torstai 31. elokuuta 2017

Huojuva talo / Tampereen teatteri 31.8.2017

Tampereen teatterissa on nyt mahdollista nähdä yksi syksyn mieleenpainuvimmista ja jopa mieltä järkyttävimmistä esityksistä. Vaikka Maria Jotunin teksti on vanhaa (alunperin vuodelta 1936) niin toimii se Huojuvan Talon tarina tänäkin päivänä. Varsinkin kun ohjaaja Antti Mikkola on sovittanut tarinan nykypäivään, laatinut lisää tekstiä ja keikauttaunut sukupuoliroolit päinvastoin. Nyt vaimo Lea on se aggressiivinen narsisti, joka kiusaa pehmeää ja kilttiä miestään Eeroa.


Tässä sai välillä hammasta purra ja silmiä sulkea että jaksoi ja pystyi katsomaan. Pariskunnan välienselvittely ei nimittäin ollut kaunista katsottavaa. Ei kai riitely sitä koskaan ole, mutta kun raivopäinen nainen halveksii, pieksää, mitätöi, vähättelee, valehtelee, haukkuu ja huutaa, niin tuntuu pahalle. Välillä tuntuu kuin katsoisin peiliin, ja se näky ei ole kaunis. Eero vaikuttaa olevan kuin ajopuu; itse ei mahda mitään asioille, virta vie ja pyörittää, välillä kariin karahtaen, välillä on hetken tyvenempää. Mutta kun kaikesta huolimatta rakastaa, uskoo että asiat muuttuvat paremmiksi, toivoo että toinen muuttuisi. Siitä viis että vaimo pieksää, mutta lapsia ei saisi kiusata. Monet kerrat mies haluaa lähteä mutta... ei sitten kuitenkaan. Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa... kuten korinttilaiskirjeet sanovat.


Aluksihan kaikki on hyvin. Kauttaaltaan beige ja läpeensä kiltti, ja jopa särmätön Eero kohtaa rempseän ja menevän Lean. Valitettavasti Lean ystävätär Aulikki ei ole riittävän härski ja nopea nappaamaan miestä, vaan häikäilemättömän Lean matkaan "suojelusenkeli" Eero lähtee. Kohtalo on joskus pienestä kiinni. Myöhemmin näytelmässä käy ilmi että Aulikki oli kertonut ihastuksestaan Lealle, joka sitten meni ja sieppasi Eeron ystävänsä nenän edestä. Ja koska Eero on niin kiltti ja väritön ja "tavallinen", häntä tuntuu onnistaneen kertalaakista; upea ja sädehtivä nainen valitsi hänet! Viis siitä että eletään yli varojen tai että kodin ilmapiiri muuttuu pikkuhiljaa niin ahdistavaksi ettei siellä viihdy enää vieraat. Viis siitä että jatkuva virta vieraita naisia lappaa kämpillä, milloin au paireina ja milloin MLL:n lapsenhoitajina. Viis siitä että välit Eeron veljeen ja äitiinkin jäähtyvät. Kyllä Eero ottaa vaimon sukunimen, jää kotiin lasten kanssa, pikkuhiljaa kaikesta ja kaikista eristyksiin.

Perhekeskeinen Eero on koti-isänä, tekee parhaansa, mutta se ei riitä. Vaimo ryyppää, rällää, hassaa rahat  - mutta onhan hänellä siihen oikeus perheen ainoana tienaavana ihmisenä. Eeron miesmallit tulevat alkoholisoituneelta ja kiltiltä isältä, sekä mieleltään järkkyneenä rintamakarkuri-isänisältä. Kulkeeko nössöys ja kiltteys suvussa? Eero myöntää olevansa passiivinen ihminen, kuten isänsäkin. Aktiiviset ihmiset ne tässä maailmassa jyräävät, valitettavasti. Mistä nykymies saisi sopivia isän, puolison, isoisän ja kumppanin malleja?


Välillä en tiedä miten päin penkissä olisi. Frenckell on pieni ja intiimi näyttämö, ja kolmannelle riville kaikki tuntuu vyöryvän päälle. Olemme koko katsomo ryhmäterapiaistunnossa, tai vertaistukiryhmässä, kuuntelemassa kun Eero kertoo meille sekä terapeutille tarinaansa. Miesten kokema väkivalta on paljon yleisempää kun luulemmekaan, ja terapeutin meille katsojille pitämä loppupuheenvuoro nostaa sen asian keskiöön ja tapetille.

Näytelmän roolitus oli vallan erinomainen. En keksi Tampereen teatterin henkilökunnasta ketään muuta kuin Arttu Ratisen kenelle Eeron rooli sopii näin erinomaisesti. Artulla on sellaista herkkyyttä ja pehmeää puolta mikä istuu tähän kuin nenä päähän. Rooli tulee iholle ja tunkeutuu sen sisään. Olin ikionnellinen kun keväällä pressitilaisuudessa kuulin että vihdoin teatterissa on annettu iso päärooli Artulle. Eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Riipaisevaa tulkintaa. No myönnän toki heti kättelyssä että mun sydämessä on oma pieni Arttu Ratis-kolo, ja siksi olen ehkä hieman puolueellinen. Mutta Arttu oli loistava. Piste. Mun sydän huutaa tuskissaan kun Eero ei muka osaa tehdä mitään oikein, kun Eeroa nöyryytetään ja ei arvosteta. Kun Eeroa hakataan ja tukistetaan. Kun Eero itkien pyytää armoa. Voi helvatti. Ja hattua nostan rankan roolin hanskaamiselle; Ratinen on lavalla liki koko näytelmän, ja hyvin läsnä. Siis todella intensiivisesti läsnä. En halua nähdä tätä uudelleen, koska katsomiskokemus ei ollut helpoin mahdollinen, mutta tämän roolityön haluaisin kokea uudelleen.


Vieraileva Anna-Maija Tuokko on tullut monelle tutuksi mm. musikaalirooleissaan. Jotenkin hyytää vielä enemmän, kuin pieni ja hento nainen tekee psykopaattisen ja viiltävän tarkkanäköisen Lean roolin. Miten taitavasti Lea manipuloi miestään, kun en tiedä itkisikö vai nauraisiko.
Tämä tyyppihän kääntää vaikka mustan valkeaksi. Miten Lea voi sanoa että hänen mielestään heidän suhteensa on kuin vankila? Miten hän voi epäillä mustasukkaisesti miestään pettämisestä? "Sinä olet Eero narsisti." AARGH! Tekee mieli loikata katsomosta halaamaan Eeroa ja läimäyttämään Leaa. Kas, enpä ole sen parempi ihminen minäkään.

Väkisinkin muut näyttelijät ovat paljon pienemmissä osissa. Eeron tyrannimaisena ja omia orgasmikokemuksiaan pojalleen tuputtavana äitinä hehkuu Aliisa Pulkkinen ("isäsi ei ymmärtänyt millaista on elää vahvan naisen kanssa") ja tämän kilttinä ja valitettavasti pulloon tarttuvana miehenä Markku Thure. Valitettavasti moni asia tuntuu tässä perheessä periytyvän, myös miesten kyseenalainen naismaku. Sen sijaan Eeron veli Toni (Antti Tiensuu) on valinnut ihan toiset tiet. Jos ei aikuistu eikä sitoudu, pysyy vapaana, monellakin tapaa. Vaikka Toni heilastelee Aulikin (no se kuka olisi halunnut Eeron alun alkujaan) kanssa, niin sekään ei kestä. Ehkä Tonin asioiden päinvastainen käsittelytapa on vastareaktio Eeron totaaliselle alistumiselle? Aulikkina on aina mestarillinen Mari Turunen. Lisäksi Ella Mettänen esittää näitä perheen kotihengettäriä, ja Ville Majamaa terapeuttia.

