torstai 22. kesäkuuta 2017

Seitsemän veljestä / Ypäjän musiikkiteatteri 21.6.2017

Ypäjän musiikkiteatteriin on aina ilo palata. Joka vuosi tämä porukka saa puhallettua vanhoihin pölyisiinkin klassikoihin uutta henkeä ja tekemisen riemua. Kiven Seitsemän veljestä ei tee poikkeusta tähän jatkumoon. Vaikka vähän meinasin alun perin epäröidä; TAAS Seitsemän veljestä. Mutta onneksi menin, koska ypäjäläisten laatuun voi aina luottaa.


Viimevuotinen My Fair Lady tarjosi hieman erilaisen (ja riemastuttavan) lopun, mutta tämä Tuomo Salmelan ohjaama suomiklassikko oli kyllä sitten perinteistäkin perinteinen. Eikä haitannut lainkaan. Kari Mäkirannan säveltämä musiikki (alunperin Pieksämäelle 1996 sävelletty) kajahteli komeasti Ypäjän aurinkoisessa illassa. Lyriikoita oli lainattu reteästi Kiveltä, ja hyvä niin. Tuttujakin lauluja (mitä muistan ala-asteella laulaneeni musiikkitunneilla) mutta uusilla sävelillä. Kuten vaikkapa Metsämiehen laulu, Oravan laulu ja esityksen komeasti päättävä Sydämeni laulu. 22-henkinen orkesteri kapellimestari Mäkirannan (näytelmän henkeen upeasti sopivaan asuun puettuna!) johdolla soitti mallikkaasti  omassa luolamaisessa katoksessaan. Välillä musiikista tuli mieleen Piirpauke tai Anssi Tikanmäen musiikki; ehkä se on se huilu?

Orkesteri soitti sateelta suojassa "luolassa".


Iso näyttelijäporukka täyttää lavan kyllä hyvin. Kuten aina, joukkokohtaukset ovat esityksen parasta antia. Niitä riittää ja Sami O. Vartiaisen koreografiat toimivat hyvin. Veljekset nähdään sekä lapsina että aikuisina. Varsinkin aikuisporukka on kyllä mainiota; vähän sellainen mylvivä sonnilauma, ainakin esityksen alussa. Kyllä ne siitä onneksi kasvatavat ja kypsyvät. Nestori Kyyrän Juhani on fyysisesti niin perinteisen arkkityyppi-Juhani kuin kukaan voi olla. Vaalea harjastukka, äkkipikainen luonne ja vähän hitaalla käyvä. Kyyrä tekee ison ja hienon roolin. Ihan kamalasti pidin myös Eerosta, jota viime kesän herra Higginsin roolissa vakuuttanut Kalle Tulander esittää antaumuksella. Kepposteleva ja ja vauhdikas Eero on hauska ja sympaattinen tyyppi. Ainoa veljeksistä mikä piti polvihousuja muuten.


Muutkin veljekset ovat kyllä oikein mainioita. Lihaksiaan pullisteleva Tuomas (Mikael Norri), erilainen nuori Simeoni (Markus Töhönen), kännikohtauksessaan riehuva Lauri (Konstantin Into), metsämies Timo (Matias Pynnönen) ja veljeksistä ehkä eniten henkisesti kasvava Aapo (Sampo Lepistö). Oli tosi mukavaa että vaikka ehkä Eerolla ja Juhanilla oli eniten repliikkejä, niin kukin veljeksistä sai oman hetkensä parrasvaloissa. Esityksessä on muuten paljon kohtauksia missä joku joutuu pitelemään kiivaista veljeksistä kiinni etteivät nämä kävisi toistensa, tai ulkopuolisten, kraiveleihin. Veljekset olivat pääsääntöisesti myös oikein hyviä laulajia. 


Yli 2,5-tuntinen esitys marssittaa lavalle paljon muitakin Kiven hahmoja, mitä joskus jätetään pois lyhyemmistä versioista. Rajamäen rykmentti, Taula-Matti, Nahkapeitturi. Erityisen viihdyttäviä olivat Simeonin viinahuuruissaan näkemät Lusiferus tyttärineen. Se oli kyllä jännää että vaikka komea suomenhevonen estradilla pyörähtikin, niin veljesten Valkoa, saatikka koiria Killiä ja Kiiskiä ei lavalla nähty.

Piritta Kämi-Conwayn monipuoliset puvut olivat suomifilmikuvastoa, mutta sopivat erinomaisesti näytelmään. Mielikuvitusta kehiin ja sillä syntyy niin sudet, härät kuin perkeleetkin! Ja upeat palavat liekit! Sampsa Jaakkolan lavasteet sointuivat hyvin taustan kuusimetsään ja peltomaisemaan.


En voinut olla miettimättä (taas kerran) Shakespearen tyyliä ja kieltä Kiven yhteydessä. Niin paljon sanontoja ja sanoja Suomen kieleen jo pelkästään Seitsemästä veljeksestä on napattu ja jäänyt. Ei sitä Kiveä turhaan tituleerata Suomen Shakespeareksi. Mutta on niitä tuntemattomia sanoja silti kauheasti. Joten käsiohjelman sanasto on enemmän kuin tarpeen.

Kaikenkaikkiaan reipas ja kiva perusversio klassikkonäytelmästä. Ei mitään uutta ja ihmeellistä, mutta oivallista perusmusiikkiteatteria. Juuri sellaista missä ypäjäläiset ovat niin hyviä.





Esitystä odottaessa oli kiva tutustua Ypäjän kotiseutumuseossa hienoon Novitan ja teatterin yhteiseen 7 Veljestä sukkakilpailun satoon. Toinen toistaan upeampia villasukkapareja (jotka lahjoitetaan SPR:lle myöhemmin). Jokainen veljeksistä on saanut omansa, ja useitakin. Mukana oli myös hauskoja tarinoita.


Ainiin. Vihdoin ja viimein Ypäjän musiikkiteatteri saa katsomoon kiinteän katoksen! Tosin vasta syksyllä, mutta silti. Tämä vanha on kyllä jo legendaarinen. Sateen sattuessa sitä on äkkiä veivattu yleisön ylle. Ja moneen kertaan paikattu katos ei ole ollut enää kovin vedenpitävä. Onneksi tässä esityksessä ei katosta tarvittu, koska iltapäivän sadekuuro ei palannut.


