torstai 13. syyskuuta 2018

Sunnuntai / Teatteri Telakka & Teatteri Vanha Juko 12.9.2018

Lähtökohtaisesti kaikki Teatteri Vanha Jukon ja Teatteri Telakan esitykset ovat katselun arvoisia, ja enemmänkin. Innostuin tästä yhteistuotannosta heti kun keväällä kuulin. Hienoja tekijöitä ja kaiken kruununa vielä Tuomas Luukkosen musiikki. Eli yksin syksyn must-see jutuista.


Sunnuntai on monelle varmaan mieluinen viikonpäivä. Se oikea lepopäivä, tai oli ainakin ennen. Ei töitä, ei velvollisuuksia. Rentoutumista ennen uutta kiireistä viikkoa arkisine toimineen. Kun katselin tätä Ari Nummisen koreografioimaa teosta, jossa puheosuudet saivat väistyä kehollisen ilmaisun tieltä, palautui mieleeni jotain lapsuuden huolettomista kesälomapäivistä ja sunnuntain kaltaisista rennoista yhdessäolohetkistä - kun ei ollut huolta huomisesta. Teoksessa oli mukana paljon erilaisia kukkia ja puutarhanhoidollisia elementtejä muutenkin. Ehkä kukat (ja olkihatut) toivat mieleeni kesän.

Ari Numminen vastasi myös ohjauksesta yhdessä Linda Wallgrenin kanssa. Telakan pienellä ullakkonäyttämöllä taituroivat Laura Hänninen, Minja Koski, Maria Nissi, Jussi-Pekka Parviainen, Ilona Pukkila sekä Kaisa Sarkkinen. Eikä voi sanoa että Tuomas Luukkonen säesti tätä kuusikkoa, koska hän oli niin oleellinen osa esitystä. Hengittäen ihan samassa rytmissä, vaikka istuikin lavan laidalla pienellä korokkeella.


Sunnuntai oli oikeastaan enemmän tanssiteos kuin teatteria. Upeaa liikettä, raukeaa tunnelmaa, joka välillä kiihtyy ja sitten taas palaa siihen rauhalliseen sunnuntaifiilikseen. Jyvät (myöhemmin selvisi että ne olivat pienenpieniä korkinpalasia) valuivat katosta verkkaisesti ja kukin henkilö kahmi sitä, rakentaen omia kuvioita maahan. Kuin lapsia hiekkarannalla tai pihapuuhissa. Kaikki on niin ihanan seesteistä - kunnes äkkiä hirmuiset zombiekädet hyökkäävät! Täysin absurdi ja yllättävä veto.

Tanssi tutkailee ihmisen vartaloa, ja sen liikeratoja. Ratsut liikkuvat verkkaan, outo kävely muuntuu normaaliksi, korkinpalat rapsahtelevat askelten alla. Kaikki on synkronisoitua, kunnes ei enää ole. Kaikki ovat yhdessä, kunnes yksi on joukosta poissa. Musiikki, Simo Saukkolan valot ja tanssi ovat täydellisessä harmoniassa keskenään. Vuorotellen jokainen saa oman soolonsa; hetkensä parrasvaloissa. Mutta tämä on ennenkaikkea tiimityötä. Välillä saadaan kuulla eksoottisia ääniä kitaroiden lisäksi myös pianosta. Aamutoimia, ja eleettömät kasvot saavat jo hymyäkin pintaansa.


Lavalla nähdään mm. lauma kaloja, kielten monipuolista käyttöä, hieman erilainen sovitus Anna mulle tähtitaivas -biisistä ja vaikka mitä. Välillä mennään absurdiin suuntaan niin että rytisee. Seesteinen tunnelma rikkoutuu aina hetkittäin, mutta sellainen rento ja läheinen tunnelma säilyy. Tiina Helin vastasi levollisen siniharmaista haalariasuista sekä myös visualisoinnista (työryhmän kanssa).

Seuralaiseni totesi että ei ymmärtänyt teoksesta mitään, mutta tunnelmaltaan Sunnuntai oli hämmentävä, ja maaginen. Totta. Ja kumpikin jaksoimme ylistää musiikkia! Se oli todella kaunista. On aina niin parasta kun esityksessä on elävä musiikki. Tässä tapauksessa musiikki säestää esiintyjiä, mutta samalla on niin intregaalinen osa esitystä ettei sitä voi erottaa muusta. Bonusta muuten Tuomakselle upean vihreistä kengistä!


Esityksen lopulla saimme viedä kukkia kotiimme, koska muutamaan päivään ei ole näytöstä. Otin yhden valkean pitkävartisen liljan. Se jatkaa kukkimistaan maljakossa.

Esityksiä on Telakalla vielä pari, ja sitten Lahdessa Vanhan Jukon tiloissa loka-marraskuussa. Ota pieni sunnuntaitauko arkeesi. Se kannattaa.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Petteri Aartolahti.

lauantai 8. syyskuuta 2018

Chess / Svenska Teatern 7.9.2018

Jostain syystä en ole koskaan nähnyt tätä Abba-miesten Andersson & Ulvaeus sekä Tim Ricen musikaalia Chess. Tarinan suurin piirtein tiesin ja useita biisejäkin. Joten kun Svenska Teatern ilmoitti alkuvuodesta että tekevät Chessin niin innostuin heti (tosin se meni myös Lontoossa keväällä 2018 mutta sen jätin tietoisesti väliin, kun ajattelin että haluan nähdä tämän sitten Suomessa). Vihdoin on tilaisuus paikata tämä aukko sivistyksessäni. Aukkoja on siellä tukuttain, mutta olisipa taas yksi vähemmän. Kun vielä lehdistö/kutsuvierasnäytös osui sopivasti sellaiselle illalle kun muutenkin olin Helsingissä, niin mikäs sen parempaa.


Esitys alkoi heti mielenkiintoisissa merkeissä kun osuin teatterille reilusti ennen esitysaikaa. Maestro Anderssonia haastateltiin pääovella ja sisäaulassa, ja koska moni muukin (median edustaja) uskaltautui pyytämään nimmareita niin minäkin sitten. Benny oli hyvin hämmästänyt kun tunnustin että Chess on vielä näkemättä, ja tuntui olevan vilpittömän iloinen siitä että näen nyt sitten juuri tämän version! Mikä tekee sitten tästä Svenskanin versiosta erilaisen? Alkuperäinen musikaalihan nähtiin Lontoossa jo 1986, mutta tämä versio onkin muokattu ja uudelleen sovitettu. Hienoa että Suomessa nähdään sitten uusitun version ensimmäinen esitys. Tämä kulkee nimellä Chess på svenska, korostaen eroaan aiempiin tuotantoihin.



Kyllä shakista ja kylmän sodan kuvioista voi saada aikaan hienon musikaalin, kun tekijöinä on alan ammattilaiset. Musikaalissa jokainen laulaja pääsee sopivasti esille, ja tarinaa kuljetellaan vuorotellen hieman eri näkökulmista. Kaiken taustalla väijyy kylmä sota ja suurvaltojen väliset jännitteet. Mutta pohjimmiltaan Chess on kuitenkin kolmiodraama ja rakkaustarina. Joka ei välttämättä pääty onnellisesti, tai edes ketään osapuolta tyydyttävällä tavalla. Maria Sidin taitavassa ohjauksessa kohtaukset limittyivät hienosti yhteen ja koko esiintyjäkaarti tuntui antavan kaikkensa.


