torstai 18. tammikuuta 2018

Belleville / Donmar Warehouse 18.1.2018

Donmar Warehouse on yksi suosikkiteattereitani Lontoossa. Pieni ja intiimi, laatunäytelmiä. Josie Rourke on ollut johdossa nyt vuodesta 2012, mutta juurikin viikko sitten tuli ilmoitus että hän jättää teatterin ensi vuonna. Seuraavalla taiteellisella johtajalla on isot saappaat täytettävänä. Mutta toisaalta, Rourke tuli teatteriin Michael Grandagen jälkeen, ja hyvin hän on pestissään onnistunut. Syystä tai toisesta mulla on ollut liki kahden vuoden tauko Donmarista. Ei kai ole ollut niin kiinnostavia näytelmiä. Nyt halusin mennä katsomaan Bellevillen, koska se osui kalenteriini ja tarjosi mahdollisuuden nähdä James Norton uudelleen lavalla.


Amy Herzogin uutuusnäytelmä tapahtuu Pariisissa. Nuori amerikkalaispariskunta Zack (James Norton) ja Abby (Imogen Poots) ovat muuttaneet sinne miehen työn perässä. Tämä kun on lääketieteen alan tutkija. Naisella on jonkunlaisia mielenterveysongelmia pari vuotta aiemmin tapahtuneen äidin kuoleman jälkitilana, ja pakonomainen tarve olla isäänsä jatkuvassa puhelinyhteydessä. On jouluaika, sisko viimeisillään raskaana, mutta viisumiasioiden takia eivät he voi mennä kotiin jouluksi.

Tapahtumat käynnistyvät kun sivutoimisena joogaopettajana toimiva Abby tuleekin kotiin suunniteltua aiemmin - vain yllättääkseen miehensä nettipornon parista. Pikkuhiljaa siipasta paljastuukin yllättäviä puolia, ja pariskunnan suhteesta ja avioliitosta myöskin. Mikään ei ole enää sitä miltä näyttää. Kuinka hyvin sitä tuntee puolisonsa? Kuinka paljon toisen edestä on valmis tekemään uhrauksia? Aika paljon näemmä. Marttyyrikorttia heilutellaan puolin ja toisin.


Hyvin tämä porukka näyttelee, myös Malachi Kirby ja Faith Alabi, jotka ovat afrikkalaistaustainen pariskunta ketkä toimivat jonkunlaisina talonmiehinä vuokra-asuntoyhtiössä. He puhuvat lähinnä ranskaa, ja ovat aika vähän näyttämöllä. Imogen Pootsin näin viimeksi Who's Afraid of Virginia Woolfissa, ja tässäkin roolissa hän saa esittää humalaista nuorta amerikkalaisnaista. Tämä on kyllä syvällisempi ehkä, tai ainakin nyt hän on paremmassa vedossa. Hysteeriset naiset on siis hallussa, mutta olisi mielenkiintoista nähdä häneltä jonkunlaisia muitakin rooleja.


Ja en tiedä miten tarkoituksellista se on, mutta James Norton taitaa tykätä esittää psykopaatteja tai vähintäänkin aika vinksahtaneita persoonia. Tämä oli teatterissa jo toinen kerta (edellinen oli aivan kipeä Tracy Lettsin Bug) sellaisessa roolissa. Mutta mikäs siinä, kun mies tekee sen niin oivallisesti. Hänen Zackinsa on hyvin läsnä, tavallaan mieliksi oleva reppana, ja tavallaan hieman häirintynytkin. Veitsi kädessä ja pää sekaisin katsoja kyllä uskoo että jos tämä mies on onnistunut vaimoaan sumuttamaan kaikesta, niin kyllä hän kykenee vaikka mihin. Toisaalta, tämän vaimo on ollut sumutettavissakin, että sikäli. Tilaisuus tekee varkaan. Ei se asiaa yhtään enempää oikeuta kyllä.


Ohjaaja Michael Longhurst teki upeaa työtä NT:n Amadeuksen parissa viime vuonna ja tämäkin ohjaus on napakka ja jännitettä hyvin ylläpitävä.

Bonuksena lavalla on paidaton Norton ja kokonaan alasti oleva Poots, kuka silmänruokaa kaipaa.

Tunti 40 minuuttia, ilman väliaikaa. Sopiva mitta. Tarina saadaan kerrottua, ja tunnelma alkaa olla jo aika intensiivinen lopussa. Hieman avoimeksi tämä jäi kuitenkin, aika lailla jätetään katsojan mielikuvituksen varaan. Ei ehkä tyydyttävin loppu ikinä mutta tällä mennään. Sellainen taas ihan kiva näytelmä, mutta ei mikää elämää suurempi kuitenkaan.


