keskiviikko 25. elokuuta 2021

Huoneiden kirja 12.8.2021

Turkulaiset taidetoimijat yhdistivät voimansa ja loivat jotain huikeaa, erilaista, kaunista ja mielikuvitusta kiihottavaa. Syntyi Huoneiden kirja, runoilija Saila Susiluodon teokseen pohjautuva teos, jossa installaatiohuoneita oli 64, yksi jokaiselle kirjan runolle. Kirja on edelleen lukematta, mutta Alma Rajalan ideoima näyttämöteos jätti lähtemättömän vaikutuksen sydämeeni.

Huoneiden kirja yhdisti immersiivistä esitystä, tanssia, nukketeatteria, musiikkia, pantomiimia. Huikeita äänimaisemia ja häkellyttävää visuaalista suunnittelua. Jokaisen huoneen on suunnitellut oma pieni työryhmä, ja visuaalisen kokonaisuuden koordinoi Johanna Latvala. Äänisuunnittelusta vastaa Laura Naukkarinen ja valoista Jarkko Forsman. Lisäksi Riikka Mäntymaan pukusuunnittelu on ollut valtava urakka. No, kaikki tässä teoksessa on ollut varmasti valtavaa urakkaa, ei sillä. Se yhteistyö ja yhteisöllisyys tekijöiden kesken lienee se ydinjuttu.

Lähimmät esimerkit itselleni oli ilman muuta brittiryhmä Punchdrunkin loistava The Drowned Man - A Hollywood Fable jonka näin Lontoossa 2013. Se kummittelee edelleen mielessäni henkeäsalpaavana ja kokonaisvaltaisena elämyksenä - lue bloggaukseni siitä. Lisäksi Huoneiden kirja toi mieleeni Valtteri Raekallion Neuromaanin, jonka koin Helsingin Juhlaviikoilla 2016. Silloin vaellettiin vanhassa Marian sairaalassa... hieno kokemus sekin. Siinäpä pari jonkinlaista tyylillistä esikuvaa, itselleni verrokiksi. 

Immersiivistä teatteria/esitystä voi olla varsin monenlaista, ja Huoneiden kirja oli vallannut hienon vanhan Turun Kivipainon. Monta ovea, monta kerrosta, monta huonetta, soppea ja komeroa. Esitys rönsyili myös sisäpihalle, katoille, kaduille ja pihan autoon. Sattumalla ja kolikonheitolla oli oma osuutensa kävijän kokemukseen. Alussa Vanhat taulukot antavat henkilökohtaiset alkuohjeet ja loppu on kulkijan omissa käsissä. Oma matkani alkoi valkoiselta sisäänkäynniltä, mukanani kartta, kolikko, ohjeet ja kätevä farkkukankainen vyölaukku, puhelin, muistikirja ja vesipullo. Kaikkia tarvittiin.

 

Mä olen vähän sellainen suorittajatyyppi, ja tämmöisissä paikoissa iskee semmoinen "äkkiä käytävä kaikki huoneet läpi etten vaan missaa mitään" -fiilis. Koitin taistella sitä vastaan parhaani mukaan, ja onnistuinkin monessa kohtaa. Olin onneksi heti klo 17.30 saapumiserässä, ja alkuvaiheissa olikin mukavan väljää. Vaan loppua kohti alkoi paikoitellen olla paljon ihmisiä, joka toki ahdisti näin korona-aikaan, maskeista huolimatta. Muutama pienempi huone siellä neljännen kerroksen perällä jäi kokonaan käymättä, kun en vaan jaksanut jonottaa (ja tämä harmittaa). Parasta olivat ne hetket kun tunsi olevansa paikalla yksin. 

Mieleenpainuvia juttuja ja yksityiskohtia oli kymmeniä. Silti päällimmäisenä muistelen kohtaamisia esiintyjien kanssa. Kun tyttö antaa langanpätkän sinulle ja vie sinut huoneeseensa (Asehuone) siitä vetäen. Kun ennustaja sivelee kämmentäsi puuterisudilla ja puhuu hypnoottisesti ja lopuksi kohtaat lohikäärmeen. Kun laitat kuulokkeet korvillesi ja uppoudut johonkin ihan muualle. Kun seuraat laulavien leipurien työskentelyä (Keittiö ja kuusi leivinuunia) ja nautit heidän helkkyvistä äänistään. 

Kun katsot ikkunasta pihalla kulkevaa valkoista valasta joka on napannut laulavat leipurit matkaansa. Kun kosketat hevosta sen omassa huoneessa ja teillä on oikeasti oma hetki, omassa kuplassa ja kaikki ympäriltä vain katoavat. Se kontakti ja kosketus jäi omaan sydämeeni. Pitkät katseet ja salaperäisyyden verho. 

Muutama huone oli niin pieni että niihin saattoi vetäytyä yksinään ja sulkea oven perässään. Levätessäni matalia taajuuksia värähtelevällä patjalla, kuunnellessani runoa kuulokkeista ja katsellessani talvimaisemaa, tunnen oloni niin rennoksi että voisin jäädä tämän huoneen syleilyyn tuntikausiksi. Huoneiden kirja tarjoaa monta hyvin meditatiivista kokemusta. Ja sitten on ihan muuta, kuten pikkiriikkisiä sähköflyygeleitä ringissä.

Huoneiden kirja on täynnä, niin täynnä kaikkea ettei yhden illan aikana ehtinyt kokemaan ja aistimaan kaikkea. Se oli runsaudensarvi ja kaleidoskooppi. Olikin varsin sopivaa että tarjolla oli monenlaisia pysähdyspaikkoja ja taukohetkiä. Makasin kuulokkeet korvillani ruosteisella hetekalla, ruosteisia aaltopeltejä katsellen ja suljin silmät. Kuulin meren kohinan, lokkien äänet, laivan torven. Tämä oli Silta

        

Muutama huone kutsui minut takaisin monta kertaa, kuten vaikkapa aika karmaiseva Lastenhuone pikkukumisaappaineen ja valuvine vesineen. Viestilappuja oli jätetty löydettäviksi. Vanhan kirjapainon jokainen soppi oli kyllä käytetty hyödyksi. Huoneet oli myös numeroitu huolella, ja kunkin huoneen oman tarinan saattoi lukea tai kuulla paikan päällä.

Olisin halunnut palata esityksen pariin jonain toisena kertana, mutta loppuunmyytyhän lyhyt pariviikkoinen esityskausi on. Hienoa sinällään, mutta kun näin valtavasti vaivaa nähdään - talo on kuitenkin nelikerroksinen ja huoneita se 64 - niin eikö tätä voisi esittää pidempään? Ymmärrän kyllä resurssipulan, koska kymmenet ja kymmenet ihmiset sekä esiintyivät meille että huolehtivat opastuksesta ja turvallisuudesta. On vain hyväksyttävä asioiden rajallisuus ja hetkessä oleminen. 

        

Aina välillä törmäsin tuttuun (paikalla oli pari teatteribloggaajakollegaa, lukekaapa heidän kirjoitukset aiheesta: Yökukkujan sekalaiset ja Elämä on ihanaa - ja myös Kujerruksia on kirjoittanut aiheesta) mutta jatkoimme matkaa puhumatta, kuin laivat yössä kohdaten. Tämän talon halusin kokea yksin. Se olikin yksi hienoimpia kokemuksia: olin yksin, mutta silti yhdessä. Ihmisiä tuli vastaan, jokainen kulki omaa tahtiaan ja harva puhui. Muutama rupatteleva seurue tuli nähtyä, mutta enimmäkseen talossa liikkui hiljaista väkeä. Mutta hiljaista ei todellakaan ollut! Äänimaisemat olivat tila- ja huonekohtaisia ja todella hienosti suunniteltuja. 

