perjantai 10. elokuuta 2018

Legenda pienestä luusta osa IV Rán / Kolmas tila

Piti mennä katsomaan tämä jo keväällä Turkuun, mutta jotenkin ne harvat esitykset eivät sopineet kalenteriini. Joten iloni oli melkoinen kun Kolmas tila -ryhmä pääsikin mukaan Tampereen Teatterikesään. Legenda pienestä luusta on aihepiiriltään enemmän kuin kiinnostava. Arkeologiaa, paleontologiaa, antropologiaa, ornitologiaa, etnologiaa ja vaikka mitä. Kiinnostavia aiheita, joista osasta jopa tiedänkin jotain!


Työpajalähtöisesti syntynyt ja Seppo Parkkisen käsikirjoittama esitys on kiinnostava yhdistelmä faktaa ja fiktiota, dokumentaarisuutta ja mielikuvituksen lentoa. Liikumme useassa eri aikatasossa ja pääsemme siten kurkistamaan tulevaisuuden näkökulmasta menneeseen - ja myös vuoteen 2018. Matkakohteet vaihtelevat Wrangelin saarelta Islantiin, Palestiinaan, Newfoundlandiin ja Sisiliaan. Vanhoja hautoja ja mitä ne kertovat meille. Lintujen ja luiden kertomaa. Arktisten alueiden historiaa, tapoja ja kohtaloita. Kiehtovaa ja kiinnostavaa. Ihmiskunnan historia vie meidän neandertalilaisten hautapaikoilta Doubtful Villagen kadonneeseen kylään. Linnut, linnut, linnut - miten ne tuovat viestiä menneestä. Ada Blackjack matkasi pienen retkikunnan mukana Wrangelin saarelle ja pääsemme mukaan tälle retkelle. Ilmastonmuutos vaikuttaa kaikkeen. Maantieteilijä al-Idrisi vuonna 1154 Sisiliassa laati karttoja - joista on säilynyt kymmenen (yksi Oxfordin Bodleian Libraryssä; ja niitä voi selata netissä!). Mukana on myös Suomen Turku (Abua).

Viisi esiintyjää (Kristiina Vahvaselkä, Raimo Karppinen, Minna Kangas, Sofia Törnqvist ja Tuula Väänänen) muuntautuu linnuista tutkijoiksi ja venäläisiksi puistovahdeiksi. Kieli vaihtuu lennosta suomesta englantiin ja takaisin. Tämä esitys on hieno esimerkki tieteen ja taiteen tiiviistä liitosta; taiteen varjolla tarjotaan rautaisannos tieteellisiä asioita. Esityksen jälkeen voi lainata Svante Pääbon teoksia kirjastosta tai googlettaa tietoja beothukeista. Niin kiehtovia aiheita että välillä huomaan jääväni pohtimaan näitä asioita ja melkein unohdan seurata esitystä.


Kari Mäkirannan musiikkia ja laulua kuullaan pieninä fragmentteina, olisin ehkä halunnut kuulla enemmän tämän myös äänellisesti taitavan viisikon laulua. Susanna Airaksinen ja Juha Malmivaara ovat ohjanneet tämän polveilevan parituntisen tarinan. Olisin voinut matkata näiden esiintyjien siivin vielä useammaksikin tunniksi tälle matkalle. Legenda pienestä luusta, siis se itse tarina, on myös kiehtova.

Teatterimontun katsomossa on todella kuuma, mutta voin vaan kuvitella miten kuuma on lavalla untuvatakeissa ja paksuissa villapaidoissa heiluvilla näyttelijöillä! Arktinen tunnelma on kyllä nyt aikana, mutta käytetään mielikuvitusta. Sari Salmela vastaa skenografiasta, mutta käsiohjelmassa ei mainita vaatesuunnittelua lainkaan (oletan siis että Salmela on tehnyt nekin). Kuitenkin, pidin siitä kovasti. Ville Aalto äänisuunnittelijana ja Eero Erkamo valosuunnittelijana ovat kumpikin tehneet hienoa työtä. Lintujen äänet ja visuaaliset viittaukset ovat kauniita. Lapintiirat pitkillä muuttomatkoillaan. Tiira joka noin kolmekymmenvuotisen elämänsä aikana lentää useamman kerran kuuhun ja takaisin -pituisen matkan muuttaessaan.

