perjantai 31. elokuuta 2018

The Nether / Tampereen työväen teatteri 31.8.2018

Scifiä, dystopiaa, virtuaalitodellisuuksia, outoa häröilyä... Jennifer Haleyn nerokas näytelmä The Nether sai Suomen kantaesityksensä Tampereen Työviksellä. En käynyt katsomassa sitä Lontoossa muutama vuosi sitten, vaikka Royal Courtista se siirtyikin West Endille eli tilaisuuksia olisi kyllä ollut. En enää jaksa muistaa miksi, eivätkö matkani osuneet yksiin vai mikä. Koska aihehan kyllä kiinnostaa.


Näytelmä herätti teemoillaan paljon pohdintaa pääkopassa. Jos virtuaalitodellisuudessa tekee rikoksia, lasketaanko niitä, rangaistaanko samalla tavalla kun oikeassa maailmassa? Kuka hyvänsä voi ottaa sen hahmon kun haluaa, mutta kun toisilla ihmisillä aletaan tehdä bisnestä, niin onko se oikein? Onko yleensäkin oikein kerätä riippuvaisilta rahat ja hyödyntää heidän heikkouksiaan? Onko se pienempi paha jos pedofiili toteuttaa omia halujaan virtuaalimaailmassa kun todellisuudessa? Voiko örkkien tappaminen tai raiskaaminen olla ok, jos se tapahtuu netissä eikä siellä haittaa ns. ketään? Ovatko tunteet aitoja, jos niitä koetaan virtuaalimaailmassa? Ja miten ylipäätään saadaan verkossa piilevät rikolliset napattua?

  

Niinpä niin, miettimisen arvoisia asioita. Niiden kanssa Tiina Puumalaisen ohjaamassa näytelmässä kamppailee offline-rikosylikomisario Morris (Suvi-Sini Peltola), joka jossain epämääräisessä tulevaisuudessa koittaa ratkaista bisnesmies Sims (Jari Ahola) rikoksia. Maailma on jaettu tähän "oikeaan" todellisuuteen (offline) ja sitten virtuaaliverkko The Netheriin, jossa rahalla pääsee viettämään sitä toista elämää. Monelle Netheristä tulee jopa tärkeämpi, ja verkkoon haluttaisiin siirtyä kokonaan ja jättää offline-elämä taakse. Työt, vapaa-aika, koulut, harrastukset - kaikki toimivat Netherissä. Puita ja kasveja ei juurikaan offline-maailmassa ole, ja jos on niin ne ovat superharvinaisia ja siten erittäin tavoiteltuja. Mutta virtuaalimaailmassa kaikki on toisin! Kuka tahansa voi ottaa minkälaisen hahmon hyvänsä ja Simsin luoma Kätkö on viktoriaanishenkinen piilopaikka vaikkapa pedofiileille. Siellä ihana Iris (Sonja Halla-aho) ottaa pikkutyttölookissa vastaan vieraitaan ja Papa isännöi kartanoaan. Tilaisuutta hyödyntää myös sliipattu herrasmies Woodnut (Juha-Matti Koskela), joka hieman ihastuukin Irikseen. Mutta miten tähän kuvioon sopii fysiikanopettaja Doyle (Pentti Helin), jota myös kuulustellaan Kätkössä viettämästään ajasta?



Kyllä, kuulostaa hieman monimutkaiselta, mutta kuten hyvillä tarinoilla on tapana, kaikki selviää lopuksi. Ei ehkä ihan niin kuin katsoja kuvittelisi, mutta ratkaisuja saadaan. Psykologisia pelejä pelaa näytelmässä yksi jos toinenkin. Näyttelijät saavat minut hyvin vakuuttuneiksi hahmoistaan. Varsinkin Peltolan tyly poliisi ja Halla-ahon näennäisviaton pikkutyttö tenhoavat.

Paula Varis on suunnitellut hienon puvustuksen; erityisesti Kätkössä vieraileville hahmoille. Ja Teppo Järvisen lavastuksen kahden maailman kontrasti alleviivaa sitä eroa oikean maailman ja virtuaalimaailman välillä. Moderni toimistokuutio vaihtuu pyörivän lavarakennelman vauhdittamana hulppeaan viktoriaaniseen kartanomiljööseen ja kuin tyhjästä ilmaantuvat virtuaalikalusteetkin paikalle. Illuusio on vahva. Loisteputkien kalsea valo korostaa tylyä todellisuutta - kukapa sitä ei haluaisi paeta ihanaan virtuaalimaailmaan. Ja se punainen neonvalokaapelineliö! Eero Auvisen valot sekä videot luovat hyvin tehokkaasti mielikuvia ankeasta ja karusta maailmasta sekä leppoisasta Kätköstä. Niklas Vainion äänisuunnittelu aavemaisine soundeineen kruunaa kaiken.

    

Kai se on aika pitkälle mahdollista että porno johtaa teknologian kehitystyötä jatkossakin. Käy ilmi että Nether on entinen internet, vain hieman pidemmälle vietynä. Näytelmän rakenne eri aikatasoineen on nerokkaasti luotu. Ja se ydinajatus että todellisuus murskaa ihmisen, ja vain Netherissä hän voi olla kokonaan vapaa. Ei ilmaiseksi tietenkään, mutta rahalla saa vapautta.

"Kirveen käyttö pitää parisuhteen sopivan etäisenä" on ehkä ihan parhaita lauseita ja elämänohjeita!

The Nether oli erittäin kiinnostava scifinäytelmä, joka pohtii monenlaisia moraalikysymyksiä. Niitä vanhoja ja tuttuja, mutta myös todella modernejakin. Näytelmä tarjoaa monia eri tasoja ja monia eri näkemyksiä. Ei mitään tavallista huttua vaan jotain hieman erilaista!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 30. elokuuta 2018

Kinky Boots / Helsingin kaupunginteatteri 30.8.2018

No nyt on Helsingin kaupunginteatteri osunut kultasuoneen! Vihjauksia Kinky Bootsin erinomaisuudesta olen saanut lukea somesta jo monta kuukautta, ja koeyleisön palaute tuntui olevan enemmän kuin ylistävää. Silti menin ensi-iltaan aika tyhjältä pöydältä. Leffan, mihin tämä musikaali perustuu, ostin jostain divarista useita vuosia sitten ja tykkäsin.


Mutta en ollut lainkaan valmistautunut tähän upeaan pyöritykseen ja elämän moninaisuutta ylistävään hurrikaaniin mikä pyöräytti sukat jaloista HKT:n päänäyttämöllä! Huh huh! Ohjaaja Samuel Harjanne on todellakin kypsynyt ja kehittynyt, ja lopputuloksena on saumattoman svengaava ja ihan kansainväliset kriteerit täyttävä musikaali. Mahtavaa!!

