maanantai 30. huhtikuuta 2018

Cosi fan tutte / Kansallisooppera 30.4.2018

Vappuaattoon sopii tämmöinen kevyt ja iloitteleva ooppera paremmin kuin hyvin. Mozartin Cosi fan tutte olikin mulla vielä sopivasti näkemättä. Alunperin oli suunnitelmissa katsastaa tämä keskellä viikkoa, mutta siihen tuli pieni este. Liki 3,5 tuntinen spektaakkeli ei sovi mitenkään maakunnassa asuvalle, jolla on vielä aamulla töihin meno. Siispä siirto vappuun, ja oopperasta vielä siskolle Espooseen yöksi, niin ei tarvinnut yömyöhiin ajella kotiin. Plus siellä sai parsa ja muita herkkuja sekä hyvää ranskalaista luomusiideriä. Nam nam.


Namia tarjoili myös koko Kansallisoopperan taitava tiimikin. Cosi fan Tuttehan on oopperana aika kevyt, ja ilakoiva parisuhdesotkusekoilu. Vedonlyönnin seurauksena kahden pariskunnan miesosapuolet päättävät koittaa viekoitella rakkaansa pahoille teille, ja siitähän seuraa monenlaista lemmenkuviota ja parinvaihtoa ja kyseenalaisen onnellinen loppukin. Kaikki naiset pettävät, vai pettävätkö? Nyt seuraa juonipaljastus: kyllä, ainakin tässä Lorenzo da Ponten libretossa. Kaikki tyypit ovat hieman karikatyyrimäisiä ja hattarankevyitä, mikä toki vappuun sopiikin. Vappufiilistä levitti myös hurmaava Don Alfonso (bassobaritoni Nicholas Söderlund), kyyninen mies, joka vastaa alkuperäisestä vedonlyönnistäkin. Kai itsekin joskus siipeensä saanut mies, joka ei usko naisista oikein mitään hyvää. Joka kohtaukseen tämä tyyppi muuten saapuu jonkun vappurekvisiitan kanssa, huiskasta ilmapalloon. Lisäpiristystä iltaan!


Solistikunta on raikkaan nuorekasta. Marjukka Tepponen on yksi suosikkisopraanoitani, ja nytkin hänen laulamistaan ja esiintymistään on ilo katsella. Hänen Fiordiliginsä on uskollinen rakkaalleen, tiettyyn pisteeseen asti. Vastaanhangoittelu taitaakin olla vain markkinointikikka? Toinen upeaääninen laulaja on mezzosopraano Erica Back (Dorabella), joka viimeksi hurmasi Veljeni vartija -oopperassa Tampereella. Ilmeikkäät kasvot ja upeaa esiintymistä. Pidin myös kovasti hänen puvuistaan; kiitos pukusuunnittelija Karen Seydtle erityisesti siitä oranssista ihanuudesta. Upeiden leidien poikaystäviä esittävät tenori Jussi Myllys ja baritoni Waltteri Torikka, jotka kumpikin muutautuvat salskeista meriupseereista renttumaisiksi viettelijöiksi käden käänteessä. Hulvaton kaksikko, ja varsinkin Torikka eläytyy tähän elostelijan nahkoihin täydellisesti. Siinä upseerien käytöstavat jäävät nopsaan unholaan. Ja mitkä tanssimuuvit näillä on! Varsin hurmaavia renttuja, mutta miksi naiset niihin aina lankeavat, kysyn vaan? Lemmensoppaa hämmentävät jo mainittu Don Alfonso sekä hotellin tarjoilija Despina (upea Suvi Väyrynen), jotka saavat nelikon päät sekaisin ja asiat solmuun. Suvi Väyrynen muuntautuu hienosti myös notaariksi ja lääkäriksikin, ja pääsee siten näyttelemään kolmea koomista roolia.


Tapahtumapaikkana on italialainen hotellin aula, joka vielä näppärästi väliajalla kääntyy peilikuvakseen. Isot ikkunat, ja baaritiski taustalla olevine lemmekkäine maalauksineen. Lavastaja Johannes Leiackerin loihtimat kauniit kehykset hieman ehkä kevyemmän sorttiselle tarinalle. "Naisten uskollisuus on kuin feenix-lintu. Kaikki uskovat siihen, mutta kukaan ei tiedä missä se on" laulaa Don Alfonso. Siinä missä alussa naiskaksikko ylistää ikuista rakkauttaan miehiään kohtaan, muuttuu sävy kohta ikävöimiseksi sulhojen sännätessä sotaan. Muka. Vain palatakseen niljakkaina elostelijoina, joiden ainoa missio on kaataa naiset sänkyyn. Vieläpä kaverin nainen. Löylyä lisää lyö Despina, joka on sitä mieltä, että naisten kannattaa hurvitella nyt niin paljon kun irti lähtee, koska miehetkin siellä sotareissullaan taatusti pettävät. "Maistelkaa viikunaa, mutta älkää heittäkö pois omenaa". Dorabella on valmista kauraa aika piakkoin, hotkaisemaan vaikka koko hedelmätiskin (ja kuka nyt voisi vastustaa Guglielmo-Torikan charmia), mutta siskonsa Fiordiligi potee omantunnontuskia vieraasta miehestä. Siinäkin vaiheessa kun hän huomaa rakastavansa sekä sotimassa olevaa sulhoaan, että tätä uutta kosijaa, niin hän kärvistelee ja kamppailee uskollisuusvalansa kanssa. Vaan kauanko jaksaa sinnikästä kosijaa vastustella?

     

Pepun puristeluja nähdään tässä ohjauksessa aika paljon. Sinällään ehkä hieman vanhakantainen ote, näin metoo:n aikana. Jotenkin se vielä kuvastaa hyvin tätä mennyttä maailmaa, että kun kaveri kaataa sinun naisesi sänkyyn, niin ethän sä suinkaan sille kaverillesi vihoittele vaan sille naisellesi. Hohhoijaa! Ehkäpä se valaisee asiaa, että Guy Joosten ohjasi tämän Kansallisoopperalle jo 1999, ja tämän kertainen lämmittelyohjaus on Anna Kelon käsialaa. Ehkei alkuperäistä saanut niin paljon muuttaa? Mutta tästä huolimatta ote on ilakoiva, kevyt ja sopivan pirskahteleva.

On kyllä aika hassua että tarina jaksaa kantaa näin pitkän esityksen. Mutta nopsaan aika meni, varsinkin kun en tätä ole ennen nähnyt. Tämä oli paikoitellen hersyvän hauska ja yleisökin nauroi ääneen. Farssimaisuudelta kuitenkin vältyttiin, onneksi. Musiikki on myös aika kevyttä, ja välillä laulua säestää vain fortepiano (Anna-Maaria Oramon soittamana). Erityisesti Torikan ja Backin äänet soivat tosi kauniisti yhteen; jotain yhteistä duettoa levytykseen kiitos!


Vappuesityksen väliajalla saattoi nauttia simaa ja minipossumunkkeja, mutta hinnat karkottivat kyllä tämmöisivät vähempivaraiset katsojat. Esityksiä oli vain viisi, ja vappuaattona nähtiin niistä viimeinen, joten tämä herkku loppui nyt. Ensi kerralla sitten taas. Vaikka käsiohjelmassa on vanhan miehityksen valokuvat, on oopperan sivuilla onneksi tuoreemmat eli tämän miehityksen, siitä kiitos!


Kuvien coyright Hiekki Tuuli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Atlantis / Aurinkoteatteri & Kansallisteatteri 28.4.2018

Sen verran vinksahtaneita esityksiä Aurinkoteatteri on aikaisemminkin tehnyt, että kevään must see-listalle pääsi myös tämä uusin, Kansallisteatterin kanssa yhteistuumin toteutettu Atlantis. Ja huh että oli värikästä menoa Kansiksen Pienellä näyttämöllä! Aivan päätöntä touhua, mutta huikean nautittavaa.

