Cirkus Cirkör: Bloom / Aleksanterin teatteri, Cirko 22.1.2020

Kukkia luvattiin ja kukkia saatiin. Ja sen lisäksi paljon muuta! Ruotsalaisen (ja hyvin kansainvälisen) Cirkus Cirkörin tämänkertaisen Suomen vierailun esityksenä oli Bloom. Pirtsakkaa, reipasta, iloista ja viihdyttävää nykysirkusta. Sanoisinko jotenkin jopa hyvin ruotsalaista, jollain positiivisuusmittarilla. Tästä esityksestä jäi oikein iloinen olo pitkäksi aikaa. Kylläpä Cirkon kevätkausi alkoi siis kivoissa merkeissä.

Viiden hengen kukkakuoseihin puettu porukka hyödyntää esityksessä metallisia putkenpätkiä tehokkaasti. Niiden liikuttelu, kokoaminen ja kikkailu muodostaa jonkunlaisen rungon kaikelle. Käteviä vaikka limbokisaan tai taitovoimistelurekiksi. Tai sitten niitä voi kasata korkeaksi torniksi, josta voi laskea vertikaaliköyden tai tehdä erilaisia huimaavia riippumistemppuja. Näillä nuorilla sirkusvelhoilla ei kyllä päätä palele. Katsomosta välillä kollektiivisesti kuuluvat ooh ja aah -huudot kuvastivat sitä fiilistä - saako sitä esiintyjä kopin toisesta, putoaako sitä alas, apuva! Eläytyminen oli tiukkaa.

Jos kohta putkia hyödynnettiin hyvin, niin myös suosikkiani vipulautaa. Muutamankin kerran lavan keskipisteeseen nostettu lauta antoi esiintyjille hyvät vauhdit ja uskomattomat kiepsahdukset, joita sai tosiaan seurata välillä sydän sykkyrällä. Ilmojen halki käy lentäjän tie, tai jotain sinne päin. Myös vipulaudan yhdistäminen pariakrobatiaan toimii näppärästi!

Vipulaudan ja telinetemppuilun lisäksi saimme pieni nuorallatanssinumeron (jotka on kyllä minusta aina vähän tylsiä) ja erityisen paljon hienoa akrobatiaa. Niin pareittain kuin pyramideissakin. Miten hienoja ja uskaliaita heittoja, koppeja ja tasapainoiluita saimme nähdä! Sitä ihminen pystyy jäykistämään itsensä aika tikuksi jos niikseen tulee. Lihashallinta on oltava erinomaista. Estradilla näimme myös lyhyen käärmeshow'n (siis kuvaannollisesti), jotka aina osuvat omiin luihin ja lihaksiin kivuliaasti. Sympatiakipuja kai (mutta aikuisten oikeasti: miten kukaan pääsee tommoisiin solmuihin?).

Bloom tarjosi myös ihanan äänimaiseman. Se oli kuin klassinen konsertti, mitä oli kuvitettu sirkustempuilla. Tai ehkä kumminkin toisinpäin. Tuttuja, ja vähän vieraampiakin teoksia, jotka oli niin hienosti valittu aina kunkin tempun mukaan. Rauhallisiin kohtiin seesteisempi musiikki ja sitten kun oli vauhtia niin sitä tuli, sekä kaiuttimista että lavalla. Ja myös hiljaisuus oli hetkittäin oiva tehokeino. Sellainen klasarin ja hiljaisuuden vuoropuhelu. Sirkuksen sivuilta löytyy myös biisilista, parasta!

