perjantai 23. lokakuuta 2020

Berliinistä Broadwaylle / Saaristo-ooppera, Turun kaupunginteatteri 22.10.2020

Sellainen esitys mikä viihdyttämisen ja teatterinautinnon lisäksi opettaa minulle jotain uutta, vaikka kuinkakin pientä, saa aina lisäpisteitä. Tällä kertaa vuorossa oli Saaristo-oopperan musiikillinen draama Berliinistä BroadwaylleKurt Weillin elämästä ja sävellyksistä. Todella kiinnostava läpileikkaus joka ainakin itsellä avarsi kummasti silmiä Weillin elämään ja tuotantoon, Kolmen pennin oopperan ulkopuolelle. 

Viime hetkellä ohjaajaksi vaihtuneen Marco Bjurströmin johdolla laulajakvartetti (Joonas Asikainen, Anu Hostikka, Juha Hostikka ja Päivi Nisula) ja kertojana toiminut Miska Kaukonen johdattavat tarinaa hienosti. Loistava nuorista muusikoista koostuva viisihenkinen bändi konkari Jukka Nykäsen johdolla soittaa rennolla otteella. Bändi on vielä sijoitettu Turun kaupunginteatterin pienelle näyttämölle dynaamisesti: puhaltajat vasempaan reunaan, Nykänen pianoineen keskivaiheille ja loppusakki oikeaan laitaan. 

Tarina lähtee liikkeelle 1920-luvun Berliinistä, jossa parikymppinen saksanjuutalainen Weill puuhailee näytelmäkirjailija Bertolt Brechtin kanssa tunnetuimmaksi jäänyttä teostaan Kolmen pennin oopperaa. 1928 ilmestynyt teos tuo nyt lavalle seitsemän kappaletta, joista tietenkin Puukko-Mackie lienee kaikkien tuntema. Myös seuraavan vuoden Happy End -musikaali oli esillä usealla kappaleella, ja Berliinin-ajalta kuullaan myös kolmannen Brecht-yhteistyön helmiä oopperasta Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho. Sitten siirrytään Weillin mukana Pariisiin, Marie Galante -näytelmään, ja siitä laivamatkaa Amerikkaan odottamaan. Erityisesti mieleen jäi Joonas Asikaisen ja Juha Hostikan duetto Surabaya-Johnny. 


Vuonna 1935 Weill ja puolisonsa Lotte Lenya muuttavat Amerikkaan natsien kaapatessa Saksassa lisää valtaa. Mielenkiintoista miten musiikki toisella puoliajalla muuttuu kevyemmäksi, show-maisemmaksi, enemmän amerikkalaisen vaudeville-kulttuurin omaiseksi. Brecht jäi pois yhteistyökumppanina, ehkä se oli yksi tekijä, mutta varmaankin myös amerikkalainen hyvin erilainen esityskulttuuri vaikutti. Jotkut Weillin esitykset pyörivät Broadwayllä vain hyvin lyhyen aikaa, mutta musiikki on silti kiinnostavaa kuultavaa. Mitään näistä en ole kuullut aiemmin, mutta silti tuntuu kuin ne olisivat olleet tuttuja. Musikaalit Johnny Johnson (1936), Knickerbocker Holiday (1938), Lady in the Dark (1941), One Touch of Venus (1943), Love Life (1948), Street Scene (1946) ja viimeiseksi jäänyt Lost in the Stars (1948) pääsevät esille yhdellä tai parilla biisillä per musikaali. 

Jennyn saaga on Päivi Nisulan juhlaa ja Se on hän -kappaleessa Anu Hostikka saa loistaa, flirttaillen bändiläisten kanssa. Yleisö on kyllä innoissaan, koko konsertista. Suomennokset kuulostavat varsin toimivilta (Kari-Pekka Toivosen käsialaa) ja riimit olivat kohdillaan. Jokainen laulaja saa hyvin tilaa.


Tämä ilta oli hyvä osoitus siitä miten konsertti voidaan dramatisoida hienosti. Esiintyjien liikkuminen lavalla oli monipuolista ja hyödynsi hienosti koko tilaa. Lavastaja Jani Uljas oli taas kerran loihtinut yksinkertaisen ja tehokkaan lavastuksen. Irralliset vanerilaatikot muodostivat milloin kaupungin silhuetin ja pilvenpiirtäjän, ja vaikka junavaunun, ja toimivat hienosti taustaelementteinä esiintyjille. Muutapa ei sitten tarvitakaan, paitsi iso taustakangas ja sovelias valaistus. Timo Alhasen valot ovat pehmeitä ja lempeitä, ja pisteenä iin päällä hehkulamppuköydet. Tiina Valkama oli suunnitellut yksinkertaisen kauniit esiintymisasut. Mustan päälle saatiin erilaisilla asusteilla vaihtelua.

Esitys oli vielä mukavasti monikielinen, suomen lisäksi lavalla kuultiin myös saksaa ja englantia.

Joku lavastaja tuli kuvaani huiskuttamaan.