Ensi-iltayleisöä parhaimmissaan ja ohjaaja Samuel Harjanne keskellä


Ensi-illassa yleisössä bongattiin kymmeniä hehkuvia drag queeneja, ja lavalla lisää. Tavallaan aika kiehtovaa sekin, että drag on tullut salonkikelpoiseksi koko perheen viihteeksi tässä viime vuosina. Hyvä niin. Ihmiskunnan monimuotoisuutta, itsensä ja muiden hyväksymistä sekä rakkautta julistaa myös Kinky Boots! Harvey Fiersteinin kynäilemässä tarinassa nyt ei ole mitään järin omaperäistä, mutta se on hyvä ja se kantaa. Ja ennenkaikkea kun on näin hyvä tekijätiimi niin mikä tahansa onnistuu.


Kinky Boots on kertomus isistä ja pojista, odotuksista ja pettymyksistä, hyväksynnästä ja syrjinnästä. Charlie on hiipuvan kenkätehtaan perijä, josta isänsä halusi jatkajaa toiminnalleen, vaikka Price & Sonsin kengät eivät enää käykään kaupaksi entiseen malliin. Charlie haluaa kuitenkin elämältään muuta ja muuttaa tyttöystävänsä kanssa Lontooseen luodakseen uraa kiinteistönvälityksessä. Isän kuoltua hän kuitenkin joutuu palaamaan Northamptoniin, irtisanomaan konkurssikypsän kenkätehtaan henkilöstön. Kohtalo kuitenkin puuttuu peliin - drag queen Lolan muodossa. Odottamaton kohtaaminen saattaa miehet yhteen ja puolivahingossa päätetään pelastaa putiikki uudella kenkämallistolla: kinky boots by Lola! Korkosaappaita miehille. Monen kommelluksen, suhdekiemuran, ja epäonnistumisen jälkeen tapahtumat saavat onnellisen lopun. Matkan varrella joutuu useampikin henkilö käymään läpi kipupisteitään ja menneisyyttään, hyväksymään erilaisia ihmisiä mutta ennenkaikkea hyväksymään itsensä.


Vaikka Charlie onkin tässä oikeastaan päähenkilö, ja Petrus Kähkönen tekee huikean upean roolin tässä, ehkä yhden uransa parhaimmista, niin silti show'n varastaa Lola! En käsitä missä tämän esittäjä Lauri Mikkola on luurannut (musiikkihommissa enimmäkseen) mutta tässä on sellainen jättipotti että oksat pois! Kun Lola purjehtii esille koko komeudessaan ensimmäistä kertaa en liene ainoa joka meinaa tipahtaa tuoliltaan. Mikä karisma, ja ennenkaikkea mikä ääni! Huikea ääniala ja aivan mykistävä suoritus kaikkinensa. Lola on myrskyyn verrattava voima, joka pyyhkäisee niin Charlien kuin koko kenkäntehtaan porukan kumoon. Mikkola on upea, upea Lola, mutta häneltä löytyy taitoa ja osaamista tulkita myös Lolan toista puolta eli nyrkkeilijävalmentajaisäänsä uhmannutta Simonia. Charlien ja Simonin ankeassa vessassa käymä keskustelu on täynnä tunnetta. Kinky Boots kannattaa nähdä ihan jo pelkästään Mikkolan takia.


Mutta lukuisia muitakin syitä tästä tykkäämiseen on, eikä niitä tarvitse mitenkään hakemalla hakea. Kari Arffmanin ja Hanna Kailan suomennos on nokkela ja toimiva. Hieno 12-henkinen orkesteri johdossaan maestro Eeva Kontu soittelee Cyndi Lauperin säveltämää musiikkia svengaavasti. Ainoa pieni harmi koko esityksessä oli se, ettei bändiä näkynyt loppukiitoksissa lavalla. Ehkä siihen oli joku hyvä syy. Musiikki itsessään ei ole sellaista musikaalimusiikkia joka jäisi korvamatoina soimaan päähän. Ainakaan minulle. Mutta kiva sitä on kuunnella. Puvustusvelho Tuomas Lampinen on päässyt taas toteuttamaan itseään kunnolla. Jos jo Turun kaupunginteatterin Tom of Finland-musikaalin vaatteet olivat lumoavia katseltavia, niin nyt ollaan astetta glamöroosimmeissa tunnelmissa. Kirsikkana kakun päälle toinen toistaan upeammat saappaat, herran jestas. Jos joku ei sitä vielä tiennyt, niin olen aika heikkona miehiin korkokengissä, tai oikeastaan vielä enemmän korkeakorkoisissa saappaissa. Ja nyt on tarjolla miehiä saappaissa, koko rahan edestä. Kyllä, tykkäsin!


Lisäksi olen hyvin vaikuttunut William Ilesin komeista valoista. Varsinkin punaiset valot tehtaan tanssikohtauksessa olivat häikäisevät, sekä neonvalot että muut. Eikä Peter Ahlqvistin lavastuksessakaan mitään vikaa ole. Hieman nuhruinen kenkätehdas muuntautuu parilla simppelillä lavastuksen siirtelyllä nyrkkeilykehästä yökerhoon. Se kontrasti vanhan tehdaskiinteistön ja säihkyvän showmaailman välillä on suuri. Gunilla Olsson-Karlsson on laatinut näyttävät koreografiat niin Lolan Enkeleille kuin muullekin porukalle.


Niin, ne Lolan Enkelit. Ansaitsevat ihan huikeat ylistyslaulut ja ehkäpä pienet piruetitkin kunniakseen. Kuusi kuumaa ja kamalan letkeälanteista ja notkeaa enkeliä laulaa, tanssii ja saa kaikkien katsojien (niin lavalla kuin katsomossa) päät ihan pyörälle. Huh huh. Iso kiitos Anton Engström, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg ja ennenkaikkea aina valloittava Paavo Kääriäinen. Vähän meinasi pakara- ja säärikateus iskeä itselle. Kyllä taisi monta katsojaa mennä ihan lankaan, ainakin jos kommenteista voi mitään päätellä ("oliko ne muka oikeesti kaikki miehiä, ei varmasti ollut"). Henri Karjalainen on siis onnistunut naamioinnin ja kampausten suunnittelussa sataprosenttisesti.


Jo mainittujen esiintyjien lisäksi lavalla nähdään muutakin talenttia kosolti. Anna Victoria Ericsson on hersyvän hauska ja raikas Lauren, kenkätehtaan tyttö joka rakastuukin yhtäkkisesti lapsuudenkaveriinsa Charlieen. Raili Raitala on Charlien ärsyttävä ja itsekeskeinen tyttöystävä Nicola. Tehtaan symppis työnjohtaja George (Joachim Wigelius) on sovitteleva voima. Ja sitten on Don (Tero Koponen), tuo ärhäkkä perusduunarijamppa joka kaikessa konservatiivisuudessaankin pystyy näkemään valon. Sanna Saarijärvi ja Laura Alajääski tehtaan topakoina naisina toivat kivaa lisäväriä lavalle.


Kinky Boots on myös ihana ylistyslaulu kengälle ja sen korolle! Harvassa esityksessä kengät saavat omia aplodejaan, mutta tässä saa. Ja missään en muista nähneeni yhtä tyrmistyttävän hienoa liukuhihnakohtausta kun tässä!


