sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Faust / Savonlinnan oopperajuhlat 7.7.2018

Ja koska olin muutenkin maisemissa, niin samalla "vaivalla" sitä toisenkin oopperan katsoo. Ja koska Faustissa oli mukana yksi suosikkibaritoneistani eli Ville Rusanen. Tai ainakin piti olla. Valitettavasti kuulin edellisenä päivänä, juuri ennen Patarouvaa, että Rusanen ei olekaan ensi-illassa, mutta ehkä myöhemmissä esityksissä sitten. Voi määh. [Lisää määh-fiiliksiä tuli siitä, kun ehkä Euroopan pisin mies sattui istumaan edessäni (mutta väliajalla hän siirtyi jonnekin muualle, huraa!). Istuin tällä kertaa kuudennella rivillä ja erinomainen oli tämäkin paikka.]

Eipä anneta sen häiritä että suosikkilaulaja on poissa. Uusi oopperatuttavuus minulle oli tämäkin eli Charles Gounodin säveltämä Faust. Vaikka tämä versio on ensiesitetty Savonlinnassa jo 1999, niin minä oopperanoviisina olen missannut toki tämänkin. Goethen tarinahan on suht tuttu, mutta tämä Jules Barbierin ja Michel Carrén libretto on taas yhdenlainen tulkinta aiheesta. Vilppu Kiljunen ohjaa ja reilu kolmetuntinen suhahtaa kyllä nopeasti. Yleisö antaa lopuksi (ja muutaman kerran välilläkin) raikuvat aplodit ja tuntuu että tämä on suositumpi kuin edellisiltainen Patarouva. Musiikillisesti tykkäsin kyllä Patarouvasta enemmän. Tarinana Faust on kyllä kiinnostavampi ehkä, mutta molempi parempi.


Olavinlinnan massiivista lavaa dominoi jättimäinen siipirakennelma. Koko esityksen ajan odotan sen siirtyvän, tai kääntyvän tai liikkuvan jollain tavalla. Kimmo Viskari on suunnitellut siipensä nerokkaasti. Kaikenlaiset myytit ja tarinat mihin liittyy lentäminen ja siivet vilahtavat mielessäni, jo ennenkuin kuulemme ensimmäistä nuottiakaan. Enkeleistä Ikarokseen ja vaikka mihin. Asiat tapahtuvat siipien suojassa?


Mutta kun esitys alkaa ja siipeen heijastetaan erilaisia kuvia - olen lopullisesti myyty. Anton Kulaginin suunnittelemat valot muuttavat siiven väriä, mutta eniten minua järisyttävät vanhat kuvat. Verenkiertoa, käden röntgenkuvaa, tähtitaivasta, uskonnollista kuvastoa... Uskonnollinen kuvasto oli muutenkin isossa osassa oopperaa. En tiedä onko Faust niin uskonnollinen ooppera, mutta ainakin tässä versiossa se korostui jotenkin, vai kuvittelenko vaan. Niinikään Kimmo Viskarin suunnittelemissa puvuissa noudatettiin puna/musta/valkoislinjaa, kuten valoissa ja lavastuksessakin. Päähineet toivat mieleeni jotain todella tuttua; hugenotteja tai keskiaikaisia eurooppalaisia rouvia. Upeat, upeat puvut kertakaikkiaan.

Upeaa oli myös erittäin isossa osassa olleet kolme naistanssijaa (nimiä ei suureksi harmikseni ole mainittu missään), jotka Macbethin noitien lailla putkahtelivat esille milloin missäkin. Herransa käskyläisiä, viettelijöitä, ja kerrassaan taitavia tanssijoita.


Kyllä tässä pääosan vie ehdottomasti uskomattoman karismaattinen ja suorastaan hurmaavan viettelevä Mefisto (Petri Lindroos) eikä paljon vaatimattomampi Faust (Jesus Garcia). Hyvin tämäkin tosin lauloi, mutta ihan statistiksi jäi itse Saatanan rinnalla. Tämä oli kaikin puolin vaikuttava ilmestys, kermanvärisessä luomuksessaan ja verenpunaisessa solmiossa, ja pilkettä silmäkulmassa. Kyllä se todellinen (sanoisinko peräti saatanallinen) hahmokin lopuksi nähdään, ja siitä on sitten jo viehätysvoima kaukana. Mutta nappisuoritus maskeeraustiimiltä (ja suunnittelulta a'la Marjo Riihimäki) ja toki myös puvustukselta. Ja kyllä se ääni ja olemuskin on häikäisevä! Karismaa kyllä Saatana tarvitseekin, viekoitellakseen Faustin pahoille teille. No, itsehän tämä haluaa olla nuori ja komea, että naiset lankeaisivat jalkoihinsa. Ja pim! Salamannopeasti kumaraisesta vanhuksesta viitassaan kuoriutuu salskea urho!

Saatanan ja hänelle sielunsa myyneen Faustin lisäksi päähenkilönä on kaunis, nuori ja viaton Margareta (Marjukka Tepponen). Tämä valitettavasti kaikesta hyveellisyydestään huolimatta lankeaa Faustin pauloihin, todella ikävin seurauksin. Sotaan lähtenyt veli Valentin (Clemens Unterreiner) pyytää ystäväänsä Siebeliä (Erica Back) huolehtimaan siskostaan, mutta ei auta Siebelin huolenpito vaan Margareta joutuu vietellyksi. Siebel on itsekin ihastunut neitoon, mutta hänen vaatimattomat kukkasensa suorastaan lakastuvat Faustin korulahjojen rinnalla.

       


Kun Valentin palaa raajarikkona (ja sotaneurooseista kärsien) vastassa on langennut sisko. Viattomasta neidosta on tullut yhteisön hylkiö. Rikottu, mutta uudenlaista vahvuutta silti saanut. Margaretan tragedia on rakastua väärään mieheen (Faust), vaikka tarjolla olisi hyvä ja kunnollinenkin (Siebel). Tepponen ja Back on molemmat mun suosikkeja; kummallakin on kaunis ääni ja lavasäteily kohdillaan. Back oli muuten taas housuroolissa, kuten keväällä Tampereen Veljeni vartijassakin. Tämän porukan lisäksi lavalla nähtiin "kypsänpuoleinen" Martta (Tiina Penttinen), joka on juuri jäänyt leskeksi ja joka myös lankeaa Saatanan viettelylle. Taisikin olla Martta joka Saatanan vaatteet sai sekaisin... Ja lisäksi muhevaääninen Wagner (Jussi Merikanto).

En voi sille mitään että taas kerran tuntuu siltä että tenori (tässä Faust) saa tylsimmät roolit. Ja bassot (Mefisto) ja baritonit on pahiksia - ja siten yleensä myös kiinnostavimmissa osissa. Oopperoiden juonet ovat aika heppoisia, siis se varsinainen lyriikka. Samoja asioita toistellaan ja aika naiivejakin nämä usein ovat. Kukaanhan ei siis jaksaisi lukea tämmöistä proosaa! Tai näytelmää. Oopperoiden hahmot kokevat kaiken niin intensiivisesti ja täysillä. Rakastutaan, petetään, kuollaan - mikään tunnetila ei jää puolitiehen.


Välillä tuli mieleen kuin Marvel olisi ollut mukana oopperan taustavoimissa: lavallahan ovat ilmetyt Doctor Strange ja Ironman! Ja miten mulle tuli nahkatakissaan ja sivuilta auki olevista housuissaan heiluneesta Valentinista joku myöhempien aikojen Onnenpäivien Fonzie, jolta on moottoripyörä vaan hukassa.