Mitäs siellä Svenskanin lavalla sitten nähtiin ja kuultiin? Hienosti laulettu, soitettu ja esitetty maailmanluokan musikaali, jossa ei ollut yhtään heikkoa lenkkiä. Niin Teemu Muurimäen hulppeat kasarihenkiset puvustukset, Erik Salvesenin monipuolisen muuntautuva lavastus nousevine ja laskevine elementteineen kuin Andreas Lönnquistin tarkka äänisuunnittelukin (ääni tulee hetkittäin myös katosta ja katsomosta?) pelasi täydellisesti yhteen. Erikseen on mainittava Tom Kumlinin todella mykistävä valosuunnittelu, mikä vaihtelee hienosti mm. upeista spottivaloista turkooseihin valokeiloihin ja punaisina hehkuviin lempeisiin tunnelmavaloihin.


Solistikaarti oli kautta linjan hienoa. Maria Ylipää taituroi shakkimiesten keskiössä tempoilevan Florencen roolissa upeasti. Shakkimestarit Anatolij (Alexander Lycke) ja Freddie (Glenn Edell) ovat monessakin mielessä toistensa vastakohtia. Siinä missä Anatolij on slaavilaisen melankolinen ja harkitsevaisempi, niin Freddie on omahyväinen, räiskyvä päällepäsmäri ja kuumakalle. Esiintyjävalinnat ovat myös fyysisesti hyvin erilaisia; Locke iso ja kalju ja Edell kaikkea muuta. Miesten välistä kontrastia tuodaan sitten esiin koko esityksen ajan, samalla myös toki korostaen itä-länsi vastakkainasettelua. Mutta onko Freddie niin ärsyttävä kuin ensin annetaan ymmärtää? Sympatiani heräävät kun hän laulaa ankeasta ja yksinäisestä lapsuudestaan, mistä shakki oli tie vapauteen. Locken näin muutama vuosi sitten lavalla ÅST:n Jesus Christ Superstarissa, mutta jostain syystä ei hän vedonnut esiintyjänä minuun lainkaan niin paljon kun olisin halunnut. Sama nytkin. Vaikka ei hän mitenkään huono ole, päinvastoin, niin esiintyjänä Edell kolahtaa enemmän.


Pienemmissä rooleissa Johanna Ström Anatolijn kotiin jäävänä (jätettynä) vaimona Svetlanana ja Kristofer Möller KGB:n heppu Molokovina tekevät perushyvää musikaalityötä, kuten myös shakkikisojen napakka tuomari Silva Lillrank. Ja sitten on aivan huikean hyvä ensemble, jotka kaikki laulavat ja tanssivat häikäisevän hienosti! Varsinkin Leo Kirjonen ja Peter Pihlström esiintyivät edukseen, ja heille oli annettukin hieman näkyvämmät roolit. Vai hakeutuivatko silmäni vaan enemmän sinne missä nämä kaksi herraa tanssivat. Koko porukka oli kyllä säkenöivä! Carl Knifin vauhdikkaat koreografiat pääsivät oikeuksiinsa tämän ensemblen käsittelyssä.

Musiikki. No, koska aiemmat versiot eivät ole niin tuttuja että osaisin verrata näitä Anders Eljasin uusia sovituksia ja orkestrointeja niin enpä sano siitä mitään. Mutta kyllä mä tykkäsin. Hittibiisi One Night in Bangkok kuultiin diskokohtauksessa hyvin lyhyenä pätkänä. Mutta musiikki oli vallan mukavan monipuolista. Siis toki sellaista perus-musikaalikamaa (mahtipontisuutta, pakahduttavia tunteita ja melodioita, toistoja) mutta myös kaikenlaista muuta. Niin että homma pysyi mielenkiintoisena. Diskobiitistä voimaballadeihin ja rokkibiiseistä herkkiin duettoihin. Varsinkin Svetlanan ja Florencen riipaiseva duetto Jag vet vad han vill oli korvakarkkia. Ja upeasti toteutettuna turkooseine valospotteineen ja patsaankaltaisine ihmisineen taustalla.


Kasariestetiikka ja Italian maisemat sopivat hyvin yhteen. Varsinkin diskokohtauksessa värikkäät drinksut ja tanssijoiden kimaltavat, paljaat ylävartalot muistuttivat kaikesta siitä kamalasta/ihanasta ajasta. Merinolaisilla kevätmarkkinoilla nähdään myös valloittava Romeo ja Julia -näytelmä pikakelauksena ja italiaksi! Morto morto!


Shakki on hieno peli joka on aina kiehtonut minua, vaikken sitä osaa pelatakaan alkeita pidemmälle. Ymmärrän hyvin sen kiehtovuuden mitä se tarjoaa ja miten tässäkin Anatolij haluaisi vaan pelata, ilman että KGB hengittää niskaan. Shakki oli yksi tapa Neuvostoliitolle ja Yhdysvalloille liennyttää välejään. Ja shakkimestareille mahdollisuus päästä haistelemaan maailman tuulia kansainvälisiin otteluihin. Ei ihme että shakkiottelut houkuttivat loikkauksiinkin. Kyllä nämä loikkaukset olivat skandaaleja ja uutispommeja oikeastikin, ja sitäkin Chess kuvaa hyvin.



Veikkaan kyllä tästä suurta menestystä Svenska Teaternille, vaikka lippujen hinnat ovatkin aika suolaiset. Kun tekstityskin pelaa (joko omalla puhelimella tai teatterista lainattavalla laitteella) niin ummikkosuomalaisetkin voivat huoletta mennä katsomaan. Riimitkin toimivat Tarja Oreton tekstityksessä hyvin. Ja heittämällä teatterin miljöö on yksi Suomen hienoimpia. Menkää siis ja katsokaa Chess på svenska!



Esityskuvien copyright Cata Portin, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Tahtien sota / Hämeenlinnan teatteri 1.9.2018

On vuosi 1995. Ollaan Suomessa, mutta ei EU:ssa. Humppa ja iskelmä ovat ainoita sallittuja musiikkityylejä ja kaikki muu on kielletty. Tunneohjausministeri Timo Koivusalo hoitaa asioita ja pahamaineinen SeiPo (Seinäjoen Poliisi) valvoo ettei kukaan toisinkuuntelija pääse poikkeamaan humppalinjasta. Mutta muutamat hajanalliset kapinalliset pitävät vielä muitakin musiikkityylejä arvossaan. Hevarit, hipit, punkkarit, gootit - kuuntelevat radio Vapaa Ahvenanmaata ja laulavat salaa karaokea. Rytöpirtti on yksi näitä kapinallisuuden linnakkeita. Mutta tarvittaisiin joku rohkea yhdistämään kapinalliset ja käymään taistoon tangomahtia vastaan! Voisiko se olla Petri, voisiko hän tuntea Voiman?