Mitä ihmettä tästä voisi kertoa, niin että se avaisi lukijalle edes osan siitä loistavasta ja lumoavasta  kokemuksesta mihin katsoja tuli tempaistuksi mukaan? Voi tätä katsella ihan kreisinä fantasiasatunakin, taitavasti punottuine maailmoineen, mutta voi sieltä kaivella kritiikkiä nyky-yhteiskunnan menoakin vastaan. Tai sekä että. Fantasia missä on ankaraa kritiikkiä valtaapitäviä kohtaan, jes! Ei ihan jokapäiväistä herkkua teatterissa.


Alussa todella riemunkirjava kääpiöjoukko rummuttaa Boleroa erivärisillä sienirummuilla, ja suurmanaaja, valkoinen peikko Alvis (Leea Klemola) pistää joukolle tahtia. Hypnoottista. Katsojille tapahtumia valottaa peikkokaksikko Roketrolli (Vilma Putro) ja Kontrolli (Jussi Lehtonen) - trolli kun trolli - joista toinen hiipuu (käyden lopulta tarpeettomaksi) ja toinen vahvistuu esityksen aikana. Meno on niin absurdia, että katsoja on aivan hervoton sekä nauramisesta, että monttu auki ihmetyksestä; näinkin voi teatteria tehdä! Upeat lastenohjelmahenkiset projisoinnit ja taustakuvat toimivat tässä ympäristössä paremmin kuin hyvin. Käsikirjoittaja & ohjaaja Juha Mustanojan luomaan satumaailmaan tempautuu mukaan kyynisinkin katsoja. Yhteistyö kahden hyvin erilaisen teatteritalon kanssa tuntuu toimivalta. Yleisö on erinomaisesti läsnä koko esityksen ajan. Välillä meno on kuin rokkikonsertissa!


Juuso Voltin säveltämät ja Mustanojan tekstittämät hersyvät biisit, vierailevat arkkidemonit ja älykääpiöt ja koko tämä sakki. Huh huh. Alvis koittaa opetella "inhimillisemmäksi" johtajaksi, mutta pieleen menee. Infrastruktuuri sortuu kun kultahuuma valtaa kääpiöt. Niin siinä käy kun alkaa ahneeksi. Pakko se on jättää maapallon ytimessä sijaitseva kääpiökoti Sooria Mooria ja etsiä parempia seutuja. Näin alkaa matka kohti tarunomaista Atlantista. Mutta Kraaken sanoo, ettei mikään yhteiskunta voi silleen toimia että kaikki tieto on vapaasti saatavilla. Näinhän sitä kansaa pidetään pimennossa, ja kurissa. Onko heillä oikeus tietoon, kas siinäpä kysymys.

Jopa alkavat kääpiöt tehtailemaan napalmia, vain hukatakseen napalmipussinsa. Suurmanaaja Alvis toimii kaksoisagenttina ja manipuloi kääpiöressukoita. Jotka ovat kyllä täysin vietävissä, tahdottomia vätyksiä. Vai ovatko? Aristoteleen reseptikirjaksi naamioitu Runousoppikaan ei avaudu, mutta kyllä sitä näytelmää voidaan koittaa tehdä. Vaan komediaapa varten tarvitaan teatteri. Ja tiede voi mennä hakaristin muotoon, jos ei osata enää komediaa. Niinpä! Ratkaisu: voisiko Aurinkoteatteri olla kaikki se mikä tieteestä ja sivistyksestä jää jäljelle! Niin, voisiko?

Atlantis kierrättää hykerryttävästi monia fantasia- ja tieteiskirjallisuudesta/elokuvista tuttuja elementtejä, kuten vaikkapa Star Wars-lasermiekkoja ääniefekteineen. Yksi suosikkini on pohjanmaalaisesti haastava Kraaken (äänenään Antti L J Pääkkönen). Lavalla nähdään myös huilulla taituroiva Leea Klemola, joka saa muutenkin oivallisia hepuleita lavalla.


Kääpiöjoukossa kukin on oma uniikki persoonansa, kaikki kuitenkin laumasieluisia hömelöitä joita Alvis manipuloi. Mutta hurraa Sanna Hietala, Paul Holländer, Miko Kivinen, Karin Pacius, Antti L J Pääkkönen ja Nora Raikamo. Loistavan vähäeleistä näyttelijäntyötä, mutta kipunaa löytyy juuri sopivasti. Mikä ensemble!

Mustanojalla on selkeä (ja varsin värikäs) visio, jota upeasti toteuttavat mm. Anne Karttunen monipuolisessa lavastuksessaan, Noora Salmi UPEASSA puvustuksessaan ja Pietu Pietiäinen valosuunnittelussaan. Niin ja nukketeatteriguru Heini Maaranen, joka oli mukana Kansiksessa myös Hurmeen Lemminkäisessä, on loihtinut demoni"nuket". Maskeeraukset on myös aika vinkeän upeita. Ai niin, ja kuten Aurinkoteatterilla on tapana, käsiohjelma on huippu!

Kaiken kaikkiaan hurmaava esitys. Suloinen sekamelska; kertaakaan ei liki kolmen tunnin aikana tullut tylsää hetkeä, että olisi alkanut vilkuilemaan kelloaan. Päinvastoin, sitä toivoi että tämä hauskuus ei loppuisi lainkaan!

Loppuun vielä se ydinajatus näytelmän loppulaulusta, aika tutuin sävelin...

Oodi tiedolle -biisin kertosäe:

Tieto on kaikkein tärkein, 
tieto on valtaa, se kuuluu jokaiselle, 
tietäminen on oikeus, 
se kuuluu meille kaikille!




No näin on!



Kuvien copyright Sakari Kiuru.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Limingan ihme / Suomen teatteriopisto, Tampereen komediateatteri 25.4.2018

Pitäähän se mennä katsomaan esitys missä käsikirjoittajana ja ohjaajana toimii Juha Hurme. Ja jatkaa samalla tämän kevän teemaani eli vuoden 1918 tapahtumien käsittelyä. Taas kerran yksi näkövinkkeli asiaan eli nyt Hurme on tarttunut Suomen Teatteriopiston näyttelijäntyön perus- ja jatkolinjalaisten kanssa pienen Limingan kunnan tapahtumiin. Liminkalaiset näet päättivät yhteistuumin että he eivät keskenään ala tappelemaan (kuten muutama muukin paikkakunta toki). Lopputulemana valittiin edusmiehet piilottamaan aseet.

Vajaan tunnin mittaisessa esityksessä ollaan muuten Tampereen Komediateatterin ulkonäyttämöllä - ja aika vilakka keli huhtikuun lopun ensi-illassa olikin! Esityksessä on mukana kolme eri puolta Punaiset, Valkoiset ja Järkevät, nuo hieman viherpipertäjien ja ekohippien näköinen rauhaa rakastava sakki. Lavalla on paljon hurmemaista kohkaamista, häröilyä ja päättömän oloista juoksentelua. Välillä laulaa luikautetaan, sitten kohkataan taas lisää. "Sodankäynti perustuu harhaanjohtamisen taitoon" lausui jo muinainen Sunzi aikoinaan Kiinassa, ja tähän oppiin nojataan vahvasti Limingan Ihme 1918 -esityksessäkin. Kaiki hämäävät toisiaan, mutta kuka hämää parhaiten? Tottahan toki turvallisinta olisi sodassa olla sillä puolella kuka voittaa, mutta kun sisällissodassa ei voita kukaan. Milläs siinä valitset puolesi? Kun neutraalikaan oli monen vaikea olla. Kummallakin puolella on sama argumentti ja sotastrategia.


Välillä mennään syvälle filosofisiin pohdintoihin, premissistä deduktioon, induktioon, logiikkaan ja paradoksiin. Oikeistopopulismia vai tekotaiteellista paskaa, riippuu siitä kumpi puoli asian esittää. Neuvottelut etenevät hitaasti, koska ensin pitää neuvotella siitä pitääkö neuvotella. Loputon kehä on tämä.

Eri vastapuolet on tyypitelty hyvin. Punainen tai valkoinen asuste täydentää kaikkien vaatteita, oli se sitten pipo, huivi tai joku muu. Järkevällä tiimillä on vihreää ja ruskeaa yllään. Metsän osia ja puun kappaleita on hyödynnetty rekvisiittana hyvin. Metsäkansaahan tässä ollaan. Metsä ja sen eri oliot nousevat muutenkin isoon rooliin. Kuulemme ja näemme karhuja, riekkoja, kettuja... metsä elää! Porukassa on tosi hyviä laulajia, ja muutamien näyttelijöiden suoritukset nousevat sieltä hyvin esiin. Mutta tasaisen hyvä ensemble lavalla nähdään, ja varsinkin yhteislaulut ja joukkokohtaukset muutenkin toimivat. Muutenkin Tuuli Kainulaisen säveltämät laulut toimivat hyvin.

