Full Moon Effect / Tanssiteatteri MD 28.1.2024

Koskaan ei ole vielä tarvinnut lähteä Tanssiteatteri MD:stä pettyneenä pois, eikä tarvinnut nytkään! Joel Alalantelan kuusta ammentava henkeäsalpaavan kaunis Full Moon Effect on todella vaikuttava teos. Täysikuu vaikuttaa moniin luonnonilmiöihin ja myös ihmisiin, ja sitäkin Alalantela tutkiskelee teoksessaan. Itse ainakin lumouduin täysin.

Kaikki alkaa elektronisten ääniefektien säestyksellä. Kuulemme äänen joka kertoo kuun vaiheista ja merkityksistä. Tunnelma on scifimäinen. Vampyyrimäiset tanssijat lähestyvät katsojia lavan takaosasta ja tunnelma vaihtuu scifistä kauhuun. Uni Karinko on suunnitellut aivan mielettömän hienot äänet tähän teokseen! Musiikki alkaa oudoilla äänillä, siirtyen siitä industrialiseen meteliin ja siitä taas lipuen seesteiseen ja meditatiiviseen tunnelmaan, jousien siivittämänä. Välillä äänimaisema on aika massiivisen runsas, ehkä jo vähän liikaakin?

Ei nykytanssi ole aina helppoa katsojalle, enkä voi sanoa siitä juuri mitään ymmärtävänikään. Mutta kyllä tunnistan kauniin teoksen kun semmoinen kohdalle osuu.

Tanssijat liikkuvat yhdessä ja erikseen, räjähtävällä voimalla ja hiljaisella liikkeellä, mitä musiikki milloinkin ohjaa. Alalantelan liikekieli on varovaisen uteliasta ja todella oivaltavasti myös Lauri Järvisen suunnittelemat puvut otetaan mukaan tanssiin. Mustien asujen päällä olevat läpikuultavat kaavut ja myöhemmin organzamaiset ponchot heijastavat hienosti Sari Mayerin valoja. Valot ovat muutenkin isossa osassa, erityisesti näyttämön takaa ja sivuilta suunnatut toimivat tehokkaasti. Vaatteiden läpikuultavuus toteutuu hienosti. 

Yleensä valosuunnittelijana toimivan Elina Nopasen jättimäiset kuunkuvat liikkuvat lavalla hiljaa lipuen, ja tarjoavat kiinnostavia varjoja ja paikkoja tanssijoille. Isot sirpit ja kuunpuolikkaat yhdistyvät lopulta isoksi täysikuuksi. Visuaalisesti Full Moon Effect on siis todella tyrmäävä. 

Oman lisänsä tuovat taitavasti liikkuvat tanssijat, jotka välillä tuovat mieleen hitaasti huojuvat merikasvit, tai meressä leijuvat ameebat. Kuuta on vuosituhansien varrella palvottu ja siihen on liitetty maagisia voimia. Jotenkin tulee sellainen muinainen olo, kuin olisin katsomassa ikivanhaa riittiä. Tanssijat kietoutuvat kuunsirppeihin ja -puolikkaisiin, ottaen ne tiivisti mukaan esitykseen. Hetkittäin tanssi on kuin itämaista taistelulajinäytöstä. Veden kohina tuudittaa transsiin. Kaikki soljuu tasaisesti: tanssi, hengitys, musiikki, kuin yhtä alkumerellistä ainetta, jota kuu vetää puoleensa.

Suvi Eloranta, Klaara Haapanen, Anniina Kumpuniemi, Samuli Roininen ja Mari Rosendahl ovat tuttuja monista MD:n esityksistä. Hauskasti kolmella naistanssijalla on pitkä vaalea letti, joka pompahtelee painovoimaa uhmaten. Joustavasti ja tarkasti kaikki työskentelevät. En tiedä muuttiko yhden tanssijan poissaolo koreografiasta jotain, mutta tämä toimi minulle ainakin hyvin.

Alalantela sanoo käsiohjelmassa teoksen käsittelevän myös hänen guatemalalaisia ja suomalaisia juuriaan ja identiteettiään sekä Maya-kulttuuria. Ehkä tiettyä muinaistunnelmaa ja riittejä oli havattavissa. Mutta itsellä selkein mielikuva oli meri, ja sen eri vaiheet. Kuun vaikutus esimerkiksi vuoroveteen oli mielessä monessakin kohtaa. Tulkintoja on monia, mutta pääasia oli se monisyinen tunnelma minkä Full Moon Effect herätti. Minut Alalantela työryhmineen ainakin vakuutti!

Sattuneista syistä pääsin katsomaan tämän vasta nyt, ihan esityskauden loppuvaiheilla. Mutta vielä 

ennättää, esitykset Hällä-näyttämöllä 7.2. asti. Ei kannata jättää väliin.