     

Paikoitellen teksti oli hieman epätasaista, siis se vanhantyylinen (Jotunin) teksti ei vaan oikein istunut näyttelijöille. Ja uusi ja vanha teksti eivät saumattomasti sopineet yhteen. Näyttämön taustalla pyöri jatkuvasti pirstoutuvat kasvot ja silmät projisointeina, jotka sinällään vahvistivat sitä mielen hajoamista ja kaiken säpäleiksi pirstoutumista, mutta minusta olivat ehkä hieman liian levottomia. Lavastus piti sisällään ovia, joista kuljettiin ja joita paiskottiin. Ei ollut mun juttu ihan tämä lavastus ja projisoinnit. Ja sitten en voinut välttää mielleyhtymää Rocky Horror Picture Show-musikaalin isoihin punahuuliin, jotka alku- ja loppulaulua elokuvassa vetävät. Huojuvassa talossa ne lukevat Eeron äidin äänellä kirjettä Eerolle.


Ei tässä kauheasti kevyitä kohtia ole, tai hauskuutta. Välillä katsomossa nauretaan kyllä vaivautuneesti, kun itkeäkään ei voi. Silti moni itkee. Tosin mökki-idylli kansallispukuisine ja kahvia tarjoavine Lea-ilmestyksineen on huvittava - kunnes Lea koittaa hukuttaa miehensä. Ehkä koko kansallispukukuvajainen oli Eeron toiveunta.

Loppu tulee nopeaan kun asiat alkavat keriytymään auki. Loppu on sikäli ennalta arvattavissa etteihän tämä voi loppua hyvin, eihän? Mutta silti, jonkunlainen optimistinen pohjavire tässä on. Ehkä kaikki ei ole vielä menetettyä? Ja kuten terapeutti Eeron tarinan kuultuaan sanoo: "tälläisen jälkeen on aina vaikea sanoa mitään tyhjentävää". Niinpäs.


Kuvien copyright Harri Hinkka
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 29. elokuuta 2017

[hullu] / Blick Théâtre, Savoy-teatteri, Sampo 2017 & Juhlaviikot 29.8.2017

No nyt oli jotain hyvin erilaista nukketeatteririntamalla! Ensimmäinen Sampo-festivaali alkoi aika komeissa merkeissä, nimittäin ranskalaisen Blick Théâtre esityksellä [hullu]. Kyllä, tämä on teoksen alkuperäinen nimi, eikä käännös. Ja olihan se sitä, hullua. Tai hulluutta ehkä pikemminkin. [hullu] on myös osa Juhlaviikkojen monipuolista ohjelmisto.


Lavalla istuu ruskeasävyinen kolmikko. Nainen keskellä liikehtii, ja miehet reunoilla korjaavat häntä jatkuvasti. On hiirenhiljaista, yleisökään ei pahemmin yski tai rapistele. Tästä käynnistyy tunnin mittainen odysseia mielen maisemiin. Nainen vajoaa transsinomaiseen tilaan, ja näkee näkyjä. Vai näkeekö? Köysiä, outo naamiomies. Ja musiikkia, piinaavan hämyistä musiikkia. Hiljaisuus, ja pimeys. Risteilemme edes taas "todellisuuden" ja naisen fantasiamaailman välillä. Absurdia nykysirkusakrobatiaa, fyysista teatteria. Lentävä lautanen, joka menee mihin sattuu. Tässä reaalimaailmassa mieskaksikko ei näe naisen näkemiä isopäisiä naamiomiehiä lainkaan. Köydestä nykimälläkö sinne mielen tuolle puolen pääsee?


Alun lämmittelyn jälkeen siirrymme kokonaan hulluuteen. Pienet, onttosilmäiset miehet kantavat ja kasaavat laatikoita muuriksi. Välillä oivallan miten joku jippo ja juttu on tehty, välillä kaikki on silkkaa sirkus/teatterimagiaa. Kun miehet koittavat päästä muurista läpi tai yli, sinne toiselle puolelle, ei se niin vaan onnistukaan. Laatikot heräävät eloon. Todellisuuden äänet suodattuvat välillä sinne jonnekin. Absurdimmaksi käyvässä esityksessä näitä kääpiö/naamiomiehiä tulee ja menee, joku kantaa naista sylissään tai harteillaan. Välillä katsotaan "perinteistä" nukketeatteriesitystä missä päät vain pienenevät, hui!


Hiljalleen nämä naamiopäiset pikkutyypit valtaavat kaikki kolme ihmishahmoamme, integroituvat osaksi, kuin jotkut loiset. Onko se se ihmisen pimeä puoli? Iskeekö se hulluus nyt näihin muihinkin? Avasiko nainen jonkun portin kahden maailman välillä? Näitä voi kukin miettiä itsekseen...


Taitavan monipuolinen esiintyjäkolmikko Loïc Apard, Johanna Ehlert ja Matthieu Siefridt täydentyi vielä yhdellä nukettajalla eli Élise Nicod. Kyllä olivat elastisia ja taitavia kaikki neljä. Johanna Ehlert oli myös alkuperäisidean takana, ja pukusuunnittelijana sekä yhtenä nukkien rakentajana. Valosuunnittelu oli todella nerokasta. Valojen ja varjojen avulla saatiin korostettua oikeita kohtia ja luotua sitä aika salaperäistäkin tunnelmaa.


Aivan huikean oivaltava ja kekseliäs esitys. Tykkään kovasti kielettömyydestä, eli kaikki kerrotaan sanattoman viestinnän keinoin. Jokainen katsoja ymmärtää ja kokee esityksen ihan omalla tavallaan. Tässä on hienoja akrobatia- ja jopa trikkauskohtia, mutta pääpaino on absurdilla nukkeja ja ihmisiä yhdistävällä kerronnalla. Parhaita tämmöiset esitykset missä katsoja saa oivaltaa ja kokea itse. Ja missä saa jäädä pohtimaan miten helkatissa tämä oli tehty!


Suositusikärajana oli 8 v mutta minusta tämä oli enemmän aikuisten esitys. Hetkittäin oli aika pelottavakin tunnelma. Savoy-teatteri oli aika täynnä, ja toivon mukaan seuraavakin ilta veti katsojia salin täyteen.


Kuvien copyright Artur Bramao.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 28. elokuuta 2017

Suuri kansainvälinen balettigaala / Tampere-talo 28.8.2017

Lappeenrannan kansainvälinen balettigaala poikii aarteita Tampereellekin, sillä valitut palat ohjelmistosta (lisättynä muutamalla uudella herkulla) nähtiin Tampere-talossa maanantaina. Vaikka liput olivatkin aika tyyriit, niin hyvin oli sali täyttynyt. Ja 2,5 tuntia tanssin taikaa kyllä tarjosi hyvin vastinetta rahoille. Ohjelmisto oli laadittu taiten. Pidempiä juttuja, ja lyhyempiä, ja sitten ihan liian lyhyitä. Modernimpaa ja perinteisempää. Kaikkea sillain sopivassa suhteessa. Taitavia tanssijoita, upeita koreografioita ja suuria tunteita.

Yksi hienoimpia oli 19-vuotiaan italialaisneidon Sofia Cappellin soolo Poison, Laurie Andersonin musiikkiin. Lyhyt ja intensiivinen, enemmän ehkä nykytanssia kuin perinteistä balettia muistuttavaa. Nainen on elastisen käärmemäinen, tai ehkä kissamainen pikemminkin. Herkkä ja hieno.

Pidin kovasti myös Schubertin musiikkiin pohjautuvasta Death and the Maiden-teoksesta, missä saksalaisen balettiryhmä Krefeld & Mönchengladbachin tanssijakolmikko taituroi. Alessandro Borghesani on näyttävä Kuolema, joka kaikin mahdollisin tavoin koittaa houkutella nuorta neitoa pauloihinsa. Kuolema lyö, kurittaa, ja tyttö pakenee ja väistelee. Musiikki kaunista ja vaikuttavaa ja Otso Vartiaisen suunnittelemat valot on sopivan yksinkertaista, korostaen Kuoleman dramaattisuutta. Kiiltävän mattamustissa asuissa tanssiva pari oli hieno. Kolmas, vaaleisiin pukeutunut nainen liittyy joukkoo, onnistuen karkoittamaan Kuoleman hetkeksi. Onko tämä astraaliruumis, unikuva vai ystävätär, jokainen tulkitkoon miten haluaa. Mutta valitettavasti Kuolema palaa, entistä vahvempana. Lopun varmaan arvaattekin.