Kuoro tekee taas todella hienoa työtä. Matti Hyökki saa tästä porukasta piiskattua esille kauniita ääniä ja Petri Kekoni liikkeitä. Tosin ehkä Kekoni lienee keskittynyt loihtimaan askelkuvioita kolmelle upealle tanssijalle.


Tämä Faust jätti kyllä mieleeni monta mykistävää näkyä. Saatanan punainen kädenjälki Faustin rinnassa, virtaava veri, massiiviset joukkokohtaukset, Saatanan tekemät silmänkääntötemput/ihmeteot juomaa suihkuavine tyyppeineen, Saatanan hienosti toteutettu katoaminen ja ilmestyminen, Martan häikäisevä punainen puku valtavine hihoineen, sotaisat kohtaukset jykevine sotalauluineen, tulisohdut, verta valuva orjantappurakruunuinen Jeesus. Mutta ehkä visuaalisesti tyrmäävin kohtaus on lattiasta nousevat ja itseään paljaisiin yläruumisiinsa ruoskivat tyypit. Uskonto ajaa monenlaisiin tekoihin. Ja se kun Saatana on ottanut oikean olomuotonsa (punaisissa haaremihousuissaan!) ja hotkaisee Margaretan istukan suihinsa. Hurme peittää kaiken. HUH! Lopuksi valkoinen kuoro ja Jeesuksen mahti voittaa kaiken. Mutta Faustia ei enää pelasta mikään. Kauppa on kauppa, ja sielu on myyty.


Jäin tosin pohtimaan miksi Faust hylkäsi Margaretan. Kun Saatana käski? Kun sai haluamansa eli tämän neitsyyden? Kun kyllästyi ja halusi uuden naisen? Tarvitsee selkeästi tutustua librettoon ja Faustiin muutenkin lisää. Vaan tarvitseeko sitä ihan kaikkea aina ymmärtääkään.

Vaikka alussa sanoin että Faust on oopperana minulle uusi tuttavuus, niin onhan siinä yksi tuttu aaria sentään. Nimittäin Tintti-sarjakuva-albumeissa seikkaileva oopperadiiva Milanon satakieli Bianca Castafiore laulaa aina Faustin Koruaariaa (Ah ma nauran, kun kuvani näin kauniina peilissäin nään). En siis ole kuullut sitä koskaan, mutta tuttu se oli silti. Hienoa oli kuulla se nyt näin oikeastikin, ja nyt ymmärrän kontekstinkin! Ja bonuksena vielä Marjukka Tepposen kauniisti laulamana (taatusti parempi kuin Castafioren tulkinta!).


Savonlinnan Faust oli sekoitus goottikauhua, mahtipontista musiikkia ja huimaa visuaalista tykitystä. Uskonto on isossa osassa ja mieli ei kerkeä edes prosessoimaan kaikkea sitä symboliikkaa mitä lavalta vyöryää verkkokalvoille. Aivan euforinen kokemus suorastaan, ja heti haluaisin nähdä tämän uudelleen. Mielellään Ville Rusasella varustettuna, kiitos.


Esityskuvien copyright Soila Puurtinen ja Valtteri Hirvonen,
loppukiitoskuvat omiani sekä siipikuva esityksen alussa.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Patarouva / Savonlinnan oopperajuhlat 6.7.2018

Tykkään ihan julmetun paljon Tšaikovskin musiikista. Baletteja jaksan katsoa (ja myös kuunnella) kerta toisensa jälkeen ja sinfoniat soivat kotistereoissa usein. Mutta ainuttakaan oopperaa en ole koskaan nähnyt, en edes Jevgeni Oneginia! Siispä Savonlinnan tämän kesän uutuus Patarouva kiinnosti välittömästi. Kun vielä yksi suosikkilavastajani Jani Uljas sai pestin sitä lavastamaan, niin viikonlopun suunnittelu Savonlinnaan kahden vuoden tauon jälkeen saattoi alkaa. Toissa kesänä tuli festivaaleilla käytyä vuosien tauon jälkeen, katsomassa hienoa Don Giovannia. Silloin meitä oli neljän hengen seurue, ja nyt olin liikkeellä ihan yksin.


Pituutta Jere Erkkilän ohjaamalla Patarouvalla oli ensi-illassa liki 3,5 tuntia, yhdellä puolen tunnin väliajalla. Mutta ei se tuntunut lainkaan niin pitkältä! Luin synopsiksen käsiohjelmasta etukäteen, mutta muuten ei ollut suuremmin tietoja koko oopperasta. Suuri osa laulajistakin oli minulle vieraita nimiä. Mutta eipä tuo haitannut; samanlainen hieman höttöinen juoni tässäkin oli kun monessa muussakin oopperassa. Kolmiodraamaa ja kuolemaa ja semmoista. Mutta kiehtova kyllä!

Katsojat saapuvat linnaan


Pääosassa Herman (Mika Pohjonen), joka on uhkapeluri ja maailmantuskaa poteva mies. Sitten hän rakastuu, palavasti ja tulisesti, ihan ventovieraaseen naiseen! Mutta oi ja voi, tämä onkin juuri kihlautunut ruhtinas Jeletskin (Konstantin Shushakov) kanssa. Onneksi (tai onnettomuudeksi) katseet ovat kohdanneet ja kielletty rakkaus on syttynyt. Liza (Irina Churilova) on myös intohimon pyörteissä, mutta samalla hän myös kammoksuu Hermania. Ehkä hänellä on selvännäkijän lahja? Sillä petollinen ketku Herman onkin! Nimittäin Lizan isoäiti, legendaarinen diiva kreivitär (Elena Zaremba) tuntee perimätiedon mukaan korttien salat. Eikä minkä tahansa korttien vaan kolmen legendaarisen voittokortin. Toki tähän liittyy pieni kirous, mutta ei kai uhkapeluri pienestä piittaa. Zara päätyy itsemurhaan Hermanin petollisuuden vuoksi, ja kreivitärkin kuolee. Eikä tietenkään Hermanillekaan hyvin käy, sillä viime hetkellä patarouva pistää pasmat sekaisin. Mutta loppu on jotenkin seesteisen kaunis; Herman kohtaa jälleen rakkaansa Lizan, ja he katoavat yhdessä sumuverhoon ja kaukaisuuteen.


Laulajat ovat kaikki taitavia, tottakai. Pohjonen on oikein hyvä riivattuna uhkapelurina, joka on valmis uhraamaan kaiken saadakseen tietää kortit (ne ovat muuten 3, 7 ja ässä - tai niinhän sitä luulisi). Kortit jotka muka takaisivat vaurauden ja onnen. Pidin myös muheaäänisestä Nikoloz Lagvilavasta (kreivi Tomski). Mutta nyt kyllä naiset veivät sydämeni tällä kertaa. Ensinnäkin Kreivitär. Zaremba laulaa sydämestään ja ilmaisee juuri nappiinsa maailmaa nähneen, hieman katkeroituneen diivan elkeet. Ennen kaikki oli paremmin, ja kauneus on katoavaista. Ihanan aristokrattinen olemus ja kypsän täyteläinen ääni. Myös Churilova Lizan roolissa oli valloittava ja kaunisääninen. Ja naiset vielä kantoivat Erika Turusen suunnittelemat venäläisen mahtipontiset epookkipuvut muhkeine turnyyreineen upeasti. Kyllä tätä kelpasi katsella ja kuunnella.

Niin ne puvut. Niin aatelisten kuin vähän vähempiarvoistenkin puvut olivat viehättäviä. Värimaailmaltaan aika tummia, mutta se sopi hyvin lavastukseen ja tarinan henkeen. Ei tämä ole mikään hilpeä ja kevyt ooppera, vaan aika raskaskin. Ainakin aiheeltaan, jos ei musiikiltaan. Erityisesti Kreivittären mustat puvut sykähdyttivät. Ja sitten oli vielä upeasti liikkuva tanssiryhmä (joiden nimiä ei valitettavasti käsiohjelma saatikka oopperajuhlien kotisivut tunne), joilla oli myös huikeat vaatteet. Sirkusryhmänä tai pastoraalikuvauksen esittäjinä - katselin ilokseni myös näitä luomuksia. Reija Wäre oli luonut tanssijoille kauniit ja vauhdikkaat koreografiat. Minusta on mahtavaa että isoon oopperaproduktioon mahtuu myös seitsemän tanssijaa. Ja vielä näin monipuolista ja lahjakasta tanssijaa. Siitäkin pisteet esitykselle.


Jos olivat puvut slaavilaisen melankolisia, niin sitä oli lavastuskin. Synkkää ja silti mahdottoman komeaa katseltavaa. Kun pääsee tekemään noin isolle lavalle kun Olavinlinna, niin onhan se varmaan hienoa. Mutta kun on iso kuoro ja paljon porukkaa, niin kyllä se lava siitä täyttyy. Taas kerran Jani Uljas onnistuu vallan erinomaisesti. Katosta riippuu sipulikirkontornin se sipuli, joka toisessa näytöksessä on kellahtanut symbolisesti kumoon. Kaikki menee alamäkeä, varsinkin Hermanin elämä. Kyllä tässä esityksessä on hetkittäin tosi synkkää menoa, ja loistavasti hiljalleen eteenpäin lipuva Kuolema vierailee majesteetillisesti lavalla.

Tummasävyistä kokonaisuutta täydentävät pienet yksityiskohdat; vaikka alussa on ilakoiva väkijoukko puistossa, niin kummasti ilmapallokimppu on musta. Verenpunaiset seinävaatteet toisessa näytöksessä tai tummanpuhuvat huonekalut ja tylyn takorautaiset portit. Raskasta on. Mutta ei raskassoutuista! Kreivittären makuuhuonetta koristavat lukuisat pirstoutuneet omakuvat, alleviivaten nuoruuden menetystä. Lavalla ei ole mitään liikaa eikä sieltä myöskään puutu mitään. Takaosan koroke on hieno promenadi mitä hyödynnetään paljon. Varsinkin silhuettimaisena kulkeva Kreivittären hautajaissaattue on huikea näky.


Josta pääsenkin kätevästi William Ilesin valosuunnitteluun. Kertakaikkisen kaunista! Venäjän lipun värejä käytetään paljon, ja ne toimivat. Tähtitaivas tuikkii ja tuntuu tulevan pitkälle katsomoon asti. Ja sadekin tehtiin valoilla ja projisoinneilla. Pistemäisillä valoilla luodaan ristikko Hermanin päälle, kuvastamaan tämän henkistä vankilaa. Poispääsyä ei tunnu olevan. Ilotulitukset on projisoitu Olavinlinnan massiiviselle takaseinälle ja myös maagiset numerot 3, 7 ja ässä lipuvat seinän poikki. Kuin härnäten Hermania! Ukkonen ja salamointi oli toteutettu valoin ja äänin myös hienosti. Valoilla saa pehmeitä ja utuisia tunnelmia mutta myös kovia ja tarkkoja. Tämmöinen linna on hieno miljöö valosuunnittelullekin; valot hyväilevät vanhoja muureja ja kivien pintaa. Hermanin ja Lizan ensisuudelman aikana valot olivat suorastaan häikäisevän hienot. Niin ja sitten vielä lopussa kun miehet ovat pelaamassa; vihreät valot muistuttavat korttipöytien verkaa; oivallinen idea! Mutta näitä esityskuvia kun katsoo niin kovin sinisävyiseltä näyttää.

Kehun vielä tulen käyttöä; sopii hyvin tämmöiseen miljööseen!


Mitäs sitten kehuisin? Kuoron osuudet olivat kertakaikkisen kaunista kuunneltavaa ja joukkokohtaukset näyttäviä. Katariina Suurena ja tämän puolisona (tai rakastajana) nähtiin esityksen pienimmät ihmiset (ihastuksen huokauksia kuului pitkin katsomoa parin tullessa loppukiitoksiin). Matti Hyökki oli valmentanut kuoron hienoon iskuun. Käytännössä ulkona kun ollaan niin mitä vaan voi sattua. Nyt lensi lintu katsomon ja lavan yli, asettuen muurin koloon. Kuin joku enteitä tuonpuoleisesta tuova lähetti!

Katsokaa nyt Katariina Suurta (tuossa keskellä keltaisissa)!!


Ne joukkokohtaukset ovat kyllä tämmöisissä suurissa tuotannoissa se juttu mitä jaksan aina ihmetellä ja ihailla. Niin taas. Alun puistokohtauksessa on valtaisia määrä porukkaa ja siellä on ihania pieniä yksityiskohtia. Mitä nyt 1700-luvun lopun Pietarissa puuhattiin. Polkupyöräilijä ajelee, tytöt hyppivät narua, poika pyörittää vannetta, sirkuslaiset esiintyvät, lastenhoitajat lykkivät vaunuissaan pienokaisia. Kuin sukeltaisi johonkin vanhaan maalaukseen! Myöhemmin on hieno tanssiaiskohtaus loisteliaine pukuineen, ja lopussa tiheätunnelmainen uhkapelikohtaus. Ohjaajalla on iso paletti hoidettavanaan näissä isoissa porukoissa, ja hyvin Erkkilä tämänkin osa-alueen hanskaa.


Musiikki! Se meinasi kokonaan unohtua. Aika oleellinen elementti kun oopperasta puhutaan. Kyllä pidin. Sitä Tšaikovskimaista slaavihenkeä oli paljon, mistä kyllä tykkään. Suuria tunteita, kauniita aarioita, hienoja duettoja. Ja sitten oli yksi hyvin hämmentävä kohta. Nimittäin kun näytelmäseurue esittää pastoraalikuvauksen Paimentytön vilpittömyys, niin musiikki muuttuu totaalisesti. Mitä ihmettä, vaihtuiko ooppera kesken kaiken Mozartiksi? Minunkin amatöörikorvani tunnistavat sieltä jotain tuttua. Vaikken paljoa oopperaa ole kuullut, niin Mozartilta kyllä kolmekin teosta, ja Taikahuilun vielä monta monta kertaa. Ja se oli se mikä ensimmäisenä mieleen putkahti. Ilahduin suuresti kun sitten luin käsiohjelmasta esityksen jälkeen Mozart-maininnan samassa yhteydessä! Hassua muuten että kotona en oikeastaan koskaan kuuntele oopperaa. Se jotenkin vaatii sen visuaalisen puolen kaverikseen. Sen sijaan balettimusiikkia voin kuunnella sujuvasti, tai musikaaleja.


Tekstitys on hyvä juttu ja varsinkin kun kielenä on joku mitä ei katsoja ymmärrä lainkaan. Venäjä kuulostaa oopperassa kyllä hienosti soljuvalta. Välillä ei meinannut tekstitys pysyä mukana kun viisikin solistia lauloi yhtä aikaa, että mikä oli kenenkin osuus. Jossain olen nähnyt tämmöisen toteutettavan eri väreillä tai eri fonteilla.

Nuoruus ei ole ikuista, ja vanhuus tulee pian. Kukaan ei välty kuolemalta, ei kukaan, vaikka olisi millaiset valttikortit käsissä. Äläkä tavoittele toisen omaa. Siinäpä kai Patarouvan sanoma, jos sellaista nyt voisi ajatella oopperalla olevan. Täytyykin kaivaa jostain esiin Puškinin pienoisromaani mihin tämä perustuu.