Esityskuvien copyright Heikki Järvinen ja Emil Virtanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ei kertonut katuvansa / Tampereen teatteri 18.1.2024

Minulla on outo tapa. Tai en tiedä miten outo, minusta se kuulostaa tosi järkevältä. Nimittäin semmoinen, että kun mulla on omana joku hyvä kirja, siis sellainen minkä tiedän olevan hyvä, niin en raaski lukea sitä. Panttaan sitä ”pahan päivän varalle”, siihen kun tiedän tarvitsevani oikein hyvää kirjaa. Että sitten on oikein hyvä lukukokemus jemmassa. Mulla on kotona useita sellaisia kirjoja, ja Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa on yksi sellainen. 

Tiedän että pidän siitä, koska aikaisemmat Kinnusen kirjat ovat olleet loistavia. Joten en ole halunnut vielä lukea. Vaikka mieli tekisi. Jonkun mielestä tämä on tosi typerää, mitä jos vaikka kuolen ennenkuin ehdin lukea kirjan. No, minusta tämä on järkevää: jos tulee rutto tai en pääse talostani tulvan takia mihinkään, mulla on monen keskivertokirjan lisäksi näitä helmiä! 

Mutta onpa ihana nähdä tämä Mikko Roihan dramatisoima ja ohjaama teos vihdoin Tampereen teatterin näyttämöllä! Usean teatterin yhteistyö sai ensi-iltansa viime kesänä Berliinissä ja sen jälkeen se on nähty jo Kouvolassa, Turussa ja Lahdessa. Tampereen jälkeen vuorossa on vielä Seinäjoki ja Hämeenlinna. Seitsemäs yhteistyöteatteri on Vapaa Teatteri. Aivan mahtavaa tämmöinen teatterien välinen kimppa, ja Roihalla onkin asiasta hyvä kokemus. Kuudesta eri teatterista tulevat näyttelijät ovat työstäneet esitystä Berliinissä Roihan johdolla. Hyvin porukka on hioutunut yhteen. Viime keväänä Helsingin kaupunginteatteri toteutti Susanna Airaksisen version romaanista, ja hieno oli sekin, mutta toki hyvin erilainen.

Tarinan keskiössä on viisi naista, jotka kaikki lähtivät saksalaisten mukaan sodan loppuvaiheilla, näiden siirtyessä Norjaan. Sodan päätyttyä naisten kohtalona on palautus Suomeen, vankileirille. Mutta sattuman oikusta ja ystävällisen kuskin ansiosta he pääsevät pakenemaan ja päättävät patikoida poltetun Lapin halki kotikonnuilleen. Matka ei ole millään mittapuulla helppo. Nälkä, miinat, luonnonolot ja kunkin persoonallisuus tuovat omat haasteensa reissulle. Porukka kohtaa niin ystävällisiä kuin vihamielisiäkin maanmiehiä, mutta kaikesta selvitään. Tarina on rankka ja intensiivinen, ja niin myös teatterisovitus. Naisviisikko hitsautuu siinä määrin yhteen kun se on mahdollista.

Ei kertonut katuvansa on eräänlainen sotanäytelmä, näyttämättä lainkaan itse sotaa, ainoastaan sen karuja seurauksia. Naisten näkökulma unohtuu kovin usein sotakuvastossa, ja Tommi Kinnunen osaa kyllä hienosti kertoa vähemmistöjen vinkkelistä. Ja sodassa jos missä naiset ovat vähemmistö, jonka ääni ei juuri kuulu. Hiusten ajelu ja huorittelu satuttaa, mutta varmasti moni koki pahempaakin.

Mari Pöytälaakso (Seinäjoen kaupunginteatteri), Tiina Winter (Kouvolan teatteri, Ulla Koivuranta (Turun kaupunginteatteri), Mari Turunen (Tampereen teatteri) ja Liisa Peltonen (Hämeenlinnan kaupunginteatteri) tekevät todella vahvaa ja koskettavaa työtä. Kukin on joutunut selviytymään sodasta parhaansa mukaan; sairaanhoitajana, kanttiinissa, saksalaissotilaan naisystävänä… yhteisellä taipaleella naisten taustoja ja tarinoita avataan, sopivassa määrin. Koskettavia ja niin kovin inhimillisiä tarinoita. Odotettavissa on vaan vihaa ja häpeää; saksalaisten huorilla ei ole helppoa. Ihan sama vaikka oltiin aseveljiä aiemmin.

Erityisesti hieman vanhemman ja huonojalkaisen Ailin kohtalo on karu. ”Kyllä se ikä saa teidätkin kiinni jokaisen” Aili toteaa, ja niinhän se on, vaikka nuorena sitä kai luulee elävänsä ikuisesti. Aborttikohtaus on myös hyytävä. Kyllä tässä saa liikuttua moneen kertaan. Realismi ja solidaarisuus kantaa naisia eteenpäin, ehkä ihan suomalainen sisukin.

