maanantai 31. joulukuuta 2018

Ulkomaalainen / Tampereen teatteri 31.12.2018

Mahtava ilta edessä eli vuoden vaihtumista olisi vallan sopiva juhlistaa katsomalla yksi viime vuosien parhaimpia näytelmiä. Tampereen teatteri iski kultasuoneen kun toi Ulkomaalaisen ohjelmistoonsa syksyllä 2016. Olen nähnyt sen vuosien varrella monta kertaa, ehkä neljästi, ja nyt olisi sitten viimeinen kerta, koska kaikki hyvä päättyy aikanaan. Aika kauanhan sitä veivattiin, 2,5 vuotta. Aika pitkä aika mille tahansa esitykselle Suomessa.

Frenckellin katsomo oli täynnä, ihmiset pukeutuneet parhaimpiinsa ja iloinen juhlamieli varmaan monella muullakin. Veikkaan että moni oli jatkamassa iltaansa johonkin ravintolaan, syömään ja juomaan ja odottamaan keskiyötä.


Vaan aina ei mene niinkuin on suunniteltu. Juuri kun oli mukavasti päästy tunnelmaan, tutustuttu henkilöihin (Jukka Leisti oli muuten Owen ja Markus Ilkka Uolevi Ellardin roolissa) ja alettu miettimään että miten nämä tapahtumat lähtevät rullaamaan tapahtuu jotain outoa. Yksi näyttelijöistä unohtaa repliikkinsä. No, eihän se ole tavatonta, ja kuiskaaja on paikalla sitä varten. Normaalisti näyttelijä pääsee takaisin juoneen saatuaan kuiskaajalta kerran pari apua ja näytelmä jatkuu. Mutta tällä kertaa niin ei tapahdukaan. Vaan unohtuu toinen, ja kolmas, ja vaikka muut koittavatkin improvisoida mukana, ja kuiskaaja auttaa minkä voi, niin rytmi hukkuu ja kaikki menee metsään. Yleisössä aletaan jo supista ja päät kääntyilevät.

En tiedä kauanko tämä olisi jatkunut ellei Markus olisi viheltänyt peliä poikki ja sanonut yleisölle ettei tästä nyt tule selvästikään mitään, ja pidetäänpä paussi. Katsomossa istunut ohjaaja Tommi Auvinen kiiruhtaa lavan taakse neuvon pitoon, ja hetken kuluttua meille tullaan kertomaan että esitys on päätetty keskeyttää. Tai siis lopettaa tähän. Repliikkinsä hukannut näyttelijä on saanut sairaskohtauksen ja lähtee TAYS:iin tsekattavaksi. Rahat saa takaisin. Ei siinä muu auta kun lähteä kotiin. Niin lähellä väliaikaa olimme, että kahvit ja kuohuviinit odottavat monia pöytiin katettuina. Ihmiset näyttivät jäävän ne nauttimaan, tottakai.


Harmitti. Harmittaa vieläkin, reippaasti uuden vuoden puolella. Ensinnäkin sen puolesta että suuresti odottamani esitys jäi nyt näkemättä. Ja myös kaikilta näiltä ihmisiltä, ketkä olivat ensimmäistä kertaa! Eivät nähneet loistavaa aamupalakohtausta (oltiin juuri aloittamassa sitä kun esitys keskeytyi), eivät Ellardin ja Charlien kielenopiskelua, tai Charlien tarinankerrontahetkeä. Tai sitä kun Charlie pelotti Owenilta ns. pissat housuun. Tai montaa muutakaan klassikkokohtausta. Toivon että moni heistä menisi katsomaan tämän pienen herkkupalan Åbo Svenska Teateriin Turkuun, kun se siellä 16.1. saa ensi-iltansa (siellä on kyllä tekstitys!). Ja toki harmittaa sairastuneen näyttelijän puolesta, vaikka säikähdyksellä nyt selvittiinkin, ja hän on jo toipumaan päin. Harmittaa myös koko työryhmän puolesta. He epäilemättä olivat viimeisen esityksen jälkeen juhlistamassa hyvän näytelmän pitkää ja onnistunutta elinkaarta, ja nyt joutuivatkin murehtimaan kollegan terveystilannetta.

Valitettevasti korvaavaa esitystä ei ole luvassa, joten Tampereen teatterin Ulkomaalaiset olivat nyt tässä. Pieni muistutus taas siitä että aina ei asiat mene niinkuin haluaisi, ja teatterissa kaikki on mahdollista, myös ikävämmätkin asiat. Elävä taide on joskus tämmöistä.

Valtavan iso kiitos koko Ulkomaalaisen työryhmä näistä vuosista! Kiitos ohjaaja ja koko taiteellinen ja tekninen työryhmä, kiitos huikean taitavat näyttelijät, kiitos kaikki. Haikein mielin jään kaipaamaan tätä.



Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Tämä on ryöstö! / Tampereen työväen teatteri 29.12.2018

Tämän esityksen tekijäporukka loihti yhden viime vuosien hittiesityksen eli Näytelmän joka menee pieleen (The Play That Goes Wrong). Tähän mennessä olen nähnyt sen (aikajärjestyksessä) Lontoossa, Tampereella, Kouvolassa, Oulussa ja Turussa. Se on aivan hillittömän hauska ja upea, ja on ainakin mut onnistunut valloittamaan totaalisesti. Tampereen teatterin version kävin katsomassa kai neljästi. Lisäksi olen nähnyt tv-taltioinnin ryhmän Peter Pan Goes Wrong -esityksestä.

Nyt oli sitten vuorossa The Comedy About Bank Robbery eli tamperelaisittain Tämä on ryöstö - komedia pankkiryöstöstä. Se pyörii edelleenkin Lontoon Criterion -teatterissa, mutta en ollut nähnyt ennenkuin nyt. Odotukset olivat siis vähintään korkealla!


Suureksi harmikseni jouduin pettymään rankasti. Tämä on ryöstö! on vain paikoitellen hauska, ja enimmäkseen puuduttavan tylsä ja kliseinen, tunkkaista "huumoria" sisältävä ja jotenkin kauhean... ennalta-arvattava. Väliajalla hetken jo harkitsin jaksaako saliin enää palatakaan, ja tätä en todellakaan kovin usein teatterissa pohdi. Toisessa näytöksessä oli sentään muutamia ihan oikeasti hauskoja kohtia ja muutenkin esitys parantui hieman. Mutta kun odotti nokkelaa tekstiä, silmät-vesissä-naurattavaa brittihuumoria ja viihdyttävää iltaa sai pettyä. Yksittäiset hauskat jutut eivät onnistuneet pelastamaan kokonaisuutta.

Tämä oli minulle pettymyksen lisäksi myös suuri mysteeri. miten IHMEESSÄ tämä voi olla näin eri tasolla kun porukan ensimmäinen tuotos? Ontuuko käännös (Mikko Koivusalo) vai ohjaus (Tommi Auvinen)? Ehkä hieman molemmat, vaikka kumpikin herroista on tehnyt loistavia töitä saroillaan. Näyttelijät ovat hyviksi todettuja kymmenien näkemiskertojen perusteella. Myös komedian parissa. Mutta silti hekään eivät nyt oikein loistaneet.

Näytelmästä tuli jotenkin mieleen TTT:n muutaman vuoden takainen floppi eli Maailmanlopun hautaustoimisto. Kauheasti väkeä lavalla kohkaamassa vailla mieltä.


No, mitä hyvää lavalla nähtiin? Yksittäisiä hauskoja repliikkejä ja kohtauksia kyllä, monia hyviä roolisuorituksia, lavastuksellisesti jänniä jippoja. Ja huikean notkea Saska Pulkkinen monissa rooleissaan, ja varsinkin "yksintappelussaan"! Mutta myös luokattoman paljon seksististä huumoria ja huonoja reploja, tisseistä kourimista, housujen katoamista, homovitsejä, ylinäyttelemistä. Tämä muistutti enemmän sellaista todella pöhköä kesäteatterifarssia. Ehkä se oli tavoitekin.

Valitettavasti monet kielelliset sanaleikit ja väärinymmärtämiset eivät toimineen suomeksi. Mutta on mielenkiintoista miten hyvin saman suomentajan tekemä Näytelmä joka menee pieleen sitten toimi suomennettunakin. Ei ehkä kaikki vitsit, mutta tilalle oli muokattu uusiakin (esim. näytelmien käännösnimet ohjaajan puheenvuoroissa). Paha sanoa kun en ole tätä alkuperäistä brittiversiota nähnyt, että miten ne vitsit ja ihmisten nimet iskee englanniksi. Luulen että pitää mennä seuraavalla Lontoon reissulla katsomaan. Pahinta oli kun käännöksestä pystyi arvaamaan miten brittiversio olisi mennyt. Hankala ja haasteellinen urakka kyllä.

Hannu Lindholmin johdolla lavastustiimi pääsee kokeilemaan kaikenlaista, perinteisten makuuhuoneen ja pankkisalin lisäksi katonrajassa kiertäviä ilmastointikanavia ja erityisesti hieman erilaisesta perspektiivistä katsottua pankinjohtajan huonetta. Siitä pisteet!

Kyseessä oli siis porukka jotka suunnittelivat pankkiryöstöä. Tai lähinnä arvokkaan jalokiven viemistä pankin holvista. Mukana kuviossa on pankinjohtajan miehiinmenevä tytär (Petra Ahola), tämän kuumakalle rikollispoikaystävä (Tommi Raitolehto) ja taskuvarastasolla toistaiseksi operoiva hyypiö (Verneri Lilja), jonka äiti (Heidi Kiviharju) sattuu työskentelemään pankissa. On toki hömelö pankinjohtaja (Puntti Valtonen), ja turvallisuusasioita tarkastamaan tuleva poliisi (Janne Kallioniemi). Pankissa on töissä aliarvostettu vanha uskottu apulainen (Tom Lindholm) ja rosmojoukossa penaalin ei tosiaankaan terävin kynä (Samuli Muje). Kyllä tämä porukka avustajineen saavat aikaan kohellusta, sähellystä, suhdesotkuja, kolmiodraamaa, identiteettien vaihtumista ja kaikkea muuta minkä kuvittelisi kirvoittavan nauruja katsomosta. Kuten tapahtuukin. Kaikki huijaavat, tavalla tai toisella. Ei mikään miellyttävä henkilögalleria.


Olen myös hieman hämmentynyt siitä miten katsojat reagoivat. Suurimmalla osalla tuntuu olevan tosi hauskaa. Koitan ottaa ilmeisesti päätäni kiristävän pipon pois, että josko minuakin naurattaisi. Ei sittenkään. Minussa on siis selkeästi joku vika. Mutta kun kyllä mä komedioille ja farsseille nauran. Hyvin tehdyille. Kuten sanottu, saman kirjoittajaporukan Näytelmä joka menee pieleen on ehkä hauskinta mitä olen lavalla nähnyt. Mutta nyt ei naurata ei. Sitten tulee mieleen, että onhan siihenkin syynsä miksi Suomen kesäteatterit miltei järjestään esittää puskafarssia, ja vähän sellaista katsojia aliarvioivaa hömppäkomediaa. Se taitaa olla sitä mitä katsojat haluavat katsoa. Sitä saa mitä tilaa. Mikä minä olen arvostelemaan sitä mitä Suomen kansa haluaa nähdä. Tämä ei vaan ole sellaista mitä minä haluan nähdä. Ymmärrän ettei teatteria tehdä pelkästään minulle, ja pystyn hyvin valikoimaan mitä menen katsomaan ja mitä en. Ison osan kesäteatterijutuista jätänkin suosiolla väliin. Olen kuitenkin mielestäni kaikenlaisen teatterin ystävä, en karsasta harrastajateattereita, nuorten tekemiä esityksiä tai kokeellisempiakaan juttuja. Mutta Tämä on ryöstö! on niin tunkkainen tuulahdus jostain menneisyydestä ettei tosikaan.

Yleensä en lue kenenkään kirjoittamia kritiikkejä tai juttuja esityksistä etukäteen, mutta Hämeen Sanomiinkin teatterijuttuja kirjoittava Aksu Piippo laati tästä syksyllä sellaisen blogikirjoituksen jonka luin. Miksikö? Koska se herätti Aksun Facebook-seinällä niin mielenkiintoista keskustelua, että uteliaisuudesta kävin jutun lukemassa. Muistan silloin miettineeni että VOIKO esitys oikeasti olla tuota tasoa kun Aksu kirjoitti. Olin kai aika epäilevä ajatuksissani. Mutta nyt näytelmän nähtyäni olen kyllä pitkälti samaa mieltä Aksun kanssa. Tässä linkki Aksun juttuun. Moni kriitikko on kuitenkin tykännyt, kovastikin. Hyvä niin, että makuja on monia ja kaikille löytyy siten niitä sopivia ja osuvia esityksiä.


Näytelmä sijoittuu 1950-luvulle, joten ehkä ne seksistiset ja vanhahtavat asenteet kumpuavat sieltä. Joonas Mikkilän musiikkivalinnat ovat ihan kivoja, mutta jotenkin sieltä täältä putkahtelevat laulajat ja laulunumerot kesken kaiken eivät ehkä sovi tähän niinkään. Tai ehkä ne sopivatkin, kaikkeen muuhun sillisalaattiin.

Uskoisin että valtaosa katsojista viihtyy kyllä Tämä on ryöstö!:n parissa. Ei ollut minun teekupillinen mutta veikkaan että monen muun on. Vähän tekisi kyllä mieli nähdä uudelleen, että oliko mulla sitten vaan joku esitysähky, vai miksei tämä iskenyt. Mutta niin paljon teatteria ja esityksiä maailmaan mahtuu etten kuitenkaan taida käyttää liki kahta ja puolta tuntia elämästäni tämän näytelmän uusintakierrokseen. Katsojia varmaan riittää ilman minuakin.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 29. joulukuuta 2018

Sylityksin / Tampereen teatteri 29.12.2018

Joulun ja uuden vuoden välissä oli tänäkin vuonna hyvää aikaa käydä katsomassa kaikki syksyllä missaamani paikallisesitykset. Tampereen teatterin Frenckellin näyttämö oli kova sana, nimittäin sinne palasin kolme kertaa neljän päivän aikana! Anna-Leena Lyytikäisen käsikirjoittama ja ohjaama Sylityksin ei tosin alunperin edes kuulunut syksyn teatterisuunnitelmiini. Siksi se jäi näkemättä. Tuntui että näytelmän teemat eli lapset ja lapsettomuus eivät kosketa minua, vapaaehtoisesti lapsetonta ja lisääntymisiän jo ohittanutta ihmistä.


Vaan kuinkas sitten kävikään! Esitystä katsoessani huomaan samaistuvani näihin ihmisiin ja heidän ailahteleviin tunteisiinsa. Sain itkeä ja nauraa ja välillä tuntui että sydän pakahtui rinnassa. Varsinaista tunteiden vuoristorataa. Vai ei muka näytelmä kosketa! Kyllä kosketti ja isosti. Oli lapsia tai ei.

Kaksi pariskuntaa. Toinen (Eeva Hakulinen ja Martti Manninen) haluaa lapsia kuumeisen kiihkeästi, yli kaiken muun. Ja sitten se toinen pari (Pia Piltz ja Ville Majamaa) ei todellakaan halua. Ja varmaan arvaatte kummalla tärppää. Niin rasittavan hysteerinen Hakulisen esittämä Mirja lapsenhankintamaniassaan onkin, niin mun tulee ihan surku ja sääli. Asia on hänelle maailman tärkein ja millään muulla ei ole merkitystä. Se on pakkomielle, joka ei anna muulle elämälle yhtään tilaa. Onneksi puoliso joogaa ja saa sillä varmaan pidettyä oman päänsä ja siten myös parisuhteensa kasassa. Hetkittäin mä jopa ymmärsin jotain niistä perusteluista miksi lapsi on muka saatava (suvun geenit eivät jatku ja kenelle sitten jakaa mummon kalakeittoreseptin) mutta kun tää Mirja on asian suhteen niin fanaattinen että sympatiat loppuivat äkkiä. Kaikki neljä näyttelijää ovat kyllä tuttuun tapaan loistavia rooleissaan, ja väliaplodeilla yleisökin osoitti arvostustaan. Välillä nousi kiukku kun joku oli superärsyttävä hahmo ja välillä nousi suuri sääli ja sympatia.


Näiden kahden pariskunnan lisäksi näytelmässä on myös yksinhuoltajuuden valinnut nainen (Elisa Piispanen). Nainen joka halusi lapsen vaikkei ollut miestä. Hänen kohtalonsa kosketti mua ehkä kaikista eniten. Juu, lapsi on ihana asia, mutta kun ei ole tukiverkkoa ja on yksin... Kotityöt kaatuvat päälle ja lapsikin vaan itkee öisin. Naisen psyyken mureneminen on riipaisevaa katsottavaa. Nainen koittaa kompensoida sitä kun oma äiti ei ollut kovin kaksinen. Ja koska hän itse halusi lapsen, niin se pitää myös jaksaa hoitaa itse. Apua ei huolita, ja päinvastoin, nainen eristäytyy kaikista. Piispanen tekee upean ja vereslihaisen suorituksen, ehkä yhden parhaimmista rooleistaan.

Pakko mainita vielä Kirsimarja Järvinen, joka sairaalan siivoojana tekee myös valtavan hienon roolityön. Hänenkin kohtalonsa nostaa kyyneleet silmiin, ja miten iholle tulevaa näyttelemistä. Joskus voi mennä niinkin, että elämä menee paskan miehen kanssa hukkaan ja sitten olikin jo myöhäistä lapsen saamiselle.


Elämät voivat mennä niin erilailla myttyyn. Toinen antaisi mitä tahansa lapsiperhearjesta, ja toiselle se on vain taakka joka häiritsee muuta elämää. Elämä pyörii lapsen tai sen puuttumisen ympärillä ja muuta ei ole. Joku kohtuus kaikessa tuntuisi katsojasta ehkä hyvältä kompromissiltä. Ei tämä näytelmä pelkkää itkua ja hammastenkiristystä ole, vaan näytelmässä on myös paljon huumoria. Välillä ihan sellaista oikeasti hillitöntä, ja välillä taas lempeää ja seesteistä. Hillitön synnytyskohtaus erilaisine lisävarusteineen on aivan hysteerisen hauska. Kyllä insinööri osaa ja keksii.

Lisäksi näimme lavalla Elina Rintalan erilaisissa hoitavien henkilöiden rooleissa sekä lopussa pikaisesti lavalla piipahtanut Sanele Salo (vai David Issa?).

Katossa hiljalleen heiluvat kolme isoa pehmolelumobilea pitää ajatukset kokoajan lapsissa, tavalla tai toisella. Marjatta Kuivaston korokkeella oleva lavastus toimii kyllä hyvin, mukavine sohvineen ja välillä sairaalamiljöineen.


Äitiysteemaa käsitellään monesta eri näkökulmasta, ja mielestäni Lyytikäinen on tehnyt upean työn. Ensinnäkin näin hienon tekstin kirjoittamisessa, ja sitten vielä kun on ohjannut siitä näin hyvän esityksen. Kaikki yksityiskohdatkin toimivat. Ja ajatelkaa etten meinannut tulla tätä ensin katsomaan lainkaan! Varaukseton suositus kaikille, olit sitten lapsen vanhempi tai et, lapsista pitävä tai niitä hieman karsastava (kuten minä - ja jotenkin mä niin samaistuin siihen, kun samalle lennolle osui äänekkäitä lapsia -kohtaukseen).

Sylityksin on sellainen pieni ja lämminhenkinen ja tunteisiin menevä näytelmä. Ei ihme että se on palkittu lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n Simpukan helmi -palkinnolla 2015.

Esityksiä on jäljellä enää viisi, joten kannattaa kiiruhtaa että ehdit nähdä tämän helmen.


Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 28. joulukuuta 2018

Juurihoito / Tampereen teatteri 28.12.2018

Kirjailija Miika Nousiainen kirjoittaa hauskoja kirjoja, joissa on kuitenkin yhteiskunnallista otetta, mutta silleen viihdyttävästi eikä saarnaten. Ne taipuvat kivasti näyttämöllekin. Kaikki on taidettu sinne siirtää - kuinka moni muu kirjailija voi sanoa samaa teoksistaan? Vadelmavenepakolainen ja Metsäjätti toimivat, ja ei Juurihoito jää yhtään huonommaksi. Näin sen muutama vuosi sitten Kansallisteatterissa ja tykkäsin kyllä kovasti.


Mutta millainen sitten on Tampereen teatterin versio? Hyvin erilainen, vaikka toki se lähtöteksti on sama. Dramatisointi ja ohjaus on Mikko Kanniaisen käsialaa. Tämä esitys jätti hetkittäin hieman hämmentyneen olon, koska neljättä seinää rikottiin jo heti alusta alkaen. Näyttelijä Antti Tiensuu tulee lavalle ihan omana itsenään, höpisee aikansa ja vasta sitten alkaa päähenkilö Pekaksi. Yleisölle kommentoidaan "omana itsenään" muutenkin pitkin matkaa ja lopuksi kaikki heittävät roolinsa pois ja palaavat vielä kertaamaan mitä kenellekin tapahtui.

Tämmöinen lähestymistapa on yleistynyt paljon suomalaisessa teatterissa tänä syksynä, enkä ole lainkaan varma pidänkö siitä. Toki minä tiedän mennessäni katsomaan esitystä, että se on näytelmä, mutta en välttämättä halua tulla muistutetuksi siitä pitkin iltaa. Haluan elää ja hengittää sitä näytelmää ja sen tunnelmaa, enkä tulla jatkuvasti muistutetuksi että tuossa nuo näyttelijät nyt puhuvat arkiminässään ja nyt ne taas sukeltavat rooliinsa takaisin. Tämä oli siis pieni ongelma, henkilökohtainen toki, eikä varmaan suurinta osaa katsojia häiritsevä.


Tiensuu esittää siis Pekkaa, mainostoimistoheppua jolla ei tunnu olevan oikein otetta elämäänsä. Pienet takautumat lapsuuteen kertovat meille että isä hylkäsi perheensä pojan ollessa kolmevuotias. Hammaslääkärikäynnillään Pekka törmää veljeensä Eskoon (Esa Latva-Äijö) jonka olemassa olosta ei ollut aiemmin tietoakaan. Yhdessä miehet alkavat etsiä kadonnutta isäänsä. Tämä matka vie heitä pitkin maailmaa, ja aina löytyy uusia sisaruksia ja sukulaisia. Juurien löytämisen lomassa kumpikin oppii itsestään myös uutta. Siinä missä Pekka on rento ja vähän huithapeli, niin Esko on kaavoihinsa kangistunut ja aikamoinen tosikko. Mutta niin vaan hänkin löytää Thaimaasta elämäänsä muutakin sisältöä kuin hammaslääketieteen ihanuuden. Hienoa katsottavaa kummaltakin näyttelijältä, varsinkin Latva-Äijö on oivallinen jäyhänä hammaslääkärinä. Mari Turunen on aivan hurmaava monikulttuurisiin liittoihin sotkeutuneena räväkkänä lähiömutsina! Ja rakastan Ritva Jalosen toinen toistaan äijämäisempiä pikkurooleja. Varsinkin tämän Arvo Kirnu on varsinainen aussijäärä. Mari Posti ja Veera Tapanainen täydentävät isoa hahmokavalkadia.


