lauantai 2. helmikuuta 2019

Kolme sisarta ja tuntematon sotilas / Tehdas Teatteri 1.2.2019

Tämä oli niin kiehtova konsepti, että pakkohan se oli mennä katsomaan miten kaksi klassikkoa yhdistyy. Linnan Tuntematon sotilas ja Tšehovin Kolme sisarta. Kumpikin tuoreessa muistissa (katselin juurikin Louhimiehen viisiosaisen tv-version Tuntemattomasta, ja Kansallisteatterin Kolme sisarta joulukuussa). Nyt asialla siis Tehdas Teatteri ja Tommi Silvennoinen (ohjaus ja dramaturgia) - Kolme sisarta ja tuntematon sotilas kuulostaa ihan loogiselta yhtälöltä.

Ensimmäinen ajatus esityksen jälkeen oli se että vuoden absurdeimman näyttämöteon palkinnon voisi jakaa jo nyt. Meinaan en vieläkään oikein käsitä mitä ihmettä sitä tuli nähtyä lavalla. Lavalla on venäläisyyttä henkivää esineistöä (maatuskanukkeja, samovaareja, saatte varmaan vaikutelman) ja erilaisia instrumenttejä. Ja matalia pöytiä. Viisi ihmistä puuhailee kaikenlaista (pelaa pasianssia, lukee kirjaa). Joku haluaa Moskovaan. Hillitön musiikki tempaa kaikki mukaansa ja siitä alkaa pitkä vaellus.

Vaellus josta tulee mieleen se Peppi Pitkätossu-kirjan kohtaus, missä Peppi, Annika ja Tommi leikkivät Huvikummussa leikkiä missä ei saa koskea lattiaan. Nämä tyypit kiemurtelevat elävän mittarimadon lailla eteenpäin, yhtenä viisipäisenä massana. Ihmiskasa etenee hitaasti ja höpöttelee ja tunnelma muistuttaa jopa orgioita.


Koko esityksen dialogi on absurdia, siinä sekoittuu Linna ja Tšehov ja heidän luomat hahmonsa. Ehkä molemmissa teoksissa yhteistä on kaipuu Moskovaan? Tai ei kai suomalaiset sotilaat ihan Moskovaan asti kuitenkaan halunneet, Petroskoihin vaan.

Välillä joku menee soitinten luo, musisoidaan hetki. Punkahtavaa menoa, välillä jazzahtavaa, monenmoista. Pelataan korttia, kaihotaan Moskovaan. Katsoja (ainakin minä) vaipuu transsinomaiseen tilaan. Antti-Juhani Mannisen monimuotoinen äänisuunnittelu on kutkuttavaa ja melkein tajuntaakin laajentavaa. Tunti ja vartti mennään ilman väliaikaa. Onneksi ilman, koska se olisi tuonut oudon ja tarpeettoman keskeytyksen tähän trippiin.

Esitys on absurdi, mutta kaikessa outoudessaankin varsin viihdyttävä. Haitarin ja pelikorttien avulla saadaan tehtyä kummallisia installaatioita. Enemmän tämä kai joku teatraalinen performanssi on kuin näytelmä perinteisessä merkityksessä. Hypnoottinen, sekava ja uniikki ovat ainakin termejä mitä tuli mieleen. Kaikki esiintyjät pistävät itsensä likoon, varsinkin fyysisesti. Seidi Haarla, Antton Kainulainen, Jukka Kittilä, Sofia Molin ja Nanna Mäkinen ovat monipuolisesti lahjakas joukko.


Antton Kainulainen on suunnitellut myös esityksen valot, jotka varsinkin loppuhuikennuksessa likipitäen sokaisevat.

Katsominen on hetkittäin haastavaa ja vaikeaakin, mutta ehkä sitä kannattaa vaan heittäytyä ja antaa mennä. Ei kaikessa tarvitse olla alkua, keskikohtaa ja loppua, draaman kaarta ja mitä näitä kaikkia nyt onkaan. Sitä voi vaan kokea. Kokemuksia kannattaa mennä hankkimaan Tehdas Teatterille 3.3. asti. Mieli auki ja menoksi - voit päästä Moskovaan asti...


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 31. tammikuuta 2019

Don Quijote / Red Nose Company, Teatteri Avoimet Ovet 31.1.2019

Red Nose Companyn punanenäkaksikko Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) ovat taas kerran iskeneet kultasuoneen. Tällä kertaa kaksikon, ja ohjaajansa Otso Kauton, klassikkokirjana on Miguel de Cervantesin 1600-luvun alussa ilmestynyt ritarihupaelma Don Quijote. Klovnit matkasivat Espanjaan teoksen alkulähteille ja on se maa Kautollekin enemmän kuin tuttu.

     

Aikaisempiin teoksiin (Juoksuhaudantie, Punainen viiva, Keisarin uudet vaatteet) nähden tässä on vähemmän musiikkia, mikä hieman harmitti aluksi. Lisäksi sellainen fyysinen läheisyys on enemmän läsnä. Mike ja Zin nutaavat yhdessä, painivat, koskettavat toisiaan. Se tekee tästä selvästi intiimimmän ja fyysisemmän teoksen kuin mitä ennen on nähty. Ei lainkaan huono asia se. Kaikesta huomaa että tässä ollaan kaveruuden ytimessä, oli sitten kyseessä Tuukka ja Timo, Mike ja Zin tai Don Quijote ja Sancho Panza.

