Teatterin rouva Tilda / Tampereen työväen teatteri 21.3.2023

Tätä näytelmää olin odottanut kovasti! Kiinnostava tekijätiimi, erittäin mielenkiintoinen aihe... koska teatterin historia kiinnostaa aina. Ensi-ilta lykkääntyi ja meinasi jo iskeä epätoivo että koska pääsemme sukeltamaan Tampereen työväen teatterin, ja koko suomalaisen teatterihistorian syövereihin. Vaan onneksi lopulta tähdet olivat suotuisat ja ensi-ilta koitti. Ja täytyy taas kerran todeta että hyvää todellakin kannatti odottaa. Hanna Suutelan kirjoittama ja Mikko Bredenbergin ohjaama Teatterin rouva Tilda on todella lämminhenkinen ja omaääninen esitys, jonka seurassa viihtyi ja josta jäi hyrisevän tyytyväinen fiilis.

Työviksen Kellariteatteri on taas kerran juuri oikea näyttämö. Sopivan intiimi ja tiivis. Suutela jos kuka tuntee aiheensa ja perehtyneisyys näkyy läpi esityksen. Bredenbergin ja Suutelan dramaturgia näyttää välähdyksiä Tildan elämästä, keskittyen TTT:n johtamisvuosiin (1906-1917) mutta myös suomalaisen naisnäyttelijän arki kiertueineen ja muineen tulee tutuksi. Ja Tildan tapaaminen puolisonsa Kaarlo "Monttis" Vuoren kanssa. Tildan ja Monttiksen ainoa lapsi jää esityksessä tarkoituksella hieman sivuun, eikä häntä mainita edes nimeltä. 

Tildan matka kuopiolaisesta Matilda Blomista arvostetuksi taiteen tekijäksi, aikana jolloin naispuolisia teatterinjohtajia ei joka oksalla kasvanut, on huima saavutus. Vaikka Tampereen vuodet olivat hetkittäin myrskyisätkin, niin Tildan aikana talo vakiintui työväen harrastelijaporukasta ammattiteatteriksi. Eipä mikään vähäinen saavutus. Ja kyllä Tilda ahkeroikin: 12 vuoden aikana hän teki teatterille 89 ohjausta, ja 34 pääroolia, sekä esiintyi pienemmässä osassa varmaan kaikissa muissakin näytelmissä. Tehkääpä nykyajan teatterijohtajat sama perässä! 

Jään odottamaan että Suutelan Hanna tekisi kokonaisen kirjan Tildan elämästä ja teatterin täyttämistä vuosista.

Kristiina Hakovirta on aivan mainio Tilda. Vuorotellen rempseä ja keimaileva, surumielinen ja topakka, rakastunut ja kujeileva. Hänen näyttelemistään on nautinnollista seurattavaa. Mika Piispa tekee hauskan kavalkadin miehiä Tildan elämässä, tärkeimpänä toki puolisoaan palvova Monttis. Mutta hänen Kaarlo Bergbominsa on myös oivallinen tulkinta. Lavalla nähdään myös (pahvinen) Aarne Orjatsalo, olivathan Orjatsalo ja Tilda aikansa Tauno Palo ja Ansa Ikonen.

Esityksen pisteenä iin päälle on Maija Koskenalustan kaunis musiikki. Sulosävelet saavat ansaitsemansa tulkinnat niin muusikolta kuin esiintyjiltäkin. Musiikki tuo pieniä suvantokohtia esitykseen, vaikkei se mikään raskas olekaan. 

Bredenbergin ja Otso Kauton lavastus nostaa keskiöön vanhat upeat esiintymisasut, mitkä on ripustettu taustalle. Muutama huonekalu, isot peilinkehykset, divaani - ja ihana pikkulampuista tehty seinämä (hienosta valosuunnittelusta kiitos Sami Rautaneva). Kaunis lavastus antaa esitykselle kauniit puitteet ja kotoisan tunnelman. Ja entäpä Elina Vätön pukusuunnittelu sitten. Sama kaunis linja jatkuu; epookki on huolella tehtyä. Mukaan saadaan mahtumaan myös kaikenlaista pientä yksityiskohtaa kuten matkalaukkuun sopiva nukketeatteri. Sari Raution maskit ja kampaukset täydentävät ajankuvan.

Koko esitys alkaa ja päättyy jyskeeseen ja paukkeeseen. On vuoden 1917 alku, maailmalla soditaan mutta taide kantaa. Tilda ei ehtisi olemaan mallina, vaikka Monttis haluaakin hänet ikuistaa: teatterin rouva Tildana. On hän toki paljon muutakin, mutta tamperelaisten suussa juuri tuota. Perhe-elämän ja teatterintekemisen, johtamisesta puhumattakaan, yhdistäminen ei ole helppoa, mutta hyvin näyttää sujuvan. Tilda tuntui ymmärtävän myös monipuolisen ohjelmiston merkityksen, sekä tuolien saamisen katsomoon kaikille. Kyllä tehdastyöläinen saa päivän mittaan seistä tarpeeksi, illalla hän saa istua teatterin äärellä.

Reilussa 1,5 tunnissa saamme paljon tietopaloja historiallisista henkilöistä ja teatterintekemisestä reilu sata vuotta sitten. Toinen näytös saa myös surumielisiäkin sävyjä kun Kaarle kuolee (ja lukee oman muistokirjoituksensa) mutta kyllä lämmin huumori vie voiton lopulta. Erittäin kutkuttavaa on seurata tamperelaisten teatterien kissanhännänvetoa.

Kenelle voisin erityisen lämpimästi suositella Teatterin rouva Tildaa? Heille keitä kiinnostaa Tampereen tai teatterin historia, yhdessä tai erikseen. Ja heille ketkä kaipaavat tositapahtumiin pohjautuvaa ja viihdyttävää tarinaa. Ylipäätään hyvän teatterin ystäville. Tämä on pienimuotoinen, mutta sydämeltään todella suuri esitys. Bravo Tilda ja työryhmä!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuuma Ankanpoikanen: Ariadne - A Mess / Tehdas Teatteri 18.3.2023

Nukketeatteriryhmittymä Kuuman Ankanpoikasen uusin teos Ariadne - A Mess yhdistelee hienosti muinaisia antiikin myyttejä ja suomalaisia kansanluonteita, ja kaikki tämä upeasti nukke- ja esineteatterin keinoin. En voi kun äimistellä taas kerran, miten upeasti lukuisat hahmot heräävät eloon ja tuovat tarinat eläviksi. Monitaiteilija Merja Pöyhönen on sekä kirjoittanut esityksen ja esiintyy soolona.

42-vuotiaan ei pitäisi herätä yksin kreikkalaisella rannalla, tyhjän pullon vierellä, mutta näin nyt on päässyt käymään. Siitä alkaa uskomaton seikkailu ja tapahtumien vyöry, missä muistot, niin omat kuin vähän vanhemmatkin, linkittyvät ja sotkeutuvat yhteen. Samalla pohditaan kansallista identiteettiä ja ihmisen olemusta. Suomalainen on sellainen ja tälläinen, mutta olisiko sitä asiat paremmin jos olisi vaikka kreikkalainen? Varsinkin kreikkalaisen (tai kreetalaisen) jumalperheen jäsen kuten tässä Ariadne on. Ei ole helppoa sekään. 

On hauska huomata että yllättävän paljon sitä asioita Kreikan mytologiasta muistaakin. Lavalla nähdään labyrintin suunnitellut arkkitehti Daidalos (nyt oranssikeltaisena lankaväkkäränä) ja tämän sorminukke poikansa (muistatteko Ikaroksen, sen joka lensi liian lähelle aurinkoa). Ariadnen isä Minos ja turhamainen äiti ja tukku muita hahmoja. Komea Minotauros ja kosimaan saapuva Theseus. Mutta miten nämä kaikki liittyvät suomalaisiin myytteihin, kuten keskiyön aurinkoon, talvisotaan, kumiperunoihin ja PISA-tuloksiin? Miten meidän kulttuuriperimä sisällissodan traumoineen on niin ohut, verrattuna moniin muihin maihin. Vai onko se sittenkään, onko ruoho vihreämpää aidan tuolla puolen? Onkohan tämä yksi syy siihen että esitys on englanninkielinen? Ja voiko olla "hyvä" suomalainen jos tykkää hymyillä, eksyy metsään ja inhoaa neulomista? Voi kun saisi edes rippusen välimerellisiä sosiaalisia taitoja, tekisikö se autuaaksi?

Nukkien kavalkadi on taas mitä monipuolisin. On villalangasta tehtyjä hieman epäselviä "lankamoppeja", jostain langasta/metallista taivuteltuja päitä taidegallerian avajaisissa, isoja paperimassaisen oloisia päitä. Ja lankakasoja! Ariadne itse on rumankaunis isohko nukke, tehty kankaasta ja langoista ja ties mistä. Hauskasti nukkien neulomiseen käytetyt puikot on mukana monessa nukessa. Ja sekin on kiva yksityiskohta miten sormet muodostavat monella nukella nenän ja suun.

Sen lisäksi että Pöyhönen on erinomainen nukettaja, hän pääsee näyttämään myös taitavaa vatsastapuhumista tässä! Tunnin mittaiseen esitykseen mahtuu kaikenlaista, ja kymmeniä rooleja. Sitä voi vaan silmät ymmyrkäisinä seurata miten monipuolisesti hän kaikesta suoriutuu - eikä mene sekaisin nukkien äänissä. Esitys on itsessään kuin (lanka)labyrintti, monimuotoinen ja monipuolinen.

Valosuunnittelu on Essi Santalan käsialaa ja nukkeja on ollut Pöyhösen mukana luomassa Hanne Lammi ja Helena Markku sekä Eve Mäkitalo, joka toimii myös kaiken assistenttina. Äänisuunnittelussa Pöyhösen lisäksi kunnostautuu Antti-Juhani Manninen. 

Ariadnen voi bongata Helsingin Oh My Puppets! -festareilta huhtikuussa, ja suosittelen lämpimästi niin sitä kuin kaikkia muitakin festarin esityksiä. Ikäsuositus on 14, vaikkei tässä nyt mitään aikuisteemoja sinällään olekaan, mutta ehkä kielenkin takia. Ariadne oli taas kerran mainio osoitus siitä miten monipuolista suomalainen nukketeatteriosaaminen on!

Esityskuvien copyright Jesper Dolgov.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Käärmeenpääntallaajat / Tampereen työväen teatteri 17.3.2023

Käärmeenpääntallaajat. Tämmöistä kyllä kaipaan lisää teatterilta. Erilaisten tahojen yhteistyötä ja koko teatteritaloon levittäytyvää mukaansatempaavaa esitystä, joka muistuttaa paikoitellen konserttia, paikoitellen tanssiperformanssia, ja myös uskonnollista herätyskokousta, mutta ilman ryppyotsaista saarnaamista. Vaan ilon ja tanssin kautta, yhdessä kokien. Aivan kuten vasulaiset sen halusivatkin.

Jaa mitkä ihmeen vasulaiset, kyselee siellä joku, tai varmaan useammatkin. Itsekin kuulin porukasta vasta tämän esityksen myötä, mutta tunnustankin etten ole kauhean hyvin perehtynyt vanhoihin suomalaisiin uskonlahkoihin. Vasulaiset vaikuttivat 1700-1800 -luvuilla Kuortaneella ja heidän salamyhkäisiin menoihinsa kuului monesta muusta hengellisestä liikkeestä poiketen laulu, tanssi ja ilonpito. Sekä käärmeenpääntallaaminen, jolla poljettiin synti symbolisesti maan rakoon, samalla ehkä myös edellisten sukupolvien vanhanaikaiset aatteet ja ajatukset. Kiinnostavaa ja kiehtovaa. 

Tampereen työväen teatterilla Marjo Kuuselan ohjaama ja dramatisoima esitys tuo yhteen tanssijoita, muusikkoja, laulajia, Tampereen yhteiskoulun lukion oppilaita ja ison joukon muita ammattilaisia. Lopputulemana on mainoslauseen mukainen uskomaton messu, jonka jälkeen olo on vapautunut ja rento. Ehkä tämmöinen olo oli vasulaisillakin, omien uskonmenojensa jälkeen? Minua jotenkin ilahduttaa että siinä kun jotkut uskovaiset sanovat tervehtiessään Jumalan terve, Shalom tai jotain muuta, niin vasulaisilla se oli Ol iloone!

Ehkä se onkin niin että kun oikein polskaa, ei siinä ehdi syntiä tehdä?

Anne-Mari Kivimäen säveltämä sähköinen kansanmusiikki tuo rytmin ja selkärangan, jota vastaan tanssijat pääsevät näyttämään osaamistaan. Pekko Käpin jouhikko ja Kivimäen haitari soivat hienosti yhteen ja Ville Rauhala takaa heille hyvän pohjan bassollaan. 

Myös äänisuunnittelusta vastannut Antti Puumalainen loihti syntikoista ja erilaisista elektronisista vempeleistä sen teknobiitin, ja paljon muuta.

 

Tanssijat Johanna Elovaara, Reetta-Kaisa Iles, Timo Saari, Patrik Riipinen, Altti Kiuru ja Riikka Puumalainen pistivät jalalla koreasti, kansanmusiikkia moderniin tanssiin yhdistellen. Koreografi Iles sanoo käsiohjelmassa, että "koreografiaa on synnytetty yhdessä tanssien", ja siihen on yhdistetty kunkin omaa liikemaailmaa ja neljän sukupolven osaamista. Lopputulema on hienoa katsottavaa; vaikuttavia joukkokohtauksia mutta myös pienempiä ja intiimimpiä kohtaamisia tanssijan ja yleisön kesken.

Lauluista vastasi pääsääntöisesti Suistamon Sähkön voimakaksikko Reetta-Kaisa Iles ja Tuomas Juntunen, Taito Hoffrenin myötävaikutuksella.

Esiintyjäjoukosta ei voi unohtaa vaikuttavan puheen pitänyttä Ari Nummista. Ja kyllä mies vähän tanssikin, vastauksenaan siihen mihin hän uskoo. Herkänkaunis lisäys hetkittäin aika massiiviseen teokseen. Toisaalta, vaikka väkeä on paljon, on tunnelma kevyt ja ilmava. Todellakin ilon kautta mennään! 

Mirkka Nyrhinen oli suunnitellut laajamittaisen puvustuksen, missä yhdisteltiin 1800-lukulaisia maalaisvaatteita ja glitteriä. Paljon keltaisia vaatteita, mikä on aina kivaa. Valosuunnittelu kiinnitti huomiota, erityisesti spottivalojen käyttö. Antti Teivainen vastasi niiden lisäksi aika minimalistisesta lavastuksesta ja videosuunnittelusta.

Liiku ja laula ja lävistä kuolema
tule tule tule, ole Jumala.

Näin laulaa Pekko Käppi Ikoni-biisissään, ja jumal-tematiikkaa kuullaan paljon muutenkin Kivimäen musiikissa.

Lavalla nähtiin paljon porukkaa, ja jo ennen esitystä sekä väliajalla lukiolaiset valtasivat teatterin isot lämpiötilat, tanssien, laulaen, musisoiden. Väliajalla jopa naistenhuoneessa oli esiintyjiä. Tunnelma oli iloisen riehakas, ja silti jotenkin harras. Katsojat otettiin mukaan laulamaan ja koskettamaan toisiaan. Työviksen suuren näyttämön ja katsomon muodostama kokonaisuus oli kuin yhtä suurta perhettä. Välillä tuntui että lavalla suoritettiin muinaisia riittejä ja palvontamenoja. Energialataus oli valtava. Katsomon keskelläkin oli pieni lava, jossa nähtiin niin soolotanssia kuin musiikillisia soolojakin. 

Kun kymmenet ihmiset hyppivät tahdissa ilmaan ja alas, niin siinä lava tömisee. Itse asiassa koko teatteritalo! Sielu ja kroppa ovat yhtä. Tämä esitys todellakin vei mukanaan, ja katsomossa sai kokea ehkä pienen rippusen siitä millaista vasulaisten (sala)seuroissa oikein oli kyse. Käärmeenpääntallaajat on todella vaikuttava esitys, joka jatkuu syksyllä Työviksessä muutaman esityksen verran. Sitä ennen sen voi kokea Espoon kaupunginteatterissa nyt huhtikuussa. Menkää, heittäytykää ja nauttikaa!

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mankeli / Tampereen työväen teatteri 5.3.2023

Joskus on kiva lähteä teatteriin ihan vaan ex tempore. Niin tein tämän Mankelin kanssa. Jotenkin houkutteli nähdä miten esitys yhdelle ihmiselle ja viidelle mankelille toimii, koska sellaista en ole nähnyt ennen. Eikä taatusti ole kukaan muukaan. Ja kun vielä luin työryhmästä ja tekijöistä niin päätös oli just oikea. Eikä todellakaan tarvinnut katua! 

Tämä oli hyvin yhteisöllinen ja vähän osallistavakin esitys. Työviksen Kellariteatteri oli juurikin sopivan intiimi paikka, ja lämminhenkinen esitys sujahti ihon alle ja toi sinne seesteisen olon.

Alussa saimme kukin ottaa muovailuvahamöykyn mukaamme katsomoon, sitä oli terapeuttista pyöritellä käsissään ja aika hienoja luomuksia kanssakatsojat saivat aikaan! Muutaman tuotos pääsi mukaan esitykseenkin! 

Meri-Maija Näykki vastasi esityksen konseptista ja ohjauksesta ja lavalla nähtiin Miradonna Sirkka. Ja ne viisi erikokoista mankelia. Yksi itse asiassa oli jo lämpiössä, ja aktiivisesti mukana koko esityksen ajan, katon rajassa risteilevää narua kelaamassa. Mankeleilla on ehkä vähän huono maine nykyään, tai ehkä aika on vain ajanut niistä ohi. Monella on lapsuudenmuistoja missä peloteltiin laittamasta sormiaan mankelin sisään, ja salaperäisesti pyykki niissä silisi äitien ja mummojen käsissä. Nyt mankelit oli valjastettu hommiin, milloin vetivät kankaita sisäänsä ja milloin mitäkin. Dynaamisesti kuitenkin mukana. 

Miradonna oli eteerinen ja hieman ehkä salaperäinenkin hahmo, ja hän onnistui hienosti luomaan intiimin ilmapiirin Kellariteatterin tilaan. Pääsimme kaikki katsomaan miten hän taituroi mankelien kanssa nykysirkusta, tanssia ja akrobatiaa yhdistellen. Jo alussa meille kerrottiin että saamme katsomossa olla sellaisia kun halutaan, nukkua tai nauraa tai vaikka poistua kesken kaiken. Kukaan ei kyllä lähtenyt, mutta moni selkeästi nautti. Tämä oli niin erilainen esitys.

Yleisö pääsi osallistumaan myös lakananvetoon, perinteisellä tavalla, ja sitten ne mankeloitiin (lakanat, ei yleisö). Mietin missä ihmiset oppivat perinteisen lakananvetotaidon, koska kaikki osaavat sen suunnilleen samalla tavalla. Kai se on niitä sukupolvelta toiselle periytyviä taitoja sitten. Koko esityksessä oli verkkainen new age -henkinen tunnelma. Jota tietenkin Markus Tapion musiikki ja äänisuunnittelu korosti. Äänimaisema oli rauhoittavaa ja meditoivaa ja Miradonnan liikkeet rauhallisia ja verkkaisia. Kun vaate jää kiinni mankeliin, äänikin vouvvaa sopivasti. Välillä musiikki on kilkuttavaa ja minimalistista, välillä tanssibiitillistä. Ja välillä siitä on vain aavistus, häive ilmassa.

Mynthon Wallin pukusuunnittelu oli ilmavaa ja vaaleaa, liehuvaa ja rentoa. Alina Pajulan valo- ja tilasuunnittelu toi kontrasteja lavalle ja liikkuvien mankelien avulla tila muuntui myös sopivasti. 

Taiteellisen elämyksen lisäksi katsojat saivat aimoannoksen tietoa mankeloinnista. Infolappuja löytyi mitä eriskummallisimmista paikoista pitkin ja poikin Miradonnaa. Tiesitkö sinä että mankelointi sulkee kuidut niin että kehosta öisin erittyvä hiki ja rasva ei imeydy lakanoihin niin hyvin?

Mankelin voimakin tulee nähtyä ja monta uutta puolta näistä koneista muutenkin. Kaiken ytimessä on esiintyjän ja koneen vuorovaikutus, jopa symbioosi. Välillä mankeli saattaa imaista vaikka paidan mennessään, mutta ei se menoa haittaa. Horisontaalista akrobatiaa ja kehotaidetta, Mirabella todellakin heittäytyy kokonaan tähän mukaan. Pikkuruiseen pöytämankeliin on hyvä laittaa kaikenlaista litistymään ja pääsemme katsomaan tätä lakanoihin heijastuvan videoinnin kautta.

     

Kertakaikkisen lumoava esitys kaikessa eksentrisyydessään! Olen iloinen että keksin mennä tänne, ihan vaan sunnuntai-iltapäivän keskellä. Pieni esitys, mutta todella mieleenpainuva ja omaääninen. Tämänkaltaista residenssi-toimintaa lisää, kiitos!

Kuvat otin itse.

Totuuden hinta / Lahden kaupunginteatteri 4.3.2023

Brittiläinen näytelmäkirjailija ja käsikirjoittaja Lucy Prebble on tehnyt upealla kirjoitustaidollaan minuun ennenkin vaikutuksen. Olen nähnyt hänen neljästä näytelmästään aiemmin ENRON ja The Effect - ja nyt oli vuorossa viimeisin, A Very Expensive Poison eli Totuuden hinta. Ensi-ilta oli Lontoon Old Vicissä 2019 eli aika tuoreeltaan se Suomeen saatiin. Ville Koskivaaran suomennos ja Anne Rautiaisen taitava ohjaus toivat tämän taiten punotun juonikuvion Lahden kaupunginteatterin katsojien iloksi. Juuri sen kaltaista teatteria mitä toivoin ja mitä kaipasin. Sielu ihan lepäsi - ja viime aikoina koetut teatterilliset pettymykset olivat kuin pois pyyhkäistyjä. 

Venäläisen Litvinenkon murhasta on saatu punottua todella ajankohtainen esitys, vaikka hänen kuolemastaan vuonna 2006 onkin jo aikaa. Vaan Venäjän ja Putinin toimet jatkuvat ennallaan, uusilla kierroksilla ja uusilla pelaajilla. Yksi Litvinenko on pelattu pois, ja toki häntä ennen ja jälkeen kymmenet muut. Kuka myrkytetty, kuka pudonnut ikkunasta, kuka muuten vaan kadonnut. Putinin vaikutusvalta ulottuu laajalle. Vaan kun lavalla seuraa näiden tumpeloiden palkkamurhaajien toimintaa, sitä ihmettelee miten ketään on koskaan saatu hengiltä. Huumoriakin toki tarvitaan muuten aika vakavaan aiheeseen.

Tapahtumat alkavat keriytyä auki kun Litvinenkon leski Marina (Saana Hyvärinen) haluaa jatkaa miehensä kuoleman selvittelyä. Mutta koska Venäjää ei haluta provosoida, tutkintaa ei jatketa. Ollaan siis Briteissä, missä Litvinenkon pariskunta asui vuodesta 2000. Hypätään vuoteen 2006 ja sairaalaan missä Litvinenkon (Mikko Pörhölä) outoja oireita tutkitaan ja minne hän lopulta kuolee. Mutta ennen sitä etsivä Hyatt (Jari-Pekka Rautiainen) alkaa selvittämään asiaa. Takaumina käydään läpi koko mielenkiintoinen tarina, Litvinenkon ura Venäjän tiedustelupalvelussa, ja kahnaukset mm. Putinin kanssa. Ne seikat mitkä saivat hänet poistumaan kotimaastaan, ja jatkamaan toimintaansa Englannissa. Kertomus on koukuttava ja jännittävä, kuin suoraan agenttitarinasta. Mikä se toki onkin. 

Näytelmä perustuu Luke Hardingin tietokirjaan (saa suomennettuna kirjastosta, ja nyt näemmä kustantaja Sammakon verkkokaupasta kympillä!) eli faktat ovat oikein. Sitä en tiedä (koska kirjan lukeminen on vielä kesken) tuleeko Litvinenkon omien toimien eräänlainen kaunistelu ja hänet sankariuhriksi nostaminen Hardingin kirjasta vai Prebblen kynästä. Jotenkin se hänen kyseenalaisempi toimintansa sivuutetaan ja korostetaan asemaa Putinin vastapuolena ja toimintaa FSB:n järjestäytyneen rikollisuuden yksikössä. 

Toki nykymittapuulla hän varmaan olisi enemmän hyvis kuin pahis, ja pistihän hän Putinille kampoihin mm. kieltäytymällä salamurhaamasta vaikutusvaltaista Berezovskia. Sankariroolia korostaa mm. halu korjata sairaalan rikkinäinen suihku, vaikka on juuri kuolemassa polonium-myrkytykseen. Hetkeksi unohtaa että hän oli agentti ja se miten hän elantonsa ansaitsi Lontoossa sivuutetaan liki kokonaan.

Litvinenko haluaa että koko maailma saa kuulla Venäjän korruptiosta ja rikollisuudesta - siksi hänet on vaiennettava. Kukaan ei hypi Putinin nenälle tällä tavalla. Tai ei ainakaan hypi kovin kauaa.

Näytelmä sivuaa hieman myös venäläisten vaikutusvaltaa Lontoossa, mikä on minua alati kiinnostava aihe. Miten sinne on muodostunut pieni oligarkkien ja muiden siirtokunta, ja miten Putinin lonkerot ulottuvat sinnekin. Ja miten tämä on muuttunut nyt Ukrainan tilanteen vuoksi. 

Aivan mahdottoman ajankohtainen veto Lahden kaupunginteatterilta ottaa tämä näytelmä ohjelmistoon nyt (vaikka toki nämä päätökset on tehty ennen Ukrainan tilannetta). Myös Venäjän asemaa maailmanpolitiikassa käsitellään ja venäläistä kansanluonnetta yleisemminkin.

Välillä roolihenkilöt kommentoivat yleisölle tapahtumia, varsinkin Jarkko Lahden hyytävästi esittämä Putin. Yksi viime vuosien parhaimmista näyttelijäsuorituksista tämä, vieläkin menee kylmät väreet selkäpiissä. Pienillä tehokeinoilla Prebble ja Lahti tekevät Putinista pilkkaa, mutta on tämä pelottava, vaikka välillä naurattaakin. Huh! 

Kun Putin ensimmäisen kerran saapuu näyttämölle, ja ripustaa Pietari Suuren kuvan työhuoneensa seinälle, mutta tarvitsee lyhyytensä vuoksi mappeja avuksi... katsomosta kuuluu hörähtelyä ja hihitystä. Vaan kyllä se hymy vielä hyytyy... Kylmäkiskoinen ja omille jutuilleen hekotteleva Putin tihkuu peiteltyä uhkaa ja Lahti näyttelee mestarillisesti. Toisessa näytöksessä hän siirtyy kokonaan "yläilmoihin" kommentoimaan asioiden kulkua, enimmäkseen sarkasmilla.

Aika paljon näin synkeään aiheeseen on saatu mukaan huumoriakin. Alkaen Litvinenkon isän homssuisesta naisystävästä ja tanssivien ex-presidenttinukkien kautta pölhöileviin salamurhaajiin. Teemu Palosaari ja Tomi Enbuska on kyllä varsin koomillinen kaksikko, ja aika ällölipeväkin. Toinen Litvinenkon listimisen aivot ja toinen... ei. 

Lisäksi tanssin ja laulun keinoin kerrottu pieni esitys poloniumin synnystä on mainio, kasakkatansseineen kaikkineen. Muutaman kerran otetaan vakavan aiheen keskelle kevennys, kuin hypättäisiin toiseen näytelmään kokonaan. Näytelmä on siis hyvin teatterillinen, mutta se sopii hyvin tähän.

Roolisuorituksista on pakko vielä mainita Aki Raiskion muhkea Berezovski! Mahtipontisen överi mies näyttää olleen. Kun mies puhkeaa yhtäkkiä laulamaan Minä soitan harmonikkaa keskellä kaiken kullan ja kimalluksen niin huh! Raiskio on kyllä just nappivalinta tähän rooliin. Koko muukin ensemble (Jori Halttunen, Tuomas Korkia-Aho, Mari Naumala, Nenna Tyni, Lumikki Väinämö, Henna Wallin, Miikka Wallin ja Aarre Reijula sekä lapsiroolissa Lenni Penttinen tai Aatu Kirén) tekevät lukuisissa rooleissaan tasaisen varmaa työtä. Sairaalakohtaukset ovat visuaalisesti näyttäviä.

Olen kovasti tykästynyt Anne Rautiaisen töihin. Hänen ohjauksissaan on monesti mukana nukkeja, muodossa tai toisessa, ja niin nytkin. Koska tykkään kovasti myös (aikuisten) nukketeatterista, on kyllä hienoa että meillä on näitä tekijöitä jotka integroivat nuket mukaan valtavirran esityksiin. Nyt nähtiin tanssivien Gorban, Jeltsinin ja Breznevin lisäksi blondeja tanssiparinukkeja juhlissa ja venäläisiä karhuja Lontoon maisemissa. 

Ai miten nautinnollista oli bongailla pieniä viittauksia ja nyökkäyksiä tekstissä ja myös esillepanossa, sinne ja tänne. Tykkäsin hurjasti siitäkin kun kunnon dekkarin hengessä seurattiin geigermittarin kanssa Litvinenkon liikkeitä ja missä ja miten hänet lopulta myrkytettiin. Herkullista teatteria! Vaikkakin Lahti-Putinin mielestä ihmiset on tulleet viihtymään teatteriin eivätkä katsomaan jotain tylsää tutkintaa. 

Kaiken ytimessä on hieno teksti ja kiinnostava aihe, mutta ei siitä saisi näin toimivaa kokonaisuutta ilman taiteellisen henkilökunnan panostusta ja hyvää ohjaajaa. Minna Välimäen vaikuttava lavastus ja ajanmukainen puvustus toimii hienosti. Soholaiset ravintolat, FSB:n toimistot, sairaalamiljööt, kaikki saadaan hienosti ja nopeasti esille. Kari Laukkasen hienot valot ja Tatu Virtamon äänisuunnittelu pelaavat hyvin yhteen. Jenni Nikolajeffin koreografiat olivat näyttäviä tanssinumeroissa.

Joten ellet ole vielä hankkinut lippuja niin nyt on korkea aika (esityksiä 20.5. asti). Odotukseni olivat korkealla ja ne jopa ylittyivät. Korkeatasoista ja erittäin ajankohtaista teatteria, mukana draamaa, komediaa ja tragediaakin. Monipuolisen kiinnostava liki kolmetuntinen, jossa ei tullut kertaakaan mieleen edes vilkaista kelloa. 

Vaikka normaalisti marmatankin ylipitkistä kolmetuntisista näytelmistä, niin tässä ei ollut tyhjäkäyntiä tai tiivistämistä, vaan sujuvaa ja toimivaa alusta loppuun. Bravo Totuuden hinta! Kuten Rautiainen itse haastattelussa sanoo, teatterin on uskallettava avata suutaan ja ottaa kantaa - ja sitä tämä näytelmä todellakin tekee.

Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.