Ensi-iltayleisö oli ihan huikeaa. Sen lisäksi että hyvin moni muukin kuin drag-queenisto oli pukeutunut asianmukaisella tavalla, niin eläytyminen, väliaplodit, ja yleinen innostus oli ihanaa katsottavaa ja kuultavaa. Seisovista aplodeista ei meinannut tulla millään loppua. Esiintyjät näyttivät kyllä melkoisen ilahtuneilta ja jopa hieman pöllämystyneiltä suosiosta. Väliaikanimikkoleivos oli pinkki ja makea, tyyliin sopien.

Helsingin kaupunginteatterin kaunis iltavalaistus esityksen jälkeen


Kinky Boots voisi mennä mauttomuudenkin puolella, mutta siitä ei kyllä ole pelkoa tällä kertaa. Sen sijaan se ylistää tasa-arvoa, elämää, erilaisuutta, rakkautta, kauniita vaatteita (ja kauniita miehiä), käsityötä ja ystävyyttä. Ja kenkiä! Ehdottomasti yksi syksyn must-see esityksistä! Syksyn lipuista on myyty jo ennen ensi-iltaa yli puolet, eli kannattaa kiiruhtaa. On se sen väärtti. Tämä musikaali on rakkauden asialla!


Esityskuvien copyright Mirka Kleemola, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Suuri kansainvälinen balettigaala / Tampere-talo 27.8.2018

Viime vuotiseen tapaan nytkin näimme Tampere-talolla joukon kansainvälisiä vieraita, ketkä jatkoivat Lappeenrannan balettigaalasta huilipäivän jälkeen Pirkanmaalle esiintymään. Monenlaista numeroa oli taaskin ohjelmistoon saatu sopimaan, nykytanssista todella perinteiseen balettiin. Tunnelmat vaihtuivat hilpeästä ja hauskasta melkein haukotuttavaan. Ja Timo Sokura juonsi ihanan lakoniseen ja hauskaan tyyliinsä illan. Suuri kansainvälinen balettigaala vuosimallia 2018!

Omat suosikit on kyllä helppo nimetä. Ensinnäkin koko tilaisuuden aloittanut nuori ja todella lupaava kotimainen tähti Kira Hilli, joka punaisissaan tanssi meille pätkän Carmenista. Perinteisen Bizet'n musiikin oli sovittanut hieman modernimpaan muotoon Štšedrin, ja kyllä se svengasikin! Alonson koreografia alkoi tanssijan mustalla silhuetilla dramaattisen punaista taustaa vasten. Liikkeet rytmittyvät musiikkin taidokkaasti ja olkapää kohoaa kuin flirttaillen. Tämä oli lyhyt ja raikas. Ja sopivasti flirttaileva, ei lainkaan tyrkky.

Tyrkky sen sijaan oli kyllä sitten mielestäni illan heikoin lenkki eli Veronan balettikilpailun voittaja Matilde Ferrari. Enimmäkseen mieleeni tuli yökerhoympäristö tai sen stripteasebaari. Osittain koska esiintyjän alusasu ja vapaana liehuvat hiukset. Kai se on yksi tehokeino tanssiesityksessä, ja varsinkin baletissa, missä hiukset normaalisti ovat kurinalaisesti kiinni. Musiikki oli sensuellia ja tarkoitus oli ehkä olla kiusoittelevan viettelevä, mutta nyt ei toiminut yhtään. Tuli tunkkainen tuulahdus jostain menneestä. Ei ollut nyt minun juttuni yhtään tämä.


Sen sijaan toinen suosikkini oli hollantilainen Introdans-porukka. Näimme heiltä peräti kolme koreografiaa, ja tykkäsin kaikista kovasti. Ensimmäinen oli pieni Black Cake-duetto, Stravinskyn musiikkiin ja Hans van Manenin koreografioima. Tämä oli pieni pätkä isommasta kokonaisuudesta jonka näkemiseen jäi nyt kauhea hinku! Teemana cocktailkutsut ja nähtiin hieman erilaisia paritanssikuvioita hyppelyineen ja taputuksineen. Huumoria ja pilkettä silmäkulmassa, ja sellaista tanssin iloa mitä oli ihana katsoa. Nelinkontinkin voi näemmä tanssia, ja vielä juupelin ketterästi. Pariskunnan pituuseroa korostettiin oikein monessa kohtaa (miestanssija ei ollut pituudella pilattu). Teknisesti taitavaakin vielä. Introdansilta nähtiin myös ensimmäisen näytöksen päättävä Malasangre (koreografia Cayetano Soto), joka oli kunnianosoitus kuubalaiselle laulajattarelle La Lupelle, Sielun kuningattarelle. Valkoiset kiltit (alla oli kyllä mustat kalsarit) vaan hulmusivat, kun tanssijat suorittivat yksin ja yhdessä lattarimusiikin tahdissa monenmoisia muuvejaan. Hauska oli tämäkin, ja hyvin vauhdikas. Jotain todella erilaista ja hienoa.

Perinteistä balettia edusti kaksi paria. Alena Shkatula (Viron kansallisbaletti) ja Ivan Popov (Brnon baletti) tanssi ensin pätkän Joutsenlammesta ja tauon jälkeen pätkän Pähkinänsärkijästä. Ei mitään ylimaallista mutta ihan kivaa katsottavaa. Ja kummankin musiikki on kyllä kaunista. Shkatula loi hienon mielikuvan joutsenesta värisevine käsineen. Pähkinänsärkijä oli jotenkin kliinisen tylsähkö suoritus. Teknisesti varmaan osaavaa ja silleen, mutta ei nyt kauheasti säväyttänyt. Välillä tuli mieleen koulun kevätjuhlaesitykset, mutta ehkä astetta taitavampana.


Toinen "perinteinen" pari oli eli Hyang-Gee Hong ja Konstantin Novoselov, kumpikin edusti Universal Ballet -ryhmää Koreasta. Ensin yltiöromanttinen Kuutamo-duetto baletista Shim Chung (Sokean miehen tytär). Sekä puvuissa että musiikissa oli itämaista henkeä ja tanssi oli ilmavaa ja nostot kevyen näköisiä. Ja niitä oli paljon! Ilokseen tätä katsoi, kuten myös parin huipputeknistä ja todella näyttävää Don Quijote Grand Pas de Deuxia illan loppupuolella. Novoselovilla oli leveät ja korkeat hypyt. Eikä pelkästään teknistä osaamista vaan myös tunteet välittyivät innostuneeseen katsomoon. Saivat väliaplodejakin, ja täysin ansaitusti. Ihan hengästytti vaikka istui vaan penkillään.

Portugalin kansallisbaletista saapuivat Filipa de Castro ja Carlos Pinillos. Ensin hopeisissa avaruustrikoissaan Clap! Clap! dueton merkeissä (outo, primitiivinen, rytmikäs teos, joka jätti varsin hämmentyneen olon - perinteiset balettiliikkeet ja eleet sekoittuivat nykytanssiin aika saumattomasti) ja sitten Nada fica de Nada (kuten Sokura sen ilmaisi Mikkään ei oo niinkun mittään mutta aiheena oli elämän rajallisuus ja kaiken katoavaisuus. Dramaattista ja suuria tunteita, ja ihan jees).