Käsikirjoittajat, lavastajat ja ohjaajat Julien Auger (lisäksi äänisuunnittelu) ja Sade Kamppila (lisäksi pukusuunnittelu) ovat tehneet kyllä hienoa työtä. Kaikki liikkeet, myös temppujen välissä tapahtuvat, on harkitun suunniteltuja ja mitään turhaa ei nähdä. Jos nyt tulee kuperkeikka tai voltti, niin sekin lienee tarkoituksellista. Esiintyjäviisikko on nuoria ja hiljattain valmistuneita, mutta sitä ei huomannut mistään. No ehkä korkeista energiatasoista. Erik Glas, Elisabeth Künkele, Felix Greif, Philomène Perrenoud ja Sofia Mendez olivat kaikki taitavia. Mutta varsinkin punapöksyisen Felixin ilmalennot ja akrobatiahärdellit mykistivät!

Tunti hurahti aivan liian nopsaan, kyllä olisin kauemminkin viihtynyt. Esityksiä vielä sunnuntaihin asti ja lippuja saa Cirkon sivuilta tai Aleksanterin teatterista. Koko perheelle sopivaa viihdettä! Hae sinäkin piristävää kukkaenergiaa talven harmauteen.



Kuvien copyright Mats Bäcker.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Iloisten sielujen hotelli / Aleksanterin teatteri 28.3.2019

Virpi Hämeen-Anttilan Björk-kirjat ovat odottaneet lukemistaan hyllyssäni jo iät ajat. Nyt taitaa olla hyvä hetki tarttua niihin, kun päähenkilö tuli tutuksi Aleksanterin teatterin lavalta. Nimittäin uusi kotimainen musiikkinäytelmä Iloisten sielujen hotelli sai ensi-iltansa torstaina. Ja mitä kaikkea hienoa me saatikaan lavalla nähdä? 1920-luvun Helsinki heräsi henkiin! Ja millainen Helsinki! Sisällissodasta toipuva, Pitkänsillan kahtia jakama, sovinnainen ja syntinen, kaunis ja karu.

Kahteen tuntiin on puristettu monta ihmiskohtaloa, monta tapahtumaa ja monta maisemaa. Björk (Joel Mäkinen) on monitahoinen hahmo, joka tasapainoilee kahden Helsingin välillä. Toinen jalka syntisessä Kalliossa, ja toinen dandymäisenä seurapiireissä. Hän avustaa poliisia tutkinnoissa, ja on morfiinikoukussa kiikkuva pasifisti. Lisbeth (Heljä Heikkinen) on säveltäjänurastakin haaveileva nuori nainen, mutta yhteiskunnan sovinnaisuussäännökset jumittavat hänet seurustelemaan ennemmin toisen kaukaisen sukulaismiehen Philipin (Janne Marja-aho) kanssa kuin Björkin. Sen sijaan emansipeerattu ylioppilas Ida (Minja Koski) olisi enemmän kuin kiinnostunut Björkistä, mutta tämä ei nyt oikein lämpene. Helsinkiä piinaa mystinen murhaaja ja poliisi, päällikkönsä Ekmanin  (Tatu Siivonen) johdolla, tarvitsee Björkin apua. Ja Björk tarvitsee nuoren nokkelan Fransin (Miro Apostolakis) apua - tämä osaa kulkea kaupungin kaduilla ja kujilla paremmin kuin kukaan muu.

Reetta Ristimäen ohjaamaan mikstuuraan lisätään kieltolain kanssa kamppailevia pöhköjä poliiseja, armada naisia (ilotyttöjä, ylioppilaita, köyhää väkeä, vauraampaa väkeä - Skene-kuoro veti kaikkia näitä rooleja esimerkillisesti), lehtimieskaveria, ja kaikelaisia epämääräisiä tyyppejä. Kaupunkilaisilla, varsinkin naisilla, on monenlaisia afäärejä, kun kerran palkalla ei elä. Hienosti muuten naiset nousevat isoon osaan, vaikka Björk se päähenkilö onkin. Tai oikeastaan: pääosassa on Helsinki. Mutta naiset, niin, ne ovat esityksen tähtikaarti. Ja on se kumma miten Idakin leikkaa hiuksensa ilman isän lupaa! Mielenosoittajien laulaessa "tulevaisuus on naisten" - ei voi olla hyräilemättä mukana.