Hirmu ihanaa nähdä esiintyjillä iloinen pilke silmäkulmassa koko illan ajan. Kaikki todellakin eläytyivät moninaisiin rooleihinsa ja tulkitsivat lauluja sydämestään. Loppu, eli Weillin liian varhainen kuolema (1950) sai olon jotenkin haikeaksi. Päällimmäinen tunne illasta kuitenkin oli ilo. Oli hienoa saada kuulla minulle uutta musiikkia (ainoastaan Kolmen pennin oopperan olen nähnyt) ja oppia lisää Weillin elämänvaiheista. Näin tehdään hyvää musiikkiteatteria - kiitos Saaristo-ooppera!

Harmi kun esityksiä oli vain kolme, olisi suonut niitä enemmänkin.



Esityskuvan copyright Vesa Tyni, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 22. lokakuuta 2020

Kuka pelkää Virginia Woolfia? / Tampereen teatteri 21.10.2020

Edward Albeen vahva klassikkodraama sai viimeisimmän inkarnaationsa Tampereen teatterissa Marika Vapaavuoren ohjauksessa. Kuka pelkää Virginia Woolfia? on raastava kuvaus avioliitosta, vanhemmuudesta ja valtapeleistä, mutta se myös peilaa hyvin ajankuvaa 1960-luvulta. Tapahtumapaikkana on pieni yliopistokaupunki ja sen ahtaat sosiaaliset ympyrät, tarkemmin sanottuna historian laitoksen apulaisprofessorin ja vaimonsa olohuone.

Pääpari Martha (Ritva Jalonen) ja George (Esa Latva-Äijö) ovat olleet naimisissa yli 30 vuotta. Keskinäinen hellyys ja kiintymys näkyy, mutta miksi heidän sitten täytyy raastaa toisiaan rikki järkyttävällä sanasodalla? Heidän yölliset vieraansa Nick (Kai Vaine) ja Honey (Linda Wiklund) - ketkä Martha on kutsunut jatkoille taas yhdeltä yliopiston vastaanotolta, joutuvat pelinappuloiksi ja vedetyksi mukaan tähän "leikkiin". Tuntuu että taisteleva pari tarvitsee yleisöä, ehkä todistajiksi draamalleen. Yleensä parit pitävät riitansa yksityisinä, mutta eivät Martha ja George. Lisää kerroksia heidän suhteestaan paljastuu kuin sipulista, ja kaiken alla jyskyttää kysymys miksi. Miksi selkeästi yhteen hitsautunut pari kohtelee toisiaan näin? Vieraatkaan eivät säästy. George piinaa Nickiä, keskeyttämällä tämän puheita ja suoraan sotkemalla asioita. Todella ärsyttävää. Myös Honey saa osansa nälvinnästä. Ja toinen näytös alkaa Marthan lytätessä Nick ja tämän mieskunto.

Siinä missä Martha sivaltaa miestään epäonnistumisista, saamattomuudesta ja selkärangattomuudesta niin George vastaa yhtä vahvasti eli vaimonsa alkoholiongelmalla ja irtosuhteilla. Kummallakin riittää aseita. Vaan eipä tunnu olevan kauhean auvoista se Nickin ja Honeyn avioliittokaan. Molemmat parit ovat päätyneet naimisiin... no, pakon sanelemana. Pitää muistaa että tässä ollaan 60-luvulla. 

Välillä ihmisten väliset keskustelut muistuttavat tennisottelua; katsojan pää (tai ainakin silmät) liikkuvat rytmisesti oikealta vasemmalla ja taas takaisin. Mitä toinen vastaa, minkälaisen uuden solvauksen hän sivaltaa vastapuolelle? Näitä otteluita käydään oikeastaan kaikkien osapuolten välillä näytelmän ja illan edetessä.

Mutta silti. George on ainoa mies joka on tehnyt Marthan onnelliseksi. 

Yö kuluu eteenpäin ja alkoholia kulutetaan lisää, koitetaan tanssiakin ja Marthan avoin flirttailu Nickin kanssa saa lisää kierroksia. Kaikkien menneisyydestä paljastuu ikäviä, surullisia ja traumaattisia asioita - mistä saadaan taas lisää aseita toisten satuttamiselle. Katsomossa tulee väkisinkin hykerreltyä niin taitavalle näyttelijäntyölle, nerokkaalle tekstille ja Reita Lounatvuoren suomennokselle, kuin millintarkalle ohjauksellekin. Väliajalla moni pohtii oman parisuhteensa tilaa (arvatenkin helpottuneena). Tämä on kyllä teatteria isolla T:llä, kunnon draamaa missä käydään läpi monenlaisia tunteita. Helpolla ei pääse katsojakaan tästä Albeen mankelista. Roolien keskinäinen dynamiikka on kyllä hienoa seurattavaa.