Tässä on lähtökohta Hämeenlinnan teatterin syksyn uutuusesitykselle Tahtien Sota. Kuulostiko konsepti tutuhkolta? Kyllä vaan, vanha tuttu ja rakas scifiklassikko Tähtien sotahan se siellä taustatarinassa kummittelee. Käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastaavat Heikki Syrjä ja Riku Suokas (nuo miehet megamenestysmusikaali Vuonna 85 takana) ja se takaa vauhdikkaan esityksen josta ei puutu hillitöntä läpänheittoa ja irtovitsejä. Kaikkea ryydittää livebändin vetämät rokki/iskelmä/jne klassikot, joita kyllä sitten kuullaan hirmuinen määrä. Kaikkea mahdollista Diosta ja Eppu Normaalista tangohitteihin ja CCR:ään. Huippubändi johdossaan Antti Paranko on tärkeä osa esitystä; muusikot muuntautuvat moneen. Ja Paranko on musiikin sovittamisen lisäksi säveltänyt tähän myös kaikenlaista kivaa (kansanmusiikkibiisit varsinkin kolahtivat!). Suurimmat aplodit annankin siihen suuntaan - taas kerran Paranko on tehnyt oivallista työtä!


Olihan tämä aika älyvapaa esitys, mutta oikein viihdyttävä. Varsinkin kaikille sellaisille katsojille jotka muistavat 90-luvun hyvin ja varsinkin sen biisitarjontaa. Olihan sitä juonenkiemuraakin, ja siitäkin saa enemmän irti jos muistelee hieman Star Wars-leffan juonikuvioita. Kuka olikaan Petrin isä, ja mikä on Crazy-Topi Oinosen rooli tässä kaikessa? Mikä on salakuljettaja Hansun rooli kaikessa tässä? Entäpä kaikkien kauhu Seinäjoen Keisarinna, joka haluaa tehdä kaikkensa että tämän tytär voittaa Tangomarkkinat. Kutkuttavia kuvioita, hulvattomia heittoja ja ratkiriemukkaita renkutuksia.


Esiintyjiä on paljon, ja monella on tavaton määrä rooleja. Mikko Töyssy on oivallinen teinipoika-Petrinä, mutta tämän laulua olisi voinut olla enemmänkin. Nyt Sami Hintsanen Crazy-Topina oli eniten äänessä, ja kunnon hevikiekumisia kuultiin ehkä jo hieman liikaakin. Leoparditrikoisiin sulloutunut ja Bio Luvil/perunajauhoseosta nenäänsä vetävä täriseväkätinen ex-rokkari tietää monenlaisia salaisuuksia, myös Petrin menneisyydestä. Birgitta Putkonen oli oivallinen tiukkana SeiPo-pomona, Johanna Reilin ketkumainen Keisarinna ja Maiju-Riina Huttunen tämän talutusnuorassa temppuileva tytär. Aleksi Aromaa taituroi sekä bändihommissa että Petrin aisaparina Teppona. Sinikka Salminen salakuljettaja-Hansuna (joka myöhemmin kuurankukataan vihanneksen oloiseksi) ja Katariina Kuisma-Syrjä Rytöpirtin emäntänä koittavat taistella parhaansa mukaan kulisseissa.

Markku Nenosen vauhdikkaissa koreografioissa helmat hulmuavat. Ja Anne Laatikaisen pukusuunnittelu todellakin palauttaa mielet iloiseen (!) ysäriaikaan, kaikkine kliseineen.


Kuten sanottua, hahmoja tähän esitykseen mahtuu. Ehkä eniten hykerrystä aiheuttivat hesalaiset jazzdiggarit stooryvillet ja sitten on aivan hurmaavat Kaustisten tytöt tanssikuvioineen ja värttinämäisine kiekumisineen! Mutta sitten on tukuttain Tarja-nimisiä tangokuningattaria, porilaisia, tanssijoita ja ties vaikka ketä. Menkää itse katsomaan!

Kyllä tämä hyvästä viihteestä käy, ja on onneksi tarpeeksi omaperäinen että toimii tämmöiselläänkin (vaikka vertailuilta Vuonna 85 -tuoteperheeseen ei voinekaan välttyä). Parhaiten toimii jos jätät aivot narikkaan takin kanssa ja menet ihan vaan nauttimaan hömppäviihteestä. Hyvin tehtyä ja kevyttä, ja 2,5 tuntia menee kyllä nopeasti! Hymy korvissa pitää teatterista lähteä. Ei kaiken tarvitse aina olla niin vakavaa.


Kuvien copyright Tapio Aulu ja Jouni Koponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 31. elokuuta 2018

The Nether / Tampereen työväen teatteri 31.8.2018

Scifiä, dystopiaa, virtuaalitodellisuuksia, outoa häröilyä... Jennifer Haleyn nerokas näytelmä The Nether sai Suomen kantaesityksensä Tampereen Työviksellä. En käynyt katsomassa sitä Lontoossa muutama vuosi sitten, vaikka Royal Courtista se siirtyikin West Endille eli tilaisuuksia olisi kyllä ollut. En enää jaksa muistaa miksi, eivätkö matkani osuneet yksiin vai mikä. Koska aihehan kyllä kiinnostaa.


Näytelmä herätti teemoillaan paljon pohdintaa pääkopassa. Jos virtuaalitodellisuudessa tekee rikoksia, lasketaanko niitä, rangaistaanko samalla tavalla kun oikeassa maailmassa? Kuka hyvänsä voi ottaa sen hahmon kun haluaa, mutta kun toisilla ihmisillä aletaan tehdä bisnestä, niin onko se oikein? Onko yleensäkin oikein kerätä riippuvaisilta rahat ja hyödyntää heidän heikkouksiaan? Onko se pienempi paha jos pedofiili toteuttaa omia halujaan virtuaalimaailmassa kun todellisuudessa? Voiko örkkien tappaminen tai raiskaaminen olla ok, jos se tapahtuu netissä eikä siellä haittaa ns. ketään? Ovatko tunteet aitoja, jos niitä koetaan virtuaalimaailmassa? Ja miten ylipäätään saadaan verkossa piilevät rikolliset napattua?

  

Niinpä niin, miettimisen arvoisia asioita. Niiden kanssa Tiina Puumalaisen ohjaamassa näytelmässä kamppailee offline-rikosylikomisario Morris (Suvi-Sini Peltola), joka jossain epämääräisessä tulevaisuudessa koittaa ratkaista bisnesmies Sims (Jari Ahola) rikoksia. Maailma on jaettu tähän "oikeaan" todellisuuteen (offline) ja sitten virtuaaliverkko The Netheriin, jossa rahalla pääsee viettämään sitä toista elämää. Monelle Netheristä tulee jopa tärkeämpi, ja verkkoon haluttaisiin siirtyä kokonaan ja jättää offline-elämä taakse. Työt, vapaa-aika, koulut, harrastukset - kaikki toimivat Netherissä. Puita ja kasveja ei juurikaan offline-maailmassa ole, ja jos on niin ne ovat superharvinaisia ja siten erittäin tavoiteltuja. Mutta virtuaalimaailmassa kaikki on toisin! Kuka tahansa voi ottaa minkälaisen hahmon hyvänsä ja Simsin luoma Kätkö on viktoriaanishenkinen piilopaikka vaikkapa pedofiileille. Siellä ihana Iris (Sonja Halla-aho) ottaa pikkutyttölookissa vastaan vieraitaan ja Papa isännöi kartanoaan. Tilaisuutta hyödyntää myös sliipattu herrasmies Woodnut (Juha-Matti Koskela), joka hieman ihastuukin Irikseen. Mutta miten tähän kuvioon sopii fysiikanopettaja Doyle (Pentti Helin), jota myös kuulustellaan Kätkössä viettämästään ajasta?