Varmasti jokaisella katsojalla on jonkunlainen käsitys kirjan sankarista ja tapahtumista, mutta luultavasti harvempi joukko on oikeasti kirjan lukenut. En minäkään. Mutta Don Quijote on vahvasti osa länsimäista populaarikulttuuria, ja siten kollektiiviseen tajuntaan on iskostunut kuva nyt ainakin tuulimyllyjä vastaan taistelevasta tyypistä, aasilla ratsastavan aseenkantajansa kanssa. Mutta mitä uutta tulkintaa pari klovnia voisi tähän tuoda?


Jatkuva verbaali tykitys, sopivasti katsojien mukaan ottaminen (edessä istuvat pääsevät tomaatinheittoon!), ajankohtaiset heitot mm. vanhustenhoidosta ("Esperi-lipun alla kidutetaan vanhuksia"), huikean hienot historiallishenkiset vaatteet (Tauko Design), fyysinen eläytyminen, vai sanoisinko heittäytyminen... esimerkiksi näistä on tämä esitys tehty. Mutta myös syvästä kiinnostuksesta eri elämän ilmiöihin ja inhimillisyyden välittämisestä katsojille. Kantaa otetaan ikimetsien hakkuusta aina siihen miten vääryyksiin ja epäkohtiin puuttuminen on todella vaikeaa kunkin omassa elämässä. Roolit menevät iloisesti limittäin ja lomittain eli välillä äänessä ovat näyttelijät omina itseinään, välillä heidän klovniminänsä ja välillä taas kirjan hahmot. Ei enää ole edes väliä kuka sanoo tai tekee mitäkin. Se lämpö ja välittäminen mikä näistä miehistä huokuu, kaikissa rooleissaan, ui paidan ja ihon alle ja tekee pesän jonnekin rintalastan alle. Miehet paljastavat paljon enemmän itsestään kuin aiemmissa esityksissä, ihan kirjamellisesti ja konkreettisestikin. Jotkut näyt eivät ehkä hetkeen pyyhiydy verkkokalvoiltani.

Bonuksena saamme nähdä pätkän myös naamioteatteria (upeat puunaamarit!) ja saamme pieniä tietoiskuja niin Espanjan, Euroopan kuin Cervantesin historiasta. Välillä klovniherrat sukeltavat uljaiden (nojoo) ratsujensa hahmoihin ja välillä vedetään erilaisia taisteluasentoja Conan Barbaarin hengessä.


Mike ja Z... anteeksi Tuukka ja Timo ovat hirveän monipuolisia näyttelijöitä. Ja toki muusikoita myös. He ovat ottaneet klovnihahmonsa niin osaksi itseään, että katsomossa unohtaa katsovansa kahta näyttelijää esittämässä klovneja. Vaan tässä on Mike ja Zin, jotka esittävät Cervantesin hahmoja. Fyysinen notkeus ja salamannopeat vaihdot, keskinäinen (lempeä) naljailu, toisen tukena oleminen hyvässä ja pahassa. Niistä koostuu kaksikon ydin. Zin saa kuulemma esittää nimihenkilöä koska on vanhempi ja pidempi. Mutta Mike on se järjen ääni - siinä missä surkean hahmon ritari näkee linnan, näkee hän halpishotellin. Mike joutuu myös eläytymään mm. kaksi kyynärää pitkäksi palvelustytöksi. Aivan hillitön suoritus!

Kaksi tuntia ja vartti pyyhkäisee ohi nopeaan. Loppu on koskettava ja taas pyyhin silmiäni. Miten nää klovninpenteleet saa mut aina myös vetistelemään, vaikka eikö klovneille pitäisi vaan nauraa? Mutta kun nämä kaivelevat ja ronkkivat kaikenlaisia tunteita esiin, aina.



Tämäkin esitys on osa Red Nose Companyn kiertueohjelmistoa. Se kerkesi tässä influenssan kourissa jumettamiseni aikana käydä jo Ruotsin kiertueella, ja esityksiä on keväämmällä myös Kuopiossa ja syksyllä sitten Lahdessa, Turussa ja Tampereella. Kannattaa ehdottomasti mennä, oli Don Quijote sitten luettuna tai ei. Esityksen jälkeen voi ostaa kirjan (!) ja rupatella mukavia, nyt omalla äänellään puhuvien Timon ja Tuukan kanssa.


Esityskuvien copyright Cata Portin, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Valkoisten vankina / Glims & Gloms, Espoon kulttuurikeskus 30.1.2019

Ei vuoden 1918 tapahtumista olekaan vielä sanottu kaikki, kulttuurin kentälläkään. Tai oikeastaan tämä Tanssiteatteri Glims & Glomsin Valkoisten vankina pyöri jo viime syksynä, mutta nyt alkuvuodelle saatiin muutama lisäesitys Espoon kulttuurikeskukseen. Hyvä niin; minä mattimyöhäinenkin pääsin katsomaan, kun en saanut soviteltua esitystä allakkaani viime syksyllä.

Tuomo Railo on laatinut koreografiat, ohjannut ja tehnyt projisoinnitkin tähän hyvin koskettavaan esitykseen. Lähdemateriaalina on toiminut Railon isoisän veljen Pekka Railon muistelmateos Tammisaaren vankileirin elämästä ja olosuhteista vuodelta 1918. Kyllä vaan, Suomessakin oli vankileirejä, mikäli se jollekin yllätyksenä tuli. Vaikka viime vuonna tuli katsottua monta erilaista esitystä sisällissodasta, niin vankileirinäkökulmaa ei niissä ole kauheasti käsitelty. Sivuttu hieman korkeintaan. Valkoisten vankina toi leirin konkreettisine esimerkkeineen aivan iholle.


Kuka sitten oli Pekka Railo ja miksi hän joutui Tammisaaren leirille? Railo oli lehtimies ja farmaseutti, ja kaiketi poliittisesta aktivismista alunperin Sortavalaan ja sieltä Kokkolaan vankileirille joutunut. Tai kai siihen riitti sosiaalidemokraattisessa julkaisussa vaikuttaminen. Jo Kokkolan leirillä hän oli aktiivinen muiden vankien hyvinvoinnin edistäjä. Tämä homma jatkui sitten Tammisaaressa, ja myöhemmin monenlaisissa yhteiskunnallisissa hommissa mm. kansanedustajana ja Helsingin apulaiskaupunginjohtajana. Mies siis selvisi leiriltä, ja jo siellä ollessaan kirjoitti muistelmiaan. Sitä ei kuitenkaan julkaistu aiemmin kuin 2011, vaan se oli talletettuna Työväen arkistoon.


Tämä Tuomo Railon esitys ei ole oikeastaan tanssiteos, eikä näytelmäkään, vaan todella mielenkiintoinen hybridi. Tanssin liikekieli on integroitu mukaan jotenkin ovelasti. Sitä katsoo teatteriesityksen kaapuun verhoutunutta tanssiesitystä tai sitten tätä on vaan turha koittaa luokitella. Fyysistä teatteria ehkä. Kaunista katsottavaa yhtä kaikki. Hetkittäin tyyli muistuttaa Monty Pythonin hupsuja kävelyjäkin, sellaisia absurdin hauskaa koikkelehtimista.

Tuomo Railon piirtämät taustapiirrokset ovat yksinkertaisia viivapiirroksia, mutta herättävät vankileirin maisemat ja huoneet henkiin. Ja Helsinginkin. Ne voisivat yhtä lailla olla Pekka Railon piirtämiä. Myös harmaasävyiset asut ja paljaat jalat vievät ajatukset vankileirille sadan vuoden taakse. Peltivatien käyttö äänentoistajina on upea oivallus. Musiikista vastaa Hauschka ja sekin menee jotenkin luihin ja ytimiin. Pappistyylinen messuaminen toimii hyvin oikeudenkäyntikohtauksissa.

        

Minulle välittyy kuvaa Railosta (molemmista, vaikka tässä tarkoitan enemmän Pekkaa) humaanina, fiksuna ja yritteliäänä miehenä. Hänelle oli tärkeää toimia niin että ihmisten kärsimykset minimoituisivat. Leirin päättäjät kuvataan hetkittäin hieman hupaisallakin tavalla, ja esityksessä on muutenkin lämmintä, välillä surumielistäkin, huumoria. Vaikka aihehan on mitä synkin. Tammisaaressa olot ovat helvetilliset, kaikesta on puutetta ja vankeja kuolee paljon. Tauteihin, nälkään, kurjuuteen ja puutteeseen. Ja välinpitämättömyyteen. Toiset, kuten Pekka Railo, tekevät parhaansa, mutta aina sekään ei riitä. Ahdinko ja epätoivo paistaa läpi tekstistä. Välillä tunnen katsomossa raivoa ja surua; miten sähkövalon saaminen leirille olisi muka tärkeämpää kuin puhtaan veden saaminen vangeille. Ja minne kaikki leirille tarkoitettu ruoka oikein katoaa?


Henkilöhahmoja on iso joukko, ja näiden esittäjät vaihtuvat lennossa. Tämä hankaloittaa ehkä hieman asioiden seuraamista, kun kuka hyvänsä saattaa esittää ketä tahansa. Mutta toisaalta, pysyy katsojakin skarppina! Jotenkin kyllä pidin tästä esittämistavasta, mahdollistaa enemmän. Tuomo Railo oli myös mukana tanssimassa, yhdessä Sanni Giordanin, Kaisa Leppäsen, Jukka Tarvaisen ja Jussi Väänäsen kanssa. Yhteistyö näiden viiden tanssijan välillä on saumatonta ja kiinteää. Liikkeessä ollaan kokoajan, tanssittaessa ja puhuttaessa. Lääkkeenvalmistus on kiehtovaa katsottavaa.

Jotenkin kokonaisuus jätti hämmentyneen sekavan olon. Siis esitys oli todella hienoa katsottavaa, mutta silti tunnen surua ja vihaa ja toivottomuutta. Vaikka Pekka Railo selvisikin leiriltä hengissä ja jatkoi elämäänsä, niin tuhannet kuolivat. Tärkeä teos, hieno teos.


Kuvien copyright Ari Kauppila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 25. tammikuuta 2019

Ilta musikaalien parissa / Kulttuuriosuuskunta Kellopeli, Lahden kaupunginteatteri 24.1.2019

Musikaalimusiikkia neljän nuoren musiikkiteatteriammattilaisen esittämänä. Ja musiikkia nimenomaan Lahden kaupunginteatterissa vuosien varrella nähdyistä esityksistä. Aivan loistava konsepti! Mutta miltä Ilta musikaalien parissa näytti ja kuulosti?

No helkkarin hienolta tottakai!

Kulttuuriosuuskunta Kellopeli on hyvin tuore kulttuuriryhmittymä, ja tämä musikaalikonsertti heidän ensimmäinen tuotoksensa. Nautinnollisen illan jälkeen voin povata ryhmälle pitkää ikää ja paljon upeita esityksiä. Nimittäin näin toteutetaan hyvä ja viihdyttävä konsertti! Ei pelkästään hienoa laulua, vaan ilta oli loppuun asti mietitty myös koreografioiden ja pukuvalintojenkin osalta. Lavan molemmilla puolilla olevista vaaterekeistä käytiin aina vaihtamassa seuraavaan numeroon sopivat asut ja rekvisiitat.


Anni Kajos ja Panu Kangas ovat tuttuja Musiikkiteatteri NYTin parista, ja aika monesta esityksestä  vuosien varrelta. Sami Ulmanen ja Elina Ruti tulevat toivon mukaan tutummiksi tulevissa Kellopelin jutuissa - upeita esiintyjiä kumpainenkin. Koko nelikko pursuaa energiaa, lavakarismaa, ja sellaista elämäniloista fiilistä mitä on kiva sekä katsoa että kuunnella. Vanhoista klassikoista lähtee pölyt ja uudempikin musikaalimusiikki (Nordic Walk!) saa hymyn huulille. Upeaa laulua säesti Musiikkiteatteri NYTin säestäjänä (ja toki monesta muustakin) tuttu pianisti Matti Hussi. Hieno svengi!

Nämä tyypit ovat niin taitavia esiintyjiä, että jopa inhokkini Rikas mies jos oisin kuulostaa siltä että voisin mennä katsomaan Panun vetävän Tevjen roolin!

Olen sillä tavalla vähän musikaaliummikko, että tosi moni ns. klassikoista on edelleen näkemättä. Yksittäiset biisit olivat toki tuttuja vaikka itse musikaali saattaakin olla näkemättä. West Side Story on yksi näitä, Annie mestariampuja toinen. Chicagokin on näkemättä. Mutta illan aikana kuulin monta aivan ihanaa tulkintaa myös jo näkemistäni - kuten vaikkapa Cabaret, Hair... Ja sitten on näitä musikaaleja mistä en liiemmälti tykkää, mutta joista näemmä onnistuu tekemään raikkaat ja kauniit tulkinnat, kun on vaan osaavaa porukkaa esittämässä. Vaikkapa Viulunsoittaja katolla ja Cats kuuluvat näihin.

Muuntautumiskyky on yksi näiden musikkiteatteriammattilaisten ydinjuttu. Kun Anni vetää Sugar-musikaalista tutun biisin I wanna be loved by you, niin puppiduut kuulostavat paremmalta (ja hunajaisemmilta) kuin Marilyn Monroella konsanaan. Samin Singin' in the rain steppauksineen vie minut sateisille kaduille. Koko porukka pastellisävyisissä kasarikuteissa Famen kimpussa muistuttaa mieleen koulun diskot sieltä kamalalta kasarilta!


Silkan laulun lisäksi kuulemme myös muuta musisointia. Panu kaivaa välillä esiin sellonsa, Elina viulun ja Anni huilun. Mukava pieni lisä. On hienoja duettoja, on koskettavia yksinlauluja, on kilpalaulantaa ja vuorotellen vetoja. Biisistä, musikaalista ja kohtauksesta siirrytään tosi saumattomasti toiseen.

Yksi hauskimpia kohtauksia oli leffatreffit Panun ja Elinan vetäminä (Tear jerk) ja sitten Sami ja Anni pienten lasten vanhempina kotisoffalla (Marriage tango). Molemmat bisit musikaalista I love you, you're perfect, now change. Iso tykkäys näissä olleelle vihreälle sohvalle, ottaisin heti kotiini!

Vaikka mentiinkin yliajalle (konsertin kesto oli lopulta kaksi ja puoli tuntia) niin ei kyllä haitannut, koska sen verran mukava ilta tämä oli. Porukka sai Lahden kaupunginteatteriin yhden lisäesityksenkin (16.2.), johon saanee vielä lippuja. Sanomattakin lie selvää että kannattaa mennä katsomaan, olit sitten musikaalien ystävät tai et. Lisäksi helmikuussa on luvassa elokuvamusiikkia parin konsertin verran (12.2. ja 20.2.), hieman isommalla kokoonpanolla. Siellä nähdään!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Promokuvan otti ? ja itse nappasin tuon esityskuvan.

torstai 24. tammikuuta 2019

Häpeä / Tampereen teatteri 23.1.2019

No nyt on esitys joka ei voi jättää ketään kylmäksi! Kun tämä naiskaksikko valtaa Tampereen teatterin Kulttuuriravintola Kiven, niin voit olla varma että naurulihakset saavat kyytiä. Kaisa Hela ja Mari Turunen heittävät kirjaimellisesti itsensä sataprosenttisesti likoon. Tuloksena on ratkiriemukas, räävitön, rajoja kunnioittamaton ja täysin pitelemätön ilotulitus Häpeä - nolo komedia.

Näiden työkaverien ja ystävysten suhde on selvästi varsin terveellä pohjalla. Toisen sanoista otetaan taitavasti koppi, ja tuntuu että yhdessä on kuljettu läpi monen vaikeankin kokemuksen, tarvottu ihmissuhdehetteiköissä ja myös hävetty moninaisia asioita, yksin ja yhdessä. Häpeä on aika yleismaailmallinen käsite ja hieman sen syvintä olemustakin tässä esityksessä avataan. Vankasti huumorin varjolla, tottakai. Miksi me ihmiset hävetään asioita, ja millaisia ne ovat? Minuun kolahti tämä lause: häpeän tarkoitus on estää vahingoittamasta sosiaalisia suhteita. En ole koskaan tullut ajatelleeksi sitä siltä kantilta, mutta näinhän se myös on. On se häpeä myös paljon muuta, kuten illan mittaan saamme todeta.


Lavalla ehditään kyllä puuhata ihan mahdoton määrä erilaisia juttuja reilussa puolessatoissa tunnissa. Ja siihen on mahdutettu väliaikakin mukaan. Täyteen ahdettu katsomo saa nauttia erilaisista työpaikkahaastatteluista (täysin häpeämättömästä aina siihen missä työnhakijan häpeä on saanut ylivallan), soololauluesityksistä mihin heittäydytään satasella, ja henkilöoletettu Häpeän vierailusta Arto Nybergin ohjelmassa.

Nämä naiset kyllä heittäytyvät hommaan, oli sitten kyseessä räppääminen lippikset päässä, Gwyneth Paltrow'n (tai omat!) pilluhöyrytyshoitojen ruotiminen tahi Tšaikovskin pianokonserton analysointi. Mikään aihe ei ole vierasta, peräpukamat ja seksi, exät ja sukulaiset, homot ja valheelliset kuntosalikäynnit. Pikkulapsina olo hiekkalaatikollakin sujuu. Muutama juttu ei ihan niin hillittömiä naurupurskahduksia saanut aikaan, mutta osassa tunnuttiin pureutuvan niin syvälle suomalaisen ihmisen mielenmaisemaan että huh. Varsinkin nämä perhe- ja sukulaiskuvaukset olivat ihan käsittämättömiä vetoja.

Oli nämä naisten häpeiden aiheet sitten tuulesta temmattuja tai oikeasti elettyjä, tai vain vahvasti väritettyjä - ei mitään väliä. Varmasti niitä joku jossain on hävennyt. Anna-Elina Lyytikäinen on toiminut työryhmän mentorina, luultavasti hieman suitsien ja lempeästi ohjaten, ja myötäeläen. Näin esitys lienee saanut lopullisen napakan muotonsa. Mukana on paljon musiikkia ja monipuolista äänisuunnittelua, niistä kiitos Ivan Bavard. Myös vaatesuunnittelusta pitää kiittää Nina Hanhisuota, niin monta vaihtoa niitäkin keretään näkemään. Ja sitten oli aika hillittömiä taustavideoita ja -kuvia (kiitos Heikki Järvinen). Hienosti toimii pienessä kahvilassa tämä.

Mutta ennenkaikkea isoin kiitos Mari ja Kaisa! Olette upeita ja lahjakkaita näyttelijöitä ja armoitettuja komedienneja. Povaan tälle esitykselle pitkää ikää ja paljon, paljon ilahtuneita katsojia.

Häpeä on ihan syystäkin K18 - ei todellakaan kevyttä viihdettä perheen pienimmille. Mutta aikuiskatsojalle se on ihan parasta. Rapsakkaa ja raikasta sekä ennenkaikkea hillittömän hauskaa menoa. Lippu kannattaa napata ääreisnopsaan, sillä esityksiä ei ole kauheasti, Kivi ei ole iso paikka ja sana lienee kiirinyt jo Tampereen ulkopuolellekin.

Pieni varoituksen sana: jos haluat ruokailla ennen näytöstä (Kivessä on ihania pieniä herkkuja joka makuun) - viimeiset tilaukset tuntia ennen! Itse jouduin kipittämään kadun toiselle puolelle hotkaisemaan hodarin Ärrältä, kun en ihan ennen seiskaa ehtinyt paikalle. Mutta ajoissa kannattaa olla muutenkin, varmistaakseen parhaat paikat (esityksen pääsääntöisesti klo 20, paria poikkeusta lukuunottamatta).


Kuvan copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Lion - The Weird and Magical Abracadabra Circus Show / Kansallisteatteri 22.1.2019

Huipputyyppi Marc Gassot tekee taas kerran sellaisen show'n että oksat pois. Jos legendaarinen miimishow Dark Side of the Mime oli enemmänkin aikuisemmalle väelle suunnattu, niin nyt katsomoon ovat tervetulleita nuoremmatkin. Ehkeivät ihan pienimmät lapset kuitenkaan, koska kyllä se veri (niin kuvitteellinen kuin paikoitellen "oikeakin") uudessa Lion - The Weird and Magical Abracadabra Circus Show'ssa virtaa/lentää/roiskuaa. Nimeään myöten kutkuttava ja monia sirkus/taikurialan perinteitä kunnioittava esitys on kertakaikkisen ihana. Koko tunnin ajan sain oikein hykerrellä hyvissä fiiliksissä. 


Monenlaisia tuttuja juttuja lavalla nähdään, siis sellaisia sirkusperinteitä kunnioittavia ja niihin myös jotain uutta lisätwistiä tuovia toki. Eläinnumerot kuuluivat sirkukseen lujasti, ja nytkin pääsemme näkemään kaikenlaista nelijalkaista ja siivekästä eläjää. Tai ainakin kuvittelemaan. Ja varsinkin niiden ääniä. Esitys kumartaa siis lujasti perinteisiin, mutta kyllä nykyajan lapset ja nuoretkin, aikuisista puhumattakaan, sieltä kaikkea moderniakin poimii. Vaikkapa elokuvakuvastoa Arskan väkivaltapläjäyksistä Alieniin.

Sanna Silvennoinen on taas kerran osannut ohjata toimivan ja napakan nykysirkusesityksen. Tyhjäkäyntiä ei ole, vaan kaikki osaset ja elementit loksahtavat kohdalleen. Kaikki on mietittyä ja hallittua, vaikka kyseessä on fyysisesti haasteellinen ja monipuolinen show. Hattua nostan! Tämmöiset jutut missä ei juuri puhuta (kuten Silvennoisen ohjaamat Thom Moncktonin esitykset) ovat varmaan vielä haastavampia - miten saada katsojan mielenkiinto pidettyä yllä ilman (ymmärrettävää) puhetta. Toimii.

Lavalla maanisesti liikkuva Gassot muistuttaa hetkittäin nykykomiikan mestareita Mr Beanista alkaen, huudelleen katsomoon sorryä jonkun asian mennessä pieleen. Välillä mieleen tulee kaikuja muinaisista mykkäfilmiajan miimikoista, joiden suora perillinen Gassot monessakin mielessä on. Mutta hän ei matki tai kopioi ketään, vaan tekee aivan omaa juttuaan. Toki vaikutteita ja esikuvia on, kuten kaikilla muillakin, mutta lopputulema on uniikki sekoitus kaikkea ihanaa. 


Yleisön kanssa käydään huimaa dialogia, ja jo show'n alkumetreiltä alkaen Kansallisteatterin täyteenahdettu Pienen näyttämön katsomo syö tämän miehen kädestä. Luovutamme ilomielien lapsikatsojia mukaan esitykseen, vaikkei heidän paluustaan aina olekaan takuuta. 

On muuten hämmästyttävää miten innolla lapset osallistuvat esityksen tekemiseen. Ketään ei tarvitse pakottaa tai maanitella lavalle. Onneksi avustajille annettiin kunnon palkat; show'n hengessä Lion-suklaapatukat!! Vaan kuinkakohan moni meistä värisi kauhusta, kun Gassot kulki yleisön seassa mittanauhoineen hakiessaan uhria esityksen viimeiseen numeroon? Onnekseen moni oli liian pitkä.

Tämä show on pullollaan toinen toistaan viihdyttävämpiä ja vauhdikkaampia temppuja. Kauheasti en viitsi niistä paljastaa, että jää ihailtavaa ja ihmeteltävää - ja ennenkaikkea yllätyksiä. On perinteisempiä sirkus/klovneria-juttuja, on paljon Gassotin erinomaiseen miimijuttuun perustuvia hommia (mm. koko leijona-kuvio hyytävine kellarimatkoineen), on tasapainoilua lautasten ja munien kanssa. Miekannielentäkin saa huvittavan nolon lopun. Akrobatiaa hevosen selässä saa toki aika nolon lopun kun jalat irtoavat... Tarinat rönsyävät hienosti sivupoluille, mutta aina kertoja löytää takaisin sinne missä olikin! Kadehdittava taito tämä!


Lavalla on mukana myös hykerryttävän ihanaan käärmeennahka-asuun ja fasaanisulkaiseen huopahattuun sonnustautunut mestarimuusikko Karl Sinkkonen. Pääkallokoristeisen soitinarsenaalinsa takaa hän loihtii upeita ääniefektejä ja monipuolista musiikkia lavalla temmeltävän Gassotin taustalle. Herrojen yhteistyö toimi upeasti jo Dark Side of the Mimen aikaan, mutta nyt ääniefektit on viety vielä pidemmälle ja paremmalle tasolle. Upeaa kuunneltavaa ja myös katsottavaa, varsinkin kun pääkalloperkussiot soivat silmävalojen rytmittäessä tahtia! 

Ihanat perinteisestä sirkusesityksestä kaikuja tuovat Kati Mantereen puvustus ja vielä Juho Rahijärven valosuunnittelu saattavat katsojan täydelliseen nirvanaan. Lavastuskin (Mantere & Rahijärvi) vie meidät jonnekin menneeseen... Visuaalisestikin siis miellyttävä kokemus.

Kansallisteatterin esitykset myivät nopeasti loppuun, varsinkin Tossavaisen Jussin ylistävän HS-kritiikin jälkeen, mutta älkää huoliko. Toukokuulle varmistui äkkiä lisäesityksiä, jotka nekin nyt alkavat täyttyä nopeasti. Mutta aina voit lähteä maakuntamatkailemaankin - Lion saa ensi-iltansa Tampereen työväen teatterilla 8.2. ja Turun kaupunginteatterilla 19.3. Molempiin kaupunkeihin aion mennä fiilistelemään tätä uudelleen.

Tätä esitystä et todellaakaan halua missata! Esitys tarjoaa sykähdyttäviä elämyksiä ja tunnelmia, jännitystä ja todella monta ooooh-hetkeä. Ja varsinkin viimeinen temppu - vaikka tiedän miten se tehdään, niin silti olin sataprosenttisen vakuuttunut, että nyt näin ihan oikeaa magiaa. Ainakin teatterimagiaa. Kiitos Marc!


Esityskuvien copyright Joni Pakanen, ylin kuva Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 19. tammikuuta 2019

Hullu prinssi / Kangasalan lukio 19.1.2019

Joskus syksyllä osui silmiini netin syövereissä maininta, että Kangasalan lukio on tekemässä uutta kotimaista musikaalia nimeltään Hullu prinssi. Selvä, jäin odottelemaan lisätietoja. Fantasiaelementillinen ja historialliseen ajanjaksoon (1500-luvun Suomeen) sijoittuva musikaali, kyllä kiitos! Ai miten niin mulla on heikko kohta kaikkeen mikä liittyy historiaan tai fantasiaan, saatikka jos ne vielä yhdistyvät jotenkin.


Esityksiä ei kovin montaa ole, mutta onnistuin sullomaan kalenteriin yhden niistä. Ja onneksi onnistuin! Sillä tämä musikaali on ilman muuta tapaus, isolla T:llä vieläpä. Hanna Suutelan käsikirjoittama ja Maija Koskenalustan säveltämä Hullu prinssi on toki historiallinen esitys, mutta niin hauska ja rullaava ettei tosikaan. Tykkäsin ihan kauhean paljon. Miten upeita esiintyjiä, hienoja biisejä ja visuaalisesti kaunista katsottavaa!


Kangasala-talon näyttämö on ehkä hieman ankea, mutta hyvin pienillä elementeillä ovat lavastajat Heidi Kormano ja Reetta Kosonen loihtineet Turun linnan tai nykylukion. Siirrettävät linnanmuurit ja lakanoista loihditut juhlapöydät ovat näppäriä ja toimivia. Pukuloiston on vaikea uskoa olevan peräisin kierrätysmateriaaleista! Sen verran komeaa katsottavaa Joanna Weckmanin ja Lotta Silvánin puvustus on. Lätkäsuojat muuntuvat haarniskoiksi ja vanhan verhon näkäiset kankaat hulmuaviksi helmoiksi. Tadaa - tuloksena upeita vaatteita. Ainoa mikä hieman hämäsi olivat esiintyjien kengät. Lenkkarit sopivat huonosti muuten ajanhenkisiin pukuihin, mutta katsojalta vähän mielikuvitusta kehiin. Rekvisiitassa oli paljon kivoja yksityiskohtia - ritarien keppihevoset saivat naurunsekaiset väliaploditkin. Ja nähtiinpä lavalla nukketeatteriakin!


Disa Kamula ohjaa valtavan suurta joukkoa esiintyjiä. Parhaimmillaan lavalla on kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä ja reilut parikymmentä soittajaa kaupan päälle. Tätä katsoo ilolla ja musiikkia kuulisin mielelläni myös enemmän. Se on nimittäin monipuolista, vaihdellen hiphop-tyylisestä valssiin ja folkhenkisestä lattarirytmeihin ja herkkiin balladeihin. Ja irkkurivitanssia! Lisäksi sanoitukset ovat oivaltavia ja viihdyttäviä, kuten muukin teksti.