Esiintyjät ovat hieman vaihtelevantasoisia. Mäkinen on monesta tuttu, ja karismaltaan ja lauluääneltään ihan huippuvedossa tässäkin taas. Miten hienon balladin hän tulkitsee toisen näytöksen alussa, kun taas kerran korostuu miten Pitkäsilta on valtava raja kaupunkilaisten välillä. Koski ja Heikkinen ovat kumpikin upeaäänisiä esiintyjiä, ja hoitavat suvereenisti useat roolinsa. Varsinkin ilotyttöinä he pääsevät revittelemään kunnolla - se Minjan veto Ragnina seisautti veret! Siivonen on myös karismaattinen ja muikeaääninen. En tiedä oliko joku orastava lenssu syynä mutta Marja-ahon ääni jäi hieman vaisuksi ensi-illassa, tai ainakin oma mielikuva siitä oli rouheampi. Apostolakis oli hurmaava uusi tuttavuus, ja varsinkin duetto Mäkisen kanssa sujui. Ja stadin slangi!

Jukka Nykänen on säveltänyt musiikin ja nelihenkinen bändi vetää orkesterimontussa. Tätä musiikkia olisin kernaasti kuunnellut enemmänkin kuin kaksituntisen esityksen keston ajan. Ihanaa, raikasta, ja kuitenkin hyvin musikaalimaista. Me saamme kuulla niin marssia kuin proge/blues-rypistystäkin, kuplettityylistä hupailua (poliisien kieltolaki-biisi!), tangoa, "stadilaista heikunkeikua" ja vaikka mitä. Olisin kyllä mielellään nähnyt biisien nimet käsiohjelmassa.

Koko esityksen aluksi vedetään reipas ylistyslaulu keväiselle Helsingille - joka kyllä vaihtuu sitten siihen synkempään puoleen biisin. Eli se kaupungin kaksijakoisuus tehdään kättelyssä selväksi. Ensin Helsinki on "kuin merestä syntynyt prinsessa" ja kohta taas "kuolema käy kujilla kaupungin". Sopii teemaan. Hämeen-Anttilan sanoitukset toimivat läpi koko teoksen. Tykkäsin tosi paljon, ja haluaisinpa kuulla tätä vaikka tallenteenakin.

Erikoismaininta Marja Uusitalolle hätkähdyttävän hienoista puvuista. Aina Björkin vaaleankeltaisesta puvusta upeisiin naisten juhlapukuihin. Niitä arkisia vaatteita unohtamatta. Tässä on kyllä paneuduttu pieteetillä 1920-luvun vaatteisiin ja muotiin ja kuoseihin. Lavastus on ratkaistu vanhoilla arkistokuvilla. Ja mikäs siinä, taatusti autenttista tunnelmaa. Esim. Axelsköldien koti on ajan tyypillinen säätyläisasunto, ja lavalle ei tarvita kuin yksi samanlainen viherkasvi kuin kuvassa, kattokruunu ja piano. Toimii. Vanhat valokuvat ovat muutenkin kiehtovia. Kuva- ja videosuunnittelu on Artur Sallisen ja Emil Sallisen käsialaa. Myös Janne Teivaisen valosuunnittelun merkitys korostui, kun lavastukset ovat niukanlaiset. Yksittäisen punaisen spottivalon käyttö murhakohdissa saattaa olla klisee, mutta pirun toimiva sellainen.

Koreografiat on suunnitellut Peter Pihlström, ja kyllähän niissä vauhtia on. Tosin ei niitä ihan joka kohtaukseen olisi ehkä tarvittu, näin isossa mittakaavassa. Aleksanterin teatterin lava on aika pieni kuitenkin. Mutta Skenen tytöt ja pojat vetävät jalalla erittäin koreasti.

Upeita kohtauksia ja ajankuvaa kyllä nähdään paljon. Ketunhännän salakapakka on syntisen hieno paikka ja nyt katsojat pääsevät ainakin kurkistamaan millaista se meno olisi saattanut olla. Kertakaikkisen mukava ja mukaansatempaava esitys oli tämä. Mukana on vähän kaikkea mahdollista teemaa, mitä nyt 1920-luvulta löytyy. Kyllä pienemmilläkin resursseilla saadaan aikaa kelpo esityksiä, ja uutta kotimaista musiikkiteatteria voidaan nähdä monilla eri lavoilla. Lisää tätä!

       

Esityksiä ei ole kuin kourallinen eli kannattaa olla tosi nopsa mikäli mielii matkata Iloisten sielujen hotelliin. Matkaevääksi vaikka esityksen jälkeen, voi lukaista lisää Björkin seikkailuista (sarjassa ilmestynyt toistaiseksi viisi kirjaa) tai erinomaisen Mikko-Olavi Seppälän tietokirjan Suruton kaupunki!


Kuvien copyright Kari Hakli (kirjakuvat omiani).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Keisarin uudet vaatteet / Red Nose Company, Aleksanterin teatteri 1.10.2017

Wauuu, punanenäklovnit Mike ja Zin ovat täällä taas! Kyllä heidän paluutaan on odotettukin. Siis ihan uuden esityksen kanssa, vaikka vanhat klassikot Juoksuhaudantie ja Punainen viiva vetävät katsojia ja kiertävät Suomea edelleenkin. Mutta nyt siit ihan uusinta uutta. Vanha HC Andersenin satuklassikko Keisarin uudet vaatteet on koko perheelle tarkoitettu satu, josta klovnit ovat vääntäneet oman reilun tunnin mittaisen versionsa. Ja meno on tuttua: satukin käydään läpi kahden klovnin voimin, mutta siinä samalla soitellaan ja laulellaan kaikenlaisia biisejä, kommentoidaan maailman menoa, osallistetaan yleisöä ja nauratetaan porukkaa.

Katsomossa oli lokakuisena sunnuntai-iltapäivänä ilahduttavan paljon lapsiperheitä - ja lapset kyllä ottivat kaiken ilon irti tästä. Lapset oikein innostuvat huutelemaan, kun saavat lavalta hieman avitusta. Karkkipäivän peruminen tai kotiarestilla uhkailukaan ei auta. Ja lopuksi: "Keisari on nakupelle" kuuluu kirkkaalla tytön äänellä. Mutta kyllä me aikuisetkin saadaan osallistua!

Satu lienee kaikille tuttu, eli pöyhkeä ja itsekäs keisari lankeaa kahden veijarin (tässä versiossa Maukka ja Henkka) ilkikurisen juonittelun uhriksi. Nämä päättävät pukea keisarin näkymättömiin vaatteisiin. Jotka ovat näkymättömät siis kaikille tyhmille eli kukaanhan ei kehtaa ääneen sanoa että keisari on nakupelle. Paitsi yksi lapsi yleisön joukosta. No niinpä. Maukka ja Henkka jatkavat hihitellen matkaansa, aina Ruotsiin asti, perustamaan yhtä vaateketjua... Ai, eikö sitä ollutkaan alkuperäisessä sadussa? No, ei tässä muutenkaan mennä ihan kirjan mukaan. Koska mukaan on saatu soviteltua niin sote-uudistukset, pierutyynyt, vaihtoehtoiset totuudet ja siniset tulevaisuudet. Huumoria on tarjolla niin lapsille kuin aikuisillekin. Kun huijaa, pitää huijata niin hyvin että itsekin uskoo siihen.

Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) ovat kumpikin multi-instrumentalisteja ja hyviä laulajiakin. Musiikit on soviteltu taitavasti esityksen lomaan, dramaturgisesti juuri sopiviin kohtiin. Kuten aiemmissakin Punaisessa viivassa ja Juoksuhaudantiessä, niin nytkin biisivalinnat on tehty todella taiten ja esityksen teemoja tukien. Aviciin Liar Liar, Abban Dancing Queen, Beatlesin Come Together, Elviksen Suspicious Mind... Valehtelua, yhteisöllisyyttä, ja hieman kuninkaallisia teemojakin! Näemme, tai oikeastaan emme näe, näkymättömän kitarankin. Tai kuka näkee ja kuka ei, tyhmyys kun on periytyvää kuulemma.

Taas kerran Red Nose Company iskee kultasuoneen ja tuloksena on hirveän viihdyttävä ja pikkaisen anarkistinenkin esitys. Kyllä tämän parissa olisi viihtynyt pidempäänkin kuin reilun tunnin, mutta ymmärrän pienempien katsojien jaksamisen. Onhan tässä opetusta ja sanomaa: luottakaa itseenne, olkaa rohkeita, sanokaa oma mielipiteenne. Niin, sekä aikuiset että nuoremmatkin katsojat voisivat ehkä ottaa opikseen.

Performanssin jälkeen sai mennä lavalle kokeilemaan pierutyynyä ja turisemaan klovnien kanssa. Ja ottamaan kuvia, jonka tämäkin teatteribloggaaja käyttää heti taas hyväkseen.

  

Esityspaikaksikin on saatu upea ja loistelias Aleksanterin teatteri, joka on varsin päheä paikka. Mikäs muu sitä näin korkea-arvoiselle seurueelle sopisikaan. Tällä erää esityksiä oli vain kolme, mutta esitystä voi ja kannattaa tilata kiertämään ympäri Suomea. Sopii kaikille ja naurattaa kyllä. Ja mahtuu vähän vähemmän hulppeisiin tiloihinkin kun Aleksanterin teatteriin.

Iso kiitos taas kerran Timo ja Tuukka sekä koko Red Nose-väki. Te ootte ihan parhaita!

PS. Juuri saamani tiedon mukaan tammikuulle on saatu kaksi lisäesitystä! 13 ja 23. tammikuuta siis Mike ja Zin jatkavat Aleksanterin teatterissa. Nyt kannattaa hankkia liput heti. Lippuja täältä!


Esityskuvien copyright Tero Ahonen, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

BLAM! / Kristján Ingimarsson Company, Aleksanterin teatteri 18.1.2017

Ollaan Aleksanterin teatterin loisteliaassa teatteritalossa. On nykysirkusesitys BLAM!in tämänkertaisen Suomen visiitin ensi-ilta. Lavalla on tylsä, harmaa toimisto, sermeineen ja loistevaloineen. Kolme konttorirottaa ja niitä kyttäävä pikkupomo. Paperien pyörittelyä ja tietokoneen ruudun (jossa lukee Very Important Project) tuijottelua. Kunnes yhtäkkiä hiljaisen konttorin puhkaisee toiminta! Eikä mikä tahansa toiminta, vaan toimintaelokuvista (ja vähän muistakin) vaikutteita imevät kekseliäät pukumiehet pääsevät irti. Kaikki alkaa aika kesysti: pientä hupsuttelua pomon selän takana, lemmekkäitä katseita pulputtavaan vesiautomaattiin, mappien kolistelua.

Ja juuri kun esitys alkoi päästä vauhtiin, loikkasi yksi hemmoista toimistosermin yli sen verran vauhdikkaasti, että otsa aukesi! Pidettiin taukoa, kutsuttiin yleisöstä lääkäriä, pohdittiin jatketaanko. Lopulta n. puolen tunnin tauon jälkeen oli Didier Oberlén otsa laastaroitu ja esitystä jatkettiin. Tapaturma taisi kerätä enemmän palstatilaa kun itse esitys... Toki Yle teki jutun ensi-iltapäivän harjoituksista jo.

