sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Miiko Toiviainen: Kepeä elämäni / Samova Fest, KoKo Teatteri 3.11.2019

Vihdoin ja viimein pääsin minäkin näkemään ja kokemaan Miiko Toiviaisen monologin Kepeä elämäni! Esitys sai ensi-iltansa Kajaanin Runoviikoilla viime kesänä, tilaustyönä, sillä Miiko voitti Vuoden nuori lausuja -tittelin Runoviikoilla kesällä 2018. Sittemmin esitystä on nähty siellä ja täällä, ja minä onnistuin yhyttämään sen Samova Fest-tapahtuman sunnuntaina KoKo Teatterilla. Meitä oli katsomossa vain kourallinen, mutta rento ja läsnäoleva tunnelma saatiin silti aikaiseksi.


Mitä ihmettä voi sanoa esityksestä, joka jo pitää sisällään kaksi imaginääristä bloggausta taiteilijalta itseltään? Yhdyn täysin rinnoin niistä ensimmäiseen!

Vuosien varrella olen päässyt näkemään Miikoa lavalla monia kertoja, niin musikaaleissa kun muissakin rooleissa. Hän on karismaattinen ja hyvä esiintyjä, joka roolissa. Arvostan sitä, että hän päätti nyt ns. tulla kaapista ja tuoda teatterien lavoille oman itsensä, transmiehen. Vaikka minulle katsojana on esiintyjän sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen tai sukupuoli-identiteetti se ja sama, niin tästäkin monologista huomaa miten tärkeää se on esiintyjälle itselleen. Saa vihdoin avoimesti olla mitä on, ja sillä sipuli. Ei tarvitse vetää enää toista roolia, sen lavalla esittämänsä lisäksi.

About tunnin mittainen monologi on kattava läpileikkaus monipuolisesti lahjakkaan Toiviaisen osaamisesta. Laulua (Eeva Kontu on säveltänyt upean ja koskettavan musiikin ja vastaa myös äänisuunnittelusta), lausuntaa, puhumista, eläytymistä, lukuisten eri hahmojen esittämistä. Transhaukka on hilpeä ja transpolin lääkäri hillitön! Kertakaikkisen vaikuttavaa, hauskaa, koskettavaa, tärkeää, ja silkkaa nautintoa katsojalle.


Toiviaisen tarkoitus oli tuoda muunkinlaisia transtarinoita näyttämölle; vastapainoksi niille synkeille, ahdistaville ja negatiivisille. Ja hyvin hän siinä onnistuukin. Omakohtaisuudesta kumpuava esitys on valoisa ja sympaattinen. Kuulemme pätkiä lapsuudesta ja päiväkirjoista, kokemuksia transpolilta ja koko "prosessista". Runoilijoista esillä ovat Arja Tiainen ja Kaarlo Sarkian Muodonvaihdos sekä varsinkin Uuno Kailaan runo Olin nuori:

Olin nuori. Ja kasvoin harmajin,
sinipunervin silmänaluksin
minä arkana kouluun kuljin.

Oli rehtori vanha ja viisas mies.
Minä usein pelkäsin, että hän ties,
mikä syy minun mieltäni painoi.

Ja kotona täti, hän katsoi niin
minun silmäini lastenkamariin,
että pakenin pois ja itkin.

Kun nuoria kasvoja muita näin,
miten vihasin omaa itseäin
ja kipeää elämääni.

-- Ah, silloin vielä mä tiennyt en,
että kukaan, kukaan ihminen
ei tääll' ole parempi toista.

Tuta sai sen poika. Ja rakastamaan
mies sitten on oppinut nuoruuttaan
ja omia arpiansa.


Menee luihin ja ytimiin, eikö? Kuten koko esitys. Mahtoiko lopussa katsomossa olla yhtään kuivaa silmää? Mutta kun Toiviaisen tarina ei ole mikään uhriutumisjuttu tai valitusvirsi! Vaan elämäniloinen ja energinen. Silti, tai ehkä juuri siksi, tunteet nousevat pintaan. Rohkeakin esitys tämä on, koska ihminen pistää itsensä niin likoon. Kepeä elämäni on aito, ja hienosti rytmitetty. Ohjauksesta vastaava Riikka Oksanen on onnistunut hienosti tuomaan kaiken kasaan; dramaturgina on toiminut Aino Pennanen.

Kuten Miiko itsekin muistuttaa, tämä on yksi transtarina. Niitä on yhtä monta kuin on transihmistäkin, eikä voida yleistää että näin kaikki asian kokevat.


Tässä on jonkunlainen henkinen sisarteos muutaman vuoden takaiselle Axel - soolo miesäänelle esitykselle. Ihmisyyttä, muutosta ja transsukupuolisuutta pohtiva. Miten muutos vaikuttaa ihmiseen. Oli sykähdyttävä kuulla miten onnellinen Miiko Toiviainen nykyään on. Kun saa olla oma itsensä, ihan julkisestikin.

Povaan tälle esitykselle pitkää esityskaarta. Onneksi kaikki tarvittava rekvisiitta on helposti kannettavissa mukana, joten ympäri Suomea on mahdollista reissata yhden miehen voimin. Jos (ja toivottavasti kun) Kepeä Elämäni osuu tiellesi, niin suosittelen enemmän kuin lämpimästi sen kokemista.


Kuvien copyright Timo Suutarinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla (kiitos Markus!).

perjantai 1. marraskuuta 2019

Pikku Vampyyri / Tampereen työväen teatteri 1.11.2019

Oli kyllä ihan sattumaa että varasin liput Työviksen Pikku Vampyyriin juuri loka-marraskuun vaihteeseen. Ja sitäkin kivempi yllätys oli esityksen yhteydessä järjestetty halloween-disko ja kekkerit! Ihan parasta! Tämmöstä lisää. Sen lisäksi että nähtiin hurjan kiva ja jännä esitys, niin saatiin bonuksena vielä paljon kaikkea muutakin.

