maanantai 27. tammikuuta 2020

Rakkauden päätös / Kansallisteatteri 27.1.2020

Rakkauden päätös edustaa uutta ranskalaista draamaa Kansallisteatterissa. Näytelmän suomentaja ja toinen näyttelijä Timo Torikka oli vieraina Bloggariklubissa lokakuussa, kun vietimme ranskalaista iltaa. Jotenkin minulla oli päässyt unhoittumaan että hän on vaikuttanut paljon Ranskassa ja suomentanut muutaman muunkin näytelmän (ja yhden romaankinkin). Joka tapauksessa ajatus Rakkauden päätöksen kääntämisestä tuli Timolta näytelmäkirjailija (ja monilahjakkuus) Pascal Rambertille.


Näytelmä on ollut iso hitti jo useassa maassa, ilmestymisestään 2011 saakka. Useimmissa maissa Rambert on sen vielä itse ohjannutkin, ja niin meilläkin. Maanantainakin Pienen näyttämön katsomossa oli aika täyttä. Hienoa että myös ei-niin-usein-nähty ranskalainen teatteri kiinnostaa. Samaan aikaan Omapohjassa pyörii myös Terhi Panulan monologi Ihmisen ääni eli lisää ranskalaista draamaa sitä haluaville.

Rakkauden päätös puhuu rakastamisen mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta. Siinä on oikeastaan kaksi valtavaa monologia peräkkäin. Ensin mies nimeltä Timo (Timo Torikka) puhuu suunsa puhtaaksi, 50 minuuttia. Sitten Katariina (Katariina Kaitue) vastaa ja antaa tulla samalla mitalla. Taas 50 minuuttia. Ja mitä se toinen tekee sillä välin kun toinen paasaa? Ottaa vastaan, kärsii, kyyristelee, tuntee sanojen painon kehossaan, ja varmasti myös sielussaan. Sanat satuttavat. Ne tuntuvat todellakin tulevan kummallakin sydämestä.

Pascalin vaatimuksena on ollut että näyttelijät ovat roolinimiltään samat kuin he oikeastikin ovat. Ainakin siitä tulee hyvin henkilökohtaista ja intiimiä, kun toinen toistelee sitä etunimeä puheen lomassa.

        

Näyttämö on paljas ja karu, mustavalkoinen. Vain tylyt loisteputket valaisevat mustiin rentoihin olovaatteisiin puettua kaksikkoa. He ovat asemoituneet lavan vastakkaisille sivuille, kuin näkymättömiin poteroihin suojaan toiselta. Vaan sanoja ei pääse pakoon. Katsoja miettii mikä on tarinan tausta, miksi tämä rakkaus on tullut päätökseen ja loppunut. Mutta emme tiedä muuta. On vain tämä hetki ja puhetulva joka meinaa hukuttaa toisen alleen.

Katariinan "aktiiviset silmät" seuraavat Timoa kun tämä vuorotellen muistelee heidän intiimejä hetkiään, julistaa suureen ääneen lähtöänsä ja viittaa myös katsomoon monta kertaa "jos täällä nyt olisi meitä ihmisiä katsomassa". Olemme paikalla mutta heille emme ole läsnä. Noin puolen tunnin kohdalla Timo toteaa: "ei kukaan puhu näin pitkään" - ja jatkaa vielä kymmenen minuuttia. Pohdin että hänelle suomentajana tekstin opettelu on ehkä olut helpompaa. Ja kyllä sitä riittääkin! Tämä näytelmän ydin on teksti ja toki kaksi vereslihalla sitä tulkitsevaa näyttelijää.

Kesken kaiken lapsikuoro ilmaantuu lavalle "harjoittelemaan", vetäisee äimistyneen yleisön iloksi klassikkobiisin ja poistuu yhtä nopeasti. Mikä riemullinen ja yllättävä veto!


Torikka on piinaavan hyvä roolissaan. Vuorotellen iholle tuleva ja etäisyyttä ottava. Tulee sellainen vaikutelma että eropäätös on hänestä peräisin. Hän on päättänyt ettei halua naista enää. Välillä mies on jo ihan hillitön, tulee likipitäen päälle. Uhkaavaa. Kun lopulta tulee Katariinan vuoro puhua odotan että hän on vaisu ja puolusteleva. En tiedä mistä tämä odotus mieleeni syntyy. Ehkä hänen alistuvasta asennosta ja itseensä käpertymisestä Timon sanavyöryn piiskaamana. Vaan kaikkea muuta. Palavasilmäinen ja kantavaääninen nainen ei alistu eikä myötää. Hän vastaa kaikkiin miehen ryöpyttämiin syytöksiin suoraselkäisenä ja tomerana - ja nyt on miehen vuoro antaa periksi, joustaa ja kyyristyä kuuntelemaan ripitystä. "On sinun vuorosi tehdä vähän silmäjoogaa". Vaikka sanat ovat välillä todella viiltäviä, ja sanottu ihan tosissaan, niin katsomossa hykerretään naurusta useampikin kerta. Kaitue on ihan liekeissä tekstinsä kanssa! Nuija, mulkku, kyrpä - siinä saa Timo tuta naisen koko verbaalisen arsenaalin. Nainen haluaa kuitenkin pitää suhteesta monia muistoja. Ryhdistäydy Timo, me eroamme! on se lopullinen niitti.