Dresdenin Semper-oopperan baletista Saksasta tuli se perinteisin (ja valitettavasti vähiten kiinnostava) osuus. Ei tanssijoissa (István Simon ja Svetlana Gileva) mitään vikaa ollut, teknisesti taitavia ja ihan hienosti tanssivat. Mutta Cesare Pugnin Satanella ei ollut vaan mikään kovin mieleenpainuva teos, musiikillisesti tai muutenkaan. Grand Pas de Deux sujui ihan hyvin, mutta minusta nainen näytti yhdessä kohtaa kaatuvan/horjahtavan. Miehellä oli ihan ilmavat hypyt omassa soolossaan. Hieman vaisu kokonaisuus. Sen sijaan esityksen ainoat Kansallisbaletin (tähti)tanssijat Tiina Myllymäki ja Michal Krčmář vetivät näyttävästi Greven koreografioiman Pas de Deuxin Rimski-Korsakovin baletista Scheherazade. Oli kultaa ja kimallusta ja itämaista tunnelmaa. Näyttävästi Krčmář nosti ja kantoi Myllymäkeä yhdellä kädellä. Tämänkin esityksen olisin halunnut nähdä kokonaan!

Ensimmäisen näytöksen huippukohta olikin sitten niin lyhyt että parissa silmänräpäyksessä se oli ohi. Armenialainen huipputanssija ja lukuisten kilpailuiden voittaja Avetik Karapetyan vetäisi pienen osion Diane et Actèon variaatiosta Drigon baletista Esmeralda. Mun aivot eivät tainneet oikein edes ymmärtää mitä näkivät. Sellaisia hyppyjä ihme twistillä etten ole koskaan nähnyt. Mies oli iso kuin ladonovi ja hyvin, hyvin lihaksikas. Pelkkä nenäliinan kokoinen lannevaate ei jättänyt paljoa arvailuiden varaan. Olisi sopinut vaikka stuntmieheksi johonkin Schwarzeneggerin toimintaleffaan. Siis oikeasti, ne hypyt! Tekniikka hallussa, ja intohimo! Lopussa tapahtunut horjahdus oli varmaan ihan omaa mielikuvitustani.


Romanian kansallisbaletin nelikko tanssi vielä lopuksi pieniä otteita Shakespeare-vaikutteisesta Radio & Juliet-teoksesta (mihin jäi Romeo?) eli Radioheadin musiikkiin soviteltuja paloja. Koreografina Edvard Clug. Modernia, hienoa, häkellyttävää. Elastisuutta ja robottimaisuutta. Minimalistinen ja mustavalkoinen vaikutelma. Pidin kovasti, vaikkakin olisi ollut varmaan vielä hienompi jos olisi iso Radiohead-fani. Kyllä nytkin vaikutti, mutta olisin halunnut nähdä koko teoksen!

Se juuri onkin se ongelma tämmöisissä parhaat palat-esityksissä! Kun teoksista napataan vain osioita näytettäväksi, kokonaisuus kärsii. Tai siis, jää himo nähdä koko teos, eikä vain rusinoita pullasta. Vähän kun näytelmästä nähtäisiin keskeltä 10 minuuttia, ja aiemmat sekä seuraavat tapahtumat jäävät hämärän peittoon. Ei se mitään jos tällä houkuteltaisiin katsomaan teoksia, mutta useimmiten se on mahdotonta, koska ei niitä enää esitetä. Byääh!

Väliajan jälkeen aloitamme hurmaavalla Jacques Brel-palalla. Les Bourgeois on teoksen nimi ja tämä on kujeileva, hauska ja kepeä. Pienikokoisella miestanssijalla on uskomattoman hienot hypyt, ja täsmälliset ajoitukset musiikkiin. Hetkonen. Missäs olen juuri nähnyt samanlaisia hyppyjä? Mutta ei se voi olla sama mies, koska Avetik Karapetyan oli kaapin kokoinen karpaasi! Mutta on se sama. Aivan käsittämätöntä että miten vaatteet, maskeeraus ja tanssityyli voivat muuttaa koko tanssijan olemusta noin paljoa. Ehdottomasti illan taitavin esiintyjä. Mies tanssii tätä nykyä Latvian kansallisbaletissa, ja aloin jo katselemaan lippuja Riikaan...

Chopinin musiikki ei kuulu suosikkeihini mitenkään päin, joten ehkä siksi muuten ihan mainio Werther jää teoksena etäiseksi. Kyllä se musiikki vaikuttaa tosi paljon tanssissa. Samat tanssijat tässä kuin siinä Satanellassa, ja hyvin he tanssivat, ei siinä mitään. Nuori Werther kirjoittaa rakkaalleen, joka ilmestyykin tanssimaan tälle, ja onnistuu houkuttelemaan kirjoituspöydän ärestä mukaan tanssiin. Lopulta tietysti tämäkin päättyy ikävästi eli Wertherin itsemurhaan. Tekisipä joku joskus sellaisen Werther-teoksen mikä loppuisi hyvin!

Saimme myös yhden yllätysnumeron kun Romanian kansallisbaletin Cristian Preda vetäisi hienon miiminumeron Petollinen hymy. Mykkäelokuvamainen (Chaplin-vivahteilla) ja kaihoisanhauska esitys. Ja rooli piti loppuun asti. Päivän toiseksi hauskin esitys oli ilman muuta Krefeld & Mönchengladbach-baletin kaksikon Victoria Hayn ja Kuolemana aiemmin nähdyn Alessandro Borghesanin muksimistanssi Danse Apache. "Kovisten tango" tämä kyllä on, sillä kisailua ja pientä nujakointia oli kyllä havaittavissa. Vauhdikas ja hauska.


Illan päätti todella hilpeä ja hauska Ohad Naharinin koreografioima Decadance Tampere. Jokaisessa paikassa esitettävä teos on sinne räätälöity. Jaa että mitä? Kyllä vain. Tässä kuultiin viisi aika erityyppistä biisiä ja lopuksi yleisöstä käytiin poimimassa joukko värikkäästi puettuja naisia ja miehiä, ja heidät otettiin upeasti mukaan esitykseen! Tšekin kansallisbaletin ryhmä oli ihan huikea! Kaksikymmentä hattupäistä ja puku päällä olevaa tanssijaa tömistävät tuoliensa kanssa kuin heimotanssissa. Rituaalinomaista, laulua, ponnahduksia ja pikkuhiljaa vaatteiden vähentämistä. Tämä on jo itsessäänkin upeaa (ja hieman hengästyttävää) katsottavaa mutta kun yleisön amatööritanssijat liittyvät mukaan joraamaan, on fiilis katsomossakin katossa. Lattarirytmit ja tangot ja rivitanssikuviot - hitsi miten hienosti yleisön edustajatkin osaavat. Lopuksi lavalle jää vielä yksi punapukuinen nainen tanssiparinsa kanssa.

Luojan kiitos eivät poimineet minua vaikka istuin käytävän varressa. En osaa tanssia eikä minulla ole rytmitajua nimeksikään. Toisaalta jos on hyvä viejä niin kai sitä mukana olisi pysynyt. Mutta silti olen iloinen että sain katsoa tätä katsomosta enkä osallistua lavalla.


Olipahan huikean upea päätös hienolle illalle! Ei enää haitannut pienet lippusähläilyit alussa eikä kaverista erikseen istuminen. Yhtä tanssin juhlaa koko ilta.

Illan juonsi Timo Sokura ja Kansallisbaletin kohta jättävä johtaja Kenneth Grevekin kävi sanomassa omat tervetuliaissanansa (mutta ei esiintynyt meille, plääh. Lappeenrantaan suunnittellun esiintymisensä oli aikataulukiireiden vuoksi jättänyt väliin).


Esityskuvien copyright Pavel Hejný ja Bucharest National Opera, loppukuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Nukketeatterifestivaali Sampo 2017 on täällä!

