keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

My Fair Lady / Ypäjän musiikkiteatteri 28.6.2016

TÄMÄ SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA!

No tottakai sisältää, ihmettelee siellä lukija. Jos siis voisi sanoa että kaikkien tunteman musikaalin juonikuviot on jollekulle entuudestaan tuntemattomia. Siitä ei olekaan kysymys. Koska tämä Ypäjän Musiikkiteatterin versio ei noudattele IHAN niitä tuttuja My Fair Lady -latuja. Tiedättehän, se missä piintynyt poikamies, kielitieteilijä Henry Higgins pelastaa kadulta kukkaistyttö Eliza Doolittlen ja vedonlyönnin seurauksena koulii tästä puolessa vuodessa leidin, ja lopulta rakastuukin tähän. No, tuttuja polkuja mennäänkin aika pitkälle. Mutta.


Mutta tämä ei sijoitu alkuperäiseen aikakauteen; Lontooseen kylläkin. Puvustus, joka on btw ihan mahtavaa, sijoittaa ajan johonkin ihan toisaalle. Itämaisia vaikutteita, mutta myös kreikkalaishenkeä, steampunk-vivahteita, mytologiaa. Kultaa ja kimalletta. Piritta Kämi-Conway puvustussuunnittelijana on tehnyt valtavan työn näitä ideoidessaan ja miettiessään, ja me katsojat saamme nauttia. Varsinkin Elizan puvut olivat ihania, ja herrojen Higgins & Pickering myös. Ja kaikki muutkin.


Ohjaaja Sami O.Vartiainen on kuulemma melkoinen Game of Thrones -fani, ja sen huomaa. Mutta jotenkin tämä yhdistelmä toimii, vaikka mietinkin kuinka ihmeessä gladiaattorihenkinen miekkailukamppailu sopii Ascotin laukkakisoihin. Sopiihan se. Tämmöisen ison väkijoukon ohjaus vaatii hyvää otetta, ja homma toimii. Joukkokohtaukset ovat näyttäviä (ja värikkäitä). Taistelukoreografin hommista vastaa Arttu Malin, ja niitä on aika lailla. Niin maan kamaralla kuin hevosen selässäkin. Jopa Eliza pääsee heiluttamaan miekkaa!


Tuttuun tapaan ison orkesterin (16 henkeä) johdossa ja pianon takana nähdään Kari Mäkiranta, jolla on ihana asustus myös, röyhelöpaitaa myöten. Bändi soittaa katoksen alla ja letkeä on meno tällä poppoolla. En muistanutkaan miten paljon tuttuja biisejä tässä on! Mokomat ovat vielä tarttuviakin.

Mikko Koivusalon suomennos toimii hyvin, ja lauluissakin on varsin nerokkaita oivalluksia. Tekstissä on kovin hauskoja ja nasevia ilmauksia, kuten vaikkapa Higginsin toteamus: "älkääkä seiskö siinä kuin sappivaivainen pulu"

Tässä versiossa seikkailevat sulassa sovussa niin gladiaattorit, ninjat (!), kukkaistytöt, kadunlakaisijat, hevoset, miekkamiehet ja yläluokkaiset hienohelmat. Eikä saa unohtaa lohikäärmettäkään, jolla on tärkeä rooli loppuratkaisussa! Siinä missä alkuperäinen musikaali (ja filmi) jättävät lopun aika avoimeksi, niin tässä loppuratkaisu on vähintäänkin yllättävä, ja lohikäärmeen ansiosta aika lopullinenkin...


Noora Tyni on aivan älyttömän taitava Eliza Doolittlen vaativassa roolissa. Aluksi hän kuulostaa tismalleen serkultani Annulta, intonaatio on just sama, kunnon tamperelainen! Hän haluaa olla "hiano loristi". On aina konstikasta toteuttaa suomeksi näitä juttuja, joissa englannin eri puhetyylit ja murteet merkkaavat isoa osaa. Monesti se ratkaisu on laittaa ihmiset puhumaan Suomen eri murteita, että saadaan eroja siihen puhetyyliin. Joo-o, sinällään se toimii, mutta meillä ei murteet kerro koulutuksesta, varallisuudesta, yhteiskunnallisesta asemasta sillä tavalla kuin Englannissa, erityisesti ennen vanhaan. Tokihan Suomessakin korkeammin koulutetut, tai "sivistyneistö" puhuu eri tyylisesti kuin raksamies, noin karkeasti ottaen. Mutta joka tapauksessa, Elizan puhetyyli ja sen muutokset ovat mainiot, Lisäksi Noora on raikas ja rempseä, ja hänellä on todella ilmeikkäät kasvot ja kaunis lauluääni. Nappivalinta rooliin siis!


Huono ei myöskään ole Kalle Tulander Higginsinä. Kulmakarvojaan nosteleva ja käsiään heilutteleva proffa liihottaa upeassa aamutakkia muistuttavassa vaatteessaan läpi koko esityksen. Higgins on oikeasti tosi ärsyttävä tyyppi; omahyväinen, pöyhkeä, misogynistinen, ja itseään täynnä oleva. Mutta myös sympaattisen oloinen, ainakin hetkittäin. Higginsin mikki pätki välillä, vai oliko se huonossa asennossa tms, mutta laulu kuului hetkittäin hieman vaimeasti. Higgins muuten tietää kaikkien aksentista missä tämä asuu, 6 mailin tarkkuudella, paitsi lontoolaisista 2 mailin! Herra artikuloi ERITTÄIN selkeästi ja selvästi, hyvin liioitellen.


Johannes Keskinen eversti Pickeringin roolissa on kovin nuori, mutta hyvin hänkin klaaraa. Jäykkä eversti rentoutuu viinan avulla. Toisessa näytöksessä se alkoholin kulutus alkoi näkyä oikeastaan vähän enemmän. Rouva Pearce (Ilona Rauhala) eli Higginsin taloudenhoitaja on selkeästi isäntäänsä ihastunut (ja käyvät nämä puskia heiluttamassa jossain vaiheessa keskenään, ettei se Higginskään ihan immuuni ole rouvan suloille) ja jotenkin kovin teatraalinen tyyppi. Koska hermo ukkoon menee, niin rouva hyppää ikkunasta (tämä kohtaus on muuten mainiosti toteutettu).


Alfiena eli Elizan juoppolalli-roskakuski-isänä loistava Pekka Virtanen. Ihan kuin tämä rooli olisi kirjoitettu tälle miehelle - hienoa! Ja mitkä kasvotatuoinnit. Muutenkin tässä annetaan näyttelijöiden tatskojen näkyä hyvin, sopii hyvin henkeen. Virpi Seppänen on ihana Higginsin äitinä, varsinkin miten hän korostaa Ascot-sanaa päivänvarjollaan! Markus Töhönen on hauska onnettomasti Elizaan rakastuvana Freddy Eynsford-Hillinä.


Tuike Oja tekee monta varsin vähäpuheista roolia viinapirusta pappiin. Arttu Malin on myös useassa roolissa: Alfien ryyppykaveri Harry, sekä Zoltan Karpathy, huijarinoloinen kielitieteilijä ("Budapestin mörkö", kuten Higgins sanoo). Joka oli ihan loistava! Lisäksi hän miekkailee ja ratsastaa myös, sekä lopussa heiluu tulikeppeineen. Onpas monipuolinen tyyppi.

   

Pakko antaa erityismaininta ja kiitos upouusista selkänojista! Niin paljon miellyttävämpi kolmituntinen kun saa nojata taakse. Kivaa on myös kreikkalaishenkinen kuoro, mikä putkahtelee ajoittain esille milloin mistäkin, ja laulaa asioita. Pidin kovasti myös Elizan ja Higginsin miekkailukohtauksesta. Ja Alfien häitä edeltävä Ei myöhästyä häistään saa kohtaus oli loistava.


Ja jos tarttee yksi juttu vielä mainita niin Higgins (ja Pickering) laulamassa Mies miehelle (A hymn to him). Siitä (ja muutamasta muustakin jutusta matkan varrella) tuli mieleen, että miksei Higgins olisi voinut ottaa itselleen puolisoa everstistä? Tämä ratkaisu olisi sopinut ihan hyvin tähän muutenkin omia vapauksia ottaneeseen versioon, ja molemmat herrat nyt olivat muutenkin sen oloisia että olisivat olleet varsin sopiva pariskunta. Meinasin melkein huutaa lavalle, kun Higgins lauloi Miksei nainen voi olla kuin mies, miksei nainen voi olla kuin sä (Pickeringiä rinnuksista kiinni pitäen) että "Ota nyt se Pickering itsellesi!". Mutta ei, kai se lohikäärmeloppu oli soveliaampi mummokatsojille kuin homohäät?


Jos jotain moitittavaa pitää keksimällä keksiä niin Ascot-kohtauksessa olisi voinut olla hattuja, enemmän hattuja, hienoja hattuja, upeita hattuluomuksia suorastaan. Mäkin olen kerran ollut laukkakilpailuissa siellä ja piti ostaa kukkahattu tilaisuutta varten :-)


Esiintyjistä ja musikaalin tekemisestä voi lukea lisää Plarin Takaa -blogista. Ja Elizan näyttelijä Noora Tyni on n. 4 minuutin radiohaastattelussa.


 
Katsomo ylhäältäpäin, ja kahvion herkulliset teemaherkut

Ypäjällä toimii hyvin myös kaikki kesäteatterikävijän perushuolto. Vessoja on paljon ja ne ovat siistejä. Väliaikatarjoilupisteitä on monta, ja jonoja ei kauheasti ole. Nytkin oli useita ryhmiä joille oli katettu valmiit tarjoilut. Kaikki sujuu sutjakkaasti ja porukkaa on paljon huolehtimassa asiakkaista. Ja puitteet ovat hulppeat.