Kuoren alla on odottamassa uudet ihmiset joilla ei ole mitään tekemistä heidän kanssaan ketkä rakastivat toisiaan. Uusi alku odottaa, ehkä jopa uusi ihmissuhde kulman takana. "Rakkaus on ruumis, sinä olet sen iho". Vaikka tämä on aika raastavakin esitys, enkä tiedä tarjoaako se kauheasti toivoa, niin silti olo on jotenkin katarttinen sen näkemisen jälkeen.


Kannattaa lukaista Torikan mietteitä bloggauksesta.

Muutaman kerran meinasi oma otteeni herpaantua, kun esityksessä ei ole muuta mihin tarttua kun loputtomalta vaikuttava tekstivyöry. Onneksi ei ollut väliaikaa rikkomassa esityksen rytmiä (lapsikuoro ajoi saman asian), mutta oli tämä vähän pitkä rupeaman istua. Mutta näytelmä kantoi loppuun asti kuitenkin hyvin. Joskus sitä tarvitsee tämänkin kaltaista teatteria.


Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Eriikka Väliahde: Kiltin tytön syndrooma / Tampereen työväen teatteri 23.1.2020

Stand-up ei ehkä ole mun ykkösvalintani illanvietoksi, mutta kun kerran on mahdollisuus nähdä yksi Suomen taitavimmista näyttelijöistä ensimmäisen stand-up-show'nsa kanssa Työviksen Kellariteatterissa, niin pitäähän siihen tilaisuuteen tarttua. Vähän tunnelmaa meinasi kyllä latistaa puoli tuntia ennen esitystä saatu enon kuolinviesti (mutta äidin puheluihin pitää vastata, jos ei ole vielä teatterilla). Mutta siis.

Eriikka Väliahde on ollut jo monia vuosia TTT:n näyttelijöistä yksi suosikkini. Häneltä taipuvat niin draamat kuin komediat, ja erinomaisesti myös musikaaliroolit! Hän on tätä Kiltin tytön syndrooma-esitystään rakennellut jo pidempään, ja ollut heittämässä keikkaa siellä ja täällä, mutta en ole koskaan päässyt vielä katsomaan. Nyt sitten muutama ilta Työviksen Kellariteatterin aulassa, pienelle yleisölle kerrallaan. Ja ilmeisen hyvin meni, koska tuotantotukea on luvassa ja show pääsee siis ihan oikeasti jatkamaan! Kaikki esitykset möivät tällä erää täyteen eli kysyntää selvästi on. Ja kunhan sana leviää vielä niin ennustan lisää täysiä katsomoita, ja vähän isompiakin areenoita kun aulatila.


Reilun tunnin mittaisessa esityksessä pidetään yksi pieni vartin tauko, mutta muuten paahdetaan menemään hyvää vauhtia. Ja vaikka mikki vähän reistailee, niin ei sekään haittaa. Homma polkaistaan käyntiin hyvin aplodeerausharjoituksilla ja siitä jatketaan eläinkuvioisilla vaatteilla, superdadeilla, kotinudismilla ja ruuhkavuosilla. Kuulemme miksei keski-ikäiset naiset kiinnosta edes sarjamurhaajaa ja miten isä perusti strippibaarin nimeltä Ilotalo. Suurin osa jutuista vähintäänkin hymähdyttää, moni naurattaa ihan kunnolla. Ja sitten on niitä asioita mitkä ei oikeastaan edes naurata, mutta nauran silti.

Stand-upin yksi ongelma taitaa olla se tasapainottelu intiimin ja julkisen välillä. Miten omakohtaisia jutut ovat, tai ainakin saadaan katsojat vakuutettua siitä. Tässä onnistutaan mielestäni nyt hyvin. En tiedä onko nämä kaikki asiat oikeasti tapahtuneet, joskus ja jollekin, vai eikö. Loppuviimein sillä ei ole edes kai niin kauheasti väliä. Tärkeintähän on hyvä tarina.

Ei tämä ihan perheen nuorimmille passaa, ja välillä teksti on aika lennokasta ja roisiakin, mutta välillä voi katsomossakin löysätä hieman pipoa.

Eriikka pureutuu tosi tarkkanäköisesti perheiden sisäisiin konflikteihin, omiin lapsuuden kipupisteisiin ja keski-ikää lähestyvän naisen mielenmaisemiin. Me katsojat tykkäämme; edessä istuvakin naiskaksikko nyökyttelee ja ääntelee hyväksyvästi jokaiselle kommentille. Ja mikäs tästä on tykätessä, hyvin rakennettua ja tarpeeksi tarttumapintaa kaikille. Yleismaailmallisia, mutta hyvin samaistuttavia asioita. Nolottaako kuulla isän vireästä seksielämästä, vaan nolottaako siitä myös kertoa? Kai stand-up esiintyjän on päästävä nolouden yli, jos omasta elämästään ammentaa. Aina ei tarvitse olla se kiltti tyttö, se kympin tyttö, joka tekee aina niinkuin odotetaan ja halutaan. Kannattaa kapinoida, vaikka sitten alkamalla heittämään stand-up keikkaa.