Illan päätteksi Introdans tuli esittämään Hollannin kuningattaren Beatrixin 25 -vuotispäivillä (siis 25 vuotta kuningattarena!) esittämänsä Chapeau-tanssisikermän. Koreografi Jiří Kylián loihti tanssin isolle väkijoukolle (13 tanssijalle) ja ryhmälle hienoja ja värikkäitä hattuja (kuulemma kopioita kuningattaren hattukokoelmasta). Yllätys yllätys tässäkin Introdansin teoksessa on kosolti huumoria ja kaikkea pientä hauskaa. Esiintymisasuina kultaiset erikoiset hameet. Ja toinen toistaan hienomman värisiä hattuja! Prince ei ole mikään suosikkiartistini, mutta kulmikkaat funkrytmit sopivat hyvin kyllä tanssittaviksi. Teos on absurdi, yllättävä, kujeileva ja hillitön. Lopuksi vielä isot pinkit viuhkat kehiin ja havaijinkielinen laulu. Huima lopetus upealle tanssi-illalle.

Illan mittaan näimme oikein kiva kattauksen erilaisia tanssiesityksiä. Kaikki eivät ihan iskeneet minuun, mutta sekä perinteisemmän baletin että rohkeamman nykytanssin ystäviä kyllä hemmoteltiin. Tätä saadaan lisää taas sitten ensi vuonna!


Kuvien copyright Hans Gerritsen ja Kim Eunju
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 20. elokuuta 2018

Balettigaala / Turun musiikkijuhlat 19.8.2018

Turun musiikkijuhlia on vietetty vuodesta 1960, ja tänä vuonna saatiin mukaan ensimmäistä kertaa myös balettigaala. Vallan hieno pelinavaus, ja toivon mukaan upeaa tanssia saadaan nähdä tulevinakin vuosina. Musiikki on niin isossa osassa tanssinumeroita, että ne sopivat erinomaisesti täydentämään monipuolista musiikkifestivaalia. Ja vaikka ilta kulkikin Balettigaalan nimellä, niin liki 2,5 tuntiin mahtui mukaan myös nykytanssia. Ja niin hienoja kuin perinteiset pas de deuxit ja muut olivatkin, niin tällä kertaa muutama nykytanssiesitys tuntui valloittavan katsojien sydämet. Myös minun. Mutta monipuolisuus oli valttia!

Kansallisbaletista nähtiin monia taitavia tanssijoita, ja vaikka muutama oli jäänytkin pois, niin paikkaajat auttoivat. Michal Krčmář toimi gaalan taiteellisena koordinattorina mutta ehti tanssimaankin, sekä tuuraajana että ihan suunnitellusti. Tämän ja Jevgenija Pleškován kaunis Grand pas classique: Adagio Gsovskin koreografiaan aloitti illan. Klassista balettia kauneimmillaan. Hyvin harmoninen pari tämäkin, vaikka alunperin tässä pitikin tanssia Florian Modanin. Mutta kuten illan karismaattinen juontaja Minna Tervamäki totesi: tämmöistä se joskus on. Tanssin maailmassa loukkaantumisia sattuu ja nopeatkin paikkaukset ovat arkipäivää.


Kaikki tanssijat eivät suinkaan olleet Kansallisbaletin tähtiä. Paperisilpun lomassa esiintynyt freelancer Jonna Aaltonen veti vimmaisen ja epätoivoisen, Anu Sistosen koreografioiman hienon nykytanssinumeron Secret Charm. Tanssijan kädet elivät ihan omaa elämäänsä. Välillä kuin rikkoutuneet tuulilasin pyyhkimet ja välillä taas perhosmaisen elegantit. Tai enkelin siivet. Pienet, marionettinukkemaiset liikkeet olivat kiehtovaa katsottavaa. Emre Sevindikin musiikki oli elokuvamaista. Vaikka musiikki loppui niin tanssi ei. Tämä oli teos missä musiikki ja tanssijan keho tekivät täydellistä yhteistyötä.


Illan ehkä elämäniloisin esitys, siis nimenomaan sellainen pilkettä silmäkulmassa -tanssi oli Linda Haakanan ja Johan Pakkasen tulkitsema fiftari-rokkirallatus. Rentoa ja hauskaa menoa, upeita nostoja ja heittoja. Hienosti vedettiin yhdessä ja erikseen. Michal Krčmář vastasi koreografiasta ja musiikkipaloina oli monenlaisia rokettirollin klassikoita. Teos oli kuulemma saanut inspiraatiota näistä kahdesta hienosta tanssijasta. Tässä tuli paljon perinteisempiä rokkitanssikuvioita, boogie woogieta, sen sellaista. Sanoitukset osuivat mainiosti yhteen sen kanssa mitä näimme tanssilattialla. Pyllyt pyöri ja hameen helma hulmusi. Ja yleisö oli ihan haltioissaan! Teoksen nimi Laughing of Loving One sopi kyllä hyvin. Tuli iloinen mieli.


Ennen väliaikaa saimme nauttia vielä Don Quijote -tunnelmista Grand pas des deuxin merkeissä. Tanssijoina Tšekin kansallisbaletin Alina Nanu ja herra Krčmář punamustissa espanjalaishenkisissä asuissa. Tanssijakaksikko on valmistunut samasta koulusta aikoinaan, ja tanssillisesti sopivat hienosti yhteen. Näemme upeita nostoja, vauhdikkaita piruetteja sekä melkomoisia hyppyjä. Tässä kohtaa mietin Turun konserttitalon lavan lattiamateriaalia, koska hyppyjen laskeutumiset kuulostivat aika äänekkäiltä korviini. Ja minä istuin parvella aika takana. Yhtä kaikki, Michal Krčmářin hypyt ovat huikeaa katsottavaa.

     

Väliajan jälkeen oli edessäni oman illan henkilökohtainen kohokohta. Nimittäin kantaesityksensä saanut Emrecan Tanışin uusin koreografia Isra. Lavalla karismaattinen kolmikko Linda Haakana, Johan Pakkanen ja Atte Kilpinen. Voi että oli hieno! Lisäksi lavalla nähtiin upea jousikvartetti (Kreeta-Julia Heikkilä, Siljamari Heikinheimo, Dalia Stasevska ja Joona Pulkkinen), jotka soittivat lavan reunassa. Musiikkina oli Mehmet Tanışia ja Philip Glassia, ja sopivat kyllä hyvin tähän tanssiin. Kilpinen oli beigenvärisissä alushousuissaan ja valkeaksi meikatuilla kasvoillaan zombiemainen, elävä kuollut. Pariskunta vääntelee, siirtelee, nostelee, heittelee ja liikuttelee tahdotonta ja lötköä tyyppiä. Kilpinen on heidän käsissään kuin muovailuvahaa. Hetkittäin liikkeet ovat jo enemmän akrobatiaa tai trikkausta kun nykytanssia. Yhtäkaikki, kiehtovaa katsottavaa. Jotenkin Atte rikkoo melkein jo fysiikan lakeja liikkeillään. Hetkittäin pariskunta hylkää ja unohtaa tämän kalmankalpean tyypin, ja tanssii keskenään. Kaunista. Luotto toiseen on valtavaa. Liikkeistä iso osa tapahtuu lattialla. Sitten pari siirtyy syrjään ja näemme Frankensteinin hirviömäisen ja hyvin fyysisen soolotanssin Atelta. Olin ihan mykistynyt, penkissä eteenpäin nojautuen ja sataprosenttisesti tanssin lumoon eläytyen. Yksi hienoimpia tanssillisia hetkiä mitä olen ikinä saanut katsoa! Tämä koreografia ja esitys on kuin tehty tälle tanssijalle. Kuten se varmaan onkin. Tanış on myös Kansallisbaletin tanssija ja kunnostautunut tekemällä paljon koreografioita viime vuosina. Aika monen soolotyön on tanssinut juurikin Atte. Kai se parhaimmillaan on tätä, koreografin ja luottotanssijan välinen suhde. Saumatonta yhteistyötä.