Tempo on paikoitellen aika nopeaa ja antaa siten hieman hätäisen vaikutelman. Ei meillä kai ole mihinkään kiire; 2,5 tuntia kuitenkin aikaa. Mikko Saastamoisen lavastus on pelkistettyä ja aika tylyäkin, ja hyödyntää myös Elina Warstan suunnittelemaa kirjan graafista ilmettä.

Komediahan tämä Juurihoito on, mutta monenlaisia teemoja juurettomuudesta, isäsuhteesta, suvun tabuista, siirtolaisuudesta ja maahanmuutosta ehditään myös käsitellä. Tampereen teatteri tekee taas kerran hyvää perusteatteria! Esityksiä toukokuun puoliväliin asti.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 27. joulukuuta 2018

Rakastaja / Teatteri Jurkka 27.12.2018

Mulla on nyt menossa pienimuotoinen Harold Pinter -festivaali. Pinter kirjoitti ison tukun lyhyitä näytelmiä ja niitä ehkä hieman harvemmin esitetään, koska pituus. Lontoossa käynnistyi syyskuun alussa Pinter at the Pinter -kausi, missä nämä kaikki Pinterin pienoisnäytelmät esitetään herran nimikkoteatterissa. Ohjaajina on tukku huippunimiä, eikä näyttelijävalinnoissakaan vikaa ole. Onnistin syyskuussa katsastamaan ensimmäisen erän (Pinter1), jossa oli viisi mininäytelmää. Tammikuussa mulla on vuorossa Pinter5 (2 näytelmää) ja Pinter6 (3 näytelmää), ja sitten huhtikuussa pieni bonus eli Betrayal (mihin on liput kahteenkin esitykseen).

Enkä oikein edes tiedä mitä pitäisin Pinterin teksteistä. Ainakin nuo Pinter1:sen viisi näytelmää olivat NIIN outoja ja hämäriä että oksat pois. Pidemmistä näytelmistä olen nähnyt Lontoossa ainakin nämä: The Caretaker, Birthday Party, Hothouse, No Man's Land, Old Times.. Osa hyviä, osa outoja, osa jotain siltä väliltä. Suhteeni Pinteriin on siis ristiriitainen.


Mutta tämä Teatteri Jurkan hitti Rakastaja on hyvin kiinnostava. Pinter punoo kiinnostavan tarinan ja hämää katsojaa (tai ainakin yritystä on) loppumetreille asti. Rakastaja on varsin passeli esitys piskuiseen huoneteatteriin kuten Jurkka. Essi Rossin ohjaama esitys kestää tunnin ja lavalla nähdään vain kaksi näyttelijää. Sarah (Milla Kangas) ja Richard (Lauri Tilkanen) ovat jo tovin keskenään naimisissa ollut pari. Muutaman kerran viikossa naisen luona vierailee hänen rakastajansa John. Täysin aviomiehen suostumuksella. Pariskunta keskustelee kummastakin suhteesta hyvin arkisesti, rupattelevaan sävyyn. Mustasukkaisuutta ei vaikuttaisi olevan, puoleen eikä toiseen. Mieskin käy maksullisen naisen luona.

Katsojalle annetaan hienovaraisen pieniä vihjeitä pitkin näytelmää. Vihjeitä siitä että asiat eivät ole aina siltä miltä näyttävät. The Temptationsin soulbiisi Just My Imagination, miehen linssittömät silmälasit...


Jossain vaiheessa parin roolileikki saa uusia sävyjä ja rakastajan rooli vuotaa arkeen, vai käykö siinä päinvastoin. Esitys on hyvin intiimi, myös tilan pienuuden takia. Tilkanen ja Kangas ovat niin toistensa kuin katsojankin iholla. Katseet ovat intensiivisiä, kujeileva leikkimielisyys tarttuvaa. Näytteleminen on pakotonta ja verkkaisen hurmaavaa. Välillä juodaan teetä ruusukupeista ja välillä kieritään sängyllä. Valtasuhteet ja muutoksenhalu pyörittävät tätä paria, ja ajavat erilaisiin kokeiluihin. Mustasukkaisuus alkaa kuitenkin nostella päätään, ja myös halu tietää enemmän millainen se rakastaja onkaan... Molemmat näyttelijät vaihtavat arkiminästä rakastajarooliin lennossa, ja persoonat ovat kovin erilaisia. Siinä missä Sarah on arkisin miehensä kanssa viileä ja hillitty, niin rakastaja kaivaa hänestä esiin viettelevän villikissan.

Cameoroolissa maitomiehenä lavalla vilahtaa pikaisesti myös Taisto Oksanen - tämän roolin esittäjä vaihtuu kuulemma joka näytöksessä.

Aino Kosken minimalistisen lavasuunnittelun keskipisteenä on iso sänky. Juuri muuta lavalle ei mahdukaan. No, pari viherkasvia ja katossa oleva valaisin/tuuletin. Pidän kovasti Kosken pukusuunnittelustakin. Pariskunnan vaatteet ovat aavistuksen vanhahtavat. En tiedä miksi sellainen tulee mieleen, varmaan pukujen leikkaus ja miehen hieman dandymäinen asu liiveineen ja ruutukuoseineen. Pauli Riikosen äänet ja Saku Kaukiaisen valot täydentävät kompaktin lavan.


On kiinnostavaa kuulla ennen esitystä, että sama porukka teki tämän 10 vuotta sitten Teatterikorkeakoulussa. Sittemmin parisuhteita ja lapsia ja arkea on ehtinyt tulla kaikille, ja sitä myöten perspektiivi muuttunut myös vakiintunutta parisuhdetta koskien. Vanha esitys on läsnä mustavalkoisissa videopätkissä mitä pääsemme muutaman kerran vilaukselta katsomaan. Olisikin mahtavaa jos monesta muustakin esityksestä saisi päivitysversiot samalla tekijäjoukolla myöhemmin!

Jos vain onnistut saamaan lipun niin kyllä tämä Rakastaja kannattaa käydä katsastamassa. Vaikka loppuunmyytyjä taitavat nuo olla. Meidänkin näytöksessä oli useita ihmisiä odottamassa peruutuspaikkoja, ja kuusi onnellista pääsikin mukaan. Ei kannata menettää siis toivoaan, vaan mennä Jurkkaan jonottamaan esitysiltana.


Kuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 21. joulukuuta 2018

Paluu heteroiden planeetalle / Teatteri Kantanäky & Tehdas Teatteri 21.12.2018

Pari vuotta sitten Teatteri Kantanäky valloitti kertalaakista sydämeni huikean hauskalla kabareella Homot on perheestä. Silloin aiheena olivat monenlaiset perhekuviot. Nyt oltiin siirrytty ravintolamiljööstä Tehdas Teatterille, tuohon ihanan viihtyisään kulttuurin monitoimitilaan Manillan tehtaalle. Ja perheistä ollaan siirrytty avaruusolentojen vierailuun... Paluu heteroiden planeetalle!


Mistä on sateenkaareva kabaree-esitys tehty? Värikkyydestä, monipuolisen lahjakkaista esiintyjistä, kantaaottavista ja ah-niin-viihdyttävistä musiikkinumeroista, hurtista huumorista ja viihdyttävistä sketseistä. Kaikkea tätä ja paljon muuta tarjoilivat nämä värikkäät avaruusolennot avaruusasema Gaylacticassa, joka laskeutuu heteroiden valtaapitävälle planeetallemme. Ja sitten pistetään hulinaksi. Maapallolla asuu myös nuori lesbotyttö (Reetta Moilanen), joka koittaa esityksen ajan epätoivoisesti tulla vanhemmille ulos kaapista. Seuraamme hänen matkaansa maalta kaupunkiin, ja uusiin ihmisiin tutustumista, ja lopulta vanhemmatkin hyväksyvät asian.  

Tapion Väntsin ohjaama esitys on täynnä itseironisia LGBT-teemaisia sketsejä, joissa nauretaan ennakkoasenteille ja vähän kaikelle muullekin. Suurin osa jutuista saa katsojien mahat kramppiin nauramisesta, mutta muutama liippaa niin likeltä (jälkiabortti transpolille tulevalle asiakkaalle) ettei ketään edes hymyilytä. Sen sijaan itä-länsi lesbo-ottelu hykerryttää. On katkeran kaason puhe morsiamelle, on sukellusreissua Eilatiin, on ritariromantiikkaa ja Brokeback Mountain -henkistä menoa.


Näemme myös kavalkadin monenlaisia naisten (toiminta)sankareita agentti Scullystä Xenaan, Kissanaiseen ja Eva Dahlgreniin. Pirkko Saisio ja Tuutikki nostaa enemmän kuin hymyn huulille - miten pienistä jutuista voi ihmisen tunnistaa. Yleisö ulvoo naurusta.

Esiintyjäseitsikko (Johanna Jernberg, Marko Carlson, Kiisu Tuomi, Ruska Koski, Timo Väntsi, Tristan Selin ja Reetta Moilanen) on huikean taitava. Kaikilta sujuu niin laulu kuin tanssikin; jos kohta toiset pääsevät loistamaan enemmän itselleen luontaisemmilla osa-alueilla. Yleisö oli tosi innostunut ja kannustava. Ehkä perjantai-ilta ja se että juomat saa ottaa mukaan katsomoon vaikutti hieman myös. Mutta selkeästi tämä porukka sai katsojat syömään kädestään. Ja syystä.


Oli kyllä aivan mahtava kabareeilta; iso kiitos myös Janille seurasta ja siidereistä! Tämmöistä olisi kiva saada joka vuosi eikä pelkästään joka toinen. Loppiaisviikonlopulla vielä 3 näytöstä - menkää joutuin! Ja jos/kun Teatteri Kantanäky palaa estradeille 2020 niin erittäin vahva suositus.


Esiintymiskuvien copyright Tapio Väntsi
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 20. joulukuuta 2018

Ihana Neiti N. eli Vartiovuoren arvoitus / Turun kaupunginteatteri 20.12.2018

Vihdoin ja viimein onnistuin näkemään tämän! Eli pääsin paikalle ja esitystä ei peruttu - jippii!

Elokuvamainen kerrontatapa tuo kivan lisän teatteriinkin, ja Turun kaupunginteatterin Ihana Neiti N. oli oiva malliesimerkki tästä. Lava oli aika pelkistetty; mustia irtosermejä siirtelemällä luotiin tiloja ja sermeihin heijastettiin niin tähtiä kuin lumisadettakin. Sanna Malkavaaran projisoinnit olivat lavastuksessa (a'la Jani Uljas) muutenkin tärkeitä. Kolmiotematiikkaa hyödynnettiin niin lattiassa, tauluissa kuin taustallakin. Jotenkin yksinkertaisen toimivaa, jos kohta aika tummaa.

Mutta tarina! Tositapahtumiin perustuva kertomus oli varmasti todella kutkuttava 1920-luvun lopulla, kun lehtien otsikot käsittelivät draamaa ja sitä seurannutta tappajan ajojahtia numero toisensa jälkeen. Ensimmäistä kertaa myös ballistiikkaa hyödynnettiin suomalaisessa rikostutkinnassa. Voiko olla enää kiinnostavampaa aihetta näytelmälle?


