lauantai 14. syyskuuta 2019

Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen teatteri 13.9.2019

Aloitetaan ylistyksellä: nyt on Marjatta Kuivasto loihtinut Tampereen teatterille NIIN upean lavastuksen että kaikki muut kalpenevat tämän rinnalla! Kerrassaan hienoja yksityiskohtia, ja kokonaisuus on niin näyttävä että melkein itkettää. Tällä kertaa parvella on parhaat paikat, koska samalla näkee yläkertaan rakennetut hienot lasimaalaukset ja isot räystäspirut ja pääsee seuraamaan 12-henkistä huikeaa patsaskuoroa ja näkee hyvin kaikki lavan tapahtumat! Näin hienosti harvoin hyödynnetään koko teatteria. Lavan yläosaan on rakennettu vielä kävelysiltakin. Ja ne upeat kirkonkellot!


Tampereen teatterin suursatsaus Notre Damen kellonsoittaja kannattaa nähdä siis pelkästään jo lavastuksen takia! Disney-musikaaleja esitetään tänä syksynä muuallakin Suomessa, ja mikäs siinä, kyllä niitä mahtuu. En ole nähnyt tätä versiota ennen, vaikka samannimisen musiikkinäytelmän olenkin. Siinä oli Carlos Sedanon musiikki (Nokian työväen teatterissa talvella 2012-13) mutta tämä on hyvin erilainen teos. En ole siis myöskään nähnyt piirrettyä Disney-leffaa. Victor Hugon alkuperäinen tarina lienee monille tuttu, koska erilaista tulkintoja on vuosien varrella tehty lukuisia. Kaiken keskiössä on keskiaikainen Pariisi ja erityisesti upea Notre Damen katedraali. Siellä valtaa pitää arkkidiakoni Frollo ja tämän kirkon tornissa majaileva suojattu, rujo Quasimodo. Pakkaa sekoittamaan ilmaantuu kaunis Esmeralda. Ja koska kirkonmies ei tätä saa omakseen niin hän päättää polttaa tämän noitana. Oikeastana aika synkkä tarina, ja loppukaan ei ole musikaaliversiossa onnellinen. Ihan syystä teatterilla on suositusikä 12. Enpä pidä sitä lainkaan liiotteluna.


Armoitetun musikaalisuomentajan Mikko Koivusalon käännös Stephen Schwartzin sanoihin ja Peter Parnellin librettoon kuulostaa korvaan ihan hyvältä. Mutta musiikki sitävastoin ei. Alan Menkenin sävellykset kuulostavat korviini kaikki latteilta ja samankaltaisilta. Martin Segerstrålen johtama iso bändi soittaa kyllä hyvin, mutta ainutkaan biisi ei jää mieleen. On duettoja ja balladeja ja vaikka mitä, mutta en lämpene musiikille lainkaan. Huono piirre musikaalissa tämä. Parasta antia on kuoron laulamat kirkkomusiikin oloiset osiot.

Georg Malvius on ohjannut Tampereen teatterille lukuisia menestysmusikaaleja ja hittihän tämäkin varmaan tulee olemaan. Varsinkin isot joukkokohtaukset ovat tosi näyttäviä, ja tykkään siitä miten hienosti koko lavaa hyödynnetään, myös korkeussuunnassa.


Casting on kyllä mallikelpoista. Esityksen kirkkain tähti on ilman muuta tämän teoksen myötä HKT:ssä pitkän kiinnityksensä päättänyt Petrus Kähkönen. Niin hienoja isoja musikaalirooleja Petrus on viime aikoina tehnyt että uskaltautui sitten freelanceriksi. Onnea meille pirkanmaalaisille, että saamme ihailla häntä ensin tässä, ja ensi syksynä sitten TTT:n Kinky Bootsissa, tutussa roolissa. No mutta. Petruksen Quasimodo on ketterä, notkea, sympaattinen ja hänellä on ÄÄNI. Joka kestää ja kestää. Quasimodolla on myös rujoudestaan huolimatta huikea karisma, ja siitä kiitos Petrukselle. Todella taitavasti hän tuo Quasimodon rajoitteet esille: muille puhuessaan tämä on epäselvä mongertaja mutta omassa valtakunnassaan ja kivipatsaiden kanssa jutellessaan ei ole mitään puheongelmia. Tämä rooli on lisävahvistus sille että Petrus on yksi Suomen parhaista musikaaliesiintyjistä.


Jos on Quasimodo symppis, niin arkkidiakoni Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen) on niin vastenmielinen niljake että mieleni teki pompahtaa katsomosta lavalle kuristamaan tämä hyypiö. Kyllä silloin hahmo muuttuu eläväksi kun se aiheuttaa tämmöisiä reaktioita katsojassa! Kiimassaan kiemurteleva kirkonmies aiheuttaa inhon ja ällötyksen puistatuksia. Mutta hieno ääni on miehellä! Kolmas miespääosa on kapteeni Phoebus (Lari Halme) joka on itsekeskeinen ja vähän pompöösi, eli rooli sopii Halmeelle kuin nenä päähän. Niin vaan hänkin retkahtaa, näiden kahden muun miehen ohella. Ja vieläpä samaan naiseen eli kauniiseen mustalaistyttö-Esmeraldaan (Josefin Silén). Siinä missä kirkonmiehen hullaantuminen on omistushaluista ja kaikennielevää ja Quasimodo kaipaa enemmän ehkä kuuntelijaa ja ystävää, niin Phoebus ihastuu romanttisesti. Ja Esmeraldan ansiosta kasvaa hieman ihmisenäkin. Josefin Silén on ihanan raikas, säteilevä ja kaunisääninen uusi musikaalitähti ja Esmeraldan rooli on kuin luotu hänelle. Tykkäsin!


Antti Lang on vauhdikas mustalaisporukan pomo Clopin ja Arttu Ratinen Phoebuksen sotilaskaveri, molemmat ihan onnistuneita roolitöitä. Neljä Quasimodon kaveria eli kivipatsasta (Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen, Pyry Smolander ja Matti Hakulinen) ovat sympaattisia ja tsemppaavia, ja kerrassaan valloittavia. Ja sitten on iiiiiso joukko muita, tuikitärkeä ensemble ja vielä Suomen teatteriopiston opiskelijoitakin joukko. Ja kamarikuoro Tampere Cappellan porukkaa.

Henkeäsalpaavan hienon lavastuksen lisäksi kiitosta pitää antaa myös Emma Cairnsin pukusuunnittelulle (värikkäät mustalaisten puvut ovat upeat!) ja Jonna Lindströmille viimeisen päälle onnistuneesta kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelusta. Kaikki yksityiskohdat on mietitty loppuun asti. Koko esitys on kyllä visuaalisesti häikäisevää katsottavaa. Myös Raimo Salmen valot luovat omaa magiaansa lavalle ja taitavasti tehdyt Heikki Järvisen videot täydentävät hienon teatterielämyksen.