Jos nyt jotain moitittavaa on pakko keksiä illan esityksestä, niin hämmästelin parikin kertaa millainen kirskahdus kuului valonheittäjähepun tuolista (tai jostain). Istuin nimittäin rivillä 26 ja siitä näki hyvin vasemmanpuoleisen valomiehen kun käänsi hieman päätään. Öljyä saranoihin tai jotain! Muuten paikkani oli superhyvä, vaikka ensin ajattelin sen olevan liian kaukana. No, kiikarit oli mukana lähikuvia varten, mutta kokonaisuudesta sai loistavan kuvan. Olen erittäin tyytyväinen. Lisäksi harmittaa se että jotkut viitsivät tulla oopperaesitykseen (minkä liput eivät kovin edullisia ole) supattelemaan. Sentään popkorninsyöjiä ja kännykänräplääjiä ei osunut paikalle, kiitos edes siitä.

Valtavan hyvin kyllä Oopperajuhlien toimistossa huolehdittiin asioista. Olin jotenkin ajatellut (ja mielestäni netistä tarkistanutkin) että toimisto on auki kuuteen. Piti olla perillä puoli kuuden maissa, ja hakea lippuni sieltä. No, onneksi soittivat ajomatkan aikana että olenko tulossa, koska paikka menee neljältä kiinni. Enpä olisi kerennyt. Siispä sain hakea kassini Tallisaaren lippukioskista. Kiitos! Ja blogin nimikin on melkein oikein :-)


Kertakaikkisen onnistunut Oopperajuhlien avaus kyllä. Linna kuhisi entisiä ja nykyisiä oopperalaulajia, poliitikkoja ja kaikenmaailman julkkiksia. Ennen esitystä oli mukava vaihtaa sananen tekijäporukan Janin ja Williamin kanssa ja väliajallakin törmäsin moneen tuttuun. Kutsuvieraana pääsin nimittäin nauttimaan myös skumppatarjoilusta Kongressisaliin, vaikka mun kohdalla se olikin paremmanmakuista Lehtikuohua. Esityksen jälkeen olikin sitten nopea siirtyminen Pietarin hoveista ja Olavinlinnan taiasta vähävaraisen teatteribloggaajan arkeen. Nukuin nimittäin yöni autossa. Tosin ei monessa kalliissakaan hotellihuoneessa ole näkymää linnaan, että sillä. Ja hyvin siellä nukkui (tosin seuraavaksi yöksi menin kesähotelliin että pääsi suihkuun).


Kiitos Oopperajuhlat, kiitos Savonlinna, kiitos Patarouvan porukka! Ja erityiskiitos Janille lauantaiaamun toritreffeistä!



Esityskuvien copyright Soila Puurtinen ja Valtteri Hirvonen, muut omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Ehtoolehdon sankarit / Pyynikin kesäteatteri 15.6.2018

Perinteisesti taas Pyynikillä. Kerrankin keli suosi, eli ensi-ilta oli lämmin ja leppoisa. Hyvä niin. Samaa henkeä oli tämän kesän uutuusnäytelmässäkin eli Minna Lindgrenin Ehtoolehto-kirjoihin perustuvassa komediassa Ehtoolehdon sankarit. Leppoisaa menoa, yhteiskuntakriitiikkiä puettuna lempeään huumoriin, lämminhenkistä puuhailua lavalla. Verkkaista touhua - olihan kysessä vanhusten tähdittämä näytelmä. Ei silti mikään paikalleen jämähtänyt juttu.


Ehtoolehto-kirjat on lukematta, mutta ihan kelpo tarinan tästä oli dramatisoinut Seija Holma ja Tommi Auvinen, joista jälkimmäinen vastaa ohjauksestakin. Ei tämä ole mikään perinteinen dekkari, vaan olipa mysteeriä ja rikostakin silti hieman mukana. Kun remontti iskee porukan palvelutaloon Ehtoolehtoon, niin pitää evakoitua jonnekin muualle. Onneksi Anna-Liisan puolisolla Onnilla (Puntti Valtonen) on hyvä väistötila Helsingin Hakaniemessä, ja mitä nyt siitä jos se sattuu olemaan hieman epämääräisen yökerhon näköinen sisustukseltaan. Mutta jotain hämärää on remonttifirmassakin, ja sen henkilökunnassa. Kenellä on puhtaat jauhot pusseissaan ja kenellä ei. Onneksi reipas mummoporukka (ja yksi pappakin) käy ratkomaan mysteeriä ja katoavan korulippaan arvoitusta. Siinä sivussa ehditään tavata jos jonkinlaista tyyppiä ja kokea kaikenlaista muutenkin.


Tarina (vai tapahtumat) on ehkä hieman laahaava, mutta kyllä tätä ihan mukava oli katsella. Tykkäsin vanhustenhoidon ja terveyshuollon kritiikistä, joka ei onneksi lipsunut saarnaamisen puolelle, vaan muistutteli katsojia näistä asioista siinä muun ohessa.

Esityksen suola oli kyllä oivalliset henkilöhahmot, ja niitä esittävät näyttelijät. Napakka ja kaikentietävä Anna-Liisa (Mari Turunen), joka joutuu terveydenhoitojärjestelmän uhriksi, räväkkä, suulas ja aina kaikkeen valmis Irma (Eija Vilpas), lempeä ja auttavainen Siiri (Pirkko Hämäläinen) ja vihannes-miehensä eutanasiaa toivova Margit (Tuija Piepponen). Mummojoukkoa täydentää sotamuistoissaan elävä Tauno (Tom Lindholm) joka lopuksi kuitenkin tarjoaa ratkaisun avaimet. Yli ysikymppiset, monessa liemessä marinoidut mummot eivät vähästä hätkähdä, vaan suhtautuvat avoimesti uusiin asioihin, ilmiöihin ja ihmisiin. Välillä lirahtaa housuun, välillä mietitään onko kimppakämppä-sanassa tuhma vivahde, välillä syödään siskonmakkarasoppaa. Arkisia asioita.


Sivurooleissa vilahtelee kaikenlaista hörhötintä. Lari Halme vetää yhtä sujuvasti lipevän konsultin, ronskin kotihoitajan tai oudon hautausurakoitsijan roolit ja Miia Selinkin sukkuloi monessa hersyvässä roolissa (tämän palvelutalon pomo on kaamea tyyppi jaksuhaleineen, ja ratikkakuskikin kirvoittaa hymyn huulille). Ville Majamaa jää nyt aika vähälle käytölle, mutta Muhis on kyllä herkullinen hahmo, kuten tämän kaveri Metukkakin (jota tulkitsee Ahmed Issa). Yksi esityksen ehdoton suosikkini oli hurmaava Markus Ilkka Uolevi, joka oli mm. sympaattinen virolainen työnjohtaja Karel. Suomea tässä esityksessä puhutaan monellakin aksentilla, ja vähän muitakin kieliä. Sara-Maria Heinosen vihreätukkainen tyttö oli ensikohtaamisella vielä tosi virkistävän raikas, mutta lopussa liiallinen v-sanan viljely alkoi jo hieman ärsyttämään.


Mikko Saastamoisen upea lavastus juhlistaa helsinkiläisiä rakennuksia. Osa lavastuksesta on rakennettu, kuten upea Ehtoolehto, osa toteutettu tulosteina. Yhtäkaikki, todella kaunista katseltavaa. Ja Pyynikin maisemat nyt on aina ihan oma lukunsa.

Odotuksia ei kauheasti ollut, joten sain yllättyä positiivisesti. Ehtoolehdon sankarit on sellainen hyvänmielen kesäteatteriesitys, joka antaa vähän myös ajattelemisen aihetta. Ja sopii melkolailla kaikenikäisille.


Esityskuvien copyright Leena Klemelä, loppukiitoskuva omani.
Näi esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 14. kesäkuuta 2018

Rakkaudella merkitty / Valkeakosken kesäteatteri 14.6.2018

Heti kärkeen tunnustus: en osannut ennen tätä esitystä nimetä kuin yhden Jari Sillanpään biisin. Ja siitäkään en ollut ihan satavarma, oliko se Satumaa vai Satulinna. Mutta yllätyksiä oli paljon luvassa: ai tääkin on Siltsua! Eli kyllä tämmöinen iskelmämusiikkia kuuntelelematon ja Siltsun musiikkiuraa seuraamaton yllättävän monta biisiä sitten kuitenkin oli kuullut.

Mutta miksi sitten katsomaan kotimaisesta (menestys)artistista tehtyä musiikkinäytelmää Rakkaudella merkitty, jos tähti itsessään ei niin kiinnosta? Viime vuodet Siltsu lienee ollut otsikoissa enemmän muista kuin musiikkiansioistaan, vaikka jälkimmäiset toki valtavan mittavat ovatkin. Niitä muitakin puolia esityksessä sivuutetaan, mutta pääpaino on kuitenkin itse asiassa eli musiikissa. Ei minua Siltsun ulkomusiikillisetkaan seikat niin kiinnosta. Vaan tunnustan heti, että paikalle mut veti enimmäkseen loistavat pirkanmaalaiset näyttelijät, Jari Ahola ja ennenkaikkea Martti Manninen. Eikä tarttenut pettyä.

       

Elämäkerralliset esitykset ovat aina haasteellisia, ja usein ehkä tylsähköjäkin, vaikka olisi miten mielenkiintoinen henkilö kyseessä. Kronologinen kerronta ja niin hauskoja kuin surullisiakin kohtia matkan varrelta. No, ihan kokonaan ei siltä voinut nytkään välttyä, mutta jo se että päähenkilöä esittää kaksi näyttelijää (Ahola vanhempana ja Manninen nuorempana) toi asiaan uudenlaista dynamiikkaa. Ja se että herrat olivat lavalla limittäin, lomittain ja yhtäaikaakin, ilman että se oli mitenkään sen kummallisempaa. Milloin vanhempi Jari antoi neuvoja nuoremmalle minälleen tai milloin nuorempi lykkäsi mikrofonin vanhemman käteen. Tämä ratkaisu toimi hyvin! Ei tullut mitenkään skitsofreeninen olo että nyt siellä on kaksi Siltsua heilumassa. Minusta tämä toimi!

Ja kun kyseessä on kaksi niin valovoimaista ja karismaattista näyttelijää kuin Manninen ja Ahola, niin toimi sitä paremmin. Kumpikin on loistava laulaja kaiken muun lisäksi, ja pääsi esiintymään kyllä koko rahan edestä. Tällä kertaa Martti Manninen kyllä varasti koko show'n ja valloitti hurmaavalla hymyllään ja letkeillä lanteillaan koko ensi-iltayleisön. Hykertelin eturivissä moneen kertaan, että nytpä saavat katsojat tuta että millaista talenttia Tampereen Teatteriin on "piilotettu". Toivon hartaasti että kaikki hurmautuneet ihmiset menevät esityksen jälkeen kotiinsa ja kertovat miehestä tuttavapiirilleen. Eli jos ei muuten, niin Mannisen Martin takia kannattaa suunnata Valkeakoskelle kesäteatteriin. Huikea tyyppi!

     

Muukin näyttelijäporukka tekee hyvää työtä. Varsinkin Petra Ahola Jarin Sari-siskona, ja muissa rooleissa (se humalainen fanityttö oli huikea!) valloitti ja Heidi Kirves Jarin äitinä. Sen sijaan jäin ihmettelemään hieman miksi rokkikukko Olli Herman jäi niin pieneen rooliin, enemmän seinäruusuksi? Hän veti esityksessä "kiintiöhomon" roolin, joka vilkutteli lavan sivuilla ja hymyili kauniisti. Olisin odottanut hänen myös laulavan hieman enemmän (ja paremminkin), kun hän nyt kuitenkin on se laulaja. Mutta ei. Muuten ohjaaja ja käsikirjoittaja Heikki Paavilainen on tehnyt ihan hyvää työtä tämän porukan ja esityksen kanssa.

Rakkaudella merkitty oli sopivan mittainen kesäteatteriesitys, ja kivaa katseltavaa. Koreografi ja tanssija Jani Rasimus pyörähtämässä Niina Rajaniemen ja Kia Lehmuskosken kanssa oli iso osa esitystä. Monenlaisia ja näyttäviä tanssimuuveja. Itse lavastus (a'la Jyrki Seppä) muodostui erivärisistä liikuteltavista pylväistä, mutta sekavuudestaan huolimatta ihan hyvin sekin toimi. Arja Sahnon puvustus oli tyylikästä. Nelihenkinen bändi Ali Ahmaniemen johdolla soitteli monenlaista musaa (iskelmätähdeksi Jari on kyllä esittänyt musiikkia todella laidasta laitaan!), helposti pureksittavassa muodossa.


Vaikken Sillanpään elämästä juuri kauheasti mitään tiedäkään (no sentään lapsuuden Ruotsissa, ja tangokuninkaallisuuden) niin hyvin tässä oli kerrottu näiden elämänetappien lisäksi henkilökohtaisemmistaki asioista. Miten artisti kamppailee epävarmuuden ja hyväksynnän kanssa, tykkääkö musta kukaan? Terveysongelmat ja jaksaminen, muiden miellyttäminen ja tasapaino oman elämän kanssa. Yleinen elämänhallinta. Avoimuus ja yksityisyys. Rehellisyys, niin itselle kuin yleisöllekin. Ja kai se sitten oli aikoinaan iso asia että joku Sillanpään kokoluokan artisti ja julkkis tulee kaapista ulos, en muista sitä niin tarkasti. Siinäkin mielessä Jari on ollut monelle varmasti tärkeä esikuva - ura ei tyssännytkään homouteen. Vielä vuonna 1996 olisi kai sitten Suomen kansalle ollut liikaa tietää, että suursuosikki Sillanpää asuu miehen kanssa. Voi hyvin olla tottakin tämä. Mutta homous ei todellakaan ole mikään esityksen teema, vaan yksi seikka vaan muiden joukossa. Yksi osa Siltsua.


Esityksessä on huumoria sopivasti, ja sitten niitä silmienpyyhkimiskohtiakin varmasti monelle. Ei se Sillanpään menestys yhdessä yössä tullut, vaan pitkän ajan kuluessa, ja ei se kaikki todellakaan ole ollut ruusuilla tanssimista. Toki tarinaan tuo oman lisänsä se, että tämä ei ole mikään kuolleen tähden muistoesitys, vaan elävän ja hengittävän, ja yhä täysillä kuvioissa mukana olevan taiteilijan. Tästä saatiin myös hyvä muistutus, kun viimeisen laulun (no tottakai se Satulinna!) aikana lavalle saapui myös itse Jari Sillanpää, laulamaan alter egojensa kanssa. Siinä vaiheessa koko ensi-iltayleisö pomppasi pystyyn aplodeeraamaan. Ja näkyi siellä moni pyyhkivän silmiäänkin, lavallakin.

        

Jos nyt jotain pitäisi moittia, niin mikrofonit olivat aika isot ja kömpelöt. Ja se että Olli Hermania hyödynnettiin liian vähän. Perinteisiä kesäteatterikliseitäkin toki nähtiin lavalla: kännikohtaus ja mies mekossa. Hupsu poliisi sentään puuttui. Mutta aika pieniä juttuja nämä kummiskin.