Esityskuvien copyright Tanja Altti, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kullervo / Oklahoman ulkoilmateatteri, Sara Hildenin taidemuseo 20.6.2017

Kullervo on juupelin hieno tarina, joten tykkään katsoa ja kuunnella sitä eri muodoissa. Juha Hurmeen johtama Oklahoman Ulkoilmateatteri esiintyi juhannusviikolla Sara Hildenin taidemuseossa, ja koska esitykseen pääsi museolipun hinnalla… Museokortti vinkumaan! Lämpimissä sisätiloissa olikin sateisen ja kolean kelin aikana oikein viihtyisää nauttia tunnin mittaisesta matkasta Kiven ja Kalevalan maisemiin.

Kolmella näyttelijällä pystyy esittämään Kullervonkin hyvin. Varsinkin kun kyseessä on juhlavaatteisiin pukeutunut kolmikko. Juha Hurmeen sliipattu tukka ei kyllä kauaa pysy kuosissa kertojan, Ajattaren ja monen muun roolissa. Tomi Alatalo keekoilee Kullervona pitkillä koivillaan, temppuileepa tuolinkin kanssa. Hurmeen toinen luottonäyttelijä Onerva Kärkkäinen loistaa nais- ja vähän miesrooleissakin. Hienoa, suorastaan hurmaavaa näyttelijätyötä.

 Mutta mitä ihmettä Kullervo teki tuolilla?


Aleksis Kiven kaunis Kalevala-sävytteinen teksti pääsee hyvin oikeuksiinsa kun ei ole mitään ylimääräisiä härpäkkeitä lavalla. Kullervon traaginen tarina on täynnä angstia, ahdistusta ja surullisia tapahtumia. Kaikesta synkistelystäänkin huolimatta joukkoon on riputeltu myös pieniä huumoripaloja, niin tekstiin kuin esittämiseenkin. Juha Hurmeen omanuottinen puhetyyli ja artikulointi tuo myös oman viehätyksensä. Pientä paikallisväriäkin saadaan, kun tapahtumapaikkana onkin yhtäkkiä Särkänniemi.

Esiintyjäkolmikko Tomi Alatalo, Juha Hurme ja Onerva Kärkkäinen


Nummisuutarit ja Seitsemän veljestä pääsevät kumpikin aika usein näyttämölle, varsinkin näin Suomi100-vuonna. Mutta kiitos Juha Hurmeen, nämä Kiven pienemmät, harvinaisemmat ja vähemmän esitetytkin näytelmät eivät ole jääneet unholaan.



Näin esityksen Museokortilla.
Kuvatkin on omia.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Mannerheim-ooppera / Ilmajoen musiikkijuhlat 17.6.2017

Ensimmäinen vierailuni Ilmajoen musiikkijuhlille tapahtui vihdoin tänä vuonna. Monta vuotta olen kyllä hieman haaveillut ja esityksiä katsellut sillä silmällä, mutta vasta Tuomas Parkkisen ohjaama ja dramatisoima Mannerheim-ooppera sai lähtemään. Liekö aihe vai nimiroolissa laulanut Waltteri Torikka, mutta kaikki esitykset myivät loppuun varsin nopeasti. Suosittu esitys palaa kuitenkin Ilmajoelle ensi kesänäkin, mutta lipuista on myyty jo valtaosa. Melkein tekisi mieli nähdä tämä uudelleen.


Suurmiehen elämäkertaesitykset eivät koskaan ole helppoja tehdä. Helposti saatetaan lipsua tapahtuminen kronologisesti luettelemiseen. Mutta jos homman osaa niin ei se sitten vaikeaa ole! Parkkinen on viimeksi todistanut osaavansa suurmiestarinat Turun kaupunginteatterissa alkuvuodesta, kun hänen käsikirjoittamansa Tom of Finland -musikaalia oli teatterissa kohtuumenestys. Tällä kertaa libretosta vastasivat menestyskirjailijat Laila Hirvisaari ja Eve Hietamies. Tosin ohjaaja Parkkinen on dramatisoinut ja kirjoittanut lisälyriikkaa - ja mä melkein näen libretosta mitkä osat ovat Parkkisen kynänjälkeä... :-) Tai ainakin luulen näkeväni.

Tuo ulkomaanpelle vie naisemme.
Ja maineemme. Työpaikkamme.
Kulkee kuin kukko, tuo varaton ukko.



Mannerheimin elämässä kieltämättä on aineksia vaikka minkälaiseen tarinaan. Siksikin on hämmästyttävää että siitä on saatu aikaan näin kovin lyhyt ooppera! Esitys kesti nimittäin vajaat 3 tuntia ja siitäkin kulutettiin 40 (!!) minuuttia väliaikaan. Mutta ei kai oopperan itsetarkoitus olekaan olla mahdollisimman pitkä. Silti olisin hieman pituutta kaivannut lisää, sillä jotkut kohdat käsiteltiin ihan kamalan nopeasti. Toisaalta mukana oli myös hieman irrallisia ja ylimääräisen tuntuisia kohtauksia, kuten vaikkapa Mannerheim viettämässä uuttavuotta Kiinassa ja leikkimässä värillisillä huiveilla viimeisen keisari Pu Yi:n kanssa. Ehkä tällä haluttiin näyttää herran kosmopoliittista asemaa? Varsinkin toinen näytös oli tosi lyhyt, kutakuinkin 40 minuuttia. Minä olisin ehkä myös karsinut kaikenlaisia partiolaiskuvaelmia, ja pidentänyt jostain muualta.


Esitys on jaettu kahteentoista eripituiseen kuvaelmaan. Kaikki alkaa, ja päättyy, Louhisaaren kartanoon. Ihanaa yläluokkaista kartanoidylliä valkoisine pukuineen ja päivänvarjoineen. Kaikki kuitenkin loppuu petturimiehen (eli Mannerheimin isän) hummattua rahat vieraisiin naisiin ja uhkapeliin. Nuori Mannerheim vannoo ettei hänestä tule samanlaista koskaan "En milloinkaan loukkaa naista" tämä laulaa. Niinpä niin. Äidin kuoltua suruun Mannerheim siirtyykin Nikolain Ratsuväkiopistoon Pietariin, missä kuri on kova ja nuorta Mannerheimia simputetaan mm. pukemalla tämä naiseksi. Tappelua ja putkaa siitä seuraa.


Mannerheimin elämän nainen äidin lisäksi tuntuu olevan rakas sisko Annicka, joka kuitenkin traagisesti kuolee - ja veli ei ehdi ajoissa paikalle. Mutta pian herra hurvittelee Pietarin seurapiireissä, naisia liehitellen ja sydämiä rikkoen. Kaksintaistelultakaan ei siis voine välttyä. Eno lainaa rahaa ylelliseen elämiseen ja onneksi pian löytyy sopivan varakas vaimo, Anastasia. Jo alttarilla Mannerheim kuitenkin vilkuilee vieraita naisia, ja melko pian vaimo astuu Pariisin junaan kahden pienen tyttären kanssa. Sitten tuleekin vallankumous, jonka kynsistä Mannerheimin pelastaa Toivo Lankinen, Louhisaaren piian Idan poika.


Väliajan jälkeen seuraamme vanhemman (ja aika kärttyisen) Mannerheimin elämää Helsingissä. Taloudenhoitajana häärää Lankisen Ida Louhisaresta, ja tämä puuhailee kuin kanaemo kenraalin ympärillä. Elämä on täynnä edustusmenoja, mutta mies on yksinäinen. Sitten tulee sota ja Mannerheimiä tarvitaan taas. Mutta kuolleet miehet ja sodan kauheus iskee lujaa. Ja varsinkin Idan pojanpojan Kallen kuolema. Ei vanha mies tämmöisiä jaksa. Sodan jälkeen meno vasta sankaripalvonnaksi muuttuukin. Ehkä kuolema ja rakkaan Annickan jälleennäkeminen onkin lopuksi helpotus.

Ehkä enemmän elokuvasäveltäjänä tunnettu Tuomas Kantelinen on mulle enemmän tuttu baleteista Lumikuningatar ja Pieni Merenneito, mutta on hän säveltänyt konsertteja ja laulusarjojakin. Oopperakaan ei ole vierasta, sillä Paavo Nurmesta kertonut Paavo Suuri esitettiin Olympiastadionilla jo vuonna 2000. Millaista sitten oli Mannerheim-oopperan musiikki? Aika helppoa kuunneltavaa. Ehkä olin kuulevani elokuvallisia sävyjäkin. Kiina-kohtauksessa itämaisia vaikutteita, sodan ja vallankumouksen pyörteissä paljon rumpuja ja vaskia. Sellaista räväkkää ja nopeatempoista musiikkia siinä kohtaa. Ja esityksen lopetusmusiikki oli hyvin mahtipontista. Mutta kyllä minä tykkäsin.


Sanottakoon Waltteri Torikasta mitä tahansa niin Mannerheimin rooliin mies sopii oikein hyvin. Nuorena miehenä hän on kujeileva ja äkkipikainen, vanhempana rauhallinen jörö, ja aika jäyhäkin. Minusta Torikka myös laulaa hyvin. Välillä tuli mieleen keväinen Pohjalaisia missä Torikka oli häjyjen jengipomo; samanlailla nytkin naiset tähän suhtautuivat. Kauhistelivat ja soimasivat, mutta samalla palvoivat ja lankesivat. Johanna Rusanen-Kartano tekee taas upean roolin kodinhengetär Ida Lankisena. Tämän Lankinen on rempseä ja äidillinen ja soolonsa kirvoittaakin yleisöstä suurimmat aplodit ja bravo-huutojakin.

Yksi syistä miksi halusin nähdä tämän oopperan oli Markus Suihkonen. Eikä tarvinnut pettyä (paitsi korkeintaan siihen ettei Suihkonen saanut laulaa enempää); pidin sekä miehen äänestä että lavakarismasta. Nuori basso oli Kalle Lankinen (jolla oli eniten lauluaikaa näistä rooleista), sekä Mannerheimin veli Carl ja pietarilainen sotilas Pjotr Musin-Puškin. Suihkosta lisää!


Nuori sopraano Annami Hylkilä lauloi Annickan roolin ja oli raikas kuin tuulenhenki, sekä laulullisesti että muutenkin. Niklas Spångbergin vaunuhallin mies oli todella vakuuttava jja mikä ääni! Petri Bäckström ilahdutti myös monissa rooleissaan. Essi Luttinen oli Mannerheimin äiti ja siten esiintyi vain aika alussa. Ennen kuolemaansa kreivitär lauloi koskettavasti petturimiehestään. Onneksi Luttinen palaa lavalle vielä yhtenä Mannerheimin naisystävänä. Myös Markus Nykänen tekee monta roolia; näistä isoimpana kornetti Kotšubei (joka toimii kouluttajana ratsuväkiopistossa Pietarissa).


Esityksessä oli paljon huumoria. Mm. ratsuväkiopistossa kun tulevaa marskia kutsutaan Gustaavaksi ja monessa muussa kohtaan. Ja riimeissä ja tekstissä ylipäätään. Hauska oli myös Kiinan viimeisen keisarin Pu Yin huutaessa Eeeeeeeeemil, tismalleen samalla nuotilla kuin muinoin Vaahteramäen Eemeli-sarjassa Eemelin isä häntä huusi :-) Varsinainen huumorikohtaus on Kenraalin ankka-armeija, missä Mannerheim joutuu tutkimaan liudan raskaana olevia mammoja. Sitä en tiedä kuinka tarpeellinen tämäkään kohtaus oli kokonaisuudessa, mutta olihan se ihan hauska. Toimittajalauman ahdistellessä vanhaa marskia (ja tämän vaietessa, Idaa) on jotain surullisen hupaisaa. Koko henkilöpalvonta menee muutenkin niin överiksi että huvittaa. Mukana oli myös hauska tribuutti Tuntemattoman sotilaan suuntaan. Mutta on tässä myös paljon surua ja murhetta; rakkaiden ihmisten kuolemista sodan mielettömyyteen ja myös vanhuuden yksinäisyyteen.