Vaikka hetkittäin oli sellaista tajunnanvirtaa ettei meinannut perässä pysyä ja meininki ei meinannut oikein pysyä ruodussaan, oli tämä Limingan Ihme 1918 kuitenkin raikas kokonaisuus. Sanomakin meille nykyihmisille oli lopulta kaiken säätämisen jälkeen aika kirkas: järkevyys on meidän käsissämme. Hieman ravistelevaa moraalisaarnaa, hyvin hurmemaiseen tyyliin. Esityksiä oli vain viisi, ja tämä toimi kurssilaisten lopputyönä.


Kuvan copyright Jere Riihinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Cinderella / New Adventures, Sadler's Wells, Finnkino 24.4.2018

Hei ihanaa, Finnkinolla jostain syystä muutakin balettia kun Bolshoista! Ei sillä että siinä mitään vikaa olisi, mutta kiva nähdä muutakin joskus. Ja teos vieläpä maanmainion Matthew Bournen New Adventures-porukalta! Ja vieläpä tämmöinen hieno Tuhkimo-versio. Vaikka meitä katsojia oli tosi vähän niin sitäkin enemmän sai nauttia. Aivan häikäisevän loistava esitys joka mittapuulla.

Mä olen nyt nähnyt... jo aika monta New Adventures-balettia. Tai ei kai ne mitään balettia oikein ole, vaan tanssiesityksiä. Swan Lake (jo kahdesti, ja ensi tammikuussa taas!), Edward Scissorhands, Sleeping Beauty ja The Red Shoes. Kaikki olleet ihan älyttömän hyviä. Cinderella sopii hyvin siihen jatkumoon. Tämä ei ole kyllä se ihan perinteinen tulkinta Tuhkimo-sadusta. Ensinnäkin sijoituspaikka on Lontoo, ja ajankohta toinen maailmansota, vuosi 1940. Mutta jotenkin hyvin tämäkin toimii. Sotaromanssina, satuna, ihan minä vaan. Varsinkin tanssiteoksena.


Cinderella (aina ihastuttava Ashley Shaw) on vekkihameeseen ja villatakkiin pukeutuva harmaa hiirulainen. Pyörätuolissa oleva sotasankari-isä on poissaoleva, niinpä tämän uusi rouva kaameine lapsineen saa kiusata tyttöreppanaa minkä kerkeää. Äitipuoli on karmaiseva alkoholisoitunut bitch, sitten on niljakas ja Cinderellan perän kuolaava pervoveli, toinen velipuoli taas harrastaa neulomista (ja toki myöhemmin löytää itselleen sopivan sotilaan - onhan tässä nyt joku miesten välinen romanssikin oltava, Bournen esitys kuiteskin!) ja kolmas veli on aika harmiton pikkupoika. Siskopuolet ovat vähintään yhtä kamalia. Onneksi tarinaan kuuluu hyvää haltiatarta markkeeraava Enkeli (taas kerran koko show'n varastava Liam Mower), joka liihottaa ja leijailee (ja ajaa sivuvaunullisella moottoripyörällä) ja taikoo hyviä asioita Tuhkimollekin. Näistä parhaana tietysti huisin komea ja hurmaava lentäjä (salskea Andrew Monaghan), joka haavoittuneena hakee talosta apua.


Vaan oliko se sittenkin vain unta? Muu perhe lähtee juhlimaan, mutta Tuhkimo ei tietenkään pääse mukaan. Kunnes sittenkin, kyllä enkeli auttaa! Upeita tanssihetkiä komeiden eri aselajien edustajien kanssa, ja Tuhkimoa ei meinaa tunnistaa enää samaksi. Valitettavasti vain pommi osuu Cafe de Paris -yökerhoon, kovin ikävine seurauksineen. Kellon lyödessä puoltayötä kaikki sortuu ja jäljelle jää vain kenkä. Loppukohtaukset dramaattisine käänteineen näytelläänkin sairaalassa, ja paikalla on myös kovin tutunoloinen kokovalkopukuinen lääkäri. Onneksi paha saa palkkansa ja lopussa kiitos seisoo ja muuta sellaista. Monta kertaa esityksen aikana sai pidätellä henkeä ja taisi sitä joutua pyyhkimään hieman silmiäänkin, siellä leffateatterin pimeydessä. Mutta sai nauraakin, paljon!


Tässä on huikeita joukkokohtauksia, vaikkapa kaasunaamaristen miesten tanssi tai sotapoliisit ja toki se koko yökerhokohtaus myös. Projisoinnit ja koko lavastus huippuluokkaa; sodanaikainen Lontoo on luotu pieteetillä. Ääniefektit ilmahälytyksineen ja muineen luovat autenttista tunnelmaa. Ja upea, upea puvustus sitten! Silmä lepää. Ja toki korvat myös, koska Prokofjevin musiikki on kaunista kuunneltavaa.

Traileri esityksestä antaa pientä esimakua siitä miten hieno kokonaisuus tämä Cinderella on

 

Sen lisäksi että koko porukka on mielettömän hienoja tanssijoita, niin kyllä näytteleminenkin sujuu. Tässä joutuu kuitenkin eläytymään rooleihin enemmän kuin normaalissa tanssiesityksessä. Satuelementtejä tuo mukanaan enkeli ja välillä ehditään piipahtaa taivaassakin (jossa on upeat taivaalliset sotajoukot!), mutta aika realistinen tämä on niinkun muuten. Taustatyöt sodanaikaisesta Lontoosta on tehty hyvin, juna-aseminen julisteita myöten. Teoksen inspiraationa on kuulemma toiminut toisen maailmansodan aikaan sävelletty Prokofjevin musiikki, eli siksipä tämä ajankohta Bournen mukaan. Mukana on paljon huumoria, alkaen aivan kaamean kliseisestä ja yliampuvasta perheestä aina koomiseen pelastusarmeijakaksikkoon. Erilaisia tanssityylejäkin on mukana monenlaisia ja varsinkin pääosan esittäjät pääsevät näyttämään osaamistaan monipuolisesti. Ja Liam Mowerin hypyt, hertsyykkeli! Eikä ne Monaghanin muuvitkaan huonoja ole ei.


Taas kerran aivan hurmaava tanssiteos Bournelta. Tämä kiertää parhaillaan Englantia, eli jos on mahdollisuus mennä katsomaan, niin suosittelen. Toivon mukaan julkaistaisiin dvd:lläkin joskus, tai tulisi vaikka Teemalta jouluna (kuten Prinsessa Ruusunen tuli) tai jotain. Katsoisin mielelläni uudelleenkin. Hahaa, New Adventures vastasikin nopsaan Twitterissä kun kysyin eli suunnitelmissa on!


Kuvien copyright Simon Annand ja Johan Persson.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Sommarboken / Helsingin kaupunginteatteri 19.4.2018

Ja taas kerran löydän itseni katsomasta ruotsinkielistä esitystä. Onneksi on Thea-sovellus, millä matkapuhelimestaan voi seurata tekstitystä, muita katsojia häiritsemättä. Mutta koska en ajoissa, eli lämpiön puolella, avannut sovellusta eikä minulla siten ollut salasanaa (se olisi ollut lämpiön seinällä) niin ensimmäinen näytös meni ilman tekstitystä. Ummikkona. Tämän Tove Janssonin kirjan lukemisesta on aikaa, useampi vuosikymmenkin jopa, mutta ei teksti onneksi niin hankalaa ollut. Jos nyt sana sieltä ja toinen täältä menikin ohi, niin kokonaisuuden ymmärtäminen säilyi hyvin.