Rakastin huoneiden nimiä. Jaavalainen varjonukketeatteri imuroidussa huoneessa piti sisällään sympaattisen oranssin imurin, jonka imuputkella tökkimällä merkattuja paikkoja sai aikaan erilaisia ääniä. Taivaanlaulun huone tarjosi kauniit sisäpihan näkymät (todellinen room with a view). Pikkuruisten luurankojen neuvot, huone jossa on 12 lasivitriiniä oli sympaattinen (ja Lee Lahikaisen kädenjäljen tunnisti kyllä heti!).

Sinisen makuuhuoneen parveke (huone 54) oli se minun huoneeni numero, josta löytyi vastaus äänettömään kysymykseeni. Lepäsin sielläkin hetken pohtimassa kysymystäni ja ennen kaikkea vastausta siihen. Sainko sitä vai en, liekö tuolla niin merkitystä. Vain pohdinnallani oli. Matka tähän huoneeseen oli pitkä, mutta tarpeellinen.

Suuresti fanittamani Alma Rajala toimii teoksen ohjaajana ja koko konseptin äitinä. Hänen johdollaan satakunta taiteilijaa on usean vuoden ajan suunnitellut ja toteuttanut Huoneiden kirjaa. Aura of Puppets, TEHDAS Teatteri ja Aurinkobaletti, nuo Manillan asukit, toimivat koordinoivina tahoina. Mukana on iso liuta huippuammattilaisia ja se kyllä näkyy.

Haikein mielin jätin Huoneiden kirjalle hyvästit. Olisin palannut mielelläni uudestaan jatkamaan, kokemaan, aistimaan ja lumoutumaan. Sen sijaan nostan virtuaalista hattuani turkulaisille kulttuuri-ihmisille että he toteuttivat tämän kokemuksen meille. Yle nosti Huoneiden kirjan uutisiin, ja jutusta saa hyvän yleiskäsityksen millainen teos on kyseessä. Ilokseni huomasin myös visuaalisen suunnittelija Johanna Latvalan kommentoivan Punchdrunkin inspiroivaa vaikutusta! 

Tunnustan etten heitellyt kolikolla itselleni suuntaa, ja löysin lähtiessä saadut lappusetkin vasta palauttaessani vyölaukkua ja tavaroita. Ne jäivät itselleni muistoksi, ihanien muistojen lisäksi. Ja Susiluodon kirja menee hankintalistalle!

Kiitos Huoneiden kirja - päästit minut tuulenpuhkomiin sisuksiisi, tutustumaan sokkeloihisi ja salaisuuksiisi.


Kuvat ovat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 5. elokuuta 2021

Musta, mustempi, romani / Rakastajat-teatteri, Teatterikesä 4.8.2021

Käsi sydämelle: mikä on oma suhteesi romaneihin? Ketä peloteltiin pienenä, että jos et ole kiltisti niin mustalaiset vievät? Kuka nauraa manne-vitseille ja kuluneille stereotypioille? Näinhän se on, romanit ovat edelleen parjattu vähemmistö, jotka on valtaväestön toimesta suljettu tiukkoihin lokeroihin. Romani kelpaa pitsiliinojen kaupustelijaksi, ennustajaksi, ravihevosten omistajaksi, iskelmälaulajaksi - eipä paljon muuhun. No toki koristamaan rikostilastoja ja lapsia pelottelemaan.

Porilaisen Rakastajat-teatterin vierailuesitys Musta, mustempi, romani Teatterikesässä oli ehdottomasti katselulistallani ykkösenä. Ja sainkin kokea huikean hienon esityksen. Se oli sekä viihdyttävä että silmiä avaava. Elina Izarra Ollikaisen kirjoittama ja ohjaama esitys tarjoili dokumenttiteatteria, dramatisoituja henkilökuvia, historiaa ja nykypäivää. Tiukkaa faktaa ja laveaa kerrontaa. Yleisö otettiin hienosti mukaan esitykseen ja enkä ollut ainoa joka lopussa pyyhki silmiään. 