Kaikenkaikkiaan ihana kolmituntinen, ja kelikin suosi! Seurassa ei ollut myös mitään valittamista, kiitos Minna ja Pilvi! Ensi vuonna sitten Ypäjälle katsomaan Seitsemää veljestä! Mutta sitä ennen kannattaa suunnata katsomaan My Fair Lady, takaan että ette näe vastaavaa enää koskaan missään. Esityksiä 9.7. asti.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Arttu Malin ja Iiina Wahlström
muut omia (nuo kaikki alimmat 6 kpl, paitsi Higgins miekan kanssa)

torstai 23. kesäkuuta 2016

Takkutukkakeiju / Teatteri FAQ 22.6.2016

Nyt tuli nähtyä jotain todella, todella kivaa! No, tiesin odottaakin että hyvä on, koska osittain saman porukan tekele oli viime kesän hitti Jonkun on oltava Pan. Enkä pettynyt yhtään! Takkutukkakeiju ei jätä kylmäksi ketään. Vaikka tämä on enemmän lapsille suunnattu, niin kyllä aikuinenkin tykkää. Ainakin näin lapsenmielinen.


Uusi teatteriryhmä eli Teatteri FAQ perustettiin nimenomaan tekemään näytelmiä 2000-luvun lapsille, aiheista joihin tähän mennessä ei ole juuri tartuttu. Takkutukkakeiju tarttuu erilaisuuden teemaan; miltä tuntuu kun ei tunnu kuuluvansa joukkoon. Hyvin ajankohtaista siis. Esitystä on tukenut niin Pyynikin kesäteatterisäätiö kuin SETA ry. Hienoa. Tämänkaltaiselle esitykselle on varmasti tilausta. Aika täyttä on esityksissä ollut (niitä on Tampereella Ylioppilasteatterin tiloissa, ja viikolla 26 Helsingissä, Vapaan Taiteen Tilassa).


Keijutyttö Krokantti on kömpelö, ei halua syödä muiden keijujen lailla hattaraa vaan popkornia, ei osaa laulaa kauniisti eikä edes näytä yhtään keijulta. Vanhemmat ovat kauniita, elegantteja ja tyystin erilaisia. Krokantti haluaisi ilahduttaa vanhempiaan muuttumalla paremmaksi keijuksi, ja luettuaan Mitä Keijua!?!? -lehdestä (!!!) tanssimestaripariskunnasta, hän lähtee ulkomaailmaan hakemaan herroilta opastusta. Ihanat papparaiset Ronald ja Harald vetävät hienoja tanssimuuveja ja haastavat hieman vanhanaikaisesti (sitäpaitsi herasmiehen asusteet olkihattuja myöten ovat piste iin päällä), mutta ei heistä varsinaisesti apua ole, koska Krokantti nyt ei vaan ole tanssillisesti lahjakas. Ja on hienoa, että kun herrat ovat pariskunta, ja ovat olleet sitä jo pitkään (jo Kuningas Ronkeli I:n aikaan, millonka asiat olivat hankalampia) niin tästä ei tehdään mitään numeroa. Että katsokaa, kaksi miestä on pariskunta! Se vaan on niin.


Seuraavaksi Krokantti kohtaa prinsessan, joka ei halua huokailla linnan ikkunassa prinssejä odottamassa, vaan on mieluummin supersankari. Kukaan ei vaan halua leikkiä Sallin kanssa, koska hänkin on erilainen. Mutta Krokantti haluaa. Salli sorauttaa ärrää ihanasti, ja häntä "rasittaa tollanen romaanin resitointi". Salli joutuu käymään terapiassa, koska ei halua olla prinsessa, ja ranteet ovat täynnä rohkeusrannekkeita. Mutta Salli saa toteuttaa itseään ja ilmaista itseään miten haluaa - sekin on ookoo! Suvaitsevaisuus ja omaan itseensä uskominen onkin se juttu tässä näytelmässä.

Seuraavaksi Krokantti matkaa siis tapaamaan terapeutti Vanhaa Viisasta. Joka todellakin on vanha ja viisas - ja puhuu kovin vaikeaselkoisesti aluksi "kognitiivista dissonanssia binäärisysteemi" -tyyliin. Mutta puu opastaa, ettei tartte rastittaa kyllä tai ei laatikoita, vaan tärkeintä on itse tietää mitä on. Lopuksi "meikä lähtee nyt puuvajalle moikkaan kavereita, ne on ihan palasina". Muutenkin tämä ihana puuvanhus on täynnä puujalkavitsejä, mutta kuten hän itse toteaa: "puu ei puijaa koskaan".


Krokantti ymmärtää olevansa ihan toivoton keiju, muttei kuitenkaan toivoton Krokantti! Mutta sitten tapahtuu kamalia: Krokantti törmää kolmeen peikkoon, joita kaikki pelkäävät, ja joista Mitä Keijua!?!? -lehtikin on varoittanut. Nehän syövät kaikki mitä käsiinsä saavat! Soppa, Suolasilli ja Jyrki ovat kuitenkin hauskoja ja rentoja veikkoja, vaikka ovatkin peikkoja. Sitäpaitsi keijut ei tykkää poppareista, koska ne on ihan korneja (hah hah). Peikot sen sijaan tykkää. Krokantti tuntee itsensä kotoisaksi peikkojen kanssa. Mutta mitä sitten tapahtuu kun Krokantti palaa kotiinsa, ja kertoo vanhemmille olevansakin peikko?? Miten he suhtautuvat häntään ja isoihin hörökorviin ja siihen ettei Krokantilla enää ole siipiä?