Kyllä, kuulostaa hieman monimutkaiselta, mutta kuten hyvillä tarinoilla on tapana, kaikki selviää lopuksi. Ei ehkä ihan niin kuin katsoja kuvittelisi, mutta ratkaisuja saadaan. Psykologisia pelejä pelaa näytelmässä yksi jos toinenkin. Näyttelijät saavat minut hyvin vakuuttuneiksi hahmoistaan. Varsinkin Peltolan tyly poliisi ja Halla-ahon näennäisviaton pikkutyttö tenhoavat.

Paula Varis on suunnitellut hienon puvustuksen; erityisesti Kätkössä vieraileville hahmoille. Ja Teppo Järvisen lavastuksen kahden maailman kontrasti alleviivaa sitä eroa oikean maailman ja virtuaalimaailman välillä. Moderni toimistokuutio vaihtuu pyörivän lavarakennelman vauhdittamana hulppeaan viktoriaaniseen kartanomiljööseen ja kuin tyhjästä ilmaantuvat virtuaalikalusteetkin paikalle. Illuusio on vahva. Loisteputkien kalsea valo korostaa tylyä todellisuutta - kukapa sitä ei haluaisi paeta ihanaan virtuaalimaailmaan. Ja se punainen neonvalokaapelineliö! Eero Auvisen valot sekä videot luovat hyvin tehokkaasti mielikuvia ankeasta ja karusta maailmasta sekä leppoisasta Kätköstä. Niklas Vainion äänisuunnittelu aavemaisine soundeineen kruunaa kaiken.

    

Kai se on aika pitkälle mahdollista että porno johtaa teknologian kehitystyötä jatkossakin. Käy ilmi että Nether on entinen internet, vain hieman pidemmälle vietynä. Näytelmän rakenne eri aikatasoineen on nerokkaasti luotu. Ja se ydinajatus että todellisuus murskaa ihmisen, ja vain Netherissä hän voi olla kokonaan vapaa. Ei ilmaiseksi tietenkään, mutta rahalla saa vapautta.

"Kirveen käyttö pitää parisuhteen sopivan etäisenä" on ehkä ihan parhaita lauseita ja elämänohjeita!

The Nether oli erittäin kiinnostava scifinäytelmä, joka pohtii monenlaisia moraalikysymyksiä. Niitä vanhoja ja tuttuja, mutta myös todella modernejakin. Näytelmä tarjoaa monia eri tasoja ja monia eri näkemyksiä. Ei mitään tavallista huttua vaan jotain hieman erilaista!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 30. elokuuta 2018

Kinky Boots / Helsingin kaupunginteatteri 30.8.2018

No nyt on Helsingin kaupunginteatteri osunut kultasuoneen! Vihjauksia Kinky Bootsin erinomaisuudesta olen saanut lukea somesta jo monta kuukautta, ja koeyleisön palaute tuntui olevan enemmän kuin ylistävää. Silti menin ensi-iltaan aika tyhjältä pöydältä. Leffan, mihin tämä musikaali perustuu, ostin jostain divarista useita vuosia sitten ja tykkäsin.


Mutta en ollut lainkaan valmistautunut tähän upeaan pyöritykseen ja elämän moninaisuutta ylistävään hurrikaaniin mikä pyöräytti sukat jaloista HKT:n päänäyttämöllä! Huh huh! Ohjaaja Samuel Harjanne on todellakin kypsynyt ja kehittynyt, ja lopputuloksena on saumattoman svengaava ja ihan kansainväliset kriteerit täyttävä musikaali. Mahtavaa!!

Ensi-iltayleisöä parhaimmissaan ja ohjaaja Samuel Harjanne keskellä


Ensi-illassa yleisössä bongattiin kymmeniä hehkuvia drag queeneja, ja lavalla lisää. Tavallaan aika kiehtovaa sekin, että drag on tullut salonkikelpoiseksi koko perheen viihteeksi tässä viime vuosina. Hyvä niin. Ihmiskunnan monimuotoisuutta, itsensä ja muiden hyväksymistä sekä rakkautta julistaa myös Kinky Boots! Harvey Fiersteinin kynäilemässä tarinassa nyt ei ole mitään järin omaperäistä, mutta se on hyvä ja se kantaa. Ja ennenkaikkea kun on näin hyvä tekijätiimi niin mikä tahansa onnistuu.


Kinky Boots on kertomus isistä ja pojista, odotuksista ja pettymyksistä, hyväksynnästä ja syrjinnästä. Charlie on hiipuvan kenkätehtaan perijä, josta isänsä halusi jatkajaa toiminnalleen, vaikka Price & Sonsin kengät eivät enää käykään kaupaksi entiseen malliin. Charlie haluaa kuitenkin elämältään muuta ja muuttaa tyttöystävänsä kanssa Lontooseen luodakseen uraa kiinteistönvälityksessä. Isän kuoltua hän kuitenkin joutuu palaamaan Northamptoniin, irtisanomaan konkurssikypsän kenkätehtaan henkilöstön. Kohtalo kuitenkin puuttuu peliin - drag queen Lolan muodossa. Odottamaton kohtaaminen saattaa miehet yhteen ja puolivahingossa päätetään pelastaa putiikki uudella kenkämallistolla: kinky boots by Lola! Korkosaappaita miehille. Monen kommelluksen, suhdekiemuran, ja epäonnistumisen jälkeen tapahtumat saavat onnellisen lopun. Matkan varrella joutuu useampikin henkilö käymään läpi kipupisteitään ja menneisyyttään, hyväksymään erilaisia ihmisiä mutta ennenkaikkea hyväksymään itsensä.


Vaikka Charlie onkin tässä oikeastaan päähenkilö, ja Petrus Kähkönen tekee huikean upean roolin tässä, ehkä yhden uransa parhaimmista, niin silti show'n varastaa Lola! En käsitä missä tämän esittäjä Lauri Mikkola on luurannut (musiikkihommissa enimmäkseen) mutta tässä on sellainen jättipotti että oksat pois! Kun Lola purjehtii esille koko komeudessaan ensimmäistä kertaa en liene ainoa joka meinaa tipahtaa tuoliltaan. Mikä karisma, ja ennenkaikkea mikä ääni! Huikea ääniala ja aivan mykistävä suoritus kaikkinensa. Lola on myrskyyn verrattava voima, joka pyyhkäisee niin Charlien kuin koko kenkäntehtaan porukan kumoon. Mikkola on upea, upea Lola, mutta häneltä löytyy taitoa ja osaamista tulkita myös Lolan toista puolta eli nyrkkeilijävalmentajaisäänsä uhmannutta Simonia. Charlien ja Simonin ankeassa vessassa käymä keskustelu on täynnä tunnetta. Kinky Boots kannattaa nähdä ihan jo pelkästään Mikkolan takia.


Mutta lukuisia muitakin syitä tästä tykkäämiseen on, eikä niitä tarvitse mitenkään hakemalla hakea. Kari Arffmanin ja Hanna Kailan suomennos on nokkela ja toimiva. Hieno 12-henkinen orkesteri johdossaan maestro Eeva Kontu soittelee Cyndi Lauperin säveltämää musiikkia svengaavasti. Ainoa pieni harmi koko esityksessä oli se, ettei bändiä näkynyt loppukiitoksissa lavalla. Ehkä siihen oli joku hyvä syy. Musiikki itsessään ei ole sellaista musikaalimusiikkia joka jäisi korvamatoina soimaan päähän. Ainakaan minulle. Mutta kiva sitä on kuunnella. Puvustusvelho Tuomas Lampinen on päässyt taas toteuttamaan itseään kunnolla. Jos jo Turun kaupunginteatterin Tom of Finland-musikaalin vaatteet olivat lumoavia katseltavia, niin nyt ollaan astetta glamöroosimmeissa tunnelmissa. Kirsikkana kakun päälle toinen toistaan upeammat saappaat, herran jestas. Jos joku ei sitä vielä tiennyt, niin olen aika heikkona miehiin korkokengissä, tai oikeastaan vielä enemmän korkeakorkoisissa saappaissa. Ja nyt on tarjolla miehiä saappaissa, koko rahan edestä. Kyllä, tykkäsin!


Lisäksi olen hyvin vaikuttunut William Ilesin komeista valoista. Varsinkin punaiset valot tehtaan tanssikohtauksessa olivat häikäisevät, sekä neonvalot että muut. Eikä Peter Ahlqvistin lavastuksessakaan mitään vikaa ole. Hieman nuhruinen kenkätehdas muuntautuu parilla simppelillä lavastuksen siirtelyllä nyrkkeilykehästä yökerhoon. Se kontrasti vanhan tehdaskiinteistön ja säihkyvän showmaailman välillä on suuri. Gunilla Olsson-Karlsson on laatinut näyttävät koreografiat niin Lolan Enkeleille kuin muullekin porukalle.


Niin, ne Lolan Enkelit. Ansaitsevat ihan huikeat ylistyslaulut ja ehkäpä pienet piruetitkin kunniakseen. Kuusi kuumaa ja kamalan letkeälanteista ja notkeaa enkeliä laulaa, tanssii ja saa kaikkien katsojien (niin lavalla kuin katsomossa) päät ihan pyörälle. Huh huh. Iso kiitos Anton Engström, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg ja ennenkaikkea aina valloittava Paavo Kääriäinen. Vähän meinasi pakara- ja säärikateus iskeä itselle. Kyllä taisi monta katsojaa mennä ihan lankaan, ainakin jos kommenteista voi mitään päätellä ("oliko ne muka oikeesti kaikki miehiä, ei varmasti ollut"). Henri Karjalainen on siis onnistunut naamioinnin ja kampausten suunnittelussa sataprosenttisesti.


Jo mainittujen esiintyjien lisäksi lavalla nähdään muutakin talenttia kosolti. Anna Victoria Ericsson on hersyvän hauska ja raikas Lauren, kenkätehtaan tyttö joka rakastuukin yhtäkkisesti lapsuudenkaveriinsa Charlieen. Raili Raitala on Charlien ärsyttävä ja itsekeskeinen tyttöystävä Nicola. Tehtaan symppis työnjohtaja George (Joachim Wigelius) on sovitteleva voima. Ja sitten on Don (Tero Koponen), tuo ärhäkkä perusduunarijamppa joka kaikessa konservatiivisuudessaankin pystyy näkemään valon. Sanna Saarijärvi ja Laura Alajääski tehtaan topakoina naisina toivat kivaa lisäväriä lavalle.


Kinky Boots on myös ihana ylistyslaulu kengälle ja sen korolle! Harvassa esityksessä kengät saavat omia aplodejaan, mutta tässä saa. Ja missään en muista nähneeni yhtä tyrmistyttävän hienoa liukuhihnakohtausta kun tässä!


Ensi-iltayleisö oli ihan huikeaa. Sen lisäksi että hyvin moni muukin kuin drag-queenisto oli pukeutunut asianmukaisella tavalla, niin eläytyminen, väliaplodit, ja yleinen innostus oli ihanaa katsottavaa ja kuultavaa. Seisovista aplodeista ei meinannut tulla millään loppua. Esiintyjät näyttivät kyllä melkoisen ilahtuneilta ja jopa hieman pöllämystyneiltä suosiosta. Väliaikanimikkoleivos oli pinkki ja makea, tyyliin sopien.

Helsingin kaupunginteatterin kaunis iltavalaistus esityksen jälkeen


Kinky Boots voisi mennä mauttomuudenkin puolella, mutta siitä ei kyllä ole pelkoa tällä kertaa. Sen sijaan se ylistää tasa-arvoa, elämää, erilaisuutta, rakkautta, kauniita vaatteita (ja kauniita miehiä), käsityötä ja ystävyyttä. Ja kenkiä! Ehdottomasti yksi syksyn must-see esityksistä! Syksyn lipuista on myyty jo ennen ensi-iltaa yli puolet, eli kannattaa kiiruhtaa. On se sen väärtti. Tämä musikaali on rakkauden asialla!


Esityskuvien copyright Mirka Kleemola, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Suuri kansainvälinen balettigaala / Tampere-talo 27.8.2018

Viime vuotiseen tapaan nytkin näimme Tampere-talolla joukon kansainvälisiä vieraita, ketkä jatkoivat Lappeenrannan balettigaalasta huilipäivän jälkeen Pirkanmaalle esiintymään. Monenlaista numeroa oli taaskin ohjelmistoon saatu sopimaan, nykytanssista todella perinteiseen balettiin. Tunnelmat vaihtuivat hilpeästä ja hauskasta melkein haukotuttavaan. Ja Timo Sokura juonsi ihanan lakoniseen ja hauskaan tyyliinsä illan. Suuri kansainvälinen balettigaala vuosimallia 2018!

Omat suosikit on kyllä helppo nimetä. Ensinnäkin koko tilaisuuden aloittanut nuori ja todella lupaava kotimainen tähti Kira Hilli, joka punaisissaan tanssi meille pätkän Carmenista. Perinteisen Bizet'n musiikin oli sovittanut hieman modernimpaan muotoon Štšedrin, ja kyllä se svengasikin! Alonson koreografia alkoi tanssijan mustalla silhuetilla dramaattisen punaista taustaa vasten. Liikkeet rytmittyvät musiikkin taidokkaasti ja olkapää kohoaa kuin flirttaillen. Tämä oli lyhyt ja raikas. Ja sopivasti flirttaileva, ei lainkaan tyrkky.