Esityksessä puhutaan geologian aikakausista, viimeimpänä antroposeeni. No, juuri muutama viikko sitten luin että antroposeeni-nimikettä ei virallisesti käytetäkään, vaan viimeiset 4300 vuotta olemme eläneet meghalaya-aikaa. Näin päätti IUGS heinäkuussa.


Anteeksi pienet sivupoluille lipsahdukset tässä bloggauksessa, mutta tämä esitys inspiroi minua kauheasti ja herätti monia vanhoja ja hieman uinuvia intohimoja. Arkeologia! Historia! Osteologia! Oikeastaan kaikki :-)

Esitys kysyy  kenellä on oikeus menneisyyteen? Kenelle me olemme vastuussa?  Isoja kysymyksiä, joiden vastauksia voi miettiä tämän nähtyään. Legenda pienestä luusta on kiehtova samanistinen matka menneisyyteen ja ihmiskunnan historiaan.


Kuvien copyright Robert Seger.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 9. elokuuta 2018

Cock, cock... Who's there? / Samira Elagoz, Teatterikesä 9.8.2018

Harvoin sitä teatterin katsomosta poistuu yhtä hämmentyneenä kuin nyt. Suomalais-egyptiläinen taiteilija Samira Elagoz käy läpi videoteoksessaan omaa raiskaustaan, tai lähinnä prosessia sen jälkeen. Cock, cock... who's there? on enemmän ehkä videoperformanssi kuin mitään muuta.

Viisi vuotta sitten poikaystävä raiskasi Elagozin. Tämä alkoi työstää asiaa erilaisilla projekteilla. Niihin kuului erilaisiin nettideittipalveluihin kirjautuminen ja vieraiden miesten kohtaamista. Sekä näiden kohtaamisten videointia. Näemme siis kaikenlaisia miehiä, katsomassa, keskustelemassa, esittelemässä "taitojaan" (kitaransoitosta tulitemppuihin). Ja ennenkaikkea katsomassa kameraan. Katsomassa meitä. Näiden miesten joukosta löytyy myös yksi ihan erityinen mies. Siinä missä muut hän on tavannut vain kerran, niin tämän kanssa hän on edelleen parisuhteessa. On jotenkin liikuttavaa katsoa nopeutettuna heidän ensimmäisiä suudelmiaan ja kylpyjään.

Välillä Elagozin sukulaiset ja ystävät ottavat kantaa. Yksi koskettavampia hetkiä on mummon sotamuistot, kun hän kohtasi väkivaltaa vieraan miehen taholta. Isä lukee arabiankielisiä runoja. Näemme puhuvan peniksen joka kertoo olevansa vastuussa kaikista keksinnöistä maailmassa. Välillä Elagoz kommentoi itse tuntemuksiaan. Kolmen sukupolven kimppahali mummon haukkuvan villakoiran säestyksellä saa minut liikuttumaan.


Hällä-näyttämöllä läsnä on pitkähiuksinen nainen valkoisessa lyhyessä paidassa ja polvista rikki olevissa vaaleissa farkuissa. Kuin kuka tahansa. Hyvin eleettömästi hän johdattelee tarinaa ja kertoo kuinka erityisesti nuorempana sai paljon huomiota. Miehiltä. Näemme kavalkadin kuvia Elagozista nuorempana.

En tiedä mitä ajatella. Monellakin tapaa Elagoz on varmaan hyvin tavallinen nuori nainen. Katseen kohteena oleminen on sekä osittain valittua, että ei ehkä aina niin haluttua. Moni voisi ajatella että provosoivalla pukeutumisella ja "laittautumisella" hän kerjäsi huomiota ja "ansaitsi" tulla raiskatuksi. Niin. Siitä voidaan lähteä, että vaikka kulkisi kaduilla alasti niin raiskaus ei ole oikeutettua. Missään tilanteessa.

Tätä oli paikoitellen vaikea katsoa, ja vielä vaikeampi tästä on kirjoittaa mitään tolkullista. Elagoz sanoi että raiskauksen jälkeen hän oli enemmän tietoinen omasta kuvastaan, ja miten miehet hänet näkevät. Elagozin mummo sanoi että kasvuprosessi väkivaltateon jälkeen hänen kohdallaan tarkoitti sitä että oppi pelkäämään ihmisiä.

Elagoz oli työstänyt raiskausta muutaman vuoden ja prosessi oli vienyt häntä ympäri maailmaa. Kuvaamaan niitä miehiä ja kohtaamisia heidän kanssaan. Kunnes Tokiossa se tapahtui taas. Tälläkin kertaa raiskaaja löytyi lähipiiristä. Katsomme videolta itkusilmäistä naista joka haluaa tappaa raiskaajansa. Pääsemme myös seuraamaan poliisiasemalla käynnin rekonstruktion nöyryyttävine kuulusteluineen. Katsomosta nousee kaksi japanilaista ihmistä esittämään poliiseja. Toisen raiskauksen jälkeen Elagoz aloitti pusuprojektin Tinderissä, eli tapasi miehiä joiden kanssa suutelee. Pahat muistot pois. Jossain talon katolla nähdään kaunis ja herkkä suudelma söpön pojan kanssa. Jotenkin näitä intiimejä suutelukohtauksia on vaikeampi katsoa kuin mitään muuta tähän mennessä. Ne ovat niin henkilökohtaisia. Tulee tunne että tirkistelisi.

Ihmisten reaktiot raiskaukseen vaihtelevat ilmeisen paljon. Ainakin Elagozin kokemuksen mukaan. Hänelle raiskaus oli myös katalysti, ja sai aikaiseksi mm. tämän teoksen.

Lisätietoja palkitusta esityksestä Samira Elagozin kotisivuilta

En edelleenkään tiedä mitä ajattelisin tästä teoksesta. Hämmentynyt lienee se lähinnä oleva termi.



Kuvan copyright Nellie De Boer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Macbettu / Sardegna Teatro & Compagnia Teatropersona, Teatterikesä 8.8.2018

Tähän näytelmään ei kyllästy koskaan. Aina joskus sitä miettii saako siitä mikään porukka tai ohjaaja enää uutta irti. Ja aina saa ilahtua. Kyllä nimittäin saa. Tällä kertaa vuorossa oli sardinialainen tuplaporukka Sardegna Teatro ja Compagnia Teatropersona. Esitys oli tekstitetty englanniksi ja suomeksi (Jylhän käännös!) mutta aika hyvin toimi ilmankin.

TTT:n Eino Salmelaisen näyttämö oli kuuma paikka. Täysi katsomo sai todistaa miten Shakespearen ehkä hienoin näytelmä Macbeth sai todella maskuliinisen käsittelyn kahdeksanhenkiseltä äijäkööriltä. Reilussa puolessatoista tunnissa saadaan puristettua ne tärkeimmät asiat esille. Oleelliset monologit on mukana, mutta paljon porukkaa ja kohtauksia on ymmärrettävästi karsittu. Välillä on pitkiä hetkiä ettei kukaan lavalla puhu mitään. Silti kokoajan tapahtuu.


Tämä esitys on vahva ja väkevä ja pitää katsojan penkin reunalla. Äijälauma meuhkaa ja meininki on välillä kun Jukolassa. Kuin siat röhkivät ja kiljuvat kaukalon äärellä Lady Macbethin tarjoillessa puolialastomille mieskarjuille viinaa. Ääniefektit ovat hetkittäin niin kovalla että pitää laittaa nelosrivillä sormet korviin.