Isran jälkeen paluu maan pinnalle. Ihan kauniisti Tiina Myllymäki ja Jonathan Rodriguez tanssivat La Corsaire -baletin Pas des deuxin, ilmeisesti vähemmän nähty osio tuosta baletista. Hirmuisen kevyen näköisiä nostoja! Herkkä tangonumero Touch of Tangon tulivat tanssimaan pariskunta Charlotte Schauman-Mäki ja Ville Mäki (joka toimi myös tilaisuuden tuotannollisena koordinaattorina). Ja tottahan se oli mitä juontaja Tervamäkikin sanoi. Parin välillä oli erityistä kemiaa. Jutta ja Sami Heleniuksen koreografiassa oli paljon kilpatanssillisia elementtejä. Teknotango sopi tähän vauhtiin hyvin. Paljon taivutuksia ja vietteleviä liikkeitä. Olipas se tango!

Tangon jälkeen lavalle pääsi taas "Turun lahja maailmalle" eli Atte Kilpinen! Ja taas koreografiasta vastasi Emrecan Tanış. Teoksena Separation Among Us oli hyvin erilainen kuin aiemmin nähty Isra. Hyvä niin. Kilpinen pääsi esittelemään monipuolisia tanssijan taitojaan laajemmin. Väljissä valkoisissa housuissaan ja yläruumis paljaana lavalla juokseva Atte on maaninen, loikkiva, heittäytyvä. Lavan poikki vierii palloja. Uskomattomia breakdance-kuvioita. Vimmainen esitys kertakaikkiaan. Hengitys pysähtyy lavalla, ja melkein katsomossakin. Roikun penkin reunalla ja elän mukana. Katsomoa valaistaan hieman. Kyllä, hienoa oli tämäkin. Tämä kolmikko (E. Tanış - M. Tanış ja A. Kilpinen) valloittaa vielä tanssimaailman totaalisesti!


Maan pinnalle taas takaisin. Vaan ei hetken lepoa vaan lisää hienoutta. Filling Emptiness (koreografia Michal Krčmář) ja lavalla kolme miestanssijaa ja kolme naista. Tässä Nikolas Koskivirta on mukana tuuraajaana. Beethovenin tuttu ensimmäisen jousikvarteton toinen osa hypnoottisen hitaine sävelineen kuulostaa muusikoiden tulkitsemana upealta - ja siihen päälle hienoa tanssia. Täriseväkätisiä miehiä, kurkimaisia liikkeitä. Ei pöllömpää, sanoisin.


Illan kohokohdaksi oli ilmeisesti tarkoitettu Baijerin valtionbaletin tanssijavierailu. Lauretta Summerscales ja Yonah Acosta (kyllä, Carlos Acosta on hänen setänsä) tanssivat La Esmeralda -baletista Dianan ja Aktaionin pas des deuxin. Ihan hienoa, mutta mulle illan se juttu oli Tanış-teokset Isra ja myös Separation Among Us. Mutta kyllä tämäkin oli oikein hienoa tanssia, hienoja nostoja ja kaunis pari, kuulemma tosielämässäkin ovat naimisissa. Mutta ei sillä tavalla sykähdyttänyt tällä kertaa. Kreikkalaishenkiset asut ovat kauniita katsella.


Lopuksi vielä We will rock you ja kaikki illan esiintyjät lavalle. Hienoja muuveja erityisesti Koskivirralta ja Kilpiseltä!


Oikein ihana ilta, ja ei harmittanut lainkaan että venyi puolisen tuntia pitkäksi. Toivon todellakin että tästä tulee jokavuotinen perinne, koska tanssillisia iltoja ei ole Suomessa koskaan liikaa. Kiitos Turun musiikkijuhlat ja tanssijat ja kaikki muutkin.



Kuvien copyright Seilo Ristimäki, paitsi kiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 13. elokuuta 2018

I would prefer not to / Svenska Teatern, Teatterikesä 12.8.2018

No nyt tarttee sanoa että pihalla olin tämän nähtyäni. Ehkä olisi auttanut jos olisin lukenut etukäteen Herman Melvillen (1819-1891) novelli Bartleby, the Scrivener, jota vapaasti mukaillen Milja Sarkola tämän I would prefer not to -teoksen on kirjoittanut. Mun piti mennä tämä keväällä Svenska Teaterniin katsomaan, mutta sattuminen summana en sitten koskaan päässyt. Ei sillä, yhtä pihalla olisin ollut sielläkin :-) Mutta hienoa kun Teatterikesä mahdollisti nyt tämän katsomisen minullekin.


Mitä tässä sitten tapahtuu? Harmaat pukumiehet (Patrick Henriksen ja Simon Häger) puurtavat konttorissa pomonsa (Hellen Willberg) alaisina. Kaikki samankaltaisissa harmaissa puvuissa ja samoja kuvioita toistaen. Toistoa toistoa. Sitten työnsä aloittaa uusi tyyppi, tämä Bartleby (Joanna Haartti). Mutta hänpä onkin erilainen! Onko hän toisinajattelija vai vastarannankiiski? Tekeekö hän tätä tahallaan vai vahingossa vai miksi? Tai siis ei tee. Koska hän kieltäytyy töistä. Kaikkeen vedoten: Mieluummin en. Tai samma på svenska. Ei auta pomon maanittelut tai uhkaukset. Asiat eskaloituvat nopeasti. Alainen ei siis suoranaisesti kieltäydy työtehtävistä, hän vaan mieluiten ei tee niitä. Eikä siis tee. Eikä selittele motiivejaan, mieluiten ei siis tee sitäkään.

Tämä on hyvin absurdi, hyvin outo, jotenkin kiehtova esitys. Miten yhden niskurointi saa kaiken sekaisin. Pienistä kehon liikkeistä alkaen. Ei enää synkronisoitu rytmi pysykään. Esimies ei saa Bartlebytä ruotuun, tämä vaan toteaa kaikkeen I would prefer not to. Hyvin kohteliaasti. Työmoraalikin uhkaa jo rapistua. Niinpä toimisto muuttaa ja jättää miehen taakseen. Mutta ei sekään oikein auta.