Erityismaininta käsiohjelman kiinnostavista haastatteluista ja informatiivisesta sisällöstä - siitä kiitos musikaaliekspertti Siiri Liitiälle!

Niin hieno kun Notre Damen kellonsoittaja visuaalisesti olikin niin jotenkin tarina ei koskettanut minua mitenkään erityisesti. Joo, onnetonta ja yksinäistä on Quasimodon elämä ankaran isännän Frollon kanssa, ja ihanaa kun siihen tulee vähän valoa Esmeraldan myötä. Mutta en liikuttunut, tarina ei uinut liiveihini ja ravistellut minua. Voimakkain tunne oli inho Frolloa kohtaan. Esityksessä ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta jostain syystä näiden ihmisten kohtalot jättivät minut haaleaksi. Paitsi toki Frollon kohtalo sai minut ilakoimaan - paha saa palkkansa.


Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 12. syyskuuta 2019

Sapiens / Kansallisteatteri 11.9.2019

Selvästi yksi syksyn odotetuimmista ensi-illoista, tämä Kansallisteatterin Sapiens. Minä en kauheasti tiennyt mitä odottaa, koska Yuval Noah Hararin kirja Sapiens on lukematta. Oli se mulla kesällä lainassa, mutta en kerennyt aloittamaankaan, kun piti jo palauttaa kirjastoon. No oli mulla jotain odotuksia esitykselle: ihmiskunnan historiaa ja käännekohtia luotaavia merkkipaaluja odotin näkeväni. Ja niitä kyllä nähtiinkin. Jotain muutakin kyllä.


On käsittämätöntä miten tiiliskivimäinen tietokirja ja ihmisen kymmenien tuhansien vuosien historia saadaan puristettua tuntiin ja neljäänkymmeneen minuuttiin, mutta näemmä sekin on mahdollista. Alunperin odotin jotain kolmen tunnin maratonia, mutta tämä pituus on yllättävän passeli. Ilman väliaikaa siis joka oli dramaturgisesti hyvä ratkaisu.

Ensimmäinen ajatus esityksestä on luonto-ohjelmamaisuus. Katselemme hyvin suunniteltuja ja leikattuja kohtauksia, joissa eläin nimeltä ihminen puuhailee kaikenlaista: kesyttää tulen, keksii kielen, laajentaa abstraktia ajatteluaan, ja sitä rataa. Jatkuvasti vaihtuvat kohtaukset tapahtuvat välillä myös pienissä lasikopeissa, dioraamoissa. Eläinmuseon dioraamat tekivät lapsena minuun ison vaikutuksen, ja vaikka ne joskus tuntuvat hieman menneen ajan jäänteiltä, niin kyllä niitä edelleenkin käytetään ja katsotaan. Luonto-ohjelmafiilistä tukee toki mr Avara Luonto himself eli Jarmo Heikkinen selostamassa tätä kaikkea. Aika toimiva ratkaisu, sekä dioraamat että selostus.


On tosi kiinnostava ratkaisu verhota kaikki näyttelijät maskien taakse. Kun kasvojen eleet ja ilmeet poistuvat näyttelijän repertuaarista, niin se ilmaisu pitää siirtää kehoon ja sen kieleen. Hyvinpä tämä ensemble siinä onnistuu. On metkaa nähdä jo toisena iltana peräkkäin tämän kaltainen esitys, missä siis kasvot on peitetty ja häivytetty ja näyttelijät eivät puhu mitään. Edellisenä päivänä se oli Bestiario. Esityksessä kaikki puhe kuullaan nauhalta. Näyttelijästä tulee välittäjä, ja oma persoona poistuu. WAUHAUS-kollektiivi löytyy Sapiensin takana ja yhdessä teoksen käsikirjoittaja Minna Leinon kanssa on poimittu ne oleelliset kohdat kirjasta näyttämölle. Tai siis olettaisin että oleelliset, ainakin ihmiskunnan kehityksen käännekohdat (kognitiivinen vallankumous, maanviljelyn vallankumous ja tieteellinen vallankumous). Ohjaajakaksikko Anni Klein ja Jarkko Partanen ovat tehneet tarkkaa työtä, myös koreografian osalta. Loppua kohti tanssillisuus lisääntyy ja erityisesti Aksinja Lommi pääsee vauhtiin leipomonperustamisjaksossa.

Äänisuunnitteluvelhot Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen ansaitsevat kyllä isot aplodit. Heidän loihtimansa ääniefektit kaikkine lattiannarinoineen ja muineen, ja niiden synkronisointi näyttelijöiden työskentelyyn, on mielikuvitusrikasta ja tarkkaan ajoitettua.


Laura Haapakankaan pukusuunnittelu ja Minttu Minkkisen naamiointi on luovaa ja oivaltavaa, ihmisen varhaismuodoista ja Greta Thunbergistä Voltaireen. Vaatii erityistä kekseliäisyyttä luoda hahmoja, kun esiintyjien kasvot sellaisinaan eivät ole käytössä. Maskeeraustiimille kiitokset! Samuli Laine on lavastuksessaan tuonut estradille dioraamat ja täytetyt lampaat, viljapellot ja keltaiset kontit. Tykkäsin myös näyttämömiesten integroimisesta mukaan esitykseen - he kun kärräävät "tarpeettomat" tyypit ja tavarat pois lavalta nokkakärryillä.

Sapiens on todellista ensembleteatteria, eli pääosaa ei ole vaan kaikilla on tukku erilaisia rooleja. Sinällään olisi sama ketä siellä lavalla maskien alla heiluu, mutta toisaalta, ei se olekaan sama. Kyllä sitä tarvitsee osata näytellä. Erittäin hyvin vieläpä. Ja tässä vielä muutamilla hahmoilla on osattava vielä tarkka huulisynkka, siihen Jarmo Heikkisen ääneen. Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen ja Juha Varis tekevät hyvää työtä.


Esitys on syvääluotaava ja paikoitellen aika vakavakin, ja kriittinen. Ihminen on todellakin väkivaltainen, laskelmoiva peto, joka on onnistunut nappaamaan maapallon ja muun luomakunnan herruuden itselleen. Katsomossa hymähdellään, hykerrelläänkin usein, ihmekös tuo koska esityksessä on paljon pientä huumoria. Vaan eipä tämä mikään komedia ole, maapallon tila kun on mitä on. Ja suurimpaan osaan ongelmista ihminen on se syypää. Ihan hävettää olla ihminen, oikeasti. Sapiens pohtii myös sitä mihin ihmiskunta on matkalla, jumalaksi kohottamisen jälkeen kun ei ole enää paljon reittejä jäljellä.