Kyllä tämä esitys viihdytti hyvin. Tietysti Sillanpää-faneille varmaan ihan must-see, ja meille muillekin tarjosi reilut pari tuntia mukavaa katseltavaa, ja jopa kuunneltavaa. Ei minusta vieläkään tullut Sillanpää-fania tai edes iskelmämusiikin ystävää, mutta kiva tämän parissa oli silti leppoisa kesäilta viettää.


Esityskuvien copyright Rami Marjamäki, ensi-illan loppukiitoskuvat (5 viimeistä) omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

The Moderate Soprano / Duke of York's Theatre 9.6.2018

Mulla oli jo lippu olemassa tähän näytelmään, kun sitä esitettiin Hampstead Theatressa loppuvuonna 2015. Mutta jotain tähdellisempää ilmaantui (no se oli Ian Hallardin tähdittämä Alan Turing-näytelmä Love-Song of the Electric Bear) ja myin lipun kaverille. Harmitti, mutta näitä sattuu.

Iloni oli siis suuri kun selvisi myöhemmin että The Moderate Soprano siirtyy West Endille, ja vielä siten että olin muutenkin menossa Lontooseen. Ja vieläpä alkuperäismiehityksellä! Joskus käy tuuri.

    
Ystäväni Elisabet lähti ex tempore katsomaan uudelleen


Olen tykännyt paljon David Haren kirjoittamista näytelmistä, ja lisäksi myös Jeremy Herrin on yksi suosikkiohjaajani. Kun vielä päärooleissa olivat iki-ihanat Roger Allam ja Nancy Carroll, ja aihekin niin kiinnostava kuin Glyndebournen oopperajuhlat, niin eihän tämmöistä herkkupalaa voi olla katsomatta. Omat tietoni Glyndebournesta olivat hyvin rajoitetut, joten opin paljon uutta ja kiinnostavaa. Miten yhden miehen sinnikäs unelma voi saada aikaan yhden tunnetuimmista oopperatapahtumista. The Moderate Soprano kyllä pohjautuu paljolti historiallisiin faktoihin ja henkilöihin, mutta on Hare toki ottanut taiteellisia vapauksia.


Allam on erinomainen persoonallisena John Christienä. Christie oli äveriäs yläluokan mies ja ensimmäisen maailmansodan veteraani, joka peri Glyndebournen tilan ja päätti suurena Wagnerin oopperoiden ystävänä perustaa sinne oopperafestivaalin. Ja niin tapahtui. Toki kuvioon kuuluu hänen ihastuttava sopraanovaimonsa Audrey Mildmay (säkenöivä Nancy Carroll), joka lankesi itseään vanhempaan mieheen. Myös natseja paennut saksalainen kapellimestari Busch (understudy Lennox Greaves, koska Paul Jessonilla oli jotain aiemmin sovittua menoa!) - koska englantilainen kapellimestari ja ylipätään englantilainen klassinen musiikki on Christien mielestä kamalaa - saatiin houkuteltua mukaan perustamaan festivaalia. Kuten myös itävaltalaissyntyinen oopperaimpressaari Rudolf Bing (Jacob Fortune-Lloyd), jota Göring kuitenkin koitti houkutella johtamaan legendaarista Bayreuthin oopperafestivaalia ja saksalainen ohjaaja Carl Ebert (Anthony Calf). Tällä porukalla festivaalit potkaistiin käyntiin vuonna 1934.


Historiallisen näytelmän lisäksi tämä on myös lemmentarina, ja maailmanpoliittisiakin tapahtumia sivuutetaan aika tavalla. Suuruudenhullu ja käytännön asioista mitään ymmärtämätön Christie saa kaikki raivon partaalle, mutta tyyni ja fiksu vaimo kääntää asiat parhain päin. Konflikteilta ei tosiaan voida välttyä, ja yksi niitä aiheuttava asia on esitysten miehitys. Christien vaimon laululahjat eivät pääse ihan sille tasolle kun ammattilaiset edellyttävät, mutta rahoittajana Christie on eri mieltä. Onneksi Christie äänestetään kumoon myös taiteellisen johtajan asemasta. Monenlaista muutakin sattuu ja tapahtuu. Ja onhan tämä ihan Roger Allamin show, mutta helppoakos se on näytellä kun on niin eksentrinen ja räiskyvä hahmo ketä esittää. Upeaa työtä tekee myös Nancy Carroll herkkänä, mutta topakkana sopraanona.


Christie on kyllä hersyvä tyyppi; pikkulapsen lailla kiukutteleva, mutta vaimoonsa ja oopperaan intohimoisesti suhtautuva mies. Surkuhupaisaa on myös se, että vaikka Wagneria hän olisi halunnut soitettavaksi, eikä missään nimessä Mozartia (tämän oopperat olivat kuulemma "like playing cricket with a soft ball"), niin arvatkaapa mitä oopperoita alkuvuosina vedettiin? Aivan oikein arvasitte. Käytännössä Mozart oli ainoa säveltäjä ketä alkuvuosina (sotaan asti) oopperassa kuultiin. No vähän Verdiäkin, mutta ei Wagneria.


Kuolemaanhan tämä näytelmä loppuu (Audrey kuoli 1953, Christie 1962), mutta Glyndebournen oopperafestivaali elää ja voi erittäin hyvin. Vaikka näytelmässä on raskaitakin hetkiä (Audreystä tulee sairastuessaan takertuva ja mariseva) niin kuitenkin jäi hyvä mieli. Upeaa näyttelijätyötä ja hyvin kirjoitettua (ja ohjattua) kamarihenkistä näytelmää on ilo katsoa. Lavastukset ovat minimaalisia, ja itse Glyndebournea ei nähdä oikeastaan lainkaan (liekö tekijänoikeudet syynä?) vaan oikeastaan kokoajan ollaan sisätiloissa. Mutta kaunista katsottavaa oli tämä.

  

Harmittaa että katsomossa oli puolityhjää, lauantai-iltakin vielä. Mutta se hyvä puoli siinä oli, että tuli upgreidaus paremmille paikoille! Ei ollut väkeä stage doorillakaan, meitä oli 3 henkeä! Roger Allamia on aina ihana nähdä, koska mies on herrasmies myös meille faneille. Ja Nancy Carrollkin malttoi sutaista nimmarit ennenkuin polki tiehensä. Allam muuten paljasti että kaljuperuukin päällelaittaminen kesti 1,5 tuntia, pois sen sai puolessa tunnissa. Huh.

Esityskuvien copyright Johan Persson, muut kuvat omia.

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Quiz / Noel Coward Theatre 9.6.2018

James Graham (s. 1982) on varmaan ajankohtaisimpia ja myös yhteiskunnallisimpia nykynäytelmäkirjailijoita Briteissä tällä hetkellä. Yhteiskunnallisella tarkoitan sitä, että näytelmät käsittelevät politiikkaa, lähihistoriaa ja yhteiskunnan asioita, pohjautuen useimmiten tositapahtumiin. Liki kaikki hänen tällä vuosikymmenellä kirjoittamansa näytelmänsä ovat olleet sekä yleisö- että arvostelumenestyksiä, siirtyen West Endillekin eri teattereista.

Tällä kertaa paikka kaukana piippuhyllyllä, mutta eipä ollut kalliskaan.