Hullu prinssi kommentoi mainiosti edelleenkin ajankohtaisia aiheita naisten asemasta ja itsemääräämisoikeudesta vaatemuotiin ja ennakkoluuloihin. Esitys on siis vahvasti naisten oikeuksien puolella, siitä lisäpisteet! Ei silti mitenkään sormea heristellen vaan jopa huumorinpilke silmäkulmassa. Ajatuksia heräsi myös historiankirjoituksesta. Yleensä se on vallanpitäjien kirjoittamaa, ja sodissa voittajien. Mikä on oikea totuus, ihmisten totuus, pyhä totuus? Kirjurit rustaavat ylös mitä heidän käsketään ja muiden äänet jäävät usein kuulematta. Nykyajan historiantutkijat koittavat sitten erilaisista arkistoista tai kaivauksista löydetyistä materiaaleista tulkita mitä tapahtui. Hullu prinssi sekoittaa faktoja taidokkaasti mielikuvituksen lentoon. Saattoihan se ajatus verhoista tai haarukan käyttämistä tulla Turun hoviin näinkin, eikä Katariina Jagellonican mukana Puolan hovista. Vaihtoehtoisia tapahtumankulkuja punotaan taidokkaasti, ja tahtoisin kovasti uskoa tähän versioon. Musikaalin alanimenä onkin Eli totuus siitä, miten haarukka tuli Suomeen. Mutta historia on tasan niinkuin se kirjoitetaan.


Tarinan päähenkilö Martina Meri (upeaääninen Liina-Lotta Hakamäki) pakertaa kasaan kouluesitelmää Kustaa Vaasasta ja tämän pojista, ja kesken kaiken tempautuu (unimaailmassa) itse menneisyyteen, löytääkseen itsensä Turun linnan vallihaudasta vuodesta 1562. On Juhana-herttuan ja Katariina Jagellonican hääpäivä. Toki tämmöinen outo otus herättää kummeksuntaa hovissa, mutta myös ihastusta. Veljessarjan vähiten tunnettu mies Magnus Vaasa (Juho Lahdelma) tykästyy Meren tyttäreen kesken häämusiikin säveltämisen. Tästä seuraa tietenkin kaikenlaista ja historialliset hahmot heräävät henkiin. Merentytärtä syytetään noituudesta ja tulevaisuuteen näkemisestä - ja toki myös tasa-arvon ajamisesta. Seurannut oikeudenkäynti on koominen, haarukkasyytöksistä ja verhojen epäilyttävyydestä alkaen. Ja itseäänkin tämä outo nainen esittelee, housuissa!


Herttua Juhana (Jere Paavilainen) joutuu valitsemaan neljän sisaruksen joukosta vaimon ja samalla jättämään taakseen frillansa Kaarina Hannuntyttären (ihanaääninen Iiris Ryhänen). Kätevää onkin naittaa tämä kaverilleen Vestgötelle (Oskari Kyrölä) ja lähettää Turun hovista kauas Kangasalaan. Esityksessä häärää mukana häärää joukko hovinaisia, sotilaita, hovin väkeä ja lapsia (yksi voltteja heitteleväkin; hyvä Iida Maisio!). Hovinarrit Dorothea (Eveliina Virtanen) ja Barbara (Liisi Luukkonen) kuljettavat välillä juonta taitavasti duettona, ja välillä kertojan ääneen saa kirjuri Finne (Pekka Pantsu). Sitten on myös toki tyttärensä puolesta hyvin närkästynyt Herra Hannu (Roosa Kalliovalkama), joka on aika tuima ilmestys.


Kokonaan toinen lukunsa on ihan toisesta näytelmästä mukaan lennähtäneet Rosenkranz (Kalle Mikkolainen) ja Guildenstern (Teemu Ojanen), jotka putkahtavat esille milloin mistäkin soppaa hämmentäen. Pakko mainita erikseen vielä todella komeaääninen pappi Mikko Sainio. Myös Jagellonican sisarusnelikko lauloi korvia hivelevän kauniisti. Erityisesti Katariina (Saana Hellsten) ja Anna (Hanna Kainisto) tekivät vaikutuksen.


Osa esiintyjistä oli niin tolkuttoman hyviä että oksat pois. Toivon mukaan heistä ainakin osa jatkaa koulutusta musiikkiteatterin saralla ja ehkä ammattilaisiksi asti. Toiset (enimmäkseen pojat) ovat vielä hieman epävarmempia esiintyjinä ja laulajinakin. Mutta hiljaa hyvä tulee!


Lopuksi tarinanpäät sidotaan näppärästi yhteen nykyajassa. Katsoja saa poistua liikuttuneena ja viihdytettynä. Erinomaisen hienoa työtä koko sakilta - lämmin kiitos!

Koittakaa saada lippu vielä viimeisiin jäljelläoleviin näytöksiin tai katsokaa tiistaina 22.1. Aamulehden sivuilta suora lähetys klo 19 alkaen. En tiedä onko se vain tilaajille, mutta vinkki vitonen että digilehden voi tilata ilmaiseksi kahdeksi viikoksi kokeilumielessä. Nyt kannattaisi tilata siis!


Kuvien copyright Johanna Jeronen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.