Ah, aivan mainiota nähdä ruotsalainen Cirkus Cirkör muutaman vuoden tauon jälkeen lavalla! Teknisesti taitavaa, oivaltavaa, hauskaa ja aika uudenlaista nykysirkusta. Tipping Point kokoaa yhteen viisi sirkustaiteilijaa ja yhden loistavan muusikon (joka hänkin kyllä hieman temppuilee) ja Alexander Weibel Weibel ohjaa konkkaronkkaa. Lopputulema on tasapainoaisteja venyttävää, teknistä sirkusta, jossa tasapaino, ja sen saavuttaminen sekä menettäminen on pääosassa.
Lavalla nähdään monenlaisia metallihäkkyröitä ja esiintyjät kuskaavat ja rakentavat niistä aina uudenlaisia muotoja. On akrobatiaa yläilmoissa ja lattialla, on akrobatiaa hiuksista riippuen (Yuridia Ortega Fragoso on sen lisäksi myös taitava tanssija), ollaan telineiden päällä, sisällä ja alla. Välillä mieleen tulevat muinaiset valtavat purjelaivat joita iso miehistö hoitaa tarkkaan, jokaisen tietäessä oman paikkansa ja tehtävänsä. Jos nyt välillä jää telineeseen "vangiksi", voi aina kieriä sen kanssa eteenpäin. Itämaisia taistelulajivivahteita, huikeaa tankotyöskentelyä, köysiä ja kaikkea.
Huikea muusikko Isidor Abdelkader säestää esiintyjiä, vaikka nämä välillä ahdistavatkin koko muusikon pieniin kolosiin. Huumoria on mukana paljon ja Abdelkader on isossa roolissa tässäkin. Muusikon ja sirkustaiteilijoiden yhteispeli on kamalan hauskaa katsottavaa; kuinka esiintyjät kasaavat lisää tavaraa lavalle ja muusikkorassun elintila kutistuu. Hulabaloo! Myöhemmin saadaan vielä mieletön rumpusoolo, "now it's my time to shine!". Axel Fagerbergin musiikki resonoi hienosti rakennelmien keskellä.
Yksi esityksen säväyttävimmistä kohdista on Quentin Dubot'in sydäntäriipivä laulu, kun hän samalla temppuilee yläilmoissa. Kuin haavoittuva eläin hän kutsuu muita.
Tipping Point on enemmän ehkä sarja irrallisia temppuja kuin yksi iso juonellinen esitys. Mutta se punainen lanka kulkee mukana eli missä on se kaatumis- tai putoamispiste kun tasapainoillaan. Missä vaiheessa mennään ns. yli. Rakennelmat ovat monimutkaisia ja monimuotoisia ja niitä hyödynnetään luovasti. Riggauksista vastaa Erik Berkey, todella vaativa ja tärkeä homma.
Teos toimii vertauskuvana koko yhteiskunnalle: missä menee rajat, missä vaiheessa menee yli? Ja se tärkeä havainto että yhteistyöllä saavutetaan enemmän kuin yksin. Miten tärkeää se tasapaino on, pienikin liikahdus ja koko rakennelma sortuu...
Tämänkaltaista esitystä katsellessa tulee mieleen myös se valtava luottamus toiseen ihmiseen. Miten annat kirjamellisesti henkesi toisten käsiin, luotat siihen että tämä ottaa vastaan ja hoitaa oman tonttinsa. Se nähtiin Tipping Pointissakin monet kerrat.
Esityksen kohokohta oli kuitenkin Kalle Pikkuharjun häkellyttävät akrobatianumerot. Muistan hyvin kun vuosia sitten näin Sorin Sirkuksen joulushow´ssa ensimmäistä kertaa nuoren pojan joka taipui käsittämättömille mutkille. Ajattelin ettei tuosta voi kukaan enää taipuisammaksi tulla. Väärässä olin, sillä nyt aikuisena Kalle taipuu ehkä vieläkin enemmän. Mukaan on tullut viileää eleganssia ja lisää teknistä osaamista, sekä voimaa. Lopputulema on henkeäsalpaavaa virtuoosimaista työskentelyä joka ei kyllä jätä katsomossa ketään kylmäksi.
Suomalaista väriä oli lavalla muutenkin: Saara Aholan teollishenkinen lavastus ja pukusuunnittelu oli kaunista. Sirkustaiteilijoiden puvuissa on aina oma kikkansa: niiden pitää olla teknisesti lajiin sopivia mutta myös näyttäviä. Myös Patrik Bogårdhin valot olivat tärkeässä osassa esitystä.
Taitavan ensemblen täydensivät trapetsitaiteilijat Sébastien Klink ja Morgane Stäheli, ja Stäheli taituroi vielä köydelläkin.
Nykysirkusta katsellessa sitä usein tuntee itsensä kömpelöksi ja pieneksi, kun saa ihailla toisten teknistä osaamista, täydelliseksi hiottua kehonhallintaa ja myös sitä helppouden illuusiota. Nostan siis kuvitteellista hattuani, taas kerran!
Esityskuvien copyright Håkan Larsson.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