Ihmisen identiteetti on jännä asia. Jos tunnet itsesi valkoiseksi, mutta ympäristö kokee sinut romaniksi, kumpaa olet? Oletko valmis luopumaan esimerkiksi romaninaisten perinteisestä asusta sopeutuaksesi paremmin yhteiskuntaan? Kysessähän on viime kädessä siitä miten ihminen määrittelee itsensä. Ihanan yhteisöllisyyden kääntöpuolena romaniyhteisö on myös melko sulkeutunut. Jokainen pitää huolta omistaan ja omista asioistaan. Eron sattuessa romanilapset kuuluvat miehen suvulle. 

Kun näyttelijä Kai Tanner kertoo olevansa sukujuuriltaan Ranskasta tai Espanjasta ennemmin kuin romani - kertooko tämä enemmän hänestä vai suvaitsemattomasta yhteiskunnasta? "Mistäs sinä olet kotoisin" on pelottava kysymys, mitä valtaväestön edustajana ei edes ymmärrä. Kaitsun sanoin: "Euroopassa on miljoona tapaa olla romani" ja Musta, mustempi, romani kertoo niistä muutaman. Tannerin lisäksi lavalla nähdään Henrik Hammarberg, Outi Vuoriranta sekä Yasmin Ahsanullah. Jokainen tekee kaunista ja tarkkanäköistä työtä monissa eri rooleissaan.

Romanien historia on täynnä syrjintää, epätoivoa, vaeltamista ja häpeää. Siinä missä Suomessa romanit taistelivat toisessa maailmansodassa muiden rinnalla, niin muualla Euroopassa heitä teurastettiin miljoonittain. Kai Tanner kertoi työryhmän vierailusta Viron Kloogaan, mistä on löytynyt natsien leirejä. Pala nousi kurkkuun.

Esitys on taitavasti rytmitetty. Katsojan on oltava valppaana kun hyppäämme tutustumaan Karjalan evakko-Kyöstin elämäntarinaan, Romaniassa asuvan tytön taipaleesta Helsinkiin kerjäämään tai nuorten orastavaan romanssiin. Monia kohtaloita, iloa ja surua, syrjintää ja hyväksyntää. Ehkä maailma muuttuu, ehkä asenteet muuttuvat. Ainakin voi toivoa niin.

Johannes Vartolan kaunis valosuunnittelu limittyy saumattomasti Mirkka Nyrhisen lavastukseen. Eleetöntä ja minimalistista, varjokuvia ja häiveitä. Ja musiikki! Tanssia, monessa muodossa, Heli Keskikallion koreografiat (ja Maria Kausen flamencot). Tanssivat EU-teltat ovat jotenkin surumielisiä, mutta samalla hilpeitä. Nyrhisen puvut yhdistävät perinteitä moderniin.

Monia asioita raapaistaan vain pinnalta. Ei kellään ole vastauksia mitä tehdä kerjäläisille tai miten syrjintä suomalaisessa (saatikka eurooppalaisessa) nyky-yhteiskunnassa saadaan loppumaan. On kuitenkin erittäin kiinnostavaa kuulla Diakonissalaitoksen toimialajohtajan tai europarlamentaakon mietteitä asiasta. Oikeusvaltioperiaate ei toteudu. Tänä päivänä suomalaiset tietävät hyvin mustien kohtaamasta väkivallanteoista Amerikassa (I can't breathe!) - mutta kuinka moni tietää miten romaneja kohdellaan Euroopassa? Viranomaisten väkivaltatekojen seurauksena kuolee kymmeniä ihmisiä, siis tänäkin päivänä.

