Macbeth / Turun kaupunginteatteri 14.2.2025

Shakespearen Macbeth on yksi suosikkinäytelmistäni, kuten varmaan monille blogin vakilukijoille (jos sellaisia enää on harvan ja hitaan julkaisutahtini myötä) on käynytkin selväksi. Siitä saa jokaisella katselukerralla jotain uutta irti, ja melkoisesti eri produktioita on vuosien varrella tullut nähtyäkin. Kymmeniä. Aina se saa minut liikuttumaan tietyissä kohdissa ja aina se saa minut äimistymään miten hieno ja ajankohtainen tarina ja teksti on. Klassikko! Joten kun tuli tieto että Turun kaupunginteatterissa nähdään Kari Heiskasen uusi tulkinta hykertelin käsiäni. Ja nimiroolissa yksi suosikkinäyttelijöitäni, mikä voisi olla parempaa!

Ystävänpäivähän on oikein passeli mennä katsomaan tämmöistä veristä ja tylyä näytelmää. Onneksi siihen sattui vielä teosesittely eli vt teatterinjohtaja Satu Rasila jututti ohjaaja Heiskasta ja päätähti Eero Ahoa. Tämmöiset ovat aina tosi kiinnostavia ja tarjoavat tekijöiden ajatuksia tekoprosessista, näytelmästä ja sen ajankohtaisuudesta, muun muassa. Hauska oli kuulla miten Heiskanen päätyi ohjaamaan Turun kaupunginteatterille ensimmäistä kertaa. Mikko Kouki oli kysynyt tätä ja teoksellakaan ei ollut ohjaajalle niin väliä, kunhan siinä olisi mukana Eero Aho. Ja näin kävi, Macbeth oli sitten Koukin ehdotus.

Heiskasen mukaan Shakespeare on monisanainen, runollinen ja kuvaileva, joten tekstiä on dramatisoitava vahvalla kädellä ja leikattava toisteisia kohtia. Lopputulema on kyllä mielenkiintoinen, tekstiä on lyhennetty, muokattu, virtaviivaistettu ja on siellä jonkun verran ihan uutta ja moderniakin. Hauskaa! Heiskanen mainitsi että haluaa myös yllättää katsojaa (siinä kyllä onnistuu!) ja myös että viime kädessä esitys tapahtuu katsojan päässä. 

Esitykseen pitää jättää tarpeeksi tyhjää tilaa, jotta katsoja voi täyttää kolot omilla mielikuvillaan. Se kyllä toteutuu hienosti, tässä on paljon sellaista väljyyttä mistä tykkään. Ei ole liian pureksittua. Matti Rossin suomennos on tunnetusti kaunis ja soljuva; siihen sopivat Heiskasen lisätekstit hyvin.

Oli myös kiinnostava kuulla että ensimmäisen näytöksen viimeinen kohtaus on sellainen miten Heiskanen ymmärtää elämän. Enpä paljasta mitä siinä tapahtuu, mutta aika pakahduttavan kaunis, ja jotenkin myös traaginen kohtaus se on. Kaksi hukkuvaa ja traagista ihmistä takertuu toisiinsa, omaan pahuuteensa ja epätoivoonsa kietoutuen.

Kyllä, tämä oli tosi väkevä ja vahva tulkinta, myös hyvin omannäköisensä. Ja miten hyvin se resonoi taas tässä sotaisessa ajassamme. Kyllä meillä näitä oman edun tavoittelijoita riittää, niin kotimaisessa kuin kansainvälisessäkin politiikassa. 

Visuaalisesti tämä Macbeth on todella näyttävä, kaikkien elementtien tukiessa toisiaan. Jani Uljas on tehnyt niukan mutta näyttävän lavastuksen. Muutamia massiivisia elementtejä, kuten takka, pylväitä - ja noitien kämäinen huvipuisto! Toimii. Isoa näyttämöä on käytetty syvyyssuunnassa tosi hienosti, välillä esiintyjät ovat tosi kaukana etureunasta. Myös pyöröä käytetään sopivasti ja kekseliäästi. Kelpaa katsella.

Tuomas Lampisen pukusuunnittelu on taas kerran kertakaikkisen ihastuttava. Tummaa ja synkkää, väripaletti on ihanan maanläheinen. Hyvin sotilaallista ja kuninkaallista, niissä pienissä yksityiskohdissa. Nyt ei nähdä skottiruutuja (no ihan pikkiriikkisen), villakangasta kylläkin, turkista ja nahkaa. Macbethin nahkahousut! On hienoa miten esimerkiksi Macbethin asusteet muuttuvat hänen statuksensa mukaan. Siinä missä alussa nähdään sotilas vaatimattoman värisissä asuissa, on hänellä loppua kohti valkoista turkista ja kuninkaallista sinistä kultakoristeluin. Ja noitien asuvalikoima on tyrmäävä, nam nam.

Sekä Riku Rämän valot että Eetu Kariojan äänisuunnittelu ovat ensiluokkaista työtä. Lukuisissa kohtauksissa likipitäen haukon henkeä ihastuksesta. Lavalla on yleisesti ottaen melko hämärää ja hämyisää, ja kohdevaloilla korostetaan asioita. Todella näyttävää. Saara Tawast vastaa kampauksista ja maskeerauksesta, ja monenlaista katsottavaa on niissäkin.

Tykkäsin Heiskasen luomista moderneista elementeistä, kuten ensimmäisen maailmansodan brittisotilaista kivääreineen, mafiosomurhamiehistä, noitien moderneista asuista ja vanhasta autosta. Miekat muuttuvat konekivääreiksi. Ne toivat sitä ikiaikaista tarinaa verestä, vallanhimosta ja pahuudesta tähän aikaan. Virkistävää. Pidin kovasti myös monipuolisista musiikkivalinnoista läpi esityksen, ihanasti mukana oli myös pieni säkkipilliosio. Pieniä skottilaisia välähdyksiä nähtiin muutenkin.

"Pysäytykset" olivat myös toimiva ratkaisu Macbethin monologeissa. Muutamat kohtaukset ovat tosi elokuvallisia, kuten vaikkapa jazzbaari mafiosoineen. Näyttämökuva on myös hyvin brittiläinen, ja sitä alleviivaavat mm. Thatcher-viittaukset ja karhunkarvahattuiset sotilaat. Ladyn käsienpesukohtaus saa ihan uusia kierroksia, kun noidat kaatavat kannusta lisää verta käsille, jotka eivät muutenkaan ota puhdistautuakseen.

Kaikki alkaa taistelulla, joka nähdään mustavalkoisena videolta. Hyvä ratkaisu tämä. Ja sitten näemme noitakolmikon, ränsistyneen ja hylätyn huvipuiston raunioissa. Jonkunlainen ennustushyrrä toimii ja tapahtumat alkavat vyörymään eteenpäin. Alkutekstit tuovat sitä elokuvallisuutta lisää.

Huumori toimii tässäkin näytelmässä oivana keventäjänä muuten aika raskaan aiheen lomassa. Kuningas Duncanin (Mika Kujala) kannettava vessa, mafiosomurhaajat viulukoteloineen ja pitkine nahkatakkeineen, ja monet muut pienet jutut saavat hymyn huulille.

Näyttelijät ovat huippuvedossa. Lady Macbeth (Riitta Salminen) on hieman viinaan menevä ja homssuinenkin, tiukka ja topakka, mutta myös todella surumielisen traaginen. Hänen kaartaan on kiinnostava seurata, vallanhimo ja julmuus nousevat samaa tahtia kunnianhimon kanssa, ja kun kaikki menee pieleen, niin se henkinen romahdus, aina katkeraan loppuun saakka. Salminen tekee loistavan roolityön lapsettomuudesta kärsivänä naisena joka piiskaa miestään eteenpäin tämän epäröidessä. Lady on alussa henkisesti vahvempi, mutta murenee paineen ja syyllisyyden alla.

Kirsi Tarvainen on mainio hieman lakonisena Rossina, Ulla Reinikainen vetää kikattavan portinvartijan roolinsa sekä humoristisesti että hyytävästi. Antti Peltolan Malcolmin replikointi on jotenkin syvältä rinnasta kumpuavaa. Stefan Karlsson on Banquona isossa roolissa, ja eipä huonosti näyttele hänkään. 

Macduffin pariskuntana Sami Lalou ja Asta Sveholm toivat rooleihin kaihoa, erityisesti Lady Macduffin kohtaus poikansa kanssa oli koskettava. Ja miten riipaisevan eleettömästi Lalou tulkitsee pahimman mahdollisen suru-uutisen saanutta Macduffia. Sotilas ei heittäydy hysteeriseksi, vaan päättää kostaa.

Noitakolmikkona Reinikainen, Sveholm ja Ulla Koivuranta on aivan pistämätön. Välillä eteerisinä, ajan ja paikan läpi matkaten, käkättäen ja ilakoiden. Kerrassaan hurmaavia eri asuissaan ja peruukeissaan. Ragtimepiknikkikohtaus on hurmaava. Noitien ennustuskohtaukset ovat kauniita näyttämökuvia. Ja heidän kohtauksensa Lady M:n kanssa lopussa, ensimmäisen maailmansodan univormuissa, verta kannusta kaataen. Bravo! Noitia nähdään lavalla aika paljon, mikä oli ilahduttavaa.