Povaan monia täysiä iltoja ja menestystä Eriikalle myös tähän hommaan. Jos - ja toivon mukaan kun - esitys sattuu kohdalle, niin äkkiä lippuja varaamaan.


Kuvan copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Cirkus Cirkör: Bloom / Aleksanterin teatteri, Cirko 22.1.2020

Kukkia luvattiin ja kukkia saatiin. Ja sen lisäksi paljon muuta! Ruotsalaisen (ja hyvin kansainvälisen) Cirkus Cirkörin tämänkertaisen Suomen vierailun esityksenä oli Bloom. Pirtsakkaa, reipasta, iloista ja viihdyttävää nykysirkusta. Sanoisinko jotenkin jopa hyvin ruotsalaista, jollain positiivisuusmittarilla. Tästä esityksestä jäi oikein iloinen olo pitkäksi aikaa. Kylläpä Cirkon kevätkausi alkoi siis kivoissa merkeissä.


Viiden hengen kukkakuoseihin puettu porukka hyödyntää esityksessä metallisia putkenpätkiä tehokkaasti. Niiden liikuttelu, kokoaminen ja kikkailu muodostaa jonkunlaisen rungon kaikelle. Käteviä vaikka limbokisaan tai taitovoimistelurekiksi. Tai sitten niitä voi kasata korkeaksi torniksi, josta voi laskea vertikaaliköyden tai tehdä erilaisia huimaavia riippumistemppuja. Näillä nuorilla sirkusvelhoilla ei kyllä päätä palele. Katsomosta välillä kollektiivisesti kuuluvat ooh ja aah -huudot kuvastivat sitä fiilistä - saako sitä esiintyjä kopin toisesta, putoaako sitä alas, apuva! Eläytyminen oli tiukkaa.


Jos kohta putkia hyödynnettiin hyvin, niin myös suosikkiani vipulautaa. Muutamankin kerran lavan keskipisteeseen nostettu lauta antoi esiintyjille hyvät vauhdit ja uskomattomat kiepsahdukset, joita sai tosiaan seurata välillä sydän sykkyrällä. Ilmojen halki käy lentäjän tie, tai jotain sinne päin. Myös vipulaudan yhdistäminen pariakrobatiaan toimii näppärästi!


Vipulaudan ja telinetemppuilun lisäksi saimme pieni nuorallatanssinumeron (jotka on kyllä minusta aina vähän tylsiä) ja erityisen paljon hienoa akrobatiaa. Niin pareittain kuin pyramideissakin. Miten hienoja ja uskaliaita heittoja, koppeja ja tasapainoiluita saimme nähdä! Sitä ihminen pystyy jäykistämään itsensä aika tikuksi jos niikseen tulee. Lihashallinta on oltava erinomaista. Estradilla näimme myös lyhyen käärmeshow'n (siis kuvaannollisesti), jotka aina osuvat omiin luihin ja lihaksiin kivuliaasti. Sympatiakipuja kai (mutta aikuisten oikeasti: miten kukaan pääsee tommoisiin solmuihin?).


Bloom tarjosi myös ihanan äänimaiseman. Se oli kuin klassinen konsertti, mitä oli kuvitettu sirkustempuilla. Tai ehkä kumminkin toisinpäin. Tuttuja, ja vähän vieraampiakin teoksia, jotka oli niin hienosti valittu aina kunkin tempun mukaan. Rauhallisiin kohtiin seesteisempi musiikki ja sitten kun oli vauhtia niin sitä tuli, sekä kaiuttimista että lavalla. Ja myös hiljaisuus oli hetkittäin oiva tehokeino. Sellainen klasarin ja hiljaisuuden vuoropuhelu. Sirkuksen sivuilta löytyy myös biisilista, parasta!


Käsikirjoittajat, lavastajat ja ohjaajat Julien Auger (lisäksi äänisuunnittelu) ja Sade Kamppila (lisäksi pukusuunnittelu) ovat tehneet kyllä hienoa työtä. Kaikki liikkeet, myös temppujen välissä tapahtuvat, on harkitun suunniteltuja ja mitään turhaa ei nähdä. Jos nyt tulee kuperkeikka tai voltti, niin sekin lienee tarkoituksellista. Esiintyjäviisikko on nuoria ja hiljattain valmistuneita, mutta sitä ei huomannut mistään. No ehkä korkeista energiatasoista. Erik Glas, Elisabeth Künkele, Felix Greif, Philomène Perrenoud ja Sofia Mendez olivat kaikki taitavia. Mutta varsinkin punapöksyisen Felixin ilmalennot ja akrobatiahärdellit mykistivät!


Tunti hurahti aivan liian nopsaan, kyllä olisin kauemminkin viihtynyt. Esityksiä vielä sunnuntaihin asti ja lippuja saa Cirkon sivuilta tai Aleksanterin teatterista. Koko perheelle sopivaa viihdettä! Hae sinäkin piristävää kukkaenergiaa talven harmauteen.



