tiistai 15. elokuuta 2017

Angels in America: Millennium Approaches / National Theatre 15.8.2017

Kun tehdään Tony Kushnerin megahanketta Angels in America, niin sitten se tehdään kunnolla. Kaikkia mahdollisia ja parhaita resursseja hyödyntäen. Näytelmä on mammuttimainen, mutta niin loistava että se pitäisi jokaisen ihmisen nähdä. National Theatre on siis vallan oiva paikka sen esittämiseen, ja Marianne Elliot oiva ohjaaja!


Ensimmäinen osa oli pituudeltaan 3,5 tuntia, sisältäen kaksi vartin mittaista taukoa. Toinen osa 4 tuntia ja vartti, samanlaiset väliajat. Tätä on mahdollista katsoa erillisinä esityksinä, tai kuten minä valitsin, kaikki samana päivänä. Eka osa klo 13, toka klo 19. Väliin jäi onneksi se 2,5 tuntia minä aikana kerkesi käymään syömässä, ja kävelemässä pitkin Thamesin rantaa. Onhan se paljon istumista yhden päivän osalle, mutta onneksi on hyvät penkit ja jalkatilat, ilmastoitu katsomo ja tarpeeksi vessoja ruuhkien välttämiseksi (ja sitten mä löydän myös NT:n sokkeloista ne vähemmän läydetyt vessat).


Kushner kirjoittaa laveasti. Tarinat rönsyilevät. Näytelmän alaotsikko on A gay fantasia on national themes, ja sitähän tämä on. Yhden aikakauden kuvausta eli New York vuonna 1985, miten HIV ja AIDS vaikuttivat ihmisiin ja yhteiskuntaan. Seuraamme niin muutamia yksittäisiä ihmisiä, kuin maailman tapahtumia ylipäätään. Vuosi 1985 oli monellakin tapaa merkittävä. Ei pelkästään AIDSin takia, vaan maailmassa tapahtui niin paljon tuohon aikaan. Neuvostoliiton kaatuminen, koko länsimaisen yhteiskunnan murros, josta AIDS-epidemia oli yksi oleellinen osa.


Ian McNeilin lavastus on helkkarin nerokas. Kolme pientä vierekkäistä pyörivää lavaa, joissa on eri ihmisten asuntoja. Mutta niin kätevästi tehty, että välillä toisten makuuhuoneesta tuli toisten ihmisten huoneita, ja sairaalavuoteet siirtyivät pyörölavasta toiseen. Neonvaloja seinärakenteissa. Teknisesti monimutkaista, mutta visuaalisesti simppeliä. Myös nousevia ja laskevia lavanosia käytettiin paljon, ja sitten oli tietenkin joukko tummiin trikoisiin sonnustautuneita tyyppejä, jotka sekä liikuttelivat huonekaluja ja muita irtoelementtejä lavalle ja pois, sekä toimivat enkelin nukettajina. Hienoa koordinaatiota.

Enkeli niin. Niin huikean upeasti toteutettu enkeli! Valtavan isot siivet ja ääni kuin tuomiopasuunalla. Amanda Lawrence on kyllä ehta enkeli.


New Yorkissa asuu nuiva mormonilakimies Joe Pitt, jota houkutellaan muuttamaan Washingtoniin ja siirtymään isommille apajille. Joe ei osaa päättää. Kotona turhautuu valiumia nappaava vaimo Heather, joka seikkailee omissa hallusinaatioissaan päivät pitkät. Joen oppi-isä on tyrannimäinen lakimieskonkari Roy, joka on maailman napa ja kuvittelee kuvittelee rahojen ja vallan avaavan kaikki ovet ja auttavan joka asiaan. Valitettavasti sairastuttuaan hän joutuu toteamaan ettei terveyttä saakaan rahalla. Kun makaa kuolinvuoteellaan yksin, ei auta vaikka olisi miten suhteita. Ärsyttää myös miehen asenne omaa sairauttaan kohtaan; hän ei ole homo, vaan hetero jolla on satunnaisia suhteita miesten (erityisesti maksullisten miesten) kanssa. Eli hänellä ei ole AIDSia vaan maksasyöpä. Piste.

Sitten on myös neljä vuotta yhdessä ollut pariskunta Prior ja Louis. Priorin sairastuminen HIViin saa kumppanin niin pois tolaltaan että tämä päättää lähteä. On kauhea seurata vierestä kuinka toinen kärsii ja itse ei voi asialle mitään. Jäin pohtimaan tätä laajemmassa kontekstissa. Kuinka läheisen sairastuminen vaikuttaa omaisiin. Heidän oma elämänsä tuntuu katoavan kokonaan jonnekin, kun kaikki aika ja energia kuluu toisen sairauden kanssa.


Yksi näytelmän tärkeistä päähenkilöistä on mustaihoinen hoitaja Belize, joka joutuu inhottavan juristihirviö-Royn hoitsuksi, vaikka tämä inhoaa homoja ja tummia ja kaikkea mitä Belize edustaa. Mutta Belize on varsin räiskyvä ja hyvällä itsetunnolla varustettu tapaus.

