lauantai 16. kesäkuuta 2018

Ehtoolehdon sankarit / Pyynikin kesäteatteri 15.6.2018

Perinteisesti taas Pyynikillä. Kerrankin keli suosi, eli ensi-ilta oli lämmin ja leppoisa. Hyvä niin. Samaa henkeä oli tämän kesän uutuusnäytelmässäkin eli Minna Lindgrenin Ehtoolehto-kirjoihin perustuvassa komediassa Ehtoolehdon sankarit. Leppoisaa menoa, yhteiskuntakriitiikkiä puettuna lempeään huumoriin, lämminhenkistä puuhailua lavalla. Verkkaista touhua - olihan kysessä vanhusten tähdittämä näytelmä. Ei silti mikään paikalleen jämähtänyt juttu.


Ehtoolehto-kirjat on lukematta, mutta ihan kelpo tarinan tästä oli dramatisoinut Seija Holma ja Tommi Auvinen, joista jälkimmäinen vastaa ohjauksestakin. Ei tämä ole mikään perinteinen dekkari, vaan olipa mysteeriä ja rikostakin silti hieman mukana. Kun remontti iskee porukan palvelutaloon Ehtoolehtoon, niin pitää evakoitua jonnekin muualle. Onneksi Anna-Liisan puolisolla Onnilla (Puntti Valtonen) on hyvä väistötila Helsingin Hakaniemessä, ja mitä nyt siitä jos se sattuu olemaan hieman epämääräisen yökerhon näköinen sisustukseltaan. Mutta jotain hämärää on remonttifirmassakin, ja sen henkilökunnassa. Kenellä on puhtaat jauhot pusseissaan ja kenellä ei. Onneksi reipas mummoporukka (ja yksi pappakin) käy ratkomaan mysteeriä ja katoavan korulippaan arvoitusta. Siinä sivussa ehditään tavata jos jonkinlaista tyyppiä ja kokea kaikenlaista muutenkin.


Tarina (vai tapahtumat) on ehkä hieman laahaava, mutta kyllä tätä ihan mukava oli katsella. Tykkäsin vanhustenhoidon ja terveyshuollon kritiikistä, joka ei onneksi lipsunut saarnaamisen puolelle, vaan muistutteli katsojia näistä asioista siinä muun ohessa.

Esityksen suola oli kyllä oivalliset henkilöhahmot, ja niitä esittävät näyttelijät. Napakka ja kaikentietävä Anna-Liisa (Mari Turunen), joka joutuu terveydenhoitojärjestelmän uhriksi, räväkkä, suulas ja aina kaikkeen valmis Irma (Eija Vilpas), lempeä ja auttavainen Siiri (Pirkko Hämäläinen) ja vihannes-miehensä eutanasiaa toivova Margit (Tuija Piepponen). Mummojoukkoa täydentää sotamuistoissaan elävä Tauno (Tom Lindholm) joka lopuksi kuitenkin tarjoaa ratkaisun avaimet. Yli ysikymppiset, monessa liemessä marinoidut mummot eivät vähästä hätkähdä, vaan suhtautuvat avoimesti uusiin asioihin, ilmiöihin ja ihmisiin. Välillä lirahtaa housuun, välillä mietitään onko kimppakämppä-sanassa tuhma vivahde, välillä syödään siskonmakkarasoppaa. Arkisia asioita.


Sivurooleissa vilahtelee kaikenlaista hörhötintä. Lari Halme vetää yhtä sujuvasti lipevän konsultin, ronskin kotihoitajan tai oudon hautausurakoitsijan roolit ja Miia Selinkin sukkuloi monessa hersyvässä roolissa (tämän palvelutalon pomo on kaamea tyyppi jaksuhaleineen, ja ratikkakuskikin kirvoittaa hymyn huulille). Ville Majamaa jää nyt aika vähälle käytölle, mutta Muhis on kyllä herkullinen hahmo, kuten tämän kaveri Metukkakin (jota tulkitsee Ahmed Issa). Yksi esityksen ehdoton suosikkini oli hurmaava Markus Ilkka Uolevi, joka oli mm. sympaattinen virolainen työnjohtaja Karel. Suomea tässä esityksessä puhutaan monellakin aksentilla, ja vähän muitakin kieliä. Sara-Maria Heinosen vihreätukkainen tyttö oli ensikohtaamisella vielä tosi virkistävän raikas, mutta lopussa liiallinen v-sanan viljely alkoi jo hieman ärsyttämään.


Mikko Saastamoisen upea lavastus juhlistaa helsinkiläisiä rakennuksia. Osa lavastuksesta on rakennettu, kuten upea Ehtoolehto, osa toteutettu tulosteina. Yhtäkaikki, todella kaunista katseltavaa. Ja Pyynikin maisemat nyt on aina ihan oma lukunsa.

Odotuksia ei kauheasti ollut, joten sain yllättyä positiivisesti. Ehtoolehdon sankarit on sellainen hyvänmielen kesäteatteriesitys, joka antaa vähän myös ajattelemisen aihetta. Ja sopii melkolailla kaikenikäisille.


Esityskuvien copyright Leena Klemelä, loppukiitoskuva omani.
Näi esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 14. kesäkuuta 2018

Rakkaudella merkitty / Valkeakosken kesäteatteri 14.6.2018

Heti kärkeen tunnustus: en osannut ennen tätä esitystä nimetä kuin yhden Jari Sillanpään biisin. Ja siitäkään en ollut ihan satavarma, oliko se Satumaa vai Satulinna. Mutta yllätyksiä oli paljon luvassa: ai tääkin on Siltsua! Eli kyllä tämmöinen iskelmämusiikkia kuuntelelematon ja Siltsun musiikkiuraa seuraamaton yllättävän monta biisiä sitten kuitenkin oli kuullut.

