keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Huonosti vartioitu tyttö / Helsinki Dance Company & Helsingin kaupunginteatteri 10.10.2018

Koreografi Jyrki Karttunen todellakin osaa hommansa. Taas kerran mies on iskenyt kätensä kultasaaviin ja kauhoo sieltä meille onnekkaille katsojille aarteita ihailtavaksi. Usein olen tämän tainnut jo todeta, mutta totean taas uudelleenkin: mies on ihan nero! Ja kun nämä Helsinki Dance Companyn tanssiteoksensa ovat vielä niin hauskoja, kujeilevia ja absurdin hömpähtäviäkin! Aina on joku pikku juju tai jippo joka viihdyttää. Niin nuorempia kuin vanhempiakin katsojia. Uusin teos Huonosti vartioitu tyttö sai ensi-iltansa lokakuun alussa Helsingin kaupunginteatterilla, ja herätti kovasti iloa ja hurmiota ainakin tässä katsojassa.


Tanssiesitys perustuu vanhaan klassikkobalettiin 1700-luvulta, La Fille mal gardée, joka kuuluu edelleenkin monen talon balettiohjelmistoon. Itse näin muutama vuosi sitten (keväällä 2015) Royal Ballet -version tästä, ja päärooleissa tanssivat Steven McRae ja Natalia Osipova. Itse tarinasta ei ole kauheasti jäänyt mieleen, mutta muistikuva on humoristinen ja värikäs esitys (tämä on kyllä saatavilla DVD:lläkin, että kirjastoista saattaa löytyä).

No sitä oli tämä Karttusenkin moderni versio Huonosti vartioitu tyttö. Tosin alkuperäisteoksesta ei ole kauheasti jäänyt äljelle, kenties vain joku teoksen ydinajatus tai henki, ja päähenkilö. Hän on yksinäinen tyttö/nainen, tällä kertaa amerikkalaishenkisellä 1950-luvun autiolla huoltoasemalla. Kenties unelmoimassa poispääsystä ja lähtöä tehden. Tytölle seuraa pitää, ja jollain tavalla vartioikin, neljä yksisarvista. Tiedättehän, sellaisia ihania, pastellinvärisiä, suloisenpörheitä mielikuvitusolentoja. Tai historiallisia fantasiaolentoja. Tai jotain. Nyt neljän hienon miestanssijan esittäminä, vaikka aika sukupuolettomia nuo pastellipörhöt olivatkin. Upeat Mikko Paloniemi, Jyrki Kasper, Johannes Purovaara sekä Jyrki Karttunen hupsuttelivat itsensä suoraan katsojien sydämiin. Kaikenlaiset perinteisemmät balettikuviot ja hevosmaiset laukka-askeleet sujuivat yhtä taiten. Ja laulu myös - We are unicorns on takuuvarma hitti syysbileisiin.

      

Mutta esityksen kiistaton päätähti oli kyllä ilmiömäinen Heidi Naakka. Upea tanssija kaikinpuolin, joka pääsi suureen rooliin ja näyttämään osaamisrepertuaarinsa kaikkia puolia. Mikä kansainvälisen tason punapää! Tuttuun tapaan sädehtivissä Karoliina Koiso-Kanttilan suunnittelemissa puvuissa. Siinä missä yksisarviset hörheltävät samoissa trikoissaan koko esityksen ajan (no välillä tosin pukien bikineitä tahi teddykarvaisia rotseja ylleen) ennättää Naakka vaihtaa asua monen monta kertaa. Toinen toistaan häikäisevämpiä luomuksia. Mikä kultalameecatsuit! Ja jaksan taas ihmetellä miten noin korkeilla koroilla voi kukaan tanssia, mutta ammattilaiset osaa! Välillä toki mennään paljain jaloinkin.

Musiikkikaan ei ole alkuperäistä, paria lainausta lukuunottamatta, vaan Aleksi Sauran loihtimaa. Musiikki on kyllä upean kuuloista. Ja ei tässä ihan mykkiä tosiaan olla, välillä siellä lauletaan ja välillä jotain muuta. Ja kyllä Jukka Huitilan huoltoasemalavasteissa ja valojen alla kelpasi tanssia.


Koko yksisarvisnelikko tanssii hienosti yhteen ja välillä kukin saa oman pienen soolonsakin. Kasperin pikkupoikamainen soolo ja Paloniemen sleazyhenkinen numero. Sekä tämä duetto Naakan kanssa, ouuuu miten kuumottavaa! Lisäksi yksisarviset viskelevät tyttöä miten päin haluavat, aivan henkeäsalpaavia heittoja ja keinutuksia. Huh! Esitys lähentelee jo sirkusakrobatiaa näissä kuvioissa. Välillä naisesta kuoriutuu esiin sirkustirehtööri ja yksisarviset muuntuvat nauhojen avulla sirkuksen ratsuiksi. Hienoa nauhojen käyttöä muutenkin; miten ei ne mene solmuun!

Hieman minua hämmensi miksi kaikki yksisarviset oli maskeerattu Johnny Deppin näköisiksi? Milja Mensonen vastasi koreista kampauksista sekä maskeerauksista.


Ei tämä silti pelkästään vaahtokarkkimaisen pehmeää ja iloista ole. Sähköt alkavat huoltoasemalla räpsyä ja hieman pelottaa. Alkaako todellisuus nostaa päätään ja unelmien yksisarviset vajota unholaan? Onko tytön otettava jenkkiletukka alleen ja karautettava ahdistava asema taakseen jättäen tiehensä? Ja unohtaa samalla ankeaan arkeen lohtua ja toivoa paremmasta tuoneet yksisarviset? Läksiäislahjaksi tyttö puetaan sateenkaarenkirjavaan hörsömekkoon ja pörrökenkiin! Epäonnistuivatko ruotsalaisella aksentilla puhuneet taruolennot vartiointitehtävissään - vai mahdollistivatko he tytön hengissäpysymisen?