Juha Siltasen kirjoittama ja ohjaama näytelmä on hyvin persoonallinen. Neiti Niininen oli opiskelijana yliopistolla, ja ihastui siellä filosofianluentoa pitävään kirjastonjohtaja Törnuddiin. Pitkän väsytystaistelun jälkeen juro ja piintynyt poikamies taipui ja romanssi alkoi. Valitettavasti ikävät juorut Neidin miessuhteista haittasivat elämää ja niinpä eräänä kauniina (oikeastaan lumisateisena) päivänä Neiti ampuu juorujen levittäjän eli entisen työnantajansa, liikemies Engrosin. Siitä alkava murhatutkinta johtaa lopulta pidätykseen.

Traaginen tarina, mutta jotenkin tämä tarinankerronta ei alleviivaa sitä ankeutta, vaan matkaa sinne. Miksi neiti päätyi tähän ratkaisuun, mikä oli miesystävän rooli, miksi naapurit ja ystävät suojelivat neitiä valehtelemalla? Ylipäätään se 1920-luvun loppu, ajanmukaisine viihdemuotoineen ja treffailukulttuureineen on isossa osassa. Ja kummasti vuoden 2018 ehkä tärkein teeema eli metoo ja seksuaalinen häirintä on saatu mukaan, eli ajankohtaisia asioita satakunta vuottakin sitten. Vaikka Siltanen tämän käsiohjelmassa kiistääkin.


Esitys on jotenkin viipyilevä ja hidas, kuin Törnudd konsanaan. Ehkä näytelmän hillittömin ja hauskin kohtaus oli Rakkauden myrsky -elokuvan esittäminen. Täydellinen mykkäelokuva tekstiplansseineen ja sopivine musiikkeineen. Ihan parasta! Ja teatteriesityskin vei mukanaan.

Rakastin Tuomas Lampisen puvustusta! Ihania asuja, ihania yksityiskohtia. Näissä silmä lepää. Toisaalta, voiko tämän ajanjakson puvustaa pieleen? Tai voi varmaan, kaiken voinee puvustaa pieleen, vaan ei Lampinen. Mitkä ihanat tweedpuvut Törnuddilla! Ja kaulukset naistenvaatteissa.

Näyttelijät urakoivat ison määrän rooleja - huh huh, välillä varsin hengästyttävällä tahdilla. Mervi Takatalo tekee ison nimiroolin vakuuttavan varmasti, ja Tobias Zilliacus on erinomainen hieman jäyhänä Törnuddina. Zilliacus on hyvin erilainen näyttelijä kuin alunperin rooliin kiinnitetty Markus Riuttu, mutta erittäin hyvä. Kimmo Rasilan vastenmielinen liikemies Engros kohtelee yhtä huonosti kaikkia tielleen osuvia ihmisiä, vaimosta alkaen. Ja sitten on taas Rasilan esittämä aivan bimbo juristi Friedmann (joka saa nauramaan pelkällä olemuksellaan). Kaksikko Minna Hämäläinen ja Kirsi Tarvainen ovat parhaimmillaan uteliaina naapureina. Sitten on fiksu poliisi (Jonas Saari) ja tyhmempi poliisi (Mika Kujala). Ulla Koivuranta täydentää vielä ensemblen.


Jos nyt jotain moittimista pitää olla niin äänen kuuluvuus olisi sellainen. En tiedä onko vika äänentoistossa vai missä, mutta meidän kahden hengen seurueemme ei väliajalla kuultujen kommenttien perusteella ollut ainoa ketkä ei meinanneet saada sanoista selvää! Ja kun toiset hahmot puhuivat myös hyvin vahvaa Turun murretta, niin sanojen arvuuttelu oli vielä vaikeampaa. Turun murteen lisäksi puhetapa oli vanhahtavaa (niinkuin asiaan kuuluu) ja vanhoja sanoja vilahteli myös mukana. Siitä kyllä tykkäsin. Tämä oli epookkinäytelmää monessa mielessä, ja ajan hengen mukainen kieli kuuluu siten toki asiaan. Mutta olisi kiva saada siitä selvää.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Esitytalous 3 - Radio / Espoon kaupunginteatteri 19.12.2018

Jaahas, näytelmä jonka aiheena on radio. Olen radiolähetysten aktiivikuluttaja. Koska tulee autoiltua paljon, töissä ja vapaa-ajalla, niin radio on aina auki. Siinä missä ennen ohjelma oli rokkipainotteisia ja kaupallisia kanavia, niin nykyään varmimmin sujahtaa auki Ylen Ykkönen sekä Classic Radio. Mutta muistan erinomaisen hyvin vappuaaton 1985, kun Radio City aloitti lähetykset. Sitä tuli sittemminkin kuunneltua ahkerasti. Ja vanhana espoolaisena Juha Jokelan uutuusnäytelmä Tapiolaan sijoittuvan fiktiivisen radiokanavan Radio Stagen toiminnasta on ihan kuin minulle luotu. Vai oliko?


Esitystalous 3 - Radio on itsenäinen viimeinen osa Esitystalous-trilogiaan. Ensimmäinen jäi aikoinaan näkemättä, mutta toisen (Esitystalous 2 - tehtävä Espoossa) sentään onnistuin näkemään. Nyt mentiin aikalailla samalla tekijäporukalla kuin viisi vuotta sitten. Hyvä niin, koska porukka on niin loisto.

Juha Jokela kirjoittaa hyvin, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Soljuvaa ja sujuvaa dialogia ja jokaisen radiopersoonan suuhun sopivaa. Oli se sitten nuori hipsteri-dj Mysli (Ylermi Rajamaa) tai vanhan polven jazzdiggari Eero (Raimo Grönberg). Radioasemalle on saatu koottua ryhmä erilaisia individualisteja, joita perustaja Jami (Martti Suosalo) luotsaa itseoikeutettuna pomona. Vaan mitä tapahtuu kun kanavaa halutaan uudistaa? Enää ei ole tilaa hitaalle journalismille, jota Tintti (Henna Hakkarainen) edustaa, vaan tilalle halutaan höpöhöpöjuttuja ja älyvapaata kouhotusta a'la aamujuontaja Karoliina (Ria Kataja). Sellaista oman napanöyhdän kaivelua ja tajunnanvirtaa. Tätäkö kansa haluaa kuunnella? Niin ainakin sanoo mediayhtiö, jota edustaa tiukka Marika (Vera Kiiskinen). Soittolistat ja tuotesijoittelu, segmentit ja spotit. Lisää jännitteitä luo äijäradioajatuksensa kanssa myyntipäällikkö Ari (Tommi Taurula).


Koko näyttelijäkaarti tekee tasaisen varmaa työtä. Nautinnollista katsoa hyvää ensembleä, joista jokaisella on oma tärkeä roolinsa ja sekä ohjaaja että näytelmäkirjailija antavat kullekin tilansa. Katsoja saa sympatiseerata jokaista vuorollaan; nämä ovat niin inhimillisiä ihmisiä, hyvässä ja pahassa. Jos sulkisi silmänsä ja keskittyisi vaan kuuntelemiseen, niin tosi taitavasti tekstiin ja esitysrytmiin on tavoitettu se valitettavan usein tyhjänpäiväinen hölötys mitä kaupallisilta radiokanavilla tänä päivänä joutuu kuulemaan.

Jokelalla on tässä hyvä tilaisuus kommentoida taas kerran yhteiskunnallisia asioita ja muutoksia, ja sen mahdollisuuden hän käyttää erinomaisesti. Seksuaalinen häirintä ja metoo-liike ylipäätään, kaupallisuus ja asiakkaiden/kuulijoiden haaliminen hinnalla millä hyvänsä. Vallankäyttö. Ja se kenen ääni kuuluu, kuka saa sanoa asiansa, ääneen ja julkisesti. Näytelmässä Karoliina haluaa valtaa, mutta ei vastuuta. Ja tästä Jami päättelee että hänelle jää vastuu ilman valtaa. Niinhän se näyttäisi käyvän. Mutta voiko sellaista ollakaan? Kai valta tuo aina mukanaan myös vastuun, ja toisin päin. Tai niiden kai kuuluisi mennä käsi kädessä. Se taitaa olla asia mitä tämän päivän mediatyrkyt ja julkisuuteen haluavat tuppaavat kaiketi unohtamaan. Valtaahan saa radiomaailmassa olemalla äänessä, olemalla se tähtijuontaja.



Kokonaisuutena näytelmä on sellainen mikä kyllä herätti ajatuksia paljon, ja jonka oivallisuuden ymmärsin vasta päiviä myöhemmin. Ihmisten väliset monimutkaiset suhteet ja sellainen vuorovaikutus... Jami ei halua muutoksia kanavalleen, mutta ilmeisesti moni muu haluaa. Miksei kaikki voisi jatkua kuten ennenkin?

Välillä kokonaisuus on hieman sekava ja hyppelehtivä, ja tämmöistä pirstoutuneisuutta kuvastaa myös alati liikkuva ja muuntuva Teppo Järvisen lavastus. Pienet lautat ajelehtivat pitkin lavaa. Hyvin siis sopii monimuotoiselle radiokanavallekin. Sekä valot (Heikki Örn) että videot (Timo Teräväinen) ovat erilaista ja innovatiivista, ja sellaista mihin hetken kestää tottua. Varsinkin ne kellon sisälmykset ja siihen katoaminen oli toteutettu upeasti. Silti hetkittäin näytelmää oli vaikea katsoa, koska kaikki liikkui ja heilui ja oli muutoksessa. Pakko antaa iso kiitos Tommi Koskiselle äänisuunnittelusta, koska se on nappiinsa mietitty. Koko tämä radiolähetyksen tekeminen esityksessä on kiehtovaa katsottavaa - Radio Stage, ja sinä olet teatterissa!



Neljättä seinää katsojan ja teatterin välillä rikotaan toistuvasti; esiintyjät kommentoivat suoran katsojille asioita. Tämä tuntuu olevan jotenkin trendinä nyt syksyn esityksissä. En tiedä oikein pidänkö siitä, mutta näin se vaan näyttää menevän.

Esitystalous 3 - Radio yhdistää oivaltavasti faktaa ja fiktiota. Oikeiden firmojen (kuten Kino Tapiola) mainokset, kelloseppäkouluasiat, ja muut Espoon ajankohtaiset asiat sekoittuvat iloisesti hyvin todentuntuiseksi kokonaisuudeksi. Välillä tämä on hysteerisen hauska, ja sitten taas vakavammat teemat palaavat. Kuten Jokelan näytelmissä yleensä muutenkin.


Oli tosi tylsää nähdä katsomo puolityhjänä. Aina tulee itselle vähän paha fiilis, että eikö muut tykkää, miksei täällä ole enempää ihmisiä. Eivätkö he tiedä mitä he menettävät? OvatkoTapiolan jatkuvat rakennustyömaat ja teatterin hankala sijainti liikaa katsojille? Eikö kukaan löydä Espoon teatteriin? Okei, joulunalusviikko, kai normaaleilla ihmisillä on muutakin tekemistä kuin istua teatterissa. Vai onko tämä liian älykästä teatteria?

Kieltämättä olo oli hämmentynyt heti esityksen jälkeen, ja moni katsoja tuntui olevan samassa mielentilassa. Näytelmän nerokkuus avautui hitaasti ja hieman jälkijunassa. Menkää nyt ihmiset ihmeessä katsomaan niin kauan kun tämä vielä pyörii. Ei helpointa katsottavaa mutta hyvin antoisaa. Ja parasta mennä sellaisessa seurassa että saa ruotia teemoja sitten väliajalla ja jälkikäteen.


