torstai 31. toukokuuta 2018

Love Me Tinder / Emma-teatteri 31.5.2018

Jokavuotinen perinne viettää synttäreitä Naantalissa Emma-teatterin esityksen parissa ei katkennut onneksi tänäkään vuonna, Vaikka hilkulla oli! Onneksi peruutusten takia pääsin mukaan ja hyvä niin. Seuraava mahdollinen esitys olisi sopinut allakkaan vasta kesäkuun loppuun. Ja kun kerran ilmakin suosi tänä vuonna, eikä tarvinnut palella pipo päässä ja pitkät kalsarit jalassa, niin mikäs siinä oli juhlapäivää viettäessä.

Ja mitenkäs sitä paremmin voisi kesäteatterikauden avata kuin katsomalla kevyttä komediaa upeassa miljöössä. Minna Koskelan, Petja Lähteen ja Satu Rasilan kynistä on lähtenyt monta monituista vetävää esitystä, joten kiinnosti nähdä mitä tällä kertaa on tarjolla tuotu. Varsinkin kun työryhmä on muutenkin hyvä ja yhtenä esiintyjistä vielä huikea Miska Kaukonen. "Sydämenlävistävä treffikomedia" Love Me Tinder pureutuu monin ottein deittailun ja parisuhteen muodostuksen ihmeelliseen, surkuhupaisaan, koomiseen - ja välillä aika epätoivoiseenkin maailmaan. Kyllä reilun parin tunnin esitys monet naurut tarjosi, mutta myös pelkkiä hymähdyksiäkin. Ja muutaman hieman myötähäpeävänkin kohdan.


Treffit (ja parinmuodostus) on suurimmalle osalle ihmiskuntaa tuttua kauraa. Joten monia tuttuja hetkiä ja tilanteita lavalla nähtiin. Varsinaisesti tässä oli tarinan runkona epätoivoinen Amor (Miska Kaukonen) jonka jousipyssy on tullut tiensä päähän, eikä näin ollen rakkauden jumala saa aikaan romansseja. Uuden työkalun metsästyskään ei tuota halutunlaista tulosta (komppaan tässä; viikate ei niitä ihan senkaltaista satoa kun Amorilla on toiveissa) ja äitimuori on luvannut loman jos yksikin rakkaus syttyisi. Tuumasta toimeen.

Välillä siis Amor koikkelehtii upeissa siivekkäissä lenkkareissaan lavalla, ja sitten taas näemme niitä erilaisia treffejä. On kolmen minuutin pikadeittiä, katsaus historiaan miten se treffailu sujui mm. kivikaudella ja keskiajalla, sokkotreffejä, pääsemme kurkkaamaan erilaisia deittiohjelmaformaatteja (kauhunväristykset kävivät ylitseni Kari Salmelaisen paritusohjelman nähdessäni), ja tottakai tutustumme parinhakusovellukseen Tinderiin juurta jaksain.


Paljon on monenlaista kohellusta, stereotypiaa, irtovitsejä ja vähän hohhoijaa-meininkiäkin hetkittäin. Mutta myös oikeasti hauskoja oivalluksia ja tutuista tilanteista huumorin kaivelua. Kymmenet ja kymmenet peruukit, monipuolinen puvustus ja supernopeat vaihdot tuovat varmasti haasteita lavan taakse niin näyttelijöille kun pukijoillekin. Mutta hyvin homma toimii! Itseäni ehkä eniten viihdytti Varsinais-Suomen Mies-Center ja sieltä vähän käytettyä miestä etsivä nainen toiveineen. Saako halvalla hyvää vai ei? Kekseliäästi autokauppatermejä voi siis soveltaa myös kumppanin hakuun. Myös iMan-sovellus viihdytti, ehkä eniten Miska Kaukosen loistavan työskentelyn ansiosta. Rooli sopi Miskalle kuin nakutettu. Nolojen tilanteiden nainen nähtiin treffeillä unelmamiehen kanssa, joka on kokannut thairuokaa - mitä tapahtuu kun naisen vatsa ei kestä mausteita? Millaiset ovat treffit kun mukaan on pitänyt raahata lapsetkin? Ja piristääkö parinvaihto arkielämää - kenellä piristää ja kenellä ei.


Koko näyttelijänelikko osasi hommansa erinomaisesti, rooleja lennossa vaihtaen. Kullakin oli kymmeniä toinen toistaan hersyvämpiä hahmoja esitettävänään. Iso kiitos Rinna Paatso, Maruska Verona, Miska Kaukonen ja Jarkko Pajunen. Moni-ilmeisiä ja monipuolisia esiintyjiä. Mutta kyllä herra Kaukonen on vähän joka näytelmässä se show'n varastaja. Taitavasti komediamestari Mika Eirtovaara porukkaa ohjasi. Vähän kulisseissa välillä kolisi ja rymisi ja reploissakin hieman takelleltiin, mutta eiköhän tämä hyvin hioudu kesän kuluessa.

Erityiskiitos Tiina Valkama sopivan kitsistä pukusuunnittelusta! Vihreäsävyisessä lavastuksessa (josta vastasi Jani Uljas) hyödynnettiin taas hyvin lavan keskellä olevaa pyöröä.

Love Me Tinder on oikein passeli esitys kesäteatteriin. Sopivan hömppä ja kevyt sekä viihdyttävä. Myös kesäteatteriesitysren pakollinen kännikohtaus nähdään tottakai. Ja Emma-teatteri Naantalin Muumimuseon kupeessa on hieno paikka.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 22. toukokuuta 2018

Rikos ja Rangaistus / Kansallisteatteri 21.5.2018

Dostojevskin klassikko Rikos ja rangaistus on sekä lukematta että näkemättä, missään muodossaan. Joten olikin jo korkea aika. Ja mikä paremmin siihen sopisikaan kuin Kansallisteatterin koulukotiprojektin versio kirjasta. Johanna Frendlichin ohjaama ja visualisoima esitys sai ensi-iltansa 6.4. Vihdin koulukodissa. Se on kiertänyt Suomen koulukodeissa, osana THL:n projektia, mihin kuuluu mukaan myös esitykseen liittyvät työpajat. Ja sitten esityksiä oli toukokuussa myös Kansiksen intiimissä Omapohjassa.