Tyrkky sen sijaan oli kyllä sitten mielestäni illan heikoin lenkki eli Veronan balettikilpailun voittaja Matilde Ferrari. Enimmäkseen mieleeni tuli yökerhoympäristö tai sen stripteasebaari. Osittain koska esiintyjän alusasu ja vapaana liehuvat hiukset. Kai se on yksi tehokeino tanssiesityksessä, ja varsinkin baletissa, missä hiukset normaalisti ovat kurinalaisesti kiinni. Musiikki oli sensuellia ja tarkoitus oli ehkä olla kiusoittelevan viettelevä, mutta nyt ei toiminut yhtään. Tuli tunkkainen tuulahdus jostain menneestä. Ei ollut nyt minun juttuni yhtään tämä.


Sen sijaan toinen suosikkini oli hollantilainen Introdans-porukka. Näimme heiltä peräti kolme koreografiaa, ja tykkäsin kaikista kovasti. Ensimmäinen oli pieni Black Cake-duetto, Stravinskyn musiikkiin ja Hans van Manenin koreografioima. Tämä oli pieni pätkä isommasta kokonaisuudesta jonka näkemiseen jäi nyt kauhea hinku! Teemana cocktailkutsut ja nähtiin hieman erilaisia paritanssikuvioita hyppelyineen ja taputuksineen. Huumoria ja pilkettä silmäkulmassa, ja sellaista tanssin iloa mitä oli ihana katsoa. Nelinkontinkin voi näemmä tanssia, ja vielä juupelin ketterästi. Pariskunnan pituuseroa korostettiin oikein monessa kohtaa (miestanssija ei ollut pituudella pilattu). Teknisesti taitavaakin vielä. Introdansilta nähtiin myös ensimmäisen näytöksen päättävä Malasangre (koreografia Cayetano Soto), joka oli kunnianosoitus kuubalaiselle laulajattarelle La Lupelle, Sielun kuningattarelle. Valkoiset kiltit (alla oli kyllä mustat kalsarit) vaan hulmusivat, kun tanssijat suorittivat yksin ja yhdessä lattarimusiikin tahdissa monenmoisia muuvejaan. Hauska oli tämäkin, ja hyvin vauhdikas. Jotain todella erilaista ja hienoa.

Perinteistä balettia edusti kaksi paria. Alena Shkatula (Viron kansallisbaletti) ja Ivan Popov (Brnon baletti) tanssi ensin pätkän Joutsenlammesta ja tauon jälkeen pätkän Pähkinänsärkijästä. Ei mitään ylimaallista mutta ihan kivaa katsottavaa. Ja kummankin musiikki on kyllä kaunista. Shkatula loi hienon mielikuvan joutsenesta värisevine käsineen. Pähkinänsärkijä oli jotenkin kliinisen tylsähkö suoritus. Teknisesti varmaan osaavaa ja silleen, mutta ei nyt kauheasti säväyttänyt. Välillä tuli mieleen koulun kevätjuhlaesitykset, mutta ehkä astetta taitavampana.


Toinen "perinteinen" pari oli eli Hyang-Gee Hong ja Konstantin Novoselov, kumpikin edusti Universal Ballet -ryhmää Koreasta. Ensin yltiöromanttinen Kuutamo-duetto baletista Shim Chung (Sokean miehen tytär). Sekä puvuissa että musiikissa oli itämaista henkeä ja tanssi oli ilmavaa ja nostot kevyen näköisiä. Ja niitä oli paljon! Ilokseen tätä katsoi, kuten myös parin huipputeknistä ja todella näyttävää Don Quijote Grand Pas de Deuxia illan loppupuolella. Novoselovilla oli leveät ja korkeat hypyt. Eikä pelkästään teknistä osaamista vaan myös tunteet välittyivät innostuneeseen katsomoon. Saivat väliaplodejakin, ja täysin ansaitusti. Ihan hengästytti vaikka istui vaan penkillään.

Portugalin kansallisbaletista saapuivat Filipa de Castro ja Carlos Pinillos. Ensin hopeisissa avaruustrikoissaan Clap! Clap! dueton merkeissä (outo, primitiivinen, rytmikäs teos, joka jätti varsin hämmentyneen olon - perinteiset balettiliikkeet ja eleet sekoittuivat nykytanssiin aika saumattomasti) ja sitten Nada fica de Nada (kuten Sokura sen ilmaisi Mikkään ei oo niinkun mittään mutta aiheena oli elämän rajallisuus ja kaiken katoavaisuus. Dramaattista ja suuria tunteita, ja ihan jees).


Illan päätteksi Introdans tuli esittämään Hollannin kuningattaren Beatrixin 25 -vuotispäivillä (siis 25 vuotta kuningattarena!) esittämänsä Chapeau-tanssisikermän. Koreografi Jiří Kylián loihti tanssin isolle väkijoukolle (13 tanssijalle) ja ryhmälle hienoja ja värikkäitä hattuja (kuulemma kopioita kuningattaren hattukokoelmasta). Yllätys yllätys tässäkin Introdansin teoksessa on kosolti huumoria ja kaikkea pientä hauskaa. Esiintymisasuina kultaiset erikoiset hameet. Ja toinen toistaan hienomman värisiä hattuja! Prince ei ole mikään suosikkiartistini, mutta kulmikkaat funkrytmit sopivat hyvin kyllä tanssittaviksi. Teos on absurdi, yllättävä, kujeileva ja hillitön. Lopuksi vielä isot pinkit viuhkat kehiin ja havaijinkielinen laulu. Huima lopetus upealle tanssi-illalle.

Illan mittaan näimme oikein kiva kattauksen erilaisia tanssiesityksiä. Kaikki eivät ihan iskeneet minuun, mutta sekä perinteisemmän baletin että rohkeamman nykytanssin ystäviä kyllä hemmoteltiin. Tätä saadaan lisää taas sitten ensi vuonna!


Kuvien copyright Hans Gerritsen ja Kim Eunju
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 20. elokuuta 2018

Balettigaala / Turun musiikkijuhlat 19.8.2018

Turun musiikkijuhlia on vietetty vuodesta 1960, ja tänä vuonna saatiin mukaan ensimmäistä kertaa myös balettigaala. Vallan hieno pelinavaus, ja toivon mukaan upeaa tanssia saadaan nähdä tulevinakin vuosina. Musiikki on niin isossa osassa tanssinumeroita, että ne sopivat erinomaisesti täydentämään monipuolista musiikkifestivaalia. Ja vaikka ilta kulkikin Balettigaalan nimellä, niin liki 2,5 tuntiin mahtui mukaan myös nykytanssia. Ja niin hienoja kuin perinteiset pas de deuxit ja muut olivatkin, niin tällä kertaa muutama nykytanssiesitys tuntui valloittavan katsojien sydämet. Myös minun. Mutta monipuolisuus oli valttia!