Näin tämän kolme vuotta sitten Lontoossa ja silloin Marthan roolissa säkenöi Imelda Staunton. Huikea roolityö jota olisi kai vaikea ylittää. Vaan mitä tekee Ritva Jalonen? Niin hekumallisen ja herkullisen Marthan ettei paremmasta väliä. Tämän Martha on sisältä rikki revitty ja ainoa tapa selviytyä on käydä jatkuvaa sotaa rakkaimman ja läheisimmän ihmisen kanssa. Myös alkoholi tuntuu turruttavan ja helpottavan eloa, kuten myös yliopiston nuorten miesten vokottelu. Ei voi kun ihailla tätä lämpöä ja läsnäoloa mitä Jalonen hehkuu, silmät palaen ja joka solullaan eläytyen. Myös Latva-Äijön karisma kantaa, vaikka aluksi mietinkin hänen olevan inasen liian nuori roolissa. Olipa turha pelko. Vaineen tehtävä on olla salskea silmänilo, mutta osaahan mies toki näytelläkin, miestä jonka tunteet ja turhautuminen heittelevät laidasta laitaan. Wiklundin Honey on sopivalla tavalla blondi. Tämän naivius saa kolauksen kun käy ilmi että puoliso on lörpötellyt heidän intiimeistä asioista, ja Wiklund tulkitsee juuri sopivalla intensiteetillä.

Juho Wiklundin lavastus yhdistää olohuoneessa lämmintä puuta huonekaluissa ja kirjoja sekä tärkeän baaritiskin. Kaiken keskellä Chesterfield-sohva ja nojatuoli odottavat istujia. Täydet kirjahyllyt luovat historian apulaisprofessorin kotiin oppinutta tuntua. Lattian intarsiakuviointi on myös kaunis katseenvangitsija. Mari Pajula on suunnitellut puvustuksen joka henkii ajankuvaa. Varsinkin Marthan upeanvihreä veluurihaalari on kovin 60-lukua, kuten myös Honeyn kaunis mekko.

Esityksiä on muuten vaan 21.11. asti ja osa näytöksistä on täyttymässä kovaa vauhtia, eli lippujen kanssa kannattaa olla nopea mikäli mielii tämän nähdä. Ja ilman muuta kannattaa, koska harvassa ovat näin intensiiviset näytelmät. Esitykset missä kaikki loksahtaa kohdilleen.


Kuvien copyright Mika Lumme.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Kapitalismi - tarinoita pääomasta / Teatteri Jurkka 20.10.2020

Raisa Omaheimon ja Elina Kilkun trilogia saa odotetun päätöksensä Teatteri Jurkassa. Siinä missä Läski (2016) keskittyi ylipainoon ja Häiriö (2018) mielenterveysasioihin, niin nyt Kapitalismi summaa kaiken aiheesta... no, kapitalismi. Niin Läskissä kuin Häiriössäkin kapitalismilla oli kyllä oma tärkeä osansa, joten Omaheimo & Kilkku jatkoivat vaan samojen teemojen pallottelua ja tuloksena syntyi tämä. 

Kapitalismi koostuu fragmentaarisista osioista joissa näyttelijät esittävät Omaheimoa (Henna Tanskanen) ja Kilkkua (Jenni Kitti) pohtimassa asioita, monelta eri kantilta. Esityksessä pohditaan paljon millainen esitys kapitalismista tehtäisiin ja tuleekohan tästä ihan huono. Verkkosukkiin, korkkareihin ja korsetteihin pyntätyt leidit tuovat kabareemaisia vivahteita ja liikkeitä lavalle. Viimeksimainitusta kiitetään Mikko Orpanaa.

Puolentoista tunnin aikana ehditään moneen. Välillä aika hengästyttävälläkin tahdilla. Osakeomistukset (ja miten se on ristiriidassa taiteilijuuden kanssa), Marxin Pääoman mahdollinen dramatisointi ja herran perhesuhteet, pääomatuloilla vaurastuminen (demonstrointi värillisillä palloilla), kapitalismi ja katosta laskeutuva My Little Pony-Darwin, mainio etuoikeuskävely, lorupussin salaisuudet, erilaisia sitaatteja aiheesta, pari kylmäävää työkokemusta tekijöiden menneisyydestä, iltasatu, Titanic-elokuvan remake, visio Hartwall Areenalla toteutettavasta spektaakkelista ja paljon paljon muuta, myös erilaisia aihioita. Hauskoja ja viihdyttäviä, mutta myös aika kylmääviä välähdyksiä. Ja ennenkaikkea sellaisia juttuja missä katsoja saa paljon ahaa-elämyksiä.

Eniten kyllä ahdisti näin kirjojen suurena ystävänä kertomus Kilkun useamman vuoden työkokemuksesta ison kirjakauppaketjun myymälässä. Miten pikkuhiljaa vain myyntiluvuilla on väliä ja määrä korvaa laadun. Tottahan tämä on, ja itsekin olen sen hyvin huomannut kirjakaupoissa asioineena. Valikoima kutistunut, myynnissä kaikkea muutakin (millä ei ole mitään tekemistä kirjojen kanssa) ja tyrkyttävät myyjät eivät herätä ostohalua. Asiakaskontaktointi ahdistaa ainakin minua.

Kapitalismi jättää paljon avoimia kysymyksiä, mutta ei tarjoile juuri vastauksia. Kuka osaisi sanoa mikä sitten ellei kapitalismi? Googlen mukaan aika helkkarin monessa asiassa on menty liian pitkälle, vaan ei kapitalismissa.

Paula Koivusen niukka lavastus ja seksikkäät puvut ovat hyvä kontrasti toisilleen. Keskiössä on tälläkin kertaa tärkeä teksti. Kitti ja Tanskanen ovat kadehdittavan monipuolisia esiintyjiä ja ottavat harvalukuiseen (mutta loppuunmyytyyn) katsomoon tiukasti kontaktia. Se on aina kivaa Jurkassa kun täällä oikeasti pääsee lähelle esitystä ja lavalla olijoita. 

Kuten muissakin Omaheimo & Kilkku -duon esityksissä niin nytkin Tomi Flykt vastaa äänisuunnittelusta ja sävellyksestä, sekä videosuunnittelusta ja yhdessä Saku Kaukiaisen kanssa myös valoista. Tasaisen varmaa työtä kaikilla rintamilla. 

 

Eihän tämä mikään sellainen hyvänmielenesitys ole, vaan aika ahdistava ja synkkäkin. Silti toteutustapa, joka miksaa erilaisia tyylilajeja ja tarjoilee synkeät asiat pilke silmäkulmassa, kaivaa nauruntyrskähdyksiä katsojista. Lasten lelujen käyttö tuo lisää leikkisyyttä mukaan. Ja lopuksi, epätoivon ollessa suurimmillaan, Kitti ja Tanskanen, Kilkku ja Omaheimo, ottavat toisiaan kädestä kiinni. Yhdessä tästä selvitään.

Jään odottamaan mihin kiperään aiheeseen nämä taitavat naiset tarttuvat seuraavaksi!

Sattumalta esityksen jälkeen oli vielä pieni rupatteluhetki tekijöiden kanssa, uuden teatterijohtaja Tuomas Parkkisen johdolla. Puolen tunnin keskustelussa juteltiin inhimillisyydestä ja ihmisellisyydestä, kunnianloukkaussyytemahdollisuuksista (jos asiat ovat tosia, ei semmoista voi nostaa), ja siitä voiko taiteilija huutaa lavalla asioiden vääryydestä, jos hänellä ei ole tarjota ratkaisuita tai vastauksia ongelmiin. Ja sitten se, että onko esitys tuote kuten hampurilainen ja katsoja lähtee teatterista kylläisenä? Kapitalismi jätti minulle ainakin pienen nälän...


Esityskuvien copyright Marko Mäkinen, keskustelutilaisuuskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Ikiliikkuja / Tampereen työväen teatteri 16.10.2020

Kun ensimmäinen näytös Sirkku Peltolan muokkaamasta Maiju Lassilan Ikiliikkujasta päättyi olin hetken äimän käkenä. Nytkö se Peltolakin lähti sketsiviihteen maailmaan? Näiden hölmöläisten touhuilleko pitäisi sitten nauraa? Välillä oikeasti tuntui että olisi katsellut jotain sketsiohjelmaa mainoskanavalta. Mutta toinen näytös avasi asiaa enemmän, ja aloin nähdä sen hömpötyksen taakse. Lopulta esitys jäi salakavalasti mielen sopukoihin kutkuttamaan. Työviksen lanseeraama "rehevän kansan rillumarei" on aika osuva kuvaus.

Ei Työviksen Ikiliikkujan tarkoitus olekaan olla vakavasti otettavaa taidetta, vaan nimenomaan kansan syviä rivejä (mitä ne ikinä ovatkaan tätä nykyä) liikuttavaa ja viihdyttävää "hömppää". Kyllä tämä helpon ja halvan rahan perässä juokseminen puhuttelee nykyihmistäkin, vaikka näytelmä on kirjoitettu reilut sata vuotta sitten. Hahmogalleria saa virneen katsojan suupieliin jo pelkällä olemuksellaan. Ryysyiset ja nuhruiset ihmiset pällistelevät pullonpohjalasiensa läpi Jaana Aron suunnittelemissa agraariasuissa. Vastakohtana kulahtaneille maalaisjunteille nähdään myös spedemäinen (ja tarkoitan tässä nimenomaan sitä Pasasta) Jorma Piikeli (Auvo Vihro) joka keekoilee niukoissa urheilusortseissa ja stetsonissa sekä wahlroosmainen Högforsin tehtaan edustaja (Panu Valo) vitivalkoisissaan. Nuhruista on tumma savupirttikin (Hannu Lindholmin käsialaa) ja sille raikasta vastakohtaa tuo agraari-Suomen vihannoivat kesämaisemat Tero Koiviston projisoinneissa.

Pirtamestari Hapatus (Tom Lindholm) ja jumalallisia pohtiva poikansa Nisse (Janne Kallioniemi) ovat päättäneet rikastua myymällä kehittämänsä ikiliikkujan. Vakaa usko äkkirikastumiseen ajaa heitä ja aika kuluu kiiltävää kapistusta säätäessä, siinä kun perheen naisväki pistää hihat heilumaan. Pielo-emäntä (Teija Auvinen) ja Hely-tytär (Ilona Pukkila) lahtaavat eläimet, ripustavat pyykit ja pitävät hommat kunnossa kun miehet säätävät, juopottelevat, haaveilevat ja turaavat aikaansa turhuuksiin. Ostetaan velaksi, koska kyllähän ikiliikkujasta saavat tulot sitten kattavat kaiken. Kauppakuvioihin sotkeutuvat jo mainittu Piikeli sekä turun murteella kiekuva agronomi Pullinen (Samuli Muje) ja viinaan menevä tilallinen Hilattu (Mika Honkanen) - se varsinainen sketsihahmokolmikko. Kun vielä nuori tanssiinmenevä Junu (Panu Valo) kosiskelee Helyä, pelimanniäitinsä Beatan (Anna-Mari Kivimäki) soittaessa taustalla, on henkilökavalkadi valmis. Kivimäen säveltämä kansanmusiikkipoljentoinen haitarimusiikki onkin varsin sopivaa tähän, ja aina välillä pistetään tanssiksi. Musiikista isot aplodit.

Ja kyllähän tämä koko porukka pistelee parastaan komedianäyttelemisen saralla. Erityisesti Kalliomäki tekee hurjan hienon roolityön sönköttävänä Nissenä, joka pitää itseään kirjanoppineena ja lausuu "latinaa". Mutta sanoo hömelö Nisse ihan viisaastikin: mikään ei ole mahdotonta jos vaan yrittää. Niin, paitsi ehkä ikiliikkujan keksiminen. Nissen lapsenusko on liikuttavaa: "Nyt ei muuta kun käydään senaatissa nostamassa fyffet jolla koko tämä shoppailupaljous maksetaan".

Ikiliikkuja on myös hyvin liikunnallinen esitys. Timo Saaren koreografiat ovat vauhdikkaita ja jatkuva liike vie esitystä eteenpäin. Taukopaikat tuovat suvantokohtia menon keskelle. Tähän liittyen katsoja voi tykönään pohtia mikä se loppuviimein ihmistä oikein liikuttaa, rahanahneus vai rakkaus, vaiko uteliaisuus? Vaiko musiikki kuten tässäkin nähdään.

Peltola sotkee Lassilan hersyvään kieleen (trollottaa, köpö töppö) nykysuomea ja sen ilmaisuita (nyhtökaura, selfie-kepakko, räjähtelevät lepakot, sori siitä) ja tuloksena on hykerryttävä kielten sekamelska. Ihan pätevältä kyllä kuulostaa eikä lainkaan ristiriitaiselta. Sanasotailu on kivaa kuunneltavaa. Peltolaan voi kyllä aina luottaa, niin kirjoittamisen, dramatisoinnin kuin ohjauksenkin osalta.

Voin hyvin kuvitella miten tämä tulkinta olisi överiksi vedettyine kansanhahmoineen naurattanut silloin sata vuotta sittenkin, vaikka osa sanonnoista ja viittauksista täähän päivään olisikin mennyt ohi. Samalla tavalla Shakespeare viihdytti rahvasta kansankomedioillaan. Hykerryttää enemmän kuin ääneen naurattaa, jos kohta ensi-illassa näkyi suurta riemua osassa katsojissa. Siitäkin tuli hyvä mieli itselle, kun katsoi miten tämä koronan murjoma kansa ilakoi. Salakavala komedia siis.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 16. lokakuuta 2020

Pilvien paino / Teatteri Qo, Kulttuurikeskus Caisa 15.10.2020

Nukketeatteria aikuisille. Kas siinäpä houkutteleva sanapari, joka saa ainakin minut raivaamaan allakasta oitis tilaa. Vaikka tietämykseni ukrainalais-ranskalaisesta runoilija Irène Némirovskystä ja suomalaisesta Elvi Sinervosta ovatkin minimaaliset (jälkimmäisen nimi on sentään tuttu) niin katsoin sen seikan olevan ennemmin ehkä seikkailu, mahdollisuus oppia jotain uutta. Toki hienon nukketeatterielämyksen siivittämänä.

Tunnin mittainen Pilvien paino sai ensi-iltansa vasta nyt lokakuussa, koronan takia tietenkin. Monipuolinen nukketeatteritaiteilija Mila Nirhamo on ilahduttanut minua useilla esityksillä viime vuosina. Likka, Vedenalainen ja Kohtauspaikkoja kadonneille nyt ainakin tulee mieleen. Monilla nukketeatterin parissa toimiville tuntuu olevan yhteistä tehtävästä toiseen sujuvasti liukuminen. Käsikirjoittajasta ohjaajaksi, nukettajasta nukenrakentajaksi. Nyt Pilvien painossa Nirhamo vastaa käsikirjoituksen, ohjauksen ja lavastuksen lisäksi esiintymisestä, yhdessä Perrine Ferrafiatin kanssa. Vaaleiden paperisuikaleiden taustoittamalla lavalla nähdään kaksi naista, erilaisia mutta samankaltaisissa elämäntilanteissa. Némirovsky ja Sinervo heräävät henkiin, niin näköisnukkien kuin herkkien näyttelijöiden tulkinnassa. 

Koko esitys on eteerisen kaunis ja verkkainen. Osuvat musiikkivalinnat ja Ferrafiatin konstailematon äänisuunnittelu on kuin piste iin päällä. Valtteri Bruunin soittama kitaramusiikki, venäläinen mieskuorolaulu - kaikki kuin tähän tehtyä. Jere Suontaustan valot luovat papereihin kauniita kontrasteja. Monikielisyys kuulostaa kauniilta, vaikken ranskaa tai venäjää ymmärräkään.

Irene pelkää (ja tietää) ettei ehdi saada teostaan valmiiksi, koska kaikesta on pula. Oikeassahan hän olikin, koska lavantauti vei lahjakkaan naisen 1942 Auschwitzissä. Perinnöksi jäi matkalaukullinen tekstejä, jotka toinen tyttäristä piti lukematta hallussaan 50 vuotta. Tämä matkalaukku, ja kengät, jää myös katsojan verkkokalvoille Irenen poistuessa näyttämöltä.


Näyttämön kirjapinot muuntuvat moneen, ja paljastavat sisuksistaan kaikenlaisia yllätyksiä. Paperinuket, esineteatteri ja nuket muodostavat harmonisen kokonaisuuden jota Nirhamon ja Ferrafiatin näyttelijäntaidot täydentävät. Naiset esiintyvt ajattomissa mekoissa (tai harmaassa vankipuvussa) ja paljain jaloin. Äiti-lapsisuhteet, tasapainon löytäminen elämässä, oma kirjallinen työ - monenlaisia teemoja tulee mieleen. Antisemitismi nostaa päätään. Pariisin pommitukset vuonna 1940 on upeasti toteutettu kohtaus, kirjoituskoneella luotuine konekivääritulineen.

Jokaisella tavaralla ja esineellä on paikkansa lavastuksessa, samoin kuin jokaisella lauseellakin. Millintarkkaa työtä. Kirjailijanaisten saamat kritiikit ovat kauniita sanoja täynnä, mutta mitä apua siitä loppujen lopuksi oli. Kumpikin päätyi vangiksi, ja vaikka Sinervo vapautettiinkin myöhemmin, niin kommunistileima istui. Pahinta oli kun leirillä menetti ihmisarvonsa. Haaveet muuttuivat pieniksi, kunpa tulisi kuulluksi ja nähdyksi. "Luomishalu etsii aina jonkun reiän". 

      

Esitys pohjautuu Sinervon ja Némirovskyn kirjeisiin, muistiinpanoihin ja kaunokirjallisiin teoksiin. Hienosti sieltä kaikesta on poimittu yhtäläisyyksiä kahden lahjakkaan kirjailijan ja runoilijan elämästä. Maailma ympärillä mullistui ja siinä naispuolinen luova taiteilija oli kuin lastu laineilla.  Halu kirjoittaa ihmisille on kova, kuten myös usko sodan loppumiseen. Pienet lappuset puun oksilla koskettavat.

Olo jää haikeaksi. Samalla myös oudon toiveikkaaksi, kun naiset leijuvat yhdessä pilvenhattaralla pois. On toivoa, silti.

Lämmin kiitos työryhmälle kauniista ja herkästä teoksesta; teoksesta jolle toivon pitkää ikää.


Kuvien copyright Miso Macura.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Mary Poppins / Svenska Teatern 3.10.2020

Pakko tunnustaa: En ole koskaan nähnyt alkuperäistä Maija Poppasta missään muodossa. En siis sitä klassikkoleffaa, en lukenut kirjoja. Se muutaman vuoden takainen jatko-osaleffa on kyllä tuttu, ja toki moni ikonisista musiikkikappaleista ja tarinakin pääpiirteissään. Silti tämä Svenska Teaternin syysuutuus kiinnosti kovasti. Hieno tekijäkaarti houkutteli katsomaan. 

Eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Mary Poppins oli koko perheelle suunnattua väri-iloittelua. Musiikki svengasi upean ison bändin ja kapellimestari Kristian Nymanin johdolla. Ohjaaja Markku Nenonen käsitteli taitavasti isojakin kohtauksia ja hänen laatimansa monipuoliset koreografiat saivat hymyn huulille. Nokikolareiden joukkotanssi Lontoon kattojen yllä, keittiökohtaukset tai puistotanssit, kaikki ilahdutti. Aivan huikeaa silmäkarkkia. Lisäksi Säde Kajovaara oli laatinut muikeita steppikoreografioita moneen kohtaan. Tanssillisestikin siis todella kivaa katsottavaa.

Jani Uljas oli tehnyt värikkäät kaksiulotteiset lavastukset joilla Banksin perheen keskiluokkainen brittikoti herää henkiin. Lisäksi koko Lontoo puistoineen ja yösilhuetteineen oli todella kaunis. Fantasiaelementtejä nähtiin lavalla myös ja paljon eri sävyjä. Kohtauksista toiseen siirrytään sujuvasti, ja lavastuksessakin on paljon kaikkea hauskaa katsottavaa. Hetkellisesti tekniikan kikkailut tuovat mieleen legendaarisen Näytelmän joka menee pieleen, mutta nyt tosin asialla oli Poppasen taikuus eikä amatööriryhmän räpellykset. Mitä kaikkea voi Poppasen laukkuunkin mahtua! Joonas Tikkasen kauniit videoprojisoinnit tukivat hyvin lavastuksen kokonaisuutta.

Myös Pirjo Liiri-Majavan puvut tarjoilivat värikylläisyyden lisäksi monenlaisia yllätyksiä. Banksin perheen hieman konservatiiviset asut (ja lasten merimieshenkevät) veivät ajatukset hyvinkin sinne viktoriaaniseen Lontooseen, mutta Fru Corryn kirjainbileet ja moni muu kohtaus tarjoilikin sitten uskomatonta väriloistoa ja hulmuavia helmoja ja vaikka mitä. Elävät patsaat ja nokikolarit ja yliampuva amiraali - kaikki niin hienoa. Ja ikoninen Maija P. itse, kaunis kuin kuva! Erityisesti Bertin kukkakuosinen puku puistotanssikohtauksessa iski silmiini. Hahmojen peruukit ja maskeeraus (Pirjo Leino) loihtivat hahmot eläviksi, varsinkin karmaisevan neiti Andrew'n kampaus hiveli silmiä! Ja ne kaikki todella värikkäät peruukit Fru Corryn kemuissa!

Visuaalisen hienouden lisäksi näyttelijävalinnat oli kyllä roolitettu nappiin. Jo Tampereen teatterin Notre Damen kellonsoittajassa hurmannut Josefin Silén oli kuin syntynyt Maija Poppaseksi! Viilipyttymäinen ja napakka lastenhoitaja pistää koko Banskin perheen ruotuun ja vähän kaikki muutkin. Hän onnistuu olemaan samaan aikaan säkenöivän hurmaava ja hieman myös autoritäärinen. Kujeilevampaakin puolta nähdään aina välillä. Silénin ääni kantaa soljuvasti ja tanssitkin sujuvat. Ryhdikäs olemus ja todella upea roolityö! Hieman salaperäisenä Bertinä nähdään ruotsalaiskomistus Denny Lekström, itselleni ihan uusi tuttavuus. Hyvin sujuu häneltäkin nokikolari/maalari/monitoimimiehen osa. Hänen ja Maija P:n suhde on kyllä kiehtova, joku yhteinen menneisyys näillä selkeästi on. Bert vie Banksin lapsia monenlaiseen seikkailuun.

Lauantain ensi-illassa lasten rooleja näyttelivät ilmiömäisen hyvät Anna Kettunen (Jane) ja Aron Nyman (Michael) - hurmaavia molemmat. Heidän vanhempinaan Aaro Wichmann, monesta hyvästä musikaaliroolista tuttu, sekä upeaääninen Anna-Maija Jalkanen. Yksi Mary Poppinsin juonikuvioista keskittyykin George Banksin henkiseen kasvuun yrmeästä järjestyksen miehestä lempeämmäksi ja perhekeskeisemmäksi isäksi. Wichmann on kyllä roolissaan todella naseva. 

Saara Lehtonen hurmaa sekä Banksin perheen keittäjänä että Fru Corrynä, aina yhtä raikas ja iloinen esiintyjä. Ann-Marie Heinon molemmat roolit saavat myös syvälliset tulkinnat. Linnunruokaa kauppaava surumielinen rouva sekä suoraan helvetin esikartanoista noussut (ja sinne myös katoava) kalanmaksaöljyään tuputtava lastenhoitaja Fröken Andrew olivat kyllä ihan parhaimmistoa koko esityksessä. Muista roolitöistä pitää mainita vielä Lasse Lipposen erinomaisen notkea akrobaattisuoritus Neleus-patsaana ja sympaattisen punatukkainen Northbrook (Peter Pihlström). Ja erikoismaininta hurmaavalle maltankoiralle, joka varasti huomion aina ilmestyessään lavalle.

Kaikki ei suinkaan ollut iloista päivänpaistetta, vaan esimerkiksi öinen lastenhuonekohtaus missä nuket ja nallet heräävät henkiin saattaa tulla vähän isompienkin ihmisten uniin kummittelemaan. Hieman ehkä sellaista osoittelevaa ja saarnailevaa sävyä kertomuksessa oli hetkittäin, vaikka käsittääkseni sitä oli saatu P. L. Traversin luomiin alkuperäisteoksiin verrattuna häivytettyäkin hieman. Mutta on tämä silti sellainen hyvänmielen satu koko perheelle. Kuinkakohan moni lapsikatsoja haluaisi oman Maija Poppasen pistämään kaikki koti- ja perheasiat ruotuun? Mikä tahansa asia on toteutettavissa jos sitä vain haluaa tarpeeksi on yksi iso opetus mitä Maija P. katsojille jättää. Elämäänsä kannattaa aina aika ajoin vähän ravistella.

Koronatoimet oli Svenskanilla mietitty todella hyvin. Oma paikka oli kakkosparven aitiossa ja sieltä näki hyvin permannon turvavälit. Joka toinen penkkirivi oli poissa käytöstä ja seurueiden välillä muutenkin välit. Lisäksi suurin osa katsojistakin käytti maskia.

Mainittakoon vielä että Markku Nenonen ja koko Svenskanin työryhmä sai kunnian tehdä ihan oman versionsa, eikä musikaalimaailmassa niin kovin usein nähtyä ns. replikaa. Toki asioita piti hyväksyttää oikeudenhaltijoilla Disneyllä ja Cameron Mackintoshilla, mutta silti. Hyvä!

Näytökset jatkuvat vuoden loppuun asti, mutta kevät pidetään taukoa ja jatketaan taas syksyllä 2021.

Mary Poppins tarjoaa mahtavan musikaaliesityksen toisella kotimaisella (suomitekstityksen saa kyllä Thea-sovelluksella puhelimeen) - monessakin mielessä tämä oli ihan kansainvälistä tasoa. Vajaat kolme tuntia menee tässä taikamaailmassa kyllä nopeasti. Kun legendaarinen lastenhoitaja lopussa liihottaa pois lavalta, yläilmoihin kadoten, niin haikeus iskee!


Esityskuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 3. lokakuuta 2020

Sontiainen - balladi koti-ikävästä / Teatteri Avoimet Ovet 3.10.2020

Halusin nähdä tämän viime keväänä ensi-iltansa saaneen musiikkiteatteriesityksen uudelleen. Koska jotkut jutut vaan on sellaisia, jäävät päähän ja sydämeen ja sieluun. Hanna Kirjavaisen kirjoittama ja ohjaama Sontiainen - balladi koti-ikävästä oli juuri tämmöinen esitys. Ja olenpas tyytyväinen että kalenterista löytyi juuri sopiva kolonen toisellekin kerralle.

Itse esitys oli hieman tiivistynyt ja napakoitunut keväästä, mukana oli jotain ajankohtaisia heittoja mm. koronan suuntaan ja yksi hieman ahdistava hirttäytymiskohta oli jäänyt pois. Muuten musiikki oli edelleen letkeää ja upeasti tarinaan sopivaa sekä koko esiintyjäviisikko vauhdissa vaikka katsomossa olikin vain kourallinen ihmisiä. Vaikka tämä on oikeasti aika ahdistavia asioita käsittelevä esitys (suomalaissiirtolaisten ahdingosta Amerikan ihmemaassa) niin mukana on paljon lämpöä ja inhimillisyyttä ja huumoriakin. Ulos kävelee jotenkin puhdistuneena ja valaistuneena. 

Kannattaa lukea juttuni viime helmikuun ensi-illasta, linkki tuolla hieman ylempänä.

Ihana bonus oli tekijöiden Q&A tilaisuus näytelmän jälkeen. Hanna Kirjavainen avasi hieman näytelmän taustoja, miten ja miksi tämän päätti tehdä. Aihe löytyi kymmenkunta vuotta sitten kun hän törmäsi Tom Sukasen tarinaan. Alunperin Sontiaisesta piti tulla ison mittakaavan musikaali Helsingin kaupunginteatteriin, mutta sitten siellä vaihtui johtaja ja suunnitelmat muuttuivat. Muokkausten jälkeen tulikin tämmöinen klubikeikkamuotoinen intiimi juttu. Minusta vallan erinomainen näinkin, mutta toki tarina olisi ollut laajempi isommalla näyttämöllä.

Oli myös kiehtovaa kuulla miten esiintyjät satsasivat Sontiaiseen. Juha Pulli opetteli soittamaan banjoa ja Anna-Riikka Rajanen haitaria, eikä kummankaan soittamisesta uskoisi etteivät soittimet olleet hallussa aiemmin. Banjo varsinkin on tosi isossa roolissa amerikansoundisissa Lännen-Jukan biiseissä. Pekka Lehden hienot sovitukset tekevät kyllä oikeutta musiikille muutenkin. Kirjavainen myös kertoi että Sukasen rooli oli kokoajan tehty Aarni Kivinen mielessä. 

Yleisöllä oli kiinnostavia kysymyksiä ja kommentteja ja sain myös vahvistuksen itselleni Macbeth-noitien vaikutuksesta Sukasen tapaamiin raakkuviin haamunäkyihin.

Esityksiä on vielä 17.11. asti, joten suosittelen lämpimästi hankkimaan liput ja katsomaan tämän universaalin koti-ikävästä ammentavan esityksen. Lippuja teatterilta!


Esityskuvan copyright Mitro Härkönen, Q&A kuva omani.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.