maanantai 3. joulukuuta 2018

Kaasua, komisario Palmu / Helsingin kaupunginteatteri 3.12.2018

Ei siitä kovin kauaa ole kun Kaasua, komisario Palmu nähtiin Tampereen Komediateatterin versiona. Toissa kesänä itse asiassa. Silloin Palmuna yrmisteli Esko Roine (blogikirjoitukseni näytelmästä voit lukea täältä). Ja kun tie on auki ja Palmujen esittäminen nyt sallittua, niin niitä sikiää kuin sieniä sateella. Mikäs siinä, kyllä niitä on odotettukin teatterin lavoille. Tällä kertaa Helsingin kaupunginteatteri toteuttaa Waltarin hengentuotteen, toki Joel Elstelän dramatisoimana edelleen. Mutta nyt ohjauksesta vastaa yksi monivuotinen suosikkini eli Heikki Kujanpää, ken myöskin on tehnyt esitysdramaturgian.


Ja onpas Kujanpää työryhmineen saanut aikaan hirmuisen kivan esityksen. Tätä on oikein nautinnollista katsoa, ja ennenkaikkea kuunnella. Mukana on nimittäin käsittämättömän monipuolinen ja lahjakas viisihenkinen orkesteri, jotka musisoivat mukana. Eivätkä pelkästään musisoi, vaan Jusu Berghäll toteuttaa myös foley-äänetkin! Kylläpä vesipulloilla saadaan aika äänekäs pisuaarikohtaus...

Meinaa pahuksen muusikot varastaa koko show'n, sillä välillä unohtaudun katsomaan heidän menoaan lavan oikeassa reunassa, ja unohdan kokonaan katsoa mitä Palmu, Kokki, Virta ja muut rakastetut hahmot toikkaroivat lavalla. Nostaisinpa melkein bändin ja musiikin jopa yhdeksi parhaimmaksi jutuksi koko esityksessä! Kiitos säveltäjä Timo Hietalalle. En ole jazzin ystävä, mutta tämä musiikki oli niin erinomaista että hankkisin näytelmän musiikin ja kuuntelisin kotonakin!


Mutta hyvin vetivät näyttelijäkin. Kari Väänänen oli aivan mainio Palmu. Selkeästi luontaiset edellytykset olivat jo olemassa valmiina. Vanhemmiten Vänä on hieman pyylevöitynyt ja puhetapa on käynyt entistäkin epäselvemmäksi - oivallista Palmu-materiaalia siis! Aivan mainon yrmyilevä ja äksyilevä Palmu, lähennellen jo legendaarista Joel Rinnettä.

Heikki Ranta (Virta) ja Petrus Kähkönen (Kokki) sanailevat ja kuittailevat toisilleen kerkeästi, mutta kumpikin on jotenkin pienessä roolissa, vai luulenko vaan. Heille ei anneta ihan kauheasti tilaa, mutta hyvinpä Virta onnistuu silti sössimään tutkimusta lavertelemalla kaiken tiedon Kirsti-neidille (ihanan raikas Sara Paasikoski). Tuukka Leppänen on oivallinen sliipattuna Kaarle Lankelana; hieman epävarmana ja vietävissä olevana.


Sitten on kolme kovaa roolisuoritusta mitä hykertelen vieläkin. Eero Saarinen on suomifilmimäisesti artikuloiva ja lipevä varatuomari Lanne, jolla ei myöskään tunnu olevan puhtaita jauhoja pussissaan (kuten ei kyllä kellään muullakaan. Tässä on muuten yksi Waltarin tekstin nerous, toki klassista dekkariperinnettä noudattaen - kaikki tyypit vaikuttavat todella epäilyttäviltä...). Sitten on hyytävän iljettävä saarnaaja Mustapää, jota Jouko Klemettilä antaumuksella tulkitsee. Niljakas tyyppi on aina ällöttänyt minua elokuvaversiossakin, ja Klemettilä kyllä taitaa käärmemäisen saarnaajan epämiellyttävyyden loistokkaasti.

Sokerina pohjalla Miiko Toiviainen taiteilija Kuurnana. Nyt on kyllä roolitus kohdallaan. Sopivan camp, sopivan hersyvä, sopivan boheemi. Just täydellinen Kuurna! Ja kun lauluäänikin on kohdallaan, niin bravo! Pidin kovasti siitä että vaikka mustasukkaisuus oli rikoksen syynä, niin siitä ei ole tehty erikseen numeroa että kuka rakastaa ja ketä. Kuurna oli mustasukkainen ja rakastunut, piste. Ei hänen seksuaalinen suuntautumisensa ollut se juttu, vaikka tässä versiossa sitä ei peitellä. Päinvastoin. Lankelankin epävarmuus vaikuttaisi juontavan osittain hänen ristiriitaisista tunteistaan parasta ystäväänsä Kuurnaa kohtaan. Tai näin minä sen näin. Mutta siis, tässä tulkinnassa ei homous ole rikoksen syy, kuten elokuvaversio vihjailee.


