Gravity & Other Myths: Out of Chaos... / Tanssin talo 25.2.2023

Tunti ja vartti puhdasta tykitystä! Australialainen Gravity & Other Myths on aivan mainio poppoo. Heidän esityksensä ovat paitsi teknisesti ja taiteellisesti maailman huippuluokkaa, myös todella hauskoja! Edellisen kerran näin ryhmän Kansallisteatterin lavalla 2019, silloinkin Cirkon vierailuesityksenä. Backbone oli huippuhieno esitys, joten odotukset olivat korkealla. Nyt paikka oli vaihtunut upouuteen Tanssin Taloon, jossa tämä oli samalla ensimmäinen vierailukertani. Hauskaa oli nähdä miten vanhat tilat integroituivat uusiin.

Darcy Grantin ohjaama Out of Chaos... kesti tunnin ja 20 minuuttia ja verkkaisen, jopa seesteisen alun jälkeen päästiin hurjaan vauhtiin. Aluksi olemme pimeydessä, kuuntelemme rahisevaa pianomusiikkia. Esiintyjät saapuvat katsomon reunoja alas, taskulamppuja kantaen. Jokainen alkaa pölisemään jotain. Muusikko (monipuolinen Sonja Schebeck) pysäyttää kaiken mölinän napinpainalluksella. Näin se planeetankin elämä alkoi, joko luomiskertomuksen tai evoluution mukaan. Alun kaaoksesta alkaa muodostua jotain tolkkuakin. Pikkuhiljaa näemme valonvälähdyksissä ihmispyramideja ja eri asennoissa olevia ihmispatsaita. Liikkeet ovat hitaita, kaikki on äänetöntä. Pyramidien jälkeen rytmistä kävelyä, tarkasti eri muodostelmissa. Hetkittäin tämä muistuttaa nykytanssiesitystä, mikä tietysti esityspaikkaan sopiikin, Muusikko toimii maestrona joka ohjailee kurittomia artisteja kuin joku... niin, luoja.

Seuraavaksi siirrymme musiikilla ryyditettyihin taitaviin pariakrobatiakuvioihin. Huh miten hienoa! Schebeck soittaa ja sämplää ja toistaa samoja kuvioita tablettikoneellaan. Esiintyjien ajoitukset ovat partaveitsenteräviä. Trikkausta, breakdancea, jokainen saa loistaa omalla vahvuusalueellaan. Esiintyjiä on muusikon lisäksi kahdeksan, vahvoja (pyramidien alaosia) ja sitten pikkiriikkisen jänteviä, jotka lentävät yläilmoissa kuin kolibrit, painovoimaa ja muitakin fysiikan lakeja uhmaten. Hidastetut liikkeet ja heitot ovat kyllä vaikuttavia katsoa.

Huomionarvoista on että tämä ryhmä ei käytä turvaköysiä, vaikka pyramidit ovat neljänkin hengen korkuisia. Toki muu ryhmä on alhaalla valmiudessa. On jotenkin inhimillistä että myös tällä tasolla muutamia lipsahduksia sattuu, ei onneksi mitään korkealta putoamisia tms. Vaan on se ihmeellistä miten nämä osaavat, ovat notkeita, ketteriä ja käsittämättömän vahvoja. Uskomatonta että yksi ja sama henkilö (Lisa Goldsworthy) pystyy olemaan kolmen hengen pyramidissa sekä ylimpänä, keskellä että alimpana. 

Isot aplodit koko muullekin esiintyjäryhmälle: Martin Schreiber, Simon McClure, Lewie West, Lewis Rankin, Mieke Lizotte, Dylan Phillips ja Amanda Lee. Kyllä on talenttia!

Esityksessä on myös aika paljon puhetta, sen sekopäisen mölinäpölinän lisäksi. Välillä kaikki seisovat rivissä höpisemässä miten jännittää ja miten sen kanssa tullaan toimeen ja muusikko käy työntämässä mikkiä kunkin suun eteen vuorotellen. Välillä myös liikkeitä selostetaan kuin urheilukilpailuissa ikään. Varsin viihdyttävää!

Apuvälineitäkin, niiden taskulamppujen lisäksi, nähdään eli metallisia (?) hulahulavanteita. Näemme oikein kilpailun! Ja sen jälkeen mielettömän taitavaa parityöskentelyä vanteilla. Mukana on myös pyöreitä pieniä pöytiä, joita käytetään vähän kaikenlaiseen. On mainiota että lahjakas muusikko on hienosti mukana esityksessä, jopa ihan akrobatianumeroissakin. Ei taida kiivetä pyramidin päälle ensimmäistä kertaa... On myös opettavaista huomata miten laulu muuttuu kun joku seisoo mahan tai pään päällä!

Esiintyjät aloittavat iltapuvuissa ja pikkuhiljaa niitä kuoritaan pois päältä. Ollaan tavallisissa kamppeissa ja lopulta enemmän alusasuissa. Emma Brockliss vastaa pukusuunnittelusta, Näin se evoluutio etenee, syntymästä kuolemaan ja kaaoksesta seesteisyyteen. Pidin myös kovasti hienosta valosuunnittelusta (Geoff Cobham ja Max Mackenzie). Miten oivaltavasti spottivaloja käytettiin, sekä yksittäisinä valontuojina pimeyteen että kollektiivisesti. Ja keinumassa katosta naruissa! Lisäksi pimeys on myös oleellinen osa tätä esitystä. Ja liikuteltavat valonheittimet, niillä saa hienosti kohdennettua huomion oikeaan kohtaan.

Jos nyt jotain valittamista keksisin niin se että lavalla välillä tapahtuu niin paljon yhtäaikaa että on vaikea keskittyä yhteen asiaan. En kyllä tiedä onko se välttämättä huono, tai yleinen ongelma.

Monta ooh ja aah hetkeä koin, ja kyllä muutkin tuntuivat viihtyvän liki täydessä salissa. Katsomossa oli tosi paljon nuoria ihmisiä, hienoa! Out of Chaos... on sekä hauska että koskettava, mutta tärkeintä on kuitenkin virtuoosimaisen taitava akrobatia. Kun tämä porukka saapuu Suomeen seuraavan kerran, minut löytää taatusti katsomosta. Tämmöistä näkee liian harvoin.

Esityskuvien copyright Carnival Cinema ja John Fisher.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kolme sisarta viides näytös / Tampereen työväen teatteri 22.2.2023

Tiedättekö sen tunteen kun odottaa jotain ihan kamalasti, vaikka nyt lapsena joulupukkia, ja sitten joutuu pettymään. Joulupukin paketista paljastuukin uudet sukat tai kalsarit, eikä toivottua legosettiä tai taikurin vermeitä. Vähän tämmönen fiilis mullekin nyt tuli. Olen kova Tšehov-fani, ja tykkään paljon myös scifistä. Alien-elokuvat ovat ehkä jääneet vieraammiksi, mutta osuuteni niistä olen nähnyt. Kun sitten viime syksynä kerrottiin että ohjaaja-käsikirjoittaja Jakob Öhrman yhdistää nämä kaksi eli Tšehovin Kolme sisarta ja koko Alien-tetralogian, olin hyppiä ilmaan ilosta (ja vähän hypinkin). Mikä yhdistelmä! Hetkeäkään en epäillyt etteikö tämä kombo toimisi, tai miettinyt että miten tämä toteutetaan. Olin ekstaasissa! Kolme sisarta ja viides näytös, jee!

Vaan kuinkas sitten kävikään? Valitettavasti jouduin pettymään. Vajaan kolmen tunnin näytelmän aikana todella monta kertaa. Esityksessä ei tuntunut olevan päätä eikä häntää. Joo, tunnistin sieltä kolmen sisaren Mashan (Inke Koskinen), Irinan (Fanni Noroila) ja Olgan (Sonja Kuittinen) kaipuun Moskovaan, ja pieniä pätkiä alkuperäistekstistä. Tunnistin myös Alien-leffoista tutut avaruushirviöt. Kaikki muu olikin sitten enemmän tai vähemmän päätöntä älämölöä, rasittavaa kiroilua, löysää valumista pitkin näyttämöä, kummallista muka-taiteellista kohkausta, räppärikaksikko Sofan (Kuittinen & Noroila) laulua ja kaikenlaista muuta ihme-tauhkaa. Ei ole koko teatterinkatsomisurallani ollut montaa kertaa kun olen halunnut lähteä väliajalla pois, mutta nyt tämä oli hyvin lähellä. Tarkemmin ajateltuani se edellinen kerta oli Kansallisteatterin Kirsikkapuistossa kymmenen vuotta sitten, Tšehovia sekin! Ja siitä huolimatta hän on yksi lempinäytelmäkirjailijoistani.

Onneksi en lähtenyt, esitys seestyi ja parani toisessa näytöksessä.

Mikä ihme tässä sitten riepoi? Oliko se vaan se kumma meuhkaus vai mikä? Yritin ymmärtää, koitin nähdä mitä Öhrman työryhminen halusi molemmista teoksista kertoa. En vaan löytänyt sitä punaista lankaa. Väliajalla mietittiin muutaman aktiivisen teatterikävijän ja siitä kirjoittavan kaverin (kiitos vaan Talle ja Eija väliaikapohdinnoista!) kanssa mikä meissä on vikana kun emme ymmärtäneet. Onko se ikä eli olemme auttamattoman vanhoja katsomaan tämmöistä? Katsomossa oli kyllä paljon nuoria eli parikymppisiä, ehkä tämä todellakin oli ikä/sukupolvikysymys?

Sen mölinän ja hälinän lisäksi minua ainakin häiritsi livekuvaaminen. Ääni ja kuva eivät muutenkaan ole aina synkassa, mutta nyt vielä äänet ajettiin jonkun ihme muuntimen läpi että kaikki tuli muutenkin oudon epäsynkassa ja metallisesti. Välillä saimme katsoa vain tapahtumia jostain muualta, kuvattuna. Haluan uskoa tämän olleen livekuvaa mutta saattoihan se olla vaikka tallenne. Tekstitys oli kyllä välillä ihan tarpeen koska puheesta ei aina saanut selvää. Liikekielikin oli sellaista nykivää.

Lars Idmanin lavastuksessa oli venäläisromanttista tyyliä yhdistettynä kalseaan avaruusalusestetiikkaan, kuten sopiikin. Samaa oli Brenda Gomezin pukusuunnittelussa, sotilasuniformuja, iltapukuja, korsetteja. Sopivasti slaavilaista ja scifiä. Niklas Vainion äänisuunnittelu ujeltaa ja koskee hetkittäin korviinkin. Oula Kitin taistelukoreografioista tykkäsin! Valosuunnittelu oli myös hienoa, varsinkin katsomoon tulevat punaiset sivuvalot! Kiitos Jaakko Sirainen niistä.

Välillä meno äityy uskonnolliseksikin, Alien-jahti saa gargantuamaiset mittasuhteet (noitavainot!) ja kaiken kattaa ihmisten ryömintä ja sekoilu. Jostain mieleeni putkahtaa Jouko Turkka. Tuskaisat kohtaamiset alieneiden kanssa ja kiemurtelut maassa, ääh, tämä on niin nähty. Kuolemisetkin kestävät ikuisuuden. Kohtaukset (kuten koko esityskin) oli pitkitetty ja venytetty.

Mitä muuta jäi mieleeni? Ei oikein mitään. Päällimmäinen fiilis oli kaiken häly ja outous, sekä fiilis siitä että olen tyhmä kun en tajua. Mä tiedän että nämä näyttelijät ovat lahjakkaita mutta nyt sekään ei oikein välittynyt katsomoon.

Nostan kyllä hattua että Työvis antaa tilaa vähän kokeellisemmillekin esityksille, ja ei-suuren-yleisön jutuille. Jos vanha kalkkis ei kaikkea ymmärrä niin se ei tarkoita etteikö semmoiselle teatterille ole a) katsojia b) tarvetta. Menkää siis kaikki kokeilunhaluiset ihmiset katsomaan ja kokemaan!

Esityskuvien copyright Ernest Protasiewicz.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Bonding / Pori Dance Company & MimoArt Company, STOA 12.2.2023

Ohjaaja Mimosa Lindahl on luonut visuaalisesti todella näyttävän ja monisyisen (ja myös monimerkityksellisen) uuden teoksen Bonding. Pori Dance Companyn kolme loistavaa ja ilmaisuvoimaista tanssijaa Alina Sakko, Meri Tankka ja Riikka Tankka hivelevät esityksessä katsojan mielikuvitusta. Mitä kaikkea sitomiseen voikaan kuulua ja miten pienin keinoin kaiken voi ilmaista!

Aluksi katsomon päällä on valkoinen pressu, kuten myös näyttämöllä. Pikkuhiljaa ne kuoritaan pois, kuin sipulin kerrokset tai esiintyjien vaatteet. On hiljaista, myös katsomossa. Kaikki tuntuvat pidättävän henkeä. Verkkainen (ja jotenkin hauska) strippaus on oleellinen osa tunnelman luomisesta. Keneltä lähtee seuraavaksi sukka? Mihin asti riisumisessa mennään? Esiintyjien pienet katseet ja eleet kiinnittävät huomion. Kukaan ei sano mitään mutta äänettömät mietteet leijuvat ilmassa, "aina tota yhtä saa odottaa". Tämä "esivaihe" kestää kauan, mutta saa liki täyden katsomon laskeutumaan sopivaan mielentilaan. Kun äänet, musiikki ja muu toiminta alkaa, olemme valmiita!

Esityksessä hyödynnetään klovneriaa ja mimiikkaa, mutta isoin osa on toki tanssimisella sekä sitomisella ja köysileikeillä. Japanilainen sidontatekniikka shibari on esteettistä ja eroottistakin, mutta minusta Bonding menee tämän tason ylitse. Sidonnasta tulee kaunista itsestään; katsojan ajatusten ei tarvitse vaeltaa makuuhuoneen puolelle. Vaikka toki ne sinnekin saavat mennä. Esityksessä ei ole mitään pornografista, vaikka tanssijat hyvin niukasti pukeutuneita ovatkin.

Mikko Lampisen taitava ja visuaalisesti näyttävä videosuunnittelu on tärkeä osa kokonaisuutta. Sidotut hahmot vaeltavat seinillä, roikkuvat päät alaspäin kuin lepakot, liikkuvat kuin tuulessa leijaillen. Toni Randellin ja George Gaudyn äänisuunnittelu on elektronista huminaa ja toisteisia ääniä, hypnoottista ja soljuvaa. Välillä mukana on jousten purskahduksia ja outoa naukunaa välillä jotain muuta. Äänet ja musiikki ovat todella tärkeässä osassa.

Visuaalisesti luovaan esitykseen ei tarvita paljoa: valkoiset pressut tarkan valosuunnittelun (Karel Šimek) ja videoiden kanssa riittää. Ja toki köydet!

Tanssijoiden liike on myös hypnoottista, aistillista. Välillä kerätään pressukasoja pois ja kuljetellaan niitä kömpelösti, sitten siirrytään takaisin sulavaan liikkeeseen. Valot ja varjot vuorottelevat, outo musta neliö kasvaa ja pienenee, pianomusiikki soi. Valosiltaa pitkin voi kävellä. Uppodun mukaan tähän maailmaan ja tunnelmaan. Tanssijoilla on suuri luotto toisiinsa, että toinen pitää kiinni tiukasti. Tätäkin se bonding voi tarkoittaa. Turvallisuutta. Munkkikuoron hymistessä taustalla vajoan transsiin. 

Tunnelmasta toiseen voidaan vaihtaa lennossa - yhtäkkiä lavalla juostaan ympyrää, vähän päättömän oloisesti. Mutta on siinäkin ajatusta. Esityksessä on paljon hauskuutta ja huumoria, mutta hyvin hienovaraisella tavalla.

Bonding on visuaalisesti todella tyrmäävä esitys. Tanssijakolmikko on todella lahjakas ja notkea. Mitään perinteistä tanssia on turha odottaa, vaan yllätyksiä on tarjolla monta kertaa. Erinomaisen hieno esitys, niin liikkeellisesti kuin muutenkin. Yllätyksellisyys on lahjakkuutta.

Esityskuvien copyright Kai Kuusisto.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hylkäämisen päivät / Tampereen teatteri 7.2.2023

Heti kärkeen tunnustus: en ole ikinä lukenut yhtään Elena Ferranten kirjaa. Olkoonkin suosittu ja ties mitä, mutta jostain syystä en vaan ole lukenut. Ja jotenkin tuntuu ettei ole mitään kiirettä tutustua hänen teksteihinsä. Tämä Tampereen teatterin uutuus Hylkäämisen päivät pohjautuu varhaistuotantoon, ajalle ennen menestynyttä Napoli-sarjaa.

Liisa Mustosen ohjaama näytelmä kertoo keski-ikäisestä Olgasta (Mari Turunen) jonka elämässä on kaikki hyvin. On kiva mies Mario (Henry Hanikka), kaksi teini-ikäistä lasta Gianni (Ville Mikkonen) ja Ilaria (Elina Hietanen), on Otto-koira ja kiva koti. Eräänä kauniina päivänä mies vaan ottaa ja lähtee, ilman mitään ennakkovaroituksia. Tästä alkaa Olgan kiirastuli, missä nainen käy läpi sen seitsemän tunnetta, joista katsojalle päällimmäisenä välittyy raivo ja sekopäisyys. Kun aikaa kuluu hän löytää taas itsensä ja elämänsä, mutta helppoa se ei ole. Katsojallekaan. 

Mari Turunen on kyllä ihan loistava, mutta Olgan mieletön kohkaaminen, huuto, hysteerinen käytös ja meuhkaaminen on tosi raskasta katsottavaa. Hän muuttuu hahmona niin ärsyttäväksi että huomaan ajattelevani ettei ihme että ukko lähti. Hän on kamala lapsilleen, koiralle, naapurin muusikolle Carranolle (Tomi Alatalo) ja koko naapurustolle. Ystävä kuuntelee kyllä kärsivällisesti mutta minä en jaksaisi sympatiseerata. Näytelmä on sekä kasvutarina, perhedraama että avioerokuvaus.

Vaikka koiralle käy huonosti, lapset sairastavat ja lisää vettä myllyynsä Olga saa kun hän huomaa kenen naisen tähden hänet on jätetty (sillä aina kuvioissa on se toinen nainen, eikös) niin en tunne lainkaan sympatiaa tätä pimahtanutta naista kohtaan. Ymmärrän hänen vahvat tunteensa ja reaktionsa, mutta minusta hän on vaan tosi rasittava.

Mario piipahtelee välillä kotona lapsia katsomassa ja tämä ei tunnu auttavan Olgan mielenterveyttä lainkaan. Se vuorottelu normaaliuden kulissien pitämisessä ja todellisuudessa on ristiriitaista. Vaikka Olga koittaa koota itsensä ja noudattaa tiukkaa itsekuria, ei se onnistu lainkaan. Lapset ovat myös todella rasittavia ja hälyisiä. Mutta se täytyy sanoa että upeasti Mikkonen ja Hietala teini-ikäisiä näyttelevät. 

Tiiti Hynnisen kaunis valosuunnittelu jäi kauniina mieleen. Paljon varjoja ja hämäryyttä.

Minun tämä ei nyt vedonnut. Liikaa huutoa ja kohellusta. Onneksi mukana oli hieman huumoriakin, ja hiljaisempiakin hetkiä. Loppu konserttikohtauksineen oli seesteinen ja kaunis. Kaikki saavat rauhan, niin Olga kuin katsojatkin. Ja kuten jo todettu, Mari Turunen on se luonnonvoima joka tässä loistaa. Tai ehkä loistaminen on väärä sana. Vyöryy, mylvii, raivoaa ja temmeltää kuvaa ehkä paremmin. Hieno roolityö!

Mahdoinko olla väärää kohderyhmää, oliko oma mielentila ihan vinksallaan, vai mikä tässä nyt mätti. Uskoisin että moni tästä pitää, ja samaistuukin Olgaan. Minä en löytänyt mitään mihin tarttua, mitään kiinnekohtaa. 

Esityskuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jeanne D'Arcin housut / Tampereen työväen teatteri 24.1.2023

Työviksessä on ollut tänä talvena menossa kauhean hyvä buumi. Loistavia ja räväköitä ensi-iltoja toinen toisensa perään! Linda Wallgrenin kirjoittama ja ohjaama Jeanne D'Arcin housut yhdistää oivallisesti historiallista draamaa, modernia musiikkiteatteria, muutaman vuoden takaista päivänpolitiikkaa ja mystistä murhaoikeudenkäyntiä. Keskiössä on kolme vaikuttavaa naista Jeanne D'Arc (Inke Koskinen), Anneli Jäätteenmäki (Sofia Smeds) sekä Anneli Auer (Miia Selin). Kaikki nuoremmat katsojat eivät heitä ehkä muista, mutta katsokaa pohjatiedot netistä. Kun ei valitettavasti käsiohjelmaakaan ole mihin olisi taustatarinat kätevästi saanut. Käsiohjelman puute onkin ainoa miinus illassa.

Reilut 2,5 tuntia kaikki aistit täyttävää tykitystä. Janne Vasaman videosuunnittelu yhdessä Juha Haapasalon valojen (ne loisteputket!!) ja Niklas Vainion äänien kanssa luo kiinnostavan ja välillä aika hektisenkin visuaalisen maailman. Vanhat Auer- ja Jäätteenmäkiaiheiset uutisklipit avaavat taustoja, ehkä. Ainakin muistuttelevat niitä mieleen. Monenlaiset ääniefektit ovat mainioita.

Vauhtia piisaa myös Juho Gröndahlin dramaturgiassa. Näyttämöllä on suvantokohtia aika vähän, mutta sitten kun maltetaan rauhoittua kuten päähenkilöiden saunakohtauksessa, se tuo uuden ulottuvuuden tekstiinkin. Älykästä tykitystä, tuoden oivaltavasti dokumenttiteatteria mukaan näyttämölle. Wallgren on kyllä yksi kiinnostavimpia teatterintekijöitä nyky-Suomessa. Poliittinen ulottuvuus näytelmäteksteissä ei ole aina niin helppoa ilman että siitä tulee kuivaa ja saarnaavaa. Jeanne d'Arcin housut on siinäkin mielessä onnistunut. Kaipaan jatkuvasti kiinnostavia uusia näytelmiä joissa on fiksu teksti. No tässä juuri sellainen. 

Monipuolinen muusikko Petra Poutanen on integroitu taitavasti esitykseen ja hieno musiikki on jatkuvasti läsnä. Milloin eteerisen kaikuvana ja milloin piinaavan ahdistavana. Lisäksi hän ehtii mm. pyövelöimään ja esittämään pyökkiä.

Aluksi esityksen "ohjaaja-käsikirjoittaja" tulee kertomaan katsojille tämän kaiken olevan vain teatteria ja tulkintaa näistä kolmesta hahmosta. Kas, emmepä olisi sitä oivaltaneetkaan. Hieno näyttelijäkaarti vaihtaa lennossa rooleja ja näemme päähenkilöiden lisäksi tukun hersyviä rooleja. Pääkolmikko tekee lavalla isoimmat roolityöt ja kaikki ovat erinomaisen onnistuneita. Taitavan maskeerauksen ja peruukkien (a'la Pepina Granholm) avulla ovat vielä näköisiäkin, erityisesti Annelit. Myös Sanna Levon pukusuunnittelu oli näyttävää, Jeanne d'Arcin liehuvat ja läpikuultavat asusteet ihan tyrmäävät. Samalla naisellisia ja sotilaallisia. Jäätteenmäen saunahepuli jäi kyllä verkkokalvoille!

Samuli Muje on hauska mm. peitepoliisi "Seppona" ja kranaatinheitinjärjestelmänä, ja Jyrki Mänttäri oivallinen politiikantoimittaja Tarmo Ropposena (ja loistava Sanna Marinina). Pyry Äikään Tarjo Halonen saa hykertelemään ja Jessica Rabbit saa leuan loksahtamaan auki. Näemmä piirroshahmosta saa aika näköisen näinkin! Tytti Yli-Viikari (Äikää) juontamassa kokkisotaa, voi hurlumhei.

Esitys pohtii median, yleisön ja julkisuuden rooleja ihmisten elämässä ja tuomitsemisessa. Voidaanko ihminen tuomita julkisesti jo ennen oikeuden päätöstä, ja voiko tätä (mahdollisesti erheellistä) mielipidettä enää kääntää? Some ja media on nykyään kaikessa mukana vähän liikaakin, mutta osattiin sitä revitellä ennenkin. Jos huomio kiinnitetään siihen voiko nainen käyttää housuja tai miten lyhyeen hameeseen hän pukeutuu, niin ollaan hieman hakoteillä. Ihmisten mielikuvitus lähtee helposti laukalle, kuten näissäkin kolmessa tapauksessa. Ja miten se saatananpalvontakortti on sieltä niin helppo kaivaa esiin? Naisten syyllistäminen faktojentarkistuksen sijaan on paljon helpompaa. Noidat roviolle vaan, olivat syyllisiä tai eivät. Valta on kumma asia, ja nainen vallan kahvassa todellinen uhka. Polittinen peli on kyllä käsittämätöntä, oli 1400-luvulla ja on sitä nyt. Yhtä suhmurointia ja lehmänkauppoja. 

Jeanne d'Arcin housut tarjoaa vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja - näinkin se olisi voinut mennä. Vai mahtoiko oikeasti mennäkin? Esitys tarjoaa silmäkarkin ja viihdyttämisen lisäksi paljon pohdintaa. Jokainen voisi ehkä katsoa peiliinkin; miten itse reagoi kaikenlaisiin somekohuihin, roskalehtien klikkiotsikoihin ja muuhun joutavanpäiväiseen. Totuus on tuolla jossain, mutta missä?

Ja jos et Tampereelle asti pääse tai saa lippuja, niin tämä vierailee myös Espoon kaupunginteatterissa maalis-huhtikuun taitteessa kolmen esityksen verran. Vahva suositus!

Kuvien copyright: Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pienen hauen pyydystys / Tampereen työväen teatteri 17.1.2023

En tiedä miten Juhani Karilan menestysromaanin lukeminen on minulta jäänyt. Tiedän kyllä teoksen, mutta minulla oli joku utuinen mielikuva että se kertoo kalastamisesta (kertoohan se, tavallaan) ja päähenkilö on vanha ukkeli (sivuhenkilöissä useampi ukkeli). Älkää kysykö mistä tämä harha on kotoisin... Luen kuitenkin kohtuullisen paljon (viime vuonna 124 kirjaa) mutta syystä x tämä on jäänyt lukematta. Onneksi tilanne korjaantui sikäli että nyt näin tämän edes teatterin lavalla. Kirjan aika tulee... kunhan varaukseni kirjastosta saapuu. Mutta tarpeeksi selityksistä ja asiaan!

Lija Fischer on ansiokkaasti dramatisoinut ja ohjannut Karilan teoksen Työviksen Kellariteatteriin. Täytyy sanoa että sinne se oivallisesti sopiikin. Ja koska en tiennyt juonesta mitään, oli ihania yllätyksiä luvassa roppakaupalla! Pienen hauen pyydystys on mahdottoman mainio kombo monenlaista. Vähän rikostarinaa (onhan mukana poliisi) ja vähän perhedraamaa, mutta ennenkaikkea maagista realismia. Loistava sekoitus!

Alku on dramaattinen: poliisi haastattelee naista joka on nähnyt naapurin naisen polttamassa ruumista. Tästä alkaa pohjoiseen päättyvä hurja jäljitys; murhaajaksi epäilty Elina (Petra Ahola) on paennut kotiseuduilleen, nokkela poliisi Janatuinen (Minerva Kautto) perässään. Mystinen Lappi kaikkine uskomuksineen, kansantaruineen, myytteineen ja ennenkaikkea outoine olentoineen herää henkiin. Yhtäkkiä kaikki mitä lapsena kuulit onkin totta. Tai mikä on totta ja mikä ei. Elina uskoo kiroukseen, jonka voi poistaa vain Seiväslammen jättimäisen hauen pyytämällä. Vaan asioita hankaloittaa turhamainen glitteradonis Näkki (Ville Seivo), jonka upeissa asuissa Veera-Maija Murtolan pukusuunnittelu pääsee kukoistamaan!

