perjantai 13. lokakuuta 2017

Fantasiamusikaali Fauni / Sampolan koulu 13.10.2017

Joskus viime keväänä silmiini osui jossain että tämmöinen fantasiamusikaali Fauni on tulossa Tampereelle. Sitten ei oikein mistään meinannut löytää lisätietoja, ja ehdin kesän mittaan jo unohtaakin koko asian. Kunnes taas syksymmällä bongasin esityksen Facebook-sivut. Muutaman mutkan ja kalenterijärkkäyksen jälkeen löysin lopulta itseni monitoimitalo Sampolan juhlasalista ensi-illasta.


Fauni on selkeästi yhden ihmisen pitkäaikainen unelma ja sen täyttymys. Teemu Alanen on tehnyt kaikenlaista muutakin elämässään (mm. kouluttautunut liikennelentäjäksi ja toiminut pokeriammattilaisena), mutta unelma omasta musikaalista toteutui nyt vihdoin lokakuussa. Hattua nostan koko tekijäporukalle, ja ennenkaikkea Teemulle, että tämmöinen suurtuotanto on saatu aikaan.

Sitä luulisi että fantasiajuttujen ystävänä Fauni olisi just mun juttu. Tavallaan se olikin. Tarinassa seikkailee rauhaa ja luontoa rakastavia keijuja, uhoavia ja sotaisia fauneja, ihmissusia ja kaikenlaisia muita värikkäitä fantasiahahmoja. Klassiseen satujen tapaan lopulta hyvä voittaa pahan ja rakkaus voittaa kaikki. Kunhan ensin on selvitty kaikenlaisista koukeroista ja koettelemuksista. Jonna Heikkisen ja Mari Karttusen puvustus on värikästä ja hienoa katsottavaa. Erityisesti Hämähäkkikuningatar oli huikean näyttävän näköinen.


Teemu Alasen, Joni Pitkosen ja Tony Sikströmin säveltämä ja Alasen sanoittama musiikki oli aika kevyttä ja ei-niin-vahvasti mieleenjäävää. Jotenkin sitä toivoisi että musikaaleissa olisi elävä orkesteri musisoimassa, mutta tällä kertaa mentiin nauhoitetulla ratkaisulla. Musiikki kuului kovin hiljaisesti, ainakin omalle paikalleni siihen johonkin viidennen rivin keskelle. Mutta ymmärrän kustannussyyt; ei ne ranskalaisten nettipokeripelaajien luottokortitkaan loputtomiin riitä (käsiohjelmassa kiitetään siis pääosin ranskalaisia pelaajia esityksen "epäsuorasta rahoituksesta". Minua ajatus hykerryttää ihan kamalasti... että Alasen Teemu investoi pokerivoittojaan musikaaliin on aivan mahtavaa). Laulujen sanoitukset ovat välillä hauskoja, välillä koulutyttömäisen naiiveja, ja välillä riimit toimivat paremmin ja välillä eivät. Lainailtukin on vähän sieltä ja täältä, vai ehkä riimi "peikkokulta, pimeys vie hengen - kasveilta" on kunnianosoitus Reino Helismaalle. Vähän sellaisella kieli poskessa -meiningillä mennään enimmäkseen. Kyllä mä tässä ehkä jotain Sondheim-kaikuja olin huomaavinani. Musiikissa siis, ei lyriikoissa.


Esiintyjäkaarti on harrastelijaporukkaa, semiammattilaista ja alaa jonkin verran opiskelleita tai opiskelevia. Useimmilla on takana kursseja ja koulutusta mm. Suomen Teatteriopistossa. Lisäksi on iso joukko nuoria tanssijoita ja avustajia. Laulajina parhaimmistoa olivat heittämällä loistava Teea Yrjälä (Hämähäkkikuningatar) ja Antti Kerosuo (Keijukylän vanhin/Ihmisusi Dalkar sekä sympaattinen Peikko - joka tosin ei puhua pukahtanut). Myös Sanni Lehto (Perhotar) vakuutti äänellään ja karismallaankin. Pääpari fauni Tulensielu (Teemu Alanen) ja keiju Kultasydän (Maria Halinen) on kyllä söpö pariskunta, joilla on vähän keskinäistä kemiaakin. Fauniveljekset Sisukas (Arvo Jean-Michael Saarinen) ja Ohrakas (mainio Teemu Sytelä) ovat hyvin erilaisia, mutta kumpikin on aika sympaattinen tyyppi.

Faunissa oli suuria tunteita ja suuria tapahtumia; niinhän sitä fantasiatarinoissa tuppaa olemaankin. Peikko on tosi symppis ja kohtalonsa surettaa minua suuresti. Jotenkin mun sympatiat oli enemmän muutenkin näiden pahisten ja muiden puolella, en tiedä mikseivät keijut niin koskettaneet. Ei ne kai koskaan... Hämiskuningatar kaksine tanssivine pikkuhämähäkkeineen oli kyllä aivan huikea. Mutta miksi ei keiju ja fauni voisi olla yhdessä. Kylläpäs voi!


Disa Kamula vastaa ohjauksesta. Vähän napakkuutta olisin esitykseen kaivannut, mutta se saattoi olla vielä ensi-illan tilanne. Välillä jäätiin junnaamaan pitkiksi ajoiksi niin ettei lavalla tapahtunut oikeastaan mitään. Näitä kohtia voisi reilusti lyhentää. Niina Rajaniemi on tehnyt monipuoliset koreografiat ja sen lisäksi Arvo J-M Saarinen näyttävät taistelukoreografiat. Kyllä niitä kelpaa katsella. Eeppinen taistelukohtauskin muuten nähtiin. Välillä kyllä tunsin palanneeni ala-asteaikoihin ja katsovani koulun kevätjuhlan näytelmää...

Oskari Löytösen lavastuksessa mentiin projisointien maailmaan. Eli itse lavalla ei ollut oikeastaan mitään, muutamaa kiveä lukuunottamatta. Lavalla oli iso peilimäinen levy johon sitten heijastettiin liikkuvaa kuvaa ja muita visualisointeja (joista vastasivat Marko Vierimaa ja Diego Lopez). Ei ehkä toiminut niin hyvin kuin odotin (ennakkomainonta käytti aika ylistäviä sanoja) mutta näillä mennään.


Faunin esityksiä on vielä 26.11 asti. Yritystä, intoa ja energiaa on, mutta ihan mikään huikean visuaalinen tai syvällinen elämys tämä ei kyllä (valitettavasti) ole. Olisin halunnut hihkua innosta ja uppoutua syvälle tähän maailmaan, mutta ei nyt ihan onnistunut. Potentiaalia ja lupausta kyllä on, vaan toteutus jää vielä hieman keskeneräiseksi. Sampola on esiintymispaikkana aika kolkko, ja vaikka auditorio onkin ihan ok tilana, niin ei siitä saatu mitenkään taiottua taikamaailmaa.


Esityskuvien copyright Riikka Ala-Hulkko/Roihu Inc ja loppukiitoskuva on oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 12. lokakuuta 2017

Eva W / Kapsäkki 12.10.2017

Tällä kertaa menin aika puhtaalta pöydältä katsomaan esitystä. Toki tiesin nyrkkeilijä Eva Wahlströmistä jotain, mutta en sillain kauheasti seuraa urheilua ja en ole esimerkiksi lukenut kahta hänestä tehtyä kirjaa Homma Hanskassa ja Rajoilla. Mielikuva oli paljon hymyilevästä ja nauravasta naisesta, jolla on tatuointeja ja rastat. Menestyksiä uralla, mutta myös vaikeuksia. Ja sitten tietysti tiesin että Eriikka Väliahde esittää Evaa!

Kuulostaa niin kliseeltä - mutta esitys oli todella tyrmäävä! Se oli täynnä energiaa ja naurua, menoa ja meininkiä. Surulliset ja raskaat asiat käsiteltiin sitä mukaa kun niitä tuli eteen, mutta niihin ei jääty vellomaan tai märehtimään. Eteenpäin vaikka sydän märkänisi. Huumorilla ja positiivisella elämänasenteella pääsee pitkälle. Meitä istui neljä bloggaria samassa sumassa ja väliajalla tunnelma oli riehakkaan uhmakas. Jes! Tämä on kova juttu! Talle ja Linnea ennättivät jo kirjoittamaan omat fiiliksensä, mutta Simon juttua vielä myös odotellaan. Kaikki kuitenkin tykkäsivät tästä, ja kovasti.

Vasemmalta Talle, Linnea, Simo ja minä väliaikatunnelmissa!


Jari Järvelän käsikirjoittama ja Lotta Kuusiston ohjaama Eva W. kertoilee siis Eva Wahlströmin elämästä. Ei koko elämäntarinaa syntymästä alkaen, vaan keskittyen yksityiselämän käännekohtiin, uran nousuihin ja laskuihin sekä Evan persoonaan. Minusta tämä oli napakka ja hyvä tarina, ja kaksi tuntia juurikin sopiva mitta esitykselle.

Eva Wahlströmillä on ollut värikäs ja vaihteleva elämä, joten aineksia näytelmään oli kyllä runsain mitoin. Ja mikä jottei musiikkiteatteriinkin. Tommi Lindellin säveltämät ja yhdessä Jari Järvelän kanssa sanoittamat biisit ovat mainioita. On iskelmää, ramopunkkia, rokettirollia, humppaa, bluesia ja vaikka mitä! Osa lyriikoista on hauskoja ja oivaltavia, osa vähän nolojakin, mutta kaikki elämänmakuisia ja esiintyjien suuhun sopivia. Nelihenkinen bändi Lindellin johdolla taipuu monelle mutkalle. Kaksitoista biisiä kerettiin kuulemaan, ja kyllä jalka katsomossa vipatti.

  

Esiintyjätrio on todella mainio. Eriikka Väliahde on tehnyt älyttömän hienoja rooleja aiemminkin, mm. Työviksen lavalla olen nähnyt hänet kymmeniä kertoja. Tiesin hänet siis karismaattiseksi näyttelijäksi ja hyvän lauluäänen omaavaksi. Eikä tarvinnut taaskaan pettyä! Jotenkin Eriikka puhaltaa Evan henkiin lavalla; koskettavasti ja räväkästi. Nyrkkeilykohtauksetkin on näin maallikon silmiin ihan riittävän autenttisia, ja Eriikalla on sellainen lavakarisma että harvalla suomalaisella näyttelijällä on. Sellainen lapsenomainen into ja rohkeus mitä kuvittelisin Evalla olevan välittyi katsomoon vaivatta. Rooli on kyllä rankka, koska Eriikka heiluu lavalla liki koko esityksen ajan. Jos on Eriikka roolissaan passeli niin sitä on kyllä Netta Laurennekin! Minulle uusi tuttavuus, mutta jestas mikä lauluääni! Herkullisia pienempiä rooleja liuta, ja niistä erityisesti jäi mieleen hysteerisen kamala, potilasta kolmannessa persoonassa puhutteleva lääkäri ja napakka Evan järkiminä. Ilkka Merivaara on myös tärkeä kolmas jäsen näyttämöllä. Mm. vähättelevänä kuntosalityyppinä, helvetin hirveänä kotityrannina (mikä mulkvisti tyyppi, oikeesti!), hellänä poikaystävänä ja ennenkaikkea todella sympaattisena valmentaja-Ripana. Tämä Ripa on niin lämminhenkinen ja fiksu, että melkein alkaa katsomossa itkettämään. Ripan ja Evan kemia lavalla on hienoa katseltavaa. Loistavaa näyttelijätyötä ja heittäytymistä kaikilta!

Ville Virtanen on loihtinut isosta määrästä metallisia pukuhuoneen lokerokaapeista simppelin ja toimivan lavastuksen. Välillä kaappeihin heijastetaan kuvia, ja hyvin niistä tullaan ja mennään ja muokkautuvatpa myös kotinäkymät kätevästi. Virtasen käsialaa on myös valo- ja videosuunnittelu sekä hyvinkin sporttiset vaatteet.


Esityksen nähtyäni jäin miettimään että jos on urheilijoilla kovat menestymis- ja suorituspaineet noin yleisesti ottaenkin, niin veikkaan että naisurheilijalla ne ovat vielä suuremmat. Ja sekin vielä että jos haluaisi säilyttää naisellisuutensa kaiken sen treenaamisen ja kropan pettämisen ohella. Jos haluaa yhdistää esimerkiksi äitiyden huippu-urheiluun. Se kysyy enemmän munaa kuin monella miesurheilijalla on. Ja sitten ylipäätään se huippu-urheilun mielekkyys, miksei joku mestaruus tai ison tittelin saaminen tunnukaan sen paremmalta? Ja kun vielä kunnianhimo ja tahto, kipinä, himo huipulle on niin valtava, että se meinaa mennä kaikesta ohi. Ja vaikka urheilijan oma tahtotila on aivan järkyttävän suuri, mutta jos paikat eivät kestä, niin silloin auttaa luotetun ihmisen tsemppi, apu ja neuvot. Eva W. on esitys mikä ruotii myös näitä asioita.


Tämä oli jotenkin niin hyväntuulinen juttu että hymy huulille ja euforia pääkoppaan jäi pitkäksi ajaksi. Suosittelen ihan sydämellisen paljon, kaikille. Eikä tarvitse olla mikään urheiluhullu tai nyrkkeilyn ystävä. Loppu jäi kutkuttavaan kohtaan ja tämmöinen nyrkkeilynoviisi joutui heti googlettamaan että mitä sitten tapahtui! Ja luulenpa myös että lähiaikoina löydän itseni kirjastosta elämäkertojen osastolta etsimässä Wahlströmin kirjoja...


Ensi-illassa oli aivan mainiota kun Eva Wahlström istui itse eturivissä ja se hänen raikuva naurunsa kuului hyvin paljon taaemmaskin. Jo siitä tuli hyvälle tuulelle.

Esityksiä on 2.11. asti, eli vielä ehdit katsomaan. Ei todellakaan kannata missata tätä!


Esityskuvien copyright Toivo Heinimäki, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Rajavirhe/Russophobia / Teatteri Telakka 10.10.2017

Teatteri Telakka tekee aina ajankohtaista ja kantaaottavaa teatteria. Kiinnostavia kantaesityksiä, kiinnostavia vierailuita. Omaäänistä ja omaehtoista. Ei tarvinnut kauaa siis pohtia haluanko nähdä syksyn uutuudeen Rajavirhe/Russophobian. Dokumenttiteatteria ja yhteistyötä venäläisen Teatr.doc -ryhmän kanssa. Talvisota ja Ukrainan tilanne, perustuen ihmisten haastatteluihin. Kuulostaa siis erittäin kiinnostavalta.

Aihe onkin. Kiinnostava siis. Mutta jotenkin en nyt missään vaiheessa päässyt kärryille itse esityksestä. Välillä kuvittelin että löysin jonkun punaisen langan, mutta sitten se taas katosi. Ohjaaja Varvara Faer on koittanut koota sekavaa vyyhteä katsottavaan muotoon, ja ymmärrettäväänkin muotoon. Minä en ihan päässyt sisälle tähän. Mutta se lienee omaa rajoittuneisuuttani.


Sohitaan sinne tänne, on sotamuisteloa, Putinin kritiikkiä. Irtonaisia fragmenttejä, ihmisiä tulee ja menee. Koskettaako Krimin tilanne meitä täällä Suomessa, kun "se on kaikki siellä niin kaukana, pitää ihan kartasta katsoa" että missä? Ryssän vertaaminen karhuun - sitä ei saanut sanoa tai ryssä/karhu tuli ja vei mukanaan. Mihin tässä uskoa, onko maapallokaan enää pyöreä? Kun pelkäämme niin paljon Venäjää ja venäläisiä ja heidän loukkaamistaan, ettei kukaan enää voi avata suutaan. Tilanne oli siis samankaltainen Suomessa ennen (ja vielä nykyäänkin!) kun nyt esimerkiksi Krimillä tai Ukrainassa. Tarjoaako Talvisodan käsittely avaimia Ukrainan tilanteen avaamiseen? Ehkä näytelmäkirjailija Maksim Kurochkinille, mutta ei minulle. Hän kertoo tässä omakohtaista tarinaansa (näyttelijä Antti Mankosen tulkitessa näytelmäkirjailijaa) ja näkökulmiaan. Isoja ja tärkeitä kysymyksiä, mihin ei tarjoilla vastauksia.


Okei, pahat ryssät sortavat pientä kansakuntaa, taas. Historia toistaa itseään, välittääkö kukaan?

Talvisota ja siitä syntyvät mielikuvat vaikuttavat hyvin eritavalla eri-ikäisiin ihmisiin. Sotaveteraanit ja vanhemmat ihmiset muistavat asioita itse, he olivat paikalla ja kokivat ne omakohtaisesti. Muille sota näyttäytyy toisten kertomana, kirjoista luettuna, elokuvista nähtynä. Väkisinkin näkökulma on eri.


Perttu Sinervon lavastus on pelkistetty ja valaistus samaten. Karua ja realistista, kaikki tulee sanoista ja näyttelijöistä. Videoita käytetään kiinnostavasti, välillä näytelläänkin videolla olevan hahmon kanssa. Telakan pikkiriikkisellä vinttilavalla vierailee kaikenlaisia hahmoja; sotaveteraanista kannelta soittavaan heppuun, käännäävän suomalasöykkäriin, bimbohtavaan naiseen jne. Näyttämöporukka Antti Haikkala, Anna Haukka, Sirke Lääkkölä, Antt Mankonen, Jukka Toivonen ja Tomi Salmela tekevät kyllä hartiavoimin työtä, mutta jotenkin nämä irtonaiset henkilöhahmot eivät kohtaa, eivätkä luo minuun katsojaan sidettä.

Yritystä on, ja asiaakin, mutta taidan itse olla niin sivistymätön että minua ei tämä kokonaisuutena nyt tavoittanut. Jäi vain hieman hämmentynyt olo, hieman kuin informaatiotulvan alle jäänyt.

Toivoin ehkä jotain... historiallista katsausta näihin kriisitilanteisiin? Siis sellaista rautalangasta väännettyä mitä siellä tapahtuu ja miksi ja mikä on Venäjän rooli asiaan. En saanut sellaista, ja nyt jälkikäteen mietin että miksi sellaista odotinkaan. Sananvapaus on tärkeä asia ja tärkeämmäksi se muuttuu kun sananvapautta rajoitetaan. Pienten äänen pitää kuulua, ja tämä esitys on yksi esimerkki siitä että se kuuluu. Siksi esitys on tärkeä, vaikka yksittäinen katsoja eli minä ei ymmärräkään.


Kuvien copyright Lasse Poser
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Kangastus 38 / Kansallisteatteri 7.10.2017

Montaa Kjell Westön kirjaa en harmikseni ole lukenut, ja vuonna 2013 ilmestynyt Kangastus 38 kuuluu niihin. Mutta Westö vieraili Bloggariklubissa syyskuussa ja siitä heräsi kipinä, että kyllä, tämä pitää nähdä. Historiallisia asioita käsittelevät näytelmät kiinnostavat aina. Eli Mikaela Hasánin ohjaama ja yhdessä Michael Baranin kanssa dramatisoima Kangastus 38 Kansiksen Pienellä näyttämöllä kutsui lokakuussa!


Koska en ollut lukenut kirjaa, en kauheasti tiennyt mitä odottaa. Joku Rouva Wiik tässä oli pääosassa ja tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1938. Siinä se suunnilleen oli. Westön omin sanoin tämä olisi intiimi, kamarimusiikin tyyppinen kertomus ajassa, isojen kysymysten täyttämässä ajassa. Toisen maailmansodan kynnyksellä, kun Suomessakin keskustellaan juutalaiskysymyksestä, Hitleristä, kansallissosialismin noususta Saksassa. On asianajaja, jonka yläluokkainen Keskiviikkokerho kokoontuu säännöllisesti; lähinnä juoruamaan ja juomaan viinaa. On rouva Wiikin menneisyys, joka pulpahtaa pintaan kun hän joutuu kohtaamaan työantajansa ystävät. Yksi ystävistä kokee antisemitismin omakohtaisesti, ja se saattaa olla yksi syy hänen mielenterveytensä järkkymiseen.

Tarinasta paljastuu kokoajan kerroksittain lisää, ja jännite näyttämöllä on paikoitellen käsinkosketeltavaa. Rouva Wiikin aiemmat kokemukset paljastuvat vähitellen ja kaikkien henkilöiden naamiot liukuvat sivuun. Kaiken taustalla leijuu sodan odotus, ja Helsinki. Helsinki on hyvin vahvasti läsnä, Katri Renton lavastuksen ja ennenkaikkea upeiden projisointien kautta. Paula Lehtosen videoissa on lehtileikkeitä, valokuvia ja videomateriaalia, millä saadaan loihdittua 30-luvun lopun Helsinki katsojan silmien eteen. Lavastuksen funkisportaikko muuntuu lakitoimiston rapuista laivan rakenteiksi, mutta vie ajatukset vastavalmistuneelle Olympiastadionillekin.


On nerokas ratkaisu jakaa Rouva Wiikin hahmo kolmelle näyttelijälle. Samanlaisissa kampauksissa, meikeissä ja asuissa tämä kolmikko tuo ilmi Wiikin eri puolet. Noora Dadu, Edith Holmström ja Cécile Orblin ovat kaikki hieman erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia. Rouva Wiik on muuttunut nainen, mutta hänellä on napakan asianajajan sihteerin/assistentin lisäksi muitakin puolia. Intohimoinen, kärsivä, ja kaunaa kantava. Mitä edellisessä työpaikassa on tapahtunut? Mitä 20 vuotta aiemmin tapahtui? Kaikki selviää, kunhan kärsivällisesti jaksaa seurata tarinaa.

Keskiviikkokerholaiset ovat vanhoja kavereita, ja kaikki ovat menestyneitä, ainakin ammatillisesti. Ylilääkäri Lindemark (Antti Pääkkönen), liikemies Grönroos (Petri Liski), taiteilija Jary (Kristo Salminen), lääkäri Arelius (Esa-Matti Long) ja asianajaja Thune (Timo Tuominen) jakavat menneisyytensä lisäksi muutakin. Välit kiristyvät ja toiset joutuvat taipumaan. Periaatteessahan miehet ovat pienten puolella - mutta äänestävät silti porvareita, kuten yksi heistä toteaa. Hienot roolisuoritukset kaikilta, ja varsinkin Timo Tuominen oli valtavan isossa osassa. Tämä se jaksaa olla kannustava ja reipas, vaikka oma yksityiselämä sortuu. Kristo Salmisen esittämänä Jaryn epätoivo on riipaisevaa; kun kukaan ei tunnu kuuntelevan ja ottavan todesta hänen ja juutalaisten asiaa. Mutta kuka miehistä kantaa isompaa salaisuutta? Kulissit, todellisuus, menneisyys.


Jotenkin oli karmaisevaa että 30-luvulla myös Suomessakin uskottiin toisten rotujen ylemmyyteen. Näytelmässä juutalaiskysymystä pohditaan moneen kertaan ja monelta kantilta, vaikkei se olekaan se pääteema suinkaan. Näytelmässä oli paljon muitakin asioita mitä olin tiennyt, mutta unohtanut. Historiallisia faktoja sekoitetaan oivallisesti Westön kertomukseen. Kuten esimerkiksi 100 metrin juoksijan Abraham Tokazierin voitto, ja sitten neljänneksi siirtäminen Olympiastadionin avajaiskisoissa kesällä 1938. Käsittämättömiä asioita, näin vuoden 2017 vinkkelistä - vai ovatko sittenkään? Monissa maissa edelleenkin mahdollisia tapahtumia, ja kyllä rasismi eri muotoineen on ajankohtaista meilläkin. Valitettavasti.


Loppu on ehkä hieman sekava näin kirjaa lukemattomalle, mutta yhtä kaikki hirveän dramaattinen. Vaikka pieniä vihjauksia siihen tuli pitkin näytelmää, niin yllätti se silti. Huh!

Kangastus 38 on liki kolmetuntinen, mutta pitää hyvin otteessaan alusta loppuun asti. Käsiohjelman historiallisista tietoiskuista extrakiitos. Ehdottomasti näkemisen arvoinen, ajatuksia herättävä ja hyvin koskettava näytelmä. Sitäpaitsi esitys missä kuullaan thereminin soittoa saa erityismaininnan!


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 7. lokakuuta 2017

Kesäyön unelma / Kansallisbaletti 6.10.2017

Nyt oli taianomaista tanssia Kansallisbaletissa koko ilta! No hei, Shakespearea balettina, kyllä kiitos. Jorma Elo on laatinut tuttuun ja kauniiseen Felix Mendelssohn Bartholdyn musiikkiin toimivat ja hienot koreografiat. Kesäyön Unelmassa on kosolti huumoria, loistavat tanssijat ja kaikinpuolin tunnelma kohdallaan. Tämmöistä baletti on parhaimmillaan. Tämän version ensi-ilta oli alunperin jo 2 vuotta sitten, mutta kiva että näitä uusintoja tulee niin hitaammatkin ehtivät mukaan. Ja on Elo tätä kai hieman tuoreistanutkin.


Tarinahan on sekava kertomus keijuja ja metsässä sekoilevia tyyppejä ja ylhäisöä ja lemmenjuonia. Vaikka kuinka monta kertaa olenkin tämän nähnyt näytelmänä niin edelleenkään en muista ulkoa kuka on keheenkin ihastunut ja kuka Puckin taikojen jälkeen ihastuu johonkin toiseen. Onneksi käsiohjelman juonitiivistelmä pelastaa! Luin sen vasta koko esityksen jälkeen, ja kyllä mä aika hyvin muistin ilmankin, mutta voisin kuvitella miten kärryiltä tipahtaa ellei Shakespearen alkuperäisteksti ole yhtään tuttu. En tiedä onko sillä niin kauheasti väliäkään, ymmärtääkö juonta, koska kaunista tanssiahan tänne on tultu katsomaan. Ja sitä saadaan kyllä.


Jorma Elon edellinen baletti viime vuonna ei ihan täysillä iskenyt, mutta tämä kyllä iski. Tätä oli ihana katsoa koska huumoria oli mukana niin paljon. Koko show'n varasti mennen tullen Samuli Poutasen kujeilevan ilkikurinen Puck. Tämän ilmeet, eleet ja tottakai myös tanssi olivat ihan huikeita ja pienet sarvet päässään Puck liiteli lavalla ihan käsittämättömiä kuvioita. Oli pieniä ja herkkiä kohtauksia valopäisten keijukaisten kanssa, oli näyttäviä sooloja ja duettojakin, mm. Oberonin (Sergei Popov) kanssa. Robottimaisia liikkeitä, nukkuvien lemmenparien raajojen kääntelyä ja vääntelyä. Vaikka Oberon ei aina ihan arvostanutkaan kaikkea Puckin tempauksia - niin mä olin kyllä ihan myyty! Mä voisin katsella Poutasen kevyttä tanssia loputtomiin.


Mitäs muuta hienoa tässä oli kun mainio Puck? No kaikki muutkin tanssijat tottakai! Ihastuttava Tiina Myllymäki keijujen kuningatar Titaniana ja sitten se lemmenleikkeihinsä sotkeutunut/sotkettava nelikko: Hermia (Elena Ilyina), Helena (Linda Haakana), Lysander (Florian Modan) ja erityisesti karpaasimainen Demetrius (Tuukka Piitulainen). Nämä neljä tanssivat yhdessä ja erikseen ja ristiin rastiin keskenään. Lysander ja Demetrius käyvät hienoja tappeluitakin. Sitten on taas se pölhökustaiden näytelmäseurue jotka koittavat räpeltää jotain kasaan, saamatta aikaan muuta kuin hauskoja tanssikuvioita meille katsojille. Jouka Valkaman Puutiainen, Teemu Tainion Huilu ja Atte Kilpisen Hotka jäivät erityisesti mieleen. Varsinkin Kilpisen breakdance-mäiset permantoliikkeet! Ja tottakai vaikuttavia olivat kaikki joukkokohtaukset. Ja toki Wilfried Jacobs aasiksi muutettavana Pulmana - tämä sai tanssiinsakin hyvin aasimaisia piirteitä. Ja sitten oli niitä pikkukeijuja, balettioppilaitoksen pieniä neitoja, jotka olivat vinkeästi valaistuja ja kujeilivat Puckin kustannuksella monta monituista kertaa.


Kuka muuten tekisi tanssiteoksen missä tanssisi Atte Kilpinen ja Tuukka Piitulainen?

Ylistystä pitää antaa myös Sandra Woodallin lavastuksesta ja puvustuksesta. Hienosti se näytelmän alkuperäishenki eli Antiikin Kreikka oli löydetty vaatteisiin ja samaa tyyliä noudatettiin lavastuksessakin. Ja sitten oli ne ihanat satumetsämäiset katosta laskeutuvat valoelementit! Ja se taustan juurakkomainen kuvioseinä. Niissä oltiin taas tiukasti satumaailmassa kiinni. Hienoa. Toisaalta en olisi oivaltanut ilman mainiota käsiohjelmaa että nämä taikavat elementit ovat myös ihmisen verisuonistoa ja Titania uinuu sydämen sisällä!


Lopussa sitten oli perinteiset häät ja kaikille tuttu häämarssi pärähti soimaan. Kyllä taisi vähän silmät kostua monellakin katsojalla. Muutamassa kohdassa balettielämystä täydensi vielä kauniisti laulava oopperakuoro.


Koreogafi Jorma Elo sinisessä puvussaan mukana loppukiitoksissa.


Kyllä katsojan kelpaa viihtyä perjantai-iltana baletissa. Jos en vaan olisi istunut likellä musiikin kovaäänisyydestä valittanutta miestä, jota vaimonsa koitti hyssytellä... (aina mulle sattuu näitä yskijöitä/puhujia/rapistelijoita)... Niin elämys olisi ollut täydellinen. Mutta oli se sitä melkein nytkin, koska PUCK!


Kuvien copyright Sakari Viika
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 5. lokakuuta 2017

Mästaren och Margarita / Teater Viirus 4.10.2017

Jo toinen ruotsinkielinen teatteriesitys mulla tänä syksynä - johan nyt on maailmankirjat sekaisin. Mutta nyt oli oikeasti tekstitys. Kyseessä siis ensimmäinen vierailuni helsinkiläiseen Viirus teatteriin, ja teatterin upouusiin toimitiloihin Jätkäsaareen. Sinne minut veti heidän tulkintansa Bulgakovin Mestari ja Margarita-kirjasta eli Mästaren och Margarita. Kansallisteatterin versio oli loistava, mutta toivoin että tämä olisi ihan erilainen.

Toiveeni toteutui. Hyvin erilainen oli, jokaisella mahdollisella tavalla. Erinomainen oli tämäkin, ei sillä. Taas kerran mietin sitä miten samasta lähtökohdasta saa niin erilaisia tulkintoja. Sepä juuri on yksi teatterin rikkauksia, ja syy siihen miksi jaksan katsoa vaikka kuinka monta versiota esim. Macbethistä. Jokainen tuotanto on erilainen näkemys.


Islantilainen Egill Pálsson on sekä dramatitoinut että ohjannut tämän rakennustyömaalta liikkeelle lähtevän version. Viiruksen uutta tilaa hyödynnetään Milja Salovaaran lavastuksessa hyvin; Margarita vaeltaa yläkäytävällä ja nosturisysteemit vievät esiintyjiä aika korkeallekin välillä. On betonia, keltaista kypärää ja kipinät leiskuvat. Keskellä lavaa kohoavat kaivinkoneen kauhat, ikuisesti betoniin jähmettyneinä. Betonimyllyä käytetään esityksessä myöhemminkin, todella nerokkaasti. Työmaalta liu'utaan pimennyksen kautta kirjailijoiden keskustelua seuraamaan, ja siihen se Wolandkin sitten tulla tupsahtaa, kera apulaistensa. Pitäähän se osallistua Jeesusta koskevaan väittelyyn. Sujahdamme kirjan maagiseen ja ihmeellisiä tapahtumia täynnä olevaan maisemaan reippaaksi kolmeksi tunniksi.


Wolandin kertomana pääsemme todistamaan Pontius Pilatuksen ja Jeesuksen kohtaamisia, no, hänellä nyt oli näppinsä pelissä jo silloin. Nauratti kovasti valtavat tanssiaiset; tämä porukka avaa sihauttaen kaljatölkit. No, peilipallo on mahtava.

Näyttelijäporukka on ihan timanttia. Suurinta osaa olen nähnyt muiden teatterien lavoilla, ja hyvin nämä roolitukset toimivat. Maria Ahlroth oli viilipyttymäisen tyyni Woland. Sellaisella hiljaisella ja vaativalla tavalla lumoava, mutta ei kovinkaan saatanallinen tai taikurillinen. Minna Haapkylä oli eteerisen kaunis Margarita, joka aluksi lipui näyttämön halki kuin enkeli tai haamu. Mutta kyllä tämä Margarita lopuksi polki jalkaa ja huusi voi vittua. Iida Kuningas hersyvänä Hellana ja totisena Pontius Pilatuksena oli loistava. Martin Bahnella oli lukuisia rooleja, mutta minuun iski koviten Korovjej, tuo Wolandin taikurimainen apuri. Oskar Pöysti tukkaa raastavana Iván-ressuna pöpilässä, mikä intensiteetti! Robert Enckell oli oivallinen myös muissakin osissa, mutta hyytävänä Azazellona parhaimmillaan. Ja ei pidä toki unohtaa steppaavaa uolialastonta Stiópaa :-) Ja sitten vielä Tobias Zilliacus, jonka Mestari oli vahva ja Jesjua Ha-Notsri tyynen alistuva.


Yksi esityksen ehdottomia helmiä oli livebändi! Näyttelijät hilppasivat aina välillä lavan takanurkkaan, missä oli pienimuotoinen treenitila. Sieltä käsin sitten soiteltiin, mieletöntä! Behemot-kissa (Ville Kabrell) ei turhaan puhunut, vaan antoi kitaran puhua puolestaan. Hän vastasi myös musiikin sävellyksestä. Aivan mainioita että siellä soitellaan kuka mitäkin instrumenttia, ja soittimia vaihdellen. Musiikki oli räimivää ja terävää - ei mitään voimaballadeja näille vaan kunnon industrial/metallimättöä.

Olin yleisössä varmaan ainoa joka käytti tekstitystä omassa puhelimessani. Istuin takarivissä (eli n. 4. rivi) ettei puhelimen valo häiritsisi ketään. Mutta se oli kyllä aika himmeä, ja pidin puhelinta alhaalla jalkojen päällä, ettei se ehkä olisi muutenkaan. Pääsääntöisesti tekstitys toimi hyvin, mutta eihän se ihan kaikkea suomentanut, läheskään. Vaikka pari kertaa kieli vaihtuikin lennossa ruotsiksi, muutaman lauseen ajaksi! Onneksi kaikki puhuivat kauhean selkeää ruotsia ja ymmärsin valtaosan ilman laitettakin. Välillä tuli pitkiä taukoja että tekstitys jäi johonkin, mutta ei sekään nyt niin haitannut. Mutta se oli ihan välttämätön, jos ei muuten niin henkisenä tukena ainakin.


Milja Salovaara on suunnitellut myös yllättävän arkisen puvustuksenkin. Woland on pukeutunut jakkupukuun kuin kuka vaan virkanainen, ja korkeilla koroillaan tepsuttaa menemään. Lauri Lundahlin valosuunnittelut toimii kyllä hienosti, valon ja varjojen vuorotteluna.

Varsin kelpo teatteria tämä eli ehdottomasti kannattaa suunnata Viirukseen ja mennä ennakkoluulottoman rohkeasti katsomaan! Äänisuunnittelussa olisi voinut volyymia hieman vähentää, ainakin alussa työmaan poraus/yms äänet meinasivat halkaista korvat. Myös pituudesta olisi voinut inasen karsia. Mutta muuten katsoin tätä enemmän kuin mielelläni.


Kuvien copyright Jonatan Sundström.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Keisarin uudet vaatteet / Red Nose Company, Aleksanterin teatteri 1.10.2017

Wauuu, punanenäklovnit Mike ja Zin ovat täällä taas! Kyllä heidän paluutaan on odotettukin. Siis ihan uuden esityksen kanssa, vaikka vanhat klassikot Juoksuhaudantie ja Punainen viiva vetävät katsojia ja kiertävät Suomea edelleenkin. Mutta nyt siit ihan uusinta uutta. Vanha HC Andersenin satuklassikko Keisarin uudet vaatteet on koko perheelle tarkoitettu satu, josta klovnit ovat vääntäneet oman reilun tunnin mittaisen versionsa. Ja meno on tuttua: satukin käydään läpi kahden klovnin voimin, mutta siinä samalla soitellaan ja laulellaan kaikenlaisia biisejä, kommentoidaan maailman menoa, osallistetaan yleisöä ja nauratetaan porukkaa.


Katsomossa oli lokakuisena sunnuntai-iltapäivänä ilahduttavan paljon lapsiperheitä - ja lapset kyllä ottivat kaiken ilon irti tästä. Lapset oikein innostuvat huutelemaan, kun saavat lavalta hieman avitusta. Karkkipäivän peruminen tai kotiarestilla uhkailukaan ei auta. Ja lopuksi: "Keisari on nakupelle" kuuluu kirkkaalla tytön äänellä. Mutta kyllä me aikuisetkin saadaan osallistua!

Satu lienee kaikille tuttu, eli pöyhkeä ja itsekäs keisari lankeaa kahden veijarin (tässä versiossa Maukka ja Henkka) ilkikurisen juonittelun uhriksi. Nämä päättävät pukea keisarin näkymättömiin vaatteisiin. Jotka ovat näkymättömät siis kaikille tyhmille eli kukaanhan ei kehtaa ääneen sanoa että keisari on nakupelle. Paitsi yksi lapsi yleisön joukosta. No niinpä. Maukka ja Henkka jatkavat hihitellen matkaansa, aina Ruotsiin asti, perustamaan yhtä vaateketjua... Ai, eikö sitä ollutkaan alkuperäisessä sadussa? No, ei tässä muutenkaan mennä ihan kirjan mukaan. Koska mukaan on saatu soviteltua niin sote-uudistukset, pierutyynyt, vaihtoehtoiset totuudet ja siniset tulevaisuudet. Huumoria on tarjolla niin lapsille kuin aikuisillekin. Kun huijaa, pitää huijata niin hyvin että itsekin uskoo siihen.


Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) ovat kumpikin multi-instrumentalisteja ja hyviä laulajiakin. Musiikit on soviteltu taitavasti esityksen lomaan, dramaturgisesti juuri sopiviin kohtiin. Kuten aiemmissakin Punaisessa viivassa ja Juoksuhaudantiessä, niin nytkin biisivalinnat on tehty todella taiten ja esityksen teemoja tukien. Aviciin Liar Liar, Abban Dancing Queen, Beatlesin Come Together, Elviksen Suspicious Mind... Valehtelua, yhteisöllisyyttä, ja hieman kuninkaallisia teemojakin! Näemme, tai oikeastaan emme näe, näkymättömän kitarankin. Tai kuka näkee ja kuka ei, tyhmyys kun on periytyvää kuulemma.


Taas kerran Red Nose Company iskee kultasuoneen ja tuloksena on hirveän viihdyttävä ja pikkaisen anarkistinenkin esitys. Kyllä tämän parissa olisi viihtynyt pidempäänkin kuin reilun tunnin, mutta ymmärrän pienempien katsojien jaksamisen. Onhan tässä opetusta ja sanomaa: luottakaa itseenne, olkaa rohkeita, sanokaa oma mielipiteenne. Niin, sekä aikuiset että nuoremmatkin katsojat voisivat ehkä ottaa opikseen.

Performanssin jälkeen sai mennä lavalle kokeilemaan pierutyynyä ja turisemaan klovnien kanssa. Ja ottamaan kuvia, jonka tämäkin teatteribloggaaja käyttää heti taas hyväkseen.
  

Esityspaikaksikin on saatu upea ja loistelias Aleksanterin teatteri, joka on varsin päheä paikka. Mikäs muu sitä näin korkea-arvoiselle seurueelle sopisikaan. Tällä erää esityksiä oli vain kolme, mutta esitystä voi ja kannattaa tilata kiertämään ympäri Suomea. Sopii kaikille ja naurattaa kyllä. Ja mahtuu vähän vähemmän hulppeisiin tiloihinkin kun Aleksanterin teatteriin.

Iso kiitos taas kerran Timo ja Tuukka sekä koko Red Nose-väki. Te ootte ihan parhaita!

PS. Juuri saamani tiedon mukaan tammikuulle on saatu kaksi lisäesitystä! 13 ja 23. tammikuuta siis Mike ja Zin jatkavat Aleksanterin teatterissa. Nyt kannattaa hankkia liput heti. Lippuja täältä!


Esityskuvien copyright Tero Ahonen, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.