Paljon kysymyksiä, ja ei sitä reilussa tunnissa saada kaikkeen vastauksiakaan. Ennenkaikkea Huonosti vartioitu tyttö on ihana irtiotto katsojalle omasta arjesta. Tätä voi todellakin suositella kaikille, varsinkin innovatiivisen ja kauniin tanssiteoksen ystäville. Iloa ja huumoria elämään, aina 28.11. asti HKT:n Pienellä näyttämöllä. Iso kiitos loistava työryhmä, taas kerran.


Kuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 9. lokakuuta 2018

Pässi / Tampereen työväen teatteri 9.10.2018

Sirkku Peltolan uutukainen, Pässi, sai ensi-iltansa lokakuun alussa. Tekstiä on työstetty pitkään ja sen kirjoittamisprosessin aikana valmistui moni muu Peltolan näytelmä ja ohjaustyö. Hitaasti kypsytellen saa yleensä hyvää tulosta, ja niin tälläkin kertaa. Pässi on hyvässä (ja hieman myös pahassa) mitä tyypillisin Peltolan näytelmä. Vahvasti yhteiskunnallinen, lempeän humoristinen, ihmisläheinen ja kantaaottava.


Taas kerran Peltolan näytelmää tähdittää aivan loistava näyttelijäporukka. Ensinnäkin se että Tuire Salenius palasin eläkepäiviltään tekemään Hellä Puskan (!) roolin. Vanheneva hyväsydäminen nainen, joka asuu siskontyttärensä kanssa kaksin - ja piilottelee paperitonta irakilaista lampolassaan. Hellä on ajassa kiinni ja koukussa Pokemoniin. Chatit ja googlet ovat ihan arkipäivää ja akun loppuminen on liki katastrofi. Niin sympaattinen hahmo, ja Salenius puhaltaa ihanan lämpimän hengen Hellään. Sympatiaa saa osakseen myös elämässään hieman väliinputoajan oloinen Anita (Miia Selin). Romanssi Damirin kanssa on päättynyt pettymykseen ja vatsassa kasvavaan vauvaan, ja nainen on erakoitunut tätinsä kanssa maalle, jelppimään naapurin isäntää koiranulkoilutuksessa. Asiat eivät todellakaan ole menneet niin kuin Anita olisi halunnut ja suunnitellut. Tyypillinen Peltolan kirjoittama ihmiskohtalo siis.

        

Näiden kahden naisen elämään kirjaimellisesti tupsahtaa remppamieskaksikko Leksa (Aimo Räsänen) ja Hebu (Tommi Raitolehto) Ja mikä hersyvä pari tämä onkaan! Räsänen on ihan elementissään outoja luontofaktoja suoltavana tauluvaraston omistajana, joka nyt vaan on hieman mukana tässä kaverinsa kattofirmassakin. Omituinen höpöttäjä, mutta tavattoman rakastettava hahmo kaikessa kömpelyydessään. Jotenkin aito ja rehellinen mies kuitenkin. Hebu taas on ärhäkkä pölvästi, jolla asiat ovat menneet pieleen ja suhde tyttäreenkin kärsii miehen toilailuista. Selkävaivainen ja äkkiväärä mies, jolla ei myöskään ole tainnut elämä kulkea ihan haaveiden mukaisesti. Osa Leksan jutuista menee tältä ihan ohi, mutta sisimmissään Hebukin on ihan symppis. [Lisähuomiona pitää todeta, että Työviksen pressitilaisuudessa edellisellä viikolla en meinannut tunnistaa Tommi Raitolehtoa lainkaan kun näimme Pässistä pätkän. Okei, istuin hieman kauempana, mutta Klamydia-Veskun näköiseksi maskeerattu mies oli liki tunnistamattmaksi laitettu. Bonusta maskeerauksesta siis. ] Parivaljakko on selkeästi hitsautunut hyvin yhteen monilla työkeikoillaan. Aivan esityksen loppumetreillä näemme myös Samuli Mujeen aika sympaattisena eläinlääkärinä, jonka rinnassa sykkii lämmin sydän.


Sokerina pohjana näyttelijäkaartissa on ihana Auvo Vihro. Kolmessa pienessä, mutta hyvin tärkeässä roolissaan. Kaikkia näitä yhdistää se että he ovat riippuvaisia muista ihmisistä. Kainuunharmaspässi Jokke joutuu jakamaan lampolansa vieraan miehen kanssa, mutta mörököllin perusäijän tavoin alistuu kohtaloonsa. Lampaalla on karvareuhka päässä ja turkisliivit yllä - sekä piikkipohjaiset kopsuttavat tossut. Jokke on sellainen totuudentorvi ja kommentaattori. Lampaan lisäksi Vihro esittää 9-vuotiasta Tinjaa, Hebun tytärtä, joka asuu äitinsä kanssa. Isäänsä ikävöivä pikkuvanha Tinja on hellyyttävä ja oivallinen roolityö. Täysin uskottavasti Vihro näihinkin nahkoihin ui, pinkki reppu ja tennarit apunaan. Kolmas tyyppi on sitten Damir, tuo kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut ja viranomaisia siten pakoileva sellisti. Tähtiä öisin katsellen ja lampolasta exän pyöristyvää vatsaa katsellen mies toivoo tavallista elämää. Jatkuva epävarmuus rassaa. Hellä salakuljettaa miehelle ruokaa, mutta Damir kaipaa muutakin seuraa kuin jörön pässin. Ulkopuolisena Damir esittää tarkkanäköisiä kommentteja Suomesta ja yhteiskunnasta. Hänen mielestään maa on paratiisi - Hebun mielestä kylmä ja asuinkelvoton. Näkökulma-asioita. Itse asiassa kaikki nämä kolme Vihron esittämää hahmoa voivat hieman sivustakatsojina kommentoida aika kärkkäästikin nykymaailman menoa.