Koska työntekijät keksivät omaa kivaansa, niin pitää se pomonkin koittaa päästä mukaan. Jos ei muuten niin hohottamalla kännykän kanssa itsekseen. Siinä missä työntekijät kuvaavat temppujaan pomon kyttäyskameralla ja omilla kännyköillään, koittaa pomo pitää omaa karateshow'taan. Pikkuhiljaa pomo otetaan mukaan toimintaan. Ja sitä meinaan piisaa! Nitojista ja muista toimistotarvikkeista saa oivia aseita, vesiautomaatti muodostaa tanssiparin pöytälamppujen avulla ja mappikoteloista ja CD-levyistä saa toimivan androidin. Viimeisen päälle hiotut ääniefektit ja musiikki täydentävät actionleffatunnelmaa. Kummat sähköhäiriöt rätisevät lampuissa ja saluunan liikkuvassa pöydässä läiskitään korttia (post-it laput taipuvat moneksi) liipasinherkkien urbaanien lännensankarien kera. Kerkeämme näkemään elokuvagenrejä laidasta laitaan; scifiä, kungfua, romanssia, ramboilua, viidakkomeininkiä...

Ja sitten! Noin tunti on kulunut, kun herra Oberlén otsa alkaa vuotamaan uudestaan ja esitys keskeytetään kokonaan. Pettyneenä lähden kotiin. Yleisö saa rahat toki takaisin tai vaihtoehtoisesti voi mennä katsomaan esitystä jäljellä olevaan neljään esitykseen. Vakaana aikomuksenani oli tulla lauantaina iltapäivällä uudelleen, mutta siinä vaiheessa flunssa oli äitynyt jo sellaiseksi, että viisi tuntia autossa + esitys olisi liikaa. Harmittaa vallan vietävästi.

Hetkittäin esityksestä tuli mieleen mainion The Office brittisarja, tai ainakin se miten siinäkin tylsistyneet työntekijät keksivät hyödyntää toimistoympäristöään omaksi huvituksekseen. Ja kuten Jussi Tossavainen HS:n jutussaan totesi, niin Monty Python-aspektilta (varsinkin John Cleesen koikkelehtiminen) ei voinut välttyä. Mutta tämä oli kuitenkin tosi uniikki sirkusesitys. Huimia hyppyjä, arjen akrobatiaa ja parkour-tyylistä liikkumista, mutta ei sinällään sellaisia perinteisiä sirkustemppuja. Vaan aivan loistavasti ajoitettuja, hillittömän hauskoja ja hetkittäin aika aivotontakin menoa. Kauheaa meteliä ja mäiskimistä, mutta oudon viihdyttävää. Ajoitus oli kellontarkkaa.

Koko sakilla näytti olevan suojuksia kauluspaitojensa alla, mutta eivät semmoiset toki päävammoilta suojaa. Valtaosa yleisö ei kyllä tainnut esityksessä edes oivaltaa että jotain oikeasti sattui, ennenkuin peli vihellettiin poikki. Kai se näytti kuuluvan esitykseen. Onneksi Oberlé selvisi viidellä tikillä ja torstain lepopäivällä (joka oli kalenterissa jo valmiiksi). Eihän sirkus varmaan liene sen vaarallisempaa kuin urheilu tai muukaan esittävä taide, koska temput harjoitellaan niin hyvin ja huolella. Joskus vaan sattuu työtapaturmia.

Tanskalaisryhmä Kristján Ingimarsson Company on kiertänyt BLAM!:in kanssa maailmalla jo useita vuosia, Tampereellakin kesällä 2014 (silloin vielä ryhmä toimi nimellä Neander). Aikatauluongelmien takia en silloin päässyt katsomaan. Ja nytkin jäi loppuhuipennus näkemättä. Mutta jo tämän tunnin perusteella kyseessä oli huikea spektaakkeli, joka jokaisen kannattaisi pyrkiä katsomaan.

Näitä juttuja ei ehkä kannata kokeilla omassa toimistossa... Tai ehkä sittenkin ihan vähän.


Kuvien copyright Søren Meisner
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.