Välillä lavalla nähdään eläinhahmoja joraamassa, ja välillä kaikki kertovat mitä he suosivat ja valitsevat. Mutta Bartleby ei avaudu eikä suostu yhteistyöhön. Kilpaa tunnustaminen on huvittavaa sekä absurdia. Uskonnollinen hurmos valtaa esiintyjät, ja hysteerisinä he haluavat avautua yleisölle. Kesken kaiken saamme kuulla hieman Händelin sulosäveliä eli duettona Lascia ch'io pianga oopperasta Rinaldo laulettuina (ihanaa!!!).

Näyttelijänelikko teki taitavaa työtä. Vaatii se heittäytymistä ja eläytymistä, että pystyy vaihtamaan kaavoihin kangistuneesta toimistorotasta superspontaaniin avautujaan. Ja Joanna Haartti onnistui tuomaan sellaisen välinpitämättömän, alistuneen miehen lavalle Bartlebynä. Vai nauroikohan tämän Bartleby kuvitteelliseen partaansa; menittepä kaikki lankaan? Onko hän lusmujen lusmu, vai henkisesti sairas? Emme saa tietää, sillä mies nuupahtaa vankilassa kokonaan. Eikä enää syökään. Mieluummin ei sitäkään siis. Ja sitten tykästyin kovasti Simon Hägerin tapaan olla läsnä lavalla. Minulle uusi näyttelijä, mutta menee taatusti seurantaan.


Esitys on kolmekielinen, eli sujuvasti sukkuloidaan suomen, ruotsin ja englannin välillä. Tekstitys onneksi toimii myös, sillä ruotsia taitaa olla eniten.

Kaisa Rasilan laatikkomainen  toimistolavastus on hyvin pelkistetty ja toistuvat asiat junnaavat hyvin kehikossa. Kunnes lopulta se avataan. Tom Laurmaan valosuunnittelu tuki ristikkomaista ja mustavalkeaa maailmaa.

Milja Sarkolan ohjaukset eivät kyllä ole koskaan olleet helppotajuisia tai suoraviivaisia. Ehkä se on osa sitä viehätystä? Katsoja joutuu kerta toisensa jälkeen haastamaan itsensä. Joskus on hyvä poistua mukavuusalueeltaan muualle, ja tämä näytelmä oli minulle sellainen kokemus. En tiedä mitä siitä ajattelisin tai sanoisin - enkä tiedä edes pidinkö siitä. Ymmärtämisen laitakin on hyvin hataraa. Mutta silti olen iloinen että näin sen.


Kuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Paris de Nuit / Recirquel Company Budapest, Teatterikesä 12.8.2018

Syntinen Pariisi 1930-luvulla tuotiin silmiemme eteen Tampere-talolla. Mainio elävä orkesteri, punaista samettia, lavalla istuva yleisö ja taitavat esiintyjät. Täydellinen esitys siis? No, ei ihan. Sinällään tässä ei ollut mitään vikaa. Hienoja sirkusnumeroita ja viihdyttävä kabaree. Teknisesti taitavat sirkustelijat pistivät parastaan. Temput eivät vain tarjonneet oikeastaan mitään uutta ja ihmeellistä, vaikka sinällään niitä oli ilo katsoa. Jäin kaipaamaan intiimimpää tilaa, koska kyllä tämmöinen olisi jollain hämärällä ja hikisellä klubilla ehkä paremmin toiminut. Pöytiintarjoilulla. Mutta harvemmin sellaisilla on tarpeeksi korkeita esiintymistiloja ilma-akrobatialle.

Unkarilaisryhmä Recirquel Company Budapestin Paris de Nuit (Pariisi yöllä, tai unkariksi Párizs Éjjel) oli hienosti edustamassa sirkustaidetta Teatterikesän pääohjelmistossa.

Yleisön vielä valuessa sisään Tampere-talon suureen saliin lavalla haitaristi lurittelee peri-ranskalaisia sävelmiä. Pikkuhiljaa muu porukka kuusihenkisestä bändistä liittyy mukaan, ja jazzahtavat rytmit siivittävät lavalle saapuvaa kabareeryhmää. Mustaa pitsiä, korsettia, sensuellia tyyliä. Bordellista hieman hienostuneempaa ilmettä kauniissa puvuissa. Kaunisääninen laulajatar Judit Szilvia Czigány laulaa muutamia kappaleita esityksen aikana. Ranskaksi, unkariksi, englanniksi.

       

Esiintyjien koreografiat ja yhteistyö on hiottu viimeisen päälle. Esitys on ehkä pikkutuhma ja vihjaileva, mutta ei mitään likaista vaan hyvällä maulla tehtyä. Silmäniloa on tarjolla ihan kaikille katsojille paljaan pinnan ja tyylikkäiden asusteiden merkeissä. Grammaakaan ylipainoa ei näy missään, vaan kaikki esiintyjät ovat hieman ehkä liiankin täydellisiä vartaloiltaan. No, akrobaateilta ja muilta sirkustaitelijoilta ei mitään tavatonta, mutta joku pieni roso tai särö kaikessa tyylikkyydessä voisi olla piste iin päälle.

Flirttaileva tarjoilijar syöttää eturivin katsojille herkkuja, ja niitä voi joutua syömään käden lisäksi myös muualta. Yksi ihana herrasmies laittaa hattunsa näkösuojaksi kun hän hamuaa suuhunsa herkkupalaa (en kyllä tiedä mitä oli tarjolla, mutta näytti kaikille maistuvan). Herkkukattauksen jälkeen samainen nainen singahtaa punaisissa korkokengissään tanssimaan nuoralle. Aikamoinen saavutus se, vaikka yleensä ottaen minusta nuorallatanssi on aika tylsää katsottavaa. Korkkarit toivat pientä jännitystä edes asiaan, pysyykö niillä pystyssä? Pysyi kyllä.

Itselleni illan ja esityksen kohokohta oli ilman muuta kahden miehen upea ja sensuelli trapetsi/ilma-akrobatiaesitys. Samaan aikaan nainen laulaa What makes a man - ja nämä kaksi kertovat tarinaa ilmassa tanssien. Olen aina ollut heikkona miehiin jotka pitävät korkokenkiä, ja ne yhdistettyinä pienenpieniin nahkasortseihin ja nahkaremmiyläosaan - jo tämä visuaalinen puoli lähenteli täydellisyyttä. Ilma-akrobatia on muutenkin ihan parasta, ja kun tämä kaksikko oli niin teknisesti kuin ilmaisullisesti niin hieno. Huh huh, menee ihan kylmät väreet selässä kun näin liki viikkoa myöhemmin muistelen tätä. Lopuksi vielä hurja niskalenkkikiepunta niin avot! Tämä pitkänhuiskea korkkarimies oli Renátó Illés - nimi muistiin!