Näiden ihmisten puhuma kieli on niin tuttua Peltolaa. Siis sellaista hellän kömpelöä ja naiivin hauskaa. Lämmintä ja tuttua mitä on ollut jo ikävä. Naiset puhuvat yhdessä, eri asioista ja ristiin. Sukupolvien välinen kuilu vai mikä, mutta hyvin arkista. Välillä keskustelu muistuttaa pingisottelua.


Lavastaja Hannu Lindholm ja valosuunnittelija TJ Mäkinen ovat loihtineet TTT:n Eino Salmelaisen näyttämölle kauniin, liki sadunomaisen lavastuksen. Vanha, hieman rapistunut talonrähjä pienine lampoloineen. Kaiken keskellä rikkonainen katto, jonka takana tähdet tuikkivat. Hieman nukkavierua mutta kodinomaista ja pittoreskiäkin. Sinisen ja vihreän sävyt valoissa luovat hämyistä tunnelmaa. Valot siivilöityvät rikkinäisten lasiruutujen takaa ja yhdessä Kyösti Kallion herkällä kädellä suunnitteleman äänimaiseman kanssa luovat seesteisen ja haavemaisen tunnelman. Ensimmäinen näytös loppuu optimistiseen fiilikseen - kyllä asiat järjestyvät. Voisiko tämmöisessä harmoniassa muuta ollakaan? Ja ne lintujen äänet lopussa, viimeistään siinä vaiheessa itketti.

Marjaana Mutasen hykerryttävä vaatesuunnittelu on kuin pisteenä iin päällä. Jakkupukuinen Anita istuu miljööseen huonosti, mutta elämänkolhimat remppamiehet Leksa ja Hebu ovat kuin kotonaan. Ja kaiken kruunaan vihreään eleganssiin verhoutunut Hellä! Arkista ja toimivaa. Nämä ovat tavallisia ihmisiä. Yksittäisenä vaatekappaleena Hebun naisilta lainaama villatakki on mainio, juuri kaikessa epäsopivuudessakin.


Tykkäsin sellaisesta pienestä yksityiskohdasta kun muutamassa kohtaa näytelmää lavalla näkyvistä teksteistä. Tavallaan sellaisia ydinlauseita. Muiden armoilla, jostain aina falskaa, no songs. Toivo ja toivottumuus, niitä käsitellään paljon.

Loppu on siinä mielessä epätyydyttävä että se jättää paljon asioita avoimeksi. Eikä välttämättä ole ihan onnellinenkaan tämä loppu. Toisaalta, tarvitseeko näytelmän aina päättyäkään kivasti? Arvostan sitä että Peltola on tehnyt niin monenlaisia näytelmiä, ja 30. niistä eli Pässi jatkaa kunniakkaasti hienojen suomalaisnäytelmätekstien perinnettä. Suosittelen tätä Pässiä kaikille hyvän laadukkaan teatterin ystäville, mutta ennenkaikkea Peltolan näytelmistä pitäville.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 8. lokakuuta 2018

Macbeth / Salon teatteri 7.10.2018

Ja taas yksi Macbeth, kuinkakohan mones tänä vuonna? Noh, ei meillä lasketa, varsinkaan kun kysymyksessä on yksi suosikkinäytelmiäni Shakespearen tuotannosta. Tällä kertaa vuorossa oli Salon teatterin esitys. Hyvää mainetta niittänyt harrastajateatteriporukka. Piti vierailla siellä jo viime vuonna, kun toteuttivat Jekyll & Hyden ja niin moni tuttu sitä kehui maasta taivaaseen. Yritystä mennä katsomaan oli jo hieman, mutta se sitten vaan jäi.


Keskikesällä Salon teatterin teatterisihteeri oli yhteydessä minuun ja kyseli olisinko kiinnostunut kirjoittamaan sanasen Macbethistä esityksen käsiohjelmaan. No joo, semmoinen tarjous mitä ei voinut vastustaa. Pitkään aikaan ei teatterista kuulunutkaan enää mitään ja lopulta elokuussa aloin kyselemään että mahtavatko enää tekstiäni kaivata. Kelpasi se sittenkin ja käsiohjelmaankin sitten päätyi. Olin sopinut että koska ensi-iltaan (28.9.) en pääse niin tulen sitten reilua viikkoa myöhemmin. Hämmästys ja pettymys olikin melkoinen paikanpäällä, kun minulle ei löytynytkään minkäänlaista lippuvarausta. Onneksi esityksessä oli tilaa ettei tullut turha reissu, mutta muutaman ärräpään saatoin kyllä päästää, ainakin mielessäni. Ei ole koskaan kauhean hyvä ajatus mennä katsomaan esitystä semmoisessa mielentilassa. Itse en ainakaan saa nollattua päätäni niin nopeasti etteikö oma harmistus paistaisi juttuun. Ainakin jos esityksessä on jotain joka tökkii.

Onnekseni salolaisten Macbeth oli niin hyvä että möksähtänyt tuuleni kirkastui paremmaksi. Esitys ei kalpene yhtään ammattiteatterien versioiden kanssa. Toki puitteet ja resurssit ovat pienemmät, mutta mielikuvitusta kehiin katsojille vaan. Sitäpaitsi Salon teatterin vanha puurakennus oli viehättävä ja aulatilat oli sisustettu näytelmään sopivin teemoin. Punaista! Verta! Itse näytelmä on yllättävänkin vähäverinen.


Tekstin sovittaja ja näytelmän ohjaaja Pauliina Salonius oli tehnyt napakan tekstilyhennyksen (esimerkiksi portinvartijakohtaus on jätetty kokonaan pois) ja ohjauskin oli vakuuttavaa. Hänen käsialaansa oli myös erittäin onnistunut videosuunnittelu. Kohtausten välissä nähdään videoilla Macbeth ja/tai hänen Ladynsä, kahlaamassa lumessa tai kesäisessä metsässä. Ensin taimikossa, sitten yhä suurempien puiden keskellä. Videot toimivat todella hyvin kohtausten välillä, ja muutenkin. Alkuosan videoissa kaikki on hyvin; Lady ja miehensä tanssivat yhdessä hymyillen, aurinkoisessa metsässä. Kunnes henkinen kuorma ja stressi alavat tehdä tekojaan ja pakka hajota. Videolta nähdään myös Lady M:n kuoleminen, joka tapahtuu hukkumalla, kuin Ofelia Hamletissa konsanaan. Lopussa on vain yksin jäällä ryömivä Macbeth, vauvanukke sylissään. Se riipaisi.

Paikoitellen meno oli hieman hidasta ja jähmeää, mutta se sopii kyllä hyvin juuri tähän näytelmään.


Myös miehitys oli varsin onnistunutta. Pasi Nikula nimiroolissa on varsin vakuuttava. Hän on herkkä ja haavoittuva, ja noidat iskevät ennustuksineen tähän heikkoon saumaan. Hänen epätoivonsa ja hulluutensa loppua kohti on käsinkosketeltavaa. Loppu on lähellä ja kaikki noitien ennustukset ovat käyneet toteen, ja Macbeth huomaa että peli on pelattu. Silti mies taistelee loppuun asti. Ei ole enää mitään menetettävää. Lady Macbeth (Merita Seppälä) on primus motor joka lietsoo miestään rikosten poluille. Tässäkin versiossa Lady M. vierailee itse Macduffin perheen luona, yhdessä noitien kanssa. Murha-aikeissa. Unissakävelykohtaus on hypnoottinen ja kaihomielinen. Parin välillä on myös kemiaa, vaikka he aika etäisiä toisilleen ovatkin; sellainen intiimiys ehkä puuttuu.

Duncanin pojat ovat muuttuneet tyttäriksi, ja aikamoisia pimuja ovatkin! Mukana kulkee myös sylikoira. Noidat (Sari Koskela, Anne-Maija Gilbert ja Johanna Saarinen) ovat sonnustautuneet karmiviin halloween-tyylisiin asusteisiin, jota täydentävät erilaiset alastomat ja veriset nuket rinnuksilla. Noidat käyvät myös viekottelemassa Lady Macbethiä.


Kimmo Lehto Banquona on hyvä, varsinkin haamuna päivälliskohtauksessa. Koko se kohtaus on kyllä hienoa katsottavaa. Moni teki useita rooleja, esimerkiksi Anni Salomaa oli sekä herkkä Lady Macduff että kylmä kuninkaan tytär Donalbain ja Macbethin avustaja Seyton. Macduff (Susanna Mäntylä) on jäykkä ja sotilaallinen. Myös nuori Tristan Kulmala hurmasi useassa roolissaan - Macduffien poika vetoaa minuun aina kaikessa viattomuudessaan ja pohdinnoissaan.

Myös pukusuunnittelu on mietitty loppuun asti. Taija Jokilehto on käyttänyt paljon mustaa ja Lady pukeutuu mielellään punaiseen. Toisaalta tämä on aika vakiintunut väriyhdistelmä Macbethin puvustuksessa; joskus voisi olla muitakin värejä. Vaan onpahan musta ripauksella punaista dramaattista ja vangitsevaa. Lisäksi Duncanin tyttärillä on kultalameeta. Ladyn harsomainen juhlapuku avonaisine selkineen (missä hieno kruunutatuointi) on upea! Myös Lady Macduffin itämaishenkinen puku on tyylikäs. Ja pieni kiva yksityiskohta: sekä Macduffin vaimo että lapsi ovat sinitukkaisia. Myös voimakkaat maskeeraukset olivat Jokilehdon taitavista käsistä lähtöisin.


Lavastus, valot ja äänet pelaavat saumattomasti yhteen. Timo A. Aalto on suunnittellut toimivat valot pienehköön teatteritilaan. Esimerkiksi hetkittäin ihmisten kasvoja valaistaan niin vinkeästi että kasvoille tulee outoja varjoja. Musiikki ja ääniefektit (Marcus Lindénin käsialaa) ovat myös aika vakuuttavia. Lattaribileitä en ole ennen nähnyt tämän näytelmän yhteydessä, mutta hyvin sekin musiikki lopulta sopii kokonaisuuteen. Tila muuten hyödyntää salin lisäksi myös aulatiloja luovasti. Riku Suvitien lavastussuunnittelu on karua ja betonista, ja parvea käytetään tehokkaasti. Oviaukkoja on paljon ja tykkään tosi paljon miten valojen avulla niitä käytetään mahtavasti esimerkiksi noitien ennustuksissa. Oivaltavaa! Ja ne muovisuikaleet oviaukossa ja loistevalot paistamassa kelmeästi sieltä takaa. Mieleen tulee teurastamo.