Kuvien copyright Mats Bäcker.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 21. tammikuuta 2020

Karvas pala / Tampereen työväen teatteri 21.1.2020

Nyt kyllä pisteet Työvikselle näytelmän supernopeasta hankinnasta Suomeen! Esitys sai ensi-iltansa Lontoossa viime vuoden kesäkuussa, ja nyt jo Suomessa. David Mametin kirjoittama ja Michael Baranin suomentama Karvas pala (Bitter Wheat) on mitä ajankohtaisin näytelmä. Edelleen vellova #metoo ja juuri alkanut Trumpin oikeudenkäynti, tapaus Veijo Baltzar ja puhumattakaan vallan väärinkäytöstä tyttöjen muodostelmaluistelun parissa. Hieno ajoitus myös siinä mielessä.

Milko Lehto ohjaa kaksituntisen ja aika tiivistunnelmaisen esityksen. Ensimmäinen näytös luo taustaa ja on ehkä hieman liian laahaava ja runsaspuheinen, mutta toisessa pistetäänkin sitten isompi vaihde päälle. Kaiken keskiössä on iljettävän niljakas elokuvatuottaja Barney Fein (Aimo Räsänen), joka puhuu enemmän kuin kuuntelee, valehtelee, vääristelee, ja kaikkia keinoja kaihtamatta pyrkii eteenpäin elämässä. Kaikkien muiden kustannuksella.


Räsänen on roolissaan aivan pistämätön. Kaikki hänen omat maneerinsa sopivat Feinille kuin nyrkki silmään. Mies on niin öky-öykkäri ettei kukaan, mutta silti nyyhkii ettei saa pientäkään rippusta inhimillistä lämpöä (tai "aitoa hyväksyntää") koska on lihava. Räsänen piirtää Feinistä kaikkia manipuloivan ihmisen "En mä mitään myy, mä manipuloin prosessia" joka tietää hyvin tarkkaan mitä tekee. Ja toisaalta, hetkittäin hömelönkin vaikutelman, sisimmässään epävarman juutalaisen mattokauppiaan. Fein osaa valehdella, ennenkaikkea varmaan itselleen. Ehkä hän oikeasti kuvitteleekin tekevän asioita maailmanrauhan hyväksi ja arvostavansa naisia? Hän vertaa itseään niin Napoleoniin kuin Hitleriinkin (mutta hyväntahtoisempaan) ja näkee itsensä uhrina. Voi hyvät hyssykät sentään!

Räsäsen raivokohtaukset ovat kyllä typerryttävän hienoa katsottavaa! Onneksi en istu eturivissä, koska siinä voisi olla jo hetkittäin pelottavaa. Ainoa mikä hieman paikoitellen häiritsi oli epäselvä puhe välillä. Kuului rooliin kyllä, mutta riville 9 asti ei aina kaikki kuulunut. Tai ei saanut selvää.

Katsomossa on enimmäkseen aika tyrmistynyt hiljaisuus, vain muutama hermostunut hihitys kuuluu silloin tällöin, yhdet vaisut väliaplodit. Onhan näytelmässä komediallisia elementtejä, mutta enemmän kai tulee vaivautunut olo. Katsojat eivät tunnu viihtyvän. Tulee hieman sellainen tunne että saako tälle nauraa, onko se polittisesti korrektia. Kaikki tietävät kehen Feinin hahmo perustuu, ja että monet näistä asioista ovat tosipohjaisia. Se tästä tekeekin niin karmivaa.

       

Janne Siltavuoren lavastuksen tarkoitus on pönkittää Feinin minäkeskeistä elämää. Siisti ja sliipattu toimisto ison mustan nahkasohvan kanssa, seinillä maskuliinisen aggressiiviset Stallonen Rambo-julisteet, iso ase ja täytetty sarvikuonon pää. Ja toki elokuva-alan pystejä, korostamassa menestystä. Menestystä joka kieltämättä on huikeaa, mutta sitäkin korkeammalta sitä pudotaan. Toisessa näytöksessä nimittäin kaikki murenee, viileän tehokas sihteeri Sondra (Suvi-Sini Peltola) kerää myös kamppeensa, äitikin on mennyt kuolemaan - ja muuttanut vielä testamenttinsakin. Kirsikkana kakun päällä vielä se ettei saa nähdä Oscar-ehdokkaita etukäteen. Kulissit kaatuvat, aivan konkreettisesti. Mies on luhistunut. Vaan eipä hätiä mitiä. Kolme vaihtoehtoista loppukohtausta mahdollistavat jokaisen katsojan poimia sieltä oman suosikkinsa (minulla oli ykkönen).

Karvas pala on kyllä niin yhden miehen soolo kun vaan voi. Pisimpään Räsäsen kanssa lavalla pyörähtävät sihteeri-Sondra sekä eteläkorealainen naisnäyttelijä Yung Kim Li (Yoko Takeda), joka saapuu hyvässä uskossa puhumaan elokuvastaan. Sen sijaan Janne Kallioniemen käsikirjoittaja (jonka Fein haukkuu maanrakoon heti ensimmäisessä kohtauksessa), Tommi Raitolehdon nöyristelevä lääkäri (joka tulee tuikkamaan "vitamiineja" Feinin ahteriin sekä tuomaan uuden satsin Viagraa) ja Jari Aholan belizeläinen assistentti Roberto (pyyhkii pölyjä pari kertaa) ovat mukana vain pönkittämässä ja korostamassa Feinin öykkäriyttä. Ja sitä että ihmisistä otetaan kaikki mahdollinen hyöty irti. Lopussa lavalla piipahtaa myös mystinen Charles Arthur Brown (Joes Teka), jonka rooli jäi minulle hieman avoimeksi.

Tärkeä näytelmä, kyllä. Mutta täytyy sanoa ettei itse näytelmä iskenyt minuun. Tämä toteutus kylläkin. Hienoa näyttelemistä kaikilta, ja hyvin ajankohtainen myös. Mutta näytelmänä vähän ehkä tosikkomainen, tai saarnaava tai jotenkin ei koskettava.


Olen nähnyt Mametilta aiemmin kaksi näytelmää Lontoossa, American Buffalo ja Glengarry Glen Ross. Kumpikaan ei, nimekkäistä tekijöjoukoistaan, tehnyt sen suurempaa vaikutusta. Valtavasti puheenvyorytystä, eikä juuri muuta. Vai olivatko ne brittidraaman ystävälle liian amerikkalaisia? Edelleenkään ei Mamet noussut näytelmäkirjailijoiden suosikkeihini, kaukana siitä.

Siinä missä Harvey Weinstein lienee koko #metoo-kampanjan näkyvin keulakuva, niin näitä tapauksia on kymmeniä, satoja, tuhansia. Valta turmelee, ja mahdollistaa sen hyväksikäytön, ja aina viattomat sivulliset joutuvat kärsimään. Aika on vihdoin kypsä tuoda tapauksia esiin ja saada uhreille oikeutta. Hienoa että näytelmäkirjallisuudessakin näitä käsitellään - varmaan lähitulevaisuudessa siintää myös Weinstein-elokuva, mogulin noususta ja tuhosta. Vaikkei Karvas pala mikään ihmeellinen teksti olekaan (oikeastaan se on juoneltaan aika suoraviivainen ja tylsäkin) niin tämä Työviksen näytelmä kannattaa silti nähdä. Erinomaisen kiinnostava alku kevään valtaa käsittelevälle näytelmätriolle (seuraavina Jeppe Niilonpoika sekä Hitler ja Blondi).


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 18. tammikuuta 2020

Ville Walo: Phantom Limb / WHS Teatteri Union 17.1.2020

No nyt oli taatusti jotain erilaista ja ennennäkemätöntä! Nimittäin sirkustaiteilija Ville Walon kolmas sooloteos, Phantom Limb. Enpä muista näin outoa, kiehtovaa ja absurdia esitystä hetkeen nähneeni, vaikka kaikenlaista onkin tullut koettua. Poistuin katsomosta 45 minuutin jälkeen hyvin hämmentyneenä, mutta silti jotenkin innoissani. On aina mahtavaa tulla yllätetyksi.

Esitys on sanaton, vain Lau Naun ja Pekko Käpin suunnittelema minimalistinen ja muuntuileva äänimaisema taustalla. Ja japaninkielinen dialogi jostain hämärän oudosta elokuvasta (Toshio Matsumoto: Funeral Parade of Roses). Lavan eteen on laskettu verho siten, että näemme elokuvasta vain alareunan missä englanninkielinen tekstitys rullaa. Hmmm... Välillä musiikki saa joiku-tyylisen sävyn, ja kierroksia lisää. Mutta se elokuvan äänimaisema hämmentää eniten. Kiehtova kombo. Näkymättömissä oleva leffa antaa jotenkin esitykselle raamit. Äänisuunnittelu muutenkin on isossa osassa esitystä.


Mutta mitä tekee itse taiteilija Walo? Kamppailee kolmannen raajansa kanssa. Aluksi mies irroittaa jalkansa, ja tämä irtojalka joutuu sitten kaikenlaisiin tilanteisiin. Siitä on moneksi. Aavesäryn oloisesti siitä ei pääse eroon, vaikkei se enää paikallaan olekaan. Esitykseen on saatu jotenkin mukaan myös oudonkarheaa erotiikkaa, modernia tanssia, slapstick-juttuja (käsi jää tekojalan sisään jumiin). Miten miehellä voi olla niin intiimi suhde (irto)jalkaansa, joka ei ole edes osa häntä? Vai juuri siksi? Kolmejalkainen mies on visuaalinen kummajainen, kuin jostain friikkisirkuksesta karannut. Hilpeä karusellimusiikki korostaa tätä ajatusta mielessäni. Ketä tämä irtoraaja edustaa, osaa miestä vai jotakuta muuta? Jotakuta joka lähti - ja jätti jälkeensä vain jalan jota palvoa ja rakastaa? Saako sitä puukolla edes hengiltä? Aina voi yrittää. Outoa ritualistista tanssia.

Eero Alavan valosuunnittelu on kiehtova. Välillä spottivalolla korostetaan jotain kohtaa, ja varjoja käytetään myös hienosti. Lisäestetiikkaa Anne Jämsän hyvin yksinkertaiseen lavastukseen ja pelkistettyyn puvustukseen tuovat lopuksi naisten korkokengät ja helmikorvikset. 


On tässä aavistus jongleeraustakin mukana, mutta vain kursorisesti muistuttamassa että sekin taito on hallussa. Enemmän esitys pakoilee kaikkia määreitä ja rajoituksia. Se seksin pohjavire pulpahtelee pintaan monessa kohtaa. Itsekuohintayritys, käteenveto, taustalla oleva valtava pillu. Välillä aika roisiakin kuvastoa, mutta sopiihan se jotenkin tähän, kuin irtojalka housuihin.

Taide on joskus tämmöistä. Yllättävää, spontaanin oloista, kaunista ja kummallista. Esityksiä on vielä jäljellä kolme, eli jos kaipaat jotain mitä et todellakaan tiennyt haluavasi nähdä, niin nyt on siihen tilaisuus. Ei ihan nuorille katsojille (Ikäsuosituskin 16+). Vanha pornoleffateatteri on mitä oivallisin paikka Phantom Limbille, eli sinne Pitkänsillan kupeeseen mars mars. 


Kuvien copyright WHS Teatteri Union.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 13. tammikuuta 2020

Synnein suljettu / Teatteribarrikadi 12.1.2020

Hämeenlinnalais-hattulalainen Teatteribarrikadi on "teatteri-ilmaisun ohjaaja Neea Viitamäen johtama, vaihtuvakokoonpanoinen teatteriryhmä" ja minulle entuudestaan tuntematon. Mutta koska harvemmin pääsee katsomaan ja kokemaan jotain uniikkia, immersiivistä esitystä niin pitihän se lähteä. Neea Viitamäen käsikirjoittama ja ohjaama Synnein suljettu vie katsojat bussimatkalle salaiseen paikkaan, kokemaan jotain... uutta ja... sanoisinko myös pelottavaa.

Kun sinä käyt taloksi, talo käy sinuksi.

Bussissa pääsemme katsomaan videolta kolmen nuoren automatkaa. Sisarukset Emma (Killa Keränen) ja Eeva (Hanna-Leena Henriksson) ja tämän poikaystävä Jussi (Aleksi Rantanen) ovat matkalla Jussin vanhempien huvilalle. Matkalla sinne sattuu jotain, jonka takia nuoret joutuvat jalkautumaan ja hakemaan apua läheisestä talosta. Siellä kun kutsuvasti palaa punainen valokin. Meidän matkamme tyssää myös, tiellä on oranssivaloinen auto. Matkustajat supattavat keskenään että kuuluuko tämä esitykseen. No ei kuulunut, mutta hyvin se saadaan juoneen ympättyä mukaan! Harmittavasti vaan pieni viiveemme kostautuu, koska pääsemme perille paljon sen jälkeen kun matkavideo on jo loppunut. Vaan eipä hätiä, Emma, Eeva ja Jussi odottavat meitä mökin ovella. Katsojat asettuvat tuvan reunoille katsomoon ja sitten pääsemme seuraamaan miten eksyneet käyvät taloksi.


Ryhmän dynamiikka toimii miten kuten, kaikki ei taida olla ihan siltä miltä näyttää. Jännitettä ilmassa on jo ihan ilman autiotalon tuomaa lisäpelotettakin. Sisaruksilla on monenlaista selvitettävää keskenään ja teologiaa opiskeleva Jussi pyristelee jotenkin avuttomana välissä. Salaisuudet paljastuvat pikkuhiljaa, ja samalla myös talo alkaa kertomaan omia salaisuuksiaan. Eeva löytää vanhan päiväkirjan ja joku soittaa lankapuhelimeen (todellinen LANKApuhelin!). Hinausautoa pitää odotella aamuun ja puhelimille ei ole kenttää... Mitä yö tuo tullessaan?

Ruuvia kiristetään pikkuhiljaa ja pieniä kauhunväristyksiä saadaan kyllä kokea. Mitä mökissä on tapahtunut? Helmin päiväkirja paljastaa asioita, mutta jättää paljon myös kertomatta. Kannattaako pukea edesmenneiden helmiä kaulaan tai kettupuuhkia niskaan? Auttaako teologianopiskelijan höpöhöpölatinalla lausuttu manaus karkoittamaan haamut? Voiko yskä siirtyä menneisyydestä nykyaikaan? Emman lapsettomuus peilautuu hienosti menneisyyden kutkuttavan karmaisevaan ronkkimisrautaan ja lapsenpäästäjän puuhiin. Sammakot ja ampiaiset tuovat mukaan eläinsymboliikkaa. Kakluunista kuuluva hieno Kuplat-laulu sopii tunnelmaan oivallisesti.


Esitys pelaa hyvin taitavalla äänisuunnittelulla ja valosuunnittelulla, molemmat Veikko Pullin, Jaakko Vuolinkon ja Neea Viitamäen suunnittelemat. Paljoa ei edes tarvita efektien ja tunnelman luomiseen, autoonkin riittää kaksi pyöreää lyhtyä. Ja paljon kynttilöitä, tietenkin niitä vanhassa talossa tarvitaan. Tuuli ujeltaa nurkissa juuri sopivasti. Lavastus ja tarpeisto (Jaakko Vuolinko, Marjo Maula ja Heidi Helkiö) on pieteetillä koostettu: seinillä ryijyä, vanha radio, kakluuni nurkassa, kaikki sellaista ajan patinoimaa. Tilaa on muokattu pienemmäksi sermeillä, ja niiden taakse pääsee myös nopeasti pujahtamaan. Jo pelkästään ovien avautuminen "itsekseen" riittää pompauttamaan jotkut katsojat penkeistään.