Kolmen näyttelijän voimin toteutettu tiivis ja tiheätunnelmainen esitys ei jätä kylmäksi. Olisi toki varmaan hieman auttanut jos teos olisi ollut tutumpi, vaikka pääpiirteet ovatkin tiedossa. Vajaa puolitoista tuntia ilman väliaikaa, ja olonoi oli hämmentynyt ja sekavakin. Uskon että tämä reippaasti modernisoitu esitys puhuttelee hyvin (koulukoti)nuoria. Teknomusa, ja musiikkivalinnat yleisemminkin, sekä Petteri Mårdin äänisuunnittelu oli toimivaa.

Alkuperäisteoksen lukuisat hahmot on saatu dramaturgi Eva Buchwaldin toimesta hyvin tiivistettyä kolmeen olennaiseen päähenkilöön. Nauhalta kuullaan sitten loppuja ihmisiä, sikäli kun heidän osuutensa kertomukseen on tarpeellista. Raskolnikov tekee rikoksen, ja häilyy katumuksen, korskeuden ja syyllisyyden välillä, varsinkin tavattuaan Sonjan. Todisteiden kasautuessa osoittamaan Raskolnikovin syyllisyyttä nuorten rakkaus syvenee. Kestääkö Raskolnikovin hermo vai ei, kun myötätuntoa osoittava tutkinnanjohtaja kiristää verkkoa tämän ympärillä. Modernisointi toimii paikoitellen hyvin; tykkäsin esimerkiksi lolita/animehenkisestä Sonjasta turkoosissa peruukissaan. Tekstiäkin on tuotu tähän päivään; koronkiskuri on nyt pikavippiakka. Valokuutioita, nimikylttejä ja kaikenlaista tilpehööriä täynnä oleva lavastus ei kuitenkaan ihan avaudu minulle.


Näyttelijäkaartin työskentely oli komeaa katsottavaa. Maanisella vauhdilla liikkuva Antti Lang Raskolnikovina, Matti Onnismaa leppoisana tutkinnanjohtaja Petrovitšinä ja Elina Reinikka viattomanoloisena Sonjana tekevät kaikki taitavaa työtä. Erityisesti Lang narsistisena ja erittäin levottomana Raskolnikovina on vaikuttava. Kaikki pienet käden liikkeet ja päänheilautukset; tämä Raskolnikov on sisäisen riivaajan ajama.

Kohtaukset vaihtuvat lennossa ja esityksen rytmi on muutenkin nopea. Pikkuhiljaa silmukka Raskolnikovin ympärillä kiristyy, mutta onneksi Sonja on tukena. Ei hänenkään elämänsä helppoa ole ollut, mutta siitäkin on mahdollista selviytyä. Yhdessä.


Katumus ja syntien anteeksianto, voiko kauhistuttavasta teosta selvitä ja muuttua kenties paremmaksi ja vahvemmaksi ihmiseksi? Tämä esitys jättää aika toiveikkaan olon. Tunnusta, kärsi rangaistus ja jatka elämääsi. Vaikka toisten elämä on loppunut, niin omasi saattaa saada uuden alun. Tärkeä viesti kaikille katsojille, koska kaikki me olemme tehneet mokia, ketkä pienempiä ja ketkä suurempia. Toki uho ja omien rajojen haastaminen on mahdollista toteuttaa muutakin kuin murhaamalla, mutta... On kuitenkin mahdollisuus hyvittää tekonsa. Siperia opettaa, kirjaimellisesti ja vertauskuvaannollisesti.

Tärkeä esitys, työpajoineen erityisesti nuorille, joita tämän kuvittelisi puhuttelevan. Itselleni jäi hieman sekava ja hämmentynytkin olo, mutta silti optimistinen.


Kuvien copyright Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 19. toukokuuta 2018

Acéléré / Circolombia, Cirko-festivaali, Kansallisteatteri 18.5.2018

Tänä vuonna Cirko-festivaalin pääjuttuna oli kolumbialainen Circolombian vierailu Kansallisteatterin suurella näyttämöllä neljällä Acéléré-esityksellään. Sinne siis; olihan luvassa musiikin ja sirkuksen kiehtova liitto.

Vajaan tunnin mittainen esitys oli nopeatempoinen ja svengaava, siitä piti huolta lattarimusiikki ja -meininki. Vauhtia kyllä piisasi, ja kaiken kohkaamisen välillä vedettiin parit sirkusnumerotkin välillä. Väkeä oli lavalla kuin pipoa, ja sillä saatiin aikaan näyttäviä joukkokohtauksia. Silti sellaisia sopivia suvantokohtiakin oli siellä, ettei mennyt liian vauhdikkaaksi meno. Yleisöä otettiin hyvin mukaan, ja varsinkin naispuoliset laulajat olivat innokkaita yleisötsemppareita. Teatterin aulassa jaetut korvatulpat olivat varmaan ihan hyvin tarpeen lapsille ja lähempänä lavaa istuville.


Muutamia todella näyttäviä temppuja saimme katsella, mutta yllättävän paljon tavanomaistakin sirkustavaraa. Alussa säväytti hyppy tuntemattomaan eli yhden miehen hyppy pimeyteen Kansiksen aitiosta. Esiintyjät vaihtoivat hienosti lennosta musiikin parista sirkukseen ja takaisin. Paljon lattia-akrobatiaa ja köysillä ilmassa taiturointia. Aika monessakin kohtaa esityksen aikana tuli sellainen olo että paljon melua tyhjästä. Että nyt keskityttiin vaan show-meininkiin ja musiikin tahdissa taputtamiseen ja liikkumiseen, ja itse sirkus jäi taustalle. Yleisö tuntui kyllä tykkäävän, niin ei siinä mitään valittamista sitten kai ole. Itse olisin halunnut nähdä vähemmän sitä kohkaamista ja enemmän teknisesti haastavia ja näyttäviä sirkusjuttuja. Tanssi- ja lauluosuudet limittyivät sirkuksen kanssa ja välillä kyllä ihan varastivatkin show'n kokonaan.