Mutta miksi sitten katsomaan kotimaisesta (menestys)artistista tehtyä musiikkinäytelmää Rakkaudella merkitty, jos tähti itsessään ei niin kiinnosta? Viime vuodet Siltsu lienee ollut otsikoissa enemmän muista kuin musiikkiansioistaan, vaikka jälkimmäiset toki valtavan mittavat ovatkin. Niitä muitakin puolia esityksessä sivuutetaan, mutta pääpaino on kuitenkin itse asiassa eli musiikissa. Ei minua Siltsun ulkomusiikillisetkaan seikat niin kiinnosta. Vaan tunnustan heti, että paikalle mut veti enimmäkseen loistavat pirkanmaalaiset näyttelijät, Jari Ahola ja ennenkaikkea Martti Manninen. Eikä tarttenut pettyä.

       

Elämäkerralliset esitykset ovat aina haasteellisia, ja usein ehkä tylsähköjäkin, vaikka olisi miten mielenkiintoinen henkilö kyseessä. Kronologinen kerronta ja niin hauskoja kuin surullisiakin kohtia matkan varrelta. No, ihan kokonaan ei siltä voinut nytkään välttyä, mutta jo se että päähenkilöä esittää kaksi näyttelijää (Ahola vanhempana ja Manninen nuorempana) toi asiaan uudenlaista dynamiikkaa. Ja se että herrat olivat lavalla limittäin, lomittain ja yhtäaikaakin, ilman että se oli mitenkään sen kummallisempaa. Milloin vanhempi Jari antoi neuvoja nuoremmalle minälleen tai milloin nuorempi lykkäsi mikrofonin vanhemman käteen. Tämä ratkaisu toimi hyvin! Ei tullut mitenkään skitsofreeninen olo että nyt siellä on kaksi Siltsua heilumassa. Minusta tämä toimi!

Ja kun kyseessä on kaksi niin valovoimaista ja karismaattista näyttelijää kuin Manninen ja Ahola, niin toimi sitä paremmin. Kumpikin on loistava laulaja kaiken muun lisäksi, ja pääsi esiintymään kyllä koko rahan edestä. Tällä kertaa Martti Manninen kyllä varasti koko show'n ja valloitti hurmaavalla hymyllään ja letkeillä lanteillaan koko ensi-iltayleisön. Hykertelin eturivissä moneen kertaan, että nytpä saavat katsojat tuta että millaista talenttia Tampereen Teatteriin on "piilotettu". Toivon hartaasti että kaikki hurmautuneet ihmiset menevät esityksen jälkeen kotiinsa ja kertovat miehestä tuttavapiirilleen. Eli jos ei muuten, niin Mannisen Martin takia kannattaa suunnata Valkeakoskelle kesäteatteriin. Huikea tyyppi!

     

Muukin näyttelijäporukka tekee hyvää työtä. Varsinkin Petra Ahola Jarin Sari-siskona, ja muissa rooleissa (se humalainen fanityttö oli huikea!) valloitti ja Heidi Kirves Jarin äitinä. Sen sijaan jäin ihmettelemään hieman miksi rokkikukko Olli Herman jäi niin pieneen rooliin, enemmän seinäruusuksi? Hän veti esityksessä "kiintiöhomon" roolin, joka vilkutteli lavan sivuilla ja hymyili kauniisti. Olisin odottanut hänen myös laulavan hieman enemmän (ja paremminkin), kun hän nyt kuitenkin on se laulaja. Mutta ei. Muuten ohjaaja ja käsikirjoittaja Heikki Paavilainen on tehnyt ihan hyvää työtä tämän porukan ja esityksen kanssa.

Rakkaudella merkitty oli sopivan mittainen kesäteatteriesitys, ja kivaa katseltavaa. Koreografi ja tanssija Jani Rasimus pyörähtämässä Niina Rajaniemen ja Kia Lehmuskosken kanssa oli iso osa esitystä. Monenlaisia ja näyttäviä tanssimuuveja. Itse lavastus (a'la Jyrki Seppä) muodostui erivärisistä liikuteltavista pylväistä, mutta sekavuudestaan huolimatta ihan hyvin sekin toimi. Arja Sahnon puvustus oli tyylikästä. Nelihenkinen bändi Ali Ahmaniemen johdolla soitteli monenlaista musaa (iskelmätähdeksi Jari on kyllä esittänyt musiikkia todella laidasta laitaan!), helposti pureksittavassa muodossa.


Vaikken Sillanpään elämästä juuri kauheasti mitään tiedäkään (no sentään lapsuuden Ruotsissa, ja tangokuninkaallisuuden) niin hyvin tässä oli kerrottu näiden elämänetappien lisäksi henkilökohtaisemmistaki asioista. Miten artisti kamppailee epävarmuuden ja hyväksynnän kanssa, tykkääkö musta kukaan? Terveysongelmat ja jaksaminen, muiden miellyttäminen ja tasapaino oman elämän kanssa. Yleinen elämänhallinta. Avoimuus ja yksityisyys. Rehellisyys, niin itselle kuin yleisöllekin. Ja kai se sitten oli aikoinaan iso asia että joku Sillanpään kokoluokan artisti ja julkkis tulee kaapista ulos, en muista sitä niin tarkasti. Siinäkin mielessä Jari on ollut monelle varmasti tärkeä esikuva - ura ei tyssännytkään homouteen. Vielä vuonna 1996 olisi kai sitten Suomen kansalle ollut liikaa tietää, että suursuosikki Sillanpää asuu miehen kanssa. Voi hyvin olla tottakin tämä. Mutta homous ei todellakaan ole mikään esityksen teema, vaan yksi seikka vaan muiden joukossa. Yksi osa Siltsua.


Esityksessä on huumoria sopivasti, ja sitten niitä silmienpyyhkimiskohtiakin varmasti monelle. Ei se Sillanpään menestys yhdessä yössä tullut, vaan pitkän ajan kuluessa, ja ei se kaikki todellakaan ole ollut ruusuilla tanssimista. Toki tarinaan tuo oman lisänsä se, että tämä ei ole mikään kuolleen tähden muistoesitys, vaan elävän ja hengittävän, ja yhä täysillä kuvioissa mukana olevan taiteilijan. Tästä saatiin myös hyvä muistutus, kun viimeisen laulun (no tottakai se Satulinna!) aikana lavalle saapui myös itse Jari Sillanpää, laulamaan alter egojensa kanssa. Siinä vaiheessa koko ensi-iltayleisö pomppasi pystyyn aplodeeraamaan. Ja näkyi siellä moni pyyhkivän silmiäänkin, lavallakin.

        

Jos nyt jotain pitäisi moittia, niin mikrofonit olivat aika isot ja kömpelöt. Ja se että Olli Hermania hyödynnettiin liian vähän. Perinteisiä kesäteatterikliseitäkin toki nähtiin lavalla: kännikohtaus ja mies mekossa. Hupsu poliisi sentään puuttui. Mutta aika pieniä juttuja nämä kummiskin.


Kyllä tämä esitys viihdytti hyvin. Tietysti Sillanpää-faneille varmaan ihan must-see, ja meille muillekin tarjosi reilut pari tuntia mukavaa katseltavaa, ja jopa kuunneltavaa. Ei minusta vieläkään tullut Sillanpää-fania tai edes iskelmämusiikin ystävää, mutta kiva tämän parissa oli silti leppoisa kesäilta viettää.


Esityskuvien copyright Rami Marjamäki, ensi-illan loppukiitoskuvat (5 viimeistä) omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Yksi lensi yli käenpesän / Ryhmäteatteri, Suomenlinna 8.6.2018

Moni lienee lukenut Ken Keseyn kirjan, ja vielä useampi on nähnyt Milos Formanin siitä ohjaaman loistavan, loistavan elokuvan. Yksi lensi yli käenpesän on siis kovin tuttu teos. Teatteritkin sitä toteuttavat aika ajoin (aika useinkin itse asiassa nyt Ilonasta katsottuna). Itse olen nähnyt kaksi versiota: Lempäälän nuorisoseuran esittämänä 2013 ja Tampereen teatterin vuonna 2002. Dramaattinen teksti, tärkeitä asioita ja yhteiskunnallinen ote; mikäpä niistä on näytelmää tehdessä.


Ryhmäteatteri ei ole epäröinyt tarttua kesäteatterivalikoimassaan klassikoihin ja muihinkin kuin kepeisiin komedioihin. Siitä iso hatunnosto. Kaikki katsojat eivät halua nähdä kesälläään pelkkää hömppää. Suomenlinnassa on tullut nähtyä loistavia satuklassikoita Ronja Ryövärintyttärestä ja Veljeni Leijonamielestä Liisaan Ihmemaassa. Ja maailmankirjallisuuden huippuja Cyrano de Bergaracista Shakespearen Myrskyyn. Puhumattakaan Tarusta Sormusten Herrasta, silloin vuosikymmeniä sitten. Joten Yksi lensi yli käenpesän sopii enemmän kuin hyvin vietäväksi Hyvän omantunnon linnakkeeseen. Siellä kalseiden muurien keskellä, harmaisiin huopiin kääriytyneenä voi katsojakin päästä mukaan mielisairaalatunnelmointiin 1960-luvulle. Ohjaaja Juha Kukkonen työryhmineen on tuonut tarinan hyvin näyttämölle. Ensi-illassa esitys kesti 2 h 40 min, mutta ehkä se siitä vielä hieman tiivistyy.

Valta ja sen väärinkäyttö. Tärkeä teema näytelmälle, ja jotenkin erityisen tärkeää tänä päivänä. Keseyn teksti (ja siitä Dale Wassermanin sovittama näytelmä) Sami Parkkisen suomennoksena toimii hyvin. Kuulostaa tuoreelta. Päällikö Bromdenin (Robert Koch) epäpoljentoisella runomitalla puhuma teksti tuo mieleeni beat-runoilijat Kerouacin tai Burroughsin (kulttuuribloggaajakollegani Simon mieleen taas tuli Paleface). Jotenkin ihmisoikeuskysymykset laajemmaltikin tulivat hyvin esiin, siis kun Päällikkö kertoo miten hänen isänsä vei viina ja yhdellä nimikirjoituksella luovutti kaiken pois; maat ja vesiputouksenkin. Heimon pyhät maat. Miten valtaa väärinkäytettiin silläkin tavalla.


Roolitus on oikein onnistunut, ja sekin toimii että mielisairaalan potilaista puolet on muutettu naisiksi. Kovin miehinen esityshän tämä muuten olisikin. Robin Svarström kanavoi sisäistä Jack Nicholsoniaan taitavasti. Kunnianosoitus, vai häpeämätön varkaus? Ikoninen ilmestys elokuvasta kuitenkin, ja hyvin Svarström on Randall McMurphynsä sisäistänyt. Tämä on hulvaton, anarkistinen oman edun tavoittelija, joka koittaa lusmuilla irti pakkotyöstä menemällä mielisairaalaan. Suo siellä, vetelä täällä. Mielisairaalan asukeille McMurphy on raikas tuulahdus, jolle mielellään voi rahansa erilaisissa vedonlyönneissä hävitäkin. Hänet nähdään eräänlaisena Jeesus-hahmona, joka tulee pelastamaan asukkaat ja uhmaamaan valtaapitävää rakennetta, jota edustaa hyytävä hoitaja Ratched (Minna Suuronen).

Näiden kahden vastavoiman valtataistelu on yksi teoksen jännite; kumpi murtuu, kumpi voittaa. Voiko pieni ihminen peitota vahvan koneiston, mitä hoitaja Ratched edustaa, välillä johtokunnan selän taakse piiloutuen. Yrittää ainakin voi, ja välillä se kannattaakin. Jos ei oman itsensä tähden niin muiden, kuten McMurphykin lopulta tekee. Päällikkö Bromden on se joka tässä voittaa; oman itsensä, ja mieltään pelottaneet möröt. Vapaus on ikkunan takana, kunhan ei enää tunne itseään pieneksi. Ja McMurphy opettaa tämän Päällikölle.


Minna Suuronen on eleetön ja ilmeetön Ratched. Valtava peruukki ja jäykkä olemus. Kuitenkin McMurphy saa tämän rakoilemaan ja murtumaankin hetkittäin. Rooli on vaativa, ja vaatii näyttelijältä tietynlaista uskaltautumista, olla näin viilipyttymäisen paha. Tunnen kyllä pienen hetken sympatiaakin Ratchedia kohtaan. Siinä kun tämä huomaa että potilaat ovat vaihtaneet McMurphyn puolelle. McMurphy on moraalinen voittaja. "Neiti, te olette nilkoista niskatukeen asti täynnä paskaa" ei ole kiva kommentti kuulla "omilta" potilailta.

Tässä on vakavia teemoja mutta onneksi näytelmään mahtuu myös paljon hilpeitä hetkiä. Mielisairaalan potilaat ovat hetkittäin aika hulvattomia hahmoja. Tiia Lousteen professori Harding on aamutakissaan hiihtelevä järjen ääni, jolta löytyy looginen ja tieteellisesti pohdittu kommentti asiaan kun asiaan. Mutta oman puolison (reilusti nuorempi opiskelijapoika) mahdollinen uskottomuus on sellainen seikka mikä saa Hardingin tolaltaan. Tästä ryhmäterapiasessiokohtauksissa otetaan ilo irti. Loistava roolisuoritus! Scanlon (Amira Khalifa) rakentelee pommia ja on tv-uutisten pauloissa, mutta niin vaan hänenkin roolihahmonsa kasvaa ja kehittyy näytelmän edetessä. Rubikin kuutiota räpläävä Cheswick (Mikko Penttilä) on taas hiirulainen ison miehen hahmossa.

 

Vaikka valtaosa potilaista onkin (McMurphyn täydeksi ällistykseksi) laitoksessa vapaaehtoisesti, niin on vaikea nähdä heitä ulkomaailmassa ja yhteiskunnassa sen toimivina jäseninä. Ei ainakaan näytelmän alussa. Mutta lopussa... kenties. McMurphy tuo kaikille toivon tuulahduksen ja näyttää uusia mahdollisuuksia. Oivallinen Tommi Eronen on hysteerisen hauska Martini, parrakas äijänkäppyrämenninkäinen, joka nylkyttää Päällikkö Bromdenin jalkaa tai laukoo nasevia heittojaan, silloin kuin ei kyyristele pelokkaana nurkissa. Hersyvä hahmo kaikin puolin; ja Eronen on aina niin hyvä.

Sen sijaan Billy Bibbitt (Samuli Niittymäki), voi Billy. Traaginen ja surullinen hahmo, jonka voimakastahtoiset naiset ovat lintanneet änkyttäväksi ja epävarmaksi nuoreksi mieheksi. Äitinsä ja hoitaja Ratchedin valtaa poika ei uskalla uhmata, ennenkuin McMurphy saa tätä rohkaistua. Surullisilla seurauksilla. Tulee tippa linssiin. Niittymäki tuo sen kaiken epävarmuuden, ja hetken uhmakkuudenkin (Candyn vierailun jälkeen), esille hienosti. Jokaisella potilaalla on kuitenkin oma tärkeä paikkansa kertomuksen dramaattisessa kaaressa.


Ville Mäkelän loistava valosuunnittelu toimii. Syttyvät ja sammuvat kalseat loisteputket, tehokkaine ääniefekteineen, loivat karua valoaan ja välittivät ajan hidasta kulumista laitosmiljöössä. Päivä seuraa toistaan, mikään ei näennäisesti muutu. Paitsi sitten kun muuttuu. Janne Siltavuoren väritön mielisairaalamiljöö sopii hyvin muurien keskelle. Musiikkivalinnoista myös iso kiitos.

Monenlaisia ajatuksia tämän katsominen taas herätti, ja se lienee tarkoituskin. Monessakin kohdassa todetaan että paikka on varsinainen hullujen huone. Oi ironia. Se valtataistelu Ratchedin ja McMurphyn välillä; miten pienillä tavoilla voi toista härnätä, koitella kepillä jäätä että millä saa toisen pokan pettämään. Puolin ja toisin. Se on kuin tennisottelua, millaisella pallolla toinen vastaa syöttöön. Kauanko yksi erä jatkuu. Se tyly hetki kun McMurphylle valkeaa totuus ja ne lopulliset keinot mitä Ratched voi häntä vastaan käyttää.

