun he olivat 8 v). Tämän ilmaantuminen näyttämölle käynnistää tai ainakin vauhdittaa lopun alkua.

Kaikki vaikuttaa olevan hyvin, mutta pikkuhiljaa totuudet ja salaisuudet paljastuvat ja kulissit kirjaimellisesti kaatuvat. Mitä tapahtui 7 vuotta sitten? Mitä tapahtui pikkusisko-Maddylle? Mikä ihmeen sairaus Homrella on? Entäpä äidin puutarhanhoito? Ja mikä onkaan "menestyvien" lasten tarina? Vuoristoratamainen meno vain kiihtyy ja katsoja saa välillä pidellä penkistään. Yllättäviä käänteitä seuraa sarjatulimaisesti, muutamia hieman pohjustetaankin. Kieli on räväkkää ja paljon myös englantia viljelevää. Paikoitellen tai ehkä vain aluksi tämä hieman häiritsee. Sitten siihen tottuu tai turtuu, eikä vitut särähdä korvaan.

Rakastin perheenjäsenten välien selvittelyä, mitä siellä pinnan alla kuplii, miksi perheen dynamiikka toimii näin. Maijala on hienosti poiminut erilaisia kipupisteitä ja muistoja ja tökkii niitä terävällä neulalla. Tunnistan itseäni ja sisarussuhteita ylipäätään esityksestä. Millainen lapsuus on ja miten se muokkaa meitä. Siinä mielessä teksti oli universaalia. Jotenkin nämä kaikki hahmot ovat onnettomia ja traagisia, kukin omalla tavallaan. Katkeroitua voi monella tapaa. Voiko jokainen muistaa oman lapsuutensa niin väärin...

The Pimpsons vie meidät kunkin omiin kipeisiin ja katkeriinkin lapsuusmuistoihin, miten aikuiset lapset taantuvat lapsuudenkotiin palatessaan ja miten vanhoista maneereista voi olla vaikea päästä eroon. Joskus aika tuntuu pysähtyneen vaikka ihmiset ovat kasvaneet ja ns. aikuistuneet. Naapurin perheen (ja heidän irtaimistonsa) kohtalo sai pohtimaan mitä meidän tavaroillemme tapahtuu kuoleman jälkeen. Minne ne joutuvat, roskiinko, vai pelastaako joku valokuva-albumit? Ketä kiinnostaa? Olisiko helpompaa viskata kaikki romukoppaan ja aloittaa alusta, vai pääseekö menneisyyttään enää pakoon? 

Kun Ilsa haluaa leikkiä totuutta ja tehtävää ilman tehtävää ollaan olennaisten kysymysten äärellä: mitä todellakin tapahtui. Voidaanko asioista puhua, voidaanko kissa nostaa pöydälle? Kukaan ei osaa käsitellä tunteitaan, ei silloin eikä nyt. Kun isä-Homre murehtii tuopilleen, ettei mitään saa enää sanoa ja kaikki loukkaantuu kaikesta, ollaan vanhenevan valkoisen heteromiehen ongelman ytimessä. Tavallaan symppaan näitä tyyppejä, kaikessa ärsyttävyydessäänkin, ja myös säälin. 

Näyttelijäsuoritukset ovat kaikki hysteerisen erinomaisia. Millaisiin sfääreihin kaikki oikein yltävätkään, huh. Varsinkin Katajan Magre on aivan huippu pienine kädenliikkeineen ja silmienpyörittelyineen. Myös Ritalan uskovainen pizzakuski on mielettömän taitava roolityö. Kaikki vedetään vähän överiksi ja sitten vielä lisää. Kun lapset googlettavat Heimlichin otetta ja sillä välin Homre vetäisee kuolinkohtaustanssimuuvit, niin melkein pissaan housuihini nauramisesta. 