Kuvien copyright Stefan Bremer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 18. joulukuuta 2018

Taru sormusten herrasta / Turun kaupunginteatteri 18.12.2018

Kyllä tämä alusta asti kuului suunnitelmiini, että vielä kolmas kerta turkulaisten Taru sormusten herrasta -spektaakkelia pitää nähdä. Sitten kun se on pyörinyt pitkään, muhinut ja kypsynyt. Syksyllä tapahtui miehityksessäkin hieman muutoksia, niin se oli myös hyvä tekosyy uusintakierrokselle. Sattui sitten tämä viimeinen katselukerta venymään joulukuulle asti, toiseksi viimeiseen esitykseen.

Ja olenpas kyllä iloinen että sain nähdä tämän vielä kerran! Vaikka ne omat puutteensa (esim. muutamien hahmojen roolituksessa) oli edelleenkin, niin kokonaisuutena toimii kyllä hyvin. Visuaalisesti hienoa teatteria, juuri sellaista mitä varten tämäkin teatteri kannatti remontoida. Upeat puvut, lavastukset, valot ja äänisuunnittelu tarjoaa huikeat puitteet hienolle seikkailulle.

Pitkä esitys on jaettu kolmeen osaan kahdella väliajalla, ja alkamisajatkin ovat olleet normaalista poikkeavia. Nyt joulukuisena tiistaina esitys alkoi klo 18 - ja valitettavan moni porukka ilmaantui katsomoon vasta ensimmäisen tauon jälkeen. Eikä enää mahdollisuutta uusintakatseluun, höh.


Ilahdutti nähdä Oula Kitti Legolaksena, jotenkin sopi erinomaisen hyvin tähän, liikunnallisena ja ylhäisenä. Hänen Tom Bombadilinsa oli maanläheinen. Ella Lahdenmäki oli sekä Kultamarja että Arwen, ja ihan jees molemmissa. Mutta edelleenkään ei oikein Aragornin (Markus Järvenpää) ja Arwenin päälleliimatussa suhteessa ole minkäänlaista kipinää eikä kemiaa! Tällä kertaa Kimmo Rasila tulkitsi jäyhää Elrondia. Mutta kyllä se oli taas ihan loistava Klonkku (Miska Kaukonen) joka varastaa koko esityksen! Kaksi ekaa näytöstä hänestä näkyy vaan vilauksia, mutta kolmas näytös on sitten Klonkkushow! Jo pelkästään tämän Klonkun takia esitys kannatti nähdä vielä kerran.

Nyt jostain syystä Merrin ja Pippinin bimbous ja ainakinen nälkä, ja Frodon jahkailu sormuksen kanssa sekä Samin muka-hauskat repliikit hieman ärsyttivät. Joukkokohtaukset jäivät vähän tyngiksi kun porukkaa ei vaan ollut lavalla tarpeeksi. Boromirin kuolinkohtaus ylösalas mahan päällä pomppivan kilven kanssa huvitti edelleen ja Gandalf oli aika kökkö. Mutta Puuparta on ihana!! Ja Mustat Ratsastajat ovat hyytävän upeita.


Ymmärrän että pitää tiivistää ja jättää paljon pois, ja hyvinhän tämä on dramatisoitukin, mutta silti monen hahmon ohuus (vaikkapa Eowyn) tai merkittävän kohtauksen kokonaan puuttuminen välillä häiritsee. Mutta muutoin istuisimme teatterissa 2 päivää.

Harmi sinällään että esitykset olivat nyt tässä. Katsojia olisi kyllä kai riittänyt, omassakin tuttavapiirissä oli paljon ihmsiä jotka eivät kerenneet, ja sitten syksyllä alkoivat jo viikonlopun esitykset olemaan täynnä. Ja kun katsomossa istui paljon lapsiperheitä ja teiniporukoita, eli sellaisia katsojia joita teatterien nimenomaan pitäisi houkutella enemmän katsomoihinsa... Ymmärrän kyllä että näyttämölle on tunkua ja esiintyjillä on muitakin menoja, mutta silti... Olisi keväälle ehkä voinut muutaman lisänäytöksen vielä sulloa?

Kiitos Turun kaupunginteatterille tästä hienosta elämyksestä!


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

lauantai 15. joulukuuta 2018

Gabriel / Kansallisteatteri 15.12.2018

Ja taas Willensaunassa! Ehkä tänne voisi jopa muuttaa asumaan... 

Vaan nyt ei ollakaan enää Bekimin mustavalkeassa asunnossa käärmeiden ja kissojen kanssa (lue Kissani Jugoslavia-juttuni parin päivän takaa) vaan ihan muissa ympyröissä. Nimittäin Mika Waltarin klassikkonäytelmä vuodelta 1945. Alunperin Gabriel, tule takaisin on nyt Vesa Vierikon ohjauksessa muuntunut pelkäksi Gabrieliksi, mutta ei nimi miestä pahenna. Päinvastoin!


Tarina oli pääpiirteissään tuttu vaikka en muista edes nähneeni filmatisointia (vuodelta 1951). Legendaarisen Auervaaran inspiroima tarina huijarimies Gabriel Lindsrömistä (Sampo Sarkola) ja vanhapiikasisaruksista Ulriikasta (Paula Siimes) ja Kristiinasta (Karin Pacius) sekä näiden luona asuva orvosta siskontyttärestä Railista (Minttu Mustakallio) on oikeasti aika traaginen ja surullinenkin. Tarina hyväksikäytöstä ja hyväuskoisuudesta, jossa lipevän charmantti ketku ui vanhojen rouvien liiveihin pahat mielessä. 

Gabriel on tehty niin överiksi ja ylinäytellen etteivät katsojat voi muuta kuin ulvoa naurusta. Kunnon suomifilmi-dramatiikkaa! Tämä on todellinen herkkupala hyvän teatterin ystäville. Hersyvää ja ihanan rentoa näyttelijäntyötä joka iikalta, muta erityisesti parivaljakolta Siimes ja Pacius. Välillä meinaa lähteä ihan lapasesta koko homma, mutta pysyy silti kasassa hyvin. Sarkolan huijariheppu on niin kutkuttava hahmo kanssa, ja se kulmakarvojen kohottelu ja silmien pyörittely on ihan omaa luokkaansa. Sulava ja sliipattu tyyppi maksattaa tuliaiskukatkin naisilla... Mutta rakkaus on sokea, ja niin taas kerran. 

"Suoruus, rehellisyys, luottamus" - se on Gabriel Lindströmin motto. Tirsk. Vanhojen naisten huijaus ja viettely on kyllä raskasta hommaa. Kun Gabriel avautuu ilman viettelijärooliaan Railille, häntä tulee hetkellisesti vähän surkukin. Ei ole helppoa elannon hankinta kellekään. Lopulta Raili on se kenelle käy hyvin, kaikki muut joutuvat ahneutensa tai pilvilinnoja tavoittelevan läheisyydenkaipuunsa huijaamiksi.


Jo alkukuulutuksista lähtien (nykyaikaiset johdottomat telefoonit pyydetään sulkemaan) homma toimii. Nämä vanhat kääkät ovat harmaita ja ankeita, tapojensa orjia. Ulriika on ankara, kukkaronnyörejä tiukasti käsissään pitävä moralisti, joka paheksuu kaikkea mahdollista. Väpäjä-ääninen ja hermoheikko Kristiina taas on mennyt hupsusti ihastumaan kapteeni Lindströmiin, joka on maalaillut kaikenlaisia pilvilinnoja yhteisestä tulevaisuudesta. Kaikki skenaariot tosin edellyttävät rahallista panostusta naiselta, onpas yllättävä... Mutta rahakirstua vartioikin Ulriika, joka saa Lindströmin lemmenkohteen vaihtumaan äkisti. Kun vielä kapinallinen Railikin lähtee mukaan kapteenin piirileikkiin, on kolmio/neliödraama valmis. Ja juupeli kun sitä on hauska seurata!

Gabriel on hulvaton, hersyvä, hilpeä ja hillitön. Taitavaa näyttelijätyötä on ilo seurata ja 2,5 tunnissa ei kerkeä pitkästymään hetkeksikään. Olavi Virta laulaa taustalla, koti on sisustettu rehellisen vaatimattomasti (mutta hyvällä maulla!) ja tunnelma on kohdillaan muutenkin. Anna Sinkkosen puvustus ja lavastus johdattavat meitä hyvin sinne mustavalkoelokuvan tunnelmiin, 1950-luvulle. Täytettyjä lintuja seinillä ja kukkaverhoja lampunvarjostinten päällä. Ja vaatteet jotka ovat hetkittäin niin kamalia että oksat pois. Niinkuin sekin Kristiinan leninki, jonka edessä lepattavat kaulukset näyttävät kuin vanhoilta lituskoilta riippurinnoilta. Surullinen muistuma vanhanpiian lapsettomuudesta, ja kokonaan käyttämättä jääneistä rinnoista.


Ehdottomasti katsomisen arvoinen esitys, mikäli haluat viihdyttyä ihan perinteisesti ja nautiskella loistavista lavaesiintymisistä. Juonenkäänteitä riittää kyllä vielä loppuun asti. Silti olo on hieman kyllä haikea. Vaikka Ulriika sisimmissään tietää tulleensa huijatuksi, niin siihen rakkauteen, toivoon ja mahdollisuuteen haluaa uskoa, vaikka väkisinkin. Surkuhupaisaa, mutta kovin inhimillistä.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 14. joulukuuta 2018

Kissani Jugoslavia / Kansallisteatteri 13.12.2018

Kirjailija Pajtim Statovcin mestariteos Kissani Jugoslavia teki ison vaikutuksen aikanaan (no ei siitä nyt kovin montaa vuotta ole kun sen ahmin). Kun Kansallisteatteri julkaisi tämän syksyn ohjelmistonsa alkuvuonna, en meinannut uskoa silmiäni ja korviani. Miten tämmöinen maagis-realistinen teos kääntyy näyttämölle? Mukana on kuitenkin niin paljon mielikuvituksen lentoa. Toisaalta, Kansallisteatterin Willensaunaan kääntyi upeasti Mestari ja Margaritakin viime syksynä. Jos se toimii lavalla niin miksei sitten Kissani Jugoslavia!

Ja totta tosiaan! Eva Buchwald on onnistunut dramatisoimaan kirjan sujuvaksi ja kiinnostavaksi näytelmäksi. Johanna Freundlich ohjaa taitavasti ja tarkasti näyttelijänelikkoa lavalla. Komeaa katsottavaa, niin kirjan lukeneille kuin muillekin.


Kissani Jugoslavia kertoo Bekimin (Toni Harjajärvi) ja tämän Emine-äidin (Sari Puumalainen) tarinat. Bekim asuu Suomessa, mutta toinen jalka tuntuu olevan menneisydessä ja lapsuuden Kosovossa. Tarinoita kerrotaan vuorotellen, Bekimin nykyajassa ja äidin kertomusta tämän avioliiton alkuajoilta, Kosovossa. Kahden kulttuurin välissä kasvaminen ei ole helppoa ja Bekimillä on vielä epämääräiset miessuhteet aiheuttamassa lisähämmennystä. Kahden käärmeensä (Petri Liski) kanssa elävä mies kaipaa hyväksyntää ja arkista elämää. On muuten hieno kohtaus kun eläinkauppias muuntuukin itse myyntiartikkelikseen! Eräänä päivä baarista mukaan tarttuu Kissa (Ville Tiihonen), joka pistää Bekimin elämän hurlumhei. Vaativa, korskea hedonisti, joka tuntuu vaativan mahdottomia. Aivan kamala tyyppi, mutta jotenkin silti hykerryttävän hauska kaikessa yliampuvuudessaankin. Tiihonen tuo liikekieleen (ne diskomuuvit!) ja ääntelyynsä oivallisia kissamaisia piirteitä. Ja käärme on mahdoton totuudentorvi, joka koittaa pitää Bekimin turvassa ja ruodussakin.