Legendaarinen Nukketeatteri Sampo täyttää tänä vuonna 40 vuotta, ja sen kunniaksi järjestetään ensimmäistä kertaa kansainvälinen nukketeatterifestivaali Helsingissä! Sampo 2017 tarjoaa aimo kattauksen niin kotimaisia kuin kansainvälisiäkin vieraita, sekä lapsille että aikuisille. Tarjonnan monipuolisuudesta ei ainakaan tämä ohjelmisto jää kiinni.


Ensimmäiset esitykset alkavat tänään tiistaina ja jatkuvat aina sunnuntaille asti. Tarjolla on nukketeatteriesitysten lisäksi työpajoja (ammattilaisille on vielä erikseen oma masterclass) ja mm. ihana elokuva Strings , ääninäyttelijänä mm. James McAvoy. Elokuvasta on kaksi ilmaista esitystä sekä luento. Lisäksi iltaklubilla voi hengailla vaikka joka ilta, ja on luvassa ihan ilmaistakin ohjelmaa. Esityspaikkojakin on kuusi.

Omia tärppejäni festarin monipuolisesta ohjelmistosta:

* Ranskalainen Blick Théâtre: [hullu] josta on esitykset ti ja ke Savoy teatterissa. Menen katsomaan tämän tiistaina. Pitäisi olla todella kiinnostava.

* Turkulainen TEHDAS Teatteri: John-Eleanor, jonka missasin aikoinaan, mutta nyt sitten! Lauantai-iltana on ainoa esitys, ja tämä on vain aikuisille.

* Fekete Seretlek: KAR tulee Tsekeistä ja pohjaa tarinansa Anna Karenina-klassikkoon. Myös aikuisille pelkästään, ja yksi ainoa esitys lauantai-iltana.

* Kuuma Ankanpoikanen: Missing Amelia Earhart. Tämän näin maaliskuussa ja tykästyin kovasti! Kadonneen naislentäjäsankarin tarina herkästi ja hellyyttävästi kerrottuna. Yli 13-vuotiaille. Esityksiä vain yksi, sunnuntai-iltapäivänä.


  

* Matija Solce: Koiran elämää. Tämä kiinnostaisi kovasti, mutta en nyt valitettavasti pääse katsomaan. Esitys sunnuntaina, ja yli 12-vuotiaille. Natsit ja nykyajan massamediapropaganda fuusioituvat tai jotain. Pitäisi olla mustahuumorinen.

* Suomalainen Animaform/Satu Paavola: Bette ´Sis´ O´Valley Tämäkin olisi kiinnostanut, mutta perjantain ainoan esityksen aikaan olen toisaalla teatterissa. Syvässä etelässä liikutaan jazzin maailmassa, ja vain aikuisille.

* Milla Risku: Circus Strada (Helsinki/Tukholma) esittää maailman pienintä sirkusta! Kiinnostaisi nimenomaan Punch and Judy-, Pulcinella- ja Kasper-perinteiden vuoksi, mutta en harmikseni pääse tännekään. Keskiviikkona esitykset suomeksi ja ruotsiksi.


Näiden lisäksi monta muutakin kiinnostavaa juttua! Koko ohjelma, esityspaikat ja lipunostohommelit löytyvät festivaalin omilta sivuilta eli seuraa linkkiä. Lippujen hinnatkaan eivät ole ihan mahdottomia ja lisäksi voi ostaa sarjalippuja.

Koska olen totaalisen hurahtanut nukketeatteriin, niin toivotan uuden festivaalin avosylin vastaan! Nukketeatteritapahtumia ei voi koskaan olla liikaa.


Nyt siis kannattaa selata omaa allakkaa, vierailla festarien kotisivuilla tai toimistolla (Nukketeatteri Sampon tilat, Erottajankatu 7) ja mennä itse paikan päälle toteamaan, että mielikuvasi nukketeatterista ovat luultavasti todella pölyttyneet ja vanhanaikaiset. Tee kuten minä muutama vuosi sitten ja koe nukketeatteriherätys! Oikeasti kannattaa.


Kuvien copyright Uupi Tirronen / Sampo 2017

perjantai 25. elokuuta 2017

Myrskyluodon Maija / Helsingin kaupunginteatteri 24.8.2017

Paluuta remontoituun Helsingin kaupunginteatterin taloon olikin jo odotettu. Kaksi vuotta evakossa Linnanmäen Peacockin suoraan sanottuna aika kamalissa tiloissa riitti. Ainakin katsojalle. Ja veikkaan että henkilökuntakin palasi riemumielin väistötiloistaan kotitaloon ja kunnostettuihin tiloihin.


Tunnustan että itse Myrskyluodon Maija ei niinkään ihan hurjan kauheasti kiinnostanut. En ole lukenut Anni Blomqvistin kirjoja, TV-sarjasta on hämärä muistikuva, Nokialla näin esityksen muutama vuosi sitten. Musiikki, ainakin se teemakappale, on toki tuttu ja riipaisevan tunteisiin käyvä. Mutta halusin nähdä tämä monestakin syystä! Ensinnäkin pääsee ensimmäisten joukossa tutustumaan uusittua teatteritaloa. Toisekseen tähän koreografiat teki Jyrki Karttunen. Ja kolmanneksi lukuisia muita pienempiä syitä.


Ja kyllä kannatti lähteä! Lasse Mårtensonin musiikki edellä mennään, ja kylläpä se onkin hienoa musiikkia. Maija Vilkkumaa on tehnyt ihan toimivat sanoitukset, ja Arttu Takalo sovittanut. Iso orkesteri lavan alla soi mahtipontisesti, raikkaasti, hempeästi, mitä kukin tilanne ja kohtaus vaativatkaan. Eeva Kontu johtaa varmaotteisen tarkasti, kuten aina. Omalle paikalleni seiskariville ainakin äänet olivat hyvässä tasapainossa ja musiikki ei myöskään pauhannut liikaa. Myös esiintyjien mikit toimivat ja miksaus, eli ei valittamista.


Ja kun on lavallinen hyviä esiintyjiä, niin toimiihan se! Laura Alajääski Maijana on se majakanlailla valaiseva lyhty joka loistaa joka sopukkaan. Alajääski on hurmannut minut monessa esityksessä ja tämä ei ole poikkeus. Valtava lavakarisma, hieno ääni, ilmeikkäät kasvot ja loistava näyttelijä. Hänen Maijansa kasvaa nuoresta ja ujosta tytöstä vahvatahtoiseksi ja toimeliaaksi naiseksi, joka taittuu vaan ei taivu suurenkaan surun ja murheen alla. Hieman vaisuna vastaparina minulle uusi tuttavuus eli Aaro Wichmann. Siis ei vaisu muuten, päinvastoin, mutta Janne nyt vaan jää jotenkin taustahenkilöksi Maijan kasvutarinassa. Hyvä laulaja ja esiintyjä Wichmann on, ja habitukseltaankin sopiva kalastajamiehen rooliin.


Pääparin lisäksi myös Maijan vanhemmat Vestergård (Eero Saarinen) ja Saara (Leena Unho) olivat rooleissaan passelit. Saarinen on jotenkin ihanan lämminhenkinen saaristolaismies, ja Unho hieman turhankin napakka äiti. Myrskyluodossa naapuripariskunta Tobias (Jukka Nylund) ja Anna Ulla (Raili Raitala) ovat hyvää tarkoittavia ihmisiä, ja Nylund & Raitala aina NIIIIIIN taitavia ja ihanaäänisiä. Mikko Vihma on aika överi isotilallinen Millangård.


Mutta Maijan lisäksi kyllä on toinenkin henkilö joka varastaa mun sydämeni nyt totaalisesti tässä. Nimittäin lapsia hauskuuttava ja tarinaa iskevä kiertävä suutari Pelle (Antti Timonen). Riemastuttava tyyppi, ja Timonen kyllä pääsee irroittelemaan roolissa kunnolla. Kerrassaan valloittava suoritus! Myös Maijan ja Jannen iso lapsikatras on sympaattinen ja ovat paljon esillä, myös laulaen.