Ei tämä ehkä kaikkia viihdyttänyt tai edes naurattanut, mutta kylmäksi ei voinut kyllä jättää ketään. Loppuratkaisu mietitytti, se ei ehkä toiminut kaikilta osin, mutta muuten esitys oli kyllä silkkaa tykitystä. Mitä siitä jos Simpsons-fanit saivat tästä paljon enemmän irti sarjaviittauksilla, hokemilla, ja lukuisilla yksityiskohdilla. Minä nautin omalla tavallani. Kun Janis Ianin seiskytluvun eteerinen biisi At Seventeen ("I learned the truth at seventeen, That love was meant for beauty queens") pärähtää soimaan, Brt ja Ilsa vetävät kokaiinia, rotanmyrkkyä ja vodkaa suloisena cocktailina ja haahuavat pitkin perheen olohuonetta... no, siinä on teille tunnelmaa!


Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 4. elokuuta 2023

Xanadu / Törnävän kesäteatteri 22.7.2023

Huimaa! Törnävän kesäteatteri Seinäjoella jatkoi tänäkin vuonna hittimusikaalien Suomen kantaesityksiä. Putken aloitti mainio Monty Python -musikaali Spamalot 2019, se jatkui 2021 Shakespeare-aiheisella esityksellä Something Rotten ja vuonna 2022 oli vuorossa Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille. Ja mitä esitettiin vuonna 2020? Ei mitään, silloin kärvisteltiin koronassa. Tänä kesänä olikin sitten nostalgiatrippi suoraan kasarille, tuonne glitterin ja diskopopin vuosikymmenelle. 

Pauliina Saloniuksen ohjaama Xanadu onkin varsinainen sekametelisoppa, sillain ihan hyvällä tavalla. Antaumuksella kreikkalaista mytologiaa, pastellisävyjä, ELO-maista musiikkia ja välillä aika naiivia huumoria yhdistelevä teos sai ensi-iltansa Broadwayllä 2007, mutta ei siitä ihan huikeaa maailmanlaajuista menestystarinaa ole tullut. Esityksen jälkeen twiittasin: "kuin ois vetäny tripla-annoksen sokerihuurrutettuja muroja pinkillä hattarakuorrutukella ja strösseleillä", ja kyllä se aika hyvin kuvastaakin Xanadua. Juonenkiemuroita on kaikenlaisia, mutta tässä lyhyesti: Sonny Malone (Mikael Saari) on wannabe-taiteilija Kaliforniassa, joka unelmoi menestyksestä ja kaipaa inspiraatiota. 

Toisaalta Olympos-vuorella on joukko muusia (ei peruna-sellaisia) joiden olemassaolo perustuu taiteilijoiden inspiroimiseen. Vehkeilyiden yms. seurauksena Kleio (Natalil Lintala) päätyy maan päälle ja "inspiroimaan" Sonnyä. Ehtona on että kuolevaiseen ei saa rakastua, tai isäpappa Zeus (Antti Reini) hurjistuu. No, arvaatte varmaan miten Kiran (toki nimeä pitää vaihtaa ettei vaan kukaan tunnista antiikin muusaa) ja Sonnyn käy! Sitten on taas vauras ja kyynistynyt bisnesmies Danny (Antti Reini) joka omistaa Xanadu-nimisen vanhan teatterin, johon Sonny on iskenyt silmänsä perustaakseen sinne rullaluisteludiskon (hei, tää ON kasaria!) Kiran kanssa. Käykin ilmi että piinkovalla äijällä onkin hempeä ja taiteellinen menneisyytensä - mihin Kira oleellisesti liittyy. 

Kaiken tämän pastellihuuruisen Los Angeles -menon lisäksi välillä pääsemme käymään Olympoksella seuraamassa muusien mellastusta. Melpomene (Eeva Markkinen) ihanan noitamaisine nauruineen pelaa omia pelejään houkutellen Kalliopen (Anniina Rubenstein) mukaan omiin kuvioihinsa. Miten muuten Kalliopesta tulee mieleen Potter-leffojen ennustusopettaja Punurmio? Ja jotenkin Melpomenestä kaikki Disney-leffojen pahisnoidat! Ja sitten toki antiikin tarustot heräävät muutenkin hetkittäin eloon seireenien, meduusan, kykloopin ja ennenkaikkea räpsyripsisen kentaurin (Jyri Numminen) hahmoissa. 