  

Onhan tämä aikuisesta hieman ehkä alleviivaava tarina, mutta lapsillehan tämä on tarkoitettukin. Kaikki on kuitenkin kerrottu huumorilla ja vauhdikkaasti, että toimii kyllä aikuiskatsojallakin jos vaan heittäytyy mukaan. Tässä oli paljon sanaleikkejä, huumoria, liikunnallisuutta. Oikeastaan ihana satu, missä on kuitenkin se vakavakin puoli.


Visuaalinen puoli oli tosi tosi hieno. Oikeita puita, saippuakuplia, taikamaisia valoja, hattaroita. Lavastuksesta iso kiitos Sahin Cengiz. Ihanan taikamaista ja käsinukkeja ja kaikkea. Entäpä puvut sitten? Vihree Kala on suunnitellut puvut ja ne ovat ihan maagisen upeat! Siis todella hienot. Oli ne sitten keijujen asut, tai supersankariprinsessan tai Vanha Viisas. Huh! Jonna Heikkinen on ihan taikuri mitä pukusuunnitteluun tulee. Vihreen Kalan blogissa on muuten kuvia pukujen valmistusprosessista, kannattaa vilasta.


Koko neljän hengen esiintyjäporukka vetää erilaiset roolit suvereenisti. Arttu Soilumo on tehnyt koreografiat, ja hoitaa niin Vanhan Viisaan, Krokantin isän kuin Ronald/Haraldin ja peikon (en tiedä kumpi oli kumpi) roolit upeasti. Sopivan androgyyni isäkeiju. Henry Pöyhiä on sitten Ronald/Harald-duon toinen osapuoli sekä Jyrki-peikko - ihanan sympaattinen myös. Krokanttina loistaa ja säteilee Veera Herranen. Mikä suloinen takkutukka, jonka silmissä on ihana pilke. Sonja Halla-aho on ihanan eteerinen keijuäiti (Haa, hetkittäin tuli mieleen hänen Helinä-Keijunsa Jonkun on oltava Pan -näytelmästä), ja Salli Supersankari ja peikko. Aivan älyttömän hyviä koko sakki. Rakastuin kaikkiin, yhdessä ja erikseen.

Musiikista vastasi monitoimilahjakkuus Pekka V Louhimo, ja se olikin raikkaan monipuolista. Laulut olivat hupsuja ja vauhdikkaita ja sanaleikkiviä.

   

Tämä ei kestä kun nelisenkymmentä minuuttia, mutta sen jälkeen sai jäädä askartelemaan rohkeusrannekkeita Jyrki-peikon ja Krokantin kanssa, ja tanssimaan keijuisän kanssa tai kokeilemaan kuperkeikkoja Sallin kanssa. Ihan parasta, ja kaikkeahan piti toki kokeilla (paitsi niitä kuperkeikkoja, koska olen maailman kömpelöin ja jäykin ihminen).


Ihan sattumalta kollegani Talle oli samassa esityksessä, ja meillä oli oikein lystiä. Kannattaa muuten lukea Tallenkin kirjoitus tästä esityksestä, ihan yhtä hurmioitunut kun minäkin. Me perustettiin jo Tonnikeijut -niminen tanssiryhmäkin, joka esiintyy sitten ensi kesänä Tampere-talossa, Rouvalin Santun johtaessa Tampere Filharmoniaa. Semmonen vaasalaispariskunta (ja erityisesti hyvin pitkä mies) oli mukana juonessa.


  

Takkutukkakeiju on semmoinen esitys mistä tulee hersyvän hyvä mieli pitkäksi aikaa. Kaikki oli välitöntä, ja niin lapsi- kuin aikuiskatsojat tuntuivat tykkäävän ja meillä kaikilla oli niin mukavaa. Toivon hartaasti että ihmiset löytävät tämän ja menevät sankoin joukoin katsomaan, ja esityksiä nähdään jatkossakin paljon. Tämmöstä teatteria pitäisi olla enemmän tässä ankeassa maailmassa, niin se olisi paljon kivempi paikka. Menkää ihmeessä katsomaan.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Teatteri FAQ

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Kirka -musikaali / Valkeakosken kesäteatteri 21.6.2016

Tämmöiset näytelmät mitkä rakentuvat jonkun artistin musiikin ympärille , ja tarina jää aika heppoiseksi, ovat hieman ongelmallisia mulle. Kun yleensä mulle se tarina on se tärkein juttu näytelmässä. Ja ei sillä, näitä on tullut nähtyä, osa parempia, osa ei. Varmaan paljon vaikuttaa millainen suhde itsellä on siihen artistiin/bändiin kenen musiikin ympärille tarina on koostettu. En kyllä tosin tiedä tykkääkö sitä enemmän jos on oman suosikin musiikista kyse, vai suhtautuuko siihen kriittisemmin, koska se musiikki on tärkeää itselle?

No, tunnustan heti kättelyssä etten pidä kauheasti Kirkan musiikista. En varsinkaan iskelmä/humppaosastosta. Mutta eipä hän itsekään tuntunut juuri siitä puolesta niin tykkäävän, mikäli esitykseen on uskomista ("Humppaa mä en vedä"). Onneksi tässä oli musiikkia muiltakin kun Kirkalta, no, lähinnä toki muilta Babitzineilta. Kirka-musikaali Valkeakosken kesäteatterissa, vassokuu!

  

Juonellisesti tässä seurataan Kirkan elämää ja taustoja, alkaen ajasta ennen tämän syntymää. Opin paljon uutta, koska en ikinä seurannut Kirkan edesottamuksia sen syvällisemmin. Kirkan äiti Elisabeth (Ushma Karnani) toimii kertojana, alusta loppuun. Oikeastaan se syy miksi lähdin tätä katsomaan on TTT:n vakkari eli Jari Ahola, joka vetää Kirkan roolin. Kyllä tämä ihan Jarin show on. Hyvin mies solahtaa Kirkan nahkoihin, mutta peruukista ja tyyliin sopivista vaatteista huolimatta ei tämä nyt mikään ihan 100% näköispatsas ole. Ja itse asiassa yhdessä humaltumiskohdassa mietin alkaisko tyyppi kertomaan meille tarinaa siilistä (joo, pieni Mauno Peppos-hetki). Ja hyvin se laulukin sujuu, vaikkei ihan Kirkan ääni olekaan. Mutta Jarin laulajantaidot on tullut niin monesti nähtyä.

Lavalla piipahtaa myös muita suomirockin/iskelmän isoja nimiä Dannystä (Mikko Huoviala) Frederikiin (Mikko Huoviala) ja Vexi Salmeen (Mikko Huoviala). Niin ja Remu Aaltonen (Jani Rasimus) ja Kassu Halonen (Jani Koskinen). Tämä onkin ehkä juonessa yksi kivimpia juttuja, näiden legendojen mukanaolo. Tapsa Kansaa ei sentään lavalle saada, vaikka juonessa onkin mukana. Tässä on varmaan paljon ihan oikeita anekdootteja, esim. kuinka Vexi toi sanoituksia Kassu Haloselle "tosson teksti, sävellä siitä". Ja kuinka Kirka kävi sossussa.

  

Kovimmat hetket olivat kyllä ehdottomasti ne rokkibiisit joissa oli ns. munaa. Kun Muska (Irina Saari) vetäisee Kirjoita postikorttiin ja Sammy (Sampsa Rättäri) Daa-da Daa-da:n niin siinä jalka vipattaa. Varsinkin Irinaa katsoessa ja kuunnellessa unohtaa kokonaan että tässä oli joku näyttelijä lavalla, koska Muskahan se siinä! Nelihenkinen bändi soittaa tiukasti koko illan (ja ne veivaavat koko kesän näitä biisejä - nostan hattua!). Tanssijakaksikko, vaikka hyvin vetävätkin, tuntuu hieman turhalta lavalla, mutta ehkä nää tanssimuuvit kuuluu sitten Kirkan kulta-aikojen kuvioihin? Jani Rasimus ja Kia Lehmuskoski kuitenkin taitavat monenlaiset tanssit.

Lavastus on... no, se on bändi lavalla ja sillä sipuli. No, onhan siellä pari tuolia ja ikoni Babitzinien kotina, mutta muutoin ei lavasteita juuri nähdä. Puvustus (Arja Siekkinen ja Igor Sahno) sen sijaan on ihanaa, ja niin ajan henkistä. Oli se sitten Kirkan (aika mauton) ruskea hapsumokkatakki tai tanssityttöjen trikoomekot pitkine valkoisine saappaineen. Ja onhan se aikamoista kun Kirkan tytär Alexandra Babitzin laulaa lavalla "isänsä" kanssa duettoa.


Onhan tässä hetkensä. Kun Safka Pekkonen tahkoaa koskettimistaan tuttuja säveliä ja kymmenet diskopallot välkkyvät kesäillassa. Aika moni yleisöstä laulaa mukana ja vähintään taputtaa. Ja myös antaa seisoen aplodit lopussa. Ja muuten aina kun Frederik saapuu lavalle niin hän saa aplodit! Muutama kohtaus saa aikaan voimakkaan myötähäpeän (esim. Den glider in lätkäfaneineen).

Käsikirjoituksesta vastaavat Heikki Paavilainen ja Vexi Salmi ja ohjauksesta ensinmainittu. Varmaan Kirkan fanit tykkäävät tästä kovastikin. Ja monet muut musiikin/nostalgian ystävät. Esityksiä on 14.8. asti että sitten vaan lippujen hankintaan!

Valkeakosken kesäteatteri on ihanalla paikalla, niemenkärjessä. Käsiohjelma oli ilmainen, mutta se onkin enemmän flyeri kuin varsinainen käsiohjelma. Oli ensimmäinen vierailuni Valkeakosken kesäteatteriin, mutta palaan kyllä takaisin, joskus. Ehkäpä jo ensi kesänä!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Rami Marjamäki 
(paitsi alin lavakuva on oma - Jani Koskinen antoi tässä vaiheessa luvan napata kuvan hänestä).

tiistai 21. kesäkuuta 2016

One Man, Two Guvnors / NT Live 20.6.2016

Jostain syystä tämä jäi aikoinaan teatterissa näkemättä, ja silloin kun sitä esitettiin leffateattereissa edellisellä kierroksella. Joten aika paikata tämä aukko ja mennä katsomaan kun nyt ystävällisesti Finnkino toi tämän encore-sarjassa uusintana näytille. One man, two guvnors oli iso hitti teatterissa, ja nyt sen nähtyäni ymmärrän kyllä miksi. Siis farssikin naurattaa minua, kun se on hyvin tehty.