      

Angela Sommer-Bodenburgin kirjoittamia Pikku Vampyyri-kirjoja en muista lukeneeni lapsena tai nuorena, mutta muutama vuosi sitten (no, vuonna 2012) Lahden kaupunginteatteri teki hienon version tästä. Nyt oli kunnon gootimeininki vampyyreiden stailauksessa, sekä upeassa kryptassa. Joo joota hokeva Anton (aina yhtä ihana Juha-Matti Koskela) on kolmasluokkalainen koulupoika, vampyyreihin hurahtanut ja ehkä siksi kavereitakaan ei kauheasti ole. Vanhemmilla (Kristiina Hakovirta ja Jari Leppänen) tanssijalkaa vipattaa lauantaisin, joten pojalla on aikaa uppoutua kauhuelokuviin ja niihin rakkaisiin vampyyrikirjoihin. Isä kyllä pyytää laittamaan ikkunaa kiinni, mutta niin vaan eräänä iltana sängyn alle on pujahtanut 146-vuotias vampyyri Rydiger (Antti Peltola). Epätavallinen kaveri, mutta mitä sillä on väliä.


Rydigerin kanssa Anton pääsee tutustumaan tämän eksentrisiin sukulaisiin. Anna-sisko (Eriikka Väliahde) ja rokkitähtimäinen Leopold-setä (Hiski Grönstrand) ovat vielä aika harmittomia tapauksia, mutta draamakuningatar-isoäiti (Minna Hokkanen) himoitsee tuoretta verta.  Kapuloita vampyyriperheen rattaisiin koittaa asettaa hautausmaan uusi hermoheikko hoitaja herra Kalmankulma (Mika Honkanen), joka kirvoittaa lapsikatsojista monet naurut. Ei käy miehellä nyt oikein tuuri vaarnansa kanssa. Yritys on kova saada Euroopan ensimmäinen vampyyrivapaa hautausmaa.


Vanhemmat ovat iloisia kun Antonilla on vihdoin kaveri, ja haluavat Rydigeriä vierailemaan. Eipä sekään ihan kommelluksitta suju, kuten ei Antonin kyläilyt von Schlotterstein -suvun kryptaankaan. Ja voi miten upea krypta se onkaan, nyt lavastaja Perttu Sinervolle täydet pisteet. Karmiva paikka! Täydellinen vastakohta DDR-mäisesti sisustetulle Antonin kodille. Siellä keltainen ja ruskea ovat vallitsevat värisävyt ja Antonin vanhemmatkin on puettu samaan tyyliin. Anton itse keikaroi dinosauruspyjamassa tai Star Wars-paidassa. Pukusuunnittelija Marjaana Mutanen on päässyt todellakin toteuttamaan itseään vampyyrien upeissa asuissa! On pitsiä ja röyhelöä ja samettia! Ihanat! Mutasen käsialaa ovat myös todella näyttävät peruukit ja maskit, ihan on upeat ilmestykset koko von Schlottersteinin suku.


TJ Mäkisen valot ja Niklas Vainion äänet tekevät pisteen iin päälle oikeanlaisen kauhutunnelman luomisessa. Paljon kaikenlaisia kivoja ääniefektejä! Ohjaaja Ilmari Pursiainen on onnistunut hienosti tavoittamaan esitykseen hyvää ja rentoa fiilistä, joka välittyy katsomoonkin. Näyttelijät pääsevät irrottelemaan kunnolla, mutta mitenkään lapsikatsojia aliarvioimatta.


Lavalla Anton ja Rydiger lentävät, kohtaavat kiusaajia, pelaavat vampyyriKimbleä ja ylipäätään puuhaavat mitä nyt tuonikäiset pojat ylipäätään puuhaavat. Ovat kavereita. Mitä sillä on väliä että toinen on vampyyri? Nauratti kyllä kun Suomessa taitaa olla 190 cm pituusvaatimus että pääsee esittämään Rydigeriä. Lahdessa silloin seitsemän vuotta sitten Rautiaisen Jari-Pekka oli 192 cm, ja nyt Antti Peltola 198 cm. Hyvin hoikkiakin kumpikin on. Ehkä se auttaa vampyyriksi muuntautumisessa?


Pikku Vampyyri on sopivasti kauhea ja jännä näuytelmä, ei liian pelottava, ja sopii kyllä aikuisillekin hyvin. Erityisesti teatraalinen vampyyrimummo on hykerryttävän ihana hahmo, varsinkin hukattuaan hampaansa! On myös hauska seurata miten maitoa juova babyvampyyri Anna koittaa iskeä isoveljen kaveria. Samaan kuoreen on pakattu viettelevä vamppi ja viaton nuori tyttö. Anton on hieman vaivaantunut kyllä tästä huomiosta, mutta kyllä heistä pari tulee.


1 h 45 min on sopivan lyhyt esitys vähän nuoremmillekin katsojille (ikäsuositus on yli 8-vuotiaille). Meillä kun oli tämmöinen spesiaaliesitys niin tosi monet katsomossa olivat pukeutuneet teeman mukaisesti. Paljon pikku piruja, vampyyreita, noitia ja kummituksia katsomossa istuikin. Esityksen jälkeen pääsimme nauttimaan monenlaisista herkuista, oli ongintaa lapsille, ja sitten sai tavata lavalta tutut vampyyrit, ja Antonin perheen! Diskossa dj Dracula soitti musiikkia ja nähtiin siellä parketilla isoäiti ja Annakin edustamassa von Schlottersteineja.