Sokerina pohjalla Eero Ahon mestarillinen Macbeth. Hän tekee taas kerran huikaisevan hienon roolin. On hienoa seurata Macbethin muuttumista suoraselkäisestä sotilaasta vainoharhaiseksi hermoraunioksi, murhanhimoiseksi ja äkkivääräksi. Valta todellakin sokaisee ja tilaisuus tekee varkaan. Vaikka Macbeth tarvitsee kannustusta ja yllyttämistä vaimoltaan, on hän kuitenkin se jonka noitien ennustukset viettelevät ja joka tekee kaikkensa toteuttaakseen niiden saneleman polkunsa. Listimällä lähipiiriään hän vyöryttää tapahtumia kohti katkeraa loppua, myös omaansa. Aho on taitava tuomaan hiljaista uhkaa ja näyttelemällä pienin elein. Toki tässä hän vetää kyllä hetkittäin myös täydellä volyymilla. Ihanaa seurattavaa!

Lopun taistelukohtaus, kun Birnamin metsä on todentotta liikkunut, on upea tanssillinen näytös, jossa kaunis valaistus, savu ja mahtipontinen musiikki yhdistyy taivaalta sataviin hituloihin. Ah miten upeaa! Jo pelkästään tämän kohtauksen vuoksi kannattaa suunnata Turkuun katsomaan Macbeth. Teatteria parhaimmillaan!

Kyllä tämä on yksi hienoimmista Macbeth-teatteriversioista mitä olen nähnyt. Ehkei se ihan kaikkien Shakespeare-puristien makuun ole modernien elementtiensä vuoksi, mutta minä tykkäsin kamalan paljon. Suosittelen tottakai Shakespearestä tykkääville, ja hyvän laatudraaman ystäville. 2,5 tuntia kuluu kuin siivillä. Toivon että saisin toisen katselukerran sullottua kevään kalenteriin, esityksiä kun on vain 3.5. asti. Bravo Turun kaupunginteatteri!

Kuvien copyright: Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

La Fille du Laitier: Macbeth Muet / Hällä-näyttämö, Mukamas-festivaali 13.9.2024

Jos ajattelin edellisen päivän huimassa Macbeth-tanssiesityksessä että miten on mahdollista puristaa Macbeth 1,5 tuntiin, niin nyt sitten selvittiin alle tunnissa! Erittäin hyvin mahdollista näemmä sekin. Kanadalainen kaksikko La Fille du Laitier tekee Macbethistä suorastaan ratkiriemukkaan esityksen, nukketeatteria mykkäelokuvaestetiikalla. Ihan huippua että Mukamas-festivaali on tämän Suomeen tuonut. En muista koska olisin nauranut missään esityksessä näin paljoa. Ja kyseessä on kuitenkin tragedia!

Marie-Hélène Bélanger Dumas ja Simon-Pierre Lambert ovat huipputaitavia esiintyjiä, jotka vetävät kahdestaan kaikki näytelmän roolit. No, aika paljon rooleja on karsittu, mutta toimiva esitys tämä on. Apunaan heillä on iso liuta rekvisiittaa eli paperilautasia, patakintaita, kananmunia (paljon!), tekoverta, taskulamppuja... Paperirullan avulla luodaan tekstiplansseja, kuin mykkäelokuvissa ikään. Hahmot esitellään myös sillä. Tunnelma on muutenkin hyvin elokuvamainen. Banquo on paperilautanen mihin on maalattu kaksi pyörylää, Macduff lätkähanska ja rouvansa patakinnas ja sitä rataa. Paphvista ja paperista saa ihan toimivia nukkeja. 

Vain mielikuvitus on ollut rajana kun Bélanger Dumas ja Jon Lachlan Stewart ovat tämän esitykseen luoneet ja jälkimmäinen ohjannut. Hän vastaa myös äänisuunnittelusta mikä onkin hienosti mietitty. Pieni ping-ääni aina kun kohtaus vaihtuu - vaan mitä tapahtuu kun pingausääni juuttuu päälle ja kohtaus ei vaihdukaan?

Esiintymisasuina on kokovalkoiset ja päällä kumiessut. Ihan fiksu ratkaisu, nuo suojapuvut. Tässä monenlaiset tavarat roiskuvat ja sottaavat. Ja valkoinen toimii hienona kontrastina punaiselle. Hällän lavakin on fiksusti verhoiltu pressulla. Varsinaiset verikekkerit siis, ja aika munarikkaatkin. Varsinkin lopussa kun aletaan riisumaan vaatteita ja varautumaan uimalaseilla koska nyt lentää veri!

Esiintyjät ovat tarpeistopöydän takana kuin kokkiohjelmassa ikään, ja ehkä tämä vähän sellaistakin muistuttaa. Cédric Lord on suunnitellut lavastuksen. Tekstiplanssit ovat englanniksi, mutta vilahtaa siellä suomikin. Kuvissa on muuten toinen esiintyjäkaksikko, eivät nämä Tampereella nähdyt.

Macbethin juonikuviot käydään kaikki läpi, vaikkei puhutakaan mitään. Sen sijaan musiikki puhuu! Biisejä, tai oikeastaan pätkiä niistä, kuullaan kymmeniä ja kymmeniä. Klassista, diskoa, jazzia, säkkipillejä. Björkin It's Oh So Quiet ja Simon & Garfunkelin Sound of Silence sekä alkuperäinen Ghostbusters-tunnari (toki kun Banquon haamu näyttäytyy ensimmäisen kerran). Ihan himpskatin hienosti mietittyjä nämä musiikit.

Vaikka tämä on periaatteessa nukketeatteriesitys niin nukettajat ovat itsekin varsin aktiivisesti mukana ihmishahmoinakin. Hienoja oivalluksia ja ideoita koko esityksen ajan, sai hykerrellä katsomossa onnesta. Prologeissa esitetään Macbethien arki ensikohtaamisesta seksielämään (aggressiivista panemista) ja siihen kontrastina Banquon ja Macduffien perhearki (herkkää ja hellää lintujen liverryksen säestyksellä). Ne munat ovat tässä avainasemassa (ne ovat siis lapsia, jotka joko saavat kölliä isossa kimppapedissa sisarusten kanssa, tai vastaavasti rikkoutua jo heti synnyttyään).

Ei tämä pelkkää naurua ja auringonpaistetta toki ole. Macbethin ja Ladynsä lapsettomuus kalvaa pariskuntaa selvästi ja vallanhimo toki myös. Mutta oli tämä kyllä hilpein versio näytelmästä minkä olen nähnyt kirjaimellisesti kymmeniä kertoja lavalla. Aivan huippu! Esitys on jo kiertänyt useita vuosia maailmalla, ja toivon hartaasti että sen vielä joskus jossain kohtaisin. Meni heittämällä mun Macbeth-suosikkitulkintojen kärkijoukkoon.

Esityskuvien copyright La Fille du Laitier. 
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Macbeth / Tampereen työväen teatteri & Tero Saarinen Company, 12.9.2024

Tero Saarinen Companyn ja Tampereen työväen teatterin edellinen yhteistyö Hamlet syksyllä 2020 oli huikea spektaakkeli, joten odotukset olivat korkealla uuden Shakespeare-teoksen tiimoilta. Macbethin ensi-ilta Tanssin talossa oli keväällä ja nyt sitten Tampereella kourallinen näytöksiä. Ja kyllä, tämäkin rokkaa, mutta hieman eri tavalla. Siinä missä Hamlet oli rock-musikaali tanssillisilla elementeillä, on Otso Kauton ohjaama Macbeth tanssiteos teatteritwistillä. Ihan sairaan hieno teos kaikin puolin kyllä!

Suomentaja Michael Baran on lähtenyt työstämään tekstiä niukkuus edellä eli miten saada Macbeth tulkittua niin vähillä sanoilla kuin mahdollista. Kyllä se onnistuu hyvin, mutta toisaalta olen nähnyt näytelmän kymmeniä kertoja lavalla ja lukenut useaan kertaan eli se on varsin tuttu. Mietin siis miten paljon teosta tuntematta saa tästä irti. Toisaalta, silloin voi katsoa vain taitavaa tanssia, iloita upeasta valosuunnittelusta ja puvustuksesta eli unohtaa taustalla kulkevan tarinan. Tekstissä ei ole kauheasti runollisuutta, ainoastaan kaikuja Shakespearen tekstistä. Pelkistys on päivän, tai ainakin tämän esityksen, sana. Ja toimii tälläisenään hyvin.

Teoksessa on kolme näyttelijää ja neljä tanssijaa. Tai no, yksi heistä eli Emil Dahl on jonglööri. Toisaalta, kaikki ovat huikean taitavia kehonsa hallinnassa ja kaikki liikkeet ovat osa tanssia. Tampereen ensi-illassa esiintyivät Auvo Vihro, Suvi-Sini Peltola ja Misa Lommi sekä tanssijoina David Scarantino, Emmi Pennanen ja Mikko Lampinen. Näyttelijäkolmikko vaihtui puolivälissä esityskautta. Puheroolit olivat enimmäkseen näyttelijöillä, mutta heiltä sujuivat myös tanssilliset osuudetkin saumattoman hienosti. Repliikeissä oli paljon toisteisuutta, kiinnostava tehokeino. Kun sanoja on vähän ja nekin toistetaan. Toisteisuus toistuu myös liikkeissä.

Valaistus on Mikki Kuntun käsialaa ja se toimii tärkeänä elementtinä koko teoksen ajan. Valot luovat tiloja ja tunnelmia, liki käsinkosketeltavia elementtejä. Mielettömän hienoa katsottavaa. Hienoja geometrisiä muotoja. Välillä stroboja ja välillä jotain muuta.

Samu-Jussi Kosken puvustus tuo mieleen samurait ja itämaiset vaikutteet, mutta toisaalta myös perinteiset haarniskat ja miekkailuasut toppauksinneen. Jokaisella esiintyjällä on omanlaisensa puku, mutta niissä on sama henki. Yllättäen ne ovatkin käänteiset, eli sisäpuoli on musta. Näin saadaan kahdenlaista tunnelmaa samoilla vaatteilla. On tässä sitten hieman muunkinlaisia vaatteita, aika erikoisia, ja äänekkäitäkin. 

Värimaailma on pelkistetyn tyylikäs koko teoksessa muutenkin. Mustavalkoista, johon punaiset valot tuovat dramaattisen vaikutelman. Esitys on monella tapaa hypnoottinen, välillä verkkainenkin.

Marko Nybergin musiikki on välillä painostavaa, ja hetkittäin soi niin matalilla taajuuksilla että se tuntuu rintalastassa. Välillä musiikki muuttuu teknobiitiksi, välillä elektronista ambientia, tai diskoksi - ja kaiken aikaa se tukee tanssijoiden liikkeitä hienosti. Rytmiä löytyy.

En olisi ikinä ajatellut että Macbethin voi tiivistää puoleentoista tuntiin, mutta hyvin onnistuu. Väliaika olisi turhaan katkaissut tunnelman. Ja tunnelma, se oli ihan henkeäsalpaavan hieno. Taistelukoreografiat on enemmän viitteellisiä kuin verisiä. Tykkään kovasti myös siitä että roolitus on hyvin joustava. Jokainen voi esittää Macbethiä tai rouvaansa, sillä onhan meissä kaikissa ripaus kumpaakin. Kertojan näkökulma myös muuttuu. 

Valkeat muovirinkulat toimivat kruunun symbolina ja monena muuna. Ja miten huikaisevalla taituruudella Emil Dahl niitä käsittelee! Taitava jongleeraus on kyllä sykähdyttävää katsottavaa. Se ei kuitenkaan ole mitään irrallista vaan nivoutuu hienosti tanssiin ja tarinaan. Välillä tanssi muistuttaa sirkusesitystä muutenkin, ihmispyramidit ovat oivaltavia. Sormien liikkeet tuovat mieleen pienet hämähäkit tai ravut hiekalla.

Tyylilajitkin vaihtelevat, vaikka tämä toki ennenkaikkea on nykytanssiteos. Mutta esimerkiksi kun seurue kuulee Duncanin kuolemasta tulee mieleeni lastennäytelmä. Rivitanssimainen teputtelu on myös aika hulvatonta. Ja välillä on aika diskotanssimuuvit. Mukana on muutenkin huumoria, hyvin pieninä ripauksina. Ladyn kommentti miehelleen illallispöydässä: "näytät joltain jakkaralta". Mutta ainahan Shakespearen näytelmissä, niissä tragedioissakin, on mukana huumorielementtejä. Dramatiikkaa tästä ei kyllä puutu! 

Kun Lady Macbeth toteaa: "Muutama pisara vettä pesee syyllisyytemme puhtaaksi - niin helppoa se on" - ah kuinka väärässä hän onkaan. Syyllisyys koituu hänen kohtalokseen. Taustalla kuuluva koputus vie ajatukset portinvartijakohtaukseen, joka on tästä karsittu kokonaan. Mutta se on siellä, taustalla kuitenkin. Banquon haamun kohtaamisesta on otettu kyllä kaikki irti, mainiota! Ja onhan esityksessä hieno muotinäytöskohtauskin. Suosikkini eli Macbethin Tomorrow-monologi kuullaan  tuplana, limittäin menevänä.

Hyvin kaunis ja vaikuttava, ja toki erilainen Macbeth. Arvostan suuresti tätä lähestymistapaa ja toteutusta. Macbeth on melko tummasävyinen teos joka taipuu erilaisiin tulkintoihin ja tämä on yksi hienoimpia näkemistäni. Iso kiitos Otso Kautto ja Tero Saarinen sekä muu taiteellinen tiimi!

Esityskuvien copyright Mikki Kunttu
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Teatteri Vapaa vyöhyke: Lady M! -immersiivinen ooppera / Musiikkiteatteri Kapsäkki 22.8.2024

Haa, loistava ajatus, immersiivinen ooppera Macbethistä! Minulla nyt vaan on heikko kohta sydämessä Shakespearen näytelmille yleensä ja Macbethille erityisesti. Kaikki se valta, turmelus, intohimo, hulluus... no, se nyt vaan on kiehtovaa. Tälle syksylle on luvassa monta erilaista tulkintaa aiheesta, ja niistä ensimmäisenä ehti Kapsäkin immersiivinen ooppera Lady M!, mikä nimensä mukaisesti keskittyy ehkä eniten Macbethin rouvaan.

Käsikirjoittajat Lija Fischer ja Joonas Orrain ovat muokanneet Shakespearen näytelmästä tiiviin paketin, kestona tunti ja vartti. Tuntuu ihan mahdottomalta saada kaikki asiat mukaan niin lyhyeen aikaan, eikä toki ole yritettykään. Henkilöhahmoista mukana on vain Lady Macbeth (sopraano Laura Juvonen), Macbeth (baritoni Joonas Orrain) sekä kolme noitaa: tanssija Teemu Tainio, tanssija Kaisa Niemi sekä näyttelijä Ville Seivo. Jälkimmäinen hyppää myös Banquon rooliin. Ja tässä koko porukka. Yllättävästi tarina toimii, vaikka suurin osa henkilöistä siitä onkin poistettu. Esimerkiksi kuningas Duncan, ja hänen kuolemansa, on toteutettu hienosti valkoisena paitana, joka leijailee alas parvelta. 

Miten immersiivisyys sitten toteutuu? Kapsäkin tila ei ole kovin suuri, mutta parvi mukaanlukien se on ihan toimiva. Katsojat johdatellaan sisään ulkokautta takaovesta ja teatterin tiloihin on taitavan tilasuunnittelun avulla saatu luotua pesutupa, Lady M:n buduaari/lastenhuone sekä iso tila missä kaikki muu tapahtuu. Myös parvea hyödynnetään hienosti, mutta sinne yleisö ei pääse. 

Ajatuksena siis on, että esiintyjät liikkuvat paikasta toiseen ja yleisö myös. Paikalle on tuotu muutamia tuoleja ja jakkaroita sekä säkkituoleja. Ehkä yleisöä olisi voitu ohjeistaa hieman enemmän etukäteen mitä heiltä odotetaan, mitä saa tehdä ja mitä ei ja miten esityksestä saa eniten irti. Nyt saimme aika pikaisen ja runomittaisen briiffin noidilta Bistro K:n puolella. Puhelimet äänettömälle, älä puhu ellei sinua puhuteta ja X:llä merkattuihin paikkoihin ei ole menemistä. Kaipasin hieman myös jollain (vaikka naamioilla?) merkattuja avustajia, jotka olisivat johdatelleet yleisöä aina sinne missä tapahtuu. Toisaalta tila oli niin pieni että kun Lady M siirtyi pesutupaan laulamaan, niin kyllä se kaikkialle kuului vaikkei mukana seurannutkaan. Esiintyjiä oli myös niin vähän että heidän seuraamisensa ei ollut kovin haastavaa. 

Kummatkin laulajat olivat taitavia ja sopivan dramaattisia. Kaikki esiintyjät ottivat kontaktia yleisöön, mutta suomalainen yleisö on ehkä hieman jäyhää ja tämänkaltainen esitys hieman vielä uutta ja ihmeellistä. Enemmän vuorovaikutusta siis! Kyllä kaikki kuitenkin hoksasivat kun esiintyjät jotain halusivat, oli se sitten Ladyn valkean pitsimekon pukemisessa avustamista tai tarjoillun drinksun nauttimista. 

Laura Juvonen oli erityisen hurmaava ja kaunisääninen, hän oikein hykerteli roolissaan! Hänen esiintymistään oli nautinnollista kuunnella ja katsoa. 

Kieli oli runomitallista, ja vaikka tästä oli karsittu paljon Macbethin klassikkomonologeja, niin kyllä se tarina välittyi. Mukana oli paljon pelikorttisymboliikkaa ja toki myös tikareita. Myös erotiikkaa oli saatu mukaan, ja pientä kolmiodraamaakin voitto-orgioiden muodossa. Pidin myös siitä miten pesukoneita hyödynnettiin ja muutenkin katsojille tarjoiltiin paljon pieniä yksityiskohtia, esimerkiksi Ladyn huoneen nurkassa oleva lapsen tuore hauta ja lukuisat lastenkamariviittaukset. Jos Macbethinsä tuntee, näistä kaikista sai enemmän irti. Loppuhan ei ole kovin hilpeä, mutta ei kai kukaan semmoista odotakaan. Ei tämä lapsille sopiva ole muutenkaan.

Noitakolmikko oli sopivan pelottava, sopivan tanssillinen ja sopiva kaikin tavoin muutenkin. Kaisa Niemen koreografiat taipuivat moneen suuntaan. Rolf Gustavsonin ja Leevi Räsäsen musiikissa oli paljon monenlaisia sävyjä, myös tuttuja paloja Verdin Macbeth-oopperasta.

Ville Leppilahden äänet ja Lauri Lundahlin valot olivat erittäin tärkeässä osassa illan esitystä. Paljon hämäriä nurkkia, ja valojen avulla hieman myös opastettiin ihmisiä siirtymään tilasta toiseen. Äänimaisema toimi taustalla ilman lauluakin. Muovipressut olivat isossa roolissa tilanjakajina ja tunnelman luojina. Hyvä idea! Iida Ukkolan puvustus on hienoa katsottavaa. Ladyn babydoll-henkinen pitsimekko ja tanssijoiden liehuvalahkeiset asut, kyllä!

Kaikenkaikkiaan kunnianhimoinen projekti, jolle nostan hattua. Ooppera voi olla myös tämän kaltaista, eikä aina mahtipontista pönötystä, missä parhaimpiinsa pynttäytyneet katsojat istuvat tuoleillaan ja satapäinen kuoro komppaa aariaa laulavaa tähteä. Lady M! on tarina vallasta ja sen turmeltavasta vaikutuksesta, mutta myös rakkaudesta ja hulluudesta. Suuria tunteita ja suuria tekoja. 

Kuvien copyright Kristiina Männikkö.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Wusheng Companyn Macbeth / Kanneltalo 13.4.2022

Vuosikausia olen halunnut käydä katsomassa Wusheng Companyn esityksiä, mutta tarvittiin yksi suosikkiteoksiani että vihdoin ja viimein sain aikaiseksi! Tosin jo muutama vuosi sitten näin välähdyksiä heidän ilmaisustaan, yhdessä ison työryhmän kanssa toteutetussa Aniara-teoksessa. 

Mutta miten ällistyttävää olikin nähdä Shakespearen klassikko Macbeth lavalla toteutettuna Pekingoopperan tyylillä! Tosin, kuten nimestäkin voi päätellä, ei tarkoitus olekaan esittää näytelmää ihan sellaisenaan, vaan ohjaaja Antti Silvennoisen tulkinta alkuperäisestä (tässä tapauksessa vielä suodattuen Verdin oopperan kautta!). Toimii.

Kertomus taustalla on sama, mutta paljon henkilöitä, kohtauksia ja tekstiä on karsittu pois. Esiintyjiä lavalla nähdään viisi, mutta ihan niin vähillä henkilöillä ei sentään mennä, vaan jokainen urakoi eri määrän erilaisia rooleja. Lisäksi tuiki tärkeässä roolissa on muusikko Pekka Saarikorpi, joka lavan reunassa paukuttelee menemään monenlaisia lyömäsoittimiaan. Musiikin rooli on vähintään yhtä tärkeä kuin lavalla esiintyjienkin. Se rytmittää kohtaukset, luo jännitteet ja tarjoaa hienot kehykset lavalla liihottaville ihmisille. Välillä volyymi oli ehkä aavistuksen liian kovalla.

Toinen tärkeä elementti on henkeäsalpaavan hienot puvut! Suurin osa puvuista on vanhoja, saatu lahjoituksina tai hankittu Kiinasta ja ne ovatkin toinen toistaan näyttävämpiä. Mustanpuhuvat noidat pitkine sormineen ja punaisilla kalaverkkomaisilla verhoiltuina ovat saaneet uniikit puvut juuri tähän esitykseen. Ja ovatkin karmaisevan upeat. Iso kiitos Antti Silvennoinen ja Annika Saloranta silmiä hivelevistä visuaalisisista vaatteista. Vastineena koreille puvuille on kaikilla esiintyjillä mustat tossut. Tekopartoja, peruukkeja ja viiksiä on toki paljon käytössä.

Pekingoopperan tradition mukaisesti varsinaista lavastusta ei nähdä, muutamia irtohuonekaluja lukuunottamatta. Vain musiikki, liikekieli ja puhe luo näyttämökuvan. Hyvin esteettinen kokemus on tämä kyllä. Valosuunnittelu (Mirkka Saari) on hienoa ja sopivan väljää. Myös taustaprojisoinnit yksinkertaisuudessaan viehättävät. Teatterisavua käytetään jonkin verran, erityisesti noitakohtauksissa. Birnamin metsä luodaan vihreitä lippuja huiskuttamalla!

Matti Rossin suomennos on napakkaa, enimmäkseen aika suoraviivaista, mutta tarpeeksi runollista että alkuteoksen tunnistaa. Rossin käännös sopii hyvin tähän esitykseen. Kuten ohjaaja käsiohjelmassa sanoo, hän halusi tehdä tiiviin ja vauhdikkaan esityksen, missä on mukana kaikki olennaiset. Huumoria unohtamatta. Tässä on kyllä onnistuttu oikein hyvin. Olen nähnyt Macbethistä kymmeniä eri versioita, mutta silti aina sykähdyttää jokainen uusi tulkinta. Varsinkin näin omintakeinen ja omalla äänellään puhuva. 

Tosin se Macbethin monologi vaimonsa kuoleman jälkeen (Sammu, sammu lepattava liekki!) ei saanut minua tällä kertaa kyynelehtimään, että sikäli ei nyt onnistuttu tavoittamaan sitä tunnemyrskyä minkä tämä näytelmä minussa saa yleensä aikaan. Miehenä olemista ja miehisyyttä korostetaan monessa kohtaa, ohjaajan valintoja tämäkin.

Pieni ja tärkeä yksityiskohta on se miten verta esitetään, toki punaisilla silkkiliinoilla. 

Jo mainitut kolme noitaa (Soile Mäkelä, Talvikki Eerola ja Valter Sui) ovat todella hyytävän hyviä ja karmivia. Lady Macbeth (Soile Mäkelä) on alusta asti jotenkin uhkaava ja juonitteleva, yhdestä asustaan tulee mieleen pappi (stoolamainen huivi). Ville Seivo on varsin oivallinen Macbeth, aluksi ehkä hieman jäykkä esiintyjä, mutta hienosti Macbethin kasvavan vallanjanon esilletuova. Hyvin kuninkaallinen ryhti! Salamurhaajat tuovat etäisesti mieleeni joulutontut; hieman pöhköjä hahmoja. Muutenkin tässä on huumoria ehkä enemmän kuin normi-Macbethissä. Niinkin traaginen kohtaus kun salamurha vedetään niin överiksi että väkisinkin naurattaa. Laura Humppila tekee mm. erinomaisen Banquon roolin. Valter Suin Malcolm on mainio testatessaan Macduffia (sillä soveltuuko hän kuninkaaksi). Eniten minua kuitenkin sykähdyttää miten voimakas Macduffin rooli on Talvikki Eerolan tulkitsemana, bravo!

Kaikkien esiintyjien liikekieli on hieman jopa liioitellun ryhdikästä ja tyyliteltyä. Kuuluu kuvaan. Pienet töpöttävät ja jopa liukuvat askeleet tuovat oman rytminsä. Varsinkin taistelukoreografiat ovat pitkiä ja näyttäviä. Välillä nähdään noitien ennustuksista upea varjokuvakohtaus, joka on kyllä tyrmistyttävän hieno. 

Jäin miettimään Lady Macbethin roolia, hän kokee voimakkainta syyllisyyttä, kulkee pesten näkymätöntä verta käsistään, vaikka hänen suurin syntinsä on miehensä yllyttäminen veritekoihin. Hän ikäänkuin kylvää vallanhalun siemenet ja vaatii puolisoaan olemaan mies, edes tämän kerran. Ilmeisesti parin lapsettomuus vaivaa, Macbeth ei ole silloinkaan ollut oikea mies. Tässä versiossa Macbeth ei näyttäydy hulluna tai sekopäisenä, vaan loppuun asti laskelmoivana. Toki hän huomaa miten kaikki murenee ympäriltä, läheisinä pidetyt jättävät.

Lopun taistelukohtaus on se mihin kaikki huipentuu, siihen on rakennettu jännitettä koko liki kahden tunnin esityksen ajan. Rummutus kiihtyy ja lopulta tyranni tulee tiensä päälle. Onhan tämä kyllä varsin ajankohtainen kuvaus vallasta ja sen himosta. Todella näyttävä ja niin näkö- kuin kuuloaistiakin stimuloiva. Näinkin voi Macbethin esittää!

Valokuvien copyright Teemu Ullgren.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

HC Macbeth / Tukkateatteri 6.10.2019

Kyllähän se Macbeth pitää aina mennä katsomaan. Nyt asialla oli tänä vuonna kaksikymppisiään viettävä tamperelainen Tukkateatteri. Muutamaan vuoteen en ole heidän esityksiään käynyt katsomassa, koska 2016 ryhmä muutti Tammelasta Laukontorin laitaan, ja tämä oli eka vierailuni sinne. Korkea aika siis jo käydäkin!

Tällä kertaa Macbethin on sovittanut ja ohjannut Terhi Tuominen, sama nainen teki myös sen viimeisimmän Tukkateatteri-esitykseni Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia! Tämä HC Macbeth tapahtuu junnujääkiekkoilun maailmassa. Näyttelijöitä on vain kuusi ja lavakin aika kompakti, joten rooleja on vähennetty rankasti. Ja Lady Macbeth onkin nyt kunnianhimoinen äiti, joka ajaa jälkikasvuaan eteenpäin junnukiekkoilun saralla. Toimii se näinkin. Suomennoksena käytetään Matti Rossin versioita, ja vanhahtavasta tekstistä tulee kiinnostava kontrasti modernin jääkiekkomaailman kanssa. Saatoin aluksi suhtautua hieman skeptisesti ajatukseen, mutta kyllä vahva klassikkoteksti toimii monenlaisissa konteksteissä. Tosin hetkittäin kyllä hukkui se jääkiekkoteema. Toki alati läsnäolevat lätkämailat koittivat viedä ajatuksia siihen suuntaan, ja hieman muunneltu tekstikin (puhutaan pelaajista eikä sotilaista), mutta silti ainakin itse sukeltauduin ennemmin siihen sotakuvastoon kun jääkiekkoon. Toisaalta, aikamoisia yhtymäkohtia asioilla on. Haarniskat on korvattu jääkiekossa peliasuilla, ja miekat mailoilla, mutta kypärät, taistelu voitosta ja testosteronia uhkuva maskuliinisuus on läsnä molemmissa. Vaan haluaako tämä Macbeth kuninkaaksi, vai parhaaksi junnukiekkoilijaksi, se jää hieman epäselväksi. Silti tämä rinnastus toimii, vaikka ei kanna ehkä ihan loppuun asti. Mutta klassikot on tarkoitettu sovitettavaksi mitä erilaisimpiin ympäristöihin!

Päivi Rötsä on erinomainen teini-Macbeth. Välillä epävarma ja välillä itsevarmuutta tihkuen. Hyvän frendin Banquon kanssa kujeillaan ja tuupitaan toisia, ihan ehtaa teinimenoa. Loppua kohti Macbeth on omansa, ja äitinsä, vallanhimon sokaisema. Sopivan androgyyni hahmo, sopii tähän päivään. Leila Ahonen on myös hyvä Lady Macbeth, painostava ja lastaan paapova, lätkämailakeppiinsä nojautuva vanhempi rouva. Muulla porukalla Paula Folqués, Tuulia Korpela, Jenna Lahti ja Markku Soikkeli on monia rooleja. Erityisesti Folquesin espanjaa sopottava siivooja jäi mieleeni - nykyaikaanhan tämä sijoittuu. Ja myös Korpela on erinomainen Macduff juniorina! Sukupuolirooleilla leikittely on onnistunutta.

Peppi Sjöholmin puvustus on kiinnostava yhdistelmä lätkänuorisomuotia ripauksella vanhahtavia jalosukuisten takkeja. Harsokankaita käytetään oivaltavasti noidilla. Ja pillinvihellykset vievät ajatukset hyvin jääkiekkokaukaloon. Rekvisiittaa tai lavasteita ei ole paljoa, mutta erikokoisia pääkalloja  hyödynnetään mainiosti! Ja kun Duncan vierailee Macbethien luona, hän tuo tuliaisina paketin kahvia! Noitien ravistamat muovipleksilevyt ovat samaan aikaan moderneja että muistuttavat vanhasta teatteriperinteestä miten tehtiin ukkosen ääntä. No jos nyt ei ihan muovilevyillä, niin ajatus toimii. Ja minua nauratti se pöytälätkän pelaaminen, sopi kuin nenä päähän.

Vaikka lätkäteema unohtuukin aika ajoin, on se silti jossain taustalla punaisena lankana silti. Mailojen rummutus tekee hieno kehyksen Macbethin Tomorrow-monologille, siksi ajaksi tauoten ja antaen tilaa tämän tärkeän puheen upota katsojien sieluihin.

Macbethin oma loppu on hieman normaalista poikkeava, mutta jotenkin osuva kyllä.

Kyllä tämä toimii näinkin. Reiluun pariin tuntiin tiivistettynä mukana on silti kaikki oleellinen näytelmästä ja esitys sopii sinällään nuoremmillekin katsojille. Jos nyt ei ihan lapsille, mutta teini-ikäisille ilman muuta. Ehkä tämänkaltaisilla tuotannoilla saadaan tuotua Shakespeare nykynuorten elämään lähemmin?


Kuvien copyright Annu Hakala.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Macbeth / Salon teatteri 7.10.2018

Ja taas yksi Macbeth, kuinkakohan mones tänä vuonna? Noh, ei meillä lasketa, varsinkaan kun kysymyksessä on yksi suosikkinäytelmiäni Shakespearen tuotannosta. Tällä kertaa vuorossa oli Salon teatterin esitys. Hyvää mainetta niittänyt harrastajateatteriporukka. Piti vierailla siellä jo viime vuonna, kun toteuttivat Jekyll & Hyden ja niin moni tuttu sitä kehui maasta taivaaseen. Yritystä mennä katsomaan oli jo hieman, mutta se sitten vaan jäi.

Keskikesällä Salon teatterin teatterisihteeri oli yhteydessä minuun ja kyseli olisinko kiinnostunut kirjoittamaan sanasen Macbethistä esityksen käsiohjelmaan. No joo, semmoinen tarjous mitä ei voinut vastustaa. Pitkään aikaan ei teatterista kuulunutkaan enää mitään ja lopulta elokuussa aloin kyselemään että mahtavatko enää tekstiäni kaivata. Kelpasi se sittenkin ja käsiohjelmaankin sitten päätyi. Olin sopinut että koska ensi-iltaan (28.9.) en pääse niin tulen sitten reilua viikkoa myöhemmin. Hämmästys ja pettymys olikin melkoinen paikanpäällä, kun minulle ei löytynytkään minkäänlaista lippuvarausta. Onneksi esityksessä oli tilaa ettei tullut turha reissu, mutta muutaman ärräpään saatoin kyllä päästää, ainakin mielessäni. Ei ole koskaan kauhean hyvä ajatus mennä katsomaan esitystä semmoisessa mielentilassa. Itse en ainakaan saa nollattua päätäni niin nopeasti etteikö oma harmistus paistaisi juttuun. Ainakin jos esityksessä on jotain joka tökkii.

Onnekseni salolaisten Macbeth oli niin hyvä että möksähtänyt tuuleni kirkastui paremmaksi. Esitys ei kalpene yhtään ammattiteatterien versioiden kanssa. Toki puitteet ja resurssit ovat pienemmät, mutta mielikuvitusta kehiin katsojille vaan. Sitäpaitsi Salon teatterin vanha puurakennus oli viehättävä ja aulatilat oli sisustettu näytelmään sopivin teemoin. Punaista! Verta! Itse näytelmä on yllättävänkin vähäverinen.

Tekstin sovittaja ja näytelmän ohjaaja Pauliina Salonius oli tehnyt napakan tekstilyhennyksen (esimerkiksi portinvartijakohtaus on jätetty kokonaan pois) ja ohjauskin oli vakuuttavaa. Hänen käsialaansa oli myös erittäin onnistunut videosuunnittelu. Kohtausten välissä nähdään videoilla Macbeth ja/tai hänen Ladynsä, kahlaamassa lumessa tai kesäisessä metsässä. Ensin taimikossa, sitten yhä suurempien puiden keskellä. Videot toimivat todella hyvin kohtausten välillä, ja muutenkin. Alkuosan videoissa kaikki on hyvin; Lady ja miehensä tanssivat yhdessä hymyillen, aurinkoisessa metsässä. Kunnes henkinen kuorma ja stressi alavat tehdä tekojaan ja pakka hajota. Videolta nähdään myös Lady M:n kuoleminen, joka tapahtuu hukkumalla, kuin Ofelia Hamletissa konsanaan. Lopussa on vain yksin jäällä ryömivä Macbeth, vauvanukke sylissään. Se riipaisi.

Paikoitellen meno oli hieman hidasta ja jähmeää, mutta se sopii kyllä hyvin juuri tähän näytelmään.

Myös miehitys oli varsin onnistunutta. Pasi Nikula nimiroolissa on varsin vakuuttava. Hän on herkkä ja haavoittuva, ja noidat iskevät ennustuksineen tähän heikkoon saumaan. Hänen epätoivonsa ja hulluutensa loppua kohti on käsinkosketeltavaa. Loppu on lähellä ja kaikki noitien ennustukset ovat käyneet toteen, ja Macbeth huomaa että peli on pelattu. Silti mies taistelee loppuun asti. Ei ole enää mitään menetettävää. Lady Macbeth (Merita Seppälä) on primus motor joka lietsoo miestään rikosten poluille. Tässäkin versiossa Lady M. vierailee itse Macduffin perheen luona, yhdessä noitien kanssa. Murha-aikeissa. Unissakävelykohtaus on hypnoottinen ja kaihomielinen. Parin välillä on myös kemiaa, vaikka he aika etäisiä toisilleen ovatkin; sellainen intiimiys ehkä puuttuu.

Duncanin pojat ovat muuttuneet tyttäriksi, ja aikamoisia pimuja ovatkin! Mukana kulkee myös sylikoira. Noidat (Sari Koskela, Anne-Maija Gilbert ja Johanna Saarinen) ovat sonnustautuneet karmiviin halloween-tyylisiin asusteisiin, jota täydentävät erilaiset alastomat ja veriset nuket rinnuksilla. Noidat käyvät myös viekottelemassa Lady Macbethiä.

Kimmo Lehto Banquona on hyvä, varsinkin haamuna päivälliskohtauksessa. Koko se kohtaus on kyllä hienoa katsottavaa. Moni teki useita rooleja, esimerkiksi Anni Salomaa oli sekä herkkä Lady Macduff että kylmä kuninkaan tytär Donalbain ja Macbethin avustaja Seyton. Macduff (Susanna Mäntylä) on jäykkä ja sotilaallinen. Myös nuori Tristan Kulmala hurmasi useassa roolissaan - Macduffien poika vetoaa minuun aina kaikessa viattomuudessaan ja pohdinnoissaan.

Myös pukusuunnittelu on mietitty loppuun asti. Taija Jokilehto on käyttänyt paljon mustaa ja Lady pukeutuu mielellään punaiseen. Toisaalta tämä on aika vakiintunut väriyhdistelmä Macbethin puvustuksessa; joskus voisi olla muitakin värejä. Vaan onpahan musta ripauksella punaista dramaattista ja vangitsevaa. Lisäksi Duncanin tyttärillä on kultalameeta. Ladyn harsomainen juhlapuku avonaisine selkineen (missä hieno kruunutatuointi) on upea! Myös Lady Macduffin itämaishenkinen puku on tyylikäs. Ja pieni kiva yksityiskohta: sekä Macduffin vaimo että lapsi ovat sinitukkaisia. Myös voimakkaat maskeeraukset olivat Jokilehdon taitavista käsistä lähtöisin.

Lavastus, valot ja äänet pelaavat saumattomasti yhteen. Timo A. Aalto on suunnittellut toimivat valot pienehköön teatteritilaan. Esimerkiksi hetkittäin ihmisten kasvoja valaistaan niin vinkeästi että kasvoille tulee outoja varjoja. Musiikki ja ääniefektit (Marcus Lindénin käsialaa) ovat myös aika vakuuttavia. Lattaribileitä en ole ennen nähnyt tämän näytelmän yhteydessä, mutta hyvin sekin musiikki lopulta sopii kokonaisuuteen. Tila muuten hyödyntää salin lisäksi myös aulatiloja luovasti. Riku Suvitien lavastussuunnittelu on karua ja betonista, ja parvea käytetään tehokkaasti. Oviaukkoja on paljon ja tykkään tosi paljon miten valojen avulla niitä käytetään mahtavasti esimerkiksi noitien ennustuksissa. Oivaltavaa! Ja ne muovisuikaleet oviaukossa ja loistevalot paistamassa kelmeästi sieltä takaa. Mieleen tulee teurastamo.

Matti Rossin käännös on kyllä sellainen missä korva lepää.

Kun uusi kuningatar (kultaisissa piikkikoroissaan!) lopuksi kruunataan, hän ensitöikseen listii kaikki vanhan liiton miehet. Normaali käytäntö. Mutta osoittaa hyvin sen että mikään ei muutu vaikka valta vaihtuu. Tulee uusia tyranneja ja uusia vallanpitäjiä, joista osa on parempia hallitsijoita kuin toiset. Lopun We'll meet again oli vallan oivallinen musiikkivalinta - ja kuvastaa hyvin myös sitä tyrannien kiertokulkua.

On aina mielenkiintoista katsoa uusi versio Macbethistä, koska jokainen ohjaaja ja työryhmä tuo siihen jotain uutta ja kiinnostavaa. Sen oman näkökulmansa. Salon teatterin Macbeth oli erittäin hyvä tulkinta klassikosta. Esityksiä on joulukuun puoliväliin asti, eli hyvin ehtii vielä mukaan!

Niin ja jos joku haluaa lukea mitä minä käsiohjelmaan kirjoitin niin tässä linkki siihen.


Esityskuvien copyright Mika Nurmi, teatteritalon kuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Salon teatterin Macbeth käsiohjelman teksti (syksy 2018)

Macbeth.

Tuo mestari Shakespearen tragedioista lyhin, verisin ja yliluonnollisin. Ehdoton suosikkini, jonka olen nähnyt lukuisia, lukuisia kertoja. Mitä oudoimmissa paikoissa ja mitä hienoimpina tulkintoina. Mikä siinä sitten kiehtoo? Näytelmä, joka on julkaistu ensimmäisen kerran 1623 ja suomeksikin jo 1864. Sitä esitetään edelleen paljon, tänäkin vuonna sekä Royal Shakespeare Company että National Theatre sisällyttivät Macbethin ohjelmistoonsa (kumpikin *hyvin* moderneine ja kiehtovine versioineen).

Ensinnäkin Macbeth on aika ajaton, teemoineen vallasta ja sen juovuttavasta vaikutuksesta, veritöineen, moraalipohdintoineen. Verinen ja synkkä se on myös. Macbeth on myös erittäin poliittinen näytelmä ja siksikin kiinnostava tuoda nykyaikaankin sovitettuna. Mutta Macbethissä on paljon muitakin tasoja kuin pahuus ja vallanhimo. Miksi näytelmän alun kunnon rehti sotamies sortuu pahuuden polulle, surmaten kuninkaansa? Onko se noitien lupaama mahdollisuus vai oman mielen salainen kunnianhimo? Veri vaatii verta ja loppu on hyvin surullinen kummallekin päähenkilölle, Macbethille ja hänen Ladylleen. Heidän suhteensa ja sen muuttuminen on yksi kiinnostava seurattava lanka - miten hieman vässykästä siipasta saadaan tappokone - tarvitaan vain hieman kannustusta Ladylta: Mies olisit, jos uskaltaisit tehdä sen.

Shakespeare lainaili paljon näytelmiensä aiheita, henkilöitä ja tapahtumia erilaisista lähteistä. Macbeth pohjautuu Holinshedin kronikkaan, vuodelta 1577. Macbethiä esitettiin ensimmäistä kertaa 1600-luvun alussa, kun kuningas Jaakko I hallitsi valtakuntaa ja teatteria kontrolloitiin monella tapaa. Liian arkaluontoisia aiheita piti hieman naamioida jotta ne kelpasivat hoviin.

Kaikesta vakavasta draamasta huolimatta Macbethissä on myös huumoria ja hauskoja kohtia, pikkutuhmuuksiakin. Sekä kosolti näppäriä sanaleikkejä, kielellä ja riimeillä leikkimistä. On hömelöitä portinvartijoita ja tumpeloita palkkamurhaajia. Ja sitten pieniä suvantokohtia suurten tapahtumien keskellä - yksi koskettavimpia Lady Macduffin ja poikansa keskustelu.

Macbeth ei ole helppo ohjaajalle; tarina on aukkoinen ja epälooginen ja yliluonnollisten elementtien toteuttaminen vaatii kekseliäisyyttä. Tapana on jättää tiettyjä näytelmän kohtia pois kokonaan; esimerkiksi noitien kuningatar Hekatea ei yleensä nähdä lavalla. Ehkäpä juuri yliluonnollisten elementtien vuoksi näytelmän nimeä ei haluta teatterimaailmassa sanoa edes ääneen - se tuo tiettävästi huonoa onnea. The Scottish play eli Skottilainen näytelmä kertoo kyllä kaikille mistä teoksesta on kyse.

Minusta Shakespeare on kirjoittanut ehkä kauneimman tekstinsä juurikin Macbethissä. Viidennessä näytöksessä Macbeth suree vaimoaan ja pohtii elämän mielekkyyttä katsojalle (ainakin minulle) kyyneleet silmiin tuovassa monologissaan. Matti Rossin hienossa suomennoksessa Sammu, sammu, lepattava liekki! / Elämä on vaeltava varjo, kehno näyttelijä, / joka temppuilee ja rehkii näyttämöllä / hetken, eikä palaa. Se on hullun loru, / täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla. 

Taidatkos sanoja enää hienommin asetella.

Itse tykkään eniten katsoa Shakespeareni alkukielellä, mutta hankkiudun kyllä katsomoon Suomessakin kun niitä jossain näkee. Joka näytelmästä saa aina jotain uutta irti, kun näkee siitä erilaisia tulkintoja. Siksikin taas odotan suurella innolla miten Salon teatteri ja ohjaaja Pauliina Salonius tulkitsevat Macbethiä! Nautinnollista teatteri-iltaa Skotlannin maisemissa!

Macbettu / Sardegna Teatro & Compagnia Teatropersona, Teatterikesä 8.8.2018

Tähän näytelmään ei kyllästy koskaan. Aina joskus sitä miettii saako siitä mikään porukka tai ohjaaja enää uutta irti. Ja aina saa ilahtua. Kyllä nimittäin saa. Tällä kertaa vuorossa oli sardinialainen tuplaporukka Sardegna Teatro ja Compagnia Teatropersona. Esitys oli tekstitetty englanniksi ja suomeksi (Jylhän käännös!) mutta aika hyvin toimi ilmankin.

TTT:n Eino Salmelaisen näyttämö oli kuuma paikka. Täysi katsomo sai todistaa miten Shakespearen ehkä hienoin näytelmä Macbeth sai todella maskuliinisen käsittelyn kahdeksanhenkiseltä äijäkööriltä. Reilussa puolessatoista tunnissa saadaan puristettua ne tärkeimmät asiat esille. Oleelliset monologit on mukana, mutta paljon porukkaa ja kohtauksia on ymmärrettävästi karsittu. Välillä on pitkiä hetkiä ettei kukaan lavalla puhu mitään. Silti kokoajan tapahtuu.

Tämä esitys on vahva ja väkevä ja pitää katsojan penkin reunalla. Äijälauma meuhkaa ja meininki on välillä kun Jukolassa. Kuin siat röhkivät ja kiljuvat kaukalon äärellä Lady Macbethin tarjoillessa puolialastomille mieskarjuille viinaa. Ääniefektit ovat hetkittäin niin kovalla että pitää laittaa nelosrivillä sormet korviin.

Sardinialaisten Macbettu on brutaali, pelkistetty, äänekäs ja kaunis. Omalla tavallaan. Mukana oli outoa huumoriakin. Nimittäin noitakolmikko. He olivat kuin eri näytelmästä, mutta silti sopivat tähän kuin nenä päähän. Sellaisia noidan arkkityyppejä luutineen, huiveineen ja hameineen. Kumaria ja käkättäviä. Mutta porukka oli kuin Terry Gilliamin animaatiosta! Slapstick ja yleinen häröily oli mummokolmikon salainen ase. Ja toistensa solvaus huoriksi. Noidat toivat kepeyttä muuten kovin raskassoutuiseen esitykseen. Putkahtelevat esille siellä ja täällä, varastaen aina nauruja katsomosta. Tälle noitasakille oma spin-off show! Kevennystä esitykseen toi myös perinteinen portinvartijakohtaus kaksimielisyyksineen.

Macbettu yhdistelee fyysistä teatteria, tanssia, nykysirkustakin perinteisempään teatteriin. Esitys leikittelee sukupuolilla, ja miesten välisillä suhteilla. Selkään läpsimistä ja halailua on paljon, sellaista äijämeininkiä. Testosteroni likipitäen valuu katsomoon, mutta kyllä tässä välillä herkistytäänkin. Esimerkiksi kun Macduff saa viestin perheensä kohtalosta...

Äänisuunnittelu oli upeaa kuultavaa. Välillä kuulimme kaukoitähenkistä musiikkia, mutta ihmisten muminat, kovat paukkeet, äänivallin vyöryminen suoraan katsomoon ja lukuisat muut vahvistetut äänet toimivat visuaalisen maailman täydentäjänä. Lava oli muuten varsin pelkistetty. Lavan taustalla neljä metallista pöytää oli nostettu pystyyn, niitä paukuteltiin ja niiden yli kiipeiltiin, ja toki ne välillä palvelivat pöytinäkin. Muita lavasteita ei juuri ollut, yhtä pientä irtotuolia lukuunottamatta. Ja alati kasvavaa irtokivikasaa. Valorekkejä laskettiin katosta muutamankin kerran. Ja valosuunnittelu oli myös nerokasta.

Alessandro Serra oli nerokas mies kokonaisuuden takana vastaten ohjauksesta, lavastuksesta, valaistuksesta ja puvuista. Mustavalkoiset puvut toimivat hyvin näin maskuliinisessa esityksessä. Yksi mielenkiintoinen elementti lavalla oli jauhopöly tai hiekka tai joku muu sellainen. Siitä pöllähti pilvi aina kun jotain liikkui tai tömäytettiin siihen. Ja sitten tietysti jaloisa rouhiutuu päivällispöydästä kaadetut ohuet leipäset. Yllättäen katsomossa ei kuitenkaan yskitty. Muutenkin katsojat olivat hipihiljaa.

Näyttelijät vaihtoivat sujuvasti roolista toiseen. Noidasta kuningas Duncaniksi ja takaisin. Macbeth (Giovanni Carruno) ja Banquo (Leonardo Capuano) ovat kaljuja ja karheaäänisiä. Tässä huudellaan myös jonkun verran, ja varsinkin Macbethin äänijänteet ovat kovilla. Karismaa on kyllä ja mies tarttuu rooliinsa kaksin käsin. Vaimonsa kanssa näkyy käsinkosketeltavaa himoa (vaimo lätiköi miehensä kaljua eroottisesti). Monologeissa mies ei ehkä ole ihan vahvimmillaan (Tomorrow-puhe ei saanut minua itkemään), mutta mies on todellakin läsnä lavalla.

Tämän rouva Lady Macbeth (Fulvio Accogli) on myös erittäin karismaattinen, sellaisella verkkaisella tavalla. Uhkaava ja pelottava rouva dominoi miestään (tämän näyttelijä on myös reippaasti pidempi kuin kukaan muu porukassa). Lady on pukeutunut tyköistuvaan, konservatiiviseen mustaan pukuun, joka on napitettu kiireestä kantapäähän. Ladyn mielen pirstoutuminen tapahtuu salakavalan hitaasti, ja lopun itsemurhakohtaus on mykistävä. Kaksi miestä kantaa alastoman ja kippurassa olevan Ladyn lavalle. Tämä suoristautuu äärimmäisen hitaasti, pitkien hiusten valuessa rinnuksille. Hiljalleen hän hivuttautuu lavan takana olevien metallipöytien luokse, kiipeää/nousee ylös ja jää siihen roikkumaan. Huh.

Lady haluaa myös kokea kuolleen Duncanin kanssa viimeisen hetken nousemalla tämän ruumiin päälle kahareisin ja kohottamalla tämän yläruumiin ylös suudeltavaksi. Kärpäset surisevat. Intiimi hetki mutta kovin kalsea.

Jylhän suomennos huvittaa, mutta onneksi osaan tämän näytelmän niin hyvin ettei teksteihin tarvitse juurikaan turvautua. Ja lisäksi on se englanninkielinen teksti myös.

Esitys jätti paljon yksittäisiä kohtauksia verkkokalvoilleni ikiajoiksi. Banquon haamu kävelemässä äärimmäisen hitaasti ruokapöytää pitkin Macbethin luokse, ruokaleipien ritistessä jalkojen alla. Birnamin metsä lähestymässä (upeat puunaamiot!) lehmänkelloineen. Duncanin murha. Ladyn kuolema. Lopun nyrkinisku kaikumassa korvissani.

Aivan hurjan brutaalia ja upean visuaalista menoa! Pieni traileri esityksestä.


Kuvien copyright Alessandro Serra , kiitoskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Macbeth / NT Live (National Theatre), Finnkino 14.5.2018

Macbeth on yksi mun ehdottomia suosikkeja Shakespearen näytelmistä, ja tässä National Theatren tuotannossa on vielä mielettömän hieno tekijätiimi. Harmikseni ei kesäkuun Lontoon reissupäiville osunut esityksiä, joten paikan päällä en tätä päässyt katsomaan. Kritiikit olivat hyvin vaihtelevia, ja monet mun arvostamat teatteri-ihmisetkin lyttäsivät. Mutta onneksi sentään pääsin katsomaan Finnkinolle. Meitä oli Tampereella valitettavasti vaan kourallinen ihmisiä.

Esityksen nähtyäni ymmärrän murskakritiikitkin. Olihan tämä aika... yhdenlaisensa tulkinta. Ei kyllä huono, mutta olin yllättynyt kuitenkin. Ei mene myöskään omien suosikkieni joukkoon. Onhan se tavallaan lohdullista, että tämmöiselläkin porukalla ja National Theatressa ei välttämättä onnistuta tekemään hittiä. Tulee vähän mieleen Kansallisteatterin Macbeth viime vuoden keväältä - omat odotukset oli suuret ja vähän pettyä sain silloinkin.

Vaikka Rufus Norris on huippuohjaaja, ja hyvin on mielestäni selvinnyt NT:ssä taiteellisen johtajan isoissa saappaissa Nick Hytnerin jälkeen, niin nyt mennään kyllä hieman metsään. Tämä Macbeth on sekava soppa, missä tuntuu katoavan punainen lanka muutamankin kerran. Punaista väriä sen sijaan hyödynnetään hyvin. Kuninkaallisten verenpunaiset vaatteet korostavat dramaattisuutta ja verisiä tekoja. Varsinkin kun muutoin kaikki pukeutuvat varsin maanläheisiin väreihin. Kyllä mä oikeastaan tästä Moritz Jungen puvustuksesta tykkään. Kuten myös paljon mielipiteitä jakaneesta Rae Smithin lavastuksestakin. Keskellä lavaa suuri kaarimainen rakennelma, kuin silta, joka yhdistää ja erottaa. Se pyörii ja liikkuu ja sitä käytetään erilaisissa kohtauksissa tehokkaasti, milloin taistelukenttänä, kukkulana tai ihan vaan siltana. Ehkäpä jopa porttina ylisen ja alisen maailman välillä - näytelmässähän on paljon yliluonnollisia elementtejä. Kaari on tehokas katseenvangitsija ja dominoi lavaa.

Norris kertoo ennen esitystä nähtävässä haastattelussa miten tämä Macbeth sijoittuu maailmaan missä kaikki turva on kadonnut, ja ympäristö tuhoutunut. Kaikki mahdollisuudet on käytettävä, jokaisen joka haluaa selvitä hengissä. Hän halusi tuoda esille mitä ihmisille käy paineen alla, mitä tapahtuu sisällissodan jälkeen, aina ja kaikkialla. Posttraumaattisesta stressihäiriöstä kärsivälle Macbethille realiteetit ovat nämä. Mitä ylipäätään tapahtuu yhteiskunnassa kun järjestys katoaa? Onko paluu vanhanlaisiin feodaalijärjestelmiin väistämätön, kun rakenteet murtuvat. Samaa pohti koko työryhmä ja se dystooppinen lavastus ja värimaailma tulee siitä taustasta. Lavalla nähdään arkkitehtuuristen rakenteiden jäänteitä, ja porukka hyödyntää kaiken löytämänsä. Tässä ei ole mikään ammattisotilasjoukko, vaan roskasakki, joka on keräillyt tavaroita ja aseita sieltä ja täältä. Aavemainen äänimaisema narinoineen tukee tätä dystooppista kuvaa.

Macbeth (Rory Kinnear) on jotenkin ajelehtiva sotilas, opportunisti ja kovasti vaimoaan Lady Macbethiä (Anne-Marie Duff) rakastava. Heidän keskinäinen suhteensa on jonkinlainen ankkuri tuhoutuneen maailman keskellä. Asuntona ovat rauniot, mutta rakkaus kantaa. Ainakin jossain määrin. Kun Macbeth epäröi, Lady kannustaa ja tsemppaa. Macbethin yksinpuhelut on toteutettu hienosti; muut äänet vaimenevat ja muiden näyttelijöiden liike lakkaa. Lopulta Macbethin pää alkaa lopullisesti seota; noidat ja vallanhimo ja veriset teot yhdistettynä traumaattisiin sotakokemuksiin. Ladyn itsemurha on se viimeinen niitti - kuulemme Tomorrow-puheen Macbethin silittäessä kuolleen vaimonsa hiuksia out, out brief candle...

Vaikka sekä Anne-Marieta että varsinkin Roryä olen nähnyt lavalla lukuisia kertoja ja ovat hienoja näyttelijöitä, niin oudon vaisuja olivat tällä kertaa. Tiedän että Rory on kärsinyt selkävaivoista ja  muutamia esityksiä jouduttiin vetämään understudyn kanssakin, mutta filmatisointiesitykseen hän halusi mukaan, ymmärrettävästi. Mutta esimerkiksi noitien tankoihin hän ei kiivennyt, vaikka aiemmin oli niin tehnyt. Selkävaivat saattavat selittää vaisuuden. Hän on kuitenkin tehnyt erinomaisia Shakespeare-rooleja ennen. Hienon Hamletin, hyytävän Jagon... Ja on kyllä muutenkin yksi mun suosikkiteatterinäyttelijöitä. Tomorrow-puhe oli tosi vaisu, eikä saanut mua itkemään - mittari siitä ettei tämän Macbeth nyt ihan toiminut. Ja yleensä niin loistava Anne-Marie heräsi kunnolla näyttelemään vasta unikohtauksessa loppupuolella.

Vaikka väkeä on porukasta vähennetty (esimerkiksi Duncanin pojat Malcolm ja Donalbain yhdistetty) niin ydinhenkilöt ovat toki mukana. Kuningas Duncan (Stephen Boxer) on ketterä ja hauska, ainakin omasta mielestään. Mun suosikiksi taitaa nousta Banquo (Kevin Harvey), joka on iloinen veikko ja aika hytisyttävä haamuna. Portinvartija (Trevor Fox) on ihan kilahtanut tyyppi. Macduff (Patrick O'Kane) puhuu ihastuttavalla skottiaksentilla ja hänen vaimonsa (Amaka Okafor) on muuten vaan herttainen. Macduff on varsinainen äijä kun kuulee perheensä murhasta. Murhaajaporukka on juoppoja narkkareita, ja tyhmiä, aivonsa juoneet. Kaljatölkkikin on kovaa valuuttaa näille! Noitien puheessa on kaikua ja äänissä on mukana lintumaisia kirskahduksia ja vihellyksiä. Sopii kyllä hyvin!

Tekstiä on vähennetty reippaasti ja kohtauksia siten poistettu. Esimerkiksi 3. näytöksen loppua lyhennetty. Mutta teksti menee täydestä ellei tuntisi näytelmää hyvin ei huomaisi että mitään tai ketään puuttuukaan. No ei kai tätä muuten olisi saanut kompaktiksi. Käsiohjelma sanoo kestoksi noin kolme tuntia, mutta minusta oli paljon lyhyempi, alkuhaastatteluidenkin kanssa.

Kaoottisen maailman luomisessa on onnistuttu hyvin. Lopputaistelu käydään viidakkoveitsillä, ja mitä käteen nyt on sattunut löytymään. Macbeth puhkuu vihaa ja kostoa. Noidat kiekuvat ja riekkuvat korkeissa tolpissaan, yllyttäen ja kannustaen. Kun Macbeth lopulta oivaltaa noitien huijanneen ja houkuttaneen ja pettäneen hänet, niin voi surku. Mutta myöhäistä se enää on. Niin makaa kuin petaa.

Näytelmän loppu on samanlainen kuin alkukin; tyrannin verinen pää sullotaan muovipussiin, kun se on ensin machetella leikattu irti. Noidat laskeutuvat alas tolpistaan, kriik kriik, niiden työ on nyt tehty.

Hieman hämmentynyt olo jäi, ja enää ei ehkä harmittanut etten nähnyt tätä teatterissa. Mutta kyllä olen tyytyväinen että tämän näin silti. Koska Macbeth on aina Macbeth.


Kuvien copyright Brinkhoff & Moegenburg.

Neon Macbeth / Ilves-Teatteri 17.8.2017

Jos joku tekee Shakespearea, ja varsinkin Macbethiä, niin onhan se mentävä katsomaan (silti en mennyt viime kesänä Suomenlinnaan katsomaan Ryhmiksen Kesäyön unta, enkä tänä kesänä samaista Mustikkamaalle Ylioppilasteatterin esittämänä. Ei se aina iske.). Mulle tämä oli ensivisiitti tutustumaan Ilves-teatterin meininkiin Käpylään.

Monien vaikeuksien jälkeen (lensin Lontoosta takaisin iltapäivällä; kone oli myöhässä, ja junaliikenne teknisen vian takia sekaisin, mutta ehdin kuitenkin ajoissa!) pääsin paikalle - ja valitsin itselleni mustan sulan.

Neon Macbeth. On oikeastaan aika fiksua muokata nimeä, koska pelkkänä Macbethinä tämän esittäminen olisi varsin harhaanjohtavaa. Onhan se näytelmän runko siellä, mutta ohjaaja Eero Leichner on muokannut ja lisännyt niin paljon tekstiä että ihan oma näytelmänsä tämä on, eikä mikään Macbeth. Noidatkin on poistettu kokonaan, ja muutamia kuuluisimpia monologeja. Mutta on siellä tuttuja henkilöitä ja tekstiäkin, jos Macbeth on siis näytelmänä tuttu.

Aloitamme esityksen luonnon helmassa prologilla (tai Shakespearelaisella lipsahduksella). Huutoa, meuhkaamista, juoksemista, Tapa ihminen-lippu. Alku ei vakuuta. Onneksi kuitenkin Fleance (Benjamin Klemettinen) lurauttaa käyrätorvisoolon joka pelastaa paljon. Siirrymme sisätiloihin. turvelattiasuikale näyttämötilan keskellä tuo mieleen Kenneth Branaghin ohjaaman Macbethin Manchester-festareille muutaman vuoden takaa. Katsojat istuvat turpeen molemmin puolin. Neonvalot vilkkuvat. Ensimmäinen näytös Jumalan nyrkin alla. Kolmetuntisen esityksen aikana fraasi Tässä ajassa on kaikki aika toistuu lukuisia kertoja.

Kaksikko Ross ja Lennox (Pinja Pieski ja Iida-Sofia Luusua) ovat todellakin mielipuolia, kohkaten päättömästi ja vuorotellen puhuen. Taustalla ulisee syntikkaujellus ja Fleance ja rakastettunsa Johnny Boy (Kasperi Hulkkonen) suutelevat. Puvustus on puna-mustaa, mutta vaihtuu aika valkovoittoiseksi myöhemmin. Räikeät meikit. Hulluus ja nerous kulkevat käsikädessä. Laura Faarinen on laatinut aika hulvattomia koreografioita. Meno on hektistä ja intensiivistä.

Macbethejä on kaksi, kumpikin vallan mainioita. Mona Huczkowski on intensiivinen ja eteerisen tyyni. Roderick Kabanga elastisen vauhdikas. Myös Lady M on kahtiajakautunut. Atte Hänninen ja Riikka Koskinen jakavat vastuun.

Toisessa näytöksessä (nimeltään Vallankumous) sukelletaan pimeisiin ja hiljaisiin kohtiin.

Kaikki esiintyjät ovat paljain jaloin. Ross kommentoi: grab them by the pussy. Muutenkin nyt ollaan kiinni tässä ajassa (ei Shakespeare käyttänyt sanoja gallupit, lobbarit tai demokratia, jaa no jälkimmäistä ehkä saattoikin). Kolmiääninen lauluyhtye (Mona Huczkowski, Benjamin Klemettinen ja Minne Mäki) laulaa henkeäsalpaavan kauniisti. Ja sitten me viisi mustaa sulkaa omaavaa seuraamme Macbethia ulos. Siellä porukka höpisee sekavia, juoksentelee ees ja taas, mutta kuulemme myös Lady Macduffin (Minne Mäki) ja poikansa (Otto Henriksson) keskustelun pettureista ja linnuista...

Sisätiloissa takaisin näemme ensin videokoosteen. Sotia, kansanousuja, vallankumouksia, pakolaisia, kuolemaa. Uutisklippejä tästä ajasta. Ahdistaa. Sitten Johnny Boy ja toinen Macbeth (Kabanga) vetävät turvelaatikkoon uskomattomia hyppyjä ja temppuja. Auts. Turvekerros ei ole kovin paksu. Ja painivat. Kolmas osio sisällä on valkoisessa huoneessa. Lady Macbeth (Riikka Koskinen) puhuu meille, riputtaa multaa kaakelien päälle ja kuuntelemme vielä musiikkiakin (Radioheadia). Lopuksi keräännymme kaikki kolme ryhmää yhteen loppuhuipentumaan. Loppu todellakin tulee.

Onko ihminen todellakin olemassa vain silloin kun häntä katsotaan? Sitten ainakin kaikki Macbethin katsojat ovat NIIN olemassa. Nimittäin jos joku asia esityksessä on intensiivistä niin katsekontaktit. Meitä katsojia on vajaa parikymmentä ja meitä todellakin katsotaan. Se on ehkä se mikä esityksestä jää päällimmäisenä mieleen. Ja rohkeat esiintymiset. Ja trion upea laulu.

Jo Kansallisteatterin keväinen Macbeth-versio oli dystooppinen, mutta siinä missä se nojasi kuitenkin Shakespearen tekstiin, niin tämä ilvesläisten versio lähtee ihan omille urilleen. Esitys on todellinen runsaudensarvi, jossa riittää pohdittavaa vielä seuraavaksikin päiväksi. Ehkä ajatuksia, ideoita ja muita juttuja olisi voinut olla aavistuksen vähemmän, koska meno oli niin... tiukkaa ja tursuavaa. En silti valita.

Esityksiä on 24.8. asti.


Poseerauskuvien copyright Mari Kaakkola, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.