Tämä on ennenkaikkea naisten näytelmä, mutta mukana on yksi mieskin. Jari-Pekka Rautiainen (Lahden kaupunginteatteri) venyy moneen, saksalaisupseerista suomalaisiin rajamiehiin ja miinanraivaajiin. Peräti 12 roolia, kaikki pieniä, mutta tärkeitä. Hienoa muuntautumiskykyä ja heittäytymistä! Myös Ulla Koivuniemi ennättää vielä muutamiin muihin rooleihin, Ailin lisäksi. Varsinkin miinanraivaajien kohtaaminen on tärkeä muistutus miten vaarallinen ympäristö Lappi saksalaisten jäljiltä on.

Tampereen teatterin Frenckell-näyttämö ei ole suurensuuri, mutta Roihan yksinkertainen lavastus toimii siellä hyvin. Laudoista tehdyt ”pitkospuut” ovat naisten loppumattoman marssin pohjana, ja muuntuvat ne moneen muuhunkin. Toinen muuntautuva elementti on ruumisarkkumaiset puulaatikot. Naisten synkronoidut liikkeet ja edestakainen huojunta kävellessä on hienoa katsottavaa, kuin pelkistettyä nykytanssia.

Kuka sanoo että naisten unelmat olivat vääriä? Voiko entiseen elämään enää palata, tai edes tavalliseen elämään, pohtii näytelmässä Irene. Meille jää muiden naisten kohtalo avoimeksi, mutta Irenen ratkaisu selviää, ja antaa esityksen nimenkin. Samaan aikaa itketti ja nauratti kun naiset Rovaniemeä lähestyessään kaivavat huulipunan esille, pitäähän se nyt ihmisten ilmoille mennä nättinä! Ja vastassa on vain törröttäviä savupiippuja ja vihaisia ihmisiä. Pääseekö tästä häpeästä koskaan?

Moe Mustafan hienot projisoinnit Lapin luonnosta toimivat taustalla, välillä aika psykedeelisestikin. Musiikin käyttö on oivaltavaa, kuten vaikkapa saksankielisten iskelmien rytmikkyys tahdittaa naisten loputonta kävelyä. Välillä musiikki on pahaenteistä, valmistaen katsojaa pahimpaan. Taina Sivosen puvustus oli korutonta ja tunnelmaan sopivaa.

Ei kertonut katuvansa kosketti monella tavalla. Se tarkkuus ja taito mitä sekä ohjaaja että esiintyjät katsojille tarjoilivat oli upeaa. Vaikka ryhmä on tätä jo veivannut kymmeniä esityksiä, niin leipääntyminen tai rutinoituminen ei todellakaan näkynyt. Päinvastoin, lavalla on hienosti yhteen hitsautunut ryhmä. Korutonta ja koskettavaa teatteria, jota kannattaa mennä katsomaan. 2,5 tuntia ei tuntunut pitkältä koska tapahtumat tempaisivat kokonaan mukaansa. 

Ja kai se kirjakin nyt pitää lukea kun tiedän tarinankin jo.

Esityskuvien copyright Moe Mustafa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kettutytön paluu / Aurinkoteatteri 12.1.2024

Olipas taas mainiota teatteria! Helsinkiläisen Aurinkoteatterin Kettutytön paluu on itsenäinen jatko-osa vuoden 2017 Saalistajat ja 2020 Tätiratsastajat duolle, jotka molemmat onnekseni sain kokea. Ja meno ei ole lainkaan taas hiipunut, päinvastoin. Turbovaihde päälle ja tällä kertaa kyytiä saavat niin turkistarhaus ja eläintenpito yleisemminkin, luonnonsuojelu kuin rokkibändihommatkin. Suositusikärajana on 15 v ja sen verran mustaa huumoria ja rankkaa kuvastoa lavalla nähdään, että kenties ihan oikeutettuakin. Toisaalta taas, tämän päivän nuoret kohtaavat somessa ja netissä varmaan paljon pahempiakin asioita...

Sanna Hietalan käsikirjoittama ja ohjaama reilu kaksituntinen esitys sukeltaa tällä kertaa syvälle pohjanmaalaisen perheyrityksen syövereihin. Bisneksenä turkistarhaus, ja sitä pitää jonkunlaisessa rautaisessa otteessaan melko myyttinen isoisä, jota emme koskaan näe lavalla, mutta sitäkin voimakkaammin saamme aistia hänen läsnäolonsa. Kunnes...

Hänen poikansa Hannu (Niklas Häggblom) tuskistelee monenkin asian kanssa, ja niistä oma kuolema ja koko turkisalan alasajo ei liene pienimpiä murheita. Välillä Häggblom kanavoi mainiosti Jack Nicholsonia ja hulluus tuntuu tihkuvan ihohuokosistakin. Miltä se tuntuu, olla oman elämänsä sivuhenkilö? Kettutarhan ainoa avustajakin on häippässyt Närpiöön kurkkufarmille töihin... 

Tämän tytär Laura (Wilhelm Grotenfelt) koittaa saada aikaan taideprojektia koululle, koko 14-vuotiaan energialla. Mutta kun pitää koittaa huolehtia isästäkin, tämä kun tuntuu olevan aika holtiton. Oman identiteetinkin kanssa on niin ja näin, muistaako kaikki vielä kutsua Ren-nimellä. Sitten on toki vielä ihana rakas vihreä lemmikkiturkiskettu Lumiukko. 

Vaan reliefiprojektiin apuaan antaa aiemmista esityksistä tuttu teini-ikäinen luontodokumentaristi Pamela Kåla (Paul Holländer), 14 v hänkin. Välillä luontotutkijan ote saa tytön valtaansa ja kuulemme näitä pieniä dokumentaarisia siivuja.

Keskelle kaikkea tätä saapuu hääräämään Pamelan kulahtanut rokkikukkoveli "Håkki" Kåla (Nora Raikamo) jonka letinheilautukset ovat legendaarisia, sekä tämän reppana bändikaveri Janne (Milla Kangas) joka toimii myös väkivaltatyöntekijänä. Kaikenlaista säätöä seuraa ja välillä saa nauraa ihan kippurassa ja sitten taas miettiä että voiko tälle nauraa. Huumori on pikimustaa ja absurdia ja välillä touhu lipsahtaa ihan sekomeiningiksi. Vaan paketti pysyy kasassa ja jonkunlaiseen loppuun päästään. Ei ehkä niin seesteiseen. Ja meille katsojille on varattu luontoaktivistien rooli.

Tytöt vetävät trokattuja tabuja, ja erilaisia shamanistisia matkoja tekee yksi jos toinenkin. Jannen ja Hannun bromance on melko liikuttava. Opin tarhakettujen lahtaamisesta enemmän kuin haluaisin, koska tarvitseehan Ren toki 200 kettua reliefiinsä. Sitten on vielä kiivaita palopuheita, messiaanisia saarnoja, maailmojasyleileviä riittejä. Tekstiä piisaa, hengästyttävällä tahdilla. Kunnes Imagine pärähtää soimaan. Jokainen hahmoista on omalla tavallaan hukassa, yksin oman ahdistuksensa kanssa. Miten valtavan hienosti näyttelijät tätä tulkitsevat.

Heini Maarasen lavastus on runsaudensarvi ja roinaa on lavalla ylenpalttisesti. Kaiken taustalla kummittelee keskitysleirimäinen turkistarha, pelottavine portteineen. Hannun epäsiisti asunto ja Renin piilopaikkana soputeltta autonrengaskummun päällä. Siellä täällä on kuormalavoja, pressuja ja kaatopaikkamainen tunnelma. Nyt ollaan kyllä todellisen ränsistyvän ja kurjistuvan Suomen ytimessä. 

Ada Halosen valosuunnittelu ja Matias Koskimiehen äänet ja musiikki luovat yhdessä hetkittäin jo hieman klaustrofobisen kauhutunnelman. Välillä joutuu istumaan penkin reunalla ja jännittämään tuleeko kesk... anteeksi turkistarhan portista  itse Arvi-vaari vai mutatoitunut tarhakettu. 

Noora Salmi on suunnittelut hykerryttävän garderoobin näille oudoille hahmoille. Kolmosdivarin rockmiehet tunnistaa kyllä sellaisiksi kilometrien päästäkin, ja teinitytöt ovat aika övereitä, sillonkin kun eivät ole. Pienissä hepenissä keikistelevä Ren on aika reppana. Ja sitten on toki todella taitava maskeeraus, kiitos Kaija Heijari! Peruukit ja muut tykötarpeet loihtivat kyllä esiintyjistä aivan roolihahmonsa. 

Kyllä pitää kiittää koko loistavaa työryhmää räiskyvästä teatterivuoden aloituksesta! Meno oli hetkittäin holtitonta ja paljon asioita saattoi mennä ohi koska tempo oli hetkittäin aikamoinen. Silti tuumaakaan tai tavuakaan en muuttaisi. Star Wars -viittauksista bonukset. Munasillaan heiluva rumpali saattoi piirtyä verkkokalvoilleni hautaan asti. Lopun punkveto oli rock!

Esityskuvien copyright Ada Halonen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.