Sardinialaisten Macbettu on brutaali, pelkistetty, äänekäs ja kaunis. Omalla tavallaan. Mukana oli outoa huumoriakin. Nimittäin noitakolmikko. He olivat kuin eri näytelmästä, mutta silti sopivat tähän kuin nenä päähän. Sellaisia noidan arkkityyppejä luutineen, huiveineen ja hameineen. Kumaria ja käkättäviä. Mutta porukka oli kuin Terry Gilliamin animaatiosta! Slapstick ja yleinen häröily oli mummokolmikon salainen ase. Ja toistensa solvaus huoriksi. Noidat toivat kepeyttä muuten kovin raskassoutuiseen esitykseen. Putkahtelevat esille siellä ja täällä, varastaen aina nauruja katsomosta. Tälle noitasakille oma spin-off show! Kevennystä esitykseen toi myös perinteinen portinvartijakohtaus kaksimielisyyksineen.


Macbettu yhdistelee fyysistä teatteria, tanssia, nykysirkustakin perinteisempään teatteriin. Esitys leikittelee sukupuolilla, ja miesten välisillä suhteilla. Selkään läpsimistä ja halailua on paljon, sellaista äijämeininkiä. Testosteroni likipitäen valuu katsomoon, mutta kyllä tässä välillä herkistytäänkin. Esimerkiksi kun Macduff saa viestin perheensä kohtalosta...

Äänisuunnittelu oli upeaa kuultavaa. Välillä kuulimme kaukoitähenkistä musiikkia, mutta ihmisten muminat, kovat paukkeet, äänivallin vyöryminen suoraan katsomoon ja lukuisat muut vahvistetut äänet toimivat visuaalisen maailman täydentäjänä. Lava oli muuten varsin pelkistetty. Lavan taustalla neljä metallista pöytää oli nostettu pystyyn, niitä paukuteltiin ja niiden yli kiipeiltiin, ja toki ne välillä palvelivat pöytinäkin. Muita lavasteita ei juuri ollut, yhtä pientä irtotuolia lukuunottamatta. Ja alati kasvavaa irtokivikasaa. Valorekkejä laskettiin katosta muutamankin kerran. Ja valosuunnittelu oli myös nerokasta.


Alessandro Serra oli nerokas mies kokonaisuuden takana vastaten ohjauksesta, lavastuksesta, valaistuksesta ja puvuista. Mustavalkoiset puvut toimivat hyvin näin maskuliinisessa esityksessä. Yksi mielenkiintoinen elementti lavalla oli jauhopöly tai hiekka tai joku muu sellainen. Siitä pöllähti pilvi aina kun jotain liikkui tai tömäytettiin siihen. Ja sitten tietysti jaloisa rouhiutuu päivällispöydästä kaadetut ohuet leipäset. Yllättäen katsomossa ei kuitenkaan yskitty. Muutenkin katsojat olivat hipihiljaa.


Näyttelijät vaihtoivat sujuvasti roolista toiseen. Noidasta kuningas Duncaniksi ja takaisin. Macbeth (Giovanni Carruno) ja Banquo (Leonardo Capuano) ovat kaljuja ja karheaäänisiä. Tässä huudellaan myös jonkun verran, ja varsinkin Macbethin äänijänteet ovat kovilla. Karismaa on kyllä ja mies tarttuu rooliinsa kaksin käsin. Vaimonsa kanssa näkyy käsinkosketeltavaa himoa (vaimo lätiköi miehensä kaljua eroottisesti). Monologeissa mies ei ehkä ole ihan vahvimmillaan (Tomorrow-puhe ei saanut minua itkemään), mutta mies on todellakin läsnä lavalla.