    
Huopa on hyvä asia. Cheswick on päässyt kertomaan katsojille käyttäytymisohjeita ennen esitystä.


Ehdottomasti suosittelen tämän näkemistä, mutta muistuttaisin vielä, että vaikka ulkona olisi 35 asteen helle, niin linnakkeessa on aina viileää, ellei suorastaan kylmää. Pipot ja villapaidat ja muut on oikeasit hyvä ottaa mukaan. Ja ne talon villahuovat tulee hyvään tarpeeseen.


Ylen sivuilla on hyvä juttu esityksestä, kannattaa käydä lukaisemassa.



Kuvien copyright Mitro Härkönen, paitsi viimeiset kolme kuvaa omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 7. kesäkuuta 2018

Puhtaat valkeat lakanat / Tampereen komediateatteri 7.6.2018

Käsi ylös kuka katsoi 1990-luvulla telkkarista Raikkaan tekstiilitehtailijaperheestä kertovaa tv-sarjaa Puhtaat valkeat lakanat? Minä ainakin, vaikka yleensä en juuri kotimaisia tv-sarjoja (tai oikeastaan paljon muitakaan) seuraile. Jokin siinä vaan tempaisi mukaansa. Oliko se Raija Orasen luoma käsikirjoitus elävine henkilöhahmoineen, hienot näyttelijät vai mikä. En osaa sanoa, mutta katsottua tuli. Nyt sarjan tunnelma ja hahmot herätettiin henkiin teatterin lavallakin, ensimmäistä kertaa ammattilaisvoimin. Asialla Tampereen komediateatteri, joka viime kesinä on kunnostautunut herättelemään henkiin klassikkosarjoja telkkarin puolelta. Ja mikäs siinä, tuntuvat uppoavan nostalgiannälkäisiin katsojiin.


Mukaan oli alkuperäisestä kaartista saatu mukaan Juhani Laitala, tuo perheenisää ja tehtaanjohtaja Ensio Raikasta taitavasti tulkinnut konkari. En tiedä koitettiinko muitakin värvätä, vai eivätkö suostuneet vai mikä on kuvio, mutta nyt sitten muissa rooleissa oli muita. Hyvin kaikki tonttinsa hoitivat ei sillä. Reilussa kahdessa tunnissa ei vaan ehditä oikein paneutua kehenkään henkilöhahmoon kovin syvällisesti.

Outi Keskevaari oli työstänyt käsikirjoitusta tv-sarjan parinkymmenen ensimmäisen jakson pohjalta, joten kyllä ne tapahtumien päälinjat siellä olivat. Tehtaan alkuvaiheet, tyttärien mieskuviot, perheasiat, vaatevienti itänaapuriin ja poliittiset suhmuroinnit. Mutta valitettavasti kaikki käsiteltiin aika nopeasti ja pintapuolisesti. Ei tämmöisessä tutussa tarinassa voi oikein karsiakaan porukkaa pois, tai jättää niitä oleellisia juttuja huomioimatta. Silti hieman harmittaa että kaikki asiat mentiin läpi pikakelauksella ja joihinkin hahmoihin olisin halunnut käyttää hieman enemmän aikaa. Mutta varmaan kokonaisuutena ihan ok kompromissi.

      

Vaikka Laitala oli tottakai erinomainen Ensio, ja muukin kaarti hoiti homman kotiin, niin taisi taas kerran show'n varastaa iki-ihana Räsäsen Aimo. Tämän työnjohtaja Nuutinen on kerrassaan hellyyttävä hahmo. Jäykkä kommunistijurrikka, jonka kömpelöt kosintakuviot Raikkaan taloushengetärtä Sylviä (Marika Heiskanen taas yhdessä hienossa roolityössä) kohtaan sulostuttavat näytelmää koko esityksen ajan. Amin maneerit istuvat Nuutiselle kuin nenä päähän. Raikkaan perheen tyttärinä hehkuivat Emmi Kaislakari (Katariina) ja minulle tuoreempi esiintyjä Sanni Lehto (Irene). Näiden monipolvisen vaihtuvia miessäätöjä (varsinkin Irenen) päästään seuraamaan kyllä sitten kunnolla. Katariinahan löytää mieleisensä eli tehtaan kaupallisen johtajan Eero Kurpan (Janne Kalliomäki) jo heti alkumetreillä, mutta Kurpalla kestää hieman kauemmin syttyä. Irene taas ei osaa oikein päättää ottaisiko kuivankälpäkkään talousjohtaja Risto Raivion (Miika Muranen järkyttävässä otsatukkapermiksessä) vai elostelevan suunpieksijän Veijo Salmen (Seppo Paajanen). Kansallisteatterin konkari Katariina Kaitue tekee oivallisen roolin ryssiä vihaavana Maire Raikkaana. Tykkäsin mös pienemmissä rooleissa esiintyneistä Susanna Kaukosesta topakkana sihteeri Sopasena ja Aku Sajakorven piirisihteeri Verkkolasta.

Oskari Löytösen nostalgiahenkinen ruskeasävyinen lavastus ja ennenkaikkea upeat, upeat, upeat retrokuosiset asusteet a'la Elina Vättö luovat oivallisesti 60-70-lukujen tunnelman Komediateatterin lavalle. Kyllä tässä silmä lepäsi, sillä tavalla kun se nyt voi edes levätä tuon ajan maisemissa. Musiikkivalinnat olivat myös osuvia.


Jotenkin ohjaaja Panu Raipia on onnistunut tavoittamaan sarjan hengen - ja sitten taas toisaalta ei. Nostalgia-arvot olivat tapissa, mutta olisiko tämä toiminut ihan omana itsenään, omana kesäteatteriesityksenään. En tiedä. En usko. Nyt se hahmojen ja tapahtumien tuttuus on se teoksen yhdessäpitävä liima. Turvallinen trippi menneisyyteen ja yhtenäiskulttuurin aikaan. Olihan tässä paljon viihdyttäviä elementtejä; Nuutisen ja Kurpan nokittelu, se jo mainittu Nuutisen kömpelö flirttailu Sylvin kanssa, ja kaikkea muuta pientä. Sitten vastapainoksi taas niitä pakollisia kännikohtauksia (useita!), jotka jaksavat vain haukotuttaa suomalaisessa kesäteatteriperinteessä, tai aiheuttaa myötähäpeää ainakin. Ymmärrän kyllä että katsojien valtaosa ei odota kovin syvällisiä tapahtumia kun puhutaan kesäteatteriesityksestä. Tässä tapahtumia on kuitenkin liikaa kahteen tuntiin ja mitään ei päästä kehittelemään ja syventämään kunnolla. Mutta ehkä vika on vain minussa ja olen liian vaativa katsoja?


Kyllä niinkin hyvä tv-sarja kun Puhtaat valkeat lakanat ansaitsi oman kesäteatteriesityksen, jos nyt vanhoista (ja rakkaista) sarjoista sellaisia ylipäätään pitää tehdä. Kyllä tällä arjesta irtautuu hyvinkin. Ja ensi-iltayleisössä saattoi bongailla pirkanmaalaisia tähtinäyttelijöitä vielä enemmän katsomosta kun lavalta :-)


Valokuvien copyright Peero Lakanen, paitsi loppukiitoskuva on omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 31. toukokuuta 2018

Love Me Tinder / Emma-teatteri 31.5.2018

Jokavuotinen perinne viettää synttäreitä Naantalissa Emma-teatterin esityksen parissa ei katkennut onneksi tänäkään vuonna, Vaikka hilkulla oli! Onneksi peruutusten takia pääsin mukaan ja hyvä niin. Seuraava mahdollinen esitys olisi sopinut allakkaan vasta kesäkuun loppuun. Ja kun kerran ilmakin suosi tänä vuonna, eikä tarvinnut palella pipo päässä ja pitkät kalsarit jalassa, niin mikäs siinä oli juhlapäivää viettäessä.

Ja mitenkäs sitä paremmin voisi kesäteatterikauden avata kuin katsomalla kevyttä komediaa upeassa miljöössä. Minna Koskelan, Petja Lähteen ja Satu Rasilan kynistä on lähtenyt monta monituista vetävää esitystä, joten kiinnosti nähdä mitä tällä kertaa on tarjolla tuotu. Varsinkin kun työryhmä on muutenkin hyvä ja yhtenä esiintyjistä vielä huikea Miska Kaukonen. "Sydämenlävistävä treffikomedia" Love Me Tinder pureutuu monin ottein deittailun ja parisuhteen muodostuksen ihmeelliseen, surkuhupaisaan, koomiseen - ja välillä aika epätoivoiseenkin maailmaan. Kyllä reilun parin tunnin esitys monet naurut tarjosi, mutta myös pelkkiä hymähdyksiäkin. Ja muutaman hieman myötähäpeävänkin kohdan.


Treffit (ja parinmuodostus) on suurimmalle osalle ihmiskuntaa tuttua kauraa. Joten monia tuttuja hetkiä ja tilanteita lavalla nähtiin. Varsinaisesti tässä oli tarinan runkona epätoivoinen Amor (Miska Kaukonen) jonka jousipyssy on tullut tiensä päähän, eikä näin ollen rakkauden jumala saa aikaan romansseja. Uuden työkalun metsästyskään ei tuota halutunlaista tulosta (komppaan tässä; viikate ei niitä ihan senkaltaista satoa kun Amorilla on toiveissa) ja äitimuori on luvannut loman jos yksikin rakkaus syttyisi. Tuumasta toimeen.

Välillä siis Amor koikkelehtii upeissa siivekkäissä lenkkareissaan lavalla, ja sitten taas näemme niitä erilaisia treffejä. On kolmen minuutin pikadeittiä, katsaus historiaan miten se treffailu sujui mm. kivikaudella ja keskiajalla, sokkotreffejä, pääsemme kurkkaamaan erilaisia deittiohjelmaformaatteja (kauhunväristykset kävivät ylitseni Kari Salmelaisen paritusohjelman nähdessäni), ja tottakai tutustumme parinhakusovellukseen Tinderiin juurta jaksain.


Paljon on monenlaista kohellusta, stereotypiaa, irtovitsejä ja vähän hohhoijaa-meininkiäkin hetkittäin. Mutta myös oikeasti hauskoja oivalluksia ja tutuista tilanteista huumorin kaivelua. Kymmenet ja kymmenet peruukit, monipuolinen puvustus ja supernopeat vaihdot tuovat varmasti haasteita lavan taakse niin näyttelijöille kun pukijoillekin. Mutta hyvin homma toimii! Itseäni ehkä eniten viihdytti Varsinais-Suomen Mies-Center ja sieltä vähän käytettyä miestä etsivä nainen toiveineen. Saako halvalla hyvää vai ei? Kekseliäästi autokauppatermejä voi siis soveltaa myös kumppanin hakuun. Myös iMan-sovellus viihdytti, ehkä eniten Miska Kaukosen loistavan työskentelyn ansiosta. Rooli sopi Miskalle kuin nakutettu. Nolojen tilanteiden nainen nähtiin treffeillä unelmamiehen kanssa, joka on kokannut thairuokaa - mitä tapahtuu kun naisen vatsa ei kestä mausteita? Millaiset ovat treffit kun mukaan on pitänyt raahata lapsetkin? Ja piristääkö parinvaihto arkielämää - kenellä piristää ja kenellä ei.