Kansallisbaletista nähtiin monia taitavia tanssijoita, ja vaikka muutama oli jäänytkin pois, niin paikkaajat auttoivat. Michal Krčmář toimi gaalan taiteellisena koordinattorina mutta ehti tanssimaankin, sekä tuuraajana että ihan suunnitellusti. Tämän ja Jevgenija Pleškován kaunis Grand pas classique: Adagio Gsovskin koreografiaan aloitti illan. Klassista balettia kauneimmillaan. Hyvin harmoninen pari tämäkin, vaikka alunperin tässä pitikin tanssia Florian Modanin. Mutta kuten illan karismaattinen juontaja Minna Tervamäki totesi: tämmöistä se joskus on. Tanssin maailmassa loukkaantumisia sattuu ja nopeatkin paikkaukset ovat arkipäivää.


Kaikki tanssijat eivät suinkaan olleet Kansallisbaletin tähtiä. Paperisilpun lomassa esiintynyt freelancer Jonna Aaltonen veti vimmaisen ja epätoivoisen, Anu Sistosen koreografioiman hienon nykytanssinumeron Secret Charm. Tanssijan kädet elivät ihan omaa elämäänsä. Välillä kuin rikkoutuneet tuulilasin pyyhkimet ja välillä taas perhosmaisen elegantit. Tai enkelin siivet. Pienet, marionettinukkemaiset liikkeet olivat kiehtovaa katsottavaa. Emre Sevindikin musiikki oli elokuvamaista. Vaikka musiikki loppui niin tanssi ei. Tämä oli teos missä musiikki ja tanssijan keho tekivät täydellistä yhteistyötä.


Illan ehkä elämäniloisin esitys, siis nimenomaan sellainen pilkettä silmäkulmassa -tanssi oli Linda Haakanan ja Johan Pakkasen tulkitsema fiftari-rokkirallatus. Rentoa ja hauskaa menoa, upeita nostoja ja heittoja. Hienosti vedettiin yhdessä ja erikseen. Michal Krčmář vastasi koreografiasta ja musiikkipaloina oli monenlaisia rokettirollin klassikoita. Teos oli kuulemma saanut inspiraatiota näistä kahdesta hienosta tanssijasta. Tässä tuli paljon perinteisempiä rokkitanssikuvioita, boogie woogieta, sen sellaista. Sanoitukset osuivat mainiosti yhteen sen kanssa mitä näimme tanssilattialla. Pyllyt pyöri ja hameen helma hulmusi. Ja yleisö oli ihan haltioissaan! Teoksen nimi Laughing of Loving One sopi kyllä hyvin. Tuli iloinen mieli.


Ennen väliaikaa saimme nauttia vielä Don Quijote -tunnelmista Grand pas des deuxin merkeissä. Tanssijoina Tšekin kansallisbaletin Alina Nanu ja herra Krčmář punamustissa espanjalaishenkisissä asuissa. Tanssijakaksikko on valmistunut samasta koulusta aikoinaan, ja tanssillisesti sopivat hienosti yhteen. Näemme upeita nostoja, vauhdikkaita piruetteja sekä melkomoisia hyppyjä. Tässä kohtaa mietin Turun konserttitalon lavan lattiamateriaalia, koska hyppyjen laskeutumiset kuulostivat aika äänekkäiltä korviini. Ja minä istuin parvella aika takana. Yhtä kaikki, Michal Krčmářin hypyt ovat huikeaa katsottavaa.

     

Väliajan jälkeen oli edessäni oman illan henkilökohtainen kohokohta. Nimittäin kantaesityksensä saanut Emrecan Tanışin uusin koreografia Isra. Lavalla karismaattinen kolmikko Linda Haakana, Johan Pakkanen ja Atte Kilpinen. Voi että oli hieno! Lisäksi lavalla nähtiin upea jousikvartetti (Kreeta-Julia Heikkilä, Siljamari Heikinheimo, Dalia Stasevska ja Joona Pulkkinen), jotka soittivat lavan reunassa. Musiikkina oli Mehmet Tanışia ja Philip Glassia, ja sopivat kyllä hyvin tähän tanssiin. Kilpinen oli beigenvärisissä alushousuissaan ja valkeaksi meikatuilla kasvoillaan zombiemainen, elävä kuollut. Pariskunta vääntelee, siirtelee, nostelee, heittelee ja liikuttelee tahdotonta ja lötköä tyyppiä. Kilpinen on heidän käsissään kuin muovailuvahaa. Hetkittäin liikkeet ovat jo enemmän akrobatiaa tai trikkausta kun nykytanssia. Yhtäkaikki, kiehtovaa katsottavaa. Jotenkin Atte rikkoo melkein jo fysiikan lakeja liikkeillään. Hetkittäin pariskunta hylkää ja unohtaa tämän kalmankalpean tyypin, ja tanssii keskenään. Kaunista. Luotto toiseen on valtavaa. Liikkeistä iso osa tapahtuu lattialla. Sitten pari siirtyy syrjään ja näemme Frankensteinin hirviömäisen ja hyvin fyysisen soolotanssin Atelta. Olin ihan mykistynyt, penkissä eteenpäin nojautuen ja sataprosenttisesti tanssin lumoon eläytyen. Yksi hienoimpia tanssillisia hetkiä mitä olen ikinä saanut katsoa! Tämä koreografia ja esitys on kuin tehty tälle tanssijalle. Kuten se varmaan onkin. Tanış on myös Kansallisbaletin tanssija ja kunnostautunut tekemällä paljon koreografioita viime vuosina. Aika monen soolotyön on tanssinut juurikin Atte. Kai se parhaimmillaan on tätä, koreografin ja luottotanssijan välinen suhde. Saumatonta yhteistyötä.


Isran jälkeen paluu maan pinnalle. Ihan kauniisti Tiina Myllymäki ja Jonathan Rodriguez tanssivat La Corsaire -baletin Pas des deuxin, ilmeisesti vähemmän nähty osio tuosta baletista. Hirmuisen kevyen näköisiä nostoja! Herkkä tangonumero Touch of Tangon tulivat tanssimaan pariskunta Charlotte Schauman-Mäki ja Ville Mäki (joka toimi myös tilaisuuden tuotannollisena koordinaattorina). Ja tottahan se oli mitä juontaja Tervamäkikin sanoi. Parin välillä oli erityistä kemiaa. Jutta ja Sami Heleniuksen koreografiassa oli paljon kilpatanssillisia elementtejä. Teknotango sopi tähän vauhtiin hyvin. Paljon taivutuksia ja vietteleviä liikkeitä. Olipas se tango!

Tangon jälkeen lavalle pääsi taas "Turun lahja maailmalle" eli Atte Kilpinen! Ja taas koreografiasta vastasi Emrecan Tanış. Teoksena Separation Among Us oli hyvin erilainen kuin aiemmin nähty Isra. Hyvä niin. Kilpinen pääsi esittelemään monipuolisia tanssijan taitojaan laajemmin. Väljissä valkoisissa housuissaan ja yläruumis paljaana lavalla juokseva Atte on maaninen, loikkiva, heittäytyvä. Lavan poikki vierii palloja. Uskomattomia breakdance-kuvioita. Vimmainen esitys kertakaikkiaan. Hengitys pysähtyy lavalla, ja melkein katsomossakin. Roikun penkin reunalla ja elän mukana. Katsomoa valaistaan hieman. Kyllä, hienoa oli tämäkin. Tämä kolmikko (E. Tanış - M. Tanış ja A. Kilpinen) valloittaa vielä tanssimaailman totaalisesti!