Pipsa Lonka on dramatisoinut ja Jakob Höglund ohjannut Helsingin kaupunginteatterille (tai siis Lilla Teaternille) tämän Janssonin aikuiskirjojen helmen. Sommarboken eli Kesäkirja kertoo lämpimästi ja hyvin sympaattisesti isoäidin ja lapsenlapsen yhteisistä kesäpäivistä saaressa. Pieniä, ja vähän suurempiakin seikkailuita, rentoa yhdessäoloa, hupsuttelua, suuria tunteita ja isoa draamaakin hetkittäin. Jessica Grabowsky on hurmaava Sophia, elämännälkäinen ja mielikuvitusrikas tyttönen. Välillä tämä kyllästyy pitkiin kesäpäiviin, mutta onneksi saari tarjoaa loppumattomiin uusia elämyksiä ja kokemuksia. Useimmissa näissä elämyksissä elämää nähnyt isoäiti (Sue Lemström) on mukana. Ilkikurisuutta ja nokkeluutta pursuaa myös tämä mummo. Vaikka välillä tarvitsee huilatakin, eikä ihan kaikissa lapsen kotkotuksissa mukana ehkä pysykään. Näyttelijätyö on kummaltakin upeaa. Grabowsky on raikas, elastinen, musikaalinen, iloa ja suuria tunteita pirskahteleva Sophia. Ilmeet ja eleet ovat justiinsa nappiin ja mä kyllä katselen tätä näyttelemisen taitoa ihan missä roolissa hyvänsä. Lemström on astetta hillitympi. Eletty elämä näkyy kasvoilta, mutta silmissä on ihana pilke. Kujeileva mummi on erittäin sympaattinen.


Eikä kahta ilman kolmatta. Sommarboken on esitys missä äänisuunnittelu ja liveäänet ovat niin iso osa esitystä, että niitä lavalla loihtiva Hanna Mikander on täysipainoisesti kolmas esiintyjä. Hän liihottaa höyhenenkevyesti paikasta toiseen ja tuottaa ääniä itse ja myös mitä eriskummallisimmilla kapineilla. Äänisuunnittelusta täysi kymppi ja kaikki alan palkinnot kaupan päälle. Tässä on jo enemmän kuin elokuvien foley-artisti, koska Mikander on mukana lavalla koko esityksen ajan, osallistuen jo muuhunkin toimintaan kuin pelkästään äänten tuottamiseen. Tuulen kohinat ja suhinat, meren äänet ja loiskahdukset, linnun siipien läpsinä, huuliharpulla säestys, veivattavalla reikänauhaisella soittorasialla (tämmöiselle on kyllä varmaan joku nimikin?) tehdyt äänet. Kaikki sujuu. Täydellinen yhteispeli ja synkronointi näyttelijäkaksikon kanssa. Välillä nauhoitetaan jotain tuotettuja ääniä, joita sitten vedetään loopilla ja loihditaan uusia ääniä siihen päälle.


Miten ihanaa nähdä isoäidin heittäytyminen täysillä tytön viihdyttämiseen. Välillä huilia ja sitten taas jaksaa. Sophia on kyllä hetkittäin energisuudessaan aika voimia kuluttava. Mutta sitten voidaan vetäistä vaikka Anttilan keväthuumaus (Sjösala vals). Sommarboken on myös hyvin fyysinen näytelmä, ja siitäkin hatunnosto tiimille. Kesäpäivät soljuvat eteenpäin. Välillä ukkostaa, välillä uidaan, välillä telttaillaan. Voi lapsuuden päättymättömiä kesiä!

Lavastuksena toimii sarja erikokoisia vanerilaatikoita, mitkä taipuvat moneen. Niistä tulee kivikkoinen ranta, tai mielikuvitusmetsä rautateineen ja luolineen. Mihin vain Sophian ja mummin (ja siinä samalla katsojankin) mielikuvitus taipuu. Sekä lavastuksesta että kesäisen vaaleista ja ilmavista puvuista vastaa Sven Haraldsson.


Kaikki loppuu aikanaan, myös kesä, ja tämä esitys. On aika laittaa paikat kuntoon talveksi. Talvellakin voi joku eksyä mökkiin, joten sitä varten on hyvä varautua. Kaiken on oltava valmiina myös seuraavaa kevättä varten. Samalla tavalla voi elämän ehtoopuolella laittaa paikat valmiiksi niille ketkä jäävät. Haikea loppu, mutta niinhän loput usein ovat.

Pari esitystä aikaa käydä katsomassa tämä pieni helmi! Kiitos Lilla Teatern ja koko Sommarboken-tiimi.


Esityskuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Siinä näkijä missä tekijä / Teatteri Siperia ja Projektori-ryhmä, Tampereen teatteri 17.4.2018

Vuosi 1918-teemaiset esitykset jatkuivat kohdallani Hannu Salaman kirjoittaman Siinä näkijä missä tekijä -teoksen näyttämöversiolla. Tosin dramatisoijat Juha Luukkonen ja Ari-Pekka Lahti ovat hyödyntäneet muitakin kirjallisia lähteitä, niin Salamalta kuin muiltakin. Tamperelainen teatteri Siperia ja helsinkiläinen Projektori-ryhmä löivät hynttyyt yhteen ja ohjauksesta vastasi Juha Luukkonen.

Olin esityksen pressitilaisuudessa helmikuussa, mutta itse esitystä ennätin katsomaan vasta huhtikuun puolivälin paikkeilla (ensi-ilta oli jo 27.2.). No, ehtihän sitä vielä, varsinkin kun tämä onneksi jatkuu vielä syys- ja lokakuussa. Ehtivät vielä minuakin hitaammat katsojat.


Ja kyllä kannattaakin ehtiä. Vaikka aluksi monella äänellä kerrottu tarina vaikuttaa sekavalta. Ihmisiä ja niiden ääniä on paljon, ja kun useammalla näyttelijällä on vielä monta eri roolikian vedettävänä. Mutta pikkuhiljaa sitä tulee imaistuksi mukaan kertomukseen. Siihen kertomukseen mitä kirjailija Harri Salminen (Jukka Peltola) loihtii naputellessaan kirjoituskonettaan. Oman perheensä ja sukunsa sekä näiden tuttujen kohtaloita, menneisyyttään ja lapsuuttaan. Paljon on työstettävää, ja menneisyys herää henkiin. Omilla vanhemmilla (Sakari Tuominen ja Hanna Gibson) on tärkeä roolinsa, ja erityisesti Lonkasen Jaskan (Sami Lanki) muistelmilla. Vastarintaliikkeessä toimi yksi jos toinenkin, ja niitä kohtaloita ja tapahtumia käydään läpi koko yli 2,5 tuntisen esityksen.


Yhdeksänhenkinen ensemble toimii saumattoman upeasti yhteen. Kahdesta näyttelijäporukasta koottu ryhmä elää ja hengittää kuin hyvinöljytty koneisto. Kukin tietää paikkansa ja ottaa tilansa. Kaikilla on sanottavaa, ja painavaa sanottavaa onkin. Vaikka periaatteessa Jukka Peltola (joka muuten muistuttaa hämmästyttävän paljon kahden loistavan näyttelijän eli Michael Fassbenderin ja Miska Kaukosen rakkauslasta, jos nämä sellaisen olisivat joskus saaneet) on pääosassa kirjailijana, niin jokaisen panos on oleellinen osa esitystä. Tämä jos mikä on ensemble! Vaihdot ovat nopeita, suorastaan salamannopeita, ja esimerkiksi radioantennin hidas aukikelaus, missä koko sakki on mukana, toimii kaikessa verkkaisuudessan. Muutenkin sellaisia suvantokohtia on paljon; annetaan tilaa katsojan omille ajatuksille ja esityksen prosessoinnille.

Siinä missä Siperian porukka alkaa olla jo aika tuttu näky lavalla, niin Projektorilaiset olivat vieraampia. Mutta huikean hienoa näyttelijäntyötä nähdään jokaikiseltä. Esimerkiksi Sami Lanki on tuttu jo Q-teatterin Pirun Kauniista Tytöstä (vuodelta 1992), joka on edelleenkin yksi elämäni vahvimpia teatterikokemuksiani. Näin sen neljästi (viimeisen kerran vielä Teatterikesässä) ja minulla on näytelmän julisteita seinällä vieläkin. Vaikka aika monta näytelmää on tullut vuoden 1992 jälkeen nähtyä. Niin siis, takaisin asiaan. Lanki on vaikuttava vastarintaliikkeen jäsen; elämää on nähty. Tuukka Huttunen, Marika Heiskanen ja Riikka Papunen ovat aina täydellisiä, ja niin nytkin. Ja oli kiva kuulla myös Tuukan kitarointia!