Tämän rouva Lady Macbeth (Fulvio Accogli) on myös erittäin karismaattinen, sellaisella verkkaisella tavalla. Uhkaava ja pelottava rouva dominoi miestään (tämän näyttelijä on myös reippaasti pidempi kuin kukaan muu porukassa). Lady on pukeutunut tyköistuvaan, konservatiiviseen mustaan pukuun, joka on napitettu kiireestä kantapäähän. Ladyn mielen pirstoutuminen tapahtuu salakavalan hitaasti, ja lopun itsemurhakohtaus on mykistävä. Kaksi miestä kantaa alastoman ja kippurassa olevan Ladyn lavalle. Tämä suoristautuu äärimmäisen hitaasti, pitkien hiusten valuessa rinnuksille. Hiljalleen hän hivuttautuu lavan takana olevien metallipöytien luokse, kiipeää/nousee ylös ja jää siihen roikkumaan. Huh.


Lady haluaa myös kokea kuolleen Duncanin kanssa viimeisen hetken nousemalla tämän ruumiin päälle kahareisin ja kohottamalla tämän yläruumiin ylös suudeltavaksi. Kärpäset surisevat. Intiimi hetki mutta kovin kalsea.

Jylhän suomennos huvittaa, mutta onneksi osaan tämän näytelmän niin hyvin ettei teksteihin tarvitse juurikaan turvautua. Ja lisäksi on se englanninkielinen teksti myös.


Esitys jätti paljon yksittäisiä kohtauksia verkkokalvoilleni ikiajoiksi. Banquon haamu kävelemässä äärimmäisen hitaasti ruokapöytää pitkin Macbethin luokse, ruokaleipien ritistessä jalkojen alla. Birnamin metsä lähestymässä (upeat puunaamiot!) lehmänkelloineen. Duncanin murha. Ladyn kuolema. Lopun nyrkinisku kaikumassa korvissani.

Aivan hurjan brutaalia ja upean visuaalista menoa! Pieni traileri esityksestä.


Kuvien copyright Alessandro Serra , kiitoskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 6. elokuuta 2018

The Audition / LizArt Productions & toxic dreams, Teatterikesä 6.8.2018

Tämä oli ehkä yksi kiinnostavimpia juttuja tämän vuoden Teatterikesän ohjelmistossa. Minulle ihan must-see, ja tuntui kyllä kiinnostavan myös muita. Itävaltalaisryhmittymä pohtii Yosi Wanunun käsikirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä The Audition for the role of Stephen Hawking in the Theory of Everything representaatiota: kuka saa esittää ketä? Saako, vai peräti pitäisikö, mustan näyttelijän esittää aina mustaihoista henkilöä, homon homoa, vammaisen vammaista, mies miestä? Voiko hetero esittää homoa? Voiko cis-mies esittää transmiestä? Suomalainen ruotsalaista? Asiasta on väännetty ja käännetty pitkään, mutta keskustelu tuntuu kiihtyneen viime vuosina.

En muista että kauheasti olisi kohkattu tästä nimenomaisesta asiasta eli voiko ns. terve näyttelijä esittää elokuvassa vammaista. Ja nimenomaan The Theory of Everything -leffan kohdalla, missä Eddie Redmayne näyttelee Stephen Hawkingia. Jotain herra teki kuitenkin oikein, koska tuli palkituksi likipitäen kaikilla mahdollisilla elokuva-alan pysteillä Oscarista Baftaan ja Golden Globeen. Enemmän tämä representaatioasia oli esillä Redmaynen seuraavassa tähdittämässä elokuvassa eli The Danish Girl:issä. Tällä kertaa cis-mies esitti sukupuoltaan korjaavaa transnaista - ja asia herätti suurta polemiikkia heti alusta asti. Roolitus on monisyinen juttu ja ohjaaja Tom Hooper joutui perustelemaan pitkään ja perinpohjaisesti, miksi rooliin ei palkattu transnaista. Mulla on paljon tuttuja jotka eivät tähän päivään mennessä ole voineet (sinällään loistavaa) elokuvaa katsoa, koska roolitus oli niin pielessä. Oliko se sitä? Minusta ei, mutta...


Tämä on todella haastava kysymys, johon ei kellään tunnu olevan oikein vastauksia. Ymmärrän filmiyhtiöiden, rahoittajien ja muiden vastaavien tahojen haasteet saada mahdollisimman paljon katsojia, ja tehdä siten rahaa. Kyllä suosittujen näyttelijöiden käyttäminen tuo todennäköisesti enemmän väkeä saleihin kun jonkun tuntemattoman. Ja kun moni katsoja on vielä aika konservatiivinenkin, niin veisikö se sitten jonkun osan katsojista pois, jos pääosassa on joku ns. friikki. Valitettavasti kun näin voi joku punaniska leffojen suurkuluttaja ajatella (toisaalta tulisiko semmoinen katsomaan transihmisestä kertovaa elokuvaa muutenkaan, ihan sama kuka tyyppi siinä esiintyy). Mutta ymmärrän kyllä erinomaisesti sen miksei enää Shakespearen Otellon esittäjäksi suvaita kenlälankilla kasvonsa sutannutta valkoihoista näyttelijää. Vähemmistöjen tulisi saada näytellä "omia" roolejaan, eikä niin että valtaväestö vie tämänkin pienen mahdollisuuden antaa oman äänen kuulua. Asia on siis hyvin, hyvin kompleksi.

Illan teemana oli tällä kertaa vammaisen roolin esittäminen. Voiko vammainen ihminen näytellä uskottavasti vammaista roolia? Pitääkö vamman olla tismalleen samanlainen kuin esitettävällä, vai kuinka paljon voidaan soveltaa. Mutta miten ihmeessä voidaan saada katsojat uskomaan, että tämä vammainen näyttelijä on elokuvan alussa terve ja fyysisesti normaali, jopa urheilullinen henkilö? Otetaanko siihen teknologia avuksi ja loihditaan toimivat jalat ja motoriikka CGI:llä? Kuinka paljon ylipäätään maailmassa on vammaisiksi luokiteltavia ihmisiä ketkä olisivat vielä näyttelijöitä. Ja vieläpä jos vaatimuksena on joku tasokin. Itse olen nähnyt teatterin lavalla lyhytkasvuisen, kuuron ja tynkäkätisen, ja useita kertoja pyörätuolissa olevan näyttelijän. Eli kyllä niitä on. Mutta onko päärooleissa, onko elokuvissa, onko Oscar-tasoisissa elokuvissa? Harvemmin tai ei koskaan.


Kun me katsojat saavumme saliin, odottaa estradilla kolme hyvin paljon Stephen Hawkingin näköistä henkilöä, tuoleissa istuen ja meitä tarkkaillen. Kaikilla samanlaiset peruukit, ruskeat puvut ja olemukset. He ovat tulleet roolitustilaisuuteen kilpailemaan pääsystään Stephen Hawkingin rooliin The Theory of Everything -elokuvaan. Estradilla on kaikenlaista apuvälinettä ja härpäkettä. Pian saliin saapuukin casting-pomo, brittienglantia loistavasti puhuva nainen. Tässä roolitusfirmassa uskotaan siihen, että mitä enemmän diversiteettiä näyttelijöissä, sitä enemmän sitä on myös katsojissa. Mutta silti kaikki varmaan ymmärtävät ettei sentään tummaihoinen näyttelijä voi esittää Stephen Hawkingia (jaa miksei? Vaan muistelkaahan sitä kohtua mikä syntyi kun Suomen kansallissankaria Mannerheimia olisi esittänyt tummaihoinen näyttelijä! Colour-blind casting on useimmiten arkipäivää brittiteatterissa - paitsi Edward Albeen perikunnan tapauksessa - mutta ehkä elokuvat eivät vielä pysty tähän.). Voi, tämä olisi ihan kokonaan oman kirjoituksen aihe eli saako näytelmäkirjailija (tai perikuntansa) edelleen määritellä kuka saa näytellä kirjoittamiaan rooleja (yksi erinomainen esimerkki on Waiting for Godot -näytelmä ja sen lukuisat kohut roolituksesta).