Koko näyttelijänelikko osasi hommansa erinomaisesti, rooleja lennossa vaihtaen. Kullakin oli kymmeniä toinen toistaan hersyvämpiä hahmoja esitettävänään. Iso kiitos Rinna Paatso, Maruska Verona, Miska Kaukonen ja Jarkko Pajunen. Moni-ilmeisiä ja monipuolisia esiintyjiä. Mutta kyllä herra Kaukonen on vähän joka näytelmässä se show'n varastaja. Taitavasti komediamestari Mika Eirtovaara porukkaa ohjasi. Vähän kulisseissa välillä kolisi ja rymisi ja reploissakin hieman takelleltiin, mutta eiköhän tämä hyvin hioudu kesän kuluessa.

Erityiskiitos Tiina Valkama sopivan kitsistä pukusuunnittelusta! Vihreäsävyisessä lavastuksessa (josta vastasi Jani Uljas) hyödynnettiin taas hyvin lavan keskellä olevaa pyöröä.

Love Me Tinder on oikein passeli esitys kesäteatteriin. Sopivan hömppä ja kevyt sekä viihdyttävä. Myös kesäteatteriesitysren pakollinen kännikohtaus nähdään tottakai. Ja Emma-teatteri Naantalin Muumimuseon kupeessa on hieno paikka.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 22. toukokuuta 2018

Rikos ja Rangaistus / Kansallisteatteri 21.5.2018

Dostojevskin klassikko Rikos ja rangaistus on sekä lukematta että näkemättä, missään muodossaan. Joten olikin jo korkea aika. Ja mikä paremmin siihen sopisikaan kuin Kansallisteatterin koulukotiprojektin versio kirjasta. Johanna Frendlichin ohjaama ja visualisoima esitys sai ensi-iltansa 6.4. Vihdin koulukodissa. Se on kiertänyt Suomen koulukodeissa, osana THL:n projektia, mihin kuuluu mukaan myös esitykseen liittyvät työpajat. Ja sitten esityksiä oli toukokuussa myös Kansiksen intiimissä Omapohjassa.


Kolmen näyttelijän voimin toteutettu tiivis ja tiheätunnelmainen esitys ei jätä kylmäksi. Olisi toki varmaan hieman auttanut jos teos olisi ollut tutumpi, vaikka pääpiirteet ovatkin tiedossa. Vajaa puolitoista tuntia ilman väliaikaa, ja olonoi oli hämmentynyt ja sekavakin. Uskon että tämä reippaasti modernisoitu esitys puhuttelee hyvin (koulukoti)nuoria. Teknomusa, ja musiikkivalinnat yleisemminkin, sekä Petteri Mårdin äänisuunnittelu oli toimivaa.

Alkuperäisteoksen lukuisat hahmot on saatu dramaturgi Eva Buchwaldin toimesta hyvin tiivistettyä kolmeen olennaiseen päähenkilöön. Nauhalta kuullaan sitten loppuja ihmisiä, sikäli kun heidän osuutensa kertomukseen on tarpeellista. Raskolnikov tekee rikoksen, ja häilyy katumuksen, korskeuden ja syyllisyyden välillä, varsinkin tavattuaan Sonjan. Todisteiden kasautuessa osoittamaan Raskolnikovin syyllisyyttä nuorten rakkaus syvenee. Kestääkö Raskolnikovin hermo vai ei, kun myötätuntoa osoittava tutkinnanjohtaja kiristää verkkoa tämän ympärillä. Modernisointi toimii paikoitellen hyvin; tykkäsin esimerkiksi lolita/animehenkisestä Sonjasta turkoosissa peruukissaan. Tekstiäkin on tuotu tähän päivään; koronkiskuri on nyt pikavippiakka. Valokuutioita, nimikylttejä ja kaikenlaista tilpehööriä täynnä oleva lavastus ei kuitenkaan ihan avaudu minulle.


Näyttelijäkaartin työskentely oli komeaa katsottavaa. Maanisella vauhdilla liikkuva Antti Lang Raskolnikovina, Matti Onnismaa leppoisana tutkinnanjohtaja Petrovitšinä ja Elina Reinikka viattomanoloisena Sonjana tekevät kaikki taitavaa työtä. Erityisesti Lang narsistisena ja erittäin levottomana Raskolnikovina on vaikuttava. Kaikki pienet käden liikkeet ja päänheilautukset; tämä Raskolnikov on sisäisen riivaajan ajama.

Kohtaukset vaihtuvat lennossa ja esityksen rytmi on muutenkin nopea. Pikkuhiljaa silmukka Raskolnikovin ympärillä kiristyy, mutta onneksi Sonja on tukena. Ei hänenkään elämänsä helppoa ole ollut, mutta siitäkin on mahdollista selviytyä. Yhdessä.


Katumus ja syntien anteeksianto, voiko kauhistuttavasta teosta selvitä ja muuttua kenties paremmaksi ja vahvemmaksi ihmiseksi? Tämä esitys jättää aika toiveikkaan olon. Tunnusta, kärsi rangaistus ja jatka elämääsi. Vaikka toisten elämä on loppunut, niin omasi saattaa saada uuden alun. Tärkeä viesti kaikille katsojille, koska kaikki me olemme tehneet mokia, ketkä pienempiä ja ketkä suurempia. Toki uho ja omien rajojen haastaminen on mahdollista toteuttaa muutakin kuin murhaamalla, mutta... On kuitenkin mahdollisuus hyvittää tekonsa. Siperia opettaa, kirjaimellisesti ja vertauskuvaannollisesti.

Tärkeä esitys, työpajoineen erityisesti nuorille, joita tämän kuvittelisi puhuttelevan. Itselleni jäi hieman sekava ja hämmentynytkin olo, mutta silti optimistinen.


Kuvien copyright Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 19. toukokuuta 2018

Acéléré / Circolombia, Cirko-festivaali, Kansallisteatteri 18.5.2018

Tänä vuonna Cirko-festivaalin pääjuttuna oli kolumbialainen Circolombian vierailu Kansallisteatterin suurella näyttämöllä neljällä Acéléré-esityksellään. Sinne siis; olihan luvassa musiikin ja sirkuksen kiehtova liitto.

Vajaan tunnin mittainen esitys oli nopeatempoinen ja svengaava, siitä piti huolta lattarimusiikki ja -meininki. Vauhtia kyllä piisasi, ja kaiken kohkaamisen välillä vedettiin parit sirkusnumerotkin välillä. Väkeä oli lavalla kuin pipoa, ja sillä saatiin aikaan näyttäviä joukkokohtauksia. Silti sellaisia sopivia suvantokohtiakin oli siellä, ettei mennyt liian vauhdikkaaksi meno. Yleisöä otettiin hyvin mukaan, ja varsinkin naispuoliset laulajat olivat innokkaita yleisötsemppareita. Teatterin aulassa jaetut korvatulpat olivat varmaan ihan hyvin tarpeen lapsille ja lähempänä lavaa istuville.


Muutamia todella näyttäviä temppuja saimme katsella, mutta yllättävän paljon tavanomaistakin sirkustavaraa. Alussa säväytti hyppy tuntemattomaan eli yhden miehen hyppy pimeyteen Kansiksen aitiosta. Esiintyjät vaihtoivat hienosti lennosta musiikin parista sirkukseen ja takaisin. Paljon lattia-akrobatiaa ja köysillä ilmassa taiturointia. Aika monessakin kohtaa esityksen aikana tuli sellainen olo että paljon melua tyhjästä. Että nyt keskityttiin vaan show-meininkiin ja musiikin tahdissa taputtamiseen ja liikkumiseen, ja itse sirkus jäi taustalle. Yleisö tuntui kyllä tykkäävän, niin ei siinä mitään valittamista sitten kai ole. Itse olisin halunnut nähdä vähemmän sitä kohkaamista ja enemmän teknisesti haastavia ja näyttäviä sirkusjuttuja. Tanssi- ja lauluosuudet limittyivät sirkuksen kanssa ja välillä kyllä ihan varastivatkin show'n kokonaan.

On jotenkin lohdullista että tällä tasollakin tulee mokia ja stipluja, mutta myös hieman latistavaa. Yhtäkaikki, yleisö tuntuu aina kannustavan enemmän pienistä virheistä (ja kiva niin). Näin isoon porukkaan mahtuu kaikenlaista tekijää; oli isoja körmyjä jotka toimivat pienempien kaverien heittelijöinä ja voimamiehinä. Mutta isotkin miehet olivat tosi ketteriä ja notkeita, ei sillä. Vipulaudalla nähtiin näyttäviä temppuja ja venäläinen aisa on aina yksi mun suosikkeja. Niskan varassa ilmassa roikkuminen alkaa koskemaan omaankin niskaan, eikä pelkästään kenottavasta katseluasennosta johtuen.


Odotin hurjaa visuaalista lattarimenoa ja tasaisen harmaissaan esiintynyt 14-henkinen ryhmä tuotti siinä mielessä pienen pettymyksen. Kuitenkin kun sellaista sensuellia estetiikkaa haettiin asujen niukkuudella ja paljaan pinnan esittelyllä. Olisin kaivannut siis väriä myös asuihin. Ja sitten taas kirkkaansiniset kinesioteippaukset pistivät silmään ikävästi. Niitä olisi kai ihonvärisiäkin... Kolumbiasta odottaisi oikeasti elämänilon näkymistä myös puvustuksessa.

Temppu ja kuinka se tehdään. Tai lähinnä kuinka se tehdään erinomaisesti. Kyllä kohtuullisen hyviä sirkusesityksiä saa aikaan pienellä. Ei aina tarvita kauheaa show'ta ja kohkaamista. Täytyy todeta että viimevuotinen Cirko-festivaalin pääesitys eli australialaisen Circan What will have been Kansallisteatterissa oli ihan eri planeetalta kuin nyt nähty Acéléré. Silti olen iloinen että näin ja koin tämän - taas yksi tapa viihdyttää yleisöä.

Valo- ja musiikkishow'na Acelere oli näyttävää viihdettä, mutta sirkusesityksenä vähän ehkä liikaa yleisöä kosiskeleva ja kovin vähän yllätyksiä tarjoava. Jokaista varsinaista sirkusjuttua edelsi pitkä valmisteluosuus mihin kuului musiikki, tanssi ja laulu. En kauheasti lämmennyt lattarimenolle, vaikka jalkani vipattikin hieman. Ymmärrän että harvoin sirkuksia katsova yleisö villiintyi ja hullaantuikin, mutta itse tunsin oloni hieman hailuksi. Nimenomaan siksi kun sirkus tuntui jäävän kaiken muun menon jalkoihin.


Kuvien copyright Roberto Ricciuti.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.