Tämä Richard Beanin kynäilemä komedia pohjautuu alunperin Carlo Goldonin komediaan Kahden herran palvelija tai Kaksin kauniimpi (Il servitore di due padroni), joka ilmestyi jo 1746. Beanilta olen nähnyt aiemmin kaksi näytelmää, Toast ja Great Britain ja molemmat olivat varsin toimivia. Suomessakin tätä on esitetty, viimeksi ainakin TTT:llä ja Helsingin kaupunginteatterissa, mutta en ole onnistunut näkemään. Osittain koska farssit ei ole mun juttuni.


No, pyörrän puheeni. Hyvin tehty farssi selkeesti on mun juttuni! Nicholas Hytner ohjasi tämän National Theatrelle 2011, ja kyllä on napakkaa ja taitavaa. Vaikka tässä on paljon improvisaatiotakin, niin hyvin pysyy paketti käsissä. Oman lisämausteensa tuo loistava nelihenkinen skiffle-bändi, jotka vetää Grant Oldingin säveltämiä originaalibiisejä. Ennen esitystä, kohtausten välillä jne. Kun sanoja kuuntelee, niin saa vielä lisämaustetta näytelmään. Välillä näyttelijätkin tulevat vetämään jonkun soolon, mitä kummallisimmilla instumenttivalinnoilla.

Tarinahan pohjautuu identiteettikiemuroille. Hieman kömpelö reppana Francis Henshall on se päähenkilö, joka joutuu sattumien summana kahden isännän palvelijaksi. Ja koska kaikki ovat jonkinsortin rikollisia, niin isännille ei saa paljastua, että kummallakin on sama assistentti. Sotkua ja säätöähän siitä tulee. Tämä on oikein kunnon perinteinen commedia dell'arte -spektaakkeli eli paljon ylinäyttelemistä, koheltamista, säätämistä - ja naurua, sitä riittää. Katsomossa siis. Jotenkin käsittämätöntä on että näyttelijöillä pitää pokka. Tässä on monia improkohtauksia, missä otetaan yleisöäkin mukaan. Nekin toimivat. Ja kun brittiyleisö on niin mukana, ja kannustavaa ja ihanaa.

  

James Corden on ihan luokattoman hyvä tässä pääroolissa. Siis jotenkin hellyyttävä nallekarhumainen olemus yhdistettynä pistämättömään ajoitukseen ja loistaviin improvisointikykyihin. Huh, olen vaikuttunut. Myös Jemima Rooper on aivan huikean hyvä, esittäessään gangsterimiestä. Oliver Chris uskomattoman liikkuvine kulmakarvoineen ei voisi olla enää yläluokkaisempi brittimies toisena isäntänä. En voi olla ajattelematta Monty Pythonin klassikkosketsiä, muistattehan sen upper-class twit of the year kilpailun?

Lisäksi Tom Edden on seniilinä tarjoilijana slapstick-komedian mestari. Sitten tässä on bimbon roolissa mainio Claire Lams, ja tämän kihlattuna aivan loistava Daniel Rigby. Viimeksimainittu esittää amatöörinäyttelijää, joka todellakin NÄYTTELEE. Kokoajan ja herkeämättä. Ja tämän musiikkisoolo (rinnanläpsytys) on jotain... ihan muuta. "Bugger me, it's Errol Flynn!"


Tarina on siirretty 1963 vuoden Brightoniin, ja hyvin se toimii siinä miljöössä. Lavastus ja puvustus on aivan nappivalintoja, ja se musiikki toimii todella hyvin. Helkatti että välillä oikeasti luulin tikahtuvani nauruun. Kun Henshall raahaa matka-arkkua. Ja Dustin Pubsign. Ja kun Henshall-raasulla on kokoajan kamala nälkä! Kyllä tarttee miettiä mitä kaikissa tuopeissa oli kun pystyi vetämään niistä tehdyn cocktailin ihan pokkana. Ja se klassinen ruuantarjoilukohtaus. On kyllä hassua miten tästä on saatu kovin brittihenkinen, parhaita Shakespeare-juttuja mukaillen, mutta vaan turbovaihteella. No, Goldonin esikuva oli Moliere...

Väliajalla juontaja Emma Freud haastattelee Nick Hytneriä ja pääsemme myös kurkkaamaan NT:n kulissien taakse. Missä James Corden nyyhkii näyttelijäkollegoilleen, kuinka hän vaan haluaisi syödä ja yleisö vaan nauraa :-)


Tämä oli iso hitti niin alunperin NT:llä esitettynä, kuin sitten West Endille siirtyneenäkin. Ja sitten brittikiertueella ja Broadwayllä, ja kiertueella vähän muuallakin. Ja kamalan määrän palkintojakin tämä kahmi, molemmin puolin merta. Aivan älytön harmi että Tampereella oli meitä vain 15 katsojaa, vaikka olisi suonut salin olevan ihan täysi. Jos tämä tulee vielä joskus uusintakierrokselle, niin en voi kun suositella lämpimästi. Ihan huikea!