Ahdistavuudelta ja surultakaan ei voida välttyä. Kun lavalle kannetaan kuolleita vauvoja ja lapsia pinoon, niin katsomossa moni pyyhkii silmiään. Ja tähän sopii erinomaisesti taustalle Huttusen Tuukka laulamaan Uriah Heepin Come away Melinda - kuunnelkaapa sanoituksia. Sota ei kosketa vain aikuisia miehiä, vaan myös pieniä sivullisia. Ohjaaja Luukkonen on oivaltanut että pienimuotoinen on useimmiten kauneinta. Jotenkin tämä esitys avaa minulle hyvin lisää sitä, miten nämä lahtari/punikki-ajattelun siemenet kylvettiin jo 1918 keväällä, ja miten sitä satoa sitten niitetään myöhemmin. Näemmä vielä vuonna 2018. Ja miten hämmästyttävää on että toisessa maailmansodassa ihmisten taistelivat rinnakkain taustoistaan huolimatta. No, ei siellä aina niin yhdenmukaiset mielipiteet olleet. Esitys sai minut pohtimaan sitäkin, miten hankalassa tilanteessa kommunistit ja muut Venäjä/Neuvostoliitto-myönteiset ihmiset olivat talvisodan puhjetessa. Yhtäkkiä olisi pitänyt sotia omia aatetovereitaan vastaan. Mutta toisaalta, piti puolustaa omaa isänmaataan. En voi edes kuvitella miten kukin sen ristiriidan päässään ratkaisi. Eivätkä kaikki sotimaan pystyneetkään, mikä tässäkin teoksessa hyvin tulee ilmi.


Noora Salmen, Saija Raskullan ja Juha Luukkosen yksinkertainen lavastus toimii, vaikka lavalla nähdään lähinnä vain tuoleja. Lava on jaettu kolmeen eri tasoon, ja tämmöinen pelkistys ja ne tuolit toimivat kyllä. Salmi on loihtinut myös ajan hengen mukaisen puvustuksen, mitä on ilo katsella.

Yksi esityksen tenhoavista elementeistä on musiikki. Koko loistava ensemble laulaa ja soittaa, ja kummasti nämä modernimmat biisit toimivat historiallisten tapahtumien taustalla. John Lennonin Working class hero (pieni pätkä siitä tässä, pressitilaisuudessa 22.2. kuvattuna), R.E.M.:in Losing my religion tai Manic Street Preachersin If you tolerate this your children will be next sopivat kontekstiin loistavasti, kun sanoituksia kuuntelee. Ja miten upeat musiikin sovitukset (kiitos Juha Lagström ja työryhmä)! Niin ja pakko mainita vielä Leonard Cohenin The Partisan! Paikoitellen tästä oivaltavasta musiikin nivouttamisesta esityksen sisälle tuli mieleen Red Nose Companyn punanenäklovnit Mike ja Zin, ja miten heidän esityksissään hyödynnetään musiikkia. Lyriikoiltaan ja sovituksiltaan kuin täsmätehtyjä juuri siihen juttuun. Ja vielä musiikista: Pekko Käppi ja jouhikko - loistava bonus äänimaisemaan. Jouhikko tihentää tunnelmaa entisestään. Sitä vainoa, kidustusta ja syyllisten etsintää mihin kommunistit joutuivat.


Musiikin lisäksi myös taitavasti Saija Raskullan suunnittelemat valot rytmittävät esitystä. Jokaisella on oma hetkensä valokeilassa, kirjamellisesti. Pidin myös monipuolisesta äänisuunnittelusta; sekin Raskullan käsialaa. Osa musiikista tuli myös nauhalta, kuten kaikenlaiset ääniefektitkin. Nykyaika limittyy taitavasti mukaan juurikin äänten avulla. Kun puolustusministeri Jussi Niinistö toteaa, ettei Suomessa ollut keskitysleirejä, oli vain vankiloita missä pidettiin huolta kommunisteista, niin se istuu kokonaisuuteen mallikkaasti. Ja mainitaan siellä tekstissä muuten aktiivimallikin.


Kaiken kurjuuden ja kuoleman jälkeenkin tämä näytelmä loppuu varovaiseen toiveikkuuteen. Nyky-yhteiskunnassakin on edelleen nämä samat asiat pinnalla. Tasa-arvo, tavallisen ihmisen toimeentulon ja elämisen turvaaminen. Ihmisyys ja inhimillisyys. Finlandia-hymnillä aloitettiin ja siihen on myös hyvä lopettaa. Taidanpa haluta katsoa tämän syksyllä uudelleen.


Esityskuvien copyright Aki Loponen, paitsi viimeinen omani lehdistätilaisuudesta, kuten myös näyttelijäryhmäkuva.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Thalia-juhlassa palkittiin parhaita - ja minäkin olin päättämässä!

Tänä vuonna Thalia-juhla olikin minulle hieman erilaisempi. Muutamina viime vuosina näissä on tullut käytyä, mutta nyt ensimmäistä kertaa niin että olen ollut itse valitsemassa ehdokkaita! Tosin vain yhteen sarjaan, mutta vuoden teatterin esivalintaraadissa oli aivan mielettömän hienoa olla mukana. Ja kyllä mä myös ehdotin Kallo Collectivea Sirkuksen Lumo -palkinnon saajaksi, kun kerran ehdotuksia sai esittää myös suuri yleisö.


Mutta aluksi sananen vuoden teatterin valinnasta. Kuuluin esiraatiin, jonka tehtävänä oli valita 3-5 ehdokasta, joista sitten Pia Viitanen valitsi voittajan. Mutta miten kaikista ihmisistä juuri minä pääsin mukaan tämmöiseen arvovaltaiseen sakkiin? Viime syyskuussa sain sähköpostia Suomen Teatterit ry:n järjestöasiantuntija Hanna-Reetta Schrekiltä, jossa hän pyysi minua mukaan porukkaan. Eikä tarvinnut kauaa miettiä. Valtava kunnia tämmöiselle nobodylle eli rivikatsojalle, joka vain vähän bloggailee teatteriasioista. Raatiin kuuluivat Schreckin lisäksi Näyttelijäliiton puheenjohtaja, näyttelijä Helena Ryti, viime vuoden Vuoden Teatterin eli Riihimäen Teatterin toimitusjohtaja Matti Numminen ja Läntisen tanssin aluekeskuksen toiminnanjohtaja Sanna Meska.

Ensimmäisessä tapaamisessamme marraskuun lopussa kävimme läpi ehdotettuja teattereita, joita oli hieman toistakymmentä. Lisäksi kaikki saivat ehdotella omia teatterisuosikkejaan, ja perustella miksi. Koko syksyn mietin omia ehdokkaitani. En pelkästään näkemieni esitysten perusteella, vaan myös monesta muustakin näkökulmasta. Missä taloissa tuntui olevan hyvä henki ja viihtyvyys, millaiselta talo vaikuttaa ulospäin. Niinpä mulla oli kymmenkunta ehdokasta mielessä jo ensimmäisessä kokouksessa. Osa ei saanut kannatusta, osa sai.

Otin kokouksissa ehkä enemmän tarkkailijan ja kuuntelijan roolin, koska tunsin itseni aivan noviisiksi muiden ammattilaisten rinnalla. Kai minä olin se maallikkonäkemys raadissa. Mutta älkää ymmärtäkö väärin; koko sakki oli lämminsydämistä ja ihanaa ja kaikki raatilaiset saivat kyllä äänensä kuuluviin.