Ja voi että mä sitten tykkään Harjajärven Tonista! Taas kerran sympaattisella tavalla näytelty rooli. Hän tuo hyvin esiin Bekimin miellyttämisenhalun ja myötäilyn. Halun olla rakastettu ja hyväksytty. Ja myös muutoksentarpeen ja sen hyväksikäyttämisen tiedostamisen. Bekim on kirjassakin mahdottoman paljon sympatiaa herättävä ja nyt vielä enemmän. Ehkä hetkittäin jopa sääliä - miksi hän antaa miesten kohdella itseään näin?

     

Katri Rentto on lavastanut kaiken pienelle pyörivälle lavalle Willensaunan pikkiriikkiselle näyttämölle. Toiselle puolella Bekimin modernin mustavalkoinen koti, käärmetauluineen ja alastomine miespatsaineen (käärmeen kera tietenkin) ja toisella puolella Eminen elämää, Kosovossa ja mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan, Suomessa. Mustavalkea käärmeen luurankoteema jatkuu myös lemmikkikäärmeen hupparissa. Eminellä on valkovoittoista, mutta punaisen värin käyttö mausteena kuvastaa vaihtuvia kohtauksia tämän elämässä. Emilia Erikssonin pukusuunnittelussa siirrytään hyvin kosovalaishenkisestä kansallispukuteemasta nyky-Suomen arkisempaan suuntaan. Toki Kissan boheemi bilelook on ihan oma lukunsa. Ja sitten on tietysti aina hienot valot a'la Kalle Ropponen.

Väliajalta palaavat ihmiset kuin kokonaan toiseen näytelmään; sen verran erilainen toteutus siinä on.

Kissoja kissoja, niitä lavalla riittää. Mestari ja Margarita tuli jo mainittua, ja maagisen realismin lisäksi puhuvat, ihmisenoloiset kissat yhdistävät näitä teoksia. Käärmekin on vahva symboli. Esitys on kaikkineen aikamoinen runsaudensarvi, josta riittää näkemistä uusintakierroksellekin. Tämä on samalla rento ja jännitteitä täynnä oleva näytelmä. Esityksen pienet huumoripilkahdukset nousevat sieltä välillä mutta tämä on kaukana komediasta kumminkin. Realismia ennemminkin.

Suhde miehiin on yksi näytelmän teemoista. Eminen hullaantuminen Bajramiin (Petri Liski) kuka osoittautuikin hieman muuksi mitä kuvitteli. Poikakin tuntuu haksahtavan vääriin miehiin. Kumpikin alistuu hyväksikäytetyksi. Onneksi loppu on seesteinen ja onnellinenkin. Silti tämä esitys jäi kaivelemaan, ja vaatii tulla katsotuksi uudelleen. Esityksiä on onneksi lisätty toukokuun puoliväliin, mutta toisaalta paikkoja on aika vähän...


Tykkäsin myös historiallisesta kuvauksesta. Vaikka periaatteessa voisinkin muista Balkanin alueen tapahtumia 1980-1990-luvuilla, en niistä kauheasti tiedä. Sikälikin tämä on eksoottista ja kiinnostavaa. Mielestäni Statovci tuo kiinnostavan ja taatusti omanlaisen äänensä Suomen kulttuuriselle kentälle, nyt myös teatteriin. Hyvä. Ulkopuolisuus ja hyväksyntä, erilaisuus ja menneisyyden painolastit. Suomalaisuuskin. Niihin saa erilaista perspektiiviä kun kertojan ääni on uniikki.

Esityksessä on myös pienimuotoista musisointia lavalla, se jotenkin sitoo käärmettä ja Bekimiä yhteen, sellainen kellopelin kilkutus. Ja käärme soittaa myös sellaista minihaitaria (concertina)! Antti Puumalaisen äänisuunnittelu on muutenkin runsasta ja monipuolista, Balkanin alueen musiikista alkaen. Bonusta myös käsiohjelman kirjallisuusotteista!

Kissani Jugoslavia oli vahva katsomiskokemus, monellakin tapaa. Siitä jäi eheytynyt olo ja kaikesta huolimatta optimistinenkin. Vahva suositus.


Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 13. joulukuuta 2018

Hamlet private / Tanssiteatteri MD, 13.12.2018

Bongasin tässä taannoin loppusyksystä sähköpostistani Tanssiteatteri MD:n pressitiedotteen Oulun Kehä-festivaalilla esitettävästä Hamlet private -teoksesta! Haa, heti innostuin! Mutta Oulussa. Työt ja muut marraskuun kiireet estivät nyt sinne menon, mutta sinnikkäiden järjestelyiden jälkeen minulle järjestyi esitys joulukuulle.

Tämä Hamlet private on kierrellyt pitkin ja poikin Eurooppaa jo monta vuotta, konseptin äidin Martina Martin esittämänä. Marti vastaa myös ohjauksesta. Nyt puikkoihin (vai pitäisikö sanoa kortteihin?) tarttuu yksi MD:n kantavista tanssivoimista eli Samuli Roininen. Monet kerrat olen hänen liikekieltään saanut katsomosta ihailla, mutta miten sitten tämmöinen yhden hengen Shakespeare-esitys taittuu? Toki Roininen & Shakespeare -kombo on tuttu jo MD:n viimevuotisesta huippuhyvästä Loopit-esityksestä.

Mutta arvatkaa kuinka paljon vaivasin päätäni tällä: miten tanssiesitys voidaan toteuttaa yhdelle katsojalle kerrallaan, ja kun esityspaikkana on vielä joku kahvila tai ravintola?? Eivätkö muut asiakkaat häiriinny? Tanssiiko Samuli pöydällä ja lausuu samalla Hamletin säkeitä? Ja esityksen nähtyäni: mitä ihmettä tästä voisi sanoa paljastamatta liikaa itse esityksestä. Ei tarvitse olla Hamletin tai Shakespearenkään tuntija, mutta ehkä show'sta saa hieman lisää irti jos on edes jonkunlainen käsitys näytelmästä. Mutta kyllä sekin tarina tulee kerrattua, pääpiirteissään ainakin.

Samulin pöydän löytää helposti; kellään muulla ei liene pientä pääkalloa pöydässä, vaikka strassikoristeltu pääkallopaita jollain muulla olisikin yllä.


Kyllä tässä tanssillisia elementtejä on, vaikkei ehkä ihan siinä muodossa kun kuvittelin. Esitys muistuttaa hieman myös tarotkorttisessioita tai ennustajalla käyntiä. Opin lisää itsestänikin. Yksi sessio kestää reilut puolisen tuntia, mutta sitten jäimme paljon pidemmäksi aikaa höpisemään muista asioista (kiitos Samuli tästä ylimääräisestä encoresta).

Esityspaikaksi valikoitu Tampereen Runokahvila, mutta se muuttui sitten pääkirjasto Metson kahvilaksi, kun saimme lopulta valittua molemmille sopivan päivän. Kiitos kovasti MD:n teatterisihteeri Hanna Romolle sumplimisesta! En usko että kovin moni kahvilan asiakkaista edes huomasi esitystä, vaikkei me nyt ihan huomaamattomia oltukaan.

Hamlet private on esitys niin meille Shakespeare-faneille, kun sitten myös niille/meille kokeilunhaluisille katsojille, jotka haluavat nähdä jotain erilaista. Esityksen mitä ei katsota normaaleissa teatterirakennuksissa, saatikka muiden katsojien kanssa yhdessä. Jokainen saa taatusti uniikin ja henkilökohtaisen kokemuksen. Kukin esitys muokkautuu katsojan mukaan, ja on tässä hieman interaktiivisuuttakin mukana. Mutta sitä ei tarvitse pelästyä, vaikka normaalisti ei haluakaan silmätikuksi lavalle mukaan. Tunnelma on intiimi ja henkilökohtainen ja sitä uppoutuu siihen yhteiseen esityskuplaan sujuvasti. Muut kahvilan ihmiset katoavat olemasta.

Samuli Roininen on virtuoosimainen tanssija, ja menestynyt koreografikin, mutta hyvin sujuu myös tämänkaltainen esitys. Tässä pitää olla myös hieman psykologin silmää, osata tehdä nopeita pätelmiä ja ratkaisuita katsojan valintoihin nojaten. Ja osata selittää asiat parhain päin, ja tarinan narratiivi säilyttäen. Sattumallakin on sormensa pelissä...

Suosittelen esittäin lämpimästi kaikille uteliaille! Esityksiä Tampereella on keväällä 2019 kymmeniä. Lipunmyynti päättyy aina edellisenä päivänä klo 16. Jos siihen mennessä lippua ei ole myyty, sitä esitystä ei ole. Tsekkaa ajat ja paikat (Metson kahvila, Teerenpeli, Amurin Helmi, Maja/Talo ja teatterin oma Hällä-näyttämö) MD:n kotisivuilta. Ja osta lippusi ennenkuin loppuvat.

Hamlet private on kyllä vähällä muuallekin siirtyvä, joten kannattaa seurailla tiedotuksia tulisiko se omalle paikkakunnallesikin jatkossa. Toiveissa ainakin olisi sitä muuallakin kuin Tampereella esittää.

Ja huomatkaa että Hällässä järjestetään aiheesta ilmainen yleisökeskustelutilaisuus perjantaina 15.3.2019. klo 17.30. Siellä nähdään!



Kuvien copyright Tanssiteatteri MD.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla - kiitos MD ja Samuli!

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Viimeinen pisara / Grus Grus Teatteri & Turun kaupunginteatteri 12.12.2018

Pääsenkö, enkö pääse, vai pääsenkö sittenkin. Tämän Grus Grusin esityksen kanssa meinasi lopulta käydä niin etten ollut pääsemässä katsomaan lainkaan, mutta sitten illalle aikomani teatteri peruuntuikin, ja kun nyt olin jo orientoitunut Turkuun lähtemään niin... Superkiitos Turun kaupunginteatteriin Emmille että vaihto Neiti N:stä tähän onnistui ns. lennossa!

Viimeinen Pisara on sirkusta, mutta miten erilaista sellaista! Tai ehkä sirkus ei ole tarpeeksi lavea termi kattamaan esitystä, sillä siinä yhdistyy tanssi, akrobatia, fyysinen teatteri. Lisäksi kantaa otetaan ilmastonmuutokseen. Harvemmin ehkä nykysirkus ottaa näin selkeästi kantaa vakaviin teemoihin. Yhteistyö ja sen tuoma voima on valttia!

     

Turun Taideakatemian sirkuslinjan 3. vuoden opiskelijat toteuttavat dystooppisen maailman yhdessä ohjaajien Ville Kurjen ja Janna Haaviston kanssa. Vankilamaisessa tilassa on lauma ihmisiä, vai ovatko nämä zombeja, vankeja, potilaita? Poispääsyhalut ovat ainakin melkoiset, ja yhä korkeammalle koitetaan, keinoilla millä hyvänsä. Kalle Terästön ihmeellinen äänimaisema vyöryy päälle rapinoineen ja napsunoineen, kitinöineen ja vinkunoineen. Välillä tämä sakki kipuaa yläilmoihin, kevyesti kuin marakatit. Onko pelastus jo lähellä? Vertikaaliköysi, löysiä vaijereita, patjahyppyjä. Periaatteessa modernin sirkuksen perusjuttuja, mutta jotenkin raikkaasti tehty; niitä käytetään ei niin tutuilla tavoilla. Turun kaupunginteatterin pienin näyttämö eli Sopukka on hyvin intiimi, ja näemmä tosi korkeakin tila. Sopii tälle hyvin.

Huolestuneet ilmeet eivät kuitenkaan katoa seurueen kasvoilta, ja ehkä ihan aiheesta. Jyrähtelyt ja rapiseva rappaus katosta. Hypnoottinen ja rytminen musiikintapainen säestelee tätä kaaosta. Mahtaako koko paikka sortua? Sitä jää miettimään että miksi tämä sakki on kerätty tänne, ovatko he vapaaehtoisesti siellä vai vankeina. Ovatko he viimeiset selviytyjät jostain katastrofista?


Tykkäsin myös siitä ei-konventionaalisesta asiasta että esiintymisasut eivät kimaltaneet eivätkä säihkyneet vaan ihan päinvastoin. Harmaita, värittömiä, lököttäviä - ei mitenkään perinteisiä sirkusasuja. Näistä saamme kiittää myös Janna Haavistoa. Tämä esitys avaa hyvin omiakin päänsisäisiä pinttymiä millaisia juttuja (ja millaisissa asuissa) voi sirkuksessa esittää. Siitäkin tykkäsin ettei ole selkeää muottia minkänäköinen, -muotoinen tai -kokoinen ihminen voi esiintyä sirkuksessa. Olematta määritelty voimamieheksi tai akrobaatiksi tai trapetsitaitelijaksi. Vaan kuka vaan voi olla mitä vaan.

En oikein tiedä mitä odotin, mutta Viimeinen pisara ei ollut ainakaan sitä. Tällä erää esitykset olivat tässä, mutta olenpas iloinen että kaikesta hämmennyksestäni huolimatta sain nähdä tämän. Grus grus tekee aivan omintakeisiaan esityksiä; koskaan ei voi oikein tietää mitä sieltä saa. Ainakin odotukset ylittyvät joka kerta.


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 10. joulukuuta 2018

Blueshift / NouNous2018 festivaali, Cirko 9.12.2018

Koska sunnuntain toinen esitysbuukkaukseni olikin sairastapauksen vuoksi peruttu, hypättiin suoraan pienen tauon jälkeen NouNous festivaalin viimeiseen esitykseen, tällä erää. Salaperäisen tekijäporukan luomus Blueshift esitteli kaksi kömpelöihin astronauttipukuihin sonnustautuntta muukalaista, jotka kohtaavat vieraalla planeetalla. Sanaton ei ollut tämäkään esitys, vaikka mokeltavasta kielestä ei kyllä saanut mitään selvää. Mutta lähinnä kuitenkin mentiin vaan kehonkielellä, koska kypärien alta ei ilmeitäkään näkynyt. Silti taitavat esiintyjät saivat erilaisia tunnetiloja välitettyä kropan liikkeillä ja muilla eleillä.

Jotenkin tämä muistutti minua Tero Saarisen ja Kimmo Pohjosen tanssi/haitariteos Breath:ista. Ehkä se oli tämä kahden erilaisen hahmon kohtaaminen, ja siinä jutussa mieleni harhautui avaruusasioihin myös. Nythän sitä avaruusteemaa ei tarvinnut mielikuvituksen kanssa loihtia. Esitys pohti miten voi tulla jonkunlainen yhteys muukalaiseen, ja miten se yhteys on kovin hauras? Raja-aitojen tekemistä itselle ja toisille - miksi niitä tarvitaan uusissakin paikoissa?

Räjähdyksen (alusko siinä levisi?) jälkeen pitää löytää ja valloittaa uusia paikkoja. Mutta mitä tapahtuu kun kahden eri tyypin intressit kohtaavat? Tai koitetaan vallata samoja paikkoja ja omia samoja resursseja kummallekin. Lavan ja katsomon erottaa kangas, mutta pian sekin este on selvitetty uteliaiden astronauttien toimesta. Katsojat kiinnostavat, ja kun tyypit tajuavat olevansa katseiden kohteina, niin siitä vasta pulina alkaa.


Kaikkea säestää outo teknopimputus joka hypnotisoi ja vaivuttaa transsiin. Äänenmuunninta käytetään puheen vääristämiseen. Esiintyjien anonyymius toimii hyvin tässä, koska nämä astronauttityypitkin ovat toisilleen vieraita.

Tunti oli tälle mielestäni liian pitkä aika. Kaipasin tiivistystä hieman, ja napakampaa otetta. Vai liekö kohdallani jo turnausväsymys, eikä olisi enää jaksanut keskittyä hieman hidastempoiseen ja unenomaiseen esitykseen. Katsojiakin oli selkeästi vähemmän kuin kaikissa muissa näillä festareilla näkemissäni esityksissä. Tai sitten moni oli nähnyt tämän jo kahdessa aiemmassa näytöksessä.


Tähän päättyi NouNous2018 - oivallinen festari joka tavalla. Cirkon tilat ovat tälle onnen omiaan, juomatarjoilut baarissa pelaavat ja popkornia saa koneesta ilmaiseksi (tosin ei esityksissä syötäväksi!). Tämmöinen pitkänmatkan kulkija, joka joutuu tulemaan omalla autolla, saa pysäköityä ilmaiseksi oven eteen. Ihanat talkoolaiset ja muut aktiivit ovat myös omalla osallaan luomassa kivaa fiilistä. Taatusti tulen ensi vuonna uudelleen - ja jos olet yhtä järkevä niin sinäkin tulet.

Kiitos Kallo Collective ja Cirko!


Kuvan copyright ??
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Different Party / NouNous2018 festivaali, Cirko 9.12.2018

Sunnuntaina uusiseelantilaisehuumori jatkui. Toimistomiljöössä ollaan nytkin, mutta siinä missä Moving Stationery perustui sanattomaan viestintään, niin näillä hepuilla olikin sitten sanaleikkiä toisensa perään. Oivallisesti fyysiseen ilmaisuun, slapstickiin ja ties mihin kaikkeen herkulliseen yhdistettynä. Different Party on esityksen vanha nimi, ainakin Trygve Wakenshawin kotisivujen mukaan, ja nykyinen taitaakin olla Mad Office. Kuvastaa kyllä mielestäni paremmin.

Mutta ei nimi miestä pahenna jne. Kysessä on kuitenkin ihan hillitön esitys, jos kohta ehkä aavistuksen venytetty. Kaksi tuntia olisi voinut tiivistää lyhyemmäksikin, niin olisi ollut vieläkin parempi.


Tässä toimistossa myydään nahkasisustuksia ja kaksi onnetonta tunaria myyntiedustajaa Gareth (Trygve Wakenshaw) ja Dennis (Barnie Duncan) ovat varsin koomisia ja lipeviä tyyppejä. Pitkällä on liian pieni puku ja pätkällä vastaavasti taas liian iso. Okei. Alussa mennään pelkällä mimiikalla, ja verbaalivaihde pääsee vauhtiin hieman myöhemmin. Tai ei toki ole mitään "pelkkää" mimiikkaa, sillä koko esityshän perustuu sille. Yksi juttu mistä tykkäsin kamalasti oli eläimellisiä piirteitä saavat esineet. Eikä koiriksi muutu vain salkut, vaan myös niiden kantajat. Koiraihmiselle tuttuja käytöspiirteitä, jotka huvittaa kyllä. Kenelläpä sitä koira ei olisi joskus karannut katsomoon. Ja sitten on lintuja, hevosia, lehmiä! Bravo! Yhdessä kohtaa katsomosta kuuluu pienen tytön heleä ääni "Mikä sen humman nimi on?"- ja kun lavalla ei meinaa pitää pokka, niin kommentointi jatkuu "esittäjääkin vähän naurattaa" :-D

Ihanalla aksentilla tykitettävää tekstiä minkä kääntäminen kaikki vivahteet tavoittaen olisi kinkkistä. Toimistoslangia, sanaleikkejä, kirjaimellisesti otettavia asioita. Kun Gareth lyö päänsä isoon toimistokelloon: "You have to be a bit more conscious of the time"-tyyppisiä heittoja. Tykkään!


Paperit takertuvat käsiin, kädet eivät kohtaa toisiaan kättelyssä, numeroitakaan ei myyntitykki taida, saatikka oikein mitään muutakaan. Välillä vedetään hommaa hidastuksella, välillä mutustetaan keksiä salaa ikkunalaudalla. Kirjoitusalustoilla saa tennispelin ja päästään tässä cowboy-tunnelmiinkin lehmien ilmaantuessa lavalle. Välillä mennään Marc Gassot/Dark Side of the Mime -osastolle ja sinne teurastukseen ja nahkapuvun valmistamiseen, ja myöhemmin sen riisumiseen. Sopiihan se nahkasisustusfirmaan toki.

Pakko mainita vielä oivallinen kahvikuppilaskuri! Mutta läppärissä on toimiston tulevaisuus, ja varsinkin piiiiiiiitkässä johdossa.

Esityshän muutoin lähenteli loistavaa, mutta pituutta oli tosiaan sen verran, että olisi voinut jakaa kahteen napakampaan tunnin mittaiseen. Sitten ei olisi tarvinnut väliaikaakaan. Se rikkoi esityksen turhaan kahtia. Mutta erittäin nautittavaa vitsinvääntöä ja oivalluksia kyllä.


Kuvien copyright Sarah Walker.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Moving Stationery / NouNous2018 festivaali, Cirko 8.12.2018

Yksi tämmöisten pienimuotoisten festarien hyvistä puolista on se, että tämmöisten hämeen hitaampienkin on mahdollisuus nähdä vanhoja esityksiä. Yksi tämmöinen helmi oli Moving Stationery, jota fyysisen teatterin kiwimaestro Thom Monckton on esittänyt vuosikausia (ainakin vuodesta 2012) ja jota on paljolti palkittukin pitkin maailmaa. Hienoa että nyt onnistuin siihen NouNous Festivaalin ainoaan esitykseen tunkemaat itseni!

45 minuuttia täyttä komediatykitystä, tällä kertaa toimistomiljöössä. Hönö toimistomies ajelee hissillä, syö sushia ja juo teetä, ja onnistuu sössimään oikeastaan kaikessa mihinkä ryhtyy. Toimistotarvikkeet käyvät suorastaan taisteluun häntä vastaan. On hillitöntä miten arkiset asiat muuttuvat komeadian lähteiksi, kun niitä oikein silmin katsoo - ja on oikea mies puikoissa. Jo alun hissimatkalla saadaan esimakua siitä mitä on tulossa. Asuvalintakin on sopivasti hissin tapettiin maastoutuva. Pienistä asioista otetaan ilo irti.


Tää on kyllä ihme urpo tyyppi, vähän sellainen nolojen tilanteiden mies, mutta paljon parempi. Mun vieressä istuvat ihmiset nauravat jossain vaiheessa niin kovaa, että se jo hieman herättää esiintyjässäkin kulmakarvojen kohottelua, ja siitä tuleekin osa esitystä. Tottakai siitä seuraa lisää naurua.

Teepussin voi sitoa ilmapalloon kiinni, ja on ääreishankalaa saada A4-kokoista paperia sullottua C5-kuoreen. Katsomosta saa onneksi apua kuoren teippaamiseen... kunhan teippirullat saadaan ensin auki. Monckton on kyllä ihan ilmiömäinen esiintyjä, ja jaksan joka esityksesä ihmetellä mistä lähteestä hän näitä juttuja oikein ammentaa. Kun ihan tavalliset asiat saadaa kääntymään hysteerisen hauskoiksi ja likipitäen katastrofaaliksi.

On meidän suomalaisten onni että Monckton vaikuttaa nyt täälläpäin, ja pääsemme katsomaan esityksiä niin demovaiheissa, valmiina että näin vuosien päästäkin. Kiitos!


Kuvan copyright Kallo Collective.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Receptionists / NouNous2018 festivaali, Cirko 8.12.2018

NouNous-iltani jatkui kotimaisella demolla. Puolitoistavuotta sitten näkemäni Chameleon-esitys on poikinut tämmöisen spin-off esityksen, mikä saa virallisesti ensi-iltansa ensi vuoden alkupuolella. Receptionists pitää sisällään hotellin respan tiskin, ja sen takana väijyvät kaksi asiakaspalvelun helmeä (Kristiina Tammisalo ja Inga Björn). Mikä mahtaa olla valmiin esityksen mitta mutta nyt tämä kesti reilut puolisen tuntia. Juuri sopiva mitta.

Respan henkilöstö joutuu viihdyttämään itseään (ja katsojia) moninaisilla kuvioilla, asiakkaita odotellessa. Ja kun asiakkaat antavat elonmerkkejä itsestään, niin siitäkin saadaan niistettyä paljolti komiikkaa. Välillä mitään ei tunnu tapahtuvan ja siitäkin kyllä tämä kaksikko keksii kaikkea kivaa. Tekopirtetä respanaiset pläräävät papereita loputtomasti, leikkivät kynillä, putsaavat tiskiään ja koittavat pitää asiallisen palveluhymyn kasvoillaan. Vähemmästikin tylsistyy kun ovi ei käy. Kun puhelin lopulta soi niin siihen vastaamisestakin saadaan aikaan suuri kiistely.


Todellakin - customer service is our top priority!

Esitys on nokkela ja hauska, enimmäkseen sanatonta komiikkaa. Välillä mokelletaan kielilläkin. Jotain hyvin hellyyttävää tässä on. Kaikkine kasvoakrobatioineen ja käytännön piloineen varsin viihdyttävä pienimuotoinen teos.

Yleisökin pääsee osallistumaan, ja pahaa-aavistamattomille asiakkaille koittaakin kinkkiset paikat.

Tämän nähtyäni en osaa koskaan enää suhtautua respan työntekijöihin kuten aiemmin. Saatikka jos näen jossain We are full-kyltin. Odotan mielenkiinnolla millainen lopulliseen muotoon hiottu esitys onkaan.


Kuvan copyright Bambú.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Un Poyo Rojo / NouNous2018 festivaali, Cirko 8.12.2018

Voisin oikeastaan heti kättelyssä julistaa Un Poyo Rojon vuoden esitykseksi. Sen verran upeaa menoa tuli nähtyä, että en muista koska olisin ollut yhtä fiiliksissä mistään. Tai joo, monestakin esityksestä (liki kaikista) hihkun ja puhkun ja innostun kovasti, mutta nyt oli kyllä jotain niin kertakaikkisen upeaa että! Tästä en hetkessä toivu.

Helsingissä nähtiin NouNous2018-festareilla esitys kolme kertaa ja sitten vielä Oulussa siihen perään kolmesti. Toivottavasti alunperin argentiinalaisduo Luciano Rosso ja Alfonso Barón nähtäisiin näissä (tai missä tahansa) merkeissä Suomessa pian uudelleen. Valitettavasti minä näin vasta festarin viimeisen esityksen ja vakavasti kyllä harkitsin jollain ilveellä Ouluun menoa sitten katsomaan tätä uudelleen. Realiteetit iskivät vastaan enkä siis nähnyt tätä toiste, harmi.


Mikä tästä tekee sitten niin huikean elämyksen?? Noh. Se oli teknisesti taitavaa, se oli hirvittävän hauskaa, se oli totaalisesti kiinni tässä ajassa (monellakin tavalla). Sitä oli vaan yksinkertaisesti äärimmäisen nautinnollista katsoa. Juoni toimi ja tarina kulki. Jotenkin loistavat tanssikoreografiat yhdistettynä akrobatiaan yksin ja yhdessä, ja hilpeään slapstick-komediaan, toimii. Ja kun tähän päälle vedetään vielä vinkeä musiikki niin avot.

Un Poyo Rojo on tanssia, se on klovneriaa, fyysistä teatteria. Kauhean vaikeaa laittaa mihinkään yhteen lokeroon, eikä onneksi tarvitsekaan.


Miten niin kiinni tässä ajassa? No, joka esityksessä käytetään radiota yhtenä elementtinä. Ei koko tunnin mittaisen esityksen ajan, vaan muutamassa kohtauksessa. Suomalaiset radiokanavat siis toimivat taustana, ja sen päälle miehet improvisoivat ja esiintyvät. Sieltä siis kuuluu mitä sattuu, kun radion kanavavalitsinta kääntelee. Milloin humppaa, milloin jääkiekko-ottelua, milloin mainoksia, milloin klassista. Näin jokainen esitys on ihan uniikki. Salamannopealla reagointikyvyllä varustetut esiintyjät sitten muokkaavat omaa kehonkieltään ja koko esitystään radio-ohjelmien mukaan. Ilmiömäinen kehonhallinta on kyllä lumoavaa katsottavaa.

Varsin hauskaa asiasta vielä tekee kun esiintyjät eivät ymmärrä suomea, eivätkä siten radion laululyriikoita tai muuta höpötystä mitä sieltä kuuluu. Erityisesti eräs mainos jäi kiherryttämään, varsinkin kun se osui keskelle hyvin... eroottista kohtausta: "CRC Sisu - sillä suomalainen voitelee!". Tässä vaiheessa kaikki katsomon suomenkielentaitoiset räjähtivät nauruun. Musiikki ja radio toimi hyvin kommunikointivälineenä, ja radion antennillakin saatiin viisari nousuun tai laskuun.


Niin siis mitä nämä hemmot sitten lavalla puuhaavat? No, kaikki alkaa vaatimattomasta pukuhuoneesta. Jumppaavat verkkarimiehet vetävät punnerruksia lattarimusan tahdissa. Synkronisoituna ja yksin. Jo pelkästään tätä alkulämmittelyä on kiva katsoa, koska kumpikin on tavattoman fyysinen ja taitava. Kamppailulajityyppisiä kuvioita. Mutta sitten toisella hemmolla alkaa olla aika eroottinen sävy lanteiden pyörityksessä - ja siitä lähteekin tanssikuviot liikkeelle. Kaikenlaista tyyli Madonnasta Michael Jacksoniin, rap-tyyppistä liikehdintää, balettiakin. Välillä mennään Monty Python-tyylisiä silly walks-juttuja, odottamattomia kuvioita muutenkin. Käynnissä on selkeästi jonkunsortin tanssibattle. Kun vielä miehistä lähtee monenlaisia mylvähdyksiä, tuhinoita ja muita beatboxaus-kommervenkkejä niin avot. Esitystilan testosteronitasot ovat nousseet jo hälyttävän korkealle.

Mutta ei tämä tähän lopu - vaan nythän se vasta alkaa! Hiet on saatu pintaan ja on aika siirtyä takaisin pukuhuoneen puolelle. Nyt enemmän flirttaileva osapuoli pistää isomman vaihteen päälle, kun toinen ei tunnu mitenkään ymmärtävän "hienovaraisia" vihjauksia kiinnostuksesta. Tupakan sytytys kestää ikuisuuden ja Luciano Rosso todistaa miten voi hallita kasvojen ja erityisesti suun lihaksia noin täydellisesti. Pienimuotoisen savukeakrobatianumeron jälkeen flirttailumoodi vaan kasvaa. Latinomainen machomeininki on kaukana tästä. Tai sitten hyvin likellä.


Ja tottakai sitten vähennetään jo vaatetta, ja esiinnytään pelkissä kalsareissa, välillä vähemmässäkin. Vihjailua, väreilyä ilmassa ja kevättä rinnassa. Tämä kutkuttava kissa ja hiiri -leikki jatkuu ja jatkuu... Sitä tietysti odottaa milloin kärsivällisyys jommalta kummalta loppuu, ja tulee joko turpiin, tai jotain muuta. Jousta senkun jännitetään lisää ja lisää ja katsojat istuvat likipitäen penkkiensä reunoilla.

Vapaapainia ja kehon rajojen etsimistä monellakin tapaa. Nostoja, hyppyjä - ja katsomo huokaisee kollektiivisesti aina kun on jotain todella vaativaa tapahtuu. Eli hyvin usein. Kukkotappeluakin melkein. Toisen suuta voi hyvin käyttää myös kaikupohjana ja nännistä vääntyy "radio" auki taas. Nyt saadaankin äänet aikaan ihan ilman radiota.

Ohjaaja Hermes Gaido on kyllä osunut kultasuoneen tällä esityksellä. Sitä on esitetty vuosikausia ympäri maailmaa, mutta kehitelty alunperin jo 2008. Pari ensimmäistä vuotta Rosson parina oli Nicolás Poggi mutta kun Barón tuli mukaan niin show hioutui nykyiseen muotoonsa. En ihmettele enää kehuja lainkaan.


Tässä ajassa Un Poyo Rojo on kiinni myös konventionaalisten maskuliinisten käsitysten laajentamisessakin. Homoerotiikkaa on esityksessä roppakaupalla, mutta se on leikittelevää ja hilpeää, ei millään tavalla tunkkaista tai likaista. Kun kyseessä on kaksi tummaa ja tulista, stereotyyppisen latinomiehen perikuvaa, niin sitä kutkuttavammalta tämä tuntui. Tämä on tehty pilke silmäkulmassa. Jännää miten paljon erilaisia sävyjä voi tunnin mittaiseen juttuun mahtua. Un Poyo Rojo on samaan aikaan sensuelli, räväkkä, kantaaottava, maskuliininen, flirttaileva, vaativa, tekninen, hauska, vahva, aggressiivinen, herkkä... Esiintyjät sekä kilpailevat toistensa kanssa, että koittavat tehdä vaikutuksen. Katsojiin ja toisiinsa.

Esitys loppuu... odotetusti, tai toivotusti. Ainakin jännite saadaan lopulta laukeamaan, kaikkien helpotukseksi.

Encoreksi saimme vielä hillittömän imitaatioesityksen, missä Luciano Rosso veti naurusta ulvovalle yleisölle oman tulkintansa tästä biisistä. Toimii vaikkei ymmärrä sanaakaan laulun aiheesta.

Pientä maistiaista tästä voi nähdä taiteilijoiden kotisivuilla, ja videoklipeissä siellä.


Ystäväni Jussi Tossavainen kirjoitti esityksestä oivallisesti Hesarissa - kannattaa ehdottomasti lukaista sekin, jos maksumuurin takaa onnistuu. En voi kun kehua ja ylistää ja hehkuttaa tätä esitystä - jos jossain maailmankolkassa on mahdollisuus nähdä, niin menkää!

Iso kiitos Kallo Collective & Cirko että a) järjestitte taas NouNous festivaalin, jo toista kertaa, ja b) toitte Un Poyo Rojon Suomeen. Kummastakin seikasta olen ikuisesti kiitollinen. Jos ja kun NouNous näkee päivänvalon myös vuonna 2019, niin usutan kaikkia hyvän esitystaiteen ystäviä ilmaantumaan paikalle Helsingin Suvilahteen.


Kuvien copyright Alejandro Held, Ishka Michocka, Paola Evelina, Carolina Arandia.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.