Tekstissä on mainiosti yhdístetty Kalevala-riimejä ja muinaista mytologiaa tähän päivään. Pohjoisen puheenparsi sopii hyvin näyttelijöiden suuhun; Petra Karjalainenkin haastaa kaupan pitäjänä ja Elinan äitivainaan ystävättärenä Hetana kuin olisi ikänsä Lapissa asunut. Hahmot ovat reheviä ja leppoisia, ja aika outoja. Kaikki ei ole siltä miltä näyttää. Juha Haapasalon valo- ja projisointisuunnittelulla loihditaan elävä lampi katsojien silmien alle, ja sinne myös Näkin disko! Myös kaikki oivalliset ääniefektit ja äänisuunnittelu (Ville Leppilahti) ylipäätään on hienoa. Leppilahden kynästä on myös esityksen musiikki. 

Kun tila on kompakti ja katsojat likipitäen istuvat esityslavalla niin kaikki korostuu: äänet, valot, maskeeraus. Ja kaiken pitää toimia yhteen. Tässä todellakin niin käy. Imeydymme osaksi tätä maisemaa ja näitä tapahtumia. Sitä voisi vaan ojentaa kätensä ja tarttua peijooniin. Joka muuteen saadaan kotia riivaamasta näpsäkästi ja saattaa päätyä poliisin kanssa kalastamaan. (Peijoonin nukettaminen sujuu muuten aika näpsäkkään myös).

Välillä tulee mieleen takavuosien kulttisarja Twin Peaks, jonkunlainen lappalaisversio asiasta. Paikalliset suhtautuvat henkiolentoihin, kirouksiin ja muihin myyttisiin asioihin aivan arkisesti. Joka toinen tuntuu olevan noita ja kaikenlaisia taikakaluja ja talismaaneja löytyy ties mistä. Hulvattomia tyyppejä! Tommi Raitolehdon Pöllö on junantuoma ja sinällään villapaidassaan oleellinen osa tarinaa. Myös Juha-Matti Koskelalla on usea herkullinen hahmo, varsinkin Asko! Porukan täydentää Suvi-Sini Peltolan lukuisat tyypit (Riipin-Akka!). Äidin ja tyttären suhde, vaikkakin kuoleman jo erottama, on myös oleellinen seikka, ja Peltolan tulkinta äidistä hieno. Yksi erityisen hulvaton roolisuoritus on kyllä Ville Seivon riivattu kunnanjohtaja, herramunremppeet kun luulin että tulee pissat housuun naurusta.

Pikkuhiljaa outo tarina ja oudot tyypit asettuvat uomiinsa ja kaikki selviää. Elinan ja Jousian (Ville Seivo) lemmentarina on se juttu - ja miten se liittyy kaikkeen. Väkiyö saattaa kaikki oudot tyypit liikkeelle! Wau mikä karnevaali! Veera-Maija Murtolan puvut ja lavastus on huikeaa, ja samoin Emmi Puukan kampaukset ja maskit. Mira Taussi on suunnitellut ja ohjannut nukkeasiat (Peijoonin rakennus on Helena Markun käsialaa) ja siitä erityinen kiitos. Moukku-Olli on yksi suosikeistani!

Kohtaus toisensa jälkeen suorastaan vyöryy eteenpäin, ja ei jää aikaa juurikaan edes hengittää. Tämä on hauska, kunnes ei enää ole. Kommunikoinnin vaikeus ja väärinymmärrys, siitä on seurannut vuosien ankeus joka meinaa päättyä kurjasti. Välillä uidaan hyvinkin syvissä vesissä (enkä nyt tarkoita Seiväslampea, vaikka toki sielläkin) ja alkaa riipoa sydämestä. Loppu on seesteinen ja kaunis, sellainen eteerinen. Ja toiveikaskin. 

Liki kolmetuntinen esitysvuoristorata antoi mahtavat kyydit, toi Lapin mytologiaa tunnetummaksi ja avasi polut kaikenlaisiin ihmismielen syövereihin. Huimaa! Visuaalisesti todella hienoa, ja aivan mieletön kokonaisuus. Yksi vuoden teatteritapauksista oli tässä. Ei ihme että esitykset alkavat olemaan loppuunmyytyjä, tai ovat ainakin pian. Haluan uudelleen!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Minä valitsin sinut / Helsingin kaupunginteatteri 14.1.2023

Hyvä tarina on hyvä tarina, vaikka sen voissa paistaisi. Milja Sarkola on tällä kertaa tarttunut Laura Lehtolan vuonna 2020 ilmestyneeseen kirjaan, ja yhdessä he ovat dramatisoineet siitä pienimuotoisen intiimin, toimivan ja kauniin draaman. Minä valitsin sinut kertoo yhden pitkän parisuhteen tarinan, alusta loppuun. Matkan varrelle mahtuu vaikka ja mitä, appivanhemmista syrjähyppyihin, opiskeluista mielenosoituksiin. Tavallista arkea siis.