      


Kertakaikkisen kiva esitys ja koko ilta! Iso kiitos Työvis ja hieno tekijätiimi, ja ennenkaikkea näyttelijät, jotka jaksoitte kärsivällisesti poseerata kaikkien kanssa. Pikku Vampyyriin voi käydä tutustumassa vielä ensi toukokuulle asti. Jos siis haluat ihanan karmivaa viihdettä koko perheelle, niin huonomminkin voisi valita. Onko elämä ollut ihan turhaa jos vampyyreja ei ole olemassakaan?


Esityskuvien copyright Kari Sunnari, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 31. lokakuuta 2019

The Play That Goes Wrong / Svenska Teatern 31.10.2019

Jaa-a, aika mones kerta katsomassa tätä näytelmää, mutta nyt ensimmäistä kertaa toisella kotimaisella. Tekijänoikeussyistä (?) tekstitystä ei nähty, mutta niin ulkoa tämän jo osaan, ettei vaikeuksia kärryillä pysymiseen ollut. Ja ei tämä kieli niin haasteellista ole etteikö kouluruotsilla perässä pysyisi.

En tiedä miksi Svenska Teatern on jättänyt näytelmän nimen englanniksi, mutta väliäkö hällä. Sama vanha tuttu The Play That Goes Wrong eli Näytelmä joka menee pieleen sieltä kuitenkin löytyy. Tällä kertaa pohjois-vantaalainen harrastajateatteriseurue on löytänyt voimavaroilleen juurikin passelin esityksen, nimittäin murhamysteerin. Ja sitä meille sitten esitetään, kunhan ohjaaja käy esittelemässä seurueen ja toivottamassa meidät tervetulleiksi.


Pääsemme seuraamaan hienoa kohellusta, tarkkaan mietittyä ja suunniteltua, mutta ah niin spontaanin näköiseksi tehtyä. Erik Salvesen on loihtinut englantilaisen herraskartanon miljöön, jossa esiintyjät sössivät kilpaa, kukin voimavarojensa ja näyttelemänsä persoonan mukaan. Lavastuksen tekniikka ja näyttämön henkilökunnan ammattitaito ja ajoitus on kaikki kaikessa. Valitettavasti ainakin tänä iltana eivät kaikki ajoitukset mene ihan just nappiin. Parinkin sekunnin, jopa sekunnin, viive on ratkaisevaa juuri tässä näytelmässä. Se syö hieman uskottavuutta jos lavasteita lasketaan alas köysin tai lavarakennelma kaatuu pienellä viiveellä kun siihen on törmätty. Yhtä kaikki, yleisö nauraa. Remakasti. En ole vielä nähnyt ketään joka ei tämän näytelmän parissa viihtyisi.

Valot (Tom Kumlin) ja äänet (Hanna Mikander) toimivat oivallisesti, mennen pieleen silloin kun on tarvis. Hanne Horte-Garnerin pukusuunnittelu on hienoa katseltavaa ja hyvin "brittiläistä".


On aina riemastuttavaa katsoa ammattilaisia näyttelemässä amatöörimäisesti. Ja nämä kyllä osaavat hommansa. Sydämeni valloittaa taas kerran Cecil Haversham (Dennis Nylund), tästä ei enää akrobaattinen ja tanssikuvioita sisältävä kehonkieli parane. Kerrassaan riemastuttava roolityö Nylundilta. Cecilin bravuureihin kuuluu myös spontaanien tanssikuvioiden lisäksi lavalta putoaminen. Ylimääräisiä tanssikuvioita nähdään myös Florence Colleymoorea oivallisesti esittävältä Emma Klingenbergillä. Florencen sijainen Nina Hukkinen esiintyy jesarilla selästä teipatussa pinkissä puvussa - ja ihanasti Cecilin nimen väärinlausuen. Svenskanin versiossa hovimestari Perkins (Simon Häger) on jotenkin isommassa osassa, ja myös nuori ja salskea. Ei mikään vanha kääkkänä, vaan kopsauttelee kenkiään yhteen rivakasti.


Max Forsmanin komisario on ylinäyttelevä ja hyvin ekspressiivinen kasvoiltaan. Ja on muitakin akrobaattisia kykyjä kuin Nylund eli Patrick Henriksen Thomas Colleymoorena suoriutuu aika näppärästi ylös työhuoneeseen! Vaikka sitten housut repeävätkin. Pitkä ja raamikas sekä hyvin tummaääninen Jon Henriksen vetää kuolleen Charlesin rooliin taitavasti. Surkeana sähkö/valomies Torstenina kunnostautuu Mitja Sirén.

Liekö ruotsalaisen ohjaajan Adde Malmbergin nimenomainen ratkaisu että esiintyjät ovat jotenkin suomenruotsalaisen iloisen pirtsakoita. Tiedättehän sellaisia touhukkaan reippaita. Siitä tulee esitykselle rapsakka tempo. Muihin Suomessa näkemiini esityksiin verrattuna Svenskanin versiossa on paljon ylimääräistä, siis ehkä käsikirjoituksesta poikkeavia juttuja. Sellaisia pieniä oivalluksia ja juttuja, esimerkiksi rullalla oleva testamentti mihin katsotaan kuin kaukoputkeen. Puhelinketjut ovat myös huikean oivaltavia.


Tässä esityksessä juodaan mineraalitärpättiä viskinä ja etsitään kadonnutta Duran Duranin cd-levyä. Ja miekkaillaan kunnolla, Oula Kitin koreografian mukaan, vau! Puutarhuri-Arthurilla on koiransa Winstonin mukana myös kakkapussi, ja sitä käytetäänkin. Winston on kyllä aika huonosti käyttäytyvä, ehtii napata hovimestariakin nilkkaan monta kertaa.

Kerrassaan kelpo versio, vaikka ajoitukset eivät ihan nappiin menneetkään. Kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa toisellakin kotimaisella (suomeksi tämän voi tällä hetkellä nähdä Seinäjoen kaupunginteatterissa).


Kuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 29. lokakuuta 2019

Opus Deus - kuinka tullaan jumalaksi / Musiikkiteatteri NYT, Lahden kaupunginteatteri 29.10.2019

Suosikkimusiikkiteatterilaisteni eli Musiikkiteatteri NYT:in uutukaista on kypsytelty ja valmisteltu kaikessa rauhassa pari vuotta, muiden töiden ohella. Ensi-iltaan Lahden kaupunginteatteriin saatiin normimittainen esitys, eli 2,5 tuntia uutta ja raikasta musiikkiteatteria. Siinä missä ryhmän ensimmäinen oma tuotanto Photo Sapiens oli fragmentaarinen ja saman teeman ympärille rakennettu ja toinen Vain Jouluelämää jouluhenkinen sketsishow, niin Opus Deus kertoo meille jo ihan kunnon tarinan! Biisithän on hienoja olleet aina.

Esityksen alanimi Kuinka tullaan jumalaksi kuvastaa kyllä hyvin sen henkeä. Jos oma elämäsi on ankeaa eikä kovin hohtoisaa, niin tämän päivän maailmassa voi tulla hinkua saavuttaa ystäviä, vaikutusvaltaa ja ennenkaikkea somenäkyvyyttä keinolla millä hyvällä. Tai ainakin tuntuu siltä että se on monen (nuoren) ihmisen tavoite elämässä - olla joku! Esityksen päähenkilö Kaija (Anni Kajos) on kirjoihin hurahtanut ja hieman epävarma nuori aikuinen, joka päättää kirjavloggaamisen avulla päästä sinne jonnekin, suosituksi nyt ainakin. Lempeä poikaystävä Jukka (Petteri Hautala) työskentelee kukkakaupassa ja perjantaisin pidetään leffailtoja. Kun Kaija yhtäkkiä törmää Opus Deukseen (Sini Koivuniemi) eli kirjaan joka mahdollistaa menestyksen ja muutoksen, niin onhan siihen tartuttava kaksin käsin. Vaan mitä kaikkea tästä seuraa, sille matkalle pääsemme mukaan. Matkalla törmätään mm. menestyvään e-urheilija Andersiin (Petri Knuuttila), kukkakaupassa työskentelevään biologi-Heimoon (Panu Kangas) ja moneen muuhun hahmoon. Näistä kaikista syntyy sujuva kertomus, henkinen kasvukertomus ja elämän kylmiäkin lainalaisuuksia ruotiva esitys.


Osittain jatketaan Photo Sapiensin teemoilla, eli ruoditaan minäkuvaa, menestymistä, somemaailmaa ja nuoren aikuisen paineita tämän päivän markkinoilla. Mutta tässä sukelletaan kyllä syvemmällekin. Trollitehdas-kohtaus on kerrassaan loistava ja kutkuttava, ja vähän selkäpiitäkin karmiva. Mikä kaikki on mahdollista tuolla internetin ihmemaailmassa, mihin kaikkeen näillä välineillä pystytään ja päästään.

Musiikki on tasapuolisesti koko ryhmän säveltämää ja sanoittamaa ja ihania biisihelmiä joukossa on. Tyylikirjo vaihtelee laidasta laitaan, ja instrumenttivalikoima myös. Luottomies Matti Hussi on koskettimien takana, ja Lari Lius lyömäsoittimissa. NYTtiläiset piipahtavat lavan soittonurkassa aina hetkittäin, ja kyllä niitä soittimia lavallakin nähdään. Petteri kitarassa, Panu sellossa ja Petri bassossa. Lavastukseen ja pukusuunnitteluun on saatu Tiina Hauta-aho ja hienoltahan tämä näyttää. TV-ruudut ja tietokoneen näytöt luovat sitä osittain keinotekoistakin maailmaa ja niiden kautta pääsemme katsomaan Kaijan muuttuvaa olemusta ja kehittyvää vlogia. Tykkäsin kovasti myös varjoteatterin käytöstä sen isoimman valkokankaan avulla.

Kaijan muutosta, ainakin sitä pinnallista, nähdään hyvin myös hänen pitämistään vaatteista, ja lookista muutenkin. Varsinkin itse Opus Deuksen kirjallinen asustus on upea! Valosuunnittelu on Hauta-ahon ja Jouni Nykoppin käsialaa ja äänistä vastaa Sami Järvinen. Kaikkea ei tarvitse lahjakkaidenkaan esiintyjien tehdä siis itse. Tosin Hautalan Petteri vastaa monenlaisista videoista, kuten niistä vloggauksista. Ja sittenhän on lavalla on kävelykone, vai mikä traineralusta lieneekin nimeltään nykyään. Kävelymatto? Sitä käytetään paljon ja monenlaiseen. Elämä menee eteenpäin kiihtyvällä nopeudella, koita pysyä mukana!


Mutta takaisin vielä musiikkiin. Panun esittämä markkinamyyntimieslaulu Supertarjous sisältää nokkelia riimejä "astu tavallisuudesta taivaallisuuteen", sitä kivaa riimittelyä on kyllä havaittavissa muissakin biiseissä. Yleisesti ottaen musiikki on sellaista hyvin rullaavaa mitä haluaa kuulla uudelleen, koska kerta ei vaan riitä, eikä ehkä toinenkaan. Toivotaan että myös Opus Deuksen musiikkia saataisiin kuulla, jos ei nyt CD:llä niinkuin Photo Sapiensin, niin ainakin jossain netissä? On hiphoppia, Eliminaatio-valssi, akustista balladia ja kaikkea. Toisen näytöksen avaava Suuri kirjan laulu hauskoine silmäkirjoineen ja vauhdikkaine koreografioineen (a'la Sami Ulmanen) on pistämätön. Kyllä self help/elämäntaito/kehitysoppaillakin on sanottavaa...  Voimaballadi Me ollaan jumalankuvii vetää maton alta kaikilta yksinäisiltä ihmisiltä, keitä tässäkin esityksessä on, yksi jos toinenkin. Ja trollitehdasbiisi Mikä on totta? on kerrassaan mainio rypistys! Myös tanssikohtaus Punatossuisten baletti-biisissä on hilpeää katsottavaa. Mulle tuli mieleen Nina Simonen Sinnerman-biisistä joku osio, kun lattaribiisi Kuninkaan laulu soi, ehkä se oli se kertosäkeen riffi? Hieno vaikute kumminkin, jos se siitä on.