Matti Rossin käännös on kyllä sellainen missä korva lepää.

Kun uusi kuningatar (kultaisissa piikkikoroissaan!) lopuksi kruunataan, hän ensitöikseen listii kaikki vanhan liiton miehet. Normaali käytäntö. Mutta osoittaa hyvin sen että mikään ei muutu vaikka valta vaihtuu. Tulee uusia tyranneja ja uusia vallanpitäjiä, joista osa on parempia hallitsijoita kuin toiset. Lopun We'll meet again oli vallan oivallinen musiikkivalinta - ja kuvastaa hyvin myös sitä tyrannien kiertokulkua.

On aina mielenkiintoista katsoa uusi versio Macbethistä, koska jokainen ohjaaja ja työryhmä tuo siihen jotain uutta ja kiinnostavaa. Sen oman näkökulmansa. Salon teatterin Macbeth oli erittäin hyvä tulkinta klassikosta. Esityksiä on joulukuun puoliväliin asti, eli hyvin ehtii vielä mukaan!

Niin ja jos joku haluaa lukea mitä minä käsiohjelmaan kirjoitin niin tässä linkki siihen.


Esityskuvien copyright Mika Nurmi, teatteritalon kuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Salon teatterin Macbeth käsiohjelman teksti (syksy 2018)

Macbeth.

Tuo mestari Shakespearen tragedioista lyhin, verisin ja yliluonnollisin. Ehdoton suosikkini, jonka olen nähnyt lukuisia, lukuisia kertoja. Mitä oudoimmissa paikoissa ja mitä hienoimpina tulkintoina. Mikä siinä sitten kiehtoo? Näytelmä, joka on julkaistu ensimmäisen kerran 1623 ja suomeksikin jo 1864. Sitä esitetään edelleen paljon, tänäkin vuonna sekä Royal Shakespeare Company että National Theatre sisällyttivät Macbethin ohjelmistoonsa (kumpikin *hyvin* moderneine ja kiehtovine versioineen).


Ensinnäkin Macbeth on aika ajaton, teemoineen vallasta ja sen juovuttavasta vaikutuksesta, veritöineen, moraalipohdintoineen. Verinen ja synkkä se on myös. Macbeth on myös erittäin poliittinen näytelmä ja siksikin kiinnostava tuoda nykyaikaankin sovitettuna. Mutta Macbethissä on paljon muitakin tasoja kuin pahuus ja vallanhimo. Miksi näytelmän alun kunnon rehti sotamies sortuu pahuuden polulle, surmaten kuninkaansa? Onko se noitien lupaama mahdollisuus vai oman mielen salainen kunnianhimo? Veri vaatii verta ja loppu on hyvin surullinen kummallekin päähenkilölle, Macbethille ja hänen Ladylleen. Heidän suhteensa ja sen muuttuminen on yksi kiinnostava seurattava lanka - miten hieman vässykästä siipasta saadaan tappokone - tarvitaan vain hieman kannustusta Ladylta: Mies olisit, jos uskaltaisit tehdä sen.

Shakespeare lainaili paljon näytelmiensä aiheita, henkilöitä ja tapahtumia erilaisista lähteistä. Macbeth pohjautuu Holinshedin kronikkaan, vuodelta 1577. Macbethiä esitettiin ensimmäistä kertaa 1600-luvun alussa, kun kuningas Jaakko I hallitsi valtakuntaa ja teatteria kontrolloitiin monella tapaa. Liian arkaluontoisia aiheita piti hieman naamioida jotta ne kelpasivat hoviin.

Kaikesta vakavasta draamasta huolimatta Macbethissä on myös huumoria ja hauskoja kohtia, pikkutuhmuuksiakin. Sekä kosolti näppäriä sanaleikkejä, kielellä ja riimeillä leikkimistä. On hömelöitä portinvartijoita ja tumpeloita palkkamurhaajia. Ja sitten pieniä suvantokohtia suurten tapahtumien keskellä - yksi koskettavimpia Lady Macduffin ja poikansa keskustelu.

Macbeth ei ole helppo ohjaajalle; tarina on aukkoinen ja epälooginen ja yliluonnollisten elementtien toteuttaminen vaatii kekseliäisyyttä. Tapana on jättää tiettyjä näytelmän kohtia pois kokonaan; esimerkiksi noitien kuningatar Hekatea ei yleensä nähdä lavalla. Ehkäpä juuri yliluonnollisten elementtien vuoksi näytelmän nimeä ei haluta teatterimaailmassa sanoa edes ääneen - se tuo tiettävästi huonoa onnea. The Scottish play eli Skottilainen näytelmä kertoo kyllä kaikille mistä teoksesta on kyse.

Minusta Shakespeare on kirjoittanut ehkä kauneimman tekstinsä juurikin Macbethissä. Viidennessä näytöksessä Macbeth suree vaimoaan ja pohtii elämän mielekkyyttä katsojalle (ainakin minulle) kyyneleet silmiin tuovassa monologissaan. Matti Rossin hienossa suomennoksessa Sammu, sammu, lepattava liekki! / Elämä on vaeltava varjo, kehno näyttelijä, / joka temppuilee ja rehkii näyttämöllä / hetken, eikä palaa. Se on hullun loru, / täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla. 

Taidatkos sanoja enää hienommin asetella.