Olen tykännyt jokaikisestä näkemästäni (Labour of Love, Ink, The Vote, Privacy, This House) ja usein miettinyt että mahdetaanko näitä nähdä koskaan Suomessa. Teksti on terävää ja tarkkanäköistä, ja hauskaakin, mutta niin täynnänsä brittihistoriaa ja -politiikkaa, että tekstien toimiminen Suomessa, tai missään muuallakaan, voisi olla haastavaa. This House käsitteli politiikan kiemuroita 70-luvulla, Privacy taas tietosuoja-asioita ja yksityisyyttä. The Vote oli siitä erikoinen, että sitä esitettiin vain muutama viikko, ja koska esityspaikka oli pikkiriikkinen Donmar Warehouse, niin katsojia ei paljoa mahtunut (ja nekin vähät pääsijät arvottiin). Mutta se näytettiin onneksi suorana televisiosta, 7.5.2015 yleisvaalipäivänä, ja hauskinta oli se että näytelmä tapahtui juuri samana ajankohtana. Paikkana oli kuvitteellinen äänestyspaikka ja "reaaliajassa" siellä kävi sitten kaikenlaista äänestäjää jne. Ink oli Rupert Murdochin henkilökuva ja Labour of Love taas pureutui yhteen fiktiiviseen Labour-puolueen kansanedustajan elämään 25 vuoden ajalla. Varsinkin nämä kaksi viimeisintä olivat todella nerokkaita tekstejä, ja hyviä näytelmiä muutenkin.


Quiz sitten taas. No, sepä käsitteleekin taas kerran historiallista tapahtumaa, nimittäin Who wants to be a millionaire? -ohjelmassa tapahtunutta skandaalia vuonna 2001, kun armeijaheppu Charles Ingram voitti yhtäkkiä päävoiton. Tiesikö hän oikeasti niin hyvin, vai oliko taustalla mahtava salaliitto, jossa yskivät apurit katsomossa auttoivat miehen voittoon? Tätä pohditaan esityksessä, ja yleisökin pääsee sanomaan mielipiteensä, koska jokaisella on sähköinen äänestysvekotin. On meillä myös tietokilpailu mihin pääsemme osallistumaan. Tätä samaa yleisön aktivointia ja osallistamista oli myös aikoinaan Privacyssä. Osa ihmisistä istuu myös lavalla, lisäten sitä fiilistä että olemme tv-studiossa ja osana ohjelmaa. Samaa tunnelmaa tukee räikeät valot ja äänekäs meno ja meininki. Monitoreja on siroteltu teatterin seinille ja niistä voi myös seurata kun "ohjelmaa" kuvataan lavalla. Voisi laukaista migreeninkin, jos sellaiseen olisin taipuvainen, kaikki strobovalot ja muut.

Toki näytelmä olisi avautunut aavistuksen enemmän, jos olisi joskus katsonut brittiläisiä visailuohjelmia. Niin monesta vanhasta juontajasta ja henkilöstä oli tehty karikatyyrimäisiä hahmoja, joita yleisö kyllä hanakasti tunnisti. Ne olivat kuitenkin vain pieniä osioita näytelmästä, onneksi. Lähinnä näyttämöllä käydään oikeudenkäyntiä, missä sitten takautumien avulla palataan taustoihin ja oveliin systeemeihin millä visailuohjelmassa voi huijata. Oikeasti tosi jännä ja kiinnostava juttu, vaikkei tv-tietokilpailuiden maailma olekaan sydäntäni lähellä. Tässä käydään läpi ylipäätään miten tämä tv-show sai alkunsa, ja huijaavan yskijämajurin taustoja ja muuta. Graham kirjoittaa niin koukuttavasti, että tahtomattaankin sitä tulee imaistuksi mukaan. Tätä näytelmää esitettiin alunperin Chichesterissä, ja kun se siirtyi Lontooseen, niin Graham kirjoitti näytelmää uuteen uskoon. Paremmaksi uskoisin, koska hän sai huijaustapauksesta paljon lisätietoa näytelmää katsomassa käyneiltä Who wants to be a millionaire? -tyypeiltä. Teksti on kyllä näppärää ja nokkelaa!


Ohjaaja Daniel Evans on ohjannut paljon kaikenlaista, mutta mä en muista olenko teatterissa nähnyt häneltä mitään. Nykyään hän toimii Chichester Festival Theatren taiteellisena johtajana, ja sitä ennen Sheffieldissä. Nopeatempoinen ja räväkkä esitys, mutta onneksi oikeudenkäyntikohdissa tempo hieman rauhoittuu. Näytelmästä on tehty leikkaukseltaan tv:n visailuohjelmien kaltainen. Toimii ihan hyvin kyllä. Aikoinaan tämä on ilmeisesti ollut tosi iso mediaspektaakkeli, ja majuri, vaimonsa ja kaverinsa tuomittiin kaikki osallisina huijaukseen.

Näytelmä jättää katsojat pohtimaan olivatko he sittenkään syyllisiä, vai olivatko ääninauhat väärennettyjä; oliko koko ohjelman luoja kaiken takana! Jo vain taitava sanankäyttäjä onnistuu tässäkin. Hän saa yleisön muuttamaan epäilynsä ja sympatiansa päälaelleen, koska yleisö saa äänestää syyllisyydestä kahdesti, ennen väliaikaa ja näytelmän lopuksi. Kyllä muuten muuttuu tulokset (meillä olivat tulokset syyllisyyden puolesta 80/20 ennen väliaikaa ja 48/52 näytelmän lopuksi)!

Katsojat saivat osallistua äänestyksiin sekä pubivisaan!

Näyttelijät olivat kaikki tasaisen taitavia ja muuntautumiskykyisiä. Who wants to be a millionaire?-juontaja Chris Tarrant (loistava Keir Charles) oli todella ärsyttävä naamanvääntelijätyyppi, mutta yleisön reaktioista päätellen roolityö oli omaksuttu erinomaisesti. Gavin Spokes ja Stephanie Street olivat hyviä keskiluokkaisena Ingramin pariskuntana.

Ei tämä nyt ollut ihan James Grahamin parasta tuotantoa, mutta kuitenkin oikein katsottava näytelmä. Kyllä tarina vei mukanaan.


Esityskuvien copyright Johan Persson, muut omia.

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Yksi lensi yli käenpesän / Ryhmäteatteri, Suomenlinna 8.6.2018

Moni lienee lukenut Ken Keseyn kirjan, ja vielä useampi on nähnyt Milos Formanin siitä ohjaaman loistavan, loistavan elokuvan. Yksi lensi yli käenpesän on siis kovin tuttu teos. Teatteritkin sitä toteuttavat aika ajoin (aika useinkin itse asiassa nyt Ilonasta katsottuna). Itse olen nähnyt kaksi versiota: Lempäälän nuorisoseuran esittämänä 2013 ja Tampereen teatterin vuonna 2002. Dramaattinen teksti, tärkeitä asioita ja yhteiskunnallinen ote; mikäpä niistä on näytelmää tehdessä.


Ryhmäteatteri ei ole epäröinyt tarttua kesäteatterivalikoimassaan klassikoihin ja muihinkin kuin kepeisiin komedioihin. Siitä iso hatunnosto. Kaikki katsojat eivät halua nähdä kesälläään pelkkää hömppää. Suomenlinnassa on tullut nähtyä loistavia satuklassikoita Ronja Ryövärintyttärestä ja Veljeni Leijonamielestä Liisaan Ihmemaassa. Ja maailmankirjallisuuden huippuja Cyrano de Bergaracista Shakespearen Myrskyyn. Puhumattakaan Tarusta Sormusten Herrasta, silloin vuosikymmeniä sitten. Joten Yksi lensi yli käenpesän sopii enemmän kuin hyvin vietäväksi Hyvän omantunnon linnakkeeseen. Siellä kalseiden muurien keskellä, harmaisiin huopiin kääriytyneenä voi katsojakin päästä mukaan mielisairaalatunnelmointiin 1960-luvulle. Ohjaaja Juha Kukkonen työryhmineen on tuonut tarinan hyvin näyttämölle. Ensi-illassa esitys kesti 2 h 40 min, mutta ehkä se siitä vielä hieman tiivistyy.

