lauantai 3. joulukuuta 2016

CLIP! / Espoon kaupunginteatteri 3.12.2016

Espoon kaupunginteatteri tunnetaan omien produktioidensa lisäksi hienoista ja monipuolisista vierailuesityksistään. Niin kotimaisten pienempien teatterien, maakuntateatterien että ulkomaalaisten erikoisuuksien. Näistä jälkimmäistä saatiin taas nauttia männä viikonloppuna kun kanadalainen klovni Philippe Trépanier saapui vierailulle Espoon Kulttuurikeskukseen CLIP!-esityksensä kanssa.


Lauantain iltapäivän esityksessä yleisö koostui pääasiassa lapsista perheineen. Ja hyvin tämä show kaikenikäisille istuikin. Tosin luulin että tämä olisi oikeasti sanaton esitys, mulla jonkun verran englantia silti käytettiin. Aika moni aikuinen kuului lapsilleen sanoja ja lauseita kääntävän; kaikki kun eivät englantia ymmärtäneet. Mutta ei se kielitaidottomuus paljoa haitannut, sillä kaikki kuitenkin klovnin tohellukselle nauroivat. Paitsi se yksi eturivin pieni poika joka parkui hillittömästi ja poistui sitten (onneksi) pian äitinsä kanssa. Mitä lie pelästynyt hän.

Trépanier on näyttämömies, jonka pitäisi laittaa esiintymisareena kuntoon konferenssia varten. Pöydät, rekvisiitat, valkokankaat, tiedättehän. Mutta kun ei hommista meinaa tulla yhtään mitään. Hän tempuuilee tavaroiden kanssa vahingossa, mutta myös tietoisesti. Hän haluaisi töihin sirkukseen! Seuraa vajaa tunti kaikenlaista tohelointia. Vesimukin, vaatetelineen, työkalupakkien, huonekalujen kanssa. Kaikesta saa irti hupia jos vähän yrittää. Ja näemmä vaikkei yrittäisikään. Jugurtin syöminen lattialtakin onnistuu... (yleisöstä kuuluu monta yääääk-huutoa).


Yleisö otetaan hyvin mukaan esitykseen, varsinkin siinä vaiheessa kun heppu alkaa viritellä videokameraansa. Lapsikatsojat kiljuvat riemusta viimeistään kun aletaan hillua ilman päällyshousuja! Lopuksi mies väläyttelee diabolon kanssa myös jongleeraustaitojaan.

Yves Dagenaisin ohjaama esitys on sopivan pitkä (tunnin) ja sopivan viihdyttävä koko perheelle. Trépanier on hyvin arkisen näköinen heppu, ja siitäkin saa irti komiikkaa. Kyllä tässä sai nauraa ja viihtyä niin aikuinen kuin lapsikin. Kun mies hokee "professionell" joka tempun jälkeen käy hihityttämään... on ammattimaista niin, mutta ei sillä tavalla kun mies tarkoittanee.


Kuvien copyright Édouard Plante-Fréchette, La Presse
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Kilpakosijat / Tampereen työväen teatteri 2.12.2016

Työviksen uutukaismusikaali on taas kerran osoitus siitä, että siinä talossa on roppakaupalla upeita musikaalinäyttelijöitä! Siis sellaisia keiltä sujuu niin laulaminen, näytteleminen kuin tanssiminenkin. Yhtä aikaa. Maiju Lassilan Kilpakosijat (vuodelta 1913!) saattaa olla läpeensä kulunut, mutta tämä "kansanmusikaali" on niin raikas, railakas ja menojalkaa vipattava, että tarinakin saa uutta puhtia!


Tommi Auvinen vastaa dramatisoinnista ja ohjauksesta, ja mielestäni onnistuu molemmissa turkasen hyvin. Musiikkihan tässä kuitenkin on pääosassa ja en osaa kuvitella ketään Sari Kaasista sopivampaa siihen sävellyspestiin. Iloisesti Värttinän hengessä liikutaan eli kansanmusiikkia kahdelle jalalle. On seassa hieman rauhallisempiakin kappaleita, mutta pääsääntöisesti iloista ja vauhdikasta musiikkia tämä on. Joka saa hymyn huulille.

Sikasen isän ja pojan kosioaikeistahan tässä on kyse. Kumpainenkaan ei ole käynyt rippikoulua, joten naimalupaakaan ei siten ole. Mutta kun naisiin tekisi mieli ja sopivia leskirouvia olisi tarjolla roppakaupalla. Sitä teemaa sitten vatvotaan reilut 2 tuntia. Mutta missään vaiheessa meno ei käy tylsäksi tai itseään toistavaksi. Koska menoa ja meininkiä on kuin pienessä itäsuomalaisessa kylässä. Kuten vaikkapa Rääkkylässä. Vaikka tässä ollaankin Pielisjärvellä.