Joukkokohtaukset isolla sakilla ovat kyllä näyttäviä, ja isosta joukosta lähtee ääntäkin komeasti. Lava on iso, mutta hyvin se täytetään. Suutari Pelle hauskuuttaa ja muutamat muut kohtaukset. Nauratti myös Oolannin sodan laivojensiirtelykohtaus, mutta ei tämä kyllä mikään komedia ole, ja enemmän oli haikeita ja surullisia tunnelmia kuin hilpeitä. Mutta onneksi Seppo Parkkinen on dramatisoinut mukaan myös mukaviakin asioita, eikä pelkkää suurta draamaa! Enteet ja uskomukset voivat vahvasti Myrskyluodolla ja muualla, ja niitä on saatu ujutettua hienosti mukaan. Punapukuiset vainajat yhdessä kuoleman airuen kanssa.


Mutta sitten on Helsinki Dance Companyn blondivoittoiset tanssijat, joihin silmä tuppasi hakeutumaan enemmän melkein kun muihin lavallaolijoihin. Mainiota porukkaa, ja tässäkin meinasivat varastaa show'n moneen otteeseen. Sellaisia pieniä jippoiluja ja hauskoja juttuja puuhattiin, milloin rihvelitaululla, leipälapiolla tai milloin tehtiin sammakko. Ja entäs sitten upeasti liihottavat lokit! Nukettaminenkin siis sujuu, ja lokit olivat varsin elävänoloisia. Tanssijat ovat mukana orgaanisesti koko esityksen ajan, millon erilaisina luonnon henkinä, tuulena tai aaltoina. He kuljettavat tarinaa eteenpäin, vievät vainajat ja siirtelevät tavaroita. Iso kiitos taas kerran siis Karttusen luotsaamille upeille tanssijoille ja taitaville koreografioille - kyllä mä alan sen liikekielen sieltä hyvin jo tunnistaa!

Lisäksi on mainiota että tanssijoillakin on puherooleja, ja muutakin funktiota kuin pyöriä taustalla. Jyrki Kasper Maijan ensimmäisenä rakkaana on hyvä (joskin tämä on toki pieni rooli) ja Mikko Paloniemi on sekä Maijan siskon Annan nuoruudenrakkaus Per että mystinen Marras. Tämäpä on muikean kutkuttava hahmo. Hännystakissaan taustalla vaanien, koska pitää omansa noutaa. Tanssi kuoleman kanssa saa ihan uusia ulottuvuuksia. Se on Marras kun viekoittelee Maijan pienen pojan mereen, ja sama heppu vie myös rakkaan Valborg-kummin. Välillä herra polttelee piippua, koska kiirehän ei ole. Kaikilla on joskus se oma tanssihetkensä tämän Marraksen kanssa.


Lavastuksen heppoisuudesta on moni valittanut, ja miten nyt ei oteta kaikkea irti hienoimmasta ja uusimmasta tekniikasta. Ei makeaa mahan täydeltä. Kyllä niiden supertehosteiden aikakin vielä tulee. Mutta miksi kaikkea hifistelyä Myrskyluodon saaristolaismaisemiin tarttee tuodakaan. Minusta Katariina Kirjavaisen meri- ja saaristolaishenkinen, aika yksinkertainenkin lavastus on ihan toimiva. Punaiset mökit, mäntypuisine koristeineen, myrskyävä meri. No okei, ne lipuvat pilvet oli ehkä vähän kökköjä, mutta ei nekään mua mitenkään häirinneet. Ja Peacockin koulunäytelmälavasteiden jälkeen kaikki on luksusta! Pyöröä käytetään ehkä jo minun makuuni hieman liikaakin, mutta ehkä tämäkin on Peacockin jälkeisen ajan alkuhuumaa (ainakin toivon niin)? Riitta Anttonen-Palo vastaa ison konkkaronkan pukusuunnittelusta ja onhan se aika sinivoittoista, mutta ihan näyttävää.

Langat yhteenvetävä loppu oli näyttävä isoine kaljaaseineen. Ihmisten jähmettyminen takaisin alkuasetelmaan toimi. Kyllä ohjaaja Kari Rentola on luonut työryhmineen oikein kelpo musikaalin.


En siis varsinaisesti keksi valituksen sanaa esityksestä, oikein toimivaa perusmusikaalia. HKT osaa nämä hommat vaikka unissaan. Siis musikaalit.

Ensi-iltayleisö oli aika julkkispainotteista, mm. Tarja Halonen puolisoineen ja Tellervo Koivisto istuivat edessäni viitosrivillä. Iso kiitos teatterille että kaikki kutsuvieraat saivat kuohuviinimaljat alussa sekä ihanat väliaikatarjoilut. Saaristolaisteemaan sopivat tottakai.

  

Mulla oli ilo osallistua aiemmin samana päivänä tunnin mittaiselle opastetulle teatterikierrokselle asiakkuusvastaava Mikko Peltoniemen johdolla. Ihan hirveästi yleisölle näkyvät tilat eivät ole muuttuneet, ehkä raikastuneet ja "ilmavoituneet" hieman. Mutta toki kaikki mahdollinen tekniikka on uusittu (ja onkin nyt Pohjoismaiden uusin ja hienoin!) sekä henkilökunnan tilat on uusittu sitten isommin. Mikä hienointa niin aikataulussa kun budjetissa pysyttiin!


Museoviraston tarkka valvonta aiheutti omia kommervenkkejään, mutta kekseliäs remppaporukka taisi venyä ihmeisiinkin välillä. Ja on näillä pehmeillä penkeillä ja isoissa jalkatiloissa nyt hyvä istuskella. Kaikkien 924 katsojan. Pelkkiä kehuja siis remontin tulokselle täältä.


Sen sijaan moitin törkeän hintaisia käsiohjelmia (8 euroa on paljon, vaikka onkin paljon kiinnostavaa taustatietoa mukana, ja folioidut kannet) ja lippujen hintoja. Jos halvimmat paikat teatteriin ovat 73 euroa, ja kalleimmat 97 (okei, eläkeläiset saavat 3 euroa alennusta ja opiskelijat hieman enemmän) niin se lähentelee jo riistoa. Väliajalla vilkasin että tyrnileivos maksoi 9 euroa. Mutta ilmeisesti aika monella on varaa maksaa tämmöisiä summia, koska liput Myrskyluodon Maijaan ovat myyneet niin hyvin.

Harmittaa vaan kun tämmöiset hinnat karsivat kyllä monia vähävaraisia teatterin ystäviä kokonaan katsomosta pois. Mutta tästä aiheesta (eli teatterilippujen hinnoista) tulossa lähipäivinä ihan oma postaus. Ainiin, ja se teatterin edustan parkkipaikka on nyt sitten remontin aikana muuttunut maksulliseksi 24 h :-(


Esityskuvien copyright Tapio Vanhatalo, teatterikuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 22. elokuuta 2017

Birdie / Agrupación Señor Serrano, Juhlaviikot 22.8.2017

Korjaamo on sellainen helsinkiläinen paikka missä olen halunnut vierailla monesti. Nyt onneksi vihdoin siihen tuli tilaisuus, kun Juhlaviikkojen ja Stage-festivaalin yhteisesitys Birdie vieraili Vaunusalissa. Mutta sisäpiha olisi houkuttanut jäämään syömään ja iltaa istumaan...

Agrupación Señor Serrano on espanjalainen teatteriryhmä ja Birdie jotain sellaista mitä en ole koskaan nähnyt lavalla. Käsittämättömän hieno sekoitus monenlaista. Hitchcockin Linnut-elokuva teemoineen, lintuineen, stillkuvineen, pätkineen ja äänineen muodosti yhden osion esitystä. Sitten oli kameroiden kanssa heiluvat miehet, jotka kuvasivat niin satoja pikkueläimiä (siis sellaisia minkä kanssa pienenä leikin minäkin), sanomalehden sivuja, pienoismalleja. Luoden realistisen näköisiä maailmoja ja maisemia. Oli nauhalla englantia puhuva nainen, joka taustoitti tapahtumia, toimi kertojana. Mykkäelokuvien tapaisia tekstiplansseja, linnunlaulua ja liverrystä. Valokuvaajan aamua kuvattiin parilla kameralla, on tupakat ja suihkut. Ja lehdenluku. Sanomalehteä muokataan omilla kartoilla, kaavioilla ja kuvilla, asettamalla päälle kalvoja ja systeemejä ja kuvaamalla se. Tämmöinen interaktiivinen sanomalehti onkin eri näppärä! Iso osa esityksestä nähdään siis lavan lisäksi myös valkokankaalla.