Itse tykkään eniten katsoa Shakespeareni alkukielellä, mutta hankkiudun kyllä katsomoon Suomessakin kun niitä jossain näkee. Joka näytelmästä saa aina jotain uutta irti, kun näkee siitä erilaisia tulkintoja. Siksikin taas odotan suurella innolla miten Salon teatteri ja ohjaaja Pauliina Salonius tulkitsevat Macbethiä! Nautinnollista teatteri-iltaa Skotlannin maisemissa!

torstai 4. lokakuuta 2018

Musta Saara / Kansallisteatteri 3.10.2018

Kyllähän Jussi Tuurnan ja Pirkko Saision uusin yhteistyö Kansallisteatterilla on aina pakko nähdä, oli aihe mikä hyvänsä. Tällä kertaa liikutaankin tosi lavealla alueella. Musta Saara sekoittaa yhteen kaikenlaista, oikeistopopulismista Euroopan romanien vaelluksiin ja sirkusjuttuihin. Runsaudensarvi ja sillisalaatti. Tämä oli ehkä myös esityksen pieni heikkous: hieman liikaa kaikkea, niin että kokonaisuus hajoaa. Saisio on halunnut mukaan kaikean mahdollisen ja siksi tarina hieman pirstoutuu. Mutta olihan tämä riemastuttava, ajatuksia herättävä, kaihoisa ja hulvaton. Absurdi.


Piirun verran yli kolmetuntinen pläjäys eteni hetkittäin varsin hengästyttävää tahtia. Janne-Maria ja Marina Teräväkynä (Juha Muje ja Katariina Kaitue) kamppailevat poliittisesta vallasta keskenään, ja siinä isä-tytär -suhde saa kyytiä. Saa siinä kyytiä moni muukin asia. Hidas hämäläinen kun olen, niin kesti tovi oivaltaa hahmojen esikuvat. Vaikka se olikin liki rautalangasta väännetty. Toisaalla seurataan romanijoukkoa, jotka kulkevat paperittomina ja kodittomina pitkin Eurooppaa, legendaarisen Mustan Saaran jalanjäljillä. Tästä seurueesta irtautuu vielä kirves päässä kulkeva Pitkä Laiha Sika (Jani Karvinen) ja Tanssiva Karhu (Erkki Saarela), joilla on omat kuvionsa. Ja sanailu kun vanhalla avioparilla. Näitä kolmea porukkaa seuraillaan pitkin ja poikin Ranskaa ja muutakin Eurooppaa, ja siinä sivussa törmätään mitä erilaisimpiin tyyppeihin. Ehkä suosikkihahmoni on itse kreivi Dracula (Timo Tuominen) kynttilöineen. Isossa roolissa on myös romaniheimon jäsen ja Marinan sulhoehdokas Mircea (Janne Marja-aho). Pienemmissä osissa mukana oli myös nuorempaa näyttelijäpolvea joista varsinkin Mikko Kauppila sekä Musiikkiteatteri NYT-läiset Linda Hämäläinen, Panu Kangas ja Petri Knuuttila veivät huomiotani.


Tuttuun tapaan tämänkin Tuurna/Saisio-teoksen ohjaa Laura Jäntti (kuten kaksikon aiemmatkin Homon ja Slavan) ja yhteistyö toimii. Sillisalaattimainen kimara tämä kyllä toki on, mutta nyrjähtänyt logiikka ja tarinankuljetus toimivat. Ja ihanan lavastuksen on tehnyt mestarillinen Kati Lukka. Jos on juoni ryöpsähtelevä ja runsas niin sitä varsinkin on lavastus. Draculan goottimiljööstä romanien sirkusmaailmaan. Kaikkea on paljon ja se on kaunista. Tai ankeaa. Mutta silti kaunista katseltavaa. Samaa linjaa noudattaa yltiöpäinen pukusuunnittelu (a'la Tarja Simone) - karnevalistinen, absurdi, värikäs ja silmiä hivelevä. Pelaa niin hyvin yhteen lavastuksen kanssa; Simone ja Lukka puhuvat täysin samaa kieltä. Kaikki tämä kiedotaan Morten Reinanin upean valosuunnittelun kaapuun. Sini-puna-valkoiset valot passaavat Teräväkynille mainiosti. Mikä visuaalinen tajunnan räjäyttävä kokemus (ja tässä oli hetkittäin paljolti samaa kuin muutaman vuoden takaisessa Kansiksen Frankensteinissa, minkä visuaalisuudesta pidin hirveästi).


Juonesta ei voi nyt kauheasti sanoa koska se pitää varmaan kokea itse. Absurdia menoa, mutta myös purevaa kritiikkiä moneen eri suuntaaan. Paljon, hetkittäin ehkä liikaakin, viittauksia moneen eri asiaan eli mitä laajempi yleissivistys sitä enemmän saa tekstistä irti. Toki tässä joitain sanoja ja käsitteitä avataankin yleisölle ja sivistetään lisää. Kaiken taustalla häälyy vahva naiskolmikko Vapaus (Ulla Tapaninen), Veljeys (Sinikka Sokka) ja Tasa-arvo (Tiina Weckström). Tämä trio putkahtelee lavalle milloin mistäkin ja puhkeaa lauluun - ja sitä laulua onkin ilo kuunnella! Lopun Pohjolan Valkyriat meinaavat räjäyttää tajunnan.


Karikatyyrimäiset hahmot saavat vahvistusta myös mainiosta maskeerauksesta - siitä kiitos Jari Kettuselle. Upeaa työtä!