Olin jotenkin kuvitellut Nortonin olevan isompikin tähti, sen verran paljon isoja tv-rooleja hän on viime vuosina tehnyt. Mutta meitä oli tasan kaksi ihmistä teatterin edustalla odottamassa. Toinen oli näitä semiammattilaisia nimmarinmetsästäjiä joka halusi nimmareita isoihin valokuviinsa. No, viimeksi mulla oli kiire lennolle joten nyt sain sitten mustikkasuklaat annettua :-)


Esityskuvien copyright Marc Brenner, muut kuvat omia.

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Glengarry Glen Ross / Playhouse Theatre 17.1.2018

Olen David Mametilta nähnyt muistaakseni vain yhden näytelmän ennen tätä iltaa. Siitä on pari vuotta aikaa ja sitäkin tähdittämään oli saatu amerikkalaisvahvistuksia. American Buffalo oli ihan kelpo näytelmä, mutta tämä Glengarry Glen Ross... hmmm... amerikkalaisia kaupparatsuja, siis sellaisia ihan kamalia myyntitykkejä, jotka myyvät vaikka isoäitinsä jos joku ostaja löytyisi. Kiinteistbisnes omine erikoissanastoineen ei ole kovin kiehtova näytelmänaihe, mutta tämä oli oikeastaan aika hauska. Tai ei ehkä hauska...

    

Nämä chicagolaistyypit on kamalia keinottelijoita ja paskanjauhajia. Mielessä vain rahanteko. Keinolla millä hyvänsä ja ihmisistä ja niiden rahoista viis. On loppuvuosi 1983. Kaikki säätävät tahoillaan ja eihän sellaisesta säädöstä aina hyvää seuraa. Sam Yates ohjaa, ja ei tämä nyt hänen näkemästäni tuotannoista sinne kärkikamppailuihin yllä.

Ensimmäinen näytös on vain reilut puolisen tuntia pitkä, ja sen aikana istutaan kiinalaisessa ravintolassa erilaisissa kahden hengen kokoonpanoissa suunnittelemassa ketkuuksia. Toisessa näytöksessä on sitten huiskin haiskin olevat toimistotilat; sinne on juuri murtauduttu. Sitten alkaakin tapahtumat purkautua eli kauppoja peruuntuja, saladiilejä tulla esiin, ja suuret kauppamiehet putoavat jalustoiltaan.


Hyviä roolisuorituksia vetivät erityisesti Christian Slater kuumakallemaisena myyntitykkinä. Tunnustan kättelyssä että Slaterin takia mä tätä tulin katsomaankin. Amerikkalaisia tyyppejä ei näe ihan aina Lontoon lavoilla, eikä ainakaan tämmöisiä nuoruuden idoleita. Slaterin tähti on sittemmin kai hiipunut (tosin tv-sarja Mr Robot toi hälle 2016 Golden Globe-palkinnon) mutta Heathers (1988) ja True Romance (1993) olivat kyllä aikoinaan mulle tärkeitä elokuvia. Ja hyvä heppu oli Name of the Rosessa ja siinä Kevin Costner-Robin Hoodissakin. Tästä näytelmästä tehtiin menestyksekäs leffakin, ja Al Pacino näytteli tätä samaa roolia siinä.


Myös Robert Glenister oli hyvä myyjänä, ja Kris Marshall nörttimäisenä toimistopäällikkönä. Pakko mainita vielä Stanley Townsend, mies joka saa huippudiilin, mutta putoaa korkealta ja kovaa. Ja mikä ihana matala ääni!

Jos jotain niin tämä on näytelmä missä kiroillaan taukoamatta. Ihan jo alkaa naurattaa se kielenkäyttö. Muutenkin tässä oli sellaisia moottoriturpamonologeja, tiedättehän kun toinen puhuu suu vaahdossa, ja kukaan muu ei saa sanansijaa. Minuuttikaupalla.


Mutta olipas lyhyt näytelmä! Tunti ja 3 varttia tuntui menevän tosi nopeasti, varsinkin kun se väliaika oli jo puoli tuntia alusta. Mulla oli taas piippuhyllypaikka ja siten aika olemattomat jalkatilat, mutta onnen kaupalla viereinen paikka oli tyhjä, joten sain istuttua hieman poikittain.

Ihan jees perusteatteria taas mutta ei mitään elämää suurempaa. Ilman Slateria olisi jäänyt näkemättä, enkä varmaan olisi ihan kauheasti missannut. Näytelmä voitti muuten Pulitzer-palkinnon 1984, jota hieman ihmettelen. Ei se kuitenkaan tekstinä NIIN ihmeellinen ollut. No, tulipa taas siis sivistyttyä.

 

Stage doorilla oli tuulista ja kylmää. Playhouse on Thamesin rannassa ja sellaisen kapean kujan päässä, että siitä tulee kunnon tuulitunneli. Kaikki ystävälliset herrat nimmaroivat ja poseerasivat kiltisti kuvissa. Tosin Slater halusi itse ottaa kuvan ja niin että London Eye on taustalla. Lisäksi hänellä oli mukanaan koiransa Fish, joka selkeästi ei niin kauheasti nauttinut ryysiksestä. Tai ei se kauhean paha ryysis ollut, meillä oli siinä aika kiva porukka, joita stage doorin puoliksi-irkku vaksi rupatteli ja aina välillä väistimme porukalla roskisautoja.