Synnein suljettu on myös hyvä esimerkki siitä miten kauhua voi luoda ilman veren häivettäkään (no vähän kuivunutta vanhassa yöpaidan helmassa). Välillä huudetaan aika lujaakin, mutta vielä ei sentään korvatulppia tarvinnut. Menneisyyden henkilöt ovat oikeasti pelottavia ja uhkaavia. Helmi (Marjo Maula) ja varsinkin Johannes (Antti Leino) sekä Kyöpelin Anna (Sirpa Soininen) tuovat tupaan menneisyyden ummenhtuneen tuulahduksen. Pientä painostavaa fyysisyyttäkin koetaan; Jussi on tiukilla pariin otteeseen. Minä olen ylösnousemus ja elämä.


Menneisyyden oudot tapahtumat eivät ota loppuakseen, vääryydet on oikaistava ja lopussa sitten levätään. Ehkä. Talo itsessään on imenyt sisäänsä pahuutta, joka purskahtaa esille uudestaan ja uudestaan. Synnein suljettu jättää paljon kysymyksiä auki, ja paljon pohdittavaa pilkkopimeään yöhön poistuville. Punainen lyhty syttyy palamaan seuraaville kulkijoille.

Taas kerran on todettava että onni ovat lisänäytökset. En nimittäin mahtunut enää mukaan loppuvuoden esityksiin, tai niihin mihin olisin mahtunut en päässyt. Sen siitä saa kun herää niin myöhään. En olisi tiennyt kyllä koko esityksestä mitään, ellei ystäväni Talle olisi käynyt katsomassa ja kehunut.

Näitä tammikuun lisäesityksiä on jäljellä vielä kolme, ja tilaa on vielä hieman muutamalle rohkealle. Ehdottomasti kannattaa kokea! Suosittelen myös Helmin eväspussia matkaevääksi, kaupan päälle saat osuvan (ja yksilöllisen) ennustuksen tuonpuoleisesta.


Kuvien copyright  Minttu Viitamäki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Cirque Alfonse : Tabarnak / Espoon kaupunginteatteri 8.1.2020

Kesällä 2016 satuin näkemään Lontoossa hienon modernin sirkusesityksen. Cirque Alfonse oli kanadalaisen ryhmän nimi ja show oli nimeltään Barbu (parrakas mies ranskaksi). Parrakkaita miehiä totisesti lavalla nähtiinkin, ja meininki vei muutenkin mukanaan. Esityksen jälkeen esiintyjät siemailivat terassilla olutta ja kävin kehumassa heille miten energistä ja hauskaa heillä näytti olevan. Yhteistä kieltä ei oikein löytynyt koska ryhmän kotikieli on ranska.

Cirque Alfonse aloitti esittävien taiteiden vuoteni 2020 uudella esityksellään Tabarnak (suomennosta en kehtaa sanoa, mutta kanadanranskalainen alatyylin ilmaus). Neljä loppuunmyytyä iltaa Espoon kaupunginteatterilla (Tapiolan kulttuurikeskuksella) on mainio saavutus. Varmaan enemmänkin esityksiä olisi mennyt. Monella lie hyvässä muistissa ryhmän Timber!, jota esitettiin samassa paikassa joulukuussa 2015. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita koettiin nytkin, myös katsomon eturivissä. Siinä sai pelätä nappaako ruoska nenään, tuleeko rullaluistelija syliin, kastuuko vaatteet vai putoaisiko joku akrobaatti päälle. Vaan sen verran ammattilaisia tämä porukka on, että näistä kauhuskenaarioista toteutui vain kastuminen ja sekin hyvin lievästi.


Sen sijaan koimme monta wau-elämystä, paljon naurua ja iloa. Ryhmän toimintaa on niin kiva katsoa, kun heillä näyttää olevan tekemisen ilo, hyvä kemia keskenään ja kerrassaan hauskaa estradilla. Hommat on aikamoista kohellusta välillä, mutta niin tarkkaan mietittyjä että ne vaan näyttävät helpolta. Meno on svengaavaa ja musiikista huolehtii kolmehenkinen bändi. Josianne Laporte takoo mehevää rytmiä lyömäsoitinarsenaalillaan ja sujuupa välillä sahansoittokin. Kosketinsoittaja Guillaume Turcotten vipattavia jalkoja oli hauska seurata; ne tuntuivat elävän omaa (vauhdikasta) elämäänsä. Davis Simard soittelikin sitten virtuoosimaisesti kaikenlaista läskibassosta viuluun. Välillä kyllä muusikotkin osallistuivat show'hun muutenkin kun soittamalla. Simard vastaa myös musiikin säveltämisestä.

Kolmen muusikon lisäksi lavalla heilui kuusi varsinaista sirkuksen pro-tyyppiä. Miehistä suurin osa näytti suomalaisilta huippukokeilta kokopartoineen. Ei ole naamakarvoitus mun juttu, mutta tälle porukalle sekin sopii. Ehkä se parta on muodostunut tavaramerkiksi, kanadalainen metsurilook? Sentään parrakkaita naisia ei nähty, kun kyseessä ei ole kuitenkaan se perinteinen sirkus. Paljasta pintaa kyllä sen sijaan, ehkä siihen parrakkutteen liittyy halu esiintyä kalsareisillaan? Vaatteita vaihdettiin muutenkin moneen otteeseen. Näyttävimmät temput ja trikkaukset esitti moppitukkainen Nikolas Pulka ja sympaattisin oli hyvin paljon norjalaista kalastajaa muistuttava Jean-Philippe Cuerrier.


Erikseen on mainittava kaunisääninen Julie Carabinier Lépine joka kaiken sirkustelun lomassa myös lauloi. Harmittaa etten osaa ranskaa, mutta tunnelma ja tulkinta on kai se tärkein - ja ne olivat kohdallaan. Esiintymisen lisäksi hän toimii veljensä Antoinen (joka toki myös nähtiin lavalla) kanssa ryhmän taiteellisina johtajina.

Esityksen alussa saimme kuulla potpuria suomalaisista radiokanavista ja ehkä sen oli tarkoitus virittää tunnelmaan. Lava oli täynnä kaikenlaista roinaa ja rompetta, mutta eipä toteutunut Tšehovin ase-konsepti tällä kertaa. Vanhoja tennismailoja ja pehmokaloja ei nähtykään esityksessä. Kaikkea muuta kyllä nähtiin! Miehiä virkkaamassa esimerkiksi. Jääkiekkohan se yhdistää suomalaisia ja kanadalaisia ja sillä on hyvä murtaa jää. Urheilusta päästiin näppärästi muutaman aasinsillan kautta uskontoon. Iso "lasimaalaus" nostettiin kattoon ja sen alla piti bändi messuaan. Välillä joku sirkustelijoista saattoi hieman saarnata tai esimerkiksi lukea veisuuäänellä suomeksi horoskooppeja (en tiedä miksi vaa'an aura on ihan paska tai miten vesihiisi sihisi hississä voi olla toimiva ennustus, mutta mikä minä olen vastaankaan panemaan. Hauskaa oli!).


Kaiken hörhöilyn välissä ehdittiin temppuilla vertikaaliköyden, tankotanssien, akrobatian, venäläisen aisan, vesiastiaan dippaamisen, vedellä täytettyjen suistutusastioiden pyörityksen, pirttipöytäakrobatian, jalkarummutuksen ja vanhanmallisten rullaluistimien kansantanssinumeron kanssa. Noin muutamia esimerkkejä mainitakseni. Show kesti tunnin ja 20 minuuttia ja oli kyllä sullottu aika täyteen kaikkea. Ehkä hieman vähemmälläkin temppukavalkadilla olisi tultu toimeen. Mutta olihan tämä hurjan viihdyttävää!

Naistrio heilutti ruoskiaan kuin cowboyt konsanaan - lyhyesti ja ytimekkäästi. Moni temppu oli tosi nopeasti ohi, eli uutta putkeen vaan. Tässä se runsaus hieman kostautui, kun mihinkään ei syvennytä kovin pitkäksi aikaa. Toisaalta yleisö ei ainakaan ehdi kyllästyä kun temppu seuraa toistaan hengästyttävällä tahdilla. Monesti esiintyjien liikkeet kuitenkin olivat hyvin hitaita ja tarkoituksenmukaisia, vaikka musiikin tempo olikin kiivas ja kiihkeä. Eli vaikka temput vaihtuivat lennossa, niin aikaa käytettiin tarvittaessa. No, hosumalla ei hyvä heilu ja esimerkiksi akrobatiatorneja ja ihmishimmeleitä pitääkin rakentaa huolella ettei vaan kaadu.


Suomalaisen juhannuskeinun oloinen härveli antoi kunnon vauhdit (ja sai jännätä osuuko kattoon tai seiniin) ja lennätti tyypit korkealle ja siitä erilaisten kiepsutusten kautta patjalle. Hienoa katsottavaa tämäkin, varsinkin kun keinu veti ihan kokonaan ympäri ämpäri. Ei näiden heppujen päitä paljoa palele. Lopuksi vielä jorattiin koko sakin voimalla ja kiitoksiin tuli esiintyjien kolme lastakin mukaan temppuilemaan! Seuraava sukupolvi sirkustelijoita kasvamassa vanhempiensa jalanjälkiä siis.

Kyllä tämä oli taas verrattoman hauskaa katsottavaa. Ihanaa oli myös nähdä Tossavaisen Jussia, jonka Espoon kaupunginteatteri oli ystävällisesti plaseerannut viereeni eturiviin. Seuraavan kerran kun Cirque Alfonse saapuu Suomeen (neljännen esityksensä kanssa), muistakaa ostaa liput ajoissa!


Kuvien copyright Cirque Alfonse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.