Ensimmäisen kokouksen saldo oli kahdeksan seminfinalistia ja joulutauon aikana oli tarkoitus että raatilaiset jalkautuvat tutustumaan niihin ehdokkaisiin mitkä olivat hieman vieraampia. Itselleni suurin osa oli tuttuja, mutta kyllä sitä tuli hieman veresteltyä muistiakin. Tammikuun kokouksen tavoite oli saada puserrettua listalta ne muutamat, mistä halusimme Pia Viitasen valintansa tekevän. Kyllä se onnistuikin ja jätimme jäljelle meidän mielestä kolme kovinta eli Universumin, Zodiakin ja Turun kaupunginteatterin. Tai täytyy sanoa vielä sellainen pieni anekdootti että yksi alunperin ehdottamani teatteri karsiutui pois niiden 8 semifinalistin joukosta, mutta se palasi tammikuun kokouksessa listoille ja aina kolmen joukkoon asti! Tämä ilahdutti minua suuresti, ihan kuin olisin ollut oikeassa koko ajan, mutta muut näkivät valon vasta myöhemmin (no eihän se niin mennyt, mutta näin haluan uskotella itselleni).

Tarttee sanoa että raadissa työskentely oli tosi mukavaa. Mitään konflikteja ei esiintynyt vaan kaikki saivat puhua ja perustella ja myös esittää eriäviä mielipiteitään. Jollain oli jotain syvällisempää tietoa yhdestä teatterista, toisella toisesta. Henki ja ilmapiiri koko raadin työskentelyssä oli todella kiva.

Olenkin tosi kiitollinen ja otettu että pääsin mukaan raatiin ja antamaan oman todella pienen panokseni tämän vuoden teatterin valinnalle. Kaikki kolme ehdokasta ovat todella upeita paikkoja, kuten minun mielestäni myös kaikki semifinalistit. Mutta vain yksi voi voittaa ja Pia Viitanen valitsi näin. Rutkasti onnea Zodiak - uuden tanssin keskus!


Hanna Terävä soitti myös ukuleleä


Ja sitten Thalia-juhlaan. Viime vuoden tapaan se pidettiin KOM-teatterissa. Mutta jostain syystä vieraita oli paikalla tosi vähän viimevuotiseen verrattuna. Ehkä tästä kannattaisi rummuttaa enemmän? Erinomainen klovni Hanna Terävä juonsi illan omaan personaalisseen tyyliinsä. Välillä me yleisökin jouduimme hieman temppuilemaan ja suukottelemaan toisiamme, jopa laulamaan, mutta hauskaahan se vain oli. Ja välillä saimme kuulla hieman Hamletiakin, mutta ihan alkuperäistekstiltä se ei kyllä kuulostanut... Ollakko vai eikö olla -monologi lähti hieman omille teilleen, kuiskaajasta huolimatta.


Jenny Jumppanen piti upean puheen - ja ihan ilman paperia!


Ensimmäistä kertaa jaettiin Voimavara-palkinto ja se meni Helsingin kaupunginteatterin yleisötyöntekijä Jenny Jumppaselle! Vau, todella hienoa! Jennyä on tullut vuosien varrella tavattua moneen kertaan, ja tämän iloinen olemus piristää aina päivää. Ja Jenny piti kyllä yhden illan parhaimmista kiitospuheista, kehuen mm. työpaikkaansa Helsingin kaupunginteatteria ""työpaikka jossa tunnet itsesti joka päivä tervetulleeksi". 

Ensimmäistä kertaa jaettiin myös työyhteisölle suunnattu Yhteisvoima ja sen sai Porin Teatterin lavastamon työporukka. Ainakin heidän kättensä jälki on hienoa, joten upeaa että myös henki on hyvä. Ja oli ihanaa kuunnella kiitospuhetta, missä yli 40 vuotta talossa ollut lavastamon esimies Esa Bragge liikuttui huomionosoituksesta.


Esa Bragge kehui kollegoitaan ja Porin teatteria


Illan mittaan kuultiin monenlaisia puheita; oli lyhyitä ja pitkiä ja varsin kantaaottaviakin. Hyvä niin.

Vuoden Teatteriteko -palkinto matkasi eduskuntaan kolmelle kansanedustajalle; Outi Alanko-Kahiluoto, Sanna Lauslahti ja Silvia Modig. Kolmikko on aktiivisesti puhunut taiteiden puolesta ja tehnyt myös aloitteita taiteilijoiden toimintaolosuhteiden parantamiseksi. Lisää tämmöisiä kansanedustajia saadaan äänestämällä heitä sinne! Ihan parasta oli että kullekin palkinnonsaajalle oli räätälöity oma aineeton palkinto. Esimerkiksi Alanko-Kahiluodon nimissä hankittiin 100 m2 ikimetsää Hämeestä. Huikean upeasti mietityt olivat nämä.


Vuoden teatterinäyttelijäksi valittiin Antti Laukkarinen, jota on tullut nähtyä paljon, erityisesti Teatteri Telakalla. Perusteluissa mainittiin erityisesti vieläkin Telakalla pyörivä Juha Hurmeen omakohtainen näytelmä Hullu, missä Antti vetää huikean upean roolityön. Yksi omista hänen suosikkirooleistaan on kuitenkin useaan kertaan nähty Täynnä elämää, tuo Ratsian Jyri Honkavaarasta kertova kahden näyttelijän musiikillinen ilonpito. Laukkarinen hakkaa siinä rumpuja kuin dervissi! Kiitospuheessaan Antti kiitteli kaikkia häntä äänestäneitä kollegoitaan ja erityisesti Hullu-työryhmää ja Juha Hurmetta. Viime vuonna hänellä oli roolit kuudessa eri näytelmässä - aika työllistetty friikku siis. Isot onnittelut!


        
Voittajan on helppo hymyillä - onnea vuoden teatterinäyttelijäAntti!


Parhaan näyttelijän palkintoa jakanut Suomen näyttelijäliiton pj Helena Ryti halusi myös mainita kaikki muut ehdolla olleet upeat näyttelijät: Petra Ahola, Annukka Blomberg, Ritva Jalonen, Santtu Karvonen, Antti Lang, Anne Niilola, Taisto Oksanen, Janne Varraskoski ja Linda Zilliacus. Kaikki heistä olen lavalla nähnyt ja hienoa työtä koko kymmenikkö tekee. Mutta näyttelijät ovat nyt äänensä antaneet, ja ne menivät Antille.


Säde-palkinnot jakoivat Aku Meriläinen ja Antti Puumalainen


Valosäde-palkinto ansaitusti Ville Seppäselle Espoon kaupunginteatterin Seuraavat 500 vuotta -näytelmän valosuunnittelusta. Kyllä mä sitä hehkutinkin, siis valosuunnittelua. Ville Seppänen mainitsi kiitoksessaan miten näytelmän lavastus oli oleellinen osa valosuunnitteluakin. Niinpä, ne kyllä kulkivat käsi kädessä. Äänisäde meni Tuomas Norviolle ja Mikko Perkolalle Zodiakiin tehdyn Licking Things -teoksen äänisuunnittelusta. Se jäi multa näkemättä, harmi. Videosäde-palkinnon ansaitsi Sanna Malkavaara Turun kaupunginteatterin Kybersielujen videosuunnittelusta. Se oli oikeasti hyvin ansaittu!


Kaikki Säde-palkintojen saajat olivat estyneitä saapumasta tilaisuuteen ja olivat lähettäneet videotervehdyksensä. Kaikille oli myös jaossa ensimmäistä kertaa upeat kiertopalkinnot, jotka olivat huikean näköisiä härveleitä. Kimmo Karjusen suunnittelemat (paitsi Ääni-Säde oli Antti Puumalaisen käsialaa) palkinnot muistuttivat steampunk-laitteita, ja toimivat valolla (Ääni-Säde sähköllä). Hienoja!


Kaisa Rasila oli illan tyylikkäin palkinnonsaaja


Illusion-palkinnon sai lavastaja Kaisa Rasila, jolla oli sekä illan lyhin kiitospuhe että tyylitajuisin vaateparsi. Vau! Voittajan valitsi viime vuoden voittaja Eeva Ijäs ja perusteluissa mainittiin miten Kaisa kulkee lavastustöissään valtateiden sijaan omia pienempiä polkujaan. 

Sirkuksen lumo -palkinnon sai Kallo Collective ansioistaan fyysisen teatterin kehittämisestä ja nykyklovnerian tunnetuksi tekemisestä Suomessa ja kansainvälisesti. Tästä ilahduin erityisesti! Kallo Collectiven esitykset ovat uniikkeja ja todella viihdyttäviä! Varmaan moni muukin heitä ehdotti palkinnon saajaksi kuin minä. Jenni Kallo ja ryhmän uusi taiteellinen johtaja Thom Monckton ottivat palkinnon vastaan.