HKT:n suuri näyttämö on todellakin suuri, ja oikein passeli paikka isoille musikaalituotannoille. Miten sitten tämmöinen pienimuotoisempi dekkari tuodaan siellä esille? Ensinnäkin meillä on ihanan nostalgisia vanhan Helsingin monessa kulmassa esittäviä filminpätkiä ja projisointeja. Ne elävöittävät hyvin lavaa ja vievät meidät sinne vanhaan Helsinkiin. Käsiohjelmassa pukusuunnittelija Elina Kolehmainen ja ohjaaja Heikki Kujanpää pohtivat näytelmänsä suhdetta Kassilan elokuvaversioon, ja kertovat lähteneensä elokuvan pohjalta visualisoimaan näytelmää. Se elokuvan henki ja maailma kyllä on saatu mielestäni tuotua tosi hyvin lavalle. Kovinkaan paljoa väriä ei lavalla myöskään nähdä (yökerholaulaja Iiri Salmian upeita pukuja lukuunottamatta - Vuokko Hovatta pääsee roolissaan myös laulamaan kauniisti), ja se tukee hyvin elokuvamaista lavastusta.

Ei siis mitään ongelmaa täyttää suurta näyttämöä. Vaikka olisi tämä varmaan toiminut pienemmäkin lavalla. Pekka Korpiniitty on tehnyt lavastuksen, joka vaihtuu sujuvasti rouva Skrofin asunnoksi, poliisikamariksi, ja yökerhoksi, vain pientä korotusosaa käyttämällä, ja irtopöydillä. Ja pyöröä hyödynnetään hyvin, koska toisella puolella on Kuurnan korkea ateljee.


Esityksessä on monia takaumia (mm. Mustapään epäilyttäviä rukoushetkiä) jotka avaavat taustoja ja valottavat syitä miksi rouva Skrof ei ollut niin pidetty. Mukana oli muutenkin paljon jännittäviä juonenkäänteitä ja juttuja mitä en edes muistanut.

Tämän katsominen oli tosi viihdyttävä kokemus. Napakka ja hyvin rytmitetty esitys sekä viihdytti että tarjosi mukava nojatuolimatkan (tai teatterinpenkkimatkan) menneisyyteen. Kyllä tämä tarina toimii teatterin lavallakin erinomaisesti kunhan on hyvä tekijätiimi toteuttamassa. Vahva suositus!


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Joulushow / Sorin sirkus 2.12.2018

En lainkaan muista monesko Sorin Sirkuksen joulushow tämä oli meidän porukalla, mutta aika mones. Tämä on ihan paras joulunalusperinne! Tämän vuoden esitys juhlistaa tänä vuonna 250-vuotiasta sirkusperinnettä, ja siksipä nimikin on vaan Joulushow. Ja muutenkin perinteinen sirkusmeininki on vallannut paikan. Ihanaa! Kaikessa nostalgisuudessaan ja sirkuskliseissään ihan älyttömän ihana ja viihdyttävä ja liikuttava esitys. Ainoa mitä jäin kaipaamaan oli elävä orkesteri, mutta kai ne säästösyyt lienevät tämänkin puutteen takana.

      

Mutta kaikkea muuta oli ylenpalttisesti! Kimaltavia ja näyttäviä Kitte Klemettilän suunnittelemia esiintymisasuja. Huikean upeat Eero Auvisen valot - nämä ovat vuodesta toiseen aivan käsittämättömän hienot! Niillä luotiin eri värisiä interiöörejä ja illuusio maneesin pyöreydestä. Taina Kopra on taas kirjoittanut näpsäkän juonen ja ohjannut tämän tosi lämminhenkisen ja aika jännittävänkin esityksen. Maskeeraus ja kampaukset ovat toki hienoja, kuten sirkukseen kuuluukin. Oskari Löytösen perinteikkäästä sirkusmiljööstä löytyi myös Pispalan haulitorni.


Ja ennenkaikkea illan kruununa häikäisivät taas kerran hienot esiintyjät. Taitavia nuoria joka lähtöön! Nyt mukana oli hevosia ja seeproja (ne puvut olivat nerokkaat) ja UPEA norsu (!) sekä ihania romanttisia sirkusvaunuja ja silmänkääntäjä, parrakas nainen ja jopa siamialaiset kaksoset! On karannutta apinaa kiinalaisessa tangossa, näyttäviä yhteistanssinumeroita paljon, permantoakrobatiaa (oma suosikkini), tikapuita, yksipyörästelyä. Ja todella hauska ja erilainen tulinumero - tästä isot kiitokset!


Perinteiset ihmispyramidit ja ilma-akrobatiat on sellaista peruskauraa, mutta nytkin tosi hauskasti toteutettuna, naispalokunnan toimesta. Rola-bola-lautailua mies/naishahmon toimesta, aika vaativastikin lisätyillä osilla. Välillä musiikki, puvut ja hahmot toivat vauhdikkuudessaan ja absurdiudessaan mieleen Wes Andersonin mainion Grand Budapest Hotel -leffan. En tiedä oliko sitä tunnelmaa koitettu tavoitella, mutta se tuli kyllä mieleen. Hyppynaruja ja keinulautaa, hyppyjä ja tasapainoilua, venäläistä aisaa ja lisää akrobatiaa. Erilaisia jongleerausjuttuja. Itämainen piikkimatto/lasimurskanumero karmaisi ja jännitti.

Joka vuosi on nämä peruskuviot, joita on kiva seurata. Sitten on aina jotain erityisen spesiaalia ja kiinnostavaa. Tänä vuonna se oli fakiirinumero ja hienot tulijutut. Tulella jongleeraustakaan ei kovin usein näe! Semmoisia lisää. Ja toki akrobatiaa ja permantojuttujakin. Henkilökohtaisesti en niin välitä hyppynaruista ja yksipyöräisistä, saatikka sitten nuorallakävelystä, mutta toki niitäkin on kiva katsoa.


Sorin Sirkus osaa viihdyttää ja reiluun pariin tuntiin oli taas saatu pakattua paljon kaikkea. Mutta en tiedä oliko syynä esiintyjien vähyys, rahoitus, sairastapaukset, vai mikä lie, mutta moni lavalla nähty nuori nähtiin tosi monessa numerossa. Hyviähän he olivat, mutta eikö sitten ollut tarpeeksi porukkaa? Vai ovatko toiset niin monilahjakkaita että heille on annettu tilaa monenlaiseen numeroon? Tätä meidän kymmenen hengen seurueessa pohdittiin. Eihän se nyt sinällään kauheasti haitannut menoa, mutta meidän porukka jäi tätä aprikoimaan. Erityisesti Sampo Suihkonen kunnostautui monessa roolissaan.


Ensi vuonna sitten taas Sorin Sirkukseen. Suosittelen hankkimaan liput jo heti syksyllä, koska joulukuun alkaessa taas olivat kaikki esitykset loppuunmyytyjä, tammikuisetkin. On tämä sellainen must-see juttu joka vuonna kyllä.


Ylempien kolmen kuvan copyright minä, alempien kolmen copyright Kristian Wanvik.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 1. joulukuuta 2018

Näytelmä joka menee pieleen / Turun kaupunginteatteri 1.12.2018

No totta mooses tämä näytelmä pitää mennä Turkuunkin katsomaan, kun kerran se on tullut koettua jo Lontoossa, Tampereella, Kouvolassa ja Oulussa. Turkulaiset tarttuivat siis aiheeseen neljäntenä teatterina Suomessa (ensi syksynä Svenska Teatern tarttuu aiheeseen!) ja hyvin meni pieleen täälläkin. Oikein ilahduttavasti jopa. On se kummaa miten paljon iloa katsoja voi saada kun kaikki menee pieleen.

Komediamaestro Mika Eirtovaara on jo toisen kerran ohjaamassa tätä teosta. Ensimmäinenhän oli Tampereen teatterin versio, joka on näistä Suomessa tehdyistä kyllä edelleen ehdoton suosikkini. Samat vanhat kuviot, vitsit ja juonenkäänteet tässäkin on, mutta onneksi kussakin versiossa uudet näyttelijät aina tuoreistavat teosta. Valtaosa katsojista kuitenkin näkee ja kokee tämän näytelmän ensimmäistä kertaa, eikä vertaile sitä aiemmin esitettyihin versioihin. Hyvin toimii myös meille jotka ovat nähneet aiemminkin.


Ideahan on simppeli. Seuraamme lavalla amatöörien (tässä tapauksessa Turun Työväen Teekkareiden Draamaseuran) esittävän näytelmää nimeltä Murha Havershamin kartanossa. Peribrittiläistä murhadraamaa Agatha Christien hengessä. Mutta koska kyseessä ovat amatöörit, ja muutenkin aika epäpätevä sakki, niin myttyyn menee. Jo alusta asti, kun porukan koira on kateissa ja sitä haetaan katsomostakin asti. Tämä siis jo ennen kuin koko esitys alkaa. Esityksen ohjaaja (Teemu Aromaa) esittelee ryhmänsä tuotantoa ja sitten mennään. Reilu parituntinen kuluu kuin siivillä, ja moka seuraa toistaan. Osa näyttelijöistä on luokattoman huonoja (siis se todellakin vaatii taitoa että hyvä näyttelijä esittää huonosti näyttelevää harrastajanäyttelijää), osa koomisen ylinäytteleviä, ja osa ei kykene mihinkään. Mukana esityksessä on myös "näyttämömestari" (Riitta Salminen) ja "valo/äänimies"(Markus Ilkka Uolevi), jotka hekin joutuvat lavalle, halusivat tai et.


Tämä onkin koko näytelmän juju. Kun "amatöörit" puuhastelee, niin tuloksena on ratkiriemukasta, taitavasti ajoitettua ja hyvin toimivaa komediaa. Juonikaan ei ole niin oleellinen tässä, ja taas kerran huomasin, että unohdin seurata sitä, koska huomioni kiinnittyi ihan muihin asioihin. Havershamin kartanossa piti viettää kihlajaisia, mutta Charles-sulhanen (Severi Saarinen) löytyykin kuolleena. Onneksi paikalle osuu lumimyrskystä huolimatta tarkastaja Carter (Teemu Aromaa), joka ryhtyy ratkomaan tätä mysteeriä. Monenlaista käännettä, ihmissuhdeylläriä ja rahasotkua ilmaantuu kuvioihin ennenkuin tapaus on selvitetty. Charlesin morsian Florence Colleymoore (Ella Lahdenmäki) ja tämän veli Thomas (Iikka Forss) näyttelevät ratkaisevia osia illan tapahtumissa. Puhumattakaan antinäyttelijämestarista Cecilistä (Peter Ahlqvist). Kaiken kruunaa pökkelö hovimestari Perkins (Miska Kaukonen). Tämä ryhmä kutkuttelee taatusti jokaisen katsojan nauruhermoja.


Lavastusporukka on Peter Ahlqvistin johdolla tehnyt huikean upean työn saadakseen rakennettua toimivan ja sopivasti vinksahtaneen lavastuksen. Se on nimittäin tässä näytelmässä ihan elintärkeä osa koko juttua. Peribrittiläinen kartanomiljöö - jonka kaikki eksentrisyydet kyllä paljastuvat illan aikana. Pienenä söpönä yksityiskohtana tässä takan yläpuolella on mopsitaulu (monenlaisia hurttia siinä on kyllä nähtykin). Haluan kehua myös Tiina Valkaman pukusuunnittelua. On tweediä ja kaikenlaista kartanoon sopivaa kuosia. Erityisesti Thomas Colleymooren sukat ja pujoliivi puhuttelevat minua.

Onhan tämä nyt aivan huikea näytelmä, ja kaikki palkinnot maailmalla ansainnut. Menkää ihmeessä katsomaan Näytelmä joka menee pieleen Turkuun; esitykset jatkuvat vielä kevätkaudenkin.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 10. marraskuuta 2018

Hair / Jyväskylän kaupunginteatteri 10.11.2018

Hair! Tuo hippimusikaaleista paras ja kaunein! Ja nyt Jyväskylässä - eihän sitä voi missata eihän? Ensi-ilta oli jo syyskuussa, mutta minä ennätin paikalle vasta marraskuussa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mä tykkään kovasti Hairin musiikista, mutta myös musikaalin ideologiasta. Ohjaaja Sini Pesonen kirjoittaa hienosti käsiohjelmassa karvoista ja niiden hyväksynnästä, sekä Vietnamin sodasta. Kyllä näillä vissi yhteys on... siis karvoilla ja hippiaatteella ja sodalla.

Mutta siitä ei pääse yli eikä ympäri että tämä musiikki lumoaa!


Kumman ajankohtainen Hair on näin vuonna 2018, vaikka se sai ensi-iltansa jo 1967, yli 50 vuotta sitten. Sotakuvastoa tuodaan hyvin esille Tinja Salmen videosuunnittelussa. Ahdistavaa, ja niin tätä päivää. Mutta sota on. Muukin lavastus on Salmen käsialaa - hyvin hipahtavaa - ja toisaalta perinteistä. Taustalla antiikin teatterista muistuttavat pylväät ja harsoa käytetään paljon eri kohtauksissa. Lavan keskellä uima-allas, jonne portaat teatterista/temppelistä laskeutuvat.

Hipahtavuutta on toki myös hyvin autenttisen näköisissä Tellervo Syrjäkarin suunnittelemisa puvuissa. Maanläheisiä värejä ja leveitä lahkeita. Jo heti alun valoilla ja savulla luotu hämyinen tunnelma antaa hyvin viitteitä että valosuunnittelu (Luca Sirviö) on onnistunutta. Upeat valot jatkuvatkin sitten koko esityksen.


Mikä teki Jyväkylän versiosta sitten muista erottuvan Hairin? Ainakin karismaattiset ja taitavat esiintyjät! Jos joskus aiemmissa Haireissa on paheksuttu alastoman pyllyn vilahdusta, niin olisipa kiva tietää mitä moiset moralistit sanoisivat tästä. Alastomuus ei todellakaan ole tabu. Ensimmäisistä hetkistä alkaen pääsemme ihailemaan komeita miesvartaloita - mutta kaikille katsojille on kyllä tarjolla silmäkarkkia. Vaikka hahmoja on monta, niin miespääosissa loistavat Joel Mäkinen (Claude) ja Pekka Hiltunen (Berger). Upeaa laulua kummaltakin, ja varsinkin Joel on ihan liekeissä! Clauden jatkuva ristiriita konservatiivisten vanhempien ja isänmaallisuuden (johon toki kuuluu Vietnamiin lähtö) ja toisaalta taas vapauden ja kaverien välillä nakertaa miestä. Pahasti.


Miesten väliin kolmiodraamaa lietsomaan pukkaa Maria Lundin esittämä Sheila, mutta tämä jää nyt aika statistiksi tällä kertaa. Lavalla silmät kiinnittyvät usein myös kahteen todella pitkään ja raamikkaaseen mieheen. Eino Heiskanen (Woof) ja Henri Halkola (Walter) ovat kumpikin hyvin karismaattisia. Ja sitten oli vielä yksi esiintyjien kärkeen nouseva Saara Jokiaho (Dionne) - mikä ääni ja lavasäteily! Paljon muutakin porukkaa lavalla liehuu, ja Kira Riikosen näyttävät koreografiat tekevät joukkokohtauksista nautinnollista katsottavaa. Olen kirjoittanut muistikirjaani ison sydämen koreografian perään. Kohtaukset ja esiintyjät tulevat hyvin myös katsomoon. Melkein tekisi itsekin mieli nousta ylös tanssimaan käytäville. Sellainen kollektiivinen love, peace and understanding -meininki leijaili kyllä katsomon yllä, vaikkei kukaan ajanhenkisiin vaatteisiin ollutkaan sonnustautunut. Harmi sikäli.


Markku Salo on suomentunut musikaalin tekstin ja hyvin se toimii. Yksi suosikkibiisintekijäni eli Yari on konsultoinut laulutekstejä; mielenkiintoinen havainto käsiohjelmasta. Kieli on paikoitellen aika räväkkää, mikä toki sopii asiaan passelisti (eikö katsojakommentitkaan väliajalla ja esityksen jälkeen tunnu kauhean paheksuvilta. Ehkä Billy Elliot on totuttanut suomalaisekatsojat kiroiluun lavalla?). Musiikki svengaa hyvin ja pidän kovasti sovituksista. Lasse Hirvi/Jari Puhakka toimi kapellimestarina (en todellakaan tiedä kumpi - omalle paikalleni en erottanut!) kahdeksanhenkiselle bändille. Loistomenoa!

Olkaa mitä olette, tehkää mitä haluatte, sanoo esityksessä antropologi Margaret Mead (Piia Mannisenmäki). Niinhän se onkin, tai ainakin pitäisi olla. Niin vuonna 1967 kuin 2018. Mutta todellisuus ja elämän realiteetit painavat päälle. Hippien valtakausi on lopussa. Vapaa seksi ja huumeet eivät tunnu enää niin vapailta, nuoria miehiä kuolee muiden taisteluissa.


Kyllä Jyväskylän Hair toimii oikein hyvin, ei mitään valittamista. Suosittelen lämpimästi! Menkää katsomaan, ja heittäytykää vapaan rakkauden maailmaan.


Mahtavaa oli kun bloggaajakollega Linnea osui sattumalta samaan näytökseen, ja sitten päästiin vielä treffaamaan Woof ja Dionne esityksen jälkeen. Kuvassa Linnea lainaa mulle hippitukkaa seisten mun takana, ja Eino näyttää kärsivältä. Saaralla on maailman ihanin virne. Iso kiitos Saaralle lippujen noudosta ja muusta!!


Esityskuvien copyright Hanna-Kaisa Hämäläinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 8. marraskuuta 2018

Kunnon komedia / Nokian etunäyttämö 8.11.2018

Olisin sitä muutenkin saattanut lähteä katsomaan Nokian Etunäyttämön uutuusfarssia Kunnon komedia (vaikkei farssi olekaan mikään mun suosikkilaji) mutta lisähoukuttimena toimi viime kesänä lavalla nähty Harri Heiskanen. Nimittäin Ulvovan myllärin päärooli oli sen verran vakuuttavaa työtä, että pakkohan se oli mennä katsomaan toimisiko sama magia nytkin.

Ja toimihan se! Tätä ennen en muista edes kuulleeni brittiläisestä näytelmäkirjailijasta nimeltä Dave Freeman, mutta google kertoi että mies käsikirjoitti mm. Benny Hill Show'ta varhaisessa vaiheessa. Onko se sitten meriitti tai ei, mutta kirjoitti hän paljon muutakin komediaa televisioon. Ja kolme näytelmääkin. Tämä Kunnon komedia (Kindly keep it covered, tosin kulkee myös nimellä Dummy run) sai ensi-iltansa alunperin 1988, ja kyllä sitä näemmä pitkin maailmaa esitetään edelleenkin.


Etunäyttämö oli vallannut nokialaisen kulttuurikeskuksen Tehdas 108:n tilat. Isossa aulassa päästiin seuramaan aerobic-numeroa kasarihengessä, ja se toimi hyvänä lämmittäjänä itse esitykselle.

Jaahas. Tämä on kyllä hyvin perinteinen farssi, niin hyvässä kuin pahassa. Ihmisiä tulee ja menee, tiukkoja paikkoja ja ajoituksia, menoa ja meinikiä ja monta läheltä piti -tilannetta. Pääpari (loistavat Pasi Koivuniemi ja Maarit Pakarinen) ovat avanneet terveyskylpylän naisen ex-miehen henkivakuutusrahoilla. Nykyinen aviomies ei kauhean innoissaan terveysjutuista kuitenkaan ole... Näemme monenlaista hörhöä asiakasta ja pääsemme kutkuttavien tilanteiden äärelle. Homma meinaa lähteä totaalisesti lapasesta kun kuolleeksi kuviteltu eksä pölähtääkin paikalle. Toki myös henkivakuutusyhtiön edustaja sattuu myös vierailemaan kylpylässä samaan aikaan. Puhumattakaan Svengaavat patukat -nimisestä poliisibändistä!

Onhan tämä nyt oikeasti aika viihdyttävä. Näyttämöllä ollaan kylpylän respan aulatiloissa, johon aukenee paljon ovia perinteiseen farssityyliin. Pitäähän ovia olla. Niiden lisäksi lavalla on kamalaa kasarilookkia, jumppatrikoota, neonväriä jne. Mitä muuta oli tarjolla? Kamalia terveysruokia, oikuttelevat putket, keksien salasyöntiä komerossa, täytettyä kamelia uima-altaassa, ranskanmongerrusta, tupajumiexpertti, ja ties vaikka mitä. Kyllä asiat saadaan hienosti sekaisin, ja ihmeesti kaikki sotkut selvitettyäkin, liki parhain päin. Lopussa kiitos seisoo, tai ainakin sinne päin.


Näyttelijät ovat kaikki hyviä rooleissaan. Vastoin tahtoaan kylpylään raahattu herra Hooper (oivallinen Mauri Moore Hakanen) vetää keksinmussutuksen lomassa myös hienon kännikohtauksen ja rouva Harbinger (Ulla Lehtinen) vaikuttaa aivan bimbolta - vaan hämääkö tämä vaan? Harri Heiskanen omaa kyllä loistavan komiikan ajoituksen, ja näyttää sen ettei Ulvova mylläri ollut mikään tähdenlento. Mies osaa näytellä, ja on myös hyvä siinä.

Ei se yhtään hämää, minua ainakaan, että tässä ei ole nyt ammattilaisia asialla. Ohjaaja Marko Taiminen on saanut tästä joukosta paljon irti; kiitos siitä! Nokialla on kyllä ihmeellisen laaja harrastajanäyttelijäverkosto.

Lisäbonusta väliaikatarjoiluista; spelttitoscakakku oli tosi hyvää!

Esityksiä on vielä 1.12. asti, hankkikaahan liput!


Esityskuvien copyright Joona Auvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Homoäiti / Kansallisteatteri 7.11.2018

Marraskuun eka bloggariklubi suuntasi kiinnostavan slaavilaishenkisen tapaamisen (ohjaajat Paavo Westerberg, joka ohjaa Kolme sisarta ja Samuli Reunanen, ohjaa Karamazovin veljekset) jälkeen Omapohjaan katsomaan ensimmäiseen ennakkoon Heini Junkkaalan uutta näytelmää Homoäiti.

Provosoiva nimi herätti ilmeisesti monenlaisia mielikuvia ja ajatuksia katsojissa - meillä oli ilo saada esityksen jälkeen jututtamaan ohjaaja/käsikirjoittaja Junkkaalaa sekä esiintyjä Katja Küttneria, ja näytelmän nimi herätti paljon keskustelua. Minusta se on hyvä nimi, ja luo sen tietynlaisen vireen tähän jo ennen näkemistä. Provokaatio ei kyllä ollut ainakaan tekijän lähtökohta nimelle.


Millä tavalla homoäiti eroaa heteroäidistä? No eipä juuri millään. No lapsen alullepano on hieman erilainen. Samanlaista lapsiperhearkea sitä kaikki äidit elävät, suuntauksesta viis. Kun perheessä on kaksi äitiä lasten vanhempina, niin yhteiskunnan, viranomaisten ja kanssaeläjien asenteet saattavat olla normista eroavia, mutta itse elämä on sitä samaa. Sattumuksia (hauskoja ja ei-niin-hauskoja) lasten kanssa, arjessa uupumista, jaksamista, riitoja - mutta myös sovintoja. Tämä arkisuuden läsnäolo tulee hyvin esille esityksessäkin.

Kun lavalla on vain yksi esiintyjä (aivan huikea Küttner) - ja onhan Junkkaala itsekin mukana aktiivisena toimijana - niin se vaatii jotenkin vielä enemmän taitoa ja heittäytymistä. Sitä saadaan. Küttner ei niinkään näyttele, vaan lukee esitystä, jonkunsortin draamamonologina. Tämä vielä korostuu alussa kun hän lukee paperista suoraan. Tekstiä dramatisoiden. Kuin lukisi iltasatua lapselle, hän kertoo meistä minä-muodossa elämästään äitinä, puolisona, naisena. Olen samaa mieltä kuin eräs bloggaajakollegani - tämä olisi mahtavaa saada radiokuunnelmana! Nimittäin eläytyminen ja ennenkaikkea upea äänisuunnittelu (Harri Kejosen käsialaa) efekteineen ja muineen on loistavaa.


Sillä ei ole loppujen lopulta edes merkitystä ovatko nämä kaikki tapahtumat totta vai ei, vaikka tämä Junkkaalan omasta elämästä kertookin. Välillä ei sitä tiedä sopiiko tälle nyt edes nauraa, ja osa tarinoista on hysteerisen hauskoja (tamponin vaihto kaupunginmuseon vessassa esimerkiksi). Hetkittäin vedetään kunnolla överiksi, vanhan Suomifilmin hengessä, mutta varmistetaan sentään ettei Junkkaala pahastu mummonsa tulkinnasta. Küttner puhkeaa lauluun, pistää itsensä ja osaamisensa hienosti likoon. Välillä tuntuu kuin katsoja pääsisi seuraamaan harjoituksia, missä ohjaaja ja esiintyjä puivat esitystään. En voi olla miettimättä onko tämä nyt lopullinen muoto (kyseessä kuitenkin eka ennakko) vai onko tämä nyt jo ihan valmis esitys. Junkkaala änkeytyy yhä enemmän ja enemmän lavalle, ja moni wannabe foley-artisti voisi tulla ottamaan oppia äänien teosta.

Omapohjan pikkiriikkisellä näyttämöllä hyödynnetään Lista-näytelmän lavasteita, ja Homoäidin omaa rekvisiittaa taitavat olla vaan mikkitelineet. Erinomaisen äänisuunnittelun lisäksi myös Titus Torniaisen valosuunnittelu ansaitsee kiitosta. Pimeyskin on erinomainen tehokeino ja pakottaa katsojaa käyttämään muita aistejaan esityksen havainnointiin.

Homoäiti kestää tunnin ja vartin, ja ilman väliaikaa mennään. Ajankulua ei kyllä edes huomaa.


Kyllä tästä huomaa että Küttner ja Junkkaala ovat työstäneet tekstiä pitkään, yhdessä. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa oli selvä että molemmat ovat esityksessä mukana jollain tavalla (ja minusta tämä tapa on onnistunut). On aina kiinnostavaa kuulla tekijöiden ajatuksia näytelmän tai esityksen tiimoilta - kiitos Heini ja Katja että jaksoitte jäädä hetkeksi juttelemaan!

Heini Junkkaalan dokumenttiteatteritrilogian ensimmäinen osa  Axel - soolo miesäänelle oli tunteisiin menevä, ja Homoäiti jatkaa samoilla linjoilla. Kyllä tämäkin jotenkin ihon alle menee, vaikken olekaan äiti. Silti löytyi paljon samaistuttavaa ja paljon oivalluksia. Syntymästäja kuolemasta. Lapsista ja vanhemmista. Ennenkaikkea elämästä.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 6. marraskuuta 2018

Ateria / KOM-teatteri 6.11.2018

Jaahas. Mitäköhän tästä sanoisi. Räväkkää menoa KOMin lavalla taas kerran. Mutta ei yhtään sitä mitä odotin. Odotin ennenkaikkea vahvaa kannanottoa lihansyöntiä, eläinten oikeuksia ja muuta sellaista vastaan. Ei, vaan Ateria oli kyllä pikaruokaravintolaan sijoittuva komedia. Vai oliko se komedia? En ole ihan varma. Kyllähän tämä viihdytti, mutta mitä muuta se halusi sanoa? Ottihan Ateria kantaakin, mutta ei ihan sillä tavalla mitä odotin.


Katsomossa oli paljon nuoria; joku opiskelijaryhmä selkeästi. Aina ilahduttaa kun opettajat tuovat nuoria teatteriin. Joka kerta mietin näytelmävalintaa, ja heidän kokemuksiaan siitä. Usein koitan kyselläkin jotain, vaikka väliajalla (nyt ei sellaista ollut). Karkottaako joku tylsä klassikko, vai lähteekö joku teatteriin uudelleenkin onnistuneen esityksen jälkeen. Tämmöinen pikaruokakulttuurimaailmaan sopiva esitys, aika rouheine ja ronskeine kielenkäyttöineen, saattaa iskeä nuorisoon hyvinkin. Toivotaan niin.

Tuntui se iskevän vanhempiinkin katsojiin. Okko Leon kirjoittama dialogi sopii hyvin esintyjäkaksikon suuhun. Niko Saarelan Meke tulee hampurilaisravintolaan harjoittelemaan ja joutuu Juho Milonoffin esittämän Koistisen höykytettäväksi. Tämä on kokenut konkari, vaikkei mikään penaalin terävin kynä olekaan. Homma menee vähän sinne päin, oli kyse sitten hygieniasta tai asiakaspalvelusta. Koistinen pääsee pätemään, ja ottaa siitä kaiken ilon irti. Rooli on kuin tehty Milonoffille, joka on onnen omiaan räävittömissä ja anarkistissa hahmoissa (se toinen puoli on onneksi nähty myös mm. KOM-teatterin Veriruusuissa - taltiointi vajaat kolme vuotta Areenalla, vahva suositus). Ostaisinko tältä tyypiltä hampurilaisen, vaikka kuinka tehty 38 sekunnissa? En.


Välillä meno äityy karnevalistiseksi slapstick-menoksi. On paidatonta painonnostoa, asiakkaiden kiusaamista, läpänheittoa, teknomuuveja, kakkakepposia, laulunlurituksia. En saa oikein otetta, mitä Okko Leo haluaa katsojille sanoa. Vahvat Tomi Suovankosken suunnittelemat valo- ja videoefektit lisäävät hälyä lavalla - ja päässäni. Musavideosukupolvelle kuin tehty tämä; suositusikärajakin on 15 vee. Läpänheitto lavalla on nopeaa, hetkittäin tauotonta. Ihan sama mitä sanotaan, kunhan kokoajan ollaan äänessä.

Meke vaikuttaa alussa luuserityypiltä, jota Koistinen pomottaa surutta. Mutta sitten asetelma kääntyykin päälaelleen; Mekestä tulee vuoropäällikkö joka pääsee vuorostaan halutessaan pompottamaan Koistista. Joka edelleen on jumiutuneena taukotilan puntinnoston, epäonnistuneiden deittien ja hampurilaisiin räkimisen välimaastoon. Meke kyllä menee mukaan Koistisen lapsellisiin juttuihin, mutta samalla jotenkin etenee henkisen kasvun tiellä. Ja pieni hellä hetkikin nähdään, kun Mekellä on hoidokkina ravintolan riesa eli rotta.


Valtasuhteet. Eriarvoisuus. Siitä tässä taisi olla kysymys. Pieniä pistoja ilmastonmutoksen suuntaankin. Mika Leskisen ohjaus oli ehkä hieman epätasaista ja välillä homma meni ihan kohkaamiseksi. Nopeita leikkauksia ja tyylilajista toiseen hyppäyksiä. Reilut puolitoista tuntia mennä jyrätään vain yhdelle pienellä hengähdystauolla, joten katsojakin on hieman uupunut kaiken jälkeen. Suinkaan en sisäistänyt saatikka ymmärtänyt. Mutta ihan hauskaa oli silti.


Kuvien copyright Patrik Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.