Musta, mustempi, romani on monella eri tavalla tärkeä esitys. EU:n perusoikeuksien raportti on ristiriidassa Romaniassa asuvien ihmisten arjen kanssa. On ironista että tämän kohtauksen taustalla kuullaan Beethovenin Oodi ilolle, tuo EU:n virallinen yhteislaulu. Romanilipun väreillä koristellut takit yllään joukko ihmisiä vetää EU-telttoja hitaasti eteenpäin. Ehkä muutos tulee yhtä hitaasti ja vääjäämättä.

Teatterikesän kaksi esitystä menivät jo, mutta Musta, mustempi, romani vierailee pääkaupunkiseudulla lokakuussa, eli kuusi näytöstä Teater Viiruksessa! Näin tärkeä esitys kuuluu jokaisen ihmisen yleissivistykseen. Laatuteatteria.


Kuvien copyright Christian Vaarapuro.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 4. elokuuta 2021

Rakkaani, Conan barbaari / Turun kaupunginteatteri, Teatterikesä 3.8.2021

Korona valitettavasti esti kolmannen katsomiskerran Conania - mutta onnekseni se pääsi mukaan Teatterikesän ohjelmistoon! Kyseessä oli kuitenkin yksi viime vuoden parhaista ja koskettavimmista esityksistä. Rakkaani, Conan barbaari on 13-vuotiaan Pöpö Höpöläisen kasvutarina, mutta samalla kertomus jostain suuremmasta. Miehisyydestä, identiteetistä, kirjailija Robert E. Howardista, perhedynamiikasta, kiusaamisesta.

Juho Mantere on kyllä nerokas kirjailija, toki ohjaajanakin. Tapa miten hän yhdistelee omaelämäkerrallisuutta fantasiakirjailijan elämään ja tuotokseen, ihan huippua.

Tampereella nähtiin esitys hieman suuremmalla lavalla eli TTT:n suurella näyttämöllä. Hyvin se siihenkin istui. Toisena muutoksena oli Kimmo Rasilan korvaaminen Esa-Matti Smolanderilla. Hyvin se Smolander hoiti Rasilan suuret saappaat, oli sitten kyseessä Pöpön jäyhä naisseikkailija-isä tai vaikeuksista voittoon -elämänohjeita tarjoava Paul Stanley. Semminkin kun hän sai paikkauskutsun rooleihinsa vasta edellisenä perjantaina.

Harva näytelmä alkaa niin mahtipontisesti kuin Conan. Manowarin tahdittamana jättimiekka laskeutuu hitaasti katosta ja häikäisevät valot liki-sokaisevat katsojat. Ooh! Miro Lopperi on kyllä niin hieno Pöpönä. Miten kukaan voi eläytyä näin voimallisesti miekka ja magia -kertomuksiin kuin tämän Pöpö! Vaan onko sankariksi mahdollista kasvaa kuten isä opettaa. Se Miro-Pöpön yleisökontakti on myös hienoa. Pöpö pohtii mitä on olla mies. Ja toki hän haluaa itse olla mies. Edes pienen hetken. Ja Pöpön nukketeatteriesitys on klassikko.

Jos on Lopperi loistava fyysisessä roolissaan niin Turun kaupunginteatterin voimatrio Ulla Kouvuranta, Ulla Reinikainen ja Kirsi Tarvainen se vasta säkenöikin. Koulukiusaajapoikina, kapakkaruusuina, ja muissa huikeissa osissa. Erityisesti Tarvaisen opettaja suoraan helvetistä ja meksikolainen baarimikko kirvoittaa yleisöstä valtavia nauruntyrskähdyksiä. Mutta sokerina pohjalla on hänen vähäeleinen Conan Barbaarinsa. Tämän murahtelut ja kulmakarvankohottelut tuovat etäisesti mieleen roolista ikonisen tehneen Arnold Schwarzeneggerin. 

Ihanaa että pääsin vielä kerran sukeltamaan tähän Mantereen luomaan maailmaan.  Aivan huipputeatteria. Kiitos Mantere, kiitos työryhmä, kiitos Teatterikesä!


Esityskuvan copyright Otto-Ville Väätäinen, muut omia.