     
Thom Monckton ja Virpi Kallo ottivat vastaan Sirkuksen lumo -palkinnon


Tanssin ja sirkuksen maineteko -palkinto meni Virpi Wirlander-Asplundille, joka pitkässä kiitospuheessaan sanoi erityisesti arvostavansa sitä että tunnustus tuli kollegoilta, että se tuli naiselle ja että se tuli Lappiin! Ohjaajapalkinnon sai Oulun kaupunginteatterissa työskentelevä Heta Haanperä ja dramaturgipalkinnon Anna Simberg.

Heta Haanperälle ohjaajapalkinto


Kiitos kotimaisesta näytelmästä -adressin saivat Uuden näytelmän ohjelma UNO ja Labbetin Reko -projekti. Kummankin hankkeen tavoite on lisätä laadukkaiden kotimaisten tekstien kirjoittamista teattereille. Ruotsinkieliseen Reko-projektiin en ole niin tutustunut, mutta Uuden näytelmän ohjelmaan kyllä, ja se on jo nyt poikinut paljon kaikkea hienoa. Onnea! Usein palkinto on jaettu sen perusteella missä teatterissa on ollut eniten kotimaisia kantaesityksiä, vaan nyt tehtiin toisin. Palkinnot jaettiin tahoille jotka tekevät työtä sen eteen että kotimaiset näytelmät ja teatterit kohtaisivat. Aika hyvä peruste mielestäni. Kummatkin tahot kiittelivät erityisesti näytelmäkirjailijoita - sekä myöskin rahoittajia, keitä ilman ei toiminta olisi edes mahdollista.


UNOn puolesta palkinnon vastaanottivat Saana Lavaste ja Saara Rautavuoma


Sokerina pohjalla eli viimeisenä sitten Vuoden teatteriksi valittiin Zodiak – Uuden tanssin keskus. Zodiak saa tunnustusta vahvasta taiteilijapolitiikastaan, joka tukee tekijöitä ammattillisessa kehittymisessä ja tarjoaa mahdollisuuksia verkostoitumiseen kotimaassa ja kansainvälisesti edistäen näin taiteilijoiden työllisyyttä. Kyllä Pia Viitanen mainitsi moneen otteeseen miten haastavaa valinnan tekeminen oli, yöuniakin vievää. Kaikki kolme finaalikandidaattia olivat niin tasaisen hyviä. 



Palkintoa oli vastaanottamassa taiteellinen johtaja Harri Kuorelahti, toiminnanjohtaja Raija Ojala sekä yleisötyövastaava Katja Kirsi. Jokainen sai pitää myös pienen kiitospuheenvuoron ja Ojalan puheesta jäi mieleen kiinnostava seikka! Kolmen finalistin joukossa on vain yksi perinteinen laitosteatteri, Zodiak ja Universum edustavat jotain ihan muuta. Kiinnostava havainto. Zodiakissa myös taiteilijat tekevät yleisötyötä, joten se on hyvin tasa-arvoinen toimija.


Zodiakin väki ja "palkintodiktaattori" Pia Viitanen


Kaiken kaikkiaan ilta oli tosi mukava ja rento. Ensi vuonna sitten taas uusiksi. Hurjasti onnea kaikille palkituille!


Kuvat otin itse.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Elävien hautajaiset / Teatteri Telakka 8.4.2018

Teatteri Telakka on usein aika eksentristen juttujen kotipaikka, joten tämä Tuomo Rämön dramatisointi ja ohjaus Edgar Allan Poen novelleista sopii sinne kuin nenä päähän. Elävien hautajaiset - kyllä, sitä saatiin, ja paljon muutakin. Telakka on hämyisä vinttitila ja nämä mystiset kertomukset toimivat sen intiimillä lavalla erinomaisesti.

Poea olen lukenut, ja varsin kattava Jaana Kaparin erinomaisesti suomentama Kootut kertomukset ilmestyi 2006. Sain sen joulupukilta lahjaksi, ja sitä on tullut selailtua. Ihan kaikkia esityksessä käytettyjä novelleja en kuitenkaan muistanut, tai ollut lukenutkaan. Ehkä parempikin niin; ei ainakaan ollut ennakko-odotuksia.


Työryhmä on hyödyntänyt eniten kahtatoista novellia, mutta ehkäpä muistakin on napattu jotain. Ainakin vaikutteita. Tai tunnelmia. Linkkeinä eri kertomusten välillä esityksessä toimivat linnunnokkaiset ruttonaamarihemmot, jotka varjojen lailla hiipivät hämäristä ja lipuvat näyttämötilan poikki, lyhtyjä kantaen. Hyytävää ja toimivaa. Kaasunaamarivaikutelma saadaan kumimaisesta maastokuvioidusta kankaasta - näin keskiaika ja moderni sota-aika lyövät kättä. Korppimaiset kuoleman airuet asialla...


Neljä näyttelijää (Antti Mankinen, Petri Mäkipää, Kaisa Sarkkinen ja Piia Soikkeli) tyypittelevät rennosti ja nopealla tahdilla vaihtaen monenlaisia hahmoja. Yläluokkaisesta ratsastusmaailmasta siirrytään nopeasti kuumailmapallon kohtalokkaaseen matkaan yli Atlantin. Välillä ollaan perhedraaman ytimessä ja välillä oikeussalissa, tai yksityisetsivän toimistossa. Kekseliäästi vaihtuu tunnelma toiseen. Osa kertomuksista jatkuu aina muiden juttujen keskellä, kuin jatkokertomuksena. Todella muuntaumiskykyinen nelikko!


Perttu Sinervon suunnittelema lavastus on kaikkiaan tosi kekseliästä ja oivaltavaa. Kävelykepit muuntautuvat hevosiksi (eikä tarvita edes keppihevosta!) ja viinatynnyrit ja kuumailmapallot rakentuvat silmiemme edessä. Ja sitten on ihanat, vanhaa aikaa henkivät puvut! Kiitos niistä Tiina Helin. Lisäksi Nadja Räikän valosuunnittelu ja Hannu Hauta-ahon äänet ja musiikki pitävät intensiivistä tunnelmaa yllä ja tihentävät sitä sopivissa kohdissa. Kahdella puolella vinttiä istuvat katsojat ovat todellakin kuin osana näyttämön tapahtumia, koska henkilöitä putkahtelee esille milloin mistäkin.


Tarinat ovat erillisiä, mutta joku punainen lanka siellä kulkee tarinoiden lomassa. Kieli soljuu ja helkkyy, ja vaikkeivat nämä kaikki varsinaista kauhua olekaan, niin eri tavoilla mystisiä, ahdistaviakin kertomuksia. Vaikka Poe kuoli jo 1800-luvun puolivälissä ja kirjoitustyylinsä henkii sitä aikaa, niin kyllä se tarinoiden ydin toimii nykyaikanakin. Jotain yliluonnollista, pelottavaa, kummallisia mysteerejä, mihin ei aina saada ratkaisua, tai ratkaisu on yllättävä.

Ehdottomasti katsomisen arvoinen juttu, eikä vain Poen mystiikan ystäville, vaan kaikille muillekin hyvää teatteria arvostaville.


Kuvien copyright Kimmo Hokkanen.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Pasi Was Here / Tampereen työväen teatteri 7.4.2018

Kun näkee samaa näytelmää useampia kertoja, se tapahtuu yleensä siksi koska siitä pitää niin kovasti. Näin ainakin itselläni on Veikko Nuutisen näytelmän Pasi was here kanssa. Olen ehkä eniten hurmaantunut näytelmätekstiin. KOM-teatterin versio oli myös toteutukseltaan liki täydellinen. Kaksi vuotta myöhemmin Tampereen Työviksessä meno on hyvin erilaista, ja tekstiinkin on lisätty kohtia. Ensi-illassa olin vaikuttunut monestakin asiasta, ja vaikka vertailuilta KOMin versioon ei voi välttyä, niin ihan omilla jaloillaan tämäkin seisoo. Entäpä nyt sitten toisella kerralla, 2,5 kuukautta myöhemmin?