Marjatta Kuivaston yksinkertaisen tyylikäs lavastus toimii hyvin. Taustalla virtaa Kyrönjoki, ja sen edessä on vaaleansininen Louhisaaren sali, isoine ikkunoineen. Hyvin tila muuntautuu Pietarin tanssisaleiksi ja punaisten viirien avulla vallankumouksen näyttämöksikin. Sivusta ilmaantuva junanvaunu kuljettaa ihmisiä ja ruumisarkkuja sekä avautuu myös vanhemman Mannerheimin kodiksi. Josta löytyy pieniä ihania yksityiskohtia, kuten Gallen-Kallelan Mannerheimille lahjoittama taulu Cheetah (se kuollut gepardi). Pidin kovasti myös Leena Rintalan puvustuksesta. Siinä hommassa onkin varmaan saanut olla kieli keskellä suuta, meinaan Tuomas Parkkinen kertoi alkuvuodesta että Tom of Finlandin tekeminen ei ollut mitään tähän verrattuna; Suomessa on enemmän Mannerheimiin fanaattisen intohimoisesti suhtautuvia ihmisiä kuin Touko Laaksoseen. Eli jokaisen vyönsoljenkin on oltava juuri oikeanlainen! Ainakin sotasopia tuntemattomalle ihmiselle kaikki menee täydestä. Univormuja on esityksessä monenlaisia kuten myös naisten juhlapukuja. Yleisvaikutelma puvuista on vaaleaa ja ilmavaa. Ja kaunista. Tykkäsin erityisen kovasti vaunumiehen tiukkaannapitetusta manttelista. Tanssiaiskohtaus on myös todella näyttävä. Muut miehet ovat tummissa puvuissa mutta Mannerheim valkoisissa.


Välillä lavalla, ja sen edustalla ja sivuilla, oli väkeä kun meren mutaa. Iso Ilmajoen oopperakuoro sekä oopperan lapsi- ja nuorisokuoro olivat näyttävissä rooleissa. Joukkokohtaukset muutenkin olivat komeaa katsottavaa; erityisesti vallankumous. Osku Heiskanen vastasi koreografioista. Varsinkin vallankumouksessa kuoro laulaa vimmatulla energialla. Vaasan kaupunginorkesteri (omassa esityksessäni Jonas Rannilan johdolla) soitti lavan vasemmalla puolella, mustan kankaan takana. En tiedä johtuiko kankaasta, soittopaikasta, vai mistä, mutta välillä jotkut soittimet/soitinryhmät hukkuivat jonnekin. Tai kuuluivat vaisusti. Vai veikö hienoinen tuulenvire äänen?


Jäin miettimään esityksen välittämää kuvaa Mannerheimista. Ooppera herätti mielenkiinnon herran historiaa ja elämää kohtaan; täytyykin lainata muutama kirja aiheesta kirjastosta. Jos kerran Mannerheimin isä oli naistenmies, oppiko tämä käytösmallin naissuhteisiinsa isältään? Mutta toisaalta äidin syvä tuska ja kärsiminen isän takia luulisi senkin vaikuttaneen; Mannerheimhän vannoi ettei hänestä tule samanlaista kun isästä. Ja tuli silti. Kuinka paljon Hietamies ja Hirvisaari ovat käyttäneet taiteellista vapauttaan kirjoitusprosessissa? Ilmeisesti nuorena mies oli aika kuumakalle, jos useita kertoja joutui opiskeluvuosinaan putkaankin. Toisaalta mies on hemmoteltu ja yläluokkainen snobi ("minä en ole koskaan kantanut itse laukkuani") ja toisaalta monissa liemissä keitetty. Lankisen Kallen kohtalo tuntuu vaikuttavan mieheen syvästi.


Mietin myös termin kansanooppera merkitystä. Tarkoittaako se tämmöistä hieman lyhyempää, musiikillisesti ehkä helpompaa, kansalle tärkeästä aiheesta tehtyä teosta? Onko termissä ehkä hieman alentuvaa, jopa halventavaa sävyä? En tiedä, mutta jos tämä oli kansanoopperaa, niin kyllä minä ainakin tykkään. Ja kun mietin tarkemmin niin Mozartin Taikahuilukin taisi alunperin olla kansanoopperaa. Puhumattakaan Shakespearen näytelmistä; rahvaallehan niitä esitettiin. Kumpikin on taidettu kohottaa "korkeakulttuuriksi" sittemmin.


Ilmajoen musiikkijuhlien miljöö on upea! Lava on ihan Kyrönjoen rannassa ja omaksi vierailupäiväksi oli sattunut kuuman aurinkoinen keli. Ihan nauratti kun libretossa lukee ensimmäisenä näyttämöohjeena Louhisaaren kartano. Ikuinen kesäpäivä. Sillä juuri sellaista oli, ja lavan edessä ja katsomossa suhahtelevat pääskyset täydensivät vaikutelmaa. Vähän toista kun ensi-illan kaatosade mikä keskeytti touhut toviksi. Onneksi katos suojasi paahteelta, katsojia siis.


Kaikki oheispalvelut pelasivat ja ruhtinaallisen väliajan aikana ehti kyllä nauttia siisteistä vessatiloista tai oluttelttojen tarjonnasta. Alueella oli markkinat, museoita, muistomerkkejä ja ties vaikka mitä. Kävijäkunta oli iäkkäänpuoleista, mutta se nyt ei yllättänyt. Vanhempia pariskuntia, naisporukoita ja ryhmiä. Satuin istumaan useamman yksin tulleen mieskatsojan joukossa. Ainakin vieruskaveri selasi myös librettoa, eli kyllä se itse oopperakin katsojia houkutti. En voi silti olla miettimättä että Mannerheim vetää Ilmajoelle mieskatsojia ja Torikka naiskatsojia.

Ensimmäinen vierailuni Ilmajoen musiikkijuhlille, mutta ei taatusti viimeinen. Saatan palata pikemmin kuin arvaankaan eli ehkä jo ensi vuonna (ainakin jos Markus Suihkonen laulaa taas!).


Kuvien copyright Jussi Niukkala (paitsi ylin ja alimmat 2 kuvaa omia).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

FIIF perjantaina / Ylioppilasteatteri 16.6.2017

Perjantaina kerkesin vielä katsomaan 2,5 esitystä FIIF-festareille Pyynikin kesäteatterin ensi-illastakin. Ja hyvä että kerkesin, koska illan päättänyt The Maydaysin show oli niin upea että pyyhkäisi päänsäryt melkein mennessään!

Sen sijaan The Aunts, jonka A Hero Story esitykseen pölähdin kesken kaiken, ei ihan vakuuttanut. Okei, osittain siksi koska tulin impro-esitykseen kesken, eli en tiedä mitkä olivat lähtökohdat, mitä sanoja yleisö antoi jne Näin tästä parikymmentä minuuttia, ja ei avautunut sitten lainkaan.


Heti sen jälkeen alkoikin tauko. Illan toiseksi viimeisenä porukkana FIIF ensemble Siansaksa. Virolaisia, suomalaisia, britti, itävaltalainen ja ruotsalainen, puikoissa eli ohjaajana Keng-Sam Chane Chick Te. Tässä teemana oli todellakin siansaksa. Ohjaajan käskystä vaihdettiin aina uudet 2 tyyppiä lavan keskiöön, esittämään lyhyt sketsi ohjaajan aiheista. Lisäksi 2 tulkkia tulkkasi siansaksalla vedetyt esitykset katsojille. Näimme mm. kaksi merirosvoa, joista toinen ei halua olla enää piraatti, sekä pariskunnan joista toinen on sairas.


Tämän jälkeen vaihdettiin englannin ja siansaksan nopeisiin kielivaihtoihin. Kun ohjaaja taputti niin kieli vaihtui englanniksi tai takaisin. Esiintyjät saivat olla siis tosi skarppeina koska välillä taputukset tulivat aika tiuhaan tahtia. Myös aiheet vaihtelivat (esim. kaksi tyyppiä lomalla). Sitten oli vielä erilaisia pressitilaisuuksia: poppitähden, joka ei ole tehnyt levyä sitten 90-luvun, maanviljelijän, jonka lehmä lypsää kultamaitoa ja uuden maan löytäneen tiedemiehen. Nämä olivat myös hauskoja. Ihan oivallista viihdettä, mutta melko hajanaisia juttuja. Hyviä esiintyjiä kyllä!


Illan pääesiintyjä brittiryhmä The Maydays oli luvannut vetää elokuvaohjaaja Tim Burton-henkisen goottimusikaalin Happily Never After, ja se myös saatiin! Huhhuh mikä meno ja meininki. Ryhmässä on kolme naista ja yksi mies sekä muusikko. Esiintyjien mustavalkoiset asusteet toimivat mainiona tehokeinona. Yleisöltä kysyttiin äitien ammatteja ja saaduista sanoista poimittiin nurse, sairaanhoitaja. Sen ympärille sitten musikaalia alettiin rakentamaan. Esitys alkaa kahden sairaahoitajan valitellessa vaivojaan ja pohtiessa potilaitaan. Paikalla tuntuu olevan mystinen menneisyys tautien kanssa, ja rakennuspaikkakin on epäilyttävä.


Pian käy ilmi että paikka on viktoriaanisaikainen lastenkoti, missä pienet sairaat orvot ressukat yskivät - ja kuolevat. Välillä henkilökunta syyttää johtoporrasta, josta päästään oivallisesti keskijohdon kokoukseen, ja tilastokäppyröiden ja piirakkadiagrammien maailmaan. Hulvattomassa laulu- ja tanssikohtauksessa lauletaan middle management is fun - ja tuhannet lapset hoitolaitoksessa kuolevat. Yllättäen (tai sitten ei) hoitsut paljastuvatkin demoneiksi, syövät päähenkilöpojan, joka kummituksena palaa kuiskimaan viimeiselle eloonjääneelle tytölle ohjeita miten pelastautua.


Se ei selvinnyt miksi demonihoitajat söivät lapset, mutta sillä ei mitään väliä. Tämä tarina toimii, ja voi kun Burton ohjaisi siitä elokuvan! Esitys loppui huikeaan loppulauluun ja revitykseen - ja yleisö puhkesi raivokkaisiin aplodeihin. Seisten! Huh, aivan älyttömän upeaa menoa.


Esitys oli makaaberi, hervottoman hauska, käsittämättömän nerokas, musiikillisesti oivaltava ja viihdyttävä mennen tullen. Aivan oivallinen tribuutti sekä Burtonille että Grimmin veljesten saduille. Miten improamalla voikin syntyä jotain tämmöistä. Hetkittäin ei esiintyjilläkään meinannut pitää pokka kun joku keksi jotain päätöntä, mutta ammatilaisina kokosivat itsensä nopeasti. Miten upea päätös illalle. Voin suositella enemmän kuin lämpimästi jos jossain kohtaatte tämän porukan: menkää katsomaan!

Kaiken kaikkiaan kahtena iltana nähdyt esitykset (valitettavasti torstaina päänsärky esti paikalle tulon ja lauantaina Mannerheim-ooppera Ilmajoella) jättivät suuren innostuksen ja palon nähdä lisää. Ensi kesänä tähän on taas mahdollisuus. Monenlaisia esityksiä tuli nähtyä ja huomattua miten monipuolista impro voikaan olla! Kiitos FIIF 2017 - nähdään ensi vuonna!


Kuvien copyright Ville Välimäki paitsi vika kuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Niskavuoren nuori emäntä / Pyynikin kesäteatteri 16.6.2017

En kauhean montaa Niskavuori-näytelmää ole nähnyt, mutta olihan tämä pakko mennä katsomaan. Koska Pyynikin kesäteatteri, Miika Muranen ja... no, siinäpä ne tärkeimmät syyt. Niskavuoren nuori emäntä taipui tällä kertaa musikaaliksi, tai ennemmin ehkä musiikkiteatteriksi. Hella Wuolijoen kaunis kieli kuuluu esityksessä hyvin.


Kohtuuhyvin taipuikin. Keli suosi ensi-iltayleisöä ja lämpimiä tunteita koettiin lavallakin. Tai "lava" on Pyynikin kohdalla ehkä turhan rajaava ilmaus, sillä koko pyörivän lavan ympäristöä hyödynnetään hyvin. Jotenkin tuntuu että kaikki Pyynikillä esitettävät näytelmät sopivat siihen miljööseen kuin nenä päähän. Oli se sitten Aatamin puvussa ja vähän Eevankin (kyllä, kävin katsomassa tätä puskafarssien kruunaamatonta kuningasta 2001) tai Tuntematon Sotilas (1997). Aina kimmeltää Pyhäjärvi taustalla ja tuuli suhisee korkeissa männyissä.

      

Hyvin se Niskavuoren komea hirsitalokin siinä istuu. Niskavuoren talossa on komea isäntä Juhani (Mikko Nousiainen), kiltti emäntä Loviisa (Maria Pere), Juhanin sisarukset vaisu Antti (Olli Riipinen), pirttihirmu Heta (Petra Karjalainen) ja pyryharakka Kustaava (Ronja Alatalo) sekä iäkäs äitimuori (Sari Havas). Alussa elo tuntuu auvoiselta; Loviisan ja Juhanin lempi kukoistaa, Juhani valitaan valtiopäiville ja porukka voi pistää tanssiksi ja lauluksi. Mutta sitten Loviisalle selviää katkera totuus: meijerska Malviinan (Elina Keinonen) lapsi onkin Juhanin! Tämä kolmiodraama värittää ja varjostaa sitten loppunäytelmää. Loviisa suivaantuu asiasta, lähettää Malviinan poiskin, mutta miehensä mielestä ei saa tätä katoamaan. Mutta koska Loviisa on vahva nainen, hän kovettaa mielensä ja keskittyy talonpitoon. Sekin syö naista, että jossain kohtaa Juhani tunnustaa naineensa Loviisan tämän isän rahojen takia.

  

Komedia tämä ei kyllä ole, eikä yleisöäkään paljoa naurata, muutamia hymähdyksiä ja tyrskähdyksiä lukuun ottamatta. Heta niitä sai aikaan, niin topakan ja perintölakanoistaan kaksin käsin kiinnipitävän Hetan Petra Karjalainen maalaa. Tämä kun laulaa Kielikeitoa, niin on kuin vähän suurempaakin petoa siinä esiin manattaisi (tästä linkistä voit katsoa pienen pätkän pressitilaisuudesta niin saat pienen aavistuksen miltä Heta näytti ja kuulosti). Kun Loviisa sydäsuruissaan karkaa, niin Heta haluaa antaa tälle selkäsaunan. Äidin kuolema on kuitenkin myös Hetalle tosi kova paikka. Heta nouseekin yhdeksi suosikkihenkilökseni koko Niskavuoren porukasta.
   
   
Ohjaaja ja musikaalisovituksen tekijä Miika Muranen luotsaa joukkokohtauksia aina hienosti ja niin nytkin. Siinä piiat ja rengit ja muu Hiskavuoren väki pistää jalalla koreasti Jenni Nikolajeffin koreografioita; viikatteiden ja ämpärien keralla. Tykkäsin myös henkilöohjauksesta; hahmot elivät ja kehittyivät kukin omaan suuntaansa. Varsinkin vahvat naiset olivat pääosassa ja heissä muutokset näkyivät eniten. Erityisesti Loviisassa. Loviisa vajoaa Malviinan ja Juhanin suhteen paljastumisen myötä synkkiin vesiin, mutta nousee sieltä entistä vahvempana. Ehkä hän kanavoi miestään kohtaan tuntevan kaipuun ja rakkautensa Niskavuoren arjen pyörittämiseen, ja onnistuu siinä hyvin. Maria Pere on Loviisana erinomainen. Loviisasta tulee topakka ja tiukka talousihminen, joka ei elättele romanttisia kuvitelmia miehensä suhteen. Lopussa heidän Malviinan myötä viilenneet välinsä sulavat ehkä aavistuksen. Ainakin se verran, että elämä voi jatkua Niskavuoressa Loviisan komennossa.

  

Sari Havas tekee Niskavuoren vanhan emännän lisäksi myös toisen roolin eli Malviinan äiti Jusena. Rempseä, rahanahne ja hauska mummo tuo hieman hilpeyttä muuten aika raskassoutuiseen näytelmään. Myös Puntti Valtonen Loviisan isänä keveyttää tunnelmaa. Koko muukin ensemble esiintyy vauhdikkaasti ja erityisesti hyvin tanssien ja laulaen.


Pakollinen suomalaisen kesäteatterin kännikohtauskin on mukaan saatu, kun Juhani hukuttaa Malviinamurheitaan pulloon. Hyvin Mikko Nousiainen humalaistakin Juhania esittää, ei sillä. Vesikorvo kyllä hieman selvittää päätä. Pakkokin selvitä, kun taloon on tulossa korkea-arvoisia vieraita Meurmania ja Yrjö-Koskista.


Kansanmusiikibändi Saaga Ensemble soi upeasti Pyynikillä Joonas Mikkilän johdolla ja tämän sovittaman musiikin tahdissa. Musiikki sopii mielestäni hyvin sekä kesäteatteriin, Pyynikille että Niskavuoreen. Varsinkin näyttävät joukkolaulukohtaukset toimivat. Okei, välillä niistä tulee ehkä mieleen Värttinä, mutta siihen kehtaa verratakin. Kun naisjoukko alushameissaan manaa Pyhäjärvelle päin niin väreet nousevat katsojan selkään. Sitä odottaa jo myrskytuulen nousevan järven selältä ja pyyhkäisevän koko Niskavuoren yli.


Marjaana Mutasen pukusuunnittelu oli mahtavaa, taas kerran. Se lisäksi että puvut oikein henkivät suomifilmiestetiikkaa, niin ne ilmensivät hyvin kantajansa tunnetiloja, erityisesti naisilla. Alussa kaikilla on sinisen ja harmaan eri sävyjä. Heta mustissaan on kuin joku Tuonelan airut, mutta loppua kohtaan hänenkin vaatteensa saa aavistuksen vaaleampia sävyjä, samalla kun Hetakin ehkä hieman pehmenee. Ruosteenruskea on jo tosi värikäs mustan jälkeen. Myös puvun malli muuttuu kevyemmäksi. Malviinalla provosoivasti kirkkaanpunainen hame; väri mitä kukaan muu ei käytä. Se loimottelee milloin mistäkin puun takaa, vielä sen jälkeenkin kun Malviina on ajettu Niskavuoresta pois. Vauhdikas Kustaava hohtaa kanarialinnunkeltaisessa leningissä. Parhaiten muutos näkyy kuitenkin Loviisan asuissa. Alussa heleän sinistä ja kevyttä, mutta mitä enemmän Loviisa löytää itsensä ja alkaa tosissaan emännöimään, sitä tummemmaksi ja raskaammaksi käyvät asutkin. Bravo!

  

Lavasteissa (Liisa Ikosen suunnittelemissa) liikutaan perinteisillä linjoilla. Malviinan turvekattoinen mökki, bändin punainen perinneaitta ja komea Niskavuoren hirsilinna. Sen reunoilla kiertävät sydänkoristeet kiinnittivät heti huomion. Mistä saisi rakkautta tähän tupaan? Sydänkoristeteema jatkuu aitassakin. Loviisan ja Juhanin heleän kaunista yhteislaulantaa voit kuunnella Polku-laulussa, näytelmän alusta, kun kaikki on vielä hyvin.


Mitäköhän moitittavaa mä keksisin? Ai niin! Niin paljon kun tatuoinneista tykkäänkin, niin en tiedä miten hyvin ylävartaloltaan liki kokonaan tatuoitu renki sopii Niskavuoreen :-) Ehkä semmoinen renki pitäisi paidan yllään ja joku toinen on sitten paidatta? (Kaikesta sitä voinkin "moittia").


Kokonaisuutena tämä musiikillinen Niskavuori-versio sopii varmasti monelle. Perinteisen suomiklassikkokesäteatterin ystäville, musiikkiteatterin ystäville, Pyynikin kesäteatterin ystäville. Esityksiä on 12.8. asti ja Pyynikin suureen katsomoon mahtuu varmasti vielä mukaan.


Kuvat otin itse 31.5. pressitilaisuudessa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 15. kesäkuuta 2017

FIIF keskiviikkona / Ylioppilasteatteri 14.6.2017

Mielestäni FIIF tarjoaa hyvää vastinetta rahoillesi. 16 euron lipulla (tai 55€ neljästä illasta) näkee kuusi (6) erilaista improryhmää. Keskiviikkona esitys venyi aina 23.10 asti, eli 4+ tuntia nauruhermojen kutkutusta ja viihtymistä koko rahalla. Yhden illan jälkeen en voi vielä sanoa olevani mikään asiantuntija, kaukana siitä, mutta varsin monipuolisen kuvan improesitysten nykytasosta sain kyllä.

Se mikä muuten pisti silmään illan aikana oli se kannustava ja hyvin innostunut yleisö. Ja ylipäätään ilmapiiri oli tosi rento ja kiva. Eväät viihtymiselle siis.


Illan eka akti oli Tampereen oma ylpeys JadaJada Improv ja esitys nimeltä Mouthful. He pyysivät yleisöltä pitkän sanan sellaisella kielellä mitä kukaan ryhmästä ei puhuisi. En tiedä minkäkielinen sana oli, mutta siitä lähdettiin liikkeelle kumminkin. Tilanteet ja tyypit vaihtuvat läpsystä lennossa, ja aiheet ne vasta vaihtuvatkin! Parinvaihdosta huumekauppaan ja monen mutkan kautta päädytään luostariin. Välillä ryhmän coach Trent Pancy antaa suuntaviivoja. Juhlitaa homohäitä, mukana on kirahvia, kummituksia ja vaikka ties mitä. "You don't have an option" ja "starter kit" on pari jatkuvasti esiin pulpahtavaa fraasia. Mutkien kautta päädytään takaisin siihen mistä palattiin - ja näin tuli se vieraskielinen sana selitettyä! Huh mikä vauhti ja meininki! Pidin kovasti. Varsinkin ryhmän pitkänhuiskea kazakstanilainen vahvistus Boris Kashentsev kirahvina oli loistava, mutta kyllä kaikki olivat huikeita!


Foxy Freestyle tuli Berliinistä ja esityksenä Strangers in the Night. Ajatuksena on että ryhmän kaksi miesjäsentä esittävät kahta tyyppiä ketkä joutuvat viettämään yön yhdessä samassa paikassa. Yleisöltä saatiin miehille nimet (Anthony ja Carl), tapahtumapaikka (sauna), miksi he ovat siellä (Anthonyn potkaisivat vanhemmat kotoa ja toisen pitää laihtua, siksi on rakentanut saunan). Lisäksi vielä Carlin intohimo on kutominen. Näillä spekseillä mennään, ja esiintyjät eivät tiedä kuin omat juttunsa. Kosketinsoittaja säestää tapahtumia. Siellä saunassa sitten herrat tutustuvat, vihtovat ja vaihtavat kuulumisia. Välillä takautumina hyppelehditään menneisyyteen, siten saadaan ryhmän naisjäsenellekin hommia. Miesten menneisyyksistä paljastuu vaikka mitä; Carlin selän iso penis-tatuointikin omn peräisin vankila-ajoilta. Välillä on tosi vaikea uskoa että tyypit suoltavat tarinaa sitä mukaan kun homma etenee. Mutta se on impron juoni se.


Pienen tauon jälkeen siirrymme illan toiseen osuuteen. Lontoosta tuleva show on nimeltään Phil Lunn is...   Pitkänhuiskea laulajatar istuu koskettimien takana ja kysyy yleisöltä kahta nimeä. Hänestä tulee Marjo Alexandra, täksi illaksi luotu viettelevä kabareelaulaja, ja yleisön vihjeiden mukaan hän on kotoisin Pärnusta. Pärnuhan tunnetaa juustoistaan (!), joten juustoaiheinen on eka kappale. On kuulemma 14-vuotiaana kirjoitettu hittibiisi. Marjo Alexandra esiintyy ensimmäistä kertaa 30-vuotisen uransa aikana Tampereella, ja vastaanotto on oikein lämmin. Riehakas suorastaan, koska yleisö suorastaan syö hänen kädestään.


Opimme myös että Marjo erosi poikaystävästään, koska tämä sytytteli tavaroita tuleen (tämän yleisö kertoo myös). Siitä kuulemme sitten biisin, loistavine riimeineen "Again, ashes on the floor. Again, where is my wooden door." Välillä Marjo Alexandra poimii yleisö joukosta tyypin korjaamaan valoköynnöksen. Kuulemme myös että nykyään hän asuu Australiassa (yleisö taas muistuttelee) ja viimeisin hittibiisi kertoo huulipunasta (kuulemme myös Lipstick-biisin toki). Käsittämättömän hieno ja hauska show! Monipuolisia biisejä ja hyvin vedetty (ja taas kerran ihan käsittämätöntä että tämä kaikki oli improttu)!

Ranskalainen Impro Infini veti show'n nimeltä Décibel. Tätä odotin kovasti, koska luvattiin fyysistä teatteria yhdistettynä ääniefekteihin. Yleisö sai ensi luetella meluisia paikkoja (mm. vesivoimala, rokkikeikka, lastentarha, kaivostehdas) ja hiljaisia paikkoja (mm. hautausmaa, avaruus, arkisto, meditointikeskus...) ja siitä sitten lähdettiin. Muusikko säesti aivan helkkarin hienosti, ja soitti mm. hang-nimistä sveitsiläistä soitinta jollaista en ole koskaan ennen nähnyt. Kuin ufo! Äänestä tuli hieman mieleen steel pan. Wikipedia kertoi sen olevan idiofoninen lyömäsoitin. Okei. Tähän oli kuiteskin yhdistetty tietsikka tai jotain muita luuppauksen mahdollistavia härpäkkeitä että soittaa veti pätkän hangilla ja se jäi taustalle pyörimään ja antamaan rytmiä. Sitten soitteli kitaralla päälle.


Mutta siis esitykseen. Päällimmäisenä jäi mieleen se muusikon ja muiden esiintyjien saumaton yhteispeli. Harmikseni osa esityksestä tapahtui lattialla jonne ei paikaltani näkynyt. Tässä oli jotenkin monta irrallista sketsiä, eikä mulle ainakaan valjennut miten ne meluisat ja hiljaiset paikat niinkun näkyivät. Yhdessä vaiheessa taidettiin olla imurin sisällä ja sitten oli joku Tohtori Frankenstein-juttu missä potilas kursittiin kasaan ja herätetiin henkiin. Osa jutuista meni multa ohi eli en tajunnut mitä niissä tapahtui. Ja sitten oli sellainen autolla-ajokohtaus, josta tuli ihan mieleen kyllä loistava Dark side of the mime! Lisäksi vauvoilla jongleerausta, mielikuvissa toki vain. Paljon esiintyjät tekivät erilaisia ääniefektejä, ja muusikkokin pääsi lavalle. Ihan jees, mutta hieman oma into herpaantui kun ei nähnyt tai ymmärtänyt kaikkea.

Tauon jälkeen sitten FIIF-kurssilaisista koottu ryhmä nimeltään Flicker. Mukana 3 romanialaista, 3 suomalaista yksi jenkki ja yksi virolainen. Ryhmän coach Chris Mead. Yleisö kertoi porukalle paikan minne ihmiset menevät rentoutumaan ja se oli tällä kertaa ranta. Sitten seurasimme erilaisia rantajuttuja tai tilanteita mitä voi tapahtua rannalla. Osa porukasta teki aaltojen, lintujen tai tuulen ääntä. Aina kaksi ihmistä oli "suorittamassa" rannalla jotain ja seuraava tyyppi tuli, ja edellisestä kohtauksesta jäi aina toinen. Näin jatkettiin kunnes koko 7 hengen poppoo oli esiintynyt, kukin kahdessa eri roolissa. Kokonaisvaikutelma oli hieman staattinen ja epätasainen. Aika moni pari tyytyi vain istumaan ja puhumaan. Toiset jutut, ja toki toiset esiintyjätkin, olivat hieman kömpelöitä ja kökköjä. Osa taas sujuvia ja hauskoja. Kaikkien äänikään ei kuulunut kunnolla, ilman mikkejä kun pelataan. Ehkä illan heikoin lenkki.


Illan päätteeksi ammattilaiskaksikko Scram! eli chicagolaiset Joe Bill ja Jill Bernard vetivät kahden hengen (ja yhden pianistin) voimin oman show'nsa. Yleisön sana heille oli herttanen. En oikein keksi miten se esityksessä oli mukana. Taas kerran huomasin tipahtaneeni kärryiltä monta monituista kertaa, vaikka tässä ihan kyllä puhuttiinkin (ja paljon!) ja ymmärrän kohtuu hyvin englantiakin. On tavaamista, on veneilyä, on Carlos. Välillä tuli tunne että esiintyjät puhuivat itsensä pussiin ja selviytyvät sieltä ulos vain niukin naukin. Tässä oli usea tarina limittäin/päällekkäin, ja kyllä mua hetkellisesti nauratti, aika hysteerisestikin, se Carlos-kuvio. Mutta muuten olin hieman ehkä pettynyt. Tai ei, pettynyt on väärä sana. En tiedä mitä odotin, kun ei ollut odotuksia. Mutta ajattelin että kierisin huutonaurukohtauksessa koko esityksen ajan, kun kyseessä oli kummiskin ekaa kertaa festarin historiassa PÄÄesiintyjät, eikä vai muuten vaan vikana olevat. Ilmeisesti kuitenkin kaikki muut tykkäsivät paljon. Ja tykkäsinhän minäkin, mutta en kierinyt lattialla aurusta. Tämä oli kaiketi sitten hieman älykkäämpää improa?


Kaikenkaikkiaan illasta jäi tosi positiivinen fiilis. Kaikilla oli kivaa, tunnelma oli katossa (takaosassa Ylioppilasteatterin salia oli myös baari auki) ja esiintyjät olivat hyviä. Ensimmäinen kosketukseni kansainväliseen impromeininkiin oli siis parempi kuin hyvä kokemus! Lisää tätä.


Kuvien copyright Ville Välimäki
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.