Husaarit, janitsaarit, ottomaanit. Teksti saa kyllä heräämään miten vähän sitä ihminen tietää muun Euroopan historiasta, ja sen naapurialueiden myös. Voiko ihminen vaikuttaa itse kohtaloonsa ja kuinka paljon? Vai olemmeko kaikki vain päättäjien ja heidän aivoituksiensa varassa? Kuuluuko Eurooppa vain eurooppalaisille? Miten vapaa liikkuvuus toteutuu tänä päivänä - no ei kovin kaksisesti. Huumoria mukana on kosolti, ja varsinkin aika mustaa sellaista. Pilke silmäkulmassa ja satiirinomaisesti peiliä pidetään katsojankin edessä. Nähkää itsenne ja typeryytenne ja ahdasmielisyytenne. Kabareemainen show kaikkineen.

Draculan ja Janne-Maria Teräväkynän keskustelu (kun jälkimmäinen on kalastamassa ääniä):

- Mahdattekohan te kuulua kansan syviin riveihin?
- Minä seivästin ne kaikki.


Tuurnan säveltämä ja johtama musiikki vyöryy katsomoon kuusihenkisen luottoporukan instrumenteista. Nyt vaikutteita on niin mustalaismusiikista (koko näytelmn avaa surullinen mustalaisviulu ja nuotiopiiri), klezmeristä ja ties vaikka mistä. Mutta hyvin selkeästi tämän Tuurnan musiikiksi tunnistaa. Ja muusikoiden vaateparsikin on kivaa katseltavaa. Olisi niin kiva saada myös tämä musiikki levylle.

On aina ilahduttavaa kun käsiohjelmasta löytyy muutakin kuin pakolliset tekijätiedot ja tukku valokuvia. Nyt ilahdutti Heikki Aittokosken yhteenveto eurooppalaisesta oikeistopopulismista sekä Jani Saxellin pieni katsaus romanien historiaan, niin meillä kuin muuallakin. Tämmöisiä lisää!

Niin, mitä ihmettä tästä nyt olisin mieltä? Tykkäsin kyllä, kuinka kukaan voisi olla pitämättä. Mutta ehkä jonkunsortin karsinta olisi voinut olla paikallaan. Toisaalta, mitä ihmettä tästä karsisi. Kai se on uskottava että rönsyilevä yltäkylläisyys on se Saision juttu. En suinkaan väitä ymmärtäneeni kaikkea tai edes pysyneeni kärryillä koko kolmetuntista. Kaukana siitä.


Kaiken kaikkiaan esitys on kovin visuaalinen, joka ottaa kantaa nykymaailman menoon napakasti. Tiedostava ja nimenomaan tässä ajassa kiinni. Musta Saara tarjoaa varmaan jokaisella katsojalle jotain, vaikka ei toki ole ihan tarkoitettu perheen pienimmille. Esitys haluaa sanoa paljonkin, ja monesta asiasta, mutta jääkö se sanoma kaiken hurlumhein alle? Ehkä hieman. Yhtä kaikki, erittäin katsottava ja nautittava esitys. Esitys on taidettu taltioida ja se tullee myöhemmin kaiken kansan nähtäväksi, Yle Teemalla vissiin. Hyvä niin.


Kuvien copyright Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 28. syyskuuta 2018

Sademies / Tampereen teatteri 27.9.2018

Moni muistanee Sademies-elokuvan 1980-luvun lopulta. Sen missä Dustin Hoffman ja Tom Cruise esittivät toisensa löytäneitä veljeksiä. Joista toinen on autistinen ja toinen mulkvisti. Noh, nyt menestyselokuva on siirretty näyttämölle Tampereen teatterin toimesta. Ja tuntuu uppoavan yleisöön kuin häkä. Ja mikäs siinä, ei esityksessä ollut mitään vikaa.


Vaan miksipä Sademies ei sitten oikein iskenyt minuun? Hirmuisen vaikea tietää. Siis kun kaikki on ihan hyvää ja toimivaa. Silti ajatukseni harhailevat, enkä jaksa yhtään keskittyä Babbittin veljesten seikkailuihin. Georg Malvius ohjaa hyvin ja tarkasti, ja kumpikin pääosan näyttelijä on mies paikallaan. Lari Halme taitaa mulkvistiroolit hyvin ja nytkin hänen Charliensa on itsekeskeinen ja toisia pomottava bisnesmies, joka toki on sotkenut omat autobisneksensä tyystin. Rahantarpeessa kun on, niin isän perintörahat kyllä kiinnostavat, eivätkä tämän ruusut. Halme maalaa roolista juuri niin vastenmielisen kuin sopii odottaakin. Charlien turhautumista ja hikeentymistä (lähinnä veljeensä) on hauska seurata. Tyyppi kyllä onneksi muuttuu ja kokee jonkinlaisen valaistumisen. Tässä prosessissa häntä auttaa autistinen veli Raymond (Risto Korhonen), jonka Charlie kidnappaa hoitolaitoksesta. Ray on tapojensa orja, pilkuntarkka mies, jonka muisti toimii toisissa asioissa kun partaveitsi. 


Korhonen on aina loistava lavalla, ja hänen tulkitsemanaan Ray herää henkiin. Alaspäin käännetty katse, vääntyilevät kädet ja eläimelliset kiljahtelut. Täysin uskottavaa. Veljesten yhteisellä matkalla Ray oppii luottamaan, oppii hieman pääsemään irti rutiineistaan ja oppii elämään.  Rayn sisällä asuu myös pieni keppostelija.Katsoja oppii lisää veljesten lapsuudesta ja taustoista. Saattaapa siellä herätä pieni ymmärrys Charlien kusipäisyyttäkin kohtaan. Vaikka vaikeaa se välillä on. Vaikka silloin kun Charlie tuiskahtaa veljelleen: Lakkaa käyttäytymästä kun vitun vammanen. Ray on sympaattinen, ja esityksessä on muutenkin paljon lämmintä huumoria. Veljesten suhde on ollut lähinen lapsina, ennen Rayn siirtymistä laitokseen, ja vähän samaan tässä lopussa päästään.