Näytelmässä on paljon harhannäkyjä, unia ja hallusinaatioita sekä haamuja. Kaikki loistavan upeasti toteutettuina. Kohta ei katsojakaan tiedä mikä on totta, mikä roolihenkilön kuvitelmaa. Lisäksi pääosien näyttelijät esittävät moninaisia sivuhenkilöitäkin. Yksi hersyvimmistä kohtauksista on Priorin kohdatessa samannimisiä esi-isiään muutamia kertoja näytelmän aikana. Nämä kun eivät esimerkiksi tiedä sanan gay merkityksiä (paitsi sen iloisen). Monet efektit (kuten Priorin hallusinaatiot hepreaa puhuvasta hoitajasta ja helvetin lieskoista) upeasti tehty.

  

Kohtauksia on limittäin, lomittain ja päällekkäin, sekä vuorotellen. Kuulostaa sekavelle, mutta on oikeastaan aika selkeää, ja ennenkaikkea toimivaa. Välillä on aika pitkiäkin monologeja, varsinkin Louis jaksaa jarittaa poliittisista aiheista. Tapahtumapaikatkin vaihtelevat makuuhuoneista, sairaaloihin ja hautausmaista Etelämantereelle.

Myös miehitys on kohdallaan. En ole nähnyt Andrew Garfieldiä teatterin lavalla koskaan aiemmin, mutta satunnaisesti jossain elokuvissa (en tosin ole nähnyt hänen päätähdittämäänsä kahta Spiderman-leffaa), ja ei ole koskaan iskenyt minuun ns. huikean hyvänä näyttelijänä. Siihen statukseen päästäkseen mun tarttee yleensä nähdä ihminen teatterissa; elokuvat ja tv ei auta eikä riitä. Mutta Garfield tekee niin upean roolin Prior Walterina että huh. Laiha ja kaunis poika, joka kärsii helvetin tuskia. Ensin sairastuessaan, ja sitten kun Louis kävelee suhteesta pois, jättäen Priorin yksin näkyineen ja kipuineen. Prior kokee ilmestyksiä, mm. enkelin, ja vakuuttuu olevansa Profeetta. Ilmestysten näkeminen aiheuttaa kiusallisia erektioita ja Profeettana olo viekin sitten monenlaisiin seikkailuihin...

  

Russell Toveyn olen nähnyt teatterin lavalla ennenkin, ja ihan kelpo näyttelijä on hän. Tykästyin tammikuussa 2014 kovast The Pass-näytelmään Royal Courtissa, ja siitä tehtiin myöhemmin elokuvakin. Jonka ostin itse asiassa tältä reissulta, mutta ei ole ollut vielä aikaa katsoa sitä. Jokatapauksessa Tovey on loistava avioliittonsa, työkuvioidensa, uskontonsa (mormoni!) ja oman seksuaali-identiteettinsä kanssa kamppailevana Joe Pittinä. Denise Gough (joka sai viime vuonna parhaan naisnäyttelijän Olivier-palkinnon näytelmästä People, Places and Things) oli myös tyrmäävän hieno Heather, jolla todellisuus heittää häränpyllyä. Nathan Lane on myös tosi hyvä Roy, sellainen kärttyinen valkoinen valtauros. Eikä voi olla mainitsematta Nathan Stewart-Jarrettia, joka elastisena Drama Queeninä meinaa varastaa monta kohtausta ihan kokonaan (ja täysin ansaitusti saa monet väliaplodit). On tässä henkilökaartissa vielä Joen äitikin Hannah (Susan Brown) joka myy talonsa Salt Lake Cityssä ja muuttaa New Yorkiin poikansa puhelun hälyyttämänä, koittaen sovitella poikansa ja miniänsä välejä.


Jätin parhaan viimeiseksi eli James McArdlen. Tämän esittämä Louis on kahtiarevitty. Mies joka ei pysty käsittelemään lähimmäisen tuskaansa, saatikka omaansa. Pinnallinen? Kenties, mutta ei se asiasta tee yhtään helpompaa. Omien syyllisyydentuntojen (ja myös uskonnon; Louis on juutalainen) kanssa kamppailevan herkkäsielun kärsimistä on välillä vaikea katsoa. Ehkäpä omaa tuskaansa lievittämään Louis aloittaa epätoivoisen suhteen Joen kanssa, ja eipä sekään helppoa ole (eroavat uskonnolliset ja poliittiset näkemykset eivät varsinaisesti edesauta asiaa). McArdle on vakuuttanut minut useasti teatterissa. Alunperin National Theatressa loppuvuonna 2014 loistavassa Rona Munron The James Plays-sarjan ekassa osassa, missä esitti kuningas James I:tä, ja sitten Chichesterissä 2015 vuoden lopulla Young Chekhov-sarjassa näytelmissä Platonov (nimirooli) ja Ivanov. Tuli mieleen että olenhan mä nähnyt sen aiemminkin, eli NT:n Emperor and Galilean-näytelmässä mitä katselin muutama vuosi sitten arkistossa tallenteena. Tässä siis yksi ehkä suurelle yleisölle tuntemattomampi näyttelijä jota kannattaa todella pitää silmällä!


Viimeksi Kushnerilta olen nähnyt tämän nimihirviön Hampstead Theatressa, ja osittain samanlaisia teemoja siinäkin oli, vaikka ikäeroa näytelmillä on 25 vuotta. Marianne Elliotin ohjaustöissä on aina jonkunlaista lämpöä ja sympatiaa, oli aihe mikä hyvänsä.

Oli tämä kyllä aikamoinen kokemus! Ei ole mikään ihme että kaikki esitykset möivät loppuun iät ajat ennen ensi-iltaa. Onneksi NT Live pelastaa! Voinkin lämpimästi suositella katsomaan tätä Finnkinon teattereille (Turku, Tampere, Helsinki) ma 21.8. (ja seuraava osa viikon päästä siitä).



Esitykuvien copyright Helen Maybanks, muut omia.

maanantai 14. elokuuta 2017

The Ferryman / Gielgud Theatre 14.8.2017

Jez Butterworth on kirjoittanut muutamia loistavia näytelmiä, joten ei ihme että tämä uusin The Ferryman myi Royal Courtin esitykset hetkessä loppuun. Kun ohjaajana toimii Sam Mendes niin sekin saattaa tietysti vaikuttaa asiaan. Ja RC-esitykset olivat siten etteivät oikein passanneet mun kalenteriin. Kun tämä sitten siirtyi West Endille Gielgud-teatteriin, niin johan olikin mahdollisuus päästä. Katsojamenstyksen lisäksi myös kriitikot ovat olleet polvillaan. Viittä tähteä liki kaikilta.


Ja onhan tämä hieno. Ei ehkä parasta ikinä, mutta hitaasti ja vääjäämättömästi karuun loppuunsa asti puksuttava kuin höyryjuna. Matkan varrella saamme hieman vihiä asioiden taustasta. Silti lopun viimeiset viisi minuuttia tulevat yllättäen ja kaiken toiminnan tiivistäen.

 Oma paikka on Royal Circlellä mutta hyvin näkyi sieltäkin.


Eletään Pohjois-Irlannissa, vuosi on 1981, paikka on Carneyn perheen maatila. Saman katon alla asuvat monilapsinen perhe ja vanhoja sukulaisia. Sekä 10 vuotta aiemmin kadonneen isännän veljen vaimo poikineen. Minne Seamus on joutunut? Onko IRA:lla asian kanssa tekemistä? Mitä siellä 1971 oikein on tapahtunut?


On sadonkorjuun aika. Pintapuolisesti eletään huoletonna; lapset kirmaavat, kuuntelevat vanhan hömpsähtäneen tädin muisteloita ja toisen tädin Thatcher-uutisia. Setäkin kertoilee muksuille tarinoita. Naapurin hieman yksinkertainen Tom Kettle löytää kadonneen hanhen (oikea hanhi!) ja taikoo taskustaan omenoita ja pupuja (oikea pupu!) lasten iloksi. Tehdään ruokaa, tanssitaan radion mukana. Pikkuvauvaa (oikea vauva!) kanniskellaan. Perheidylliä tuntuu silti painostavan moni asia. Äiti Mary on sairaalloinen, mutta Seamusin vaimo Caitlin hoitaa taloutta.. Naisten välillä on selkeästi jännitettä.


Mutta tätä näennäisesti huoletonta arkielämää rikkovat papin aamuöiset vierailut ja salaperäinen herra Muldoon (Stuart Graham) kätyreineen. Kaikki tuntuvat tuntevan Muldoonin ja tämän asiat. Mutta IRA:n nälkälakkolaiset Bobby Sandsin johdolla kuolevat, ja se vetää tunnelmaa vakavaksi.

Taustoja ja tarinaa valotetaan aina sopivasti, pikkiriikkisen ja kiusoitellen. Sadonkorjuujuhlan jälkimainingeissa serkkupojat intoutuvat viinapäissään kerskumaan vapaustaisteluasioilla. Jännitettä rakennetaan kolmen tunnin aikana niin hienovaraisesti, että kun se lopulta purkautuu; nopeasti, rajusti ja väkivaltaisesti, sitä hätkähtää. Tähän on pyrittykin, mutta kiristys tapahtui niin näppärästi ettei sitä oikein huomannutkaan. Höpsön tädin varoitukset lähestyvistä bansheeista toivat juuri tähän; bansheet tulivat lopulta. Kirkuen.


Rob Howellin lavastus on upea, kodinomainen ja lämminhenkinen. Carneyn perheen iso keittiö on keskipisteenä, muista huoneista saamme viitteitä vain oviaukkojen kautta. Tässä nähdään muuten useitakin dramaattisia verhonheilautuksia! Oviaukoissa on siis verhoja ovien sijasta.

Irlantilaisaksentteja on ilo kuulla, lapsinäyttelijät (joista iso osa teatterin lavalla ensi kertaa) ovat aivan hurmaavia (vauvakin vaan jokelteli iloisena) ja tanssikohtaukset on ilo silmälle. Irkkumusiikista bonusta (mutta on siellä rollareitakin - ja hieno Teenage Kicks-tanssikohtaus). Nyt on muuten loistava ensemble-porukka lavalla. Leffoista ja tv-sarjoista tuttu Paddy Considine suorittaa teatteridebyyttinsä (mies on kuitenkin jo yli 40!), ja ihan loistavan suvereenisti. Quinn Carvey on perheen pää, joka tasapainoilee oman menneisyytensä ja perheensä välissä. Myös kahden naisen välissä, vaikka se onkin paljon hienovaraisempaa. Oma vaimo tekee lapsia, mutta Caitlinin kanssa juodaan aamuyöhön, tanssitaan ja pelataan seurapelejä.

    
Tom Glynn-Carney ja John Hodginson


Genevieve O'Reilly on loistava nuupahtuneena äitinä, joka tietää enemmän asioita kuin antaa ymmärtää. Laura Donnelly on myös upea eläväisenä Caitlinilla, jolla on myös omat salaisuutensa. Tom Glynn-Carney (nimi aikamoinen sattuma), joka hurmasi Dunkirk-leffassa, oli loistavat tanssimuuvit omaava serkkupoika Shaun, jonka uho ja esimerkki vaikuttavat suoraan lopputapahtuminen traagiseen kulkuun. Muldoon haluaa toimintaa eikä puheita! John Hodginson on aivan hirveän upea Tom Kettle. Simppeli englantilainen (miten epäilyttävää sekin!) mies, joka osaa käsitellä eläimiä ja auttaa perhettä askereissa. Tämän kosintakohtaus on liikuttava - ja riipaisevan surullinen. Hahmosta tulee mieleen Hiiriä ja ihmisiä-kirjan/näytelmän Lennie. Iso kiltti jätti joka tarkoittaa vain hyvää, mutta toimillaan saattaa aiheuttaa pahaa.

Tekstissä on paljon politiikkaa; Pohjois-Irlannin ja IRA:n asioita, Thatcherin ajan tunnelmaa. Kiinnostavaa, mutta josta tiedän aivan liian vähän. Nyt taas hieman enemmän.


Kolme tuntia asiaa haudotaan ja kypsytellään, ja vain muutamassa minuutissa kaikki rysähtää niskaan. Menneisyys, eikä IRA ole unohtanut, eikä jätä Quinn Carneytä tai tämän perhettä rauhaan.

Kaikenkaikkiaan erinomainen näytelmä.

Turvatoimia teattereissa on kyllä kiristetty. Kaikkien laukut tarkistettiin ja väliajalla ei menty kadulle haahuilemaan ja viilentymään kuten ennen. Tai oli siihen tehty sellainen kapea karsina mutta turvamiehet kyttäsivät. Lisäksi esityksen jälkeen kadulla ja ulostulo-ovilla oli myös ylimääräisiä turvahenkilöitä.

Paddy Considine oli kyllä lavalla kuin kotonaan.


Esityksiä on 6.1.2018 asti, joten jos matka suuntautuu Lontooseen tässä on ainakin yksi esitys mikä kannattaa katsoa. Lippuja mm. Royal Courtin sivuilta.


Esityskuvien copyright Johan Persson, muut omia (paitsi vikan otti joku ohikulkija).

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Protagonist / Cullbergbaletten, Teatterikesä 13.8.2017

Mulla ei ollut oikein mitään odotuksia viisikymppisen Cullbergbalettenin Protagonist-teoksesta. En ole koskaan nähnyt ruotsalaista Cullbergbalettenia lavalla, enkä varsinaisesti tiennyt ryhmästä mitään. Mutta Tampere-talolle suuntasin viimeiseen Teaterikesä-esitykseen avoimin ja odottavin mielin. Tuntia myöhemmin poistuin sieltä melko hämmentynein mielin.


Valitettavasti musiikki (hiphop/dance-mikälie) oli koko teoksen alkupuoliskon niin hermoja riipivää etten pystynyt oikein tanssistakaan nauttimaan. Jefta van Dinther on sekä ohjannut ja tehnyt tekstin ja koreografian tähän. Miesääni puhui välillä tekstiä, mutta en muista sanaakaan; se valui kun vesi hanhen selästä. Neljätoista tanssijaa vääntili ja kääntyili, kuin teininuoret jumppasalissa. Mentiin kasoihin ja oltiin erillään. Pareja muodostui ja erosi. Liikkeet toistuivat, muuttuivat robottimaisiksi. Yhtä kannetaan ilmassa, kuin rockkonsertissa. Marssimista. Yhdestä tulee keskipiste, minkä ympärillä kaikki pyörii. Teknobileet. Kovin fyysistä, paljon huitomista ja heilumista. Ja kaiken päällä aivan liian kovalla soinut musiikki. Ainakin riville 12 se kuului varsin kovaa. Ei ihme että edempänä istunut vanhempi pariskunta siirtyi taaemmas.


Jotenkin kaikki junnasi paikallaan vaikka liikettä oli paljon. Esitys ei tarjonnut minulle mitään tarttumapintaa. Kunnes yhtäkkiä koko porukka alkoi laulamaan! Sellaista kuoromaista huminaa ja harmoniaa, mutta se tuli ihan puskista ja oli siihen asti selkeä kohokohta. Vihdoinkin jotain!

Nelisenkymmentä minuuttia on lavalla kohkattu kunnes kaikelle tulee yhtäkkinen stoppi. Liike pysähtyy, äänet vaikenevat, esiintyjät seisovat kuin patsaat. Valot palavat. Hiljaisuus jatkuu, ja lopulta muutamat yleisössä eivät kestä enää venyvää hiljaisuuttaa ja puhkeavat aplodeihin. Epävarmat taputukset loppuvat pian, koska valtaosa katsomosta ei mene tähän lankaan.


Kertoja alkaa taas puhua, englantia, mutta en ymmärrä. Tai ymmärrän mutta kaikki menee ohi. Teollisuusääniä; naputusta, kolkutusta, rahinaa, suhinaa.

Liike alkaa taas. Mutta nyt se on totaalisen erilaista. Tanssijat kävelevät kuin ihmisapinat, kaakertaen ja kädet maata viistäen. Osa miehistä riisuu paitansa. Valo on keltaisen hämärää. Musiikki on hypnoottista syntikkamattoa - ja huomattava parannus alun jumputukseen. Pikkuhiljaa tämä apinalauma suoriutuu eroon vaatteistaan. He kiipeävät taustan rakennustelineissä, kyhnyttävät ja kokoontuvat. Lopuksi palataan robottimaisiin liikkeisiin ja teknomusaan. Hiljaisuus. Lattialle jää vain kasa vaatteita.


Oliko tässä joku maailmanlopun meininki, että teollistuneet ihmiset tantuivat takaisin esi-isikseen. Monenlaisia ajatuksia pyöri mielessä, alkaen Apinoiden planeetta-elokuvista ja erilaisiin dystooppisiin scifi-näkemyksiin. Meneekö tämä yhteiskunta joskus takaisin alkuun.

Kuten sanottua, olin aika hämmentynyt ja esityksen jälkeen jutellessa niin tuntuivat olevan myös tanssista ihan oikeasti kirjoittavat ihmiset. En tiedä pidinkö tästä. Alkuosasta en, mutta se kuorolauluosuus ja lopun "ihmisapinaosuus" olivat kiinnostavampia. Tanssillisesti? Parempaakin on nähty. Ei tämä sillä tavalla liikekielellisestikään iskenyt. Mutta kiinnostavaa sikäli, että arvostettu tanssiryhmäkin voi tehdä huteja. Tai sitten olen itse mitään ymmärtämätön moukka.


Kuvien copyright Urban Jörén.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 12. elokuuta 2017

Tämän vuosituhannen näyttämömusiikkia / Ohjelmateltta, Teatterikesä 12.8.2017


Teatterikesän ohjelmistoa selatessa tämä oli yksi niitä mikä oli aivan ehdottomasti nähtävä. Musiikkiteatterikappaleita Eeva Kontun, Jussi Tuurnan ja Annamari Kähärän kynästä. Esityksiä oli lauantai-iltana keskustorin ohjelmateltassa kaksi, ja sihtasin siihen myöhempään, että ehtisi alkuillasta ensin katsomaan jotain muuta. Ei ehtinyt, mutta se onkin toinen tarina.

 

Konsertti oli juurikin niin loistava kuin uumoilinkn. Solisteina Maria Ylipää, Sanna Majuri, Tuukka Leppänen, Tiina Weckström ja Janne Marja-aho. Sekä lisäksi aivan huikean loistava uusi Tampereen Taiteellinen kuoro, Joonas Mikkilän johdolla. Sekä moni-instumentalistinen bändi. Ja toki teltantäysi innokkaita katsojia, joista aika moni oli teatteri/musiikkialalla...



Itselle rakkaimpia helmiä olivat tietenkin biisit esityksistä mitä olen nähnyt. Viita 1949, Homo!, Slava!. Mutta ihania muitakin oli, uusia löytöjä itselle. HKT:ssä pari vuotta sitten mennyt Kummitusjuna oli aika metka esitys, mutta musiikki ei kolahtanut ehkä ihan samalla tavalla kuin noissa muissa mainituissa. 


    

Yksi alkuvuoden 2018 eniten odottamistani esityksistä on varmaan tiimin Kanto-Salo-Kontu-Peltola uutuusmusikaali Tytöt 1918, joka saa ensi-iltansa TTT:llä 25.1.. Se perustuu Anneli Kannon kirjaan Veriruusut (joka on ollut mulla lainattuna kirjastossa ikuisuuden, mutta nyt vasta tartuin siihen). Musiikkinäytteet mitä siitä on jo kuullut salpaavat hengen, ja kun viisihenkinen tyttökööri kajautti Sadan vuoden päästä niin ei ollut kyynel kaukana. Varsinkin kun Eeva Kontu kertoi taustaa biisille: karkuri kellä 6 lasta ja keuhkosairas vaimo, lapset syövät lattialta jauhoa. Mitä tapahtuu syvimmän epätoivon hetkillä. Kumoon! oli riemukas, naisviisikon äänet soivat hienosti yhteen ja Tuukka Leppänen suojeluskuntaagitaattorina. Kolmesta soinnusta SAA siis ihan toimivan musikaalibiisin! Eeva Kontu on pirun hyvä musiikintekijä!


Homo! oli monellakin tapaa aivan loisto esitys ja onneksi siitä (kuten myös Viita 1949) tehtiin myös levytys. Arvatkaa onko sitä kuunneltu, ja paljon? Riemukseni mun suosikki eli Atikin ja Moritzin duetto kuultiin myös ohjelmateltassa. Olavi Uusivirran ja Johannes Holopaisen sijasta duetoivat nyt Janne Marja-aho ja Tuukka Leppänen, ja hyvin vetivät. Siinä biisissä on svengiä; että kiitos vaan Jussi Tuurna musiikista ja Pirkko Saisio lyriikoista. Lopuksi nähtii myös pitkä suudelma. Tähän liittyen Jussi Tuurna kertoi uudesta ilmiöstä Kansallisteaterin lippukassalla. Osa ihmisistä ei voinut (ja vuosi oli siis 2011) sanoa näytelmän nimeä, vaan käytti kaikenlaisia kiertoilmaisuja, kuten Saision uusi näytelmä tai se musikaali. Nauratti, vaikka myös ketutti. Haloo... näytelmän nimestä ei homous ehkä tartu.



Kaikki kolme säveltäjää vuorottelivat myös pianon takana, ja välillä siinä jakkaralla nähtiin myös Joonas Mikkilä. Erinomaista soittoa kaikilta, tottakai. Myös koko orkesteri soitti hienosti, etunenässään aina loistava Esko Grundström bassossa, kanteleessa ja välillä haitarissakin.



Välillä kuultiin haiskoja anekdootteja (kuten vaikka Pirkko Saisio pelkäämässä happolähettiä; Tuurnan kertomana viihdytti), kohoteltiin kuohuvia maljoja, toivottiin teatterinjohtajilta (joita paikalla näkyi olevan useampia) lisää kotimaista musiikkiteatteriohjelmistoa (tähän toiveeseen on helppo yhtyä!), seurattiin miten Jussi Tuurnalta sujuu symbaalitaiteilijan ura, kuultiin useakin Kähärän kommentti radiosoiton vähyydestä (miksi muuten kotimaista musiikkiteatterimusiikkia ei kuule radiosta, kysyn vaan minäkin!).



Tiina Weckströmin tulkitsema Pääkallolipun alla (esityksen näin Jurkassa viime vuonna) oli upea ja koskettava, mutta illan koskettavimmasta esityksestä vastasi kyllä Maria Ylipää tulkitsemalla Tuurnan säveltämää Nuku nuku nurmilintu. Tämä kuultiin ensimmäistä kertaa TTT:n esityksessä Kovan onnen lapsia vuonna 1999, mutta ensimmäistä kertaa pianosovituksena Tuurnan isän hautajaisissa. Myös Leppäsen Tuukan Veijon laulu (taas siitä Homo!:sta) iski; hyvin erilainen laulaja Tuukka on kuin Juha Muje joka tämän näyttämöllä veti, mutta tykkään molemmista, niin se on hyvä.


   

Kontulan ostarin mysteerimies eli Janne Marja-aho vei meidät taikuri-pedofiilin synkänkatkeraan maailmaan eli Kontula (HKT:n Kummitusjunasta tämäkin), Sanna Majuri veti hienosti Viita 1949 musikaalin biisin Kuudella kielellä. Pidin kovasti myös Kähärän sävellyksestä Suurin niistä on rakkaus, joka ensi-esitettiin ensimmäisessä joukkovihkimistilaisuudessa tasa-arvoisen avioliittolain tultua voimaan.



Tämän pienen (konsertti kesti kyllä 2,5 h, ettei se niin kovin pieni ollut) maistiaiskonsertin jälkeen jäi kauhea nälkä enempään. Tätä kuoroa pitää kuulla lisää! Näitä biisejä pitää kuulla lisää!



Aivan loistava ilta, huikean upeaa musiikkia kolmen hienon säveltäjän kynästä. Kyllä musiikkiteatteri elää ja on voimissaan, ja soisin sille entistä enemmän lava-aikaa ja muitakin tekijöitä kuin pääsääntöisesti HKT ja TTT. Tosin Turun kaupunginteatterin Tom of Finland on mainio esimerkki että osataan sitä muuallakin.


Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

People respect me now / Lumor Teater, Teatterikesä 12.8.2017

Harmittaa vallan vietävästi että ruotsalainen palkittu näytelmä People respect me now jäi teknisten ongelmien takia näkemättä. Tai näin minä noin vartin, ja se loi mielenkiintoa ja odotusta; miten tämä tarina alkaa purkautumaan, mitä tässä tapahtuu. Mutta tekniikan kone kaatui, projisoinnit tökkivät ja lopulta esitys keskeytyi. Se kyllä pääsikin alkamaan myöhässä, ei sillä. Aluksi kyllä sanottiin ettei voida jatkaa ellei koneita saada pelaamaan, koska projisoinnit sun muut ovat niin tärkeä osa esitystä. Lopulta päätettiin kuitenkin jatkaa, ontuen ja puutteellisesti, mutta kuitenkin. Siinä vaiheessa oli kulunut jo n. 50 minuuttia ja tein päätöksen lähteä pois. Esitys kesti 3 tuntia, ja oli kiire seuraavaan eli Ohjelmatelttaan Tämän vuosituhannen näyttämömusiikkia -konserttiin. Joten ei mitään saumoja katsoa tätä kokonaan kuitenkaan.


Koulumaailmaan sijoittuva Paula Stenström Öhmanin ohjaama ja käsikirjoittama näytelmä valittiin viime vuonna parhaaksi uudeksi ruotsalaiseksi näytelmäksi. Koulukiusaaminen vai peräti vakavampaa, en saa tietää. Asioita selvitellään, kuka on vastuussa ja mitä tapahtui. Neljä näyttelijää lavalla, ja jokaisella iso määrä rooleja. Tekstitys toimi kyllä hyvin!


Mutta tämä on tätä. Pelivaraa pitäisi aina olla. Sunnuntain klo 13 esitykseen olisi päässyt mutta se ei taas passannut omiin aikatauluihin hetken harkittuani.


Kuvat ovat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 11. elokuuta 2017

Noble Savage / Sonya Lindfors & Zodiak, Teatterikesä 10.8.2017

Sonya Lindforsin ja Zodiakin tanssiteos Noble Savage on monellakin tapaa ajankohtainen ja tärkeä, mutta myös melko rönsyilevä. Asiaa oli niin paljon että se tuntuu jo hieman tukahduttavalta. Periaatteessa tässä oli rutkasti kiinnostavia elementtejä, mutta kaikkea oli vaan niin paljon että mistään ei saanut oikein otetta.

Kuudesta afro-suomalaisesta (kai tämä on sitten korrekti termi, koska Teatterikesän sivuilla sitä käytetään) ja muutamista "kantasuomalaisista" (mitä sekin sana sitten pitää sisällään) koottu ryhmä tanssii savun ja vihreiden valojen keskellä. Kävelevät ympäriinsä telttakylässä, mumisten, laulaen, äännellen, aavemaisen ujeltavan musiikin tahdissa.


Esityskielinä ovat suomi, englanti, twi ja lingala. Kaikkea ei siis suurin osa katsojista ymmärrä, eikä ehkä ole tarkoituskaan. Teos yhdistelee Pocahontas-tarinaa liikkeen ja tanssin keinoin, ja vetää siitä yhtymäkohtia nykymaailman tilaankin. Välillä tuntui että ollaan asian ytimessä, nyt minäkin näen valon ja ymmärrän mitä tässä halutaan sanoa. Ja sitten taas en. Kuka saa esittää ja ketä, kulttuuriset representaatiot mietinnässä. Noble Savagessa Pocahontaksen roolia voi esittää yhtä lailla mies kuin nainenkin. Ylipäätään koko noble savage/jalo villi käsite (suosittu 1600-1800-luvuilla) ja miten se kytkeytyy nykypäivään. Rodullistaminen, toiseuttaminen, rasismi, marginaalisuus, ulkopuolisuus, vieraannuttaminen, kotouttaminen, ihmiskauppa, stereotypiat, vihapuhe, emansipaatio, postkoloanilismi... Vaikeita termejä omaksua monelle, edelleenkin. Siksi niistä pitää puhua ja siksi niitä pitää käsitellä taiteen keinoin. Ehkä monen katsojan silmät avautuvat: näinkö tänne tulevat ihmiset kokevat?


Mustaa ja valkoista tuodaan teoksessa esille monellakin tavalla. Ja vastakohtia ylipäätään. Mutta kun asiat eivät ole niin yksinkertaisia, vain mustia tai valkoisia. Mulle tuli joistain kohdista mieleen Ira Aldridge, joka teki (ihonväristään huolimatta) vaikuttavan teatteriuran Lontoon ja Euroopan lavoilla 1800-luvun alkupuolella, varsinkin Shakespeare-tulkkina. Kalpeanaamoja tulvahtaa lava täyteen. On siellä astronautti ja John Smith ja ties vaikka ketä.

Onko se avoimuutta, jos kaverina on kaikenlaisia vähemmistöjä? Onko käänteistä rasismia olemassa? Valkoisen miehen taakka ja syyllisyys... "Rajat kiinni" möykkää esityksessä änkyräsuomalainen. Kuka meistä on etuoikeutettu? Olisiko jo aika myöntää että valkoinen heteromies on tässä yhteiskunnassa normi, ja se etuoikeutettu. Ehkä pitäisi antaa tilaa myös vähemmistöjen äänelle ja kuunnella ihan oikeasti mitä muut haluavat sanoa.


Musiikki on moninaista: musikaalibiisiä, barokkia, diskoa, hiphoppia, räppiä, kasarihittejä (Mr Misterin Broken Wings!), osa tulee nauhalta, osa lauletaan ja soitetaan lavalla.

Tämä oli kyllä hieman liian pitkä esitys, varsinkin ilman väliaikaa vedettynä. Ja kun sitä asiaakin oli enemmän kuin yhteen esitykseen olisi mahtunut. Kaikkea mahdollista esitystaidetta on mukana: tanssia, laulua, mimiikkaa, livemusaa, näytelmäharjoituksia. Runsaudensarvi. Ymmärrän kuitenkin hyvin miksi tämä sai TINFO-palkinnon tänä vuonna.