Timjami Varamäki on vetäissyt sellaisen glitterhuuruisen puvustuksen että oksat pois! Mieluummin kasariöverit kuin vajarit! Aliina Ilosen huikea kampaus- ja maskeeraussuunnittelu komppaa pastellilookia. 

Juho Lindströmin lavastuksessa yhdistyvät myyttiset pilvenhattarat ja antiikin pylväät neonvärisiin kasaripilvenpiirtäjiin. Lentävä Pegasos on hieman ehkä kömpelö, mutta kun sopivasti siristää silmiään saa ehkä nosturin häivytettyä taustalle.

Toki lopulta juonenpäät yhdistetään ja pahakin saa kenties palkkansa ja hyvät voittavat jne. Vaan ei ennenkuin Zeus on jyrissyt tuomionsa ja paritkin rullaluistelumuuvit on lavalla pyörähdetty. Ja toki laulettu, onhan tämä musikaali! Electric Light Orchestran eli ELOn musiikkin on tuttua jo lapsuudesta, koska muistan vanhempien siskojen sitä kuunnelleen. Itse "löysin" heidät varsinaisesti yhden Doctor Who-jakson ansiosta vasta paljon paljon myöhemmin. Mutta musiikki on rullaavaa ja kivaa kasaridiskoilua, missä yhdistyy hieman mahtipontisia klasarivaikutteitakin. Kasari ja klasari, miten svengaavaa! Xanadussa on muutamia ELOn hittibiisejä eli Jeff Lynnen kynästä, mutta myös australialaisen John Farrarin musiikkia. 

Alunperinhän Xanadu oli leffa, ja siitä osa musiikistakin on peräisin, mutta musikaaliin tuli mukaan myös muuta. Hieman sanoitukset tuntuvat hupsuilta tai kömpelöiltä suomeksi, siis tutumpien biisien, mutta ei anneta sen haitata. Sanoituksissa leikitellään hauskasti myös suomalaisten nykyhittien riimeilläkin. Sen sijaan Mikko Koivusalo on taas kerran suomentanut tekstin (Douglas Carter Beane) hyvin! Sanaleikkejä ja näppärää huumoria. Livebändiä lavalla ei nähdä, mutta Pekka Siistosen tuottama musiikki svengaa ihan hyvin silti. Ja Jyri Nummisen koreografiat ovat mukavan lennokkaat kuten aina, nyt mukana myös rullaluistelua! Sellaisia kasariviboja olen tässäkin näkevinäni...

Esiintyjät ovat vallan erinomaisia, kuten Törnävällä aina. Natalil Lintala on raikas ja kaunisääninen, just sopivan pirtsakka Kleio/Kiran rooliin ja Törnävän luottopakki Mikael Saari just passeli taas tässäkin. On hauska nähdä Antti Reini ekassa musikaaliroolissaan, karismaa miehellä kyllä piisaa sekä tylyn liikemiehen että antiikin ylijumalan rooleihin. Sopivan juro ja yrmy molemmissa, vaan kun pintaa raaputtaa niin sisällä asuu ihan pehmoinen kissimirri. Jo mainittujen esiintyjien lisäksi lavalla nähdään Ville Mäkinen (mm. Thalia-muusana), Katriina Sinisalo (mm. Euterpe-muusana) ja Hely Nylund (mm. Erato-muusana). Niin ja jo mainittu Jyri Numminen oli mainio sekä muusa-Terpsicorena että Hermeksenä (mitkä buutsit ja kypärä)!

Kaikenkaikkiaan Xanadu on ihanan kevyttä hattaraa ja eskapismia, aika överi kattaus kaikkea makeaa. Se tekee lempeästi pilkkaa musikaaleista ja itsestäänkin, eikä ota asioita kamalan vakavasti. Oivallista kesäteatteriviihdettä siis. Meidän lauantain päivänäytöksemme ei ollut ihan täynnä ja katsomossa oli aika paljon vanhempaa väkeä, joten ihan kauheasti ei yleisö mukaan tempautunut. Ensi kesänä Seinäjoella nähdäänkin "elokuvasta tuttu" Tootsie, saapas nähdä millaista menoa silloin on. 


Kuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.