Tämä esitys ei ollut sillä tavalla hauskaa sirkusta. No joo, rintalihaksia värisyttävä mies ja sellaista, ja sitten oli pariskunta jotka kattolampussa kiikkuen selvittelivät myrskyisiä välejään. Mutta enemmän esitys keskittyi esittelemään visuaalisesti kaunista nykysirkusta kuin varsinaisesti hauskuuttamaan. Käsilläseisonnat pöydillä ja muutenkin katsojien pöydillä tapahtunut temppuilu oli varmaan hämmentävää jos istui siinä pöydässä. Vähän oli strippaustakin. Ryhmätanssitangossa flirttailtiin SM-teemoilla ja parinvaihdoilla. Naispuolisia esiintyjiä viskottiin ja nosteltiin kun tempo kiihtyi. Hienosti tanssia ja akrobatiaa yhdessä! Jonglööri hieman bimboine ja vauhdikkaine assistentteineen (millonkas näkisimme naisjonglöörin miesassareineen??) ei oikeastaan edes hauskuuttanut, tai ainakin minulle tuli hieman surumielinen olo sitä katsellessa.

Puvustukset ja meikkaukset olivat kyllä viimeisen päälle, taas kerran hieman liian sliipattua. Pientä rosoisuutta kaipailin, mutta ei se ehkä tähän sovi saatikka kuulu.

Miesten tankotanssi, tai vertikaaliköysi/tanko, on kyllä hienoa katsottavaa aina, koska jaksan aina ihmetellä niitä käsivoimia millä saa kropan pysymään vaakatasossa. Ja äkilliset liukumiset maata kohti, hui! Esiintjät ovat kyllä ammattilaisia, sillä hymy ei hyydy missään vaiheessa, meni temppu sitten hyvin tai ei. Ja on jotenkin virkistävää nähdä ettei kaikki aina onnistu ihan nappiin tälläkään tasolla.

Bence Vágin ohjaama, käsikirjoittama ja koreografioima Paris de Nuit tarjosi pienen väläyksen siihen miltä pariisilaisessa kabareessa 1930-luvulla olisi saattanut olla. Tarjoilu vain puuttui. Livebändi oli aivan mainio! Kyllä tätä kelpasi katsoa, vaikka tempullisesti ei mikään hirveän omaperäinen ollutkaan. Tunti meni nopeasti. Menen kyllä mielelläni katsomaan Recirquel Company Budapestin ohjelmanumeroita jos vaan vastaan tulee.


Kuvien copyright Attila Nagy.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 11. elokuuta 2018

Tämän vuosituhannen näyttämömusiikkia vol 2 / Ohjelmateltta, Teatterikesä 11.8.2018

Aivan mahtavaa että tästä teatterimusiikin illasta näyttää tulevan perinne Teatterikesästä. Sillä onhan toinen kerta jo perinteen alku, onhan? Viime vuotinen konsertti oli huikea (luehan bloggaukseni siitä) ja tämä vuotinen oli ensimmäinen Teatterikesä-juttu minkä merkkasin kalenteriini. Sukujuhlat meinasivat sotkea kuvioita, mutta onneksi iltapäiväkekkereistä ehti hyvin Keskustorin ohjelmatelttaan parahultaisesti ennen kymmeneltä alkavaa konserttia.


Eeva Kontu, Annamari Kähärä ja Jussi Tuurna ovat tehneet vuosien varrella valtavan määrän hienoa näyttämömusiikkia, ja tähän konserttiin jokainen oli saanut valita seitsemän teostaan. Silti olisin kuunnellut musisointia vaikka kuinka paljon pidempään. Säveltäjät vuorottelivat pianon takana, mutta toimivat välillä myös taustalaulajina, ja Kontu nähtiin lavalla saksofoniensa ja huilunkin kanssa.


Illan solisteina toimivat monista musikaaleista tutut Maria Ylipää ja Jukka Nylund ja piipahtipa siellä Vuokko Hovattakin parin biisin verran. Ja viime vuoden vastaavassa konsertissa debyyttinsä tehnyt Tampereen taiteellinen kuoro oli nytkin paikalla, Joonas Mikkilän johdolla. Tämä kuoro on ihan lempparini ja ansaitsisi kaikki Tampereen kulttuuripalkinnot mennen tullen. Toivon mukaan heitä saa nähdä jatkossakin mahdollisimman monessa jutussa.


Eevan biisivalinnoista kaksi oli musikaaleista, kaksi omia kohtauksiaan musikaaleissa, yksi sellainen missä on merkittävä sanoma, yksi missä on merkittävä meininki, ja yksi mikä on hänen lempikappaleensa - ja se kuultiinkin ensimmäisenä Eevan sävellyksistä. Kuudella kielellä Viita 1949 -musikaalista, kauniisti Maria Ylipään tulkitsemana ja kuoron säestämänä.


Ohjelmisto oli koottu taitavasti. Rivakkaa ja räväkkää ja sitten väliin haikeaa ja tunnelmallista. Suuria tunteita ja traagisia tarinoita. Mestarilyriikoita (tekijänimiä mm. Kaarlo Sarkia, Matti Rossi, Pirkko Saisio, Mika Waltari, Heikki Salo, Lauri Viita, L. Onerva) ja mestarillisia säveliä. Höystettynä hauskoilla tarinoilla, napakalla kritiikillä, ja viihdyttävillä vitseillä. Tunnelma teltassa oli ihan käsinkosketeltavan lämminhenkistä, rentoa ja innostunutta. Mutta oli se meno lavallakin ihanan letkeää. Ja se säveltäjäkolmikon välinen keskinen lämpö!


"Äskeisessä (Kulosaari: Emmin ja Tiikerin duetto musikaalista Kummitusjuna) oli tutkittu duuria ja jopa modulaatiota" totesi Tuurnan Jussi.

"Siitä ei ole enää pitkä matka Euroviisuihin" vastasi Nylundin Jukka.

Tämä kolmikko jos säveltäisi Euroviisu-ehdokkaan niin Suomen voitto olisi taattu!

       

Multi-instrumentalistit Sara Puljula ja Esko Grundström vastasivat musisoinnista ja hurjasti he heittäytyivät joka biisiin. Sovitukset olivat aika jazzhenkisiä ja svengaavia, letkeitä. Yksi kauneimmista esityksistä oli Nylundin tulkitsema ja Kähärän säveltämä Sade luo kuultavan hämärän. Viime vuonna kuolleen Matti Rossin teksti oli kaunis, ja tämä omistettiinkin Rossin muistolle. Aika muistosi murensi...



Pienen tauon jälkeen toinen puolisko potkaistaan käyntiin hillittömällä svengillä. Musikaalista Tippukivitapaus kuullaan Jos on hanskat -rypistys. Mainio Kähärän sävellys. Nyt harmittaa etten mennyt katsomaan tätä Kansallisteatteriin viime kaudella. Sen verran vauhdikas ja hauska meno oli lavalla. Vuosi 1918 oli vahvasti esillä tänä iltana teltassa. Toki loistavan Tytöt 1918 -musikaalin biisien myötä (niitä kuultiin yhteensä kolme biisiä), mutta myös Annamari Kähärän koskettava kappale Saima Irene maaliskuussa 1918 Musiikkiteatteri Kapsäkin Murhenäytelmä 1918 -esityksestä (mitä en myöskään aikataulusyistä ehtinyt katsomaan, suureksi harmikseni). Tämän tulkitsi upeasti kuoron naiset sekä Vuokko Hovatta.