Siinä missä Sari Kaasinen on säveltänyt musiikin, ovat sanoitukset peräisin Maiju Lassilalta, SKS:ltä ja Teija Auviselta. Ja niitä esittää vallan loistava Joonas Mikkilän luotsaama kvintetti. Tämä musiikki on niin mukaansatempaavaa, että voi kun tästäkin saisi CD:n, kuten Viita 1949-musikaalista. Mutta ei kuulemma ole luvassa. Harmi. Jouni Prittinen vastaa huikean vauhdikkaista koreografioista. Siellä helmat hulmuavat ja jalalla pistetään enemmän kuin koreasti. Ylipäätään kaikki joukkokohtaukset ovat upeita.

Pentti Helin ja Jari Ahola on vallan mainio kaksikko isä ja poika Sikasena. Petra Karjalainen on taas kerran supertaitava Saastamoisen Kaisana, jolta ei kosijoita puutu. Tykkään Petran äänestä kovasti. Yksi Kaisan kosijoista on Leskisen Antti (todella hienon roolin vetävä Vesa Kietäväinen). Toinen taitavaääninen työvisläinen on Eriikka Väliahde, joka ei taaskaan petä. Kylässä on kovin paljon laulu- ja tanssitaitoisia väkeä, joista parhaimpina esille nousevat Hanna Gibson ja Jyrki Mänttäri. Kaikkiaan porukkaa on kyllä paljon, mutta kyllä TTT:n Suurelle näyttämölle väkeä mahtuu.

    

Erkki Saaraisen suunnittelema pyörivä puinen puoliympyrä on näppärän monikäyttöinen lukuisine ikkunaluukkuineen ja toisen puolen taivaineen. Näytelmässä on lukuisia hienoja hetkiä, vaikkapa se kun naislauma vetelee kirveillään koivupölleihin laulun tahdissa! Ja entäpä kun Mikko Perhonen (mainio Severi Saarinen) haastaa murretta niin nopsaan, ettei tämmönen hidas hämäläinen pysy perässä. Mun takana istuva vanhempi rouvashenkilö totesikin vieruskaverilleen että nyt tartteis tekstitystä. Lisäksi on pakko mainita Mänttärin Jyrkin breakdance-henkiset tanssimuuvit. Istuvat muuten ihan hyvin kansanmusiikkiin!

Ja tottakai se suomalaisen kansankomedian pakollinen viinajuonti- ja humaltumiskohtauskin on oltava. Viinaanmenevän lukkarin (Mika  Honkanen) olisi liian kliseisenä voinut kyllä jättää poiskin. Toisaalta valtaosaan yleisöstä tämä tuntui uppoavan, että sikäli.


Kyllä tämä on ehdottomasti katsomisen arvoinen, pidit sitten kansanmusiikista, musikaaleista tai suomikomedioista. Iloista menoa koko rahalla. Ja kukas se väittikään ettei Suomessa osata tehdä mitään omia musikaaleja. Minä sanon siihen että höpön höpö. Menkää katsomaan ja nauttimaan Kilpakosijoista ja sanokaa vasta sitten!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Rikhard III / Kansallisteatteri 30.11.2016

Tätä oli odotettu, kuin kuuta nousevaksi.

Shakespeare.
Rikhard III.
Kansallisteatteri.

Odotukset olivat siis melkoisen korkealla. Jotenkin tämä tuntui alusta asti sellaiselta esitykseltä, jolta oli lupa odottaa suuria. Eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Tuntuu että tässä versiossa on kaikki kohdallaan. Paatunut Shakespeare-fanikin (eli minä) hyrisi tyytyväisyydestä. Hienoa että Kansallisteatterikin ehti juhlistamaan Shakespearen juhlavuotta, vaikka ihan näin viime tingassakin. Ja miksi sitten juuri tämä Shakespearen klassikko? Miksipä ei, teemoiltaan Rikhard III ainakin on niin valitettavan ajankohtainen.


Willensauna sopi esityspaikaksi paremmin kuin hyvin. Sopivan intiimiä, kaikki on juuri siinä lähellä. Kun Gloucesterin herttua nojautuu eturivin ihmisten pariin supattamaan, niin sitä tietää todellakin olevansa mukana. Näyttämön ja katsomon raja hämärtyy. Tapahtumia tuodaan hyvin myös katsomon puolelle, esimerkiksi tyrmäkohtaukset ja Gloucester rukouksen pauloissa tapahtuu oikeastaan näyttämön ulkopuolella. Sisääntulot on myöskin toteutettu hyvin monipuolisesti koko tilaa hyödyntäen.

Ensimmäisenä on pakko kehua musiikista loistavaa Mila Lainetta! Elävä musiikki oli tämän näytelmän henki ja sielu. Upeaan pukuun sonnustautunut Laine istui lavalla koko esityksen ajan, soittaen luuttua, selloa, nokkahuilua, rumpua - ja laulaen! Herttileijaa miten kaunis äänikin vielä. Ensimmäisessä näytöksessä kuultu kappale oli saanut sanoitukset Rikhard II -näytelmästä (se kolmannen näytöksen kohtaus missä RII puhuu kaveriporukalleen kuninkaiden kuolemasta ja "sillä Kuolema on perustanut hovin onttoon kehään, joka kiertää kuninkaiden ohimoita"). Ensimmäiset isot aplodit siis musiikista!

Enemmän ehkä näyttelijänä tunnettu Jussi Nikkilä on ohjannut ennenkin; tämä on hänen kolmas ohjaustyönsä. Eivätkä LAMDA:ssa suoritetut Shakespeare-opit ole menneet hukkaan. Nikkilän Rikhard III on napakka, hallittu, kaunis, sopivan pituinen, oivallisesti kaikki näytelmän ydinkohdat sisäistänyt ja todella hyvin tehtyä teatteria. Joka mittapuulla. Sitäpaitsi tässä on todella paljon huumoriakin, monella eri tavalla.


Myös näyttelijävalinnat ovat todella onnistuneet. Kristo Salminen on sopivan niljakas ja kiero nimiroolissa. Gloucesterin herttua on vallanhimoinen mies, joka ei karsasta mitään keinoja päästä sinne minne haluaa eli kuninkaaksi. Salminen pyörittelee silmiään, kuiskailee, esittää harrasta, juonii, mukanöyristelee  ja mielistelee. Surkastunut käsi, lievä kyttyrä, rasvainen tukka ja upea meikki täydentää lookin. Kyllä tämä on varsin uskottava mies. Ja juuri sopivan vastenmielinen. Manipuloiva Rikhard kontroilloi myös muusikkoa. Ja on tällä hienoja reploja... kuninkaansa/veljensä kuolemankin mies kuittaa: "sellaista se hosuminen teettää".

Niin loistava kuin Salminen onkin, niin miten minusta silti tuntuu että se on Antti Pääkkönen joka varastaa show'n? Ensinnäkin tämän kuningatar Margareeta on jotain niin mykistävän upeaa ettei paremmasta väliä. Jo ulkoinen habitus juhlavine pääkoristeineen saa miltei suun loksahtamaan auki, mutta kun Margareeta avaa suunsa niin en tiedä pyörtyisinkö onnesta! Vimmainen sellonsoitto säestää Margareetan kirousta, jota väkevämpää en muista nähneeni tai kuulleeni lavalla konsanaan. Sen lisäksi että Pääkkönen on huikea Margareeta, on hän myös sopivan jähmeä kuningas Edvard IV, reppanan luottavainen Clarence (se Clarencen ilme kun tämä tajuaa veljensä pettäneen tämän!), luihunoloinen Stanley ja vieläpä ruttolääkärinaamioinen pormestarikin. Upeita suorituksia kaikki tyynni.

Heikki Pitkänen ahkeroi myös tukun upeita rooleja. Näistä Edvardin (Rikhardin veljen siis) leskirouva Anna upeine silmienpyörityksineen salpasi hengen. Myös lordi Hastings on vallan upea tyypittely. Ja naukuvaääninen salamurhaaja Tyrrel! Lisäksi Pitkänen on toinen hieman överiksi vedetyistä murhaajista. Juha Varis on aivan mahtava juonitteleva Buckingham ja myös poikansa luonteesta kärsivä Yorkin herttuatar (eli Rikhardin äiti) sekä toinen grosteskimurhaajista. Milka Ahlroth voimakkaassa silmämeikissään vakuuttaa apeana Elisabethina (kuningas Edvardin leski) ja myös Towerin Brakenburynä. Ihanan raikkaina nuorten prinssien rooleissa hehkuvat Helmi Oja ja Isabella Ruotimo.

Kuten huomata saattaa, tässä mennään aika monella roolisuorituksella per tyyppi, nimiroolia lukuunottamatta. Eli vaihdot ovat hetkittäin salamannopeita. Suuri hatunnosto pukijoille ja muille näyttämöassistenteille näistä. Välillä vaihdot ovat niin uskomattomia että sitä unohtuu hetkeksi äimistelemään. Kun vaikkapa Yorkin herttuatar vaihtaa Buckinghamiksi, liki lennossa. Tähän esitykseen sopii jotenkin ällistyttävän hyvin miehityksillä leikittely. Nikkilä kertoi, että alunperin piti koko roolitus hoitaa Shakespearen ajan hengessä miesnäyttelijöillä, mutta sitten päädyttiin kuitenkin ottamaan mukaan Milka Ahlroth ja pikkuprinssejä esittäneet tytöt. Hyvä niin. Mutta onneksi jäi jäljelle kuitenkin nämä roolinvaihdot; sopivat tähän erittäin hyvin.


Petrolinsiniset seinäkankaat, kynttilänvalo, viirit seinällä (ensin Yorkin aurinko, toisessa näytöksessä Rikhard III:n oma valkoinen villisika) ja toisen näytöksen pelkistetty look hienoine spottivaloineen. Niin Katri Renton lavastus kuin Pietu Pietiäisen valosuunnittelukin toimii. Erityisesti kynttilät ja soihdut olivat upeita, ja onneksi mikään ei syttynyt palamaankaan, vaikka Hastings kaatoikin yhden kynttilänjalan :-) Myös Saija Siekkisen puvustus oli loisteliasta. Kauniita pukuja jokainen. Ja lisäksi peruukit ja maskeeraus (Petra Kuntsi) olivat upean monipuolisia. Visuaalisesti esitys miellytti ainakin tämän katsojan silmää kovasti.

Ei oikeastaan haitannut lainkaan että tästä oli jätetty paljon henkilöitä poiskin (mm. Catesby, Rivers, Grey, Richmond) ja heidän replojaan ja tekojaan oli laitetty muille. Paljon oli myöskin tiivistetty tekstiä ja lisättykin juttuja, mm. yksi uusi lemmenjuoni tuomaan lisäjännitettä. Tiivistys ja muokkaus toimii, ja kokonaisuus on hyvin eheä. Matti Rossin kääntämä kieli soljuu vapaasti ja ymmärrettävästi. Jos sukulaisuusuhteet tuntuvat monimutkaisilta, niin käsiohjelmasta löytyy sukupuu kuvineen. Hyvä lisä, jos kohta aika hyvin esityksessäkin annetaan katsojille vinkkejä kuka on kuka.

Kaikesta tiivistämisellä ja muilla ratkaisuilla on esitys saatu puristettua reiluun kahteen tuntiin. Tuntuu ihan uskomattomalta saavutukselta, mutta on se mahdollista. Välillä tahti on aika kiivasta, mutta mm. musiikin rauhallinen tempo saa tahtia sopivasti tyynnytettyä. Loppuratkaisu on ehkä hieman hätäinen, mutta moderni ote lopettaa tämän kyllä aika tehokkaasti. Nikkilällä on sitäpaitsi hyvä perustelu miksei tässä ole esimerkiksi Bosworthin taistelua - viidellä aikuisnäyttelijällä on hankala tehdä massiivisia ja näyttäviä joukkokohtauksia.

Sitäpaitsi näytelmä alkaa miekkailulla. Ja tässä on myös perioditanssia, siitä myös superkiitos. Ja mansikoiden syöntikään ei ole koskaan ollut näin intiimiä.


Monta monituista versiota olen tästä näytelmästä nähnyt, tänäkin vuonna useamman. Ja kyllä tämä Kansallisteatterin inkarnaatio nousee sinne kärkijoukkoihin. Tähän asti teatterisuosikkini ovat olleet Tim Carrollin ohjaama Globe Theatren versio Apollo Theatressa 2013 (nimiroolissa Mark Rylance) ja Richard Gooldin ohjaama versio Almeidassa 2016 (nimiroolissa Ralph Fiennes). Sen sijaan esim. Jamie Lloydin ohjaus Trafalgar Studiossa 2014 (Martin Freeman nimiroolissa) oli valtava pettymys.

Kyllä tämä tekee heti mieli nähdä uudelleen, sillä katsomista ja nauttimista riittää useammallekin kerralle. Olemme pienellä Shakespeare-fanijoukolla menossa maaliskuussa, mutta saatan kyllä pistäytyä ennen sitäkin fiilistelemään. Uskoisin, että tälle on luvassa lisäesityksiä Willensaunassa ja/tai siirto Pienelle näyttämölle. Tällä tietoa esitykset loppuvat maaliskuussa ja ne alkavat olemaan jo aika täysiä.

Kävin ensi-iltaa edeltävänä iltana Kansallisteatterin Lavaklubilla kuuntelemassa ohjaaja Jussi Nikkilän mietteitä näytelmän tiimoilta. Toinen toimittaja Jari Forssin haastateltava oli WSOY:n suuressa Shakespeare-hankkeessa kustannustoimittajana toiminut Alice Martin. Keskustelu rönsysi laidasta laitaan, niin suomennoksesta Nikkilän vaikutteisiin (hän piti kovasti myös Rylancen versiosta!) ja työryhmän ylistyksestä klassikkonäytelmien toteutukseen.


Myös yleisöllä oli hyviä kommentteja ja kysymyksiä. Paljon keskusteltiin eri klassikkojen, myös Shakespearen, modernisoinnista ja eri esittämistavoista. Jussi Nikkilä totesikin osuvasti: "ehkä klassikkoja on myllätty jo niin paljon, niin ehkä nyt sitten voi tehdä perinteisesti". Yhden katsojan mielestä modernisoidut versiot ovat usein politisoituja. Yleisössä keskusteltiin myös ollaanko modernisoiduissa versioissa kiinnostuneita itse näytelmästä vai käytetäänkö näytelmää oman agendan ajamiseen? Nikkilä kyllä totesi, että teatteri olisi todella tylsää jos aina pyrittäisiin siihen 400 vuotta vanhaan ilmaisuun (Shakespearen tapauksessa). Sitäpaitsi aina tekijöillä on jonkunlainen oma agendansa. Tosin herran oma agenda jäi hieman epäselväksi (mutta esityksen jälkeen ihan sama mikä se oli!).


Lavaklubi oli ääriään myöten täynnä, ja esityksen liputkin ovat myyneet hyvin. Eli on ihana todeta että Shakespeare kiinnostaa suomalaisia näin hyvin. Selkeästi tämmöiselle epookkiversiolle on tarvetta ja tilausta. Ja tätä voi vallan hyvin tulla katsomaan vaikkei olisikaan kovin kummoisia pohjatietoja brittikuninkaallisista tai Shakespearestä. Toki jonkunlaisilla pohjatiedoilla tästä saa enemmän irti, mutta uskoisin että ihan pelkästään hyvänä näytelmänäkin toimii.

Kun lopuksi kummaltakin vieraalta kysyttiin miksi tämä Kansallisteatteri Rikhard III kannattaa tulla katsomaan, niin saatiin hyvät tiivistykset. Alice Martin: Tilaisuus saada tuntuma siihen millainen on Shakespearen näytelmä. Jussi Nikkilä: Siinä näytellään mielettömän hyvin.

On helppo yhtyä Alice Martinin sanoihin "tämä tuntuu Shakespeareltä". Niin todellakin tuntui.


Esityskuvien copyright Tuomo Manninen, Lavaklubin kuvat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Pasi Was Here / KOM-teatteri 29.11.2016

Kuudes kerta toden sanoo, vai miten se nyt menikään. Todesta en tiedä, mutta kyllä tämä Veikko Nuutisen kirjoittama ja Lauri Maijalan ohjaama Pasi Was Here on mulle yksi vuoden 2016 parhaita teatterikokemuksia. En kai mä muuten sitä kuutta kertaa olisi halunnut nähdä?

En osaa oikein edes selittää miksi tämä kolahti muhun niin kovaa. Osittain loistavan tekstinsä vuoksi, ja sen kokonaisvaltaisen nostalgisuuden. Osittain loistavien näyttelijäsuoritusten takia. Osittain kokonaisuuden, koska tässä toimi vaan kaikki niin kovin hyvin yhteen. Olisin mielelläni katsonut muutaman kerran ehkä lisääkin, mutta pahus kun 3.12. oli sitten se kaikkien aikojen viimeinen Pasi. Onneksi sain sumplimalla vielä yhden esityksen omaan kalenteriini viimeiselle viikolle.


Oli hauska nähdä näytelmän kehityskulku helmikuun ensi-illasta marraskuun lopun vikalle esitysviikolle. Nyt vikalla viikolla siellä jo irroteltiin monessa kohtaa ja välillä tuntui siltä että pokka alkoi hieman repeillä. Mutta onneksi kyseessä ovat ammattilaiset ja homma pysyi hanskassa. Mutta oli ihana hykerrellä katsomossa, siinä vakipaikallani kakkosrivin keskellä, ja fiilistellä mielessään.

On aina mahtavaa kun joku näytelmä jatkaa esityskautta alkuperäisestä, ja täyttää katsomot ihan loppuun asti. Pasin näki lopulta n. 25000 katsojaa, mikä on melkomoinen määrä niinkin pienikatsomoiselta teatterilta kun KOM-teatteri on. Hurraa! Sain itsekin houkuteltua monia tuttuja ja puolituttuja katsomaan tätä, ja kaikki kyllä tuntuivat tykkäävän.

Pasi Was Here jää kyllä mieleeni erittäin pitkäksi ajaksi. Lämmin kiitos Vilma Melasniemi, Johannes Holopainen, Juho Milonoff, Robert Enckell sekä koko KOM-teatterin väki. Te olette ihan parhaita!


Kuvan copyright Tanja Ahola
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Taju / Helsingin kaupunginteatteri 28.11.2016

Taas lisää näitä keski-ikäisen alkoholisoituneen suomalaisen taiteilijamiehen henkilökuvauksia. Voi kääk, eikö niitä ole nyt nähty, tänä syksynä varsinkin? Vaan ehei, tämä onkin enemmän kertomus sellaisen tyttärestä. Toki se taiteilijaisä on jatkuvasti taustalla, ja hetkittäin koittaa varastaa pääroolinkin. Mutta onneksi tyttären tarina on niin kiinnostava, että se jaksaa kantaa hyvin koko esityksen.


Liisa Urpelainen on kirjoittanut mielenkiintoisen henkilökuvan Taju Sallisesta. Taiteilija Tyko Sallisen ja tyttärensä vaikea ja monimutkainen suhde on se juttu jonka ympärille kaikki kietoutuu. Taju ei pääse isäänsä pakoon, ei vaihtamalla nimeä, ei pakenemalla ulkomaille, eikä edes kirjoittamalla itselleen onnellisen lapsuuden. Tyko palaa piinaamaan, kummittelemaan, supattamaan korvaan. Aina uudestaan ja uudestaan. Ei ole ihme että mieli järkkyy ja Tajun matka päätyy mielisairaalaan.

Taju Birgitta Tiara Sallinen käytti kirjailijanimenään Irja Sallaa, ja avioliiton solmittuaan myös Taju Rantalaista. Elämä Suuren Taitelijapersoona isän kanssa ei ollut helppoa, varsinkaan sen jälkeen kun Tyko haki tyttärensä tämän äidiltä. Ainakin Urpelaisen mukaan Tyko oli kamala tyranni, joka kiusasi vaimoaan ja tytärtään kaikin mahdollisin keinoin. Enimmälti kuitenkin verbaalisesti. Haukkumalla, huorittelemalla, väheksymällä ja olemalla kaikin puolin hyvin vastenmielinen mies. Tajusta hän halusi poikaa, ja kaikki naiseuteen viittaavakin aiheutti hurjistumista. Ei ole mikään ihme että tuollaisen lapsuuden jälkeen tyttären mieli ei ollut ihan tasapainoinen. Missä on syy ja missä seuraus, mutta omat epäonnistuneet avioliitot, ainoan lapsen menetys ja sodanaikaiset kokemukset Saksassa eivät ainakaan voineet mielenterveyttä edistää.


Laura Jäntin ohjaama näytelmä alkaa Tyko Sallisen kuolemasta. Aikuinen Taju haluaa krematorion vahtimestarilta varmistaa että isä on varmasti palanut. Isä-tytärsuhde on kyllä riipaisevaa katsottavaa, koko näytelmän ajan. Tuntuu pahalta katsoa miten pieni lapsi syyttää itseään vanhempiensa myrskyisästä liitosta ja avioerostakin. Ja miten hän tuntuu aikuisenakin löytävän vain huonoja miehiä, isänkö peruja sekin.

Ursula Salo on ihan erinomaisen loistava Tajuna. Sujuvasti hän vaihtaa lennossa luottavaisesta ja hämmentyneestä lapsesta laitostuneeseen aikuiseen. Ja Saksassa keimailevasta naisesta isäänsä elämästään ulos kirjoittavaan tyttäreen. Hän on kertoja, hän on taiteilija. Santeri Kinnunen on häkellyttävä maanisena ja manipuloivana Tyko Sallisena. Pianisti ja muusikko Eero Ojanen on valtavan isossa roolissa instrumenttinsa kanssa. Milloin saamme kuulla cabaret-lauluja Saksassa ja milloin hän toimii posteljoonina. Upeaa soittoa ja heittäytymistä!



Iida Kuningas, Rauno Ahonen ja Antti Lang vetävät kukin lukuisia pienempiä rooleja. Erityisesti Kuninkaan Helmi-äiti riipaisee sielua. Ja Antti Langin italialaiset kaksoset!

Taju etenee hypellen lapsuuden, Saksan, mielisairaalan ja muiden välillä. Onneksi sekava kokonaisuus ei häiritse, koska tarina pysyy hyppelehtivyydestä huolimatta kasassa. Taas opin paljon näistä ihmisistä ja ihmismielestä yleensäkin. Pidin tästä kyllä, ja seuralaiseni oli ihan haltioissaan näytelmästä.

Ja saako loppuun tunnustaa: en ole koskaan pitänyt Tyko Sallisen maalauksista, ja nyt en pidä hänestä henkilökohtaisestikaan. Aion silti mennä katsomaan Helsingin Taidemuseoon alkuvuonna avautuvan näyttelynsä, nyt kun tietää taas lisää.


Kuvien copyright Stefan Bremer
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Enigma / Sorin sirkus 27.11.2016


Jokavuotinen perinteemme eli Sorin Sirkuksen joulushow olikin kalenterissa nyt heti esitysten alussa. Joskus ollaan oltu vasta tammikuussakin. Väliajalla kyllä pohdimme porukalla (meitä oli 8 henkeä tänä vuonna) että johtuukohan se tästä kolmannesta esityksestä että esiintyjät tuntuivat tekevän ehkä enemmän mokia kuin normaalista. Jos me ollaan aina oltu niin myöhään että ovat saaneet paljon treeniä? Mutta eihän se mitään haittaa täällä, koska yleisö kannustaa niin hyvin vaikka joku moka tulisikin.



Tämän vuoden esityksen nimi oli Enigma. Nimestään huolimatta se ei kertonut sodanaikaisista natsikoodinpurkajaisista Bletchley Parkissa, vaan tässä oli neljän nuoren joukko jahtaamassa symboleja pitkin ja poikin maailmaa. Keskiajan markkinoista aloitetaan. Siellä on tonsuuripäisiä munkkeja, ilveilijöitä, ritareita, neitoja... Ja hirveän mainiot ritarit tikapuuratsailla! Kolmihenkinen multi-instrumentalistibändi (Joona Kukkola, Lari Palander ja Tony Sikström) veisaa munkkilatinaa.


Keskiajasta hypätään(virtuaali)todellisuuteen/tulevaisuuteen vai ollaanko jo kokonaan toisessa (vai kolmannessa?) ulottuvuudessa? Tänä vuonna muuten videografiikat on entistä isommassa osassa. Hyppynarukuviotkin näyttävät pimeässä paremmilta. Toki hyppynarut ja osia hyppijöistäkin näkyy, ettei tässä ihan katsojan mielikuvituksen varaan heittäydytä.


Ehkä hienoin efekti koskaan saadaan strobovaloilla ja lattiaan heijastettavilta lattiakuvioilla. Mielettömän hienot joukkokoreografiat "liikkuvassa" lattiapinnassa! En muista nähneeni tuommoista koskaan missään ennen, ja teki kyllä suuren vaikutuksen.

   

Väliajan jälkeen matkaamme tuhannen ja yhden yön tarinoiden maailmaan. Apina trapetsilla, lentävällä matolla paikalle liitävä käärmeenlumoaja, hula-hula-lumoojattaret... Ja upeaakin upeampi sinitukkainen lampunhenki. Kalle Pikkuharju on tänäkin vuonna esityksen ehdoton helmi ja saakin tosi paljon esiintymisaikaa. En käsitä miten kukaan on noin notkea ja taitava. Vaihdoin muutaman sanan nuoren miehen kanssa esityksen jälkeen, ja toivon mukaan häntä nähdään tulevaisuudessa ammattilaisareenoilla. Lahjakkuutta meinaan ainakin löytyy!

   

Itämaan tunnelmista siirrymme karkkimaahan. Piparkakkutalon noidalla on sitten todella käkättävä nauru, kunnes hän hajoaa kirjaimellisesti palasiksi. Pikkuharju vielä hieman jalkajongleeraa piparminttutangoilla. Nelikko saa arvoituksensa ratkottua ja taas on pari tuntia kulunut kuin siivillä!


Taitavaa porukkaa ja taas kerran hienosti suunniteltu esitys. Kiitos siitä Taina Kopralle ja Jouni Kivimäelle. Ja kuten niin monena vuonna ennenkin, valosuunnittelu on ihan omaa luokkaansa. Eero Auvinen vastasi niiden suunnittelun lisäksi myös videosuunnittelusta. Kitte Klemettilän värikkäät puvut ilahduttivat ainakin tämän katsojan silmää. Tällä porukalla on kyllä taito hyppysissään.


Ja kuten aina, kaikki akrobatianumerot ovat eniten lähellä mun sydäntä. Ihan sama onko ne ilmassa vai maassa, ja millä hyvänsä välineellä. Upeaa katsottavaa.


Lisäbonuksena 5 euron käsiohjelmassa saa ensi vuoden seinäkalenterin. Ja S-etukortilla saa popkornit eurolla. Esityksiä on 8.1.2017 asti, mutta mikäli vanhat merkit paikkaansa pitää, niin lippuja alkaa olla suht vaikea saada. Toimi siis rivakasti!


Kuvien copyright minä itse

torstai 24. marraskuuta 2016

Isän päivä / TTT-Klubi 24.11.2016

Ja tapahtui sekin että en mennytkään katsomaan jokavuotista Nääspeksiä, koska tuli parempi kutsu. Se kutsu oli TTT:n bloggaajatapaaminen, johon kuului syömistä ja siihen päälle Matti Ristisen monologi Isän päivä TTT-klubilla. Koska kollegoiden tapaaminen on aina kivaa, niin ei tarvinnut kauaa miettiä (jos kohta Nääspeksikin on aina ollut ihan loistava).

Matti Ristinen tuli varmaan suurelle yleisölle tutuksi viimeistään Yle TV2:n menestyssairaalasarja Syke:stä (Sykkeestä?) jossa tämän anestesialääkäri Ilmari Nortamo särki sydämiä niin ruudussa kuin sen ulkopuolellakin. Ja oli Matti Pirunpelto-sarjassakin, mutta sitä en ole katsonut. Tunnustan että minä joka katson tosi vähän telkkaria ja vielä vähemmän suomalaisia sarjoja (saatikka sairaalasarjoja) koukutuin ja ahmin kaikki sarjan jaksot kuin heikkopäinen. Onhan siinä myös Antti Luusuaniemi. Niin, mihinkäs minä jäinkään. Ai niin sinne TTT-klubille.



Isän päivä on Petteri Summasen ohjaama pieni ja lämminhenkinen kertomus kolmen eri-ikäisen (vauva, 3-vuotias ja teini) lapsen isästä, ja millaista arkea hän pyörittää vaimon ollessa työmatkalla. Arki on ymmärrettävästi kiireistä, vaihtelevaa ja nostalgiaakin. Sillä aina välillä isä äityy muistelemaan omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Aloittaen aina: "kun minä olin pieni" :-) Vaimokin palaa työmatkalta, ja pariskunta keskustelee pitäisikö miehen joko mennä töihin tai tehdä gradu valmiiksi. Mies ei halua kumpaakaan; hän haluaa olla koti-isä. Tuomas Kyrön kynästä tämä on lähtöisin, ja osuvia oivalluksia ja teräviä sivalluksia tekstissä on. Ja hei, voiko olla sympaattisempaa ajatusta kuin tämä: "pitäisikö näyttää David Beckhamilta jos sisällä on Sulo Vilen"?

Matti Ristinen on hyvin uskottava koti-isä. Hyvin häneltä sujuu niin savolaisen lastenistunmyyjän kuin MA Nummisenkin imitoiminen. Sympaattinen näyttelijä kaikin tavoin. Ja kun nyt on nähty miten hyvä mies on yksin lavalla, niin haluaisin nähdä Matti Ristisen myös jossain "oikeassa" näytelmässäkin!

Tässä sai samalla fiilistellä omaa lapsuuttaan 70-luvulla ja nuoruuttaan 80-luvulla. Niin moni asia soitti kelloja, nauratti, hymähdytti, hymyilytti - ja myös tuntui haikealta. 8.12. on TTT-Klubilla vielä toinen esitys.


Illan aluksi saimme luksusluokan ruokaa ravintola Tiiliholvissa. Ravintoloitsija Jaakko Sinivuori kertoili meille paikan mielenkiintoisesta historiasta ja ravintolapäällikkö Lasse Vidman tarjoili porukoineen meille herkkuruokia ja niihin huolella valittuja viinejä. Niin hyvää tattikeittoa en ole varmaan koskaan syönyt. Pääruuaksi oli hanhea, ja olikin ensimmäinen kerta elämässäni kun hanhea söin. Oikein hyvää oli sekin. Jälkiruuaksi herkuttelimme suklaisella lajitelmalla. 


Annokset olivat todella kauniita, vai mitä sanotte tuosta pääruuasta? Palvelu oli ensiluokkaista ja miljöö kaunis. Edellisestä vierailustani Tiiliholviin on tosi pitkä aika, mutta seuraavaan ei kyllä kulu yhtä kauaa! Lämmin kiitos Tiiliholvin väki tästä makuelämyksestä! Erikoiskiitos meidän punaviinirajoitteisten huomioimisesta.

Kiitos kaikki kivat bloggaajakollegat. Oli kiva tavata vanhoja tuttuja ja myös uusia tuttavuuksia. Iso kiitos Sari ja Mika TTT:ltä kutsusta, seurasta ja järkkäämisestä.


Esityskuvan copyright Noora Isoeskeli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.