Tämä muuten sitten kuvattiin ja esitetään joskus myöhemmin Teemalla. Esityspaikka oli Ylen Mediapolis Tohlopissa, ehkäpä juuri kuvaamisen takia.


Kuvien copyright Sanna Käsmä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 10. elokuuta 2017

World Without Us / Ontroerend Goed, Teatterikesä 10.8.2017

Ensimmäinen hatunnosto monologin esittäjä Karolien De Bleserille. Reilun tunnin esitys englanniksi eli ei omalla äidinkielellä. Melkoinen homma! Belgialaisen Ontroerend Goedin World Without Us pohdiskelee mitä maapallolle tapahtuu jos ihmiset vain eräänä päivänä ottavat ja katoavat. Ei ole väliä miksi ja minne; ne (tai siis me) vain poistuvat. Kiinnostava ajatusleikki, jota on pohdittu erilaisin taiteen keinoin useasti ennenkin.

Nyt me istumme Teatterimontun katsomossa. Kuuntelemme erikielisiä tervehdyksiä mahdollisille avaruusolennoille. 55 kappaletta niitä alunperin laitettiin Voyager-luotaimen mukaan, viemään viestiä maan asukeilta toisiin sivilisaatioihin. Saamme ääninäytteet sellaisinaan, mutta onneksi englanninkielisin tekstein. Jotkut hieman naurattavat; toivotetaan hyvää päivää ja tervehditään, mutta myös rauhaa ja yhteistyötä halutaan. Ja kysellään ovatko tyypit syöneet. Viestikimaran jälkeen nainen astuu esiin ja alkaa keriä tarinaa auki. Tarinaa mitä maapallolle, ja varsinkin tilalle missä nyt olemme, tapahtuu ihmisten kadottua.


Ajatusleikki on kiehtova. Ja pimeydessä esitys on hyvin erilainen kun valossa. Asioiden ei tarvitse aina olla näkyviä. Tila missä olemme on tottunut hiljaisuuteen. Se on enemmän tyhjillään kuin täynnä ihmisiä. Ihmisten poistuminen ei siis muuta asioita ratkaisevasti. Mutta kaikki muut eliöt rohkaistuvat, eivät enää pyrähdä takaisin koloihinsa, koska ei ole enää mitä pelätä. Siinä vaiheessa kun sähköt loppuvat, varavoimat on käytetty ja viimeinenkin akku tyhjenee, tulee pimeys. Ja hiljaisuus, kun ilmastoinnit ja muut lakkaavat humisevasta. Rappio etenee pikkuhiljaa. Myös lentokone jatkaa matkaansa autopilotilla vaikka matkustajia ei enää ole. Lopulta sekin putoaa polttoaineen loputtua, ja vajoaa mereen. Musta laatikko jatkaa signaalien antamista, vaikkei missään ole enää ketään joka niitä kuulisi. Piippaus toisensa perään, vaikkei enää ole sekunteja tai tunteja; luonto ei niistä piittaa. Lopulta aika tekee tehtävänsä ja äänet vaikenevat. Vuosien päästä merivesi syövyttää laatikon rikki.

Vaikka aikaa ei enää mitatakaan, niin vuosisatojen kuluttua Teatterimontunkin katto sortuu, lahoaa ja murenee alas. Valo pääsee taas uudelleen tilaan. Joka paikassa ulkopuolella vallitsee vihreys. Pikkuhiljaa happosateet ja muut tuhoavat elämää, mutta luonto on sitkeä. Eläinlajit kuolevat, mutta toiset kukoistavat.


Lopulta ainoa mitä jää jäljelle, ja muistoksi maapalloa joskus asuttaneista ihmisistä, on Voyagerin mukana lähetetyt kultaiset äänilevyt. Erikielisine tervehdyksineen ja kuvineen. Hieman naurattaa ja mietityttää millä kriteereillä kuvia aikoinaan valittiin (Jimmy Carter oli presidenttinä, mutta tähtitieteilijä Carl Sagan toimi valintakomitean pomona!) luotaimen mukaan. Nimittäin jotkut näyttävät aika absurdeilta nykyisin. Kuulemme myös listauksen mitä kaikkea maapallolta tulee katoamaan. Nainen aloittaa sen, mutta ääninauha jatkaa. Hänkin on siis poistunut. Lopun aikaa ihailemme näitä Voyager-kuvia.

Babette Ponceletin valosuunnittelu on todella upeaa. Niukkaa ja tarkoituksenmukaista. Noin puolet esityksestä (kokonaisuutena n. 70 minuuttia) vietämme kokonaan pimeydessä. Välillä on himmeämpää valoa, välillä jotain muuta. Pimeässä on hipihiljaista, olemme kaikki kertojan äänen lumoissa, matkalla tulevaisuudessa. Dystooppisessa tulevaisuudessa. Ehkä tämä herättelee katsojat huomaamaan mitä maapallolle on tapahtumassa, vaikka ihminen täällä yhä mellastaakin. Juuri ihmisen vuoksi tuhoutuminen on nopeampaa.

Kiehtova ajatusleikki - ja melko hypnoottinen tai meditatiivinen kokemus.


Kuvien copyright Mirjam Devriendt.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.