Kokonaisuudessaan Sapiens on pieni tarina tarinoita kertovasta ihmislajista, ja vain yksi tarina lukemattomien muiden joukossa. Se muistuttaa, taas kerran, miten historia on hyvin harvojen ihmisten kädenjälkeä. Valtaosa ihmisistä raatoi arkisissa askareissa, kun "historian suurmiehet" loivat sitä virallista historiankirjoitusta. Vaikka olen opiskellut biologiaa, ja historia on aina kiinnostanut myös, niin Sapiens avasi taas silmiäni. Jotenkin se fakta, että kun aiemmin laitettiin kuivuneisiin käsiin oliiviöljyä ja nyt tököttiä missä kymmeniä kemiallisia ainesosia, kuvaa tätä tämän päivän menoa. Tähän on tultu, mutta mihin tästä jatketaan? Voiko talous kasvaa loputtomiin? Mihin ihmiskunta, ja se myötä maapallo, on menossa? Kukaan ei tunnu tietävän, ei varsinkaan ihminen itse.


Voin kuvitella että Sapiens jakanee mielipiteitä. Ensi-iltayleisö kyllä tykkäsi, ja minä myös. Hieman erilaista, hieman haastavaa ja hyvin viihdyttävää. Tärkeä ja yleissivistävä esitys. Tosin en ehkä ollut ainoa joka kuvitteli esityksen loppuvan mahtipontiseen ja upeaan musiikin ja katosta laskeutuvien sielua ravistavien kuvalakanoiden kombinaatioon. Siihen olisi ollut hyvä lopettaa.

Hienoa että esitykseen saa myös tekstityksen englanniksi (ja suomeksi), kuin luonto-ohjelmaan konsanaan. Kannattaa lukea myös Yle:n juttu Sapiensista. Menkää katsomaan Sapiens ja sivistykää.


Kuvien copyright Katri Naukkarinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Bestiario / Jalostamo2, Helsinki 10.9.2019

Eläimen ja ihmisen suhde on vuosituhanten saatossa ollut mielenkiintoinen. Ihminen on lähinnä vallankäyttäjä, joka hyödyntää eläimiä omiin tarkoituksiinsa. Oli se sitten ruuaksi, vaatteiksi, apuvälineenä tai työjuhtana. Mitä jos roolit käännetäänkin nurinpäin, ja eläimestä tuleekin isäntä?

Bestiaarit taas ovat hakuteoksia eläimistä (joskus myös kasveista ja kivistäkin), varsinkin sekä oikeista että kuvitelluista pedoista ja hirviöistä. Erityisen suosittuja ne olivat keskiajalla, ja usein erittäin kauniisti koristeltuja. Tästä linkistä voi luoda silmäyksen yhteen hienoonpetokuvastoon.


Jalostamo2:n porukka on tehnyt Riko Saatsin (ohjaus ja dramaturgia) johdolla hieman erilaisen esityksen aiheesta. Bestiario käsittelee ihmisen ja eläimen suhdetta kun roolit vaihtuvat. Unioninkadun pop-up-tilassa on rakennettuna pieni parturinnurkkaus (Sweeney Todd-henkisesti). Hyllyssä on kaikenlaisia vanhoja työkoneita sirpistä vasaraan ja käsiporasta kerintäsaksiin. Ja lasipurkkeja, irtoletti ja nahkavaljaat. Hmm... Hieman kidutuslaitteilta vaikuttaa. Seinällä rivi mustavalkoisia kuvia, joissa kaikissa poseeraa kasvoton olio.

Ja kasvoja ei ole meidän päähenkilölläkään, vain ihonvärisiin trikoisiin sonnustautunut hahmo. Viikset ja uimahousut viittaavat sukupuoleen. Hahmo soittelee LP-levyjä, lakaisee karvoja lattialta lasipurkkiin, ja luo pitkiä katseita yleisöön. Tai ilman kasvoja ja silmiä on toki vaikea luoda katseita, mutta...

           

Nauhalta kuulemme selostusta hurjasta myyttisestä katoplebas-pedosta. Ja kas, samalla sellainen vaeltaakin kadulla, näyteikkunan ulkopuolella, sisään tiiraillen. Peto tulee sisään, lösähtää parturintuoliin ja samalla alkaakin sen muokkaus. Eri välineillään parturi paljastaa karvojen alta pedon sisimmän - ja sepä onkin yllättävän samankaltainen. Paljas ja onneton, mutta oikealla koulutuksella pian varsin yhteiskuntakelpoinen. Mikä nyt sitten onkin "yhteiskuntakelpoinen" - se kun menee kadulle hankkimaan verta ihmisistä? Naispuolinen (vartaloon maalattu kokouimapuku ja liimatut tarraripset paljastavat) olento kehittyy ja oppii, ja pian orjasta tuleekin isäntä. Luonto kostaa ja ottaa omansa.


Taustalla jyrää milloin jumputtava elektromusa, milloin AOR-poppi. Tai hirviötietous. Bestiarion taustamateriaalina on käytetty monia kiinnostavia teoksia, ja käsiohjelman lähdeluettelosta saa niitä itsekin tutkailla. Siitä iso bonus! Miksi haluamme hirviöistä itsemme kaltaisia, vai ovatko kaikki olennot pohjimmiltaan samanlaisia, ne kuvitteellisestkin. Asuuko kaikissa pahuus? Miksi tuntemattomat asiat ja oliot nähdään aina sen pahimman kautta, pahoina, vaarallisina ja tappavina? Mikä se sivistyksen mittari sitten on, hengenpelastustaidot? Sitäkin tässä sivutaan, jonkunlaista Baywatch-menoa.

Lopulta kaiken jälkeen roolit ovat vaihtuneet ja entisestä pedosta tullutkin yhtä julma isäntä (pahempikin). Muodonmuutos on täydellinen. Se ylimielisen huvittunut katse - siitäs saitte - minkä saamme näyteikkunan läpi kruunaa kaiken. Luonto kostaa, aina ja lopulta. Ja se on meille oikein.


Petri Tuhkasen ja Simona Bieksaiten laatima pelkistetyn mielenkiintoinen lavastus on niin hyvä kauniiseen vanhaan liiketilaan. Yksiväriset LP-levyt seinällä ja muut pienet yksityiskohdat. Aluksi sattumanvaraisiltakin näyttävät objektit saavat kyllä kaikki käyttötarkoituksensa esityksen aikana. Vanha puinen eteinen käsinkaiverrettuine eläimineen luo viime silauksen. Ja sitten on toki se näyteikkuna, jota ilman esitys ei toimisikaan tällä tavalla. Ohi kulkevat ihmiset joutuvat tahtomattaan mukaan. Osa ei kiinnitä mitään huomiota esitystilan tapahtumiin, osa jää epäuskoisen huvittuneena katsomaan touhua. On kiinnostava katsella ihmisten reaktioita ja asettaa ne esityksen luomiin raameihin. Kuka on peto, kuka on uhri, kenet katoplebas (tai joku muu hirviö) seuraavaksi nauttii.

Ja kun Bestiario välillä rönsyää ulos kadulle niin me pääsemme tarkastelemaan sitä lasin läpi, pienten ikkunakehysten keskeltä. Kohtaus on täten valmiiksi rajattu ja kehystetty. Nerokasta! Kristian Ekholmin äänisuunnittelu yhdistää kiinnostavasti musiikkia, puhetta ja ääniä, ja sopii tähän tilaan myös hienosti.


Mykät esiintyjät joutuvat aina ammentamaan muusta. Ja varsinkin nyt kun kasvoillakaan ei voi näytellä. Hämmentävän hienosti Anna Lipponen ja Tuomas Kiiliäinen silti tunnetilansa tuovat julki. Pitkät, viipyilevät kääntymiset katsojien puoleen ja ylipäätään kehonkielen käyttö on esimerkillistä. Välillä Bestiario lähentelee jo nykytanssiesitystäkin, mutta toisaalta genrerajat on tarkoitettu rikottaviksi. Tämä kollektiivi ei niitä muutenkaan kumartele. Jalostamo2 on muuten porukka mikä kannattaa viimeistään nyt painaa mieleen. He tekevät omaehtoisia ja katsojaa haastavia esityksiä, joista olen aiemmin nähnyt Rechnitzin ja Die Hard Tampereen.

Kaiken kaikkiaan hieno ja erilainen oli Bestiario. Esityksiä on 28.9. asti ja katsomo on todella pieni.


Esityskuvien copyright Petri Tuhkanen, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 5. syyskuuta 2019

Poikabändi / Tampereen työväen teatteri 5.9.2019

Jaahas. Syksyn musikaaliuutuus Työviksellä, aina iso tapaus. Keväästä asti Poikabändi on ollut aktiivisessa markkinoinnissa (soittaen mm. juoksutapahtuma Likkojen Lenkillä toukokuussa) ja itsekin kävin ennakkotilaisuudessa huhtikuussa hakemassa maistiaisia. Kyllähän tämä kiinnosti, vaikka ysäri(poikabändi)musiikkia kammoksunkin. Tunnustan että ennakkoasenteet olivat vähän myötähäpeän ja varovaisen kiinnostuksen suuntaisia.


Sitäkin riemullisempaa oli ensi-illassa huomata että esityshän on oikeasti tosi kiva! Myötähäpeän sai unohtaa, ja vaikka se ysärimusiikki nyt ei edelleenkään iske, niin onneksi mukana oli kaikenlaista muutakin. Rautaiset ammattilaiset osaavat kyllä ja käsikirjoittaja/ohjaajakaksikko Heikki Syrjä ja Riku Suokas tietävät mistä naruista vedellä. Eihän tämä juoneltaan mikään maailman syvällisin tai monimutkaisin teos ole, mutta eihän sitä tarvitsekaan. Huumoria on kosolti.

Esitys toimii varmaan myös heille ketkä eivät muista 1990-luvusta tuon taivaallista. Tämä on kuitenkin aika universaali ryysyistä rikkauksiin ja sieltä taas takaisin maan pinnalle -tarina. Mutta vielä enemmän tämä kyllä aukeaa hieman vanhemmille katsojille. Ketkä muistavat laman ja sitä seuranneen ahdingon ja konkurssiaallot, ja toinen toistaan kliseisempien poikabändien (miksei myös tyttöbändien) esiinmarssin.


Syrjä&Suokas-huumoria ja tarinankerrontaa on nähty TTT:n lavalla jo legendaarisen menestyneessä Vuonna 85 -musikaalissa kaikkine johdannaisineen, ja hieman miedommassa (ja ehkä vähemmän menestyneessä) muodossa viime syksyn Hämeenlinnan teatterin Tahtien Sota -esityksessä. Samoja juttuja nytkin nähdään eli kielellistä iloittelua, hauskoja irtovitsejä/reploja, monenlaista sakkia, ja monipuolista musiikkia. Siitä vastaavat ysärimusalegendat Risto Asikainen ja Kristian Maukonen, ja kapellimestarinakin esityksissä toimiva Pekka Siistonen (mies Vuonna 85 musan sovitusten takana). Kyllä tältä kolmikolta musiikkia lähtee - vaikka oikeastaan mikään ei jää korvan taakse kauheasti jumpsuttamaankaan. Esikuvien mukaisesti. Kyllä Avain, Hikee tai Tehdään mehuu ovat ihan meneviä rallatuksia, mutta en minä näitä kotona kuuntelisi. Lyriikat ovat enimmäkseen noloja.

Poikabändi kertoo samaan aikaan useampaa narratiiviä. On kaverikaksikko Kari (Jari Ahola) ja Make (Samuli Muje), joiden radiomainos/äänentoistofirma ajautuu laman kourissa konkkaan, ja jollain pitäisi saada velat kuitattua. Kaverukset on monessa liemessä keitetty, mutta kestääkö välit kunnossa kuningasideaaansa poikabändielämää? Sitten on tietysti se toinen tarina: halutaan luoda kaupallinen tuote ja tuotteistaa se. Ja se tuote on ToiBoys. Ja mitä se menestys tuo tullessaan, miten se muuttaa ihmisiä. Koko 90-luvun Suomi näyttäytyy kaikessa kurjuudessaan, pintaliidossaan, nukkavieruudessaan, hypetyksessään.


Bändiviisikkoa esittää myös monessa liemessä marinoidut hienot esiintyjät. Jari Ahola ja Saska Pulkkinen ovat TTT:n omia voimia, ja lisäavuksi on hankittu viimeksi upeasti HKT:n Kinky Bootsissa pääroolin tehnyt Lauri Mikkola, lukuisissa esityksissä minut hurmannut Jonas Saari ja mm. HKT:n Tarzanissa ja Shrekissä nähty Jon-Jon Geitel. Kaikilla miehillä on laulu- ja tanssitaidot kohdillaan sekä poikabändiin sopivat ulkoiset olemuksetkin just eikä melkeen. Kullekin tyypille rakennetaan oma hahmo, esimerkiksi Geitel on hyvin uskovainen Matteus, mutta ToiBoysiin hänet stailataan hauskaksi keppostelijaksi. Hienosti vetävät roolinsa kyllä kaikki. Pulkkisen Seitti on nuorimmainen ja joutuukin bändiin puskista ja puolivahingossa. Saamme seurailla tämän äidinkaipuuta ja vanhempien naisten kanssa seikkailuita illan aikana. Sisästä draamaa lisää toki monenlaiset naiskuviot mitä poikien ympärillä pyörii. Omat suosikkini viisikosta oli kyllä koivutukin kanssa lavalle saapunut Juzzi (hyräillen Dave Lindholmin Pientä ja hentoa otetta) eli aina ihanan rouheaääninen Jonas Saari, ja myös Tommi Läntisen/Mike Monroen oloiseksi stailattu Lauri Mikkola souläänineen.

Väkeä lavalla riittääkin sitten kun Vilkkilässä kissoja, ja aika hersyviä hahmoja siellä nähdään. Suosikkini taitaa olla niljakas ruotsalaismanageri Jas Gripen (huikean upean roolin tekevä Verneri Lilja), Maken ja Seitin isäukko Ilpo (Aimo Räsänen) ja bändille henkiseksi avuksi pestattu Tohtori Miettinen (Jyrki Mänttäri). Ja sitten on toki Rauno "Leave your hat on"-numeroineen (varokaa eturivi!) :-D Naishahmot jäävät koko esityksessä sivuosiin, mutta Jaana Oravisto Garin äitinä ja Heidi Kiviharju maskeeraaja-Monicana ovat sieltä tärkeimmästä päästä.


TTT:n Suuren näyttämön puitteet ovat suuret ja hienosti Teppo Järvisen lavastus sen täyttää. Suosikkini on toijalalainen heinälato minkä pyöröpaalien ja räsymattojen suojissa ToiBoysia aletaan rakennella. Kyllä nämä työväentalot ja seurojenhuoneet ovat niin tunnistettavissa. Myös Jaana Aron pukusuunnittelu on varsin onnistunutta; kyllä tässä ne kaikki ysärikliseet näkyvät. Kuusihenkinen Alabama House Band soittaa enimmäkseen lavan takaosissa, mutta loppukuhinoissa heidänkin lavansa siirtyy eteen kuin rokkikeikalla konsanaan. Videoita (Sami Rautaneva, joka vastaa myös valoista, Suokas, Järvinen) hyödynnetään paljon, ja ne ovat kyllä onnistuneita. Pyroja on paljon, ja eturivissä saattaa olla aika lämmintä aina hetkittäin. Teknisesti oikein näyttävää menoa siis. Välillä tuntuu kuin olisi aikakoneeseen astunut ja oikeasti sinne ysärille kulkenut. Ja hauska ajatusleikki että Backstreet Boys ja Take That ottivat vaikutteensa nimenomaan ToiBoysilta!

Yksittäisistä vitseistä mua nauratti ehkä eniten se Maken heitto, että hän on Suomen Lennon-McCartney ja Gari on se viiva siinä välissä. On meinaan jäänyt hyvin mieleen takavuosien Suosikista Pantse Syrjän sama kommentti itsestään, heidän tapauksessaan velipoika Martti Syrjä oli se viiva. Oikeista lähteistä on siis tekstiä ammennettu!

Ja se Jas Gripenin kysymys: "Varför inte poppi soi ja tanner tömise" hihityttää vieläkin.


Onneksi Markku Nenonen on ollut tekemässä koreografiat (eikä Åke Blomqvistiltä tilattu kasetti) ja vaikka ne liikuttavia (ja näennäisen simppeleitä) ovatkin, niin kiva niitä on katsella.

Innostusta tämä on herättänyt ja varmaan katsojiakin kerää. En silti jaksa nähdä samanlaista menestysputkea kun esimerkiksi Vuonna 85 oli. Erittäin viihdyttävä ja hauska esitys, mutta aika pintapuolinen silti. Toimii hyvin eskapistisena ja nostalgiakaipuuta täyttävänä viihde-esityksenä. Poikabändi ei onneksi suhtaudu asioihin mitenkään ryppyotsaisesti, ei itseensä eikä poikabändeihin. Sopii hyvin myös heille jotka haluavat mennä tiirailemaan vähäpukeisia somia nuorempia miehiä lavalla eikä strippausryhmät innosta. Tässäpä myös teatterin kaapuun verhottua silmäniloa. Jos nyt jotain on pakko moittia niin loppua eri biiseineen oli venytetty hieman ehkä liikaa. Ehkäpä se oli vaan ensi-iltahuumaa. Vartin olisi voinut kestoa muutenkin tiivistää.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen / Sivuhenkilöt, Cirko 4.9.2019

Tämä oli sellainen sirkusesitys mitä en todellakaan halunnut jättää näkemättä. Juhlaviikkojen näytöset jäi flunssan  ja aikataulujenkin takia väliin, mutta onneksi Cirkolle tämä tuli ensi-iltaan heti seuraavalla viikolla! Muistan kolmen vuoden takaa, kun Sivuhenkilöt-ryhmän esikoista esitettiin Suomenlinnassa, ja en päässyt sitä katsomaan; kyllä harmitti. Onneksi harmistus korjaantui heti seuraavan kesän Teatterikesässä missä pääsin katsomaan ovelan kiehtovan Sivuhenkilöitä. Siitä jäi sellainen kiva kutkutus, että tämän porukan edesottamuksia haluan seurata jatkossakin. Sivuhenkilöt tekee uniikkia, genrerajoja rikkovaa, kiinnostavaa ja viihdyttävää katsottavaa.


Uusimmainen eli Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen on siitä hauska esitys, että se on todellakin oma itsensä, mutta siinä on kuitenkin samankaltaisia elementtejä kuin Sivuhenkilöt-esityksessäkin. Se yhdistelee kiehtovasti niin sirkusta kuin tanssillisia elementtejä, teatteria ja puhdasta absurdismiakin. Ja tässä myös puhutaan paljon (englanninkielinen juonitiivistelmä on tarjolla kyllä), mikä ei aina (nyky)sirkusesityksissä ole niin normi. Eija Virekoski on käsikirjoittanut ja Alma Lehmuskallio ohjannut esityksen, ja konseptia on vielä kolmantena mukana ollut suunnittelemassa Henna Kaikula (koko muun esiintyjäporukan kompatessa).

Ja kyllä tämä on mielenkiintoinen! Toimistomaailmassa ollaan, ja mielessä käyvät jo muutama viime vuosina nähtyä toimistoon sijoittuva sirkustelu eli harmittavasti keskeytynyt BLAM!, yhden hengen Moving Stationery ja vielä Different Party. Liekö se toimisto sitten niin inspiroiva miljöö? Mutta eri ihan laduillehan tämä heti lähtee - ja hyvä niin.

       

Tämä toimisto ideoi kliseisiä voimaannuttamislauseita, joista sitten tehdään esimerkiksi kahvikuppeja. Tiedättekö tyyliin: Make things happen - mee ja tee (teenjuojien suosikki!), Rise and shine - kiidä ylhäällä, Be your own kind of beautiful - rohkeesti ruma jne. Henkilökunta on aika, ettenkö sanoisi, eksentristä. Outoja ihmisiä, ja vieläkin kummallisempia käytöstapoja. Kuka killuu katonrajassa ja kuka kuljeksii kanamaisesti. Näitä lintumaisia piirteitä taitaa yksi jos toinenkin kantaa sisimmissään.

Esitys tarkastelee ryhmädynamiikkaa hyvin, ja linnutpa ovat siihen oivallinen näkökulma. Parviäly ja laumakäyttäytyminen, nokkimisjärjestys ja välillä pieni pörhentelytanssi. Kaikkia samoja piirteitä löytyy myös toimistomaailmasta. Tai ainakin tämän työpaikan tiloista.


Koko esitys alkaa varsinaisella ornitologian ystävien kokoontumisajoilla, ja kommunikointikin hoituu sirkutuksilla, kaakotuksilla, huhuiluilla ja kurkkuäänillä! Tarjasta ei ole enää jäljellä kuin pöydän alle nyykähtäneet siivet ja savuava kone. Rankkaa menoa. Palaveerausta ja ideointia, niitä perustoimiston hommia. Mutta tässä toimistossa mikään ei ole tavanomaista. Katsoja äimistelee sitä touhua ja hykertelee itsekseen. Jossain vaiheessa paikalle saapuu konsultti korjaamaan piirtoheitintä, ja tästä käynnistyy hiljainen jatkojohtojenkokoamisprosessi. Kaiken yllä leijuu viipyilevä pakottomuus, ja vaikka tilanteet välillä eskaloituvatkin, niin sellainen verkkainen absurdius jatkuu.

Esiintyjäviisikko on ihailtavan monipuolinen ja taitava. Eero Vesterinen hieman neuroottisena johtajana taipuu monenlaiseen ja välillä tuntuu että tämän raajat ovat kumista tehty. Feminiinisiä piirteitäänkin esittelevä "toimistovastaava" Saku Mäkelä on koostaan huolimatta supernotkea, ja onnistuu melkein mahtumaan kopiokoneeseenkin. Ja mitkä nojatuolitemppuilut! Anne-Mari Alaspää kirjaimellisesti kiipeilee seinillä jatkojohtoja keräillen, ja toimiston tekniikkaongelma ratkoen. Milla Järvinen on okei:ta hokeva tunnollinen työntekijä, jolla lopulta pimahtaa. Eksentristä tekstinikkaria esittävä Henna Kaikula kiemurtelee mittarimadon lailla. Ja on tarinassa pientä romanssipoikastakin ilmassa havaittavissa. Kiista/tanssi kopiokoneesta jää kyllä verkkokalvoilleni pitkäksi aikaa. Porukka käy läpi tunteiden vuoristorataa ja se sitten aina purkautuu erikoisilla tavoilla. "Halaa silleen kunnolla, silleen ettei tuu skolioosi!".


Toimistomiljöön ja autenttisen bisneslookin niin tiloille kuin ihmisillekin ovat loihtineet Janne Vasama ja Riina Nieminen. Vähän pastellimaisen hailakoita ruskeita sävyjä, mistä mikään ei pistä silmään. Hieman kasarilookia, hieman nuhruista. Tämmöisiä toimistoja ja tämmöisiä konttorirottia on koko maa pullollaan. Vaan ei ehkä ihan tämmöisiä... Vaikka esityksen yleistahti on aika verkkainen ja viipyilevä, niin jotain pientä tapahtuu jatkuvasti. Milloin jonkun pää on monitorissa tai työntekijä piilottelee mappien takana. Katsoja ei saa herpaantua näennäiseen tekemättömyyteen hetkeksikään! Outo kilkuttava äänimaisema ( a'la Joonas Outakoski) tukee lievää vinksahtaneisuutta ja hetkittäiset lintuäänet sopivat kaikkeen kuin nenä päähän.

Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen yhdistelee oivallisesti niin tanssia, sirkusta, fyysistä komediaa, absurdia teatteria kuin performanssiakin. Aivan ihana! Puolentoistatunnin esitys on oikein passeli katsottava hieman erilaista kaipaaville - esitykset jatkuvat Cirkossa 22.9. asti.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 3. syyskuuta 2019

BetteD / Ahaa Teatteri 3.9.2019

Ennakossa katsomassa taas uutta Ahaan nuorisonäytelmää. Oikeastaan olen joka kerta saanut positiivisen teatterielämyksen täällä. Eikä pettyä tarvinnut nytkään.

Marika Vapaavuoren kirjoittama ja ohjaama BetteD on tarina perheestä, nuorten paineista muuttuvassa maailmassa, äiti-tytär -suhteesta, hyväksikäytöstäkin. Ennen kaikkea se on nuoren Onervan kasvutarina. Tai ainakin jonkunlainen tuokiokuva tämän päivän nuorten elämästä, millaisia asioita tapahtuu ja miten niistä selvitään. Yksin, yhdessä ja läheisten kanssa.


Onerva asuu kiireisen musiikintekijä-äitinsä kanssa kahdestaan, läheinen Kalle-eno viettää sapattia Portugalissa golfia pelaillen. Edesmennyt isä on vahvasti läsnä tämän lukemien Muumi-tarinoiden kautta, ja isälleen Onerva asioita kertoo iltaisin. Äidin kanssa on välillä haasteita, kelläpä teinitytöllä ei olisi. Äiti on uppoutunut tekemään musiikkeja Nemesis-tietokonepeliin ja leijailee treffeillä pelifirman pomon kanssa. Aikaa tyttärelle ei aina tunnu olevan. Kaverit painostaa laittamaan Instaan seksikkäämpiä kuvia, mutta Onerva ei oikein lämpene. Mutta volyymiripset tuntuvat tosi tärkeiltä ja suorastaan välttämättömiltä. Äidiltä salaa otetut ripset sysäävät Onervan monenlaisille poluille minne ei nuori tyttö haluaisi joutuakaan. Samaan aikaan äiti kamppailee omien ongelmiensa kanssa, ja Onerva ei saa oikein tukea mistään. Bussimatkaihastus Laurikin vaikuttaa etääntyvän.

Mutta asioilla on taipumus järjestyä, ei aina siten kuin haluaisimme tai toivoisimme, mutta jotenkin päin. Niin tälläkin kertaa. BetteD päättyy suorastaan onnellisesti ja langanpätkät solmitaan yhteen sujuvasti.

Nämä metoo-teemat ja "ei se nyt niin vaarallista ole jos tissiä vähän koittaa"-tyyliset heitot on olleet paljon pinnalla viime vuosina. Ihan syystä toki. Tärkeitä asioita. Onerva osoittaa olevansa toimija eikä uhri. On hienoa että nuori nainen on kyvykäs ja aloitekykyinen, eikä odottele jotakuta (yleensä miespuolista) pelastamaan itseään pulasta.


Juulianna Mäkelä on tosi loistava nuorena Onervana. Tämä on samaan aikaan herkkä ja tavallinen, hyvin jalat maassa oleva tyyppi. Sellainen naapurintyttömäinen, joka uskoo oikeudenmukaisuuteen. Hänellä ei ole tarvetta tehdä itsestään tyrkkyä someen, kavereita ja harrastuksia on, ja koulukin sujuu. Eikä ole se oma juttu olla kaunis. Tärkeämpää on olla oma itsensä (mä niin samaistun Onervaan!).

Helena Puska taipuu hienosti myös tuplarooliin. Onervan Kukka-äitinä hän on uranainen, joka ei kuitenkaan anna voitontavoittelun sokaista itseään. Mutta samalla intensiteetillä tehdään ripsiteknikko Inkakin, joka on kyllä oikein oivaltaen tyypitelty kauneusalan toimija. Ei millään pahalla, mutta mielikuva pinnallisesta tyrkystä istuu kyllä vahvasti tämän alan ihmisissä, ja niitä näitä höpöttävä Inka ei ainakaan tätä mielikuvaa kumoa. Jussi Jätinvuori oli tuttu jo viime syksyn Hattaraa ja Pelkotiloja -esityksestä ja hienosti hän taas kaksi erilaista rooliaan selvitti, niljakkaan Tapsan ja sympaattisen hipahtavan Kalle-enon. Herkän ja sympaattisen Laurin nahkoihin ui tosi lahjakas Kalle Kurikkala, ketä olen aiemmin nähnyt loistavassa pääroolissa Kotkan kaupunginteatterin Ystävät hämärän jälkeen -näytelmässä sekä Turun kaupunginteatterin Viimeinen laiva -musikaalissa. Lisäksi Kalle näyttelee menestyksen sokaisemaa Sebastiania, jolle koittaakin nolo loppu (ja ihan syystä).


Juho Lindströmin valoisan ilmava lavastus on tosi hyvin muuntautuva kauneussalongiksi tai bussiksi. Toki kiertävän teatterin lavastuksen on mahduttava pakettiautoon, mutta muunneltavuus ja logistiikan helppous voidaan toteuttaa myös silmää miellyttäen.

Mulle tuli kaksikin näytelmää mieleen, lähinnä näistä tietokone/räiskintäsotapeliteemoista, missä pelien käyttäjät luulevat pelkästään pelaavansa, mutta sitten eivät kumminkaan. Siipirikko Valtimonteatterilla ja Ender's Game Teatteri Toivossa. Toki tässä BetteD:ssä se vain yksi näytelmän juonirönsyistä, mutta samantein kun Onerva ja Kukka pelaavat isolla videoscreenillä, mieleni vei minut näiden kahden näytelmän visuaalisiin kuviin. Heikki Järvinen on muuten suunnitellut BetteD:n näyttävät videot. Varjokuvia/-teatteria käytetään myös paljon; ja taitavalla valaistussuunnittelulla (Antti Kauppi) saadaan lavastuksen sermit pelaamaan yhteen. Vielä pitää mainita Paula Varis ja hänen loihtimansa puvut. Silmiä miellytti.

Oikein kiva näytelmä, ja niin tässä ajassa. Hyvää työtä taas taitavilta nuorilta näyttelijöiltä, ja koko porukalta. Kiitos!


Kuvien copyright Jari Kivelä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 2. syyskuuta 2019

Kansainvälinen balettigaala / Tampere-talo 1.9.2019

Taas oli aika käydä Tampere-talossa katsastamassa mitä hienoja esityksiä Lappeenrannan balettigaalassa nähtiin tänä vuonna. Tällä kertaa tanssijavieraat olivat ulkomaisia taiteilijoita ja ryhmiä, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Tämä onkin ollut itselleni varsin tanssipainotteinen kesä, ja hienoa päättää se korkeatasoiseen Tampereen balettigaalaan.

Illan aloitti maailmanensi-ilta! Meitä hemmoteltiin suomalaisen Elina Miettisen sooloteoksella Aave, jonka Jorma Elo oli koreografioinut Bachin musiikkiin. Miettinen lähti Kansallisbaletista parikymppisenä luomaan uraa American Ballet Theatreen, mutta jättäytyi sieltä viime keväänä vapaaksi taiteilijaksi ja tekee nyt tanssijan töiden ohella mallintöitä ja opiskelee myös näyttelijäksi. Monipuolinen lahjakkuus siis. Ja monipuolinen oli tämä lyhyehkö soolokin. Tanssi ja ilmaisu hehkuu eteerisen kauniina, kuulaana ja kirkkaana, mitä Bachin musiikki tukee hyvin. Hopeanharmaa harsomekko on yhtä yksinkertaisen elegantti kuin tanssikin. Esityksessä ei ole mitään krumeluureja, on vain tanssi. Lopuksi liike siirtyy lattialla makaavasta Miettisestä valkokankaalle Mikko Timosen ohjaamaan tanssivideolle, joka jatkaa saumattomasti esitystä. Kiinnostava ratkaisu. Todella hieno avaus illalle!


Eikä gaalaa ilman joutsenteemaa. Tällä kertaa siitä vastasivat Dortmund Balletin tanssijakaksikko Amelie Demont ja Duccio Tariello ja koreografi Marco Goecken laatima Black Swan. Ja olikin aikalailla erilainen tulkinta - vähän oli Petipan koreografiasta siirrytty tulevaisuuteen. Tykkäsin hurjasti! Vaikka musiikki on tuttua Tšaikovskia, niin ilmaisu jotain ihan muuta. Robottimaista viettelyä joutsenliikkeillä. Välillä tulee kyllä mieleen aavistuksen aggressiivisesta liikekielestä jopa taistelevat metsot. Mustat esiintymisasut ovat dramaattiset ja sitä on kyllä tämä tanssikin. Kulmikasta, lumoavaa - ja todellakin virkistävän erilaista.

Berlin State Balletin Daniil Simkin kuului eittämättä illan tähtiesiintyjiin, mutta hänen ensimmäinen soolonsa Pacopepepluto ei iskenyt niin syvälle sisimpääni kun toivoin. Teknisesti todella hienoa, ja koska vaatetuksena olivat vain ihonväriset tiukat bokserit, niin se vartalonhallinta ja tekninen osaaminen näkyi oikein kunnolla. Tosin hyvin himmeä valaistus kietoi kaiken hämyyn ja yhtä hyvin tanssija olisi voinut olla alastikin (mikä olikin alunperin koreografi Alejandro Cerrudon toiveena). Dean Martinin siirappi-iskelmä toi myös hieman syntisen tunnelman, mutta ehkä tämä olisi sopinut johonkin yökerhoon paremmin? Sen sijaan väliajan jälkeen nähty energinen Le Bourgeois-soolo oli nappivalinta! Kaksi vuotta sitten samaisessa balettigaalassa Latvian kansallisbaletissa tanssiva Avetik Karapetyan esitti saman tanssin, siis saman koreografin (Ben van Cauwenbergh) teoksen, Jacques Brelin musiikkiin. Se lumosi silloin ja se lumosi nytkin. Vauhdikas, hauska, riipaiseva - ja mitä hyppyjä! Kuin taitoluistelua, mutta ilman luistimia. Rento meno, mutta teknisesti huikean upeaa tanssia. Hieman pilkettä silmäkulmassa klassisen baletin liikekielelle, ja mikä lopetus! Ehkäpä illan kohokohta!


Kaunis, kevyt ja klassinen, mutta ei silti mitenkään henkeäsalpaava oli Maria Baranovan (Bavarian State Ballet) ja Lasha Khozashvilin (Boston Ballet) duetto Adagio, osa teoksesta Fragment from Dream of Dream. Jorma Elon koreografia piti sisällään paljon nostoja, kantamista ja lähikontaktia, mutta ei luonut kontaktia minuun sen kummemmin. Pari tanssi myöhemmin myös La Corsaire-klassikkobaletista grand pas de deuxin, ja sitä vaivasi hieman sama. Näyttävää kyllä ja suuria tunteita, kaunista ja teknistä - mutta hieman sielutonta. Yleisö kyllä villiintyy taputtamaan tahtia Khozashvilin hypyille ja pirueteille.

Shostakovichin musiikkiin pohjautuva Vertigo oli mystinen sekoitus piinaavaa goottilaisen kauhuelokuvan tunnelmaa ja intiimin intohimoista tanssia. Musiikki toi painostavan fiiliksen ja taitava valosuunnittelu loi outoja muotoja, jotka tanssissa huomioitiin. Tanssijat sooloilevat vuorotellen, ja välillä mies toimii naisen tulipylväänä. Dramaattistakin. Mutta tuntui ettei tällä Mauro Bigonzettin teoksella ollut oikein alkua eikä loppua. Tanssija Alina Nanu (Czech National Ballet) on kyllä mainittu käsiohjelmassa, mutta miestanssijan nimeä ei löytynyt mistään, ei googlenkaan avulla. No, joku mies siinä mukana kyllä oli myös!

Ensimmäisen näytöksen päätti toinen illan suosikkitanssijoistani eli hollantilainen Marijn Rademaker, kertaalleen uransa polvivammaan jo lopettanut, mutta sittemmin paluun tehnyt freelancer. Chopinin musiikkiin on Edward Clug tehnyt mielenkiintoisen koreografian Ssss... mikä antoi hienosti tilaa taitavalle tanssijalle toteuttaa itseään. Hyvin arkisen näköisissä vaatteissa esiintynyt tanssija ei ole enää mikään poikanen, vaan neljääkymppiä lähestyvä kypsä taiteilija. Välillä tulee mieleen miimikko tai nukketeatteritaiteilijakin, kädenliikkeistä ehkä. Ei tanssissa tarvitse aina olla mahtavia loikkia tai kummallisia kuvioita, vaan tämmöinen pienimuotoisempikin toimii. Raajojen hallinta on viety huippuunsa. Vaikken Chopinin musiikista niin perustakaan, niin tässä se toimi kyllä hyvin yhteen tanssin kanssa.

Myöhemmin Rademaker tanssi vielä Matteo Miccinin kanssa herrojen yhteiskoreografian What we've been telling you, Schubertin musiikkiin. Samanlaiset rennot treenivaatteet, ja nyt toisiaan hyvin tukevaa tanssia. Aluksi nysvätään yhdessä, mutta pikkuhiljaa tanssijoiden reviiri laajenee ja he erkanevat toisistaan enemmän. En tiedä oliko valosuunnittelu tarkoituksella näin hyppivää ja ei-synkassa tanssin kanssa, vai oliko valoissa joku vika. Luultavasti kuitenkin ensimmäinen vaihtoehto ja niillä haluttiin rikkoa esityksen tasaisuutta? Tämä duetto oli hyvin fyysinen ja intiimi, ja välillä pienet aggressiiviset sävyt sekä musiikissa että tanssissa nostivat päätään. Pidin kovasti.

Latvian kansallisbaletin ryhmä avasi toisen näytöksen koosteella Images of Presence -teoksesta. Elza Leimanen koreografia antoi tilaa kuudelle tanssijalle. Tästä jäi parhaiten mieleen sykkivän sydämen lailla tykyttävä musiikki ja tuulimyllyjä imitoivat huitovat kädet. Musiikissa oli myös outoa rytmikästä napsunaa, ja sitten myös kauniita jousia. Kolme paria tanssii kauniisti, partnereita lennossa vaihtaen. Hidasta ja riipivää, kaunista, mutta ei silti mitään ihmeellistä.


Varsinaisen ohjelman päätti illan ainoa hieman pidempi teos eli Katarzyna Kozielskan tekemä Aspects. Tšekin kansallisbaletin 13 tanssijan ryhmä oli kyllä hyvä, ja taitavia esiintyjiä täynnä, mutta pituus ja hetkittäinen staattisuus lamaannuttivat ainakin minut jo vilkuilemaan kelloa. Välillä yksi naistanssijoista sooloilee ja miesjoukko kantaa isoja peilejä, joista tämä voi tarkastella itseään. Ryhmäkuviot toimivat hienosti kyllä. Permantovoimistelu jostain 1950-luvultakin kävi mielessäni. En kai vaan ymmärtänyt. Ja ehkä tässä vaiheessa flunssani alkoi vaatimaan veroaan ja keskittyminen alkoi herpaantumaan.

Encorena ja yllärinä saimme vielä gaalan tuoreimman koreografian. Elza Leimane oli perjantaiaamuna "kursinut kasaan" lyhyen, ja kaikki tanssijat sisältävän esityksen, Glazunovin Raymondo-baletin musiikkiin. Kaikilla tuntui olevan mukana pieni pätkä omasta esityksestään, ja ne oli pantu peräkkäin. Ei mitään ihmeellistä siis, mutta ihan kiva tapa kiittää yleisöä. Simkinin hypyt olivat tässäkin se kohokohta. Ilta piti sisällään kaksi ja puoli tuntia hienoa ja monipuolista tanssia, kiitos kaikki hienot esiintyjät!


Tuttuun tapaan kuivakkaan humoristisena illan juontajana toimi Timo Sokura. On hienoa huomata että Tampere-talon kookas sali on parvia lukuunottamatta melkoisen täynnä, noin 900 paikkaa käytössä. Vaikka liput ovat tyyriihköt niin korkeatasoinen tanssi kiinnostaa myös Pirkanmaalla. Juttelin minua molemmin puolin istuneiden katsojien kanssa (kumpikin oli alaikäisen katsojan kanssa paikalla) ja hienoa että myös lapsia ja nuoria tuodaan katsomaan kun tämmöistä paikkakunnalle saadaan. Toivotaan että yhteistyö Lappeenrannan balettigaalan kanssa jatkuu tulevaisuudessakin!


Kuvien copyright Ken Browar (Daniel Simkin, Elina Miettinen), Martin Divisek (Tšekin kansallisbaletti), loppukiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.