Vaikka tykkään kamalasti kaikkien kolmen illan säveltäjän musiikista, niin jotenkin Eeva Kontu tekee minulle tärkeää musiikkia. Nytkin illan suosikkini taisivat olla Kumoon! (Juha-Matti Koskela ja Eeva Kontu räppäsivät mainiosti!) ja Tuletko kanssani korkealle? sekä alkupuoliskolla kuultu kaksikko Liian lähellä maata (hienolla jazzsovituksella) ja Kun jumala jätti Tampereen (kiitos näiden hienoista tulkinnoista Jukka Nylund ja jälkimmäisessä mukana ollut Maria Ylipää).


Tuurnan säveltämä Homo!-musikaali oli yksi vaikuttavimpia elämyksiä Kansallisteatterissa miesmuistiin (ja sitä CD-levyä on autossa kuunneltu kyllä huikea määrä) ja kyllä Ecce Homo iski nytkin, "homojen kuoron" esittämänä. Voikun joskus olisi sellainen Homo!-konsertti että kuulisi kaikki ne biisit livenä (mielellään vielä alkuperäisten solistien laulamina, pliis).


Lavalla säveltäjäkolmikko kohotti kuohuvat maljat kaikkien teatterien ja teatterinjohtajien (ja muiden päättäjien) kunniaksi, ketkä kotimaisia (uutuus)musikaaleja ohjelmistoonsa ottavat. Yhdyn kyllä täysin siemauksin samojen tahojen ylistykseen. Hienoa että suomalainenkin musiikkiteatteri saa ansaittua arvostusta enemmän ja enemmän.


Aivan mainio konsertti, taas kerran. Iso kiitos kaikille lavalla nähdyille ja kuulluille, ja hienolle yleisölle. Ensi kesänä sitten taas, joohan? Ja niille ketkä ette olleet paikalla: olisi kannattanut olla!


Suurin kiitos Jussi, Annamari ja Eeva - teidän musiikki elää, hengittää ja on ikuista!


Kuvat otin itse
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 10. elokuuta 2018

Legenda pienestä luusta osa IV Rán / Kolmas tila

Piti mennä katsomaan tämä jo keväällä Turkuun, mutta jotenkin ne harvat esitykset eivät sopineet kalenteriini. Joten iloni oli melkoinen kun Kolmas tila -ryhmä pääsikin mukaan Tampereen Teatterikesään. Legenda pienestä luusta on aihepiiriltään enemmän kuin kiinnostava. Arkeologiaa, paleontologiaa, antropologiaa, ornitologiaa, etnologiaa ja vaikka mitä. Kiinnostavia aiheita, joista osasta jopa tiedänkin jotain!


Työpajalähtöisesti syntynyt ja Seppo Parkkisen käsikirjoittama esitys on kiinnostava yhdistelmä faktaa ja fiktiota, dokumentaarisuutta ja mielikuvituksen lentoa. Liikumme useassa eri aikatasossa ja pääsemme siten kurkistamaan tulevaisuuden näkökulmasta menneeseen - ja myös vuoteen 2018. Matkakohteet vaihtelevat Wrangelin saarelta Islantiin, Palestiinaan, Newfoundlandiin ja Sisiliaan. Vanhoja hautoja ja mitä ne kertovat meille. Lintujen ja luiden kertomaa. Arktisten alueiden historiaa, tapoja ja kohtaloita. Kiehtovaa ja kiinnostavaa. Ihmiskunnan historia vie meidän neandertalilaisten hautapaikoilta Doubtful Villagen kadonneeseen kylään. Linnut, linnut, linnut - miten ne tuovat viestiä menneestä. Ada Blackjack matkasi pienen retkikunnan mukana Wrangelin saarelle ja pääsemme mukaan tälle retkelle. Ilmastonmuutos vaikuttaa kaikkeen. Maantieteilijä al-Idrisi vuonna 1154 Sisiliassa laati karttoja - joista on säilynyt kymmenen (yksi Oxfordin Bodleian Libraryssä; ja niitä voi selata netissä!). Mukana on myös Suomen Turku (Abua).

Viisi esiintyjää (Kristiina Vahvaselkä, Raimo Karppinen, Minna Kangas, Sofia Törnqvist ja Tuula Väänänen) muuntautuu linnuista tutkijoiksi ja venäläisiksi puistovahdeiksi. Kieli vaihtuu lennosta suomesta englantiin ja takaisin. Tämä esitys on hieno esimerkki tieteen ja taiteen tiiviistä liitosta; taiteen varjolla tarjotaan rautaisannos tieteellisiä asioita. Esityksen jälkeen voi lainata Svante Pääbon teoksia kirjastosta tai googlettaa tietoja beothukeista. Niin kiehtovia aiheita, että välillä huomaan jääväni pohtimaan näitä asioita ja melkein unohdan seurata esitystä.


Kari Mäkirannan musiikkia ja laulua kuullaan pieninä fragmentteina, olisin ehkä halunnut kuulla enemmän tämän myös äänellisesti taitavan viisikon laulua. Susanna Airaksinen ja Juha Malmivaara ovat ohjanneet tämän polveilevan parituntisen tarinan. Olisin voinut matkata näiden esiintyjien siivin vielä useammaksikin tunniksi tälle matkalle. Legenda pienestä luusta, siis se itse tarina, on myös kiehtova.

Teatterimontun katsomossa on todella kuuma, mutta voin vaan kuvitella miten kuuma on lavalla untuvatakeissa ja paksuissa villapaidoissa heiluvilla näyttelijöillä! Arktinen tunnelma on kyllä nyt aika kaukana, mutta käytetään mielikuvitusta. Sari Salmela vastaa skenografiasta, mutta käsiohjelmassa ei mainita vaatesuunnittelua lainkaan (oletan siis että Salmela on tehnyt nekin). Kuitenkin, pidin siitä kovasti. Ville Aalto äänisuunnittelijana ja Eero Erkamo valosuunnittelijana ovat kumpikin tehneet hienoa työtä. Lintujen äänet ja visuaaliset viittaukset ovat kauniita. Lapintiirat pitkillä muuttomatkoillaan. Tiira joka noin kolmekymmenvuotisen elämänsä aikana lentää useamman kerran kuuhun ja takaisin -pituisen matkan muuttaessaan.

Esityksessä puhutaan geologian aikakausista, viimeimpänä antroposeeni. No, juuri muutama viikko sitten luin että antroposeeni-nimikettä ei virallisesti käytetäkään, vaan viimeiset 4300 vuotta olemme eläneet meghalaya-aikaa. Näin päätti IUGS heinäkuussa.


Anteeksi pienet sivupoluille lipsahdukset tässä bloggauksessa, mutta tämä esitys inspiroi minua kauheasti ja herätti monia vanhoja ja hieman uinuvia intohimoja. Arkeologia! Historia! Osteologia! Oikeastaan kaikki :-)

Esitys kysyy  kenellä on oikeus menneisyyteen? Kenelle me olemme vastuussa? Isoja kysymyksiä, joiden vastauksia voi miettiä tämän nähtyään. Legenda pienestä luusta on kiehtova samanistinen matka menneisyyteen ja ihmiskunnan historiaan.


Kuvien copyright Robert Seger.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.