On jotenkin lohdullista että tällä tasollakin tulee mokia ja stipluja, mutta myös hieman latistavaa. Yhtäkaikki, yleisö tuntuu aina kannustavan enemmän pienistä virheistä (ja kiva niin). Näin isoon porukkaan mahtuu kaikenlaista tekijää; oli isoja körmyjä jotka toimivat pienempien kaverien heittelijöinä ja voimamiehinä. Mutta isotkin miehet olivat tosi ketteriä ja notkeita, ei sillä. Vipulaudalla nähtiin näyttäviä temppuja ja venäläinen aisa on aina yksi mun suosikkeja. Niskan varassa ilmassa roikkuminen alkaa koskemaan omaankin niskaan, eikä pelkästään kenottavasta katseluasennosta johtuen.


Odotin hurjaa visuaalista lattarimenoa ja tasaisen harmaissaan esiintynyt 14-henkinen ryhmä tuotti siinä mielessä pienen pettymyksen. Kuitenkin kun sellaista sensuellia estetiikkaa haettiin asujen niukkuudella ja paljaan pinnan esittelyllä. Olisin kaivannut siis väriä myös asuihin. Ja sitten taas kirkkaansiniset kinesioteippaukset pistivät silmään ikävästi. Niitä olisi kai ihonvärisiäkin... Kolumbiasta odottaisi oikeasti elämänilon näkymistä myös puvustuksessa.

Temppu ja kuinka se tehdään. Tai lähinnä kuinka se tehdään erinomaisesti. Kyllä kohtuullisen hyviä sirkusesityksiä saa aikaan pienellä. Ei aina tarvita kauheaa show'ta ja kohkaamista. Täytyy todeta että viimevuotinen Cirko-festivaalin pääesitys eli australialaisen Circan What will have been Kansallisteatterissa oli ihan eri planeetalta kuin nyt nähty Acéléré. Silti olen iloinen että näin ja koin tämän - taas yksi tapa viihdyttää yleisöä.

Valo- ja musiikkishow'na Acelere oli näyttävää viihdettä, mutta sirkusesityksenä vähän ehkä liikaa yleisöä kosiskeleva ja kovin vähän yllätyksiä tarjoava. Jokaista varsinaista sirkusjuttua edelsi pitkä valmisteluosuus mihin kuului musiikki, tanssi ja laulu. En kauheasti lämmennyt lattarimenolle, vaikka jalkani vipattikin hieman. Ymmärrän että harvoin sirkuksia katsova yleisö villiintyi ja hullaantuikin, mutta itse tunsin oloni hieman hailuksi. Nimenomaan siksi kun sirkus tuntui jäävän kaiken muun menon jalkoihin.


Kuvien copyright Roberto Ricciuti.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Much ado about nothing / El Local E.C., Mukamas-festivaali 17.5.2018


Alunperin tämä oli yksi Mukamas festivaalin esityksiä mitä odotin melkeinpä eniten. Koska Shakespeare. Valitettavasti ihan kaikkea haluamaani festivaaliohjelmistosta en saanut allakkaani sopimaan, mutta tämä oli pakko nähdä. Kahdesta esityksestä toinen ei onnistunut viikonlopun Turun tuomarointireissun takia, joten siksi oli pakko lähteä Tampere Filharmonian konsertista väliajalla että ehti esitykseen yhdeksäksi.


Harmikseni täytyy todeta että ei ehkä ollut sen väärtti. Espanjalainen El Local E.C. on David Espinosan yhden miehen show. Ideointi, ohjaus ja esitys sekä lavastus, kaikki omaa työtään. Kuten myös osuutensa musiikista ja äänistä ja videoista. Monipuolinen tekijämies siis. Ajatuksena oli esittää Much ado about nothing -nimikkeen alla kaikki Shakespearen näytelmät. Tosin festivaalin ohjelmalehtisessä mainitaan vain 11 tunnetuinta, mutta saattoi siellä seassa muitakin vilahtaa. Oli niin vaikea tietää, sillä vaikka luulen tuntevani aika monta Shakespearen näytelmää kohtuuhyvin, niin ohi meni ja kaukaa. Siis muutamia viitteitä näytelmiin löysin, mutta enin osa meni ihan hutiin.


Sääli, koska yritystä oli. Mukamaksen (vai Mukamasin?) pieni katsomo oli ääriään myöten täynnä ja kuuma oli! Kaikkien katseet olivat nauliutuneet isoon senkkiin/lipastoon, joka oli täynnään toinen toistaan oudompia nukkeja. Eri kokoisia ja näköisiä, jotka tulivat kyllä vajaassa tunnissa tutuiksi. Ison osan esitystä loivat valot (ja varjot), sekä videokuvaus. Nuket olivat oikeasti aika staattisia, vain muutamat liikkuivat. Kaikki efektit tulivat muualta. Ukkosen tai sateen äänet nauhalta, kuten myös hevosten kavioiden kapseet. Ja jarremaista musiikkia.


Nauhalta tulivat myös satunnaiset englanniksi luetut Shakespearen säkeet. Tuttuja puheita oli muunneltu eli joku pätkä Macbethistä jatkuikin osalla jostain muusta näytelmästä. Siitä olin iloinen että myös suosikkini Henrik V oli päässyt mukaan, se kun ei ole mikään erityisen esitetty tai tunnettu, ainakaan Suomessa. Kun vielä koko esitys alkoi sillä niin odotukseni olivat korkealla.


Mutta mutta. Esitys oli sellainen että jos yhtään olisi migreeniin taipuvainen niin nyt olisi pamahtanut päänsärky. Vilkkuvia ja välkkyviä värivaloja, stroboja ja kaikenlaista härdelliä. Imelää suitsuketta. Kun muutenkin tilassa meinaa loppua happi ja on kuuma. Välillä musiikki raikaa ämyreistä niin että korvatulpat voisivat olla tarpeen jos istuisin eturivillä. Videokamera zoomaa sisään ja ulos, ja en ole varma sujautettiinko juomaveteen jotain psykedeelisiä ainesosia. Varjoteatteria, esineteatteria, mitäköhän tämä olisi. Espinosa ei ole varsinaisesti nukettaja, vaan ennemminkin kuvaaja ja valaisija. Tai esiintyjä. Onpa hän mukana miekan kanssa heilumassakin.


Moni kohtaus voisi olla melkein mistä hyvänsä näytelmästä. Rikhard III tai Hamlet; porukkaa kuolee. Tämä bongaa näytelmä -peli onkin viihdyttävin osio esityksestä. Diskovalot ja -musa, suuseksiä harrastavat Romeo ja Julia, Star Wars-nuket ja päänsä menettävä Mikki Hiiri häkissä. Välillä valokeila osuu orgioihin tai uskonnollisiin nukkeihin. Mitä tekee paavi tai Osama Bin Laden täällä? Onko haukkuva koiralauma viittaus Julius Caesar-näytelmän Mark Antonyn puheeseen: Cry 'Havoc!', and let slip the dogs of war? Paha sanoa. Ja ketä rumpali-pupu esittää? Kun siivilällä laitetaan jauhoja tms satulinnan päälle niin onko se Winter's Tale vai Richard III:n winter of our discontent? Ei voi tietää... Ja varsinkaan kun "lumi" muuttuu kokaiiniksi.


Espinosa kertoi meille esityksen alussa, että hän osti Lontoon Shakespeare's Globe Theatren aulakaupasta pikkiriikkisen kirjan, missä oli lyhennettyinä kaikki näytelmät - se toimi inspiraationa tälle teokselle. Vähän kuin se Sakespearen Kootut Theokset -esitys minkä olen parikin kertaa nähnyt. Mutta enemmän tämä toi mieleeni viime vuonna Helsingin Juhlaviikoilla näkemäni esityksen Birdie. Espanjalainen esitys muuten sekin. Mutta siinä missä se teki ison vaikutuksen, tämä Much ado about nothing jätti vain vaimean päänsäryn ja tarpeen saada raitista ilmaa.

       
Yritys hyvä kymmenen, mutta ei nyt ollut mun teekupillinen tällä kertaa. Oli tässä paljon kaikkea, mutta ehkä hieman liikaa. Älkää nyt ihan väärin ymmärretty - olihan tämä hienoa katsottavaa sinällään, mutta en vain sitten kai ymmärtänyt kaikkia viitteitä ja muutenkaan koko taiteellisuutta.


Esityskuvien copyright ??, nukkelähikuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 17. toukokuuta 2018

Things Easily Forgotten / Xavier Bobés, Mukamas-festivaali 16.5.2018

Mitä ihmettä voi kirjoittaa esityksestä, mistä ei periaatteessa saisi kertoa yhtään mitään?

Minkäänlaista lehdistömateriaalia ei saa, tai yksityskohtia muutenkaan. Pressilipuista puhumattakaan. Espanjalainen Xavier Bobés on esittänyt vuosien varrella tätä yhden miehen juttuaan Things Easily Forgotten yli 700 kertaa, ja edelleenkään siitä ei hiiskuta mitään. Ei ennen eikä jälkeen esityksen. Uteliaisuuteni heräsi. Mikä ihme tämä tämmöinen on? Esityksiä Mukamas festivaaleilla oli peräti 10, ja lippuja oli vaikea saada. Onneksi se onnistui, ja kyllä sinne peruutuspaikkojakin oli tarjolla muutamille onnekkaille.

Jos katsojia otetaan kerrallaan vain viisi (5), niin ei ihme että lippua on vaikea saada. Mutta kyllä oikeasti kannatti! Reilu tunti ja loppukeskustelu. Ja toki alun tapaamistuokio puutarhassa. Puhelimet ja tavarat kerätään pois heti aluksi (näin saisi muuten tehdä useamminkin esityksissä!). Sitten on vain me, viisi keski-ikäistä naista ja Xavier.


Sen tarkemmin en erittele mitä Mukamaksen vintillä (Hellahuoneessa) teimme, mutta oli se Elämys. Olimme mukana matkalla mikä sai minut (ja kaikki muutkin) liikuttumaan, eläytymään, aistimaan, ajattelemaan, käyttämään hoksottimia... Silmänkääntäjä, taituri, tarinankertoja, meediomainen Xavier oli ikäänkuin henkioppaanamme tällä ainutlaatuisella matkalla. Välillä hän oli kuin uhkapelipöydän croupier, jakaen meille nähtäväksi sitä, tätä ja tuota.  Esitys täytti todellakin kaikki aistit ja kyllä tässä joutui (hyvällä tavalla) olemaan myös itse mukana esitystä.

Muistot, valokuvat, muistoesineet, vanhat lehdet. Mitä meille jää käteen menneisyydestä ja sen ihmisistä? Kuka meitä muistaa kun meistä aika jättää? Aloitamme matkan vuodesta 1942, ja pikkuhiljaa pääsemme sieltä nykyaikaan. Englanti ja espanja käyvät tutuksi, ja tunnen oppivani espanjalaisesta elämänmenosta ja kulttuurista tässä tunnin aikana enemmän kuin koskaan aiemmin. Ajankulua voi katsoa monesta eri näkökulmasta. Historialliset tapahtumat luovat kehyksen missä oman perheen ja suvun vaiheet tapahtuvat. Mikä on totta, mikä sepitettyä - sitä jäin myös pohtimaan. Kuinka paljon sitä itse muistaa ja kuinka paljon luulee muistavansa.

Bobés on todella vakuuttava ja vaikuttava esiintyjä. Hänen äänensä ja kädenliikkeensä hypnotisoivat ja välillä tuntuu kuin olisi mukana spiritistisessä istunnossa. Me kaikki katsojat ja Xavier olemme kuin yhtä perhettä. Things easily forgotten ei ole pelkkää esineteatteria, vaikka myös sitäkin. Eikä oikein nukketeatteriakaan. Performanssi. Intiimi, koskettava, ihmeellinen joka tapauksessa. Matka omaan sisimpään ja omaan historiaan. Mikrohistoria yhdistyy makrotasolle. Esityksen lopuksi saimme vielä upean, pysyvän muiston, jonka toteutus oli minusta todellinen ihme!


Olen hyvin hyvin vaikuttunut siitä miten meidät vihittiin tähän taikapiiriin ja pääsimme osaksi esitystä. Sain kokea tämmöisen elämyksen jota mietin (ja tirautin muutaman kyyneleenkin) vielä pitkään. Tämä kosketti minua jostain todella sisältä ytimestä.

Things easily forgotten toimii hyvin muistuttajana siitä että historiassa on paljon muutakin kuin vain isoja tapahtumia; sotia, kuninkaallisten hautajaisia tai vallankumouksia. Se on myös pieniä, arkipäiväisiä asioita. Jalkapallo-otteluita, rippijuhlia, syntymäpäiviä ja kotibileitä. Vaikka maailmassa on isoja asioita, on myös näitä pieniä, niitä mitkä helposti unohtuvat.

Sanomattakin lienee selvää, että jos jossain on mahdollisuus kokea tämä, niin älä epäröi. Kolmenkympin lippu oli todella pieni hinta tästä kokemuksesta.

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Molier / Teatr Animacji, Mukamas-festivaali 16.5.2018

Puola taitaa olla yksi nukketeatterin suurmaita. Ainakin Teatr Animacji:n huikaisevan hieno ja hauska Molier on oiva esimerkki miten tehdään rohkeaa, rajoja rikkovaa, kulturellia ja teknisesti taitavaa teatteria. Esitys oli paljon muutakin kuin nukketeatteria; kuusipäinen esiintyjäjoukko oli mukana myös taitavina ihmisesiintyjinä. Loistavia miimikoita, taitavia koomikoita, upeita laulajia. Onko mitään mikä heiltä ei sujuisi? Ja jos tämän vuoden Mukamas festivaalin taso on tätä luokkaa niin oksat pois!


Reilussa tunnissa kerettiin tutkiskelemaan ranskalaisen näytelmäkirjailija Molieren elämää, perhettä, asemaa hovissa, sairauksia... Liitto nuoren naisen kanssa on skandaalinkäryinen, ja yksi jos toinenkin on kiinnostunut tämän... suloista. Moliere itse tekee kuolemaa, mutta senkin uhalla jatkaa Luulosairaan kirjoittamista. Tämä on loistava ihan muutenkin, mutta jos yhtään Molieren näytelmät ovat tuttuja, niin vieläkin lystikkäämpi.


Kuusi mustiin pukeutunutta esiintyjää vetää commedia dell'arte-vaihteen päälle samalla kun silmälasi/irtonenäsetin. Ja kun lasit lopussa lasketaan alas kasvoilta, palautuvat esiintyjätkin siviileiksi. Tavattoman hienosti toteutettu tämäkin pieni yksityiskohta. Turbovaihde pistetään silmään heti kättelyssä ja aikamoista kiitolaukkaa sujautellaan maaliin saakka. Moliere hoippuu toinen jalka haudassa, mutta kyllä se sieltä taas tokenee kun vähän potkii. Potenssiongelmia on, mutta "laiva purjehtii, vaikka purjeet ovat veltot". Kyllä tämä ihan oikeastikin on aikuisten esitys, vaikka enemmän kai sellainen pikkutuhma.


Väärinkäsityksiä, sanaleikkejä, huumoria, "vakavien" asioiden pilkkaamista... samoista elementeistä Molieren näytelmätkin rakentuvat. Esityksessä ruoditaan Molieren henkilökohtaisen elämän lisäksi myös yhteiskuntaa ja ajankuvaa, karikatyyrimäisten henkilöiden ja heidän liioiteltujen luonteenpiirteidensä avulla. Mutta samalla viihdytetään runsasta Hällän katsojakuntaa.

Nuket ovat groteskeja, ihmisen kokoisia, mutta alaosiltaan metallikeppiä tai sairaalaan pyörillä liikkuvaa tippatelinettä muistuttavia. Osa nukeista, kuten Molieren UHKEA emäntä, on aika viitteellinen. Nukkien silmät ovat kimaltavat ja kierot, mutta kummasti nämä tyypit heräävät henkiin supertaitavien nukettajien käsissä. Ja heidän äänensäsä! Huh! Jättimäistä ruiskua kantava koukkunokkainen lääkäri nauraa niin karmaisevalla käkätyksellä että en haluaisi kohdata häntä edes valoisalla kujalla. Välillä sisäkkö-Toinette ottaa oman naamionsa pois, ja kommentoi yleisölle tapahtumien kulkua... Kuningas Ludvig XIV on pöyhkeä ja aristokraattinen, kuinkas muuten. Kun hänelle esitetään hovissa Tartuffea - niin eihän siitä hyvä heilu. Ainakaan papiston keskuudessa.


Molieren nukettajan äänenkäyttö on täysin ilmiömäistä. Taitavaa on myös se miten lennossa saman tyypin nukettaja vaihtuu, vaikkakin ääninäyttelijä pysyykin pääosin samana. Mutta ei sekään ole ihan sanottua. Hahmojen välillä, välillä myös nukettajan ja nuken välillä, on monenlaisia jännitteitä. Välillä tuli muuten mieleen Muppet Show, vaikkei nämä nuket olleetkaan yhtään saman näköisiä. Sukupuoliroolitkin heittävät hetkittäin häränpyllyä.

Musiikilla on iso osansa tässä esityksessä, aina ranskalaistyylisestä haitarimusiikista barokkijousiin ja moderneihin EDM-rytmeihin ja hiphoppiin/rappiin, missä kultaan pukeutunut kunkku toimii MC:nä. Hyvin toimii kaikki! Näiltä esiintyjiltä sujuu myös yhteislaulu ja -tanssi.


Vaikka esityskieli oli puola, niin tekstitys toimi hyvin englanniksi ja suomeksi. Mutta yllättävän paljon sitä puolaakin ymmärsi, kun oli niin loistavat esiintyjät! Runomittaakin kuullaan, puolaksi, mutta ihan yhtä hyvin se ei ole pysynyt käännöksissä. Ja mainitaanhan tässä myös toinenkin suuri näytelmäkirjailija. Vaikkei Moliere ole moisesta Shakespearestä koskaan kuullutkaan!

Ohjaaja, nukkien tekijä, lavastaja ja musiikinsovittaja Neville Tranter tulee alunperin Australiasta, mutta on asunut Hollannissa 1970-luvu lopulta lähtien. Hänen yhden miehen teatterinsa eli Stuffed Puppet Theatre on legenda, ja festareilla nähtiin myös sooloteos Babylon, jota en valitettavasti päässyt katsomaan. Onneksi näin Molierin kuitenkin!


Kaiken kaikkiaan vallan loistava esitys. Olisin jaksanut katsella näitä tyyppejä vaikka kuinka kauan.



Kuvien copyright Jakub Wittchen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Breath / Tero Saarinen & Kimmo Pohjonen, Tampere-talo 12.5.2018

Kaksi hyvää syytä katsastaa tämä tanssi&musiikkiesitys Breath.

Tero Saarinen.

Kimmo Pohjonen.

Siinäpä ne kaksi tärkeintä. Kumpikin omalla sarallaan Suomen huippua. Kimmo Pohjosen uraa olen seuraillut enemmän ja vähemmän aktiivisesti 1990-luvun alusta asti, kun olin buukannut Pinnin Pojat soittamaan silloisen työnantajani kekkereihin. Kimmo on vienyt haitarinsoiton ihan omiin sfääreihinsä. Tero Saarisen tanssi- ja koreografin ura on myös vertaansa vailla. Kun kaksi multilahjakasta miestä lyö hynttyyt yhteen ja nappaa mukaansa myös luottomiehet (Mikki Kunttu valo- ja lavastussuunnittelu, Teemu Muurimäki pukusuunnittelu ja Tuomas Norvio äänisuunnittelu) niin mestariteos on siinä.


Huippuarvostelut saaneen Breath-teoksen ensi-ilta oli maaliskuussa Kanadassa ja nyt sitten Suomen ensi-ilta Tampere-talolla. Esitykset jatkuvat nyt vielä Aleksanterin teatterissa ja Turun kaupunginteatterissa - kannattaa ehdottomasti hankkia liput ja mennä katsomaan. Tämä ei todellakaan jätä kylmäksi.

Aina kun kuulen Kimmo Pohjosen haitarinsoittoa, niin jaksan ihmetellä miten siitä saakaan noin outoja ja monipuolisia ja hienoja ääniä aikaan. Eikä kovin moni muu saakaan. Tämäkin esitys potkaistaan käyntiin mitä kummallisimmilla äänillä. Strobovalot räpsähtävät päälle ja yleisö säpsähtää. Sitten näemme kaksi hahmoa. On vaikea erottaa kumpi on kumpi. Nykiviä, robottimaisia liikkeitä. Kummallakin on oma catwalk, jossa edetä. Pikkuhiljaa toinen etenee lattiatasolla kylkimyyryä, nykivin ja epävarmoin liikkein. Kohti maan ulkopuoliselta kuuluvaa ääntä, joka toisen palkeista lähtee. Mieleeni pulpahtavat monet scifielokuvat. Kuinka maan viimeinen asukas kohtaa avaruudesta tulleen tyypin. Tai kuinka androidi tapaa toisen. Erikoiset vaatteet lisäävät tätä ulkopuolisuuden tai ulkoavaruudellisuuden vaikutelmaa. Kaksi kohtaa, mutta ilmassa on jännitettä, torjuntaa, yksinäisyyttä.

     

Hiljaisuus on oiva tehokeino monessa asiassa. Ja värikkäiden valojen lomassa yksinkertainen valkoinen valokin on tehokas. Kuten myös tanssiteoksessa pysähtynyt liike. Kaikki nämä saavat meidät katsojatkin pysähtymään. Odottamaan. Odottamaan mitä tapahtuu seuraavaksi.

Tässä kommunioidaan kahden ihmisen/olennon välillä monella eri tavalla. Musikiilla, tanssilla, ja kuulemme myös outoa mölinää, tunnistamatonta kieltä, tai ehkä se on sittenkin universaalia. Yleisö on hypnotisoitu. Välillä liike on kuin hidastetussa filmissä, välillä soitto on infernaalista. Tempo ja intensiteetti vaihtelee. Mikki Kuntun valot ovat aina maagisia, ja niin nytkin. Kaksikko tuntuu leijailevan painottomassa sinisessä avaruudessa. Haitari tuntuu jotenkin toimivan lumoavana tai kontrolloivana tekijänä näiden kahden muukalaisen suhteessa. Strobovalot, Pohjosen pyörivä liike haitareineen ja nykivä soittotyyli johdattavat ajatukset siihen miten elämä kuulemma kuoleman lähellä tuntuu menevän filminauhana silmien editse. Välillä ilmassa on aggressiota, uhoa ja alistamista. Sitten taas herkkää ja kaunista soittoa selällään maaten ja jaloilla ilmaan tanssiliikkeitä tehden. Jotenkin Blade Runner-leffan hengessä. Kuvittelenko kaikki nämä scifiteemat vain päässäni?


Musiikki on pohjosmaiseen tyyliin todella monipuolista. Sen lisäksi että tästä hanurista tulee niitä outoja ääniä, niin sieltä tulee aivan hirveän kauniita melodioita, elektronisia pätkiä, rap/hiphop-tyyliä, intiimejä juttuja, aggressiivista rytmiä ja kaikkea siltä väliltä. Ukulele ja cembalokin käyvät mielessä, ja myös kirkkourut! Jaksaisin kuunnella tätä kyllä tuntikausia, mutta vielä hienompaa on katsoa livenä Pohjosen soittotaiturointia. Miten koko kroppa on aina mukana, ja miten tanssillinen esiintymistyyli nimenomaan tässä Breathissä on! Pohjonen on tosi fyysinen esiintyjä muutenkin. Välillä ei erottaisi kumpi miehistä esiintyy, ellei toisella olisi haitaria. Ja jos on musiikki hienoa, niin sitä on tanssikin. Tero Saarisen liikekieli on muuntuvaa ja joustavaa. Pikkuhiljaa konemainen liikehdintä liukuu pehmeämmäksi ja soljuvammaksi. Jotenkin näiden kahden esittämät roolit vaihtuvat esityksen aikana - alun epävarmasta tanssijasta tuleekin lopussa itsevarman vahva, ja toisinpäin.

Jossain vaiheessa Saarinen tulee Pohjosen catwalkille, ja jotenkin siitä tulee mieleen miten suuri askel tämä on, ei välttämättä ihmiskunnalle, vaan tämän yksinäisen hahmon "kunnalle". Androidikunnalle? Kunnes tyyppi poistuu takaisin omalle "alukselleen", ilmassa on rätinää ja nykimistä ja tivolimaista musiikkia. Vanhat tietokonepelit ääniefekteineen kummittelevat mielessä.

      

Esitys on niin kiehtova. Kahden erilaisen hahmon kohtaaminen, alun konflikti, lopussa ehkä orastava ystävyyskin. Kohtaaminen ja hyväksyminen. Karkeasta kielestä on tullut pehmeää, puolustusasemista on luovuttu, yhdessä on hyvä jatkaa. Tukea toinen toista. Kahdesta tulee yksi. Miten toisella kädellä voi soittaa ja toisella pitää kiinni toisesta. Silmissäni hieman kirveltää tämä intiimi ja kaunis loppu.

Ensi-iltayleisöä palkittiin lisää vielä Tampere-talon aulassa, kun talon toimitusjohtaja Pauliina Ahokas jututti taiteilijakaksikkoa aulassa. Miehet kehuivat kilvan toisiaan. Ja ihan syystäkin. Oli kiinnostavaa kuulla teoksen syntyhistoriasta (kiinalaisilla festivaaleilla) ja teemoista. Lavalla nähtiin ehkä lajinsa viimeiset edustajat, ja miten jokaisella on kaipuu toisen luokse. Saarisen puvussa käytetty huomiokangas oli hyvä lisä siihen miten ihminen haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi. Ja samoin semmoinen fyysisen työntekemisen maku. Päinvastoin kuin Ahokas, minäkään en nähnyt mitään romanttisuutta teoksessa. Eivätkä Saarinen & Pohjonen sellaista olleet tarkoittaneetkaan. Sen sijaan suvaitsevaisuus, toisen kuuntelu ja herkkyyden lisääntyiminen olivat niitä teemoja mitä he tavoittelivat. Miksi se on niin vaikea kohdata toista? "Alone together" -ajatus. Myös dystooppinen maailmanlopun kuvasto oli mielessä teoksen luomisessa.


Porilainen puuronpyörittäjä ja hämäläinen hätähousu kohtasivat - ja siitä seurasi pelkkää loistavaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Kiitos molemmille taiteilijoille!


Esityskuvien copyright Mikki Kunttu, Q&A kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Zombeja! -musikaali / Tampereen ylioppilasteatteri 8.5.2018

Kyllä uusi kotimainen musikaali, minkä aiheena on zombit, on sellainen mikä on pakko nähdä! Ja tarttee sanoa että hyvin viihdyin Tampereen Ylioppilasteatterin katsomossa. Kliseinen ja vauhdikas, helkkarin hauskaa dialogia ja ihan toimivia biisejäkin. Näistä aineksista oli Aino Putaalan ja Kirsti Riekkolan käsikirjoittama, ja Putaalan ohjaama Zombeja! -musikaali tehty.

Nuori harjoittelija-Milla (ihanan raikas Ella Numminen) aloittaa työt paikallisessa Lidlissä. Tyttö on yhtä aurinkoista hymyä, mutta pikkuhiljaa alkaa hymy hyytyä kun pomo ei voi hyvin ja puhelimetkaan ei toimi. Millan ensimmäinen murhe on kuitenkin: kuka mut nyt perehdyttää? Pikkuhiljaa vastoinkäymisiä tulee lisää, kun sekalainen asiakasjoukko jumiutuu kauppaan ja joutuu ensin ratkomaan ruuminhävittämisongelmaa yhdessä. Tämä porukka ei kuitenkaan ole kovin yhteensopiva ja erilaisilta konflikteiltä ja varsinkaan komiikalta ei voida välttyä. Johtuuko zombie-epidemia maidon juomisesta, kuka on mahdollisesti jo sairastunut ja mitä tässä voi pieni ihminen oikein tehdä?


Ihmisistä kuorituu kriiseissä uusia puolia ja kaikki eivät ole aivan sitä miltä näyttävät, tai mitä esittävät. Tämä onkin yksi esityksen viesteistä: ulkokuori voi pettää, hyvässä ja pahassa. Kirjaa ei passaa arvioida sen kansikuvan mukaan... Ja vielä se elämässä tärkeimmän ja oleellisimman pohdinta olisi kiva tehdä nyt, eikä vasta sitten kun maailmanloppu on likellä. 

Onneksi kauppaan on jumiutunut kusipäisen yrityspomon Karin (jota Aksu Pippo hersyvästi tulkitsee) ja tämän koiraansa hyysäävän vaimon Stiinan (Irina Kunnari) lisäksi myös yllättävänkin noheva koditon nainen (Hanna Lahtinen), räväkkä yh-äiti Janna (Sanni Pakanen) ja tämän teinitytär Jadette (Klaara Haapanen). Jokaisella on oma tärkeä osansa hoidettavanaan että hommat hoituvat. Toki kuvioon kuuluu myös salskea sankari Rafael (Sampo Seppä) joka paikalle ilmaantuu. Kaikki eivät ilahdu Rafaelista kauheasti, mutta Lidliin jumiutuneen seurueen naispuoliset jäsenet kylläkin. Ja pieneltä romanssiltakaan ei säästytä!

Esityksessä on oikeasti aika mustaa huumoria ja groteskeja kuolin/teloitus/amputointikohtauksia, mutta kaikki toki camp-hengessä ja erittäin viihdyttävästi toteutettuna. Ei ehkä kuitenkaan sovi kaikkein herkimmille katsojille. Hienot ääniefektit säestävät mm. käden sahausta :-D


Ella Nummisen ja Klaara Haapasen koreografiat ovat viihdyttäviä. 8-henkinen tanssiva zombielauma nykii ja koikkelehtii, mutta tanssii sitä Lidlin jäänyt ihmisjoukkokin. Ja zombien (kuin muidenkin) maskeeraukset (Linda Bäckman) ja puvustukset (Sara Weck) on aika nappisuorituksia.

Musikaali loppuu hieman töksähtäen ehkä, ja jättää paljon kysymyksiä avoimeksi. Ehkä jatko-osa on jo suunnitteilla? Niin ja mietin tuota musikaali-termiä. Olisiko musiikkiteatteri parempi nimike tämmöiselle? Kaksitoista uutta biisiä kuiteskin, näitä olisi kiva kuunnella enemmänkin. Musiikin tekemiseen on osallistunut koko työryhmä ja se onkin mukavan monipuolista ja vaihtelevaa. On balladia, on rokkia, on vaikka mitä. Kaikki esiintyjät myös pääsevät laulamaan ja vaikka taso on vaihtelevaa tässäkin, niin kunnialla kaikki kuitenkin sarkansa hoitavat.

Oikein piristävä ja hauskasti toteutettu pieni musiikki-iloittelu joka ei jätä kylmäksi. Kiitos koko työryhmälle!

Zombeja! -musikaalin voi nähdä aina 26.5. asti, eli vielä ehdit mukaan!


Kuvien copyright Tero Kairento.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 5. toukokuuta 2018

Jääkuvia / Kansallisteatteri 4.5.2018

Kristian Smeds kirjoitti näytelmäänsä Jääkuvia vuonna 1996, kun hän oli 25-vuotias. Nyt 22 vuotta myöhemmin se sai uuden tulemisen Kansallisteatterin Lavaklubilla, hieman muuteltuna ja lyhenneltynä. Kymmenen kuvaa on vaihtunut viiteen ja pituuskin on puolittunut. Koska en ollut nähnyt teosta aiemmin, niin täydestä meni. Nämä viisikin kuvaa iskivät tajuntaan aika syvälle ja vahvistivat taas itselleni Smedsin nerokkuutta Suomen teatterikentällä. Esityksen jälkeen oli lisäksi lämminhenkinen ja kiinnostava Q&A sessio koko näyttelijäkaartin ja Smedsin kanssa.


Lavaklubi on monikäyttöinen tila ja nyt siitä oli muokattu erittäin intiimi esityspaikka. Virrenveisuu saattelee yhdessä Smedsin kanssa katsojat paikoilleen, ja samantien olemmekin jo seuraamassa teinitytön kotoalähtemiskipuilua Mutta ei se elämä ole vihreää aidan toisella puolellakaan usein. Uskonto ja sen kaiku kulkee mukana, ja ehkä kutsuu sitten lopulta takaisin kotiin, äidin luokse. Lapsi kainalossa, kuinkas muuten. "Mitä vähemmän pyydät, sitä vähemmän saat". Uskonto, erityisesti körttiläisyys, on läsnä vahvasti koko esityksen taustalla, punaisena lankana. Sitä vastaan voi kapinoida, ja koittaa paeta, mutta siellä se taustalla väijyy. Körttisaarnamies puhuu meille katsojille lempeästi ja kertoo miten Isä Totuus kutsui meidät paikalle. Alan ymmärtää mitä karismaattinen kohtaja voi kaunopuheellaan saada aikaan.


Kolmannessa kuvassa ollaan seuraamassa keski-ikäisen naisen viihteelle siirtymistä. Vahva ja tunteita riipivä puolustuspuhe: miksei kukaan tee sinfonioita tai runoja tavallisista äideistä? Upea monologi lopen uupuneelta YH-äidiltä, joka sinnittelee elämästään ja lasten kasvatuksesta silkan vihan voimalla. Miksi ihmiset tuomitsevat, jos vähän heittäytyy vapaalle välillä; vaikka siinä aika epätoivon makua onkin. Kunpa joku edes hetken välittäisi ja toisi lohtua arkeen.

Tykkään Smedsin tavasta ottaa erilaisia esitystiloja haltuun. Ja poikkeuksellisia esitysaikojakin. Tabua katseltiin sunnuntai-iltapäivisin, Palsaa taas keskellä yötä, ja Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Katsojien haastaminen! Tässäkin tilaa hyödynnetään oivallisesti; välillä osa asioista tapahtuu katsomokorokkeen takana ja meille välittyy vain kuulokuva tapahtumista. Tässä kohtaa onkin muuten hyvä kehua ja kiittää Sanna Salmenkalliota erinomaisesta äänisuunnittelusta.


Lapsuus ja aikuisuus, moraali ja etiikka, uskonto ja kirkko. Ihminen tekee valintoja, ja kantaa niiden seuraukset. Miksi kolmevuotiaan Harrin piti hukkua Oulujokeen, ja vielä kuolemankin jälkeen kantaa huolta perheestään? Viaton lapsirukka. Ja jos rakastuu toiseen, tulisesti ja palavasti, kaikkinielevästi, niin mitä sillä on väliä että molemmat ovat miehiä? Uskonto sanelee paljon, edelleen. Tuohan se varmaan paljon lohtuakin monen elämään, mutta se kääntöpuoli on kahlitseva ja tuomitseva. Ja se ajaa ihmisiä epätoivoisiin tekoihin.

Näimme viisi erilaista visiota, ihmisistä erilaisissa elämän vaiheissa. Viisi karismaattista ja moninaisiin rooleihinsa täysillä eläytyvää näyttelijää. Taisto Reimaluoto teinityttönä, Rea Mauranen herkkänä pikkupoikana ja niljakkaana aviomiehenä, Esa-Matti Long saarnamiehenä, Pirjo Luoma-aho bileäitinä ja Petri Manninen huimassa rokkaus/strippausnumerossa. Tulivat lähelle, henkisesti ja fyysisesti.


Smeds ei tarjoa valmiiksi pureskeltua tekstiä tai esitystä vaan jättää tilaa katsojan omalle ajatustyölle. On erinomaisen hienoa että puolentoista tunnin yhtämittaisen esityksen jälkeen tekijät jaksavat vielä avata ajatuksiaan ja vastailla yleisön kysymyksiinkin. Esityksen jälkeen Smeds puhui paljon uskonnosta ja erityisesti lestadiolaisuudesta. Hänen mielestään eniten lestadiolaisten asioista tuntuvat puhuvan ne ketkä vähiten siitä tietävät. Siksi onkin ollut nyt erittäin tervetullutta, kun liikkeen sisältä tulevat ovat kirjoittaneet ja tehneet erilaisia juttuja. Vaikkei hänen oma perheensä olekaan liikkeen parista, niin uskontoa Smeds on käsitellyt paljon esityksissään. Suomihan on jo kansakuntana sellainen että on kuuluttu kirkkoon vaikkei olla kovin uskonnollisia. Smeds muistutti myös lapsen oikeuksista ja heidän kuulemisen tärkeydestä.


Olen etuoikeutettu kun sain nähdä Jääkuvia. Ajatuksia herättävää ja monenlaisia tunteita pintaan nostattavaa teatteria. Kiitos Kristian Smeds ja koko työryhmä. Tästä on vielä toukokuussa pari esitystä ja sitten 4.10. jatkuu. Hanki lippusi pian, ennenkuin loputkin viedään käsistä!


Kuvien copyright Lennart Laberenz, paitsi yhteiskuva omani..
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.