Mutta takaisin asiaan. Ja sitten esityksessä aletaankin käydä elokuvan kohtauksia läpi. Yksi "näyttelijäehdokkaistamme" on CP-vammainen, yksi neliraajahalvaantunut ja yksi on mies (!). Siinäpä heidän ominaisuutensa. Roolituspomo siirtyy katsomossa hänelle varatulle paikalleen, ehdokkaille ohjeita sieltä mikrofoniin ladellen. Lavalla on kolme assistenttia auttamassa tilaisuuden onnistumista. Ehdimme katsoa pieniä pätkiä paristakymmenestä elokuvan kohtauksesta, vieläpä kronologisesti, ja esiintyjät pääsevät väläyttelemään kykyjään. Me katsomossa tyrskimme naurusta, mutta usean kerran käy mielessä että saako tälle nauraa. Pilkkaanko vammaisia jos tämä naurattaa? Onko esityksen tarkoitus pilkata elokuvateollisuutta? Vai pidellä peiliä katsojien nenän edesssä? Ainakin tarkoitus on herättää ajatuksia, keskustelua ja toivon mukaan muutostakin asioihin.


Roolittaja on välillä alentuva, holhoava, epähieno, empatiakyvytön, vähättelevä, halventavakin. Useimmiten hän ei varmaan tule edes ajatelleeksi voivatko hänen sanansa loukata koe-esiintyjiä. Tekninen tiimi on kehittänyt erilaisia apuvälineitä, joilla pyörätuolissa oleva näyttelijä saadaan kävelemään ja kaatuilemaan sopivasti - ripustetaan hänet ilmaan! Sielläpä sitten kiikkuu ja apumiehet veivaavat väkipyöristä vauhtia. Absurdia ja hauskaa, mutta samalla traagista. Jokaisella hakijalla on omia vajavaisuuksiaan; yksi on allerginen herneille ja toinen on tullut jätetyksi karuselliin muksuna. Estävätkö nämä saamasta roolia? Mutta onko silti sopivaa että heitä kohdellaan kuin markkinaeläimiä? Roolittaja hokee vaan "interesting performance", ja välillä vinkkailee tekemään hieman enemmän tunteella tai nopeammin.

Monta kertaa esityksen aikana käy mielessä että ovatko nämä "neliraajahalvaantunut" ja "CP-vammainen" oikeasti sitä, vai vain helkkarin taitavia näyttelijöitä. Onko sillä oikeastaan väliä? Tosin sen verran uskottava fyysinen habitus "neliraajahalvaantunella" oli että pakko oli googlettaa. Kone kertoi hänen olevan ihan oikeastikin pyörätuolissa. Muuttiko se tieto omaa suhtautumistani näyttelijään tai hänen roolisuoritukseensa? Ei oikeastaan. Tai ehkä sen verran että nostan hattua hänen heittäytymiselleen.

Meidän katsojien tehtävä olisi valita kuka näistä kolmesta on taitavin suoriutumaan Hawkingin roolista. Roolihan meni oikeassa elämässä täysin terveelle miehelle, joka sitten vain pisti kaikki näyttelijälahjansa peliin, ja muuntui silmiemme edessä valkokankaalla Hawkingiksi. Välillä tätä teatteriesitystä on kyllä vaikea katsoa. Sitä joutuu kyseenalaistamaan omatkin ajattelutapansa.

Minusta kaikki kolme koe-esiintyjää olivat niin hyviä että olisivat menneet täydestä Hawkingista elokuvassa. Mutta nuorta ja tervettä Hawkingia ei kukaan heistä kovin hyvin pystynyt esittämään. Ei edes ns. terve mies. Vai onko itsellä jo niin vahva kuva Redmaynestä roolissa että haluan nähdä hänet?

Haastava esitys kyllä, kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti. Ehdottomasti näkemisen arvoinen. Tämmöisten kantaaottavien esitysten jälkeen olisi kyllä hyvä olla joku keskustelutilaisuus missä pääsisi purkamaan tuntojaan ja jututtamaan tekijöitä.


Esityskuvien copyright Sandra Fockenberger.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.