Se Kaijan muutos kirjanörtistä kamalaksi pimuksi on huvittava, ja jotenkin niin todentuntuinen. Tätäkö somejulkisuus tekee ihmiselle? Onko seuraajien lisäys se tärkein juttu, eikä itse elämä? Kun e-urheilija Anders haluaa elää ja jättää kaiken somehörhöilyn taakseen niin se kuulostaa normaalilta. Ei se Kaijan reaktio... Mutta mikä määrä seuraajia on tarpeeksi, riittääkö mikään? Jos omatunto alkaa naputtaa, se pitää tappaa, onhan toki ilman omaatuntoa helpompi elää.


Koko nyt lavalla nähtävä Musiikkiteatteri NYT-viisikko (kuudes jäsen Linda Hämäläinen ei tällä kertaa kerennyt mukaan muiden kiireiden takia) on kyllä monipuolisesti lahjakasta sakkia. Sen lisäksi että he ovat pistäneet koko homman kasaan, siis säveltäneet, sanoittaneet, käsikirjoittaneet ja ohjanneet, niin lavakarismaa ja ääntä piisaa kaikilla. Panun esittämä lipevä managerihahmo on juurikin niin ärsyttävä markkinamies kun pahimmillaan voi olla, ja Petrin Kuningas myös ääreishieno karikatyyrityyppi. Päähenkilöinä laulavat Anni ja Sini ovat kerrassaan hurjaan lentoon yltäviä tässä. Tosin Sinin Opus Deus on kyllä piilareineen aika karmiva.

Kerrassaan hauska ilta, ja parasta nähdä lahjakkaiden ja ihanien ihmisten yksi unelma taas toteutuneena lavalla. Toivotaan että näitä nähdään paljon vielä lisääkin. Ja vaikka isot musikaalituotannot tätä kuusikkoa vievätkin eteenpäin omilla urillaan, niin haluan/toivon että Musiikkiteatteri NYT:ille riittää aina hieman aikaa, että pääsemme nauttimaan myös näistä omista helmituotannoista.


Esityksiä on Lahden kaupunginteatterissa vielä kolme tänä syksynä, ja jatkoa nähdään toivon mukaan ensi vuonna, ja muuallakin päin Suomea. Menkää katsomaan, ja tukemaan omintakeista, ja omaäänistä musiikkiteatteria!


Kuvien copyrigh Harri Knuuttila, kiitoskiuva oma
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 28. lokakuuta 2019

A Midsummer Night's Dream / Bridge Theatre, Finnkino 28.10.2019

Kesäyön uni ei ole mikään suosikkinäytelmäni Shakespearen tuotannosta, mutta taas kerran löysin itseni sitä katsomasta. Mutta en kyllä pettynyt edelliselläkään katselukerralla Lontoon Globe-teatterissa, kun näin silloisen taiteellisen johtajan Emma Ricen ohjauksen (mikä herätti paljon kohua mm. sähkövaloillaan). Siinä oli sopivasti vaihdeltu sukupuolirooleja, ja tämä raikasti teosta mukavasti. Hieman samaa jujua oli tässäkin käytetty, nimittäin ohjaaja Nicholas Hytner oli vaihtanut hieman Oberonin ja Titanian repliikkejä, ja kääntänyt roolit oikeastaan päinvastoin. Sen sijaan että Oberon lumoaisi Titanian rakastumaan ja lempimään aasin kanssa, niin käykin päinvastoin: Oberon viettää kuuman lemmenyön aasiksi muutetun Nick Bottomin kanssa.


Hytner ohjasi vuosi sitten erinomaisen kiinnostavan Julius Ceasarin uudehkoon Bridge Theatreensa, ja se oli suuri menestys. Teatteritilaa käytettiin hienosti hyväksi ja esitys tuotiin kirjaimellisesti yleisön keskelle. Minäkin näin sen paikan päällä kahdesti, ja Suomessa se oli nähtävillä NT Live-sarjassa Finnkinolla. Nyt immersiivisyys oli viety ehkä vielä askeleen pidemmälle. Katsojat ovat tapahtuminen keskiössä ja lattiasta nousevat ja laskevat lavasteet (ja sängyt!) siirtävät yleisömassoja tieltään. Yksi brittien huippulavastajista eli Bunny Christie jatkaa Julius Ceasarista opittuja temppuja, mutta ilma-akrobatia tuo upean lisänsä kaikkeen. Akrobatia jos mikä sopii satumetsään ja keijujen liikkeiksi upeasti.

Livetallennus onnistuu kyllä hienosti tuomaan lähikuvien ja erilaisten kamera-ajojen kautta sitä sadunomaista tunnelmaa teatterista myös elokuvateatterin katsomoon. Ihan kuin olisi itse paikalla. Grant Oldingin säveltämä musiikki on kevyen ilmavaa ja keijujen laulu sopii kokonaisuuteen täydellisesti. Ja sitten on vielä taitava äänisuunnittelu (Paul Arditti) joka tuo öisen metsän erilaisine äänimaisemineen käden ulottuville.


Esitys alkaa hyvin ankean näköisissä puitteissa. Yleisön seassa psalmeja veisaavat naiset, nunnamaisissa asuissaan. Katsojat valuvat sisään. Hippolytaa tuodaan lavalle lasikopissa, puettuna harmaaseen nunnamaiseen kaapuun. Miehen, isän tai puolison auktoriteetti on ehdoton. Margaret Atwoodin klassikkokirja (tai lähinnä kai sen perusteelta tehty tv-sarja) A Handmaid's Tale on ollut aika ilmeinen vertailukohta tai inspiraation lähde, ja Hytner tämän kyllä auliisti myöntääkin. Naisen asema on alistettu ja nämä arvot näkyvät. Onneksi vain esityksen alussa, koska kyllä nunnakaavut ja alistuvat naiset jäävät unholaan kunhan esitys pääsee vauhtiin.

Taas kerran näytelmän miehitys/naisitus on nappiin valittu. Kaikenvärisiä, -kokoisia ja -muotoisia ihmisiä on mukana, kuten lontoolaisissa teatteriesityksissä on muutenkin tapana.  Diversiteetti sopii oikein hyvin juurikin Kesäyön uneen! Oliver Chris (Oberon) on viime vuosina tehnyt tasaisesti hyviä teatterirooleja Lontoossa ja hänen Oberoninsa on jäyhän kujeileva ja flirttaillessaan pistämätön. Tämän ja Aasi-Bottomin kosiotanssi on hulvaton -  todellakin funny and sexy kuten Hytner sitä itse kuvailee väliaikahaastattelussa. Mulle uusi näyttelijätuttavuus oli Gwendoline Christie, mutta aivan huikean upea Titania tämä on. Kumpikin näistä on 191 cm pitkä joten aika pitkänhuiskeita keijuja ollaan. Kaksoisrooleissaaan he esittävät myös Theseusta ja Hippolytaa.


Hermia (Isis Hainsworth) ei halua naimisiin isänsä valitseman Demetriuksen (Paul Adeyefa) kanssa, mutta vaihtoehtona on luostari. Oma mielitietty Lysander (Kit Young) polttelee mielessä enemmän. Helena (Tessa Bonham Jones) on ihastunut Demetriukseen, mutta tämä ei huomaakaan "rumaa" tyttöä. Onneksi keijujen taiat, monenlaiset seikkailut ja parinvaihtosysteemit tuovat onnellisen lopun tälle nelikolle - ja kukin saa mennä naimisiin kenen kanssa haluaa. Näiden ylhäisten lisäksi näytelmässä oleellisena osana on myös Rude Mechanicals -ryhmä eli hieman simppelien käsityöläisten teatteriseurue, ketkä harjoittelevat Pyramus & Thisbe -klassikkoa metsän siimeksessä herttuaparin vihkiäisiin. Heistä isoimman roolin tekee Nick Bottom (Hammed Animashaun) joka joutuu keskelle Oberonin ja Titanian taisteluita, ja siten tulee muutetuksi aasinpäiseksi rakastajaksi Oberonille. Kerrassaan muikea roolityö.


Kaiken yllä keppostelee ihana punkkari-Puck (David Moorst) tuo Titanian assistenttikeiju, joka häärää, säätää ja sotkee. Kerrassaan riemastuttavan anarkistinen Puck! Käsittämätöntä että Moorst ei ollut koskaan ennen tehnyt mitään akrobatiaa. Ei uskoisi, sen verran sujuvasti mies köysitrapetseilla kiikkuu. Mikä energialataus! Ja miten elastiset varpaat! Interaktiivisuus ja flirttailu yleisön kanssa on juuri sopiva lisämauste Puckin hahmoon. Tosin kyllä Rude Mechanicals -seuruekin osaa napata katsojan kännyllä selfien...

Christina Cunningham on suunnitellut hienot puvut. Keijujen kimaltavat asut ja näyttelijäryhmän haalarit ja hupparit, mutta myös ankeat nunnakaavut ja Oberonin yltäkylläiset aamutakit. Ja Titanian ihanat asut! Näissä silmä lepää.


Koko keijujen unenomainen metsä on hieno vastapari totalitaarisen ankealle yhteiskunnalle. Metsässä  ja taian alla kaikki ovat vapaita, saavat irrotella ja toteuttaa salaisia haaveitaan. Kun on aika herätä unesta - what visions I have seen! - niin onneksi todellisuus onkin muuttunut. Lopuksi pidetään yhdessä bileet, katsojienkin kanssa. Mikä esitys ja mikä lopetus! Ei ihme että tätä ovat kaikki kehuneet. En kesällä saanut aikaiseksi vaihdella omia esityksiäni ja mennä katsomaan, mutta onneksi taltiointi ja Finnkino pelasti tilanteen. Herkkupala!


Kuvien copyright Manuel Harlan.

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Billy Elliot / Tampereen työväen teatteri 26.10.2019

Niin hieno musikaali Billy Elliot on, ja niin hieno versio tämä Työviksen versio, että pitihän se uudelleen mennä katsomaan ennenkuin esitykset kokonaan loppuvat. Muutama veto on vielä jäljellä. Ensi-ilta oli Tampereella pikkaisen yli vuosi sitten, käyppä kurkkaamassa mitä siitä silloin tuumin. Aika samoja ajatuksia päässä on nytkin. Laadukasta laulua ja kaikin puolin upeasti esitetty musikaalituotanto.

Billy Elliot on musiikillisesti komea kokonaisuus, ja se olikin yksi isoimmista syistä miksi halusin tämän tulla katsomaan vielä uudelleen. Samuel Harjanne on löytänyt kultasuonen, tai ehkä pikkuhiljaa teatterien johtajat niin Suomessa kuin muuallakin ovat nähneet tämän kultasuonen. Vai pitäisikö sanoa kultasormen? Ja ohjaustarjouksia suorastaan satelee. Menestyksiä on tullut: TTT:n Spring Awakening keväällä 2017, HKT:n Kinky Boots syksyllä 2018, HKT:n Pieni Merenneito syksyllä 2019...  Teater Vanamuisen Hüljatud (Les Miserables) aloitti juuri kolmannen vuotensa Virossa. Ja ensi syksynä Kinky Boots nähdään TTT:llä. Lisäksi pienempiä töitä Lontoossa jne. Että kyllä, suomalainen musiikkiteatteri/musikaaliskene on saanut upean liiderin! Hyvä Samuel!


Billy Elliot on koskettava pienen pojan kasvutarina 1980-luvun alun Englannissa, missä Thatcher ja hallitus taistelevat kaivosmiesten ammattiliittoja vastaan. Billy löytää hieman vahingossa balettitanssista pääsylipun pois näistä ankeista työläiskuvioista. Mutta onhan matkassa monta mutkaa ja erilaisia sivupolkuja. Silmiä saa katsomossa pyyhkiä niin naurun kuin kyyneltenkin jälkeen. Jo pelkästään se esityksen alku, kun kaivosmiehet nousevat montustaan ja sammuttavat otsalamppunsa, wau! Tämän porukan yhteisöllisyys on ihanaa katsottavaa. Siis sekä kaivosyhteisön että teatterin lavalla esiintyjien.

Mulle sattui tähän esitykseen samat lapsitähdet mitä oli ensi-illassakin. Olisi ollut kivaa vaihtelua nähdä joku muu erinomaisista pojista, mutta näillä nyt mennään. Kumpiakin on siis reservissä useat pojat. Simo Riihelä on vuodessa kehittynyt kyllä kovasti varsinkin tanssipuolella, tasaisen hyvä Billy. Ja Ilmari Kujansuu on edelleen ihanan valloittava Michaelin roolissa - tästä hurmurista kuulemme toivon mukaan vielä paljon jatkossa. Yleisö kyllä ihan syö hänen kädestään. Aikuis-Billynä liiteli taas Riku Lehtopolku. Petra Karjalainen oli ihan supervauhdissa hurmaavan pisteliäänä tanssiope rouva Wilkinsinä. Jyrki Mänttäri Billyn isänä ja Jussi-Pekka Parviainen ärhäkkänä veljenä tekivät taas niiiiin vakuuttavaa työtä. Ja Jouko Enkelnotkon "todella hermoja raastavaa"-isä balettikoulun pääsykokeessa iskee suoraan kaikkien nauruhermoon. Mutta kokonaisuus tässä on kyllä hienointa. Se tarina, se laulu ja tanssi ja yhteispeli. Ilo katsoa (ja kuunnella).


Ensi-illassa istuin takarivissä, ja nyt kolmosrivin reunalla. Kyllä katsomopaikan sijainti vaikuttaa paljon katsomiskokemukseen. Taaempaa näkee kokonaisuuden parhaiten, varsinkin niin isolla näyttämöllä kuin Työviksen suuri näyttämö on. Läheltä näkee taas näyttelijöiden ilmeet ja eleet paremmin. Jos saa valita, ja jos on esitys mistä tykkään niin paljon että haluan nähdä sen uudelleen, niin molempi parempi. Ensin kauempaa, sitten uusintakierroksella lähempää...

Harvoin muuten näkee että teatterin järjestyksenvalvojat ihan oikeasti puuttuvat puhelinten räpläämiseen katsomossa, mutta nyt sekin nähtiin. Sattui olemaan vielä mun rivillä, aika esityksen loppupuolella. Ei se katsoja kai esitystä kuvaamassa ollut, mutta piti puhelinta päällään, selaili kai nettiä. Mahtavaa että tähän puututaan, toivon mukaan jatkossa vielä herkemmin!

Enää neljä esitystä marraskuussa jäljellä ja sitten tämä ilo loppuu. Menkää siis katsomaan jos vielä on Työviksen Billy Elliot näkemättä. On tämä vaan niin ihana!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 26. lokakuuta 2019

Lapualaisooppera / Seinäjoen kaupunginteatteri 26.10.2019

Huimaa että Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen Lapualaisooppera nähdään vihdoin ensimmäistä kertaa Seinäjoen kaupunginteatterissa. Itse asiassa ensimmäistä kertaa koko Pohjanmaalla ammattiteatterin esittämänä. Ja millaisena modernina tulkintana! Siinä sai Vanhan teatteritalon puuseinät jytistä, kun tämä joukkio pisti menemään ohjaajansa Juha Luukkosen johdolla. Oivallinen yhdistelmä sitä vanhaa perinteistä tarinaa ja tämän päivän pirstoutunutta yhteiskuntaa.

Vanha teatteritalo on aika matala, ja pieni muutenkin, mutta intiimi tila tuo teoksen todella likelle ja iholle asti. Lisäksi Juho Lindströmin lavastus ulottuu hienosti katsomoonkin, tuoden esiintyjät vielä lähemmäs katsojaa. Ramppi lähtee salin reunasta ja halkaisee puolivälistä koko porukan, tietynlaista symboliikkaa siinäkin. Kahtiahan tämä porukka on jakaantunut, sekä 1930-luvulla Lapuan liikkeen oikeistoradikalismissa että tämän päivän öyhötyksessä. Se voittajat vs häviäjät, yhteiskunnan vähäosaiset, "kommunismit" ja isänmaalliset loisten siivoajat tunkee läpi koko 2,5 tunnin esityksen.


Seinäjokelaisten Lapualaisooppera on aika synkkä ja aggressiivinen esitys, lohdutonkin, ainakin välillä. Hyvin fyysinen. Pesäpallomailat heiluvat ja nyrkki puhuu. Ei ihan herkille katsojille siis. Miten tilanne pääsi eskaloitumaan 30-luvulla Vihtori Kosolan (muheaääninen Esa Ahonen) ja hänen kätyreidensä johdolla muilutuksiin, veritekoihin ja yleiseen sekasortoon? Miten tilanne on vuonna 2019 hyvin saman oloinen, toteutustavat vain ovat hieman muuttuneet? Niinpä, historia toistaa itseään. Vihervassari on käsite mitä ei vielä 30-luvulla tunnettu, mutta nyt kyllä senkin edestä. Kulttuuri-ihmiset ovat ilmeisesti yhteiskunnan syöpä vuosikymmenestä toiseen, ainakin tietyn väestönosan mielestä. Ja oikeat miehet ovat miehiä eivätkä saatanan savikukkohottentotteja :-)

Kolmehenkinen oivallinen livebändi runttaa monia klassikoita hyvin uudenlaisina tulkintoina (Sami Silén on sovittanut musiikit ja vastaa muhevasta äänisuunnitelusta). Heviä ja punkkia kuullaan, mutta myös hieman tutumpiakin tulkintoja. Tuomas Luukkonen eri kitaroiden varressa, Timo Ristilä koskettimissa ja Muilun roolissa välillä poikkeava Pekka Hänninen rummuissa. Kolmesta soittajasta lähtee kyllä ääntä! Arvostan asennetta.


Erinomaiset primus motorit riehuvat lavalla kuin hyrrät. Jani Johanssonin hyytävän pelottava Artturi Vuorimaa ja maaninen kiilto silmissään loistava Ilona Pukkila Hurja Hiljana saavat kyllä hyvin pidettyä katsojat hyppysissään. Natalil Lintala hippityttönä kitaransa kanssa lauloi sydäntäriipaisevasti ja kyllä Heikki Vainionpään kirjakauppiaskin kosketti. Suutarin kohtalo meni tunteisiini ja Jukka Puronlahti esitti tämän suurella sydämellä. Koko joukko venyy moneen rooliin ja aikatasoja vaihdellaan sujuvasti. Kylläpä laulu raikaa komiasti!

Kun Vihtori Kosola päräyttää "jumalauta näillä lakeuksilla, ei jumalauta pilkata jumalaa" ja ilmaantuu esille ensimmäistä kertaa katsomon keskelle, niin siinä meni kylmät väreet selkäpiitä pitkin varmaan muillakin kuin minulla. Vaan tuleepa se väsymys Vihtorillekin. Vankilareissun jälkeen tämä on lyöty mies ja viina alkaa maistua entistä enemmän. Jonkunlainen jumalkompleksi tätä kyllä vaivaa.


Esityksessä hyödynnetään paljon livekuvausta, jota sitten näemme heijastettuina lavan molempiin reunoihin sijaitsevilta monitoreilta. Näin lavan takana ja sivussakin tapahtuvia juttuja saadaan meille, ja sellainen autenttinen, tapahtuu-tässä-ja-nyt -fiilis on aika konkreettinen. Hetkittäin tekniikka hieman pätkii, mutta ei anneta sen häiritä. Osa materiaalista on kuvattu etukäteenkin, Seinäjoen maisemissa. Hannu Raja-ahon valosuunnittelu provosoivine punaisine valoineen on näyttävä. Leena Rintalan puvustus jakaa hyvin kansan kahtia: tummanpuhuvat Lapuan liikkeen tyypit militaristiasuineen ja sitten on vihreisiin ja ruskeisiin puetut "vihervassarit".

Tämä Lapualaisooppera on rujo ja raju ja vahva - ja niin ajankohtainen! Kulttuurin ja kirjakauppojen alasajo, mitä kirjakauppias Asser Salo tässä pohtii. Sivistystä ja historian tuntemista pidetään itseisarvona, mutta Suomi ei tunnu tähän porukkaan enää kuuluvan. Sananvapaus kuuluu kaikille, mutta sen hyväksyminen tuntuu olevan joillekin todella vaikeaa. Esitys kuvaa hyvin sitäkin miten katkeruus ja viha nousee pienessä ihmisessä, tavallisissa kansalaisissa. Ennen ja tänään. Teksti on välillä aika ronskin suorasukaista ryssäpuheineen, mutta ehkä se ravistelee ja herättelee katsojia. Kun pohjanmaalainen portsari ei päästä tummaihoisia ravintolaan - taustalla onnettomia ihmiskohtaloita. Juntti kun ei saa naistakaan. Siinäpä toimittajalle draamankaarta!


Vuoden 1918 tapahtumat tuntuvat kummittelevan kaiken taustalla. Kyllä tämä oli niin ajankohtainen ja yhteiskunnallinen ja ajatuksia herättävä esitys. Ymmärrän taas piirun verran paremmin miksi Suomi vuonna 2019 on niin jakautunut, miksi ihmiset äänestävät oikeistopopulisteja ja perussuomalaisia. Ankeus, työttömyys, ihmisarvon menetys ja syrjäytyminen ovat arkipäivää, vaan missä ovat usko, toivo ja rakkaus tänä päivänä? Kun revitään Jeesuksen, Che Guevaran, Kullervon kirouksen ja Sisuaskin kuvat, niin mitä se kertoo katsojalle? Oulun pedofiiliskandaalit ja Turun terroripuukotuskin on saatu muilutettua mukaan, ja ajankohtaisia kommentteja aikamme "viisailta".

Loppu on seesteisen kaunis, onneksi. Muuten voisi jäädä paha mieli. Mutta kyllä on vahva ja komea tulkinta. Täydellinen yhdistelmä uutta ja vanhaa. Jättää pään täyteen ajatuksia ja mieleen oudon myllerryksen. Suosittelen kyllä ehdottomasti! Ja muistakaa mennä oikeaan esityspaikkaan ettei käy niinkuin minulle, joka käveli totutusti uudelle teatteritalolle, ja meinasi tulla hieman kiire... Onneksi ihana henkilökunta jelppasi joka mutkassa.


Kuvien copyright Juha Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.