Näyttelijät ovat sisäistäneet roolinsa entistäkin tarkemmin. Irrottelua ja luovaa hölmöilyä oli nähtävissä. Enemmän kuin ensi-illassa siis. Näytelmän alussa Pasi pikkuhiljaa ryöstäytyy menneisyydestä nykyaikaan, muovikelmun läpi taistellen ja Hemmon nykytodellisuuteen ilmaantuen. Pasi ja Hemmo lapsina tarhassa vaatii esittäjiltään Tuukka Huttuselta ja Janne Kallioniemeltä hurjaa heittäytymistä rooleihinsa. Ne eleet ja ilmeet ovat toisaalta yliampuvia, mutta toisaalta niin pikkupoikamaisia. Varsinkin näihin lastentarhakohtauksiin on tullut lisää kohellusta ja slapstickiä.

Tuukka Huttunen on oikeasti aivan ilmiömäisen muuntautumiskykyinen näyttelijä, ja tässä kun päästään seuraamaan hahmon kasvua ja kehitystä pikkupojasta aikuisuuteen, niin tämä kyky vaan korostuu. Äänenmurroksen ja heräävän seksuaalisuuden kanssa kamppaileva teini-Pasi, riiviömäisen kujeileva pikkupoika-Pasi, nenään puhuva koulu-Pasi, vahvempiaan mielistelevä-Pasi, kaikissa näissä Huttunen tuo hahmon lihaksi ja vereksi silmiemme eteen.

Ja kyllä mä jaksan ihmetellä miten huikeat roolityöt myös Tommi Raitolehto vetää. Lapsia vihaavasta lastentarhantädistä hupaisaan lörtsymieheen ja totiseen Pasin isään, huikeaa Laktoosilerssiä unohtamatta. Varsinkin tää koko "sankarilla ei saa olla heikkouksia" -kohtaus saa aikaan valtavat naurut.


Jäin miettimään mikä oli totta ja mikä vain Hemmon haave tai unelma asioista mitkä eivät toteutuneet, siis menneisyydestä. Tapahtuiko nämä kaikki jutut, vai muistaako Hemmo väärin, vai kaunistellen, vai jopa toivoen että ne olisivat tapahtuneet? Mene ja tiedä, mutta kun Pasi ja menneisyyden haamut ja muistot putkahtavat pintaan Hemmon ja Turnajaiskepin Savonlinna-visiitillä, niin jäin pohtimaan toden ja mielikuvituksen välistä, usein aika häilyvääkin, rajaa.

Harmikseni Pasi was here ei tainnut Tampereella olla suurikaan menestys. Ainakaan samassa mittakaavassa kuin KOM-teatterissa. Mulle tämä oli edelleen loistava näytelmä, vaikka ei toisella katsomiskerralla samalla tavalla kolahtanutkaan kuin ensi-illassa. Mutta se on saletti; kun ja JOS tätä esitetään jossain päin niin sinne suuntaan katsomaan!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 5. huhtikuuta 2018

Suurenmoista! / Tampereen komediateatteri 4.4.2018

Voin kyllä taata, että tämän vinkeämpää tulkintaa et tule kuunaan kuulemaan Mozartin Taikahuilun Yön kuningattaren aariasta! Nimittäin kuin amerikkalaista laulajatar Florence Foster Jenkinsiä esittävä Leena Rousti kiekaisee, niin siinä melkein jo rappaus ropisee katosta,. Ja jos katsojilla olisi kristallilasit käsissään, niin helinällä särkyisivät nekin. Mutta hauskaa sitä "laulua" oli kuulla, ja jopa tämmöinen sävelkorvatonkin kuuli että nyt menee pieleen. Ja isosti.

Florence Foster Jenkins oli ilmeisesti omasta mielestään upea sopraano, joka konsertoi ja levytti aika ahkeraan ennen kuolemaansa 1944. Kenenkään muun mielestä hän ei sitten osannutkaan laulaa, vaikka kukaan ei sitä hänelle suoraan koskaan rohjennut sanoakaan. Suosittu hän silti oli, oliko sitten se huonosti laulaminen tarpeeksi viihdyttävää. Onhan siinä jotain tavattoman hienoa, että tekee omaa juttuaan mihin uskoo ja mitä rakastaa, ja muiden todellisista ajatuksista viis. Jenkinsillä oli onneksi rahaa toteutella omia visioitaan.


Peter Quilter on laatinut näytelmänsä Suurenmoista! (Glorious!) Jenkinsin elämästä, ja nyt sitten saimme nauttia tästä musiikkipitoisesta komediasta Tampereen komediateatterissakin. Elokuviakin aiheesta on tehty, mutta en ole nähnyt niistä edes sitä Meryl Streepin tähdittämää. Panu Raipian ohjauksessa ja Oskari Löytösen lavasteissa kelpasi näyttelijäporukan esiintyä. Tarina alkaa kun pianisti Cosme McMoon (Aku Sajakorpi) tulee työhaastatteluun - ja hänet pestataan saman tien Jenkinsin uudeksi säestäjäksi. Vaikka alussa hänenkin on ilmeisen vaikeaa pitää pokkaa Jenkinsin avatessa ääntään, niin nopeasti Cosmekin oppii myötäilemään ja hymistelemään, ja pitämään totuuden itsellään. Naisen laulutaidottomuus on yleinen salaisuus, jonka kaikki tuntuvat tietävän (paitsi toki nainen itse) mutta asiasta ei puhuta. Rouva Jenkinsillä on varaa levyttää ja järjestää konsertteja. Yleisön hän toki valitsee itse, ja jos nyt joku satunnainen nauraja vahingossa paikalle osuukin, niin kateellisten elämöntiä se vain on. Kadehdin kyllä tämän diivan rajatonta itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihin!


Leena Rousti on tavattoman hieno laulaja ja esiintyjä muutenkin, ja aivan nappivalinta Jenkinsin rooliin. Hän onnistuu tekemään naisesta hieman hömelön vaikutelman, joka pyöreine silmineen vaikuttaa hieman yksinkertaiselta. Elina Vätön suunnittelemissa diivamaisissa vaateparsissa hän on kyllä varsinainen drama queen ja taitelijanero. Ja on varmasti todella vaikea laulaa noin pieleen, jo ihan teknisestikin. Aku Sajakorpi oli myös ilmiömäisen hyvä pianistimiehenä, joka tulee imetyksi Jenkinsin karisman taikapiiriin. Hieman peräkammarin pojan oloinen on tämä tyyppi. Parhaana ystävättärenä Marjut Sariola nauttii sherryä ja raahaa valkoista pikkukoiraansa pitkin lavaa. Bimbo se on tämäkin nainen, mutta hieman eri tavalla. On vaikea keksiä palvoiko hän Jenkinsiä ja tämän laulutaitoja näin paljon - vai onko kyseessä vain hyvä näyttelijätyö. Jenkinsin viinaan- ja naisiinmenevänä brittimiesystävänä loisti iki-ihana Ilmari Saarelainen. Immu oli kyllä mainio pienessä roolissaan. Pienissä kaksoisrooleissa nähdään vielä Miia Räikkönen, joka säkenöi varsinkin meksikolaisena espanjaa pajattavana topakkana kotiapulaisena.


Ja pakko kehua vielä toistamiseen niitä Elina Vätön pukuja, kertakaikkisen lumoavia luomuksia!

Tarinahan on aika höttöinen, seuraamme pienen siivun Jenkinsin elämää sieltä loppupäästä. Harjoittelua ja konsertoimista, pieniä arjen sattumuksia. Suurin hauskuus saadaan selkeästi irti muutamista lauluosuuksista, ja miten pieleen ne menevät. On tässä muutamia dramaattisia hetkiä ja lopusta jää positiivinen olo, vaikka hieman kaihoisakin. Ei sitä vajaassa kahdessa tunnissa kummia kerkeä. Mutta jäi tästä ainakin tälle katsojalle iloinen ja hyvä mieli, ja ennenkaikkea se tsemppausviesti: kyllä sitä voi ja kannattaa tehdä asioita mistä itse tykkää! Florence Foster Jenkins uskalsi elää kuten halusi.


Kuvien copyright Peera Lakanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.