Esityskuvien copyright ??, muut kuvat omia (paitsi Slater otti tuon meidön yhteiskuvan).

Cell Mates / Hampstead Theatre 17.1.2018

Kylmä sota ja vakoojat ja agentit kiinnostaa aiheena aina. Hampstead Theatressa Simon Grayn kirjoittama Cell Mates on siis näytelmä juurikin minun makuuni. No olihan se. Perushyvää teatteria missä ei ollut oikein mitään valittamista. Ehkä hetkittäin aika tylsä kyllä. Teatterin taiteellinen johtaja Edward Hall vastasi ohjauksesta.


George Blake (Geoffrey Streatfeild) on ex-tiedustelupalvelun herra, joka on narahtanut kiinni vakoilusta venäläisille. Linnaahan siitä rapsahtaa, 41 vuotta. Mutta mies pakenee ja pääsee Moskovaan. Tässä puuhassa häntä auttaa Sean Bourke (Emmet Byrne), joka jää myös hetkeksi Moskovaan pitämään seuraa. Näytelmä kertoo näiden kahden miehen ystävyyssuhteesta, joka saa kyllä lopuksi aika ikävän kolauksen, kun Seanille selviää että vakooja on aina valmis pettämään kaikki. Spies betray people. Niinpä.

Alussa ollaan vankilassa  ja nähdään kuinka miehet tutustuvat. George tarvitsee ulkopuolisen kontaktin, ja Sean on vapautumassa pian. Seuraavassa kohtauksessa ollaankin jo lontoolaisessa asunnossa sen jälkeen kun George on paennut vankilasta ja on ihan sekaisin ja haavoittunut. Paosta tai sen yksityiskohdista ei puhuta sen enempää. Kaverit ovat kutsuneet naispuolisen lääkärin hoitamaan miestä. Sean haluaa palata kotiin Irlantiin, mutta jotenkin George onnistuu houkuttelemaan tämän käymään Moskovassa, hetkeksi. Loppu näytelmää tapahtuukin moskovalaisessa asunnossa. Lenin katselee seinältä miesten touhuja ja ylellinen punakultainen sisustus antaa kullatun vankilan vaikutelman.


George viettää ylellistä, mutta yksinäistä, KGB-upseerin elämää samppanjaa siemaillen ja muistelmiaan kirjoittaen. Sean, tai salanimellä Robert, jäisi vain hetkeksi, mutta tämä venyy viikoiksi ja kuukausiksi. KGB:n tappotuomion pelossa ei mies pääse pois, vaan käyttää aikaansa vodkalla läträämiseen, taloudenhoitajalle irlantilaisten laulujen opettamiseen ja muistelmiensa sanelemiseen. Salassa toki. Välillä tiukkailmeiset KGB-heput käyvät tervehdyskäynnillä.

Vaikka George vakuuttelee olevansa nyt kotonaan, kun saa olla Moskovassa, niin kyllä hän tunnustaa ikävöivänsä vaimoa ja kolmea lastaan. Mietin miten vaikea olisi jättää kotimaansa, tietäen ettei koskaan pääse palaamaan. Varmaan juuri siksi mies haluaa pitää ainoan siteen vanhoihin kuvioihin eli Seanin likellä.

Näytelmässä on myös hieman lämmintä huumoria, sellaista kuivakkaakin (kuten että kaikki suuret brittivakoojat on koulutettu Cambridgessä), mutta ei tämä komedia suinkaan ole.


Geoffrey Streatfeild on aina jotenkin tosi sympaattinen tyyppi ja mä tykkään hänen tavastaan rakentaa roolia ja henkilöä. Monenlaisissa rooleissa olen häntä näyttämöllä nähnyt. Nytkin tämän George on verkkaisesti puhuva, hieman narisevaääninen herrasmies (puhetyylistä tulee mieleen Alan Bennett!), joka ei kiihkoile mihinkään suuntaan. Sen sijaan Bourko on kiihkeä irlantilainen, joka tuntuu säpsyvän kaikenlaista. Hyvin mulle ennestään tuntematon nuori irlantilaisnäyttelijä vetää. Pienemmissä rooleissa Philip Bird ja Danny Lee Wynter KGB-miehinä ja Cara Horgan taloudenhoitajana tekevät myös mallikasta työtä. Vakuuttavat venäläisaksentit, ja kyllä tässä aika paljon venäjääkin puhutaan.


Kiinnostava aihe ja kiinnostava näytelmä.  Ei mitään kauhean mullistavaa, mutta ihan hyvää ja hyvin tehtyä perusteatteria. Tämä oli viimeinen esitysviikko, joten hyvä kun kerkesin katsomaan.