Näytelmä on pitkä, liki kolme tuntia. Voisi sanoa että aivan liian pitkä, mutta toisaalta, kertaakaan en pitkästynyt tai ajatellut että loppuisipa jo. Dialogi oli nautinnollista ja samaistuttavaa, henkilöhahmot herkullisia, kiinnostavia ja heihin kiintyi helposti. Luin kirjan heti tuoreeltaan ja tykkäsin siitäkin. Tavallisesta arjesta voi olla haastavaa saada hyvää ja toimivaa draamaa, mutta Minä valitsin sinut onnistuu kyllä hyvin. Mukana on myös surullisia ja haikeita hetkiä, kun asiat eivät menekään kuten haluaa tai toivoo. Mutta myös paljon huumoria ja hulluttelua. Laatudraamaa siis.

Elisa (Misa Lommi) on säntillinen, maalta muuttanut, ehkä jopa hieman tiukkapipoinenkin kauppatieteen opiskelija, joka on pidättyväinen ja hillitty. Sen sijaan Saara (Wenla Reimaluoto) on hupsutteleva boheemi, josta tulee taiteilija, tietenkin. Sattuma heittää heidät samaan opiskelijakämppään ja siitä alkaa ystävyys, joka syvenee myöhemmin intohimoiseksi rakkaudeksi. Vuodet kuluvat, Elisan tavalliset vanhemmat pitävät Saaraa vain ystävänä, arki rullaa, intohimokin hiipuu arkiseksi parisuhteeksi. Perheen perustaminen on kiemuraisempaa kuin "normaalisti", mutta muuten eletään tavallista perhe-elämää. 

Lommi ja Reimaluoto ovat molemmat loistavia rooleissaan, niin erilaisina hahmoina ja niin symppiksina, kumpikin omalla tavallaan. Emilia Erikssonin mainio pukusuunnittelu korostaa hienosti naisten eroja. Elisa on alusta asti siististi pukeutuva bisnesnainen siinä missä Saara kulkee kauhtuneissa collegehousuissa ja tukka sekaisin. 

Pidin siitä miten asioille annetaan aikaa kehittyä rauhassa eikä vain pikakelata kaikkea nopeasti. Tässä se liki kolmen tunnin kesto auttaa; ei ole kiire mihinkään. Kun toisessa näytöksessä mukana kuvioissa on myös Matias-poika (aivan mainio Hanna Raiskinmäki) niin perheen dynamiikka muuttuu. Kaikki ei enää ole niin auvoista ja pilvenhattaraista, on riitoja, konflikteja ja muuta säätöä. Arjen riennoissa parisuhteen vaalinta on jäänyt sivuun, Elisa on kiireinen uranainen ja Saarakin menestynyt kirjailija. Toisen äidin asema lapsen arjessa on haastavaa. 

Kuviot muuttuvat kun väitöskirjantekijä Antti (Pyry Nikkilä) haastattelee Saaraa sateenkaariasioista ja pikkuhiljaa he tutustuvat enemmänkin. Alunperin Lehtola ja nyt Sarkola kuvaavat Helsingin 2000-luvun lesbopiirejä ja -bileitä tarkkanäköisesti ja myös hauskasti. Näihin takaumiin päästään kätevästi Antin haastattelujen kautta. Saaralla on käsinkosketeltavan vaikeaa omien tunteidensa ja syyllisyydentuntonsa kanssa kun ei pääse irti Antista ja kotona keskustellaan toisen lapsen hankinnasta, ja lisääntymisklinikkakin painostaa. Se avuttomuus ja herkkyys, Reimaluoto on huikean hyvä!

Päähenkilöiden lisäksi mukana oli monta muutakin herkullista hahmoa. Elisan hyväsydämiset vanhemmat (Kaisa Torkkel ja Unto Nuora) ovat tosi symppiksiä, ja äiti on mummomainen hössö. Kun heille selviää naisten suhteen todellinen laatu niin pienen nikottelun jälkeen asia on ok. Siitä ei tehdä numeroa. Isä alkaa kertoa "miesten juttuja" Saaralle, kaikkea teknistä ja remppahommaa, mitä on hauska seurata. Vappu Nalbantoglu ja Katiana Chatta täydentävät näyttelijäryhmän. Baari- ja bilekohtauksissa sekä Pride-piknikillä on oivallisia pieniä sivuhenkilöitä.

K. Rasilan lavastus muuntuu nopeasti opiskelijakämpästä kahden hyvin toimeentulevan ihmisen hillityksi kodiksi, ja kahvilaksi, Antin asunnoksi, Pride-bileiksi - lavasteseiniä siirtämällä. Pyöröä käytetään myös hyvin. Kari Leppälän valosuunnittelu luo kuvioita ja sektoreita lavalle, ne ovat sopivan yksinkertaiset ja vaikuttavat. Aleksi Sauran musiikki ja äänisuunnittelu luo harmonisen taustan esitykselle

Vieressäni istui noin kolmekymppinen pariskunta joilla ei ollut tietoa että näytelmä kertoo naisparista. Heidän kommentointiaan oli hauska kuunnella, ja parasta oli toki että selvästi tykkäsivät. Oivallista laatudraamaa, niin mikäpä tämmöistä on katsellessa.

Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.