Valta ja sen väärinkäyttö. Tärkeä teema näytelmälle, ja jotenkin erityisen tärkeää tänä päivänä. Keseyn teksti (ja siitä Dale Wassermanin sovittama näytelmä) Sami Parkkisen suomennoksena toimii hyvin. Kuulostaa tuoreelta. Päällikö Bromdenin (Robert Koch) epäpoljentoisella runomitalla puhuma teksti tuo mieleeni beat-runoilijat Kerouacin tai Burroughsin (kulttuuribloggaajakollegani Simon mieleen taas tuli Paleface). Jotenkin ihmisoikeuskysymykset laajemmaltikin tulivat hyvin esiin, siis kun Päällikkö kertoo miten hänen isänsä vei viina ja yhdellä nimikirjoituksella luovutti kaiken pois; maat ja vesiputouksenkin. Heimon pyhät maat. Miten valtaa väärinkäytettiin silläkin tavalla.


Roolitus on oikein onnistunut, ja sekin toimii että mielisairaalan potilaista puolet on muutettu naisiksi. Kovin miehinen esityshän tämä muuten olisikin. Robin Svarström kanavoi sisäistä Jack Nicholsoniaan taitavasti. Kunnianosoitus, vai häpeämätön varkaus? Ikoninen ilmestys elokuvasta kuitenkin, ja hyvin Svarström on Randall McMurphynsä sisäistänyt. Tämä on hulvaton, anarkistinen oman edun tavoittelija, joka koittaa lusmuilla irti pakkotyöstä menemällä mielisairaalaan. Suo siellä, vetelä täällä. Mielisairaalan asukeille McMurphy on raikas tuulahdus, jolle mielellään voi rahansa erilaisissa vedonlyönneissä hävitäkin. Hänet nähdään eräänlaisena Jeesus-hahmona, joka tulee pelastamaan asukkaat ja uhmaamaan valtaapitävää rakennetta, jota edustaa hyytävä hoitaja Ratched (Minna Suuronen).

Näiden kahden vastavoiman valtataistelu on yksi teoksen jännite; kumpi murtuu, kumpi voittaa. Voiko pieni ihminen peitota vahvan koneiston, mitä hoitaja Ratched edustaa, välillä johtokunnan selän taakse piiloutuen. Yrittää ainakin voi, ja välillä se kannattaakin. Jos ei oman itsensä tähden niin muiden, kuten McMurphykin lopulta tekee. Päällikkö Bromden on se joka tässä voittaa; oman itsensä, ja mieltään pelottaneet möröt. Vapaus on ikkunan takana, kunhan ei enää tunne itseään pieneksi. Ja McMurphy opettaa tämän Päällikölle.


Minna Suuronen on eleetön ja ilmeetön Ratched. Valtava peruukki ja jäykkä olemus. Kuitenkin McMurphy saa tämän rakoilemaan ja murtumaankin hetkittäin. Rooli on vaativa, ja vaatii näyttelijältä tietynlaista uskaltautumista, olla näin viilipyttymäisen paha. Tunnen kyllä pienen hetken sympatiaakin Ratchedia kohtaan. Siinä kun tämä huomaa että potilaat ovat vaihtaneet McMurphyn puolelle. McMurphy on moraalinen voittaja. "Neiti, te olette nilkoista niskatukeen asti täynnä paskaa" ei ole kiva kommentti kuulla "omilta" potilailta.

Tässä on vakavia teemoja mutta onneksi näytelmään mahtuu myös paljon hilpeitä hetkiä. Mielisairaalan potilaat ovat hetkittäin aika hulvattomia hahmoja. Tiia Lousteen professori Harding on aamutakissaan hiihtelevä järjen ääni, jolta löytyy looginen ja tieteellisesti pohdittu kommentti asiaan kun asiaan. Mutta oman puolison (reilusti nuorempi opiskelijapoika) mahdollinen uskottomuus on sellainen seikka mikä saa Hardingin tolaltaan. Tästä ryhmäterapiasessiokohtauksissa otetaan ilo irti. Loistava roolisuoritus! Scanlon (Amira Khalifa) rakentelee pommia ja on tv-uutisten pauloissa, mutta niin vaan hänenkin roolihahmonsa kasvaa ja kehittyy näytelmän edetessä. Rubikin kuutiota räpläävä Cheswick (Mikko Penttilä) on taas hiirulainen ison miehen hahmossa.

 

Vaikka valtaosa potilaista onkin (McMurphyn täydeksi ällistykseksi) laitoksessa vapaaehtoisesti, niin on vaikea nähdä heitä ulkomaailmassa ja yhteiskunnassa sen toimivina jäseninä. Ei ainakaan näytelmän alussa. Mutta lopussa... kenties. McMurphy tuo kaikille toivon tuulahduksen ja näyttää uusia mahdollisuuksia. Oivallinen Tommi Eronen on hysteerisen hauska Martini, parrakas äijänkäppyrämenninkäinen, joka nylkyttää Päällikkö Bromdenin jalkaa tai laukoo nasevia heittojaan, silloin kuin ei kyyristele pelokkaana nurkissa. Hersyvä hahmo kaikin puolin; ja Eronen on aina niin hyvä.

Sen sijaan Billy Bibbitt (Samuli Niittymäki), voi Billy. Traaginen ja surullinen hahmo, jonka voimakastahtoiset naiset ovat lintanneet änkyttäväksi ja epävarmaksi nuoreksi mieheksi. Äitinsä ja hoitaja Ratchedin valtaa poika ei uskalla uhmata, ennenkuin McMurphy saa tätä rohkaistua. Surullisilla seurauksilla. Tulee tippa linssiin. Niittymäki tuo sen kaiken epävarmuuden, ja hetken uhmakkuudenkin (Candyn vierailun jälkeen), esille hienosti. Jokaisella potilaalla on kuitenkin oma tärkeä paikkansa kertomuksen dramaattisessa kaaressa.


Ville Mäkelän loistava valosuunnittelu toimii. Syttyvät ja sammuvat kalseat loisteputket, tehokkaine ääniefekteineen, loivat karua valoaan ja välittivät ajan hidasta kulumista laitosmiljöössä. Päivä seuraa toistaan, mikään ei näennäisesti muutu. Paitsi sitten kun muuttuu. Janne Siltavuoren väritön mielisairaalamiljöö sopii hyvin muurien keskelle. Musiikkivalinnoista myös iso kiitos.

Monenlaisia ajatuksia tämän katsominen taas herätti, ja se lienee tarkoituskin. Monessakin kohdassa todetaan että paikka on varsinainen hullujen huone. Oi ironia. Se valtataistelu Ratchedin ja McMurphyn välillä; miten pienillä tavoilla voi toista härnätä, koitella kepillä jäätä että millä saa toisen pokan pettämään. Puolin ja toisin. Se on kuin tennisottelua, millaisella pallolla toinen vastaa syöttöön. Kauanko yksi erä jatkuu. Se tyly hetki kun McMurphylle valkeaa totuus ja ne lopulliset keinot mitä Ratched voi häntä vastaan käyttää.

    
Huopa on hyvä asia. Cheswick on päässyt kertomaan katsojille käyttäytymisohjeita ennen esitystä.


Ehdottomasti suosittelen tämän näkemistä, mutta muistuttaisin vielä, että vaikka ulkona olisi 35 asteen helle, niin linnakkeessa on aina viileää, ellei suorastaan kylmää. Pipot ja villapaidat ja muut on oikeasit hyvä ottaa mukaan. Ja ne talon villahuovat tulee hyvään tarpeeseen.


Ylen sivuilla on hyvä juttu esityksestä, kannattaa käydä lukaisemassa.



Kuvien copyright Mitro Härkönen, paitsi viimeiset kolme kuvaa omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.