Vaikka Sademies on ennen kaikkea näiden kahden miehen näytelmä, nähdään pienemmissä rooleissa monta hienoa suoritusta. Matti Hakulinen jämäkkänä lääkärinä, Anna Ackerman alati kärsivällisenä Charlien tyttöystävänä, Petra Heinänen useassa roolissa (varsinkin ilotyttö Iriksenä) ja ikisuosikkini Arttu Ratinen kolmessa erilaisessa roolissaan (liipasinherkkänä poliisina, näppäräsormisena baarimikkona ja niljakkaana tohtorina). Tärkeitä rooleja tällä nelikolla.


Esityksen aikana, kun ajatukseni harhailivat, pohdin paljon lavastusta. Mikko Saastamoinen on tehnyt hyvää työtä, ei sillä. Mutta kun videoprojisoinneilla aletaan toteuttaa lavastuksia varsinaisten lavasteiden sijaan, niin tätä trendiä en jaksa aina käsittää. Ei toki Sademies ole yksin tässä, vaan tosi moni nyt syksylläkin nähdyistä esityksistä turvautuu laajamittaiseen projisointien ja valokuvien käyttöön. Onhan se varmaan edullisempaa heijastaa taloja, puistoja ja mitä lie taustalle sen sijaan että siellä olisi oikea, rakennettu lavastus. Mutta milloin tämä trendi menee siihen että kohta kaikki tapahtuu vain projisointien keskellä? Toivon mukaan ei koskaan. Älkääkä ymmärtäkö minua väärin; oli Sademiehessä sitä "ihan oikeaa" lavastustakin, mutta myös aika lailla heijastettua kuvaakin. Missä ei toki ole mitään väärää, mutta herätti tämmöisiä ajatuksia. Siirtyykö teatteri entistä enemmän television ja elokuvien suuntaan, missä green screen-tekniikkaa käyttäen kohta ei tarvita lavasteita lainkaan... Mutta erityismaininta Saastamoiselle pukusuunnittelusta ja varsinkin veljesten Las vegas-puvuista. Huh!


Käsiohjelmasta plussaa. Ainakin tämä katsoja tykkää kun siinä on tekstiäkin, eikä pelkkiä kuvia näytelmästä. 

Jotenkin silti, kaikesta sympaattisuudestaan huolimatta, esitys jätti minut kylmäksi. Tai ainakin kädenlämpöiseksi. Vaikka loppu olikin takuuvarma itkettäjä (kyllä mullakin silmään saattoi joku roska mennä) niin silti tässä oli vähän sellaista suuren yleisön kosiskelun makua. Vähän sellaista tirkistelevän sosiaalipornon fiilis tuli. Ehkä esitystä olisi voinut myös hieman lyhentää; nyt 2,5 tuntia tuntui liian pitkältä. Mutta eihän tässä varsinaisesti mitään vikaa ollut, ja ymmärrän hyvin miksi tämä menestyy. 


Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 27. syyskuuta 2018

Lemminkäinen / Kansallisteatteri 26.9.2018

Kyllähän näin hulvaton esitys kun Hurmeen Juhan Lemminkäinen pitää uudelleen kokea. Näin sen viime helmikuussa ensimmäisessä ennakossa, ja heti tiesin että tämän tulen katsomaan uudelleen kunhan esityskertoja on takana muutamia. Ilokseni Lemminkäinen jatkui vielä nyt syksylle, jotta oli oivallinen hetki mennä tsekkamaan onko mitään muutoksia tapahtunut. 


No eihän sitä valmiissa esityksessä isoja juttuja ollut muuttunut. Miksi pyörää keksisi uudelleen. Yhtä mielettömän anarkistista ja vauhdikasta meno oli kun esityskauden alussakin. Fyysisyys on läsnä vahvasti kaikkien lavallaolijoiden olemuksessa. Juha Hurme on mestarillinen kielenkäyttäjä ja Lemminkäisessä se kieli yhdistyy saumattomasti näyttelijöiden läsnäoloon. Tykkäsin edelleen ihan täysillä.

Esiintyjien ammattitaitoa voi taas kerran ihmetellä suu ammollaan. Miten näppärästi Cécile Orblin haltsaa toimimattoman piirtoheittimen (töpseli ei ollut seinässä), ihan kuin se kuuluisi esitykseen. Veikkaan että valtaosa katsojista ei ehtinyt edes huomaamaan minkään olevan oudosti. Miten näppärästi Orblin ylipäätään liikkuu, elehtii, ääntelee ja tanssahtelee. Kuin kaikkia muita marionettimestarina johdatellen. Ihanaa katseltavaa! Koko porukka on alkuvoimaisen vahvaa ja väkevää, niin sanoissaan kuin teoissaankin. Tomi Alatalon honkkeloa olemusta ja käsittämätöntä ulottuvuutta hyödynnetään hyvin pitkin esitystä. Tämmöistä teatteria lisää Suomeen ja sassiin!


Katsomo ei ihan täynnä enää ollut, joten kai melkein kaikki halukkaat ovat tämän sitten jo nähneet. Esityksetkin loppuvat joulukuussa ja niitä on vielä jäljellä yhdeksän. Jos et ole tätä vielä nähnyt, niin nyt sitten lippukaupoille ja äkkiä. Kenenkään teatterin ystävän ei kannata missata Lemminkäistä. Eikä oikeastaan kenenkään muunkaan ihmisen...


Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.