Tapahtumapaikkana on Melilla. Espanjalaisten omistama kaupunki, keskellä Marokon rannikkoa. Pieni alue, joka on kokonaan aidattu estämään laitonta maahanmuuttoa. Tästä raja-aidasta muodostuu yksi Birdien teemoista ja näkökulmista. Täytyy tunnustaa, minulle Melilla on ihan uusi asia, mutta ei ole enää. Sen verran tietoa esitys tarjoaa.

Kaksi miestä hoitaa kamerat ja toiminnan, kolmas tekee musiikit ja ääniefektit laitteiltaan. Herrat Àlex Serrano, Pau Palacios ja David Muñiz. Ja sitten on vielä salaperäinen hahmo punaisessa hupparissaan. Tyyppi joka istuu paikallaan koko reilun tunnin, selkä yleisöön. Kukaan ei puhu mitään, paitsi naisääni nauhalta. Jazzahtavaa musiikkia. Green screeniä käytetään loihtiessa efektejä. Esityksessä on paljon myös kuva-analyysiä. Kultainen leikkaus, värisävyt, mistä osista kuva rakentuu. Miten yhdestä valokuvasta saakin näin paljon irti infoa! Ovatko kuvan aidalla olevat tyypit muuttolintuja, pääskyjä - vai pakolaisia?

Tuntematon paha hyökkää kaupunkiin, pelottaen asukkaita. Jotka koittavat linnottautua sisälle. Pakolaiset/siirtolaiset/muukalaiset koittavat kavuta Melillaa ympäröivän muurin yli, paremman elämän toivossa. Sisäpuolella on vehreää, ihmiset pelaavat golfia, mutta ulkopuolella on karu aavikko ja köyhyys. Pitäisi katsoa Linnut uudelleen. Mutta ainakin nyt siitä poimitut pätkät muistuttavat mieleen sen vihamielisyyden mitä toiset lintuja kohtaan tuntevat. Ovatko linnut vain heijastumia peloistamme? Pelkäämmekö kaikkea vierasta automaattisesti, jo pienestä pitäen, vai mistä nämä fobiat tulevat?

Esityksen väliotsikotkin (lainauksia elokuvasta) luovat sillan lintujen ja pakolaisten välille: I They're coming, II They're birds, aren't they?, III Don't they ever stop migrating? IV It's the end of the world?


Valot, savut, projisoinnit, vesiastiassa sekoittuvat värit - ihmeellisen upeasti kaikki toimii yhdessä. Ja se maassa, kaiken keskellä oleva pienoismalli. Katsomoon ei hahmotu muuta kun ne pienet muovieläimet mitkä on aseteltu muodostelmaan. Mutta kun kamera alkaa seurata niitä, avautuvat yksityiskohdatkin. Erilaisia eläimiä, kaikki pyrkimässä samaan suuntaan. Myös ryömiviä ihmislapsia. Kaiken yllä lentää pääsky. Välillä sataa vettä (sumutinpullosta), välillä lunta (siivilän läpi jauhoa/tomusokeria), jotka kameran välittämänä näyttävät realistiselta. Rikkinäisiä polttoainesäiliöitä ja öljyyn kuolleita eläimiä. Tuuli ujeltaa, tuhoutuneita rakennuksia ja sulaneita eläimiä. Tuhoa ja kauhistusta. Mutta yhtä kaikki, toiset yrittävät pois tästä ankeudesta. Väliin Tippi Hedren huutaa "they're coming!". Hukkuneita eläimiä. Hätämajoitustelttoja. Minne tämä koko lauma pyrkii? Verkkoaidalle, jonka takaa näkyy vehreä paratiisi. Golfkenttä.

Oliko tämä pahaa unta mitä valokuvaaja Jose näki? Golfinpelaaja, poliisin edustaja jne sanovat mielipiteensä nauhalla. Eläimet ja koko pienoismalli kerätään pois. Kuvio on toistunut miljoonia kertoja, Elämä on liikettä. Kaikki rajat ovat veren punaamia.

Käsittämättön upea ja hieno esitys. Miten erilaisista elementeistä saadaan koostettua toimiva ja ajatuksia herättävä kokonaisuus. Punahupparinen tyyppikin liikkuu lopuksi (ei se ollutkaan nukke); sehän oli valokuvasta tuttu tyyppi. Uskomatonta miten kaikki kiertyy lopuksi yhteen. Ja se birdie, kaksine merkityksineenkin.

Esitys kiertää maailmaa ensi vuonnakin, kannattaa ehdottomasti koittaa päästä katsomaan. Ja kannattaa katsoa trailerikin (äskeisestä linkistä löytyy sekin).


Kuvien copyright Pasqual Gorriz.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 21. elokuuta 2017

Jotta näkisin sinut paremmin / Bravade & co, Juhlaviikot 21.8.2017

Selatessani Juhlaviikkojen ohjelmaa katsoin ensin kaikki missä oli tanssia ja sirkusta, ja sitten ne missä oli jotenkin teatteria. Bravade & co Jotta näkisin sinut paremmin herätti kiinnostukseni, koska esittelytekstissä lupailtiin mm. poikkitaiteellisuutta, barokkimusiikkia ja nykytanssia. No sehän on sitten just mulle!


Muista menoista ja omasta säätämisestäni johtuen ehdin nippa nappa Oopperatalon Alminsaliin ennenkuin ovet suljettiin. Omalle paikalleni pääsin sitten vasta väliajan jälkeen. Naiskvartetti soittaa erikokoisilla nokkahuiluilla vanhaa musiikkia, mm. Dowlandia. Korvani nauttivat suunnattomasti. Tanssijat Elina Häyrynen ja Jukka Tarvainen esiintyvät, liikkuen elegantin yksinkertaisen näköisesti. Tanssin rytmi ja näennäinen helppous sointuvat näennäisen yksinkertaiseen musiikkiin. Välillä kuulemme nauhalta soittajien tarinointia mm. yleisön roolista konserttitilanteissa ja omista erilaisista rooleistaan (mm. äiti, vaimo, sisko, opettaja, ystävä). Myös esiintyvän taiteilijan riittämättömyyden tunteesta.

Hanna Käyhkön suunnittelemat valot ovat isossa roolissa koko illan aikana. Välillä tanssijat sukeltavat pimeyteen ja putkahtavat esiin valoista. Isot valokiskot nousevat ylös kattoa kohti. Näyttävää.


Nokkahuiluja on hyvin monen eri kokoisia. Näistä soittimista suurimmat ovat parimetrisiä, mutta se ääni on silti samanoloinen, jykevämpi vaan. Nokkahuiluilla voi myös miekkailla, pelata golfia tai käyttää sitä kaukoputkena tai aseena. Mielikuvitus on rajana. Soittimet ovat telineissä kuin pyssyt konsanaan, ja sieltä soittajanelikko vaihtaa uusiin, loihtiakseen uusia säveliä. Ennen väliaikaa siirrytään vanhemmasta musiikista hieman modernimpaan eli Sebastian Fagerlundin viime vuotiseen teokseen Windways. Eron kyllä huomaa. Tanssijatkin ovat avanneet hiuksensa.