Maan pinnalle taas takaisin. Vaan ei hetken lepoa vaan lisää hienoutta. Filling Emptiness (koreografia Michal Krčmář) ja lavalla kolme miestanssijaa ja kolme naista. Tässä Nikolas Koskivirta on mukana tuuraajaana. Beethovenin tuttu ensimmäisen jousikvarteton toinen osa hypnoottisen hitaine sävelineen kuulostaa muusikoiden tulkitsemana upealta - ja siihen päälle hienoa tanssia. Täriseväkätisiä miehiä, kurkimaisia liikkeitä. Ei pöllömpää, sanoisin.


Illan kohokohdaksi oli ilmeisesti tarkoitettu Baijerin valtionbaletin tanssijavierailu. Lauretta Summerscales ja Yonah Acosta (kyllä, Carlos Acosta on hänen setänsä) tanssivat La Esmeralda -baletista Dianan ja Aktaionin pas des deuxin. Ihan hienoa, mutta mulle illan se juttu oli Tanış-teokset Isra ja myös Separation Among Us. Mutta kyllä tämäkin oli oikein hienoa tanssia, hienoja nostoja ja kaunis pari, kuulemma tosielämässäkin ovat naimisissa. Mutta ei sillä tavalla sykähdyttänyt tällä kertaa. Kreikkalaishenkiset asut ovat kauniita katsella.


Lopuksi vielä We will rock you ja kaikki illan esiintyjät lavalle. Hienoja muuveja erityisesti Koskivirralta ja Kilpiseltä!


Oikein ihana ilta, ja ei harmittanut lainkaan että venyi puolisen tuntia pitkäksi. Toivon todellakin että tästä tulee jokavuotinen perinne, koska tanssillisia iltoja ei ole Suomessa koskaan liikaa. Kiitos Turun musiikkijuhlat ja tanssijat ja kaikki muutkin.



Kuvien copyright Seilo Ristimäki, paitsi kiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 13. elokuuta 2018

I would prefer not to / Svenska Teatern, Teatterikesä 12.8.2018

No nyt tarttee sanoa että pihalla olin tämän nähtyäni. Ehkä olisi auttanut jos olisin lukenut etukäteen Herman Melvillen (1819-1891) novelli Bartleby, the Scrivener, jota vapaasti mukaillen Milja Sarkola tämän I would prefer not to -teoksen on kirjoittanut. Mun piti mennä tämä keväällä Svenska Teaterniin katsomaan, mutta sattuminen summana en sitten koskaan päässyt. Ei sillä, yhtä pihalla olisin ollut sielläkin :-) Mutta hienoa kun Teatterikesä mahdollisti nyt tämän katsomisen minullekin.


Mitä tässä sitten tapahtuu? Harmaat pukumiehet (Patrick Henriksen ja Simon Häger) puurtavat konttorissa pomonsa (Hellen Willberg) alaisina. Kaikki samankaltaisissa harmaissa puvuissa ja samoja kuvioita toistaen. Toistoa toistoa. Sitten työnsä aloittaa uusi tyyppi, tämä Bartleby (Joanna Haartti). Mutta hänpä onkin erilainen! Onko hän toisinajattelija vai vastarannankiiski? Tekeekö hän tätä tahallaan vai vahingossa vai miksi? Tai siis ei tee. Koska hän kieltäytyy töistä. Kaikkeen vedoten: Mieluummin en. Tai samma på svenska. Ei auta pomon maanittelut tai uhkaukset. Asiat eskaloituvat nopeasti. Alainen ei siis suoranaisesti kieltäydy työtehtävistä, hän vaan mieluiten ei tee niitä. Eikä siis tee. Eikä selittele motiivejaan, mieluiten ei siis tee sitäkään.

Tämä on hyvin absurdi, hyvin outo, jotenkin kiehtova esitys. Miten yhden niskurointi saa kaiken sekaisin. Pienistä kehon liikkeistä alkaen. Ei enää synkronisoitu rytmi pysykään. Esimies ei saa Bartlebytä ruotuun, tämä vaan toteaa kaikkeen I would prefer not to. Hyvin kohteliaasti. Työmoraalikin uhkaa jo rapistua. Niinpä toimisto muuttaa ja jättää miehen taakseen. Mutta ei sekään oikein auta.


Välillä lavalla nähdään eläinhahmoja joraamassa, ja välillä kaikki kertovat mitä he suosivat ja valitsevat. Mutta Bartleby ei avaudu eikä suostu yhteistyöhön. Kilpaa tunnustaminen on huvittavaa sekä absurdia. Uskonnollinen hurmos valtaa esiintyjät, ja hysteerisinä he haluavat avautua yleisölle. Kesken kaiken saamme kuulla hieman Händelin sulosäveliä eli duettona Lascia ch'io pianga oopperasta Rinaldo laulettuina (ihanaa!!!).

Näyttelijänelikko teki taitavaa työtä. Vaatii se heittäytymistä ja eläytymistä, että pystyy vaihtamaan kaavoihin kangistuneesta toimistorotasta superspontaaniin avautujaan. Ja Joanna Haartti onnistui tuomaan sellaisen välinpitämättömän, alistuneen miehen lavalle Bartlebynä. Vai nauroikohan tämän Bartleby kuvitteelliseen partaansa; menittepä kaikki lankaan? Onko hän lusmujen lusmu, vai henkisesti sairas? Emme saa tietää, sillä mies nuupahtaa vankilassa kokonaan. Eikä enää syökään. Mieluummin ei sitäkään siis. Ja sitten tykästyin kovasti Simon Hägerin tapaan olla läsnä lavalla. Minulle uusi näyttelijä, mutta menee taatusti seurantaan.


Esitys on kolmekielinen, eli sujuvasti sukkuloidaan suomen, ruotsin ja englannin välillä. Tekstitys onneksi toimii myös, sillä ruotsia taitaa olla eniten.

Kaisa Rasilan laatikkomainen  toimistolavastus on hyvin pelkistetty ja toistuvat asiat junnaavat hyvin kehikossa. Kunnes lopulta se avataan. Tom Laurmaan valosuunnittelu tuki ristikkomaista ja mustavalkeaa maailmaa.

Milja Sarkolan ohjaukset eivät kyllä ole koskaan olleet helppotajuisia tai suoraviivaisia. Ehkä se on osa sitä viehätystä? Katsoja joutuu kerta toisensa jälkeen haastamaan itsensä. Joskus on hyvä poistua mukavuusalueeltaan muualle, ja tämä näytelmä oli minulle sellainen kokemus. En tiedä mitä siitä ajattelisin tai sanoisin - enkä tiedä edes pidinkö siitä. Ymmärtämisen laitakin on hyvin hataraa. Mutta silti olen iloinen että näin sen.


Kuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.