Valokuvien copyright Johan Persson, paitsi alin on Tristram Kenton..

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Maanalainen armeija iskee jälleen / Toijalan näyttämö 19.6.2016

Tarina on tuttu, mutta kyllä Toijalan porukka, tai lähinnä kai Marko Pohjanrinne, on onnistunut muokkaamaan tästä heille sopivan version. Vallan viihdyttävää kesäteatteria, ei voi valittaa!

Maanalainen armeija iskee jälleen ('Allo, 'allo) oli alunperin Jeremy Lloydin ja David Croftin luoma TV-sarja (1982-1992), josta on sittemmin muokattu myös näytelmä. Sarja oli paljon suositumpi kuin sen parodioima Maanalainen armeija (Secret Army), ainakin tuotantokausia tehtiin moninverroin. Muutama vuosi sitten Tampereen työväen teatteri esitti tätä, ja tänä kesänä Toijalan Näyttämö tarttui aiheeseen. TV-sarjan ei tarvitse kyllä olla lainkaan tuttu, vaikka alussa voikin tuntua henkilöitä olevan kamalan paljon (käsiohjelman kuvilla varustettu henkilögalleria kyllä auttaa).


Ja kyllä nämä toilailut naurattaa taaskin. Miten ranskalainen kahvilanpitäjä Rene säätää ja sotkee asioitaan (varsinkin kun niihin liittyy naisia), miten vastarintaliikkeen tyypit, saksalaiset upseerit, brittilentäjät ja kaikki muutkin kerääntyvät hänen kuppilaansa. Maalauksia piilotellaan makkaroihin, papukaijoja käytetään radiolähettimenä, ja pumpattava Hitlerkin suorittaa esiintymisensä. Renen vaimo Edith käy laulaa lurauttelemassa (onneksi ilman sämpylöitä tukassa), Alberto esittelee kunniamerkkejään (joista osa on peräisin myös Fiatin tehtailta), keikailevat tarjoilijattaret Mimi ja Yvette uskovat Renen uskollisuuteen ja näemme myös Gestapon hiirenloukku-sukkanauhat...


Hupsuja hahmoja siis piisaa. Tässä pilaillaan paljon eri aksenteilla, eri kansalaisuuksilla. Pilkataan saksalaisia, brittejä, ranskalaisia, italialaisia... Pikkutuhmuuksia viljelevät kaikki, ja Alberto tokaisee useammankin kerran "nyt mulle tuli paha erehdys". Ja on siinä oma viehätyksensä kun lava on täynnä mitä erinäköisempia Hitlereitä ja Göringejä.

Herkullisia hahmoja on varmasti kiva esittää. Erityisesti jäi mieleen Anita Ruuskanen hersyvän kikattavana eversti Gruberina, joka koittaa iskeä Reneä. Ja Jouni Ahgren on mainio hieman jäykkävartisena Alberto Bertorellinä. Lasse Saari on hyvä Rene, joka aina selostaa katsojille missä mennään. Tiina Räsänen on räiskyvä Renen Edith-vaimona. Ja kaikki muutkin.


Hattua nostan Marko Pohjanrinteelle, joka sovituksen ja ohjauksen lisäksi vastaa myös lavastuksen ja puvustuksen suunnittelusta sekä musikista ja tehosteista. Lavasteissa oli irroteltu erilaisilla pastellisävyillä. Välillä Aino Piiroisen suomennos menee niin nopsaan että osa sanaleikeistä ja nokkeluuksista tuli omiin aivoihin vasta pienellä viiveellä.

Toijalan kesäteatterissa on puitteet kohdallaan. Katettu katsomo, reilusti parkkitilaa, hyvät väliaikatarjoilut, ja edulliset lipunhinnat. Ja käsiohjelma vain 2 euroa. Ja isolla sydämellä tehtyä teatteria! Kun vielä kelikin suosi, niin mikäs on kesäteatteria nauttiessa. Voin kyllä suositella oikein lämpimästi, esityksiä on aina 22.7. asti. Nyt siis lippukaupoille.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Jouni Ahlgren, näyttämökuva oma.

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Taivaan tulet / Pyynikin kesäteatteri 17.6.2016

Koko illaksi oli luvattu sadetta, mutta niin vaan ei pisaraakaan tippunut. Ilma jopa kirkastui sen verran, että aurinkokin pilkahteli Pyynikillä. Joka eittämättä on ehkä Suomen kaunein kesäteatterimiljöö. Välillä silmät jäävät vaan harhailemaan Pyhäjärven selälle.


Pyynikillä nähdään tänä kesänä suosittuun tv-sarjaan Taivaan tulet perustuva, samanniminen näytelmä. Jatkumoa maalaiskomedioiden sarjalle eli ei ihan omaa suosikkigenreä. Sarjan ekaa kautta toisella silmällä hieman aikoinaan katselinkin (lähinnä kiinnostavien näyttelijöiden vuoksi), mutta kun nää kotimaiset draamasarjat ei vaan ole mun juttu, niin se sitten jäi. Eli kovin selkeitä muistikuvia ei ole, mikä voi olla hyväkin asia.