Mä olen tosi paljon käynyt Hampstead Theatressa vuosien varrella, mutta olikohan tämä eka arkipäivänäytös? Tai ainakin niin että istuin parvella, koska sinne mentäessä mennään toimistojen ohi, joissa on isot lasiseinät käytävään. Siellä työntekijät naputtelivat koneitaan.


Esityskuvien copyright Marc Brenner, muut omia.

tiistai 16. tammikuuta 2018

The Birthday Party / Harold Pinter Theatre 16.1.2018

Harold Pinteriä omassa nimikkoteatterissaan, kiitos kyllä. Kun vielä lavalla joukko aika valovoimaisia tähtiä, niin mikäpä se oli lippua varatessa. Myöhemmin luin vielä jostain, että tämä The Birthday Party on yksi Pinterin esitetyimpiä näytelmiä. Mutta nähtyäni tämän voin vain ihmetellä että miksi ihmeessä??


Meinaan nyt olen aika pettynyt. Liki 2,5 tuntia umpitylsää jaarittelua. Joo, periaatteessa kaikki toimii, siis lavastus on kivaa katseltavaa ja näyttelijät ovat oikeasti hyviä. Onko ohjaaja Ian Rickson näin hiipunut, koska edellinen työnsäkin oli aika onneton (Against Almeidassa), vai onko tämä vaan niin nuupahtanut näytelmä ettei mikään magia herätä tarinaa eloon? Rickson on kuiteskin ohjannut hienojakin töitä.


Nyt ollaan jossain merenrantakaupungissa, vanhemman pariskunnan luona. Arki toistuu samanlaisena päivästä toiseen, rantatuolien hoitajamies Petey (Peter Wight) tulee aamupalalle ja katoaa sitten töihin. Vaimo Meg (Zoë Wanamaker) hössöttää ja säätää ja on aika simppelin oloinen. Talossa asuu pitkäaikaisvuokralainen Stanley (Toby Jones). Kaikki muuttuu kun Petey tapaa rannalla pari häiskää, jotka haluavat myös majapaikkaa. Oudot tummapukuiset heput Goldberg (Stephen Mangan) ja McCann (Tom Vaughan-Lawlor) saapastelevat sisään ja haluavatkin järjestää yllätyssynttärihjuhlat Stanleylle. Onko oikeasti tämän synttärit vai ei, se jää hieman epäselväksi. Juhlat kuitenkin pidetään ja ne menevät hieman kummallisiksi. Seuraavana aamuna miehet kuskaavat vihannekseksi muuttuneen Stanleyn pois. Kemuissa on vielä nuori naisseuralainenkin Lulu (Pearl Mackie) jota Goldberg ahdistelee.


Ihmeen eleetön ja väritön tämä oli, ja tunnelmaa rakennettiin vaikka mitään ei koskaan tapahdukaan. Olivatko miehet Stanleyn tuttuja, mene ja tiedä. Välillä tuli tunne, että häntä he tulivat etsimään ja olivat ehkä kostamassa jotain, mutta mitään ei selitetty eikä kerrottu. Tämä oli tosi outo ja kummallinen näytelmä. Mihin sitä jännitystä rakennettiin, kun kaikki jäi kuiteskin kesken? Vähän vihjailtiin asioista mutta mitään ei paljastettu. Juhlat äityvät väkivaltaisiksi, mutta onko Stanley hullu murhaaja, vai mikä kumma tyyppi. Ärsyttävää. Ja loppu oli tosi töksähtävä.

Näyttelijät tekevät hienoa työtä, varsinkin Wanamaker häsläävänä emäntänä on hyvä. Ja Mangan kyllä yliveto, lipevänä ja itsevarmana, ja samalla hyytävän pelottavana Goldberginä. Jotenkin tuli mieleen Colin Farrell, ehkä se oli se kampaus ja maneerit?


Mun mielestä tässä ongelmana oli tekstin heikkous, koska ilman hyvää tekstiä ei parhainkaan porukka saa taiottua siitä mitään ihmeellistä irti. Arvosteluja ei ole vielä, koska nyt torstaina on vasta ensi-ilta. Mielenkiinnolla odotan mitä kriitikot sanovat. Mä oon vaan kai niin tollo etten tunnista hyvää näytelmää, mutta minä en tykännyt... Mutta tarinan opetus: aina ei voi onnistua vaikka olisi kuinka paperilta katsottuna napakymppi.

Esityksen huonouden lisäksi harmitti kadonnut hanskani, mitä ei koskaan löytynyt (palasin vielä seuraavana päivänäkin kysymään). Teatterille se jäi koska mennessä oli molemmat mukana.

Ps. Ja pari päivää myöhemmin. oikeat kriitikot ovat puhuneet: neljää ja viittä tähteä :-D


Kuvien copyright Johan Persson.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Suomen hauskin mies / Helsingin kaupunginteatteri 13.1.2018

Taas toinen esitys mikä jäi viime syksynä syystä tai toisesta itseltäni näkemättä. Liian täysi kalenteri lienee se suurin syy moiseen erheeseen. Mutta onneksi näin heti vuoden alkuun sain tämänkin hoideltua pois alta. Koska tätä näytelmää en todellakaan olisi halunnut jättää näkemättä!

Nimittäin sen verran mainio kokemus Heikki Kujanpään ja Mikko Reitalan yhdessä kynäilemä Suomen hauskin mies on. Aiheestaan huolimatta se on myös hauska, kuinkas muuten. Mutta ei tämä mikään farssi ole, vaan sellainen mustanpuhuva ja hieman vinolla huumorilla asioita tarkasteleva historiallinenkin näytelmä. Näin todellakin olisi voinut tapahtua, ja moniin tositapahtumiin ja historiallisiin seikkoihin näytelmä perustuukin.


Eletään kevättä 1918, ja joukko työväenteatterin näyttelijöitä on kuskattu Helsingin edustalle vankisaarelle. Mukaan joutuu myös teatterinjohtaja ja punapäällikkö Toivo Parikka (Martti Suosalo), joka palaa Viipurista parahultaisiksi ja joutuu ilmiannetuksi. Leirillä sekalaista miesjoukkoa odottaa karmaiseva tehtävä. Arvovaltaiselle delegaatiolle olisi saatava aikaan viihdykettä - joten kyllähän Suomen hauskimmaksi mieheksi sanomalehdessä tituleerattu Parikka sakkeineen sellaista saa aikaan. Naurattakaa tai kuolette. Porkkanaksi tarjotaan uusintaoikeuskäynnin mahdollisuutta.

Leiriä johtaa hyytävä kapteeni Kalm (Rauno Ahonen) ja saarella asustaa myös hänen kiihkeästi punikkeja vihaava opettajavaimonsa Helen (Vappu Nalbantoglu). Pariskunnan hankalat välit ja erityisesti vaimon musertava suru Tampereen taisteluissa menehtyneen pojan puolesta tuo yhden näkökulman kertomukseen. Lisäjännitettä tuo jääkäriluutnantti Nyberg (Heikki Ranta), joka joutuu puun ja kuoren väliin vankien ja esivallan väliin. Parikan vanhana perhetuttuna ja intohimoisena teatteritaiteen ystävänä ei ole helppoa toimia teloittajana.


Monenlaista kiemuraa ja mutkaa ja ihmiskohtaloa mahtuu mukaan. Sitä tulee imaistuksi mukaan näiden miesten murheisiin ja pieniin ilonaiheisiin. Ja vaikka sitä tietää historiasta miten asiat lopulta menivät, niin hetkittäin pitää kuitenkin henkeä pidättää jännityksen vallassa! Helsingissä herrat kokoustavat, puuhaavat kuningaskuntaa ja saksalaistenkin mielipiteitä pitäisi kuunnella. Samaan aikaan leirillä ei ole ruokaa tarpeeksi ja pitäisi vielä koittaa saada aikaan kertakaikkisen hauska näytelmä.

Onhan tarinassa paljon kliseitä, mutta ihanan inhimillinen näkökulma ja realistinen ote tässä silti on. Joo joo, pienet asiat alkavat muuttua, koetaan niin vastoinkäymisiä kuin pieniä voittojakin. Eripurat unohtuvat sekalaiselta näyttelijäretkueelta yhteisen vihollisen edessä. Ainakin enimmäkseen.

Herkullisia rooleja riittää vangeille; on vaitonainen räätäli Siikander (Mikko Reitala), päästään seonnut Hannula (Tuukka Leppänen), on vastahankainen iltanäyttelijä Johansson (Jari Pehkonen), naistenrooleihin mieltynyt Elo (Risto Kaskilahti) ja rämäpäinen Aulis (Petrus Kähkönen). Mainiota työtä tekee tämä vankijoukko! Erityisen ilahtunut olen nähdessäni pitkästä aikaa teatterin lavalla mestarillisen Mikko Reitalan. Ja Leppäsen roolityö on myös kerrassaan hykerryttävä (syyskaudella tämän roolin vetikin Pekka Huotari).


Loppuun saakka riittää vajaan 2,5 tunnin aikana jännitettävää. Saavatko vangit esityksen valmiiksi, ja mitä korkea-arvoiset katsojat siitä mahtavat pitää? Puskafarssiosiot menevät hetkittäin vähän överiksi, mutta hyvin se uppoaa katsojiin, siis meihin oikeisiin katsojiin. Martti Suosalo pääsee revittelemään hetkittäin oikein kunnolla eli sille isolle osalle katsojakuntaa joka on pähkinöinä tämän koomikkouden edessä luvassa on paljon herkkua tiedossa! Onhan tässä mukana pakolliset kännikohtaukset ja saunomistakin, mutta sellainen örvellys pienessä mittakaavassa sopii ihan hyvin joukkoon. Ja hei, kun on muinoin nähnyt Suosalon vetämässä Nummisuutarien Eskon tilulii-lurituksen Suomenlinnassa, niin tuntui ihanalta kuulla siitä nostalginen toisinto!


Yksi esityksen helmistä on ehdottomasti hyvän ja toimivan tekstin lisäksi oivallinen livebändi! Se on todella hyvin integroitu osaksi esitystä, niin että muusikot toimivat monenlaisissa hommissa varsinaisen soittohomman lisäksi. Mainiota katsottavaa ja kuunneltavaa, kiitos Timo Hietalalle musiikeista. Bonuksena banjoa rämpyttävä Reitala.

Mitäs mä sitten kehuisin. Pekka Korpiniityn monipuolista lavastusta jossa pyörölavaa hyödynnetään oivallisesti. HKT:n Pieni näyttämö ei kyllä edelleenkään remontin jälkeen ole mikään suosikkipaikkani, mutta hyvin toimii tässä kyllä. Keskellä lavaa oleva puolikkaan skeittirampin näköinen häkkyrä kääntyy niin laivan kanneksi kuin luodoksikin. Saariston tunnelmaa loihditaan pienillä asioilla, mutta vankileirihän tämä on, ja siitä muistuttavat piikkilankakarsinat. Myös Sari Salmelan pukusuunnittelu on aika nappisuoritus, toisaalla on ne hienot upseerin puvut ja vastakohtana taas vankien resuiset rääsyt. Ja tietysti mainiot roolivaatteet vankien esitykseen (erityisesti Hannulan heiluvat irtorinnat!).

Moninaisten juonenkäänteiden jälkeen pääsemme aika huikaisevaan loppukohtaukseen, ja se viimeistään saa palan jumiin kurkkuun.



Olen tykännyt Heikki Kujanpään monipuolisesta urasta jo Q-teatterin alkuajoista alkaen, ja tämäkin ohjaustyö on kyllä hienoa jatkumoa tasokkaaseen sarjaan. Ja jos et tiennyt, niin maaliskuussa ensi-iltaan tulee myös Suomen hauskin mies -elokuva. Pääosassa itseoikeutetusti Martti Suosalo, mutta muu miehitys on tyystin eri kuin näytelmässä.

Elokuva taitaakin olla parhain mahdollisuutesi tämän näkemiseen, koska loppukevään teatteriesitykset ovat jo aika buukattuja (jollet toimi nopeasti lippujen suhteen!).



Kuvien copyright Tapio Vanhatalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 4. tammikuuta 2018

Kikka Fan Club / Teatteri Jurkka 4.1.2018

Teatteri Jurkka on niin pieni näyttämö että syksyiset Kikka Fan Club esitykset ehtivät mennä kaikki loppuun ennenkuin tämä hidas hämäläinen havahtui. Olin kai ohjelmistoa julkistettaessa miettinyt että hei oikeesti, kuka tekee näytelmän kasari(disko)musan isoimmasta tyrkystä eli Kikasta. Ja ennenkuin ehdin silmää räpäyttää, niin pim, liput olivat loppuneet. Mutta kuten joskus onni on myötä, alkuvuodelle saatiin muutama lisäesitys - ja minäkin pääsin katsomaan. 


Nyt ymmärrän miksi tämä on tehty. Katsomosta poistui hyvin hiljainen minä. Parituntisen kotimatkan mietin asioita, mietin julkisuutta ja (meitä) ihmisiä jotka kuluttavat julkkiksia. Miten raadollinen on viihdemaailma ja miten kamalia ihmiset ovat. Välillä tulee semmosia näytelmiä vastaan mitä katsoessa ensimmäinen tunne on oma häpeä. Mikä minä olen nauramaan jonkun "tissiblonditurhanjulkkiksen" elämää juorulehtien sivuilla. Jos joku haluaa julkisuuteen, oli se musiikilla, tisseillä, suhdesotkuilla tai muilla keinoin, niin mitä se minulle kuuluu, tai on minulta pois? Kukin tyylillään ja antaa kaikkien kukkien kukkia ja muita valikoituja sananparsia. Suvaitsevaisuus lie se avainsana mitä minulle jäi käteen. Empatia, ja säälinsekainen nostalgiasuru.

Kyllähän minä muistan Kikan hyvin. Kaikki ne pikkutuhmat hittibiisit 1980-luvun lopulta ja 90-luvun lehtiotsikot, ja myöhemmät uran hiipumiset. Kikan ns. parhaat vuodet asuin ulkomailla, mutta kyllä ne sävelet sinnekin asti kantautuivat. Itse en muista Kikkaa koskaan livenä nähneeni, mutta sen kyllä muistan että sellaisella huvittuneensekaisella säälillä häneen suhtauduin.

Niin, jo sananakin sosiaaliporno herättää monenlaisia mielikuvia. Mutta kun monilla ihmisillä nyt on joku ihmeellinen sisäsyntyinen tarve tirkistelyyn ja muiden paheksumiseen, niin tätähän kyllä mm. tietynlainen media ruokkii ja tietynlaiset julkkiset käyttävät hyväkseen.

Ennenkuin harhaudun liian kauas pohtimaan tämmöisiä asioita, niin mennään takaisin Kikka Fan Clubiin. Laura Gustafssonin kirjoittama (työryhmän keskustelujen tiimoilta) ja Sini Pesosen ohjaama esitys on monellakin tavalla hieno. Sen eri lähteistä taitavasti koostettu aineisto valottaa Kikkaa artistina ja ihmisenä meille aikalaisillekin ihan uudella tavalla. Esitys kuvaa hyvin sitä raadollista julkisuuskoneistoa, joka vaatii erityisesti naispuolisia artisteja olemaan ikuisesti roolinsa vankeja, ulkomuotonsa vankeja, genrensä vankeja. Puistattaa. Loistavana esimerkkinä tästä on osittain nukketeatteridraamana toteutettu pieni osio TV2 Sabatti-ohjelmasta vuodelta 1992. Aivan karmeaa katsottavaa, lukaskaapa ja katsokaa pätkä.


Kun Pia Andersson heittäytyy lavalla täysillä mukaan, pukee kikkamaiset vaatteet, blondin peruukin ja vetää pinkkiä huulipunaa, niin katsojien päässä pyörii varmaan monenlaisia ajatuksia. Hän polvistuu Kikka-alttarille, selin yleisöön ja toivoo että tämä esitys olisi kunnianosoitus Kikalle. Tämä tavoite kyllä täyttyy. Mutta ei tämä ole pelkästään hienoa tribuuttia Kikalle, vaan myös terävää kritiikkiä. Tuotteistamista, yhteiskunnan normeja, naisen roolia tässä maailmassa, vallankäyttöä vastaan... Lista on aika pitkä. Miten taiteilija tai artisti määritellään? Ihminen, nainen, taiteilija - kaikki muuttuvat, kehittyvät, vanhenevat. Miksi joku miesartisti saa rauhassa kerryttää kilojaan ja rupsahtaa ja se on vain karismaa, mutta naiseartistin pitää olla ikuisesti kaunis ja timmi? Kikan oli varmaan erityisen vaikea päästä irti bimbomaisesta Suomen Samantha Fox-imagostaan, vaikka hän olisi ehkä halunnutkin jotain muuta. Kikka jäi ainakin julkisuudessa roolinsa vangiksi. 

Varsinaisesti mikään ei ole Kikan vuosien jälkeen muuttunut. Ehkä nykyään somekaudella ihmisten, varsinkin julkkisten, ruotiminen on vieläkin törkeämpää ja raadollisempaa. Mutta toisaalta moni artisti uskaltaa ehkä paremmin haastaa normeja ja kulkea omia polkujaan. Vielä on pitkä taival kuitenkin kuljettavana, ja siinä me jokainen voimme omalta osaltamme tehdä pienen palasen.

Ajatuksia siis herätti. Ja se on aina itselleni hyvän esityksen merkki. Paljon erinomaisen hyviä kysymyksiä, joita myös mietin kotimatkallani. Kyllähän tämä myös viihdytti, ja sai itseni palaamaan kaukaisiin aikoihin ja muistoihinkin. Pia Andersson on erinomainen herkkänä ja haavoittuvana ja samalla myös oudon vahvana Kikkana. En ollut ajatellut paljoa sitäkään, että ilmeisesti monelle nuorelle tytölle Kikka oli idoli ja esikuvakin - nainenkin voi uskaltaa! Ainakin alussa ollut sympaattinen muistelointi Kikan faniklubin kokoontumisesta antoi sen vaikutelman että myös nuoria naisia faneihin kuului, eikä vain taskujaan kaivelevia rasvaisia keski-ikäisiä niljakkeita.


Tellervo Syrjäkari loihti lavalle pinkkiä kasariestetiikkaa pukusuunnittelun muodossa. Isossa osassa oli myös monipuolinen videosuunnittelu, siitä kiitos Ina Niemelä. Nämä kaksi naista olivat miettineet lavastuksenkin yksityiskohdat taiten. Pikkiriikkiseen Jurkan nurkkaan saadaan kyllä mahtumaan monta maailmaa. Tuomas Hautalan äänimaisemat Kikan hittibiiseineen istuvat kaiken ylle kuin tuttu ja lämmin peitto. Miten sitä osaa näitä biisejä edelleen ulkoa!

Käsiohjelmassa mukana ollut Laura Gustafssonin kirjoitus Kikka ja näkyvä naiseus on erinomaisen loistava, erityiskiitos siitä. 

Kannattaisihan tämä nähdä, mutta. Esityksiä on vielä helmikuun lopulle asti, mutta ne ovat kaikki mahdollisten toivorikkaiden lipunhaluajien kannalta ikävä kyllä loppuunvarattuja. Teatterille on toki mukavaa kun esitys on suosittu. Pidetään peukkuja että tulisi vielä lisäesityksiä? Ja aina kannattaa mennä esitysiltoina Jurkkaan kytikselle, jos vaikka joku peruisi. Tosin kukaan ei tainnut omana vierailuiltanani olla niin onnekas...



Kuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 30. joulukuuta 2017

Ulkomaalainen / Tampereen teatteri 30.12.2017

Kolmas kerta toden sanoo. Kyllähän Tampereen Teatterin Ulkomaalainen sen verran hyvä näytelmä on, että se kestää kolmannenkin katselukerran. Sitäpaitsi oivallisena tekosyynä oli vielä se, että miehityksessä oli tapahtunut pieniä muutoksia sitten viime kertaan. Viime kertahan oli melko tarkkaan vuosi sitten! Ensi-illasta on toki jo hieman enemmän aikaa. Mutta koska joulun ja uuden vuoden välissä on aina hieman hiljaista teatterikentällä, niin joutaahan sitä katsomaan taas hyväksi tiedettyä näytelmää.


Ilkka Uolevi jatkoi Ellardin roolissa loistokkaasti, ja nyt vuodessa tähän on tullut mukaan paljon lisää rentoutta, kujeilevuutta ja irrottelua. Hienoa! Tukkakin on muuten näistä syksyllä 2016 otetuista kuvista kasvanut. Uutena niljakkaana pastori Leenä nähdään Esa Latva-Äijö, tuo aina taitava näyttelijä. Tämän esittämä pastori on lirkutteleva kihlatulleen, piiloilkeä Ellardille, mielistelevä Owenille ja alentuvan sovitteleva kaikille muille. Kunnes ei enää olekaan. Ja nyt on sitten Markku Thure uinut vastenmielisen Owenin nahkoihin, kuin kyy nielee maan ikään. Hyvinpä sekin rooli sujuu, tosin viimeinen pelottava loppurutistus jää ehkä uupumaan.

Tomi Alatalo irrottelee Froggynä aiempaa rennommin, jos mahdollista, ja Aliisa Pulkkisen Betty on herttaisuuden perikuva, ehkä jo rasittavuuteen asti. Ja Eeva Hakulisen Catherine kokee isoja tunteita ja kasvaa henkisesti näytelmän edetessä. Kuten muuten Ellardkin. Mutta vaikka kaikki ovat niin erinomaisia, niin suurimmassa roolinsa loistaa taas kerran Ville Majamaan Charlie! Uskomatonta heittäytymistä ja eläytymistä. Mikä merkkihenkilö!

On se kumma, että vaikka tämän osaa jo likipitäen ulkoa, eikä mitkään tapahtumat tule sinällään yllätyksenä, niin silti sitä voi nauraa niin että melkein luulee tukehtuvansa. Välillä hävetti istua siinä 5-rivin keskellä hirnumassa, mutta onneksi vieressä istui teatteribloggaajakollega Laura, ja nauroimme molemmat yhtä lailla.


Edelleen jaksan ihmetellä miten tällä porukalla pysyy pokka. Ellardin ja Charlien aamupalakokemus ja kielikoulutus, Charlien uskomaton kielen omaksuminen. Kaikki Charlien "omalla kielellään" kertovat jutut.... Ja se Owenin kiusaaminen, puhumattakaan nerokkaasta loppuhuipentumasta, kun Owen kätyreineen ajetaan lopullisesti matkaan. Aah, ihanaa katsottavaa!

Toivon hartaasti että Ulkomaalainen pyörisi Tampereen Teatterin ohjelmistossa vielä pitkään! Minä ainakin voisin hyvin kuvitella katsovani sitä säännöllisin väliajoin. Aina voisi vaihtaa 1-2 esiintyjää silloin tällöin ja täten tuoreistaa porukkaa. Mutta Ville Majamaata ei saa tuoreistaa!

Tällä haavaa esityksiä on myynnissä vappuaattoon asti - enkä voisi enempää suositella. Ulkomaalainen on pirullinen näytelmä, sillä hysteerisen huutonaurun lisäksi se tarjoilee aika ajankohtaista asiaa "muukalaisiin" eli siis erilaisiin ihmisiin suhtautumisesta. Mitä tapahtuu kun se suhtautuminen viedään ääripäästä toiseen. Tässä Betty ja Owen edustavat niitä ääripäitä, ja se jännite on kutkuttavaa. Menkää ihmeessä katsomaan!

Tähän oli hyvä päättää kiireinen teatterivuoteni.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.