Väliajan jälkeen on vuorossa illan pääteos. Antti Auvinen on säveltänyt teoksen Air (Ayre) nokkahuilukvartetille, videolle ja elektroniikalle. Tämä on tilausteos Bravadelle ja nyt siis kuulemme ja näemme sen kantaesityksenä. Yhtään en tiedä mitä odottaa. Konsertin jälkeenkään en tiedä mitä koin. Videokuvaa sidotusta naisesta, läheltä ja kauempaa, roikkumassa köysissään. Nokkahuilujen sahausta. Ja kaiken yllä outo ja erikoinen äänimaisema. Miten nokkahuiluista voikaan lähteä tuollaisia ääniä! Mylvintää, huokauksia, valitusta, kirskahtelua, ujellusta ja vinkunaa. Pillastunut papukaijalauma viidakossa. Naputuksia ja koputuksia. Onko täällä aaveita? Tanssijat makaavat kasassa, kierivät ja vääntelevät. Välillä tulee mieleeni äänikuvia epäkunnossa olevasta R2 D2-droidista (Star Wars-elokuvista), välillä hinkutautiset possut. Tai surumielinen norsu pohtimassa mitä sen lajitovereille tapahtui. Ajatukset harhailevat eivätkä pysy nokkahuiluissa enää lainkaan.


Hattua nostan Bravadelle! Nämä hallitsevat kyllä soittimensa uskomattomalla tavalla. Kiitos Sunniva Fagerlund, Pauliina Fred, Hanna Haapamäki ja Hanna Kangasniemi.

Hyvin hämmentävä konsertti. Alkuosa oli "normaalia" musiikkia ja tanssia, mutta Auvisen teoksessa kaikki tuntuu lähtevän lapasesta totaalisesti. Tavallaan hirveän hienoa ja vaikuttavaa, mutta ehkä liian korkealentoista minulle. Jos ei muuta niin ainakin nyt tiedän miten monipuolinen soitin on nokkahuilu!


Kuvien copyright Pietari Purovaara.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Chekhov's First Play / Dead Centre, Kansallisteatteri, Juhlaviikot 20.8.2017

Kansallisteatterin Suuren näyttämön katsomon penkeillä odottaa kuulokkeet. Juhlaviikkojen katsojat kyselevät kummeksuen mitä näillä tehdään. No, luurit korville ja virittäytymään tunnelmaan. Vuorossa dublinilais-lontoolaisen Dead Centren... poikkitaiteellinen (?) versio Tšehovin ensimmäisestä näytelmästä Platonov tai kuten he sitä kutsuvat: Chekhov's First Play. Klassisen musiikin soidessa niistä kuulokkeista upottaudun slaavilaisiin melankoliaan...


Sitten ohjaaja tulee lavalle, testataan kuulokkeita (tyyliin tämän äänen kuulet nyt oikealta, tämän äänen vasemmalta) ja hän myös valaisee miksi meillä on kuulokkeet. Tulemme näkemään esityksen ohjaajan kommenttiraidalla! Koska teos on niin monimutkainen ja sekava, hän on päättänyt auttaa meitä katsojaraukkoja. Hän kertoilee näytelmästä, sen teemoista, ja miten klassikot voivat olla kovin raskaita (mutta antoisia). Hän puhuu paljon myös Tšehovin aseesta eli miksei koskaan saa näytelmän alussa esitellä asetta, ja sitten sitä ei käytetä myöhemmin näytelmässä.

Seuraamme samalla näytelmää missä rikas maanomistajatar Anna Petrovna ruokailee ja porukkaa tulee ja menee lavalla. Puvustus ja lavastus ovat ehtaa Tšehov-kuvastoa. Välillä repliikoista ei meinaa saada selvää, koska ohjaaja kommentoi liiankin kärkkäästi kuulokkeissa. Esimerkiksi syömistä. Miten nämä rikkaat syövät jatkuvasti, mutta ovat silti nälkäisiä (metafora).


Tarina etenee lavalla, ja ohjaaja luureissamme turhautuu enemmän ja enemmän. Hän puuttuu venäjänkielisten nimien ääntämiseen, haukkuu näyttelijöitä noin muutenkin ja puhuu heidän päälleen. Siellä muka jo unohdellaan repliikkejäkin. Haukkuu jo omaa ohjaustyötäänkin. Lopulta hän unohtaa jo koko näytelmän kommentoinnin ja alkaa tilittämään oman elämänsä ongelmia ja millaisia taiteellisia haaveita hänellä oli. Näytelmän pyörii edelleen siellä taustalla, mutta kuulokkeista kuuluu enää vain ohjaajan katkeraa sanatulvaa.

Kunnes PAM. Ohjaaja on ampunut itsensä. Täysin yllättäen katosta tulee valtaisa purkupallo kettingin päässä, ja rusakoi lavasteet. Siinä menee Anna Petrovnan kartanon seinät. Alamme kuulemaan liikenteen ääniä, ja nykyaika tursuaa pikkuhiljaa tajuntaamme. Yksi mies katsomosta nousee ja menee lavalle. Näyttelijät poistavat mikrofonit, istuvat pöydän ääreen ottamaan snapsia. Teknomusa soi. Murskauspallo sytytetään tuleen ja yleinen hulabaloo saa lavalla vallan. Katsoja äimistelee mitä tässä nyt tapahtuu. Minne joutui 1700-luvun maalaisidylli Venäjällä? Platonoville annetaan punaviinitippa suoneen, muut tilaavat kiinalaista noutoruokaa ja vaihtavat siviilivaatteet ylleen.


On tässä lokkikin ja tottakai venäläistä rulettia. Ja kun lopussa Nick Cave laulaa People are no good, niin mikä voisi olla tšehovilaisempaa? Elämä jatkuu, ja Tšehov jatkoi samojen teemojen kehittelyä myöhemmissä näytelmissään. Platonov toteaa ettei hän ole ollut oma itsensä viime aikoina. Loppuvatko äänet päässämme koskaan?

Erittäin outo,  mutta myös erittäin kiinnostava esitys. Ehkei Tšehovin ensimmäinen todellakaan ollut mikään mestariteos, mutta paljon siellä oli teemoja ja ajatuksia mitä mies hyödynsi myöhemmin näytelmissään. Dead Centren tulkinta avaa uusia ovia ja näkökulmia. Sekä myös uusia tapoja tehdä teatteria. Ohjaajat Ben Kidd ja Bush Moukarzel ovat löytäneet Tšehov-ytimen ja muokanneet siitä ihan oman versionsa.

Katsojat poistuvat hämmentyneinä. Mitä ihmettä tässä oikein tuli nähtyä reilussa tunnissa.


Kuvien copyright Dead Centre.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 19. elokuuta 2017

Dracula ja Frankenstein / Improteatteri Kolina, Musiikkitalo 19.8.2017

Harmikseni löysin nämä Improteatteri Kolinan kirjaklassikoiden esitykset Musiikkitalolla vasta siinä vaiheessa kuin esityksiä oli enää muutama jäljellä. Siellä olisi ollut monen monta kiinnostavaa juttua. Mutta onneksi sentään pääsin edes tähän eli vihonviimeiseen kesän esitykseen. Ja onnekseni nämä olivatkin ehkä ne kaikkein kiinnostavimmat teokset! Nimittäin Bram Stokerin Dracula sekä Mary Shelleyn Frankenstein.


Tarttee sanoa että huikea esiintyjäkolmikko Veera Lehtinen, Jere Kolehmainen sekä Meiju Lampinen JA loistava pianisti ja taustatarinaa kertova Suvimarja Halmetoja olivat kaikki vallan hienossa vedossa. Yleisöllekin molemmat kirjat olivat tuttuja. Saimme raapustella kaikenlaisia lauseita paperilappusille etukäteen ja näitä sitten käytettiin esityksissä. Lisäksi aina välillä saimme heitellä esim. eri tyylilajeja tai antaa sanoja käytettäväksi. Draculalle valikoituivat sanat porkkana, kaivinkone ja pallo, ja Frankensteinille taas kätilö, leikkimökki Tallinnassa sekä sähköisen jäykkä.


Lavan reunoille oli varattu monenlaista rekvisiittaa hahmojen varustelemiseen. Ja kyllä niitä käytettiinkin. Samaa hahmoa saattoi esittää kuka hyvänsä kolmikosta, ja välillä tämä vaati ponnisteluja kun joku vaate ei mahtunutkaan Kolehmaisen leveille harteille. Tyyppejä vaihdettiin lennossa ja välillä saivat sekä peruukit että päähineet kyytiä

Dracula oli tykästynyt keltaiseen ankkaan, tarjoili verilettuja ja -palttua mielellään - mutta Jonathan Harker olikin vegaani! Välillä vedettiin lastenlaulu Täällä on turkoosi tunnelma ja välillä miehetkin synnyttivät. Aivan päätöntä menoa. Ruoskaa heiluttava Van Helsing, taikarapuhansikas, Mauri Kunnas-tanssi, ja kaikkea muuta mitä ei mitenkään yhdistäisi Draculaan. Näimme osan esityksestä slapstick-komediana, osan oopperana ja kyllä ne kolme maagista sanaakin sinne saadaan ujutettua. Huh! Näin hulvatonta Draculaa en olekaan koskaan kokenut!

Omat lauseeni hatusta vedettäviksi. Muutama pääsi mukaankin!


Pienen tauon jälkeen pääsimme toisen goottiklassikon eli Frankensteinin pariin. Veera Lehtinen on teoksen armoitettu asiantuntija, ja hänen sympatiansa hirviötä ja inhonsa tohtoria kohtaan tuli ilmi monenmonta kertaa esityksen aikana. Hautausmaabaletin ja ruumiden leikkelyn jälkeen kovin kärttyinen Victor F. laulaa kiky-sopimuksesta yhdessä Henryn kanssa lastenlauluversiona, ja Henry osaa myös räppiä. Moderni Victor käyttää toki myös Instagramia. Hyveellinen ja siveellinen Elizabeth on aika väritön sivuhahmo, ja sitten hän toki jo kuoleekin. Jäälautalla leikitään seuraleikkejä ja välillä lähestytään jo Shakespearen tulkintoja. Kaikki loppuu kun kapteeni Walton ja hirviö duetoivat; ovathan molemmat yksinäisiä ja rumia!


Jos (ja toivon mukaan kun) nämä esitykset jatkuvat ensi kesänä, pyrin pääsemään paikalle. Jos nyt ei ihan jokaiseen, niin aika moneen ainakin. Sen verran kova juttu tämä oli. Toki jos alkuteos on riittävän tuttu, niin tästä saa vielä enemmän irti, mutta varmaan noviisejakin viihdyttää. Kiitos te upeat tyypit!


Kuvat otin itse.
Esityksen näin ilmaisella pressilipulla.

Vixen / Silent Opera, Juhlaviikot 19.8.2017


En ole koskaan nähnyt Leoš Janáčekin oopperaa Ovela Kettu, mutta onneksi sen tietäminen ei ollut edellytys tälle brittiläisen Silent Operan ja suomalaisen Koomisen Oopperan yhteistuotannolle Vixen, mikä oli osana Helsingin Juhlaviikkoja. Esitykset olivat Pasilan vanhalla konepaja Brunolla, mikä oli myös itselle uusi vierailukohde. (Ovelaa kettua pääsee muuten kuulemaan ja katsomaan Oopperatalolle taas 14.10. alkaen. toivon pääseväni).


Silent Operalla on kiinnostava tapa lähestyä teosta. Katsojat saavat kuulokkeet ja vaeltavat esitystiloissa esiintyjien mukana. Musiikki tulee osittain nauhalta, osittain livenä soitettuna ja yhdessä hyvin miksattuna laulajien kanssa muodostaa korviisi oivan keitoksen. Immersiivistä teatteria, jossa oikeasti tunnet olevasi osa esitystä.


Esitys alkaa kuin varkain. Katusoittajilta näyttävä porukka soittelee kaikenlaista tuttua ja tunnistettavaa väkijoukon keskellä. Pitkä mies hakee baaritiskiltä kaljaa ja tarjoilee tölkkejä seisoskeleville ihmisille. Moni ei uskalla ottaa (pöhköt). Resuinen punatukkainen tyttö (kaulassaan kettutatuointi) kuljeskelee joukossamme kerjäämässä rahaa. Esiintyjillä on mikrofonit ja katsojilla kuulokkeet. Pienten teknisten ongelmien ja säätämisten jälkeen pääsemme vauhtiin.


Puoleentoista tuntiin puristettu draama on kiinnostava. Punatukkainen tyttö (upeaääninen Rosie Lomas) vaeltelee kaduilla rinkkanssa kanssa, kun asuntolanhoitaja (helkkarin raamikas baritoni Ivan Ludlow) pelastaa hänet ja vie asuntolaansa. Siirrymme heidän mukanaan toiseen, isompaan tilaan, jossa on pienen keskellä sijaitsevan lavan lisäksi paljon upottavia sohvia. Tilaan johtavan käytävän seinillä on paljon lappuja kadonneista nuorista. Samaan aikaan kaiuttimista kuuluu listausta katoamisvuosista ja nuorten ikiä. Bändi pujottelee meidän välitse jatkuvasti soittaen pelimannityyliin. Mutta asuntola ei ole kettutytön paikka. Teinipojat kiusaavat ja vaikka täällä saa ruokaa ja uusia vaatteita, niin katu tuntuu sittenkin paremmalta paikalta. Siispä tyttö karkaa ja päätyy takaisin kadulle.


Kolmannessa tilassa (korkeakattoinen Bruno on jaettu pressuilla ja väliseinillä näihin osioihin) yleisö istuskelee reunoilla tuoleilla, sohvilla ja verhoilluilla kuormalavoilla. Seuraamme Tytön kituuttamista kadulla, uuden ihmissuhteen syttymistä ja myös kaljoittelevan asuntolanhoitajan epätoivoisia yrityksiä löytää tyttö. Mutta tyttö on nyt onnellinen. Dark Fox (Timothy Dickinson) on uusi rakas (joka muuten jakaa todella herkullisia omenamuffinsseja! Kannattaa siis nostaa kättä jos joku jotain tarjoaa!). Onnea ei kuitenkaan kestä kauaa, ja niinhän tämä loppuu kuin monet muutkin oopperat. Kuolemaan ja suruun. Ja kaipaukseen.


Tässä on todella nerokkaita oivalluksia, niin lavastuksen (Kitty Callister) kuin puvustuksenkin suhteen. T-paidat piirrettyine kettuineen ja ylipäätään normaalit vaatteet farkkuineen ja muineen poikkeavat perinteisestä oopperasta yhtä paljon kuin koko tuotantokin. Ihanan raikasta ja oivaltavaa, ja toimii varmasti myös houkuttimena "oikeaan" oopperaan. Mutta oikeaa oopperaahan tämäkin on, oikeilla muusikoilla ja oikeilla oopperalaulajilla. Loistavat muusikot ja laulajat, jotka vaihtoivat paikkoja päikseen sujuvasti. Varsinkin Rosie Lomas ja Ivan Ludlow tekivät ison vaikutuksen.


Ohjaaja Daisy Evans vastaa myös libretosta. Musiikki on sekä alkuperäistä mutta mukaan on tehty paljon moderniakin ja siitä saamme kiittää herroja Stephen Higgins ja Max Pappenheim. Lisäksi vielä Jake Wiltshiren suunnittelema valoshow oli todella hienoa katsottavaa.


Kuulokkeilla seurattu esitystapa on tosi hyvä. Ei kuule yleisön rapistelua, yskimisiä tai muutakaan ylimääräistä hälyä. Musiikki ja laulu tulee todella lähelle, koska se tulee suoraan korviisi. Kaikilla on sama äänentoisto eli istumapaikka eikä akustiikka vaikuta mihinkään. Vaikkei esityksessä ollut väliaikaa, niin liikkuminen muutaman kerran auttoi puutumiseen. Menisin ilman muuta katsomaan vastaavia juttuja uudelleenkin!

Vixen oli aivan loistavaa viihdettä; kaunista musiikkia modernilla otteella, kiinnostava lavastus ja loistavan karismaattiset esiintyjät! Tämmöistä lisää.


Esityskuvien (4 keskimmäistä) copyright Saara Autere, muut kuvat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.