Kari Väänäsen ja Timo Parvelan käsikirjoittamasta sarjasta tämän on sovittanut ja ohjannut Olli-Matti Oinonen. Kun on 4 tuotantokautta ja 36 tuntia tv-sarjaa niin kysyyhän se taitoa saada se reiluksi kahden tunnin näytelmäksi. Että sikäli nostan hattua.


Vanhempi konstaapeli Rauni palaa lapsuusmaisemiinsa Kemijärvelle, pääkaupunkiseudun hieman kiireisemmästä poliisityöstä. Kotiseudulla asustaa edelleen isä, mutta välit ovat selvästi huonontuneet kolme vuotta aiemmin kuolleen äidin hautajaisten jälkeen. Raunin on vaikea sopeutua verkkaisempaan rytmiin, ja siihen miten eri tavalla Kemijärvellä hoidetaan niin poliisi- kuin muitakin asioita. Kemijärven miljööseen mahtuu niin poliisiasemaa, sellutehdasta, kunnanjohtajan huonetta, terveyskeskusta, lähibaaria kuin Raunin isän mökkiäkin. Paikat ja henkilöt esitellään alussa yhtä kätevästi katsojille kuin Raunillekin.


Henkilökavalkadi on varsin värikästä. On rempseä, englantia viljelevä poliisipäällikkö, karaokea vääntäviä baarienmiehiä, jäyhä mutta symppis (ja vieläpä kuulemma Skandinavian komein urospoliisi) uusi työpari Peltoniemi, mörökölli isäukko, joka on tietenkin sotkeentunut hämäräbisneksiin. On tehtaanjohtaja väkivaltaisine vaimoineen ja tuulihattumainen kunnanjohtajatar. Ja Rauniin ihastunut lääkäri. Siinä sitten näiden kyläläisten toilailuja ja erilaisia kuvioita katsellaan pari tuntia.


Marjatta Kuivaston erinomaisen hieno lavastus jäi kyllä mieleen, hyvin soviteltu sinne Pyynikin maisemiin ja pyörivän katsomon ympärille. Lotta Huitti oli hyvä Rauni, ja löysi sopivan kipakkaa sävyä itseensä aluksi! Esa Latva-Äijö on aina tasaisen hyvä ja perusvarma näyttelijä rooliin kuin rooliin. Leena Roustin ihanaa ääntä olisi kuunnellut enemmänkin karaoken tahdissa. Poro oli kiva yllätys lopussa, varsinkin kun se halusi hamuta jäkäliä kovin innolla.

Kokonaisuutena ihan kelpo kesäteatteria, ja varmaan moni tv-sarjan katsoja tykkää. Minusta hieman tasapaksu tarina, joka sai ainakin tämän katsojan vain muutaman kerran hymähtämään. Mutta kuten sanottu, maalaiskomediagenre ei ole mun juttuni.


Itselle kivinta illassa oli tavata paljon tuttuja, ja varsinkin kun väliajalla pääsin vaihtamaan Murasen Miikan kanssa muutaman sanasen (lähinnä edellisen päivän Eemelistä).


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Leena Klemelä

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Vaahteramäen Eemeli / Turun kesäteatteri 16.6.2016

EEEEEEEEEEEEEEEMELIIIIIIII!!

Tämä huuto raikaa Turun Vartiovuoressa koko kesän 2016. Nimittäin kaikkien poikaviikarien ja keppostelijoiden suurin sankari, Vaahteramäen Eemeli, mellastaa Turun kesäteatterin tämän vuoden musiikkipitoisessa koko perheen näytelmässä.


Ensi-illassa kävi uskomaton tuuri, kun koko päivän jatkunut sade keskeytyi juuri sopivasti esityksen ajaksi, jatkuen siitä sitten taas tasaisesti, kun ajelin pari tuntia kotiin päin. Eemelillä on siis jonkulaiset suhteet ilmojen haltioihin.

Kyllä Eemelin metkut ja kuviot on tuttuja kaikille, joko kirjoista tai legendaarisesta tv-sarjasta. Sitä minäkin lapsena tuijotin; en muista luinko kirjoja lainkaan. Jostain syystä monta Lindgrenin klassikkoa olen lukenut vasta teininä tai aikuisena. Tähän näytelmään on hyvin ympätty kaikki ne parhaat metkut ja tunnetuimmat tapahtumat; Iida-siskon lipputankoon vetämiset, lavantauti Vaahteranmäellä, Liinan ja Aatun romanssi, markkinat ja Liinan hammassäryt. Sekä tietysti se kun soppakulho juuttuu Eemelin päähän. Ja lukuisat retket verstaalle veistämään puu-ukkoja. Mutta hyvin nämä irtonaiset episodit on punottu parituntiseksi tarinaksi.

Ensimmäinen sana mikä mieleen tulee on värikkyys. Ja sitten ehkä vauhti! Sitä meinaan piisaa. Elena Turjan loihtima lavastus on karamellimaisen söpöä, Peppi Pitkätossumaisen värikästä ja iloista. Marjo Haapasalon puvut ovat juurikin passeleita Vaahteramäen maisemiin. Erityisesti tykkäsin ruotsalaishenkisistä kansallispuvuista Eemelin perheen juhlakäytössä.


Lauluja ja musiikkia piisaa, ja se on sellaