Joskus on kiva lähteä teatteriin ihan vaan ex tempore. Niin tein tämän Mankelin kanssa. Jotenkin houkutteli nähdä miten esitys yhdelle ihmiselle ja viidelle mankelille toimii, koska sellaista en ole nähnyt ennen. Eikä taatusti ole kukaan muukaan. Ja kun vielä luin työryhmästä ja tekijöistä niin päätös oli just oikea. Eikä todellakaan tarvinnut katua!
Tämä oli hyvin yhteisöllinen ja vähän osallistavakin esitys. Työviksen Kellariteatteri oli juurikin sopivan intiimi paikka, ja lämminhenkinen esitys sujahti ihon alle ja toi sinne seesteisen olon.
Alussa saimme kukin ottaa muovailuvahamöykyn mukaamme katsomoon, sitä oli terapeuttista pyöritellä käsissään ja aika hienoja luomuksia kanssakatsojat saivat aikaan! Muutaman tuotos pääsi mukaan esitykseenkin!
Meri-Maija Näykki vastasi esityksen konseptista ja ohjauksesta ja lavalla nähtiin Miradonna Sirkka. Ja ne viisi erikokoista mankelia. Yksi itse asiassa oli jo lämpiössä, ja aktiivisesti mukana koko esityksen ajan, katon rajassa risteilevää narua kelaamassa. Mankeleilla on ehkä vähän huono maine nykyään, tai ehkä aika on vain ajanut niistä ohi. Monella on lapsuudenmuistoja missä peloteltiin laittamasta sormiaan mankelin sisään, ja salaperäisesti pyykki niissä silisi äitien ja mummojen käsissä. Nyt mankelit oli valjastettu hommiin, milloin vetivät kankaita sisäänsä ja milloin mitäkin. Dynaamisesti kuitenkin mukana.
Miradonna oli eteerinen ja hieman ehkä salaperäinenkin hahmo, ja hän onnistui hienosti luomaan intiimin ilmapiirin Kellariteatterin tilaan. Pääsimme kaikki katsomaan miten hän taituroi mankelien kanssa nykysirkusta, tanssia ja akrobatiaa yhdistellen. Jo alussa meille kerrottiin että saamme katsomossa olla sellaisia kun halutaan, nukkua tai nauraa tai vaikka poistua kesken kaiken. Kukaan ei kyllä lähtenyt, mutta moni selkeästi nautti. Tämä oli niin erilainen esitys.
Yleisö pääsi osallistumaan myös lakananvetoon, perinteisellä tavalla, ja sitten ne mankeloitiin (lakanat, ei yleisö). Mietin missä ihmiset oppivat perinteisen lakananvetotaidon, koska kaikki osaavat sen suunnilleen samalla tavalla. Kai se on niitä sukupolvelta toiselle periytyviä taitoja sitten. Koko esityksessä oli verkkainen new age -henkinen tunnelma. Jota tietenkin Markus Tapion musiikki ja äänisuunnittelu korosti. Äänimaisema oli rauhoittavaa ja meditoivaa ja Miradonnan liikkeet rauhallisia ja verkkaisia. Kun vaate jää kiinni mankeliin, äänikin vouvvaa sopivasti. Välillä musiikki on kilkuttavaa ja minimalistista, välillä tanssibiitillistä. Ja välillä siitä on vain aavistus, häive ilmassa.
Mynthon Wallin pukusuunnittelu oli ilmavaa ja vaaleaa, liehuvaa ja rentoa. Alina Pajulan valo- ja tilasuunnittelu toi kontrasteja lavalle ja liikkuvien mankelien avulla tila muuntui myös sopivasti.
Taiteellisen elämyksen lisäksi katsojat saivat aimoannoksen tietoa mankeloinnista. Infolappuja löytyi mitä eriskummallisimmista paikoista pitkin ja poikin Miradonnaa. Tiesitkö sinä että mankelointi sulkee kuidut niin että kehosta öisin erittyvä hiki ja rasva ei imeydy lakanoihin niin hyvin?
Mankelin voimakin tulee nähtyä ja monta uutta puolta näistä koneista muutenkin. Kaiken ytimessä on esiintyjän ja koneen vuorovaikutus, jopa symbioosi. Välillä mankeli saattaa imaista vaikka paidan mennessään, mutta ei se menoa haittaa. Horisontaalista akrobatiaa ja kehotaidetta, Mirabella todellakin heittäytyy kokonaan tähän mukaan. Pikkuruiseen pöytämankeliin on hyvä laittaa kaikenlaista litistymään ja pääsemme katsomaan tätä lakanoihin heijastuvan videoinnin kautta.
Kertakaikkisen lumoava esitys kaikessa eksentrisyydessään! Olen iloinen että keksin mennä tänne, ihan vaan sunnuntai-iltapäivän keskellä. Pieni esitys, mutta todella mieleenpainuva ja omaääninen. Tämänkaltaista residenssi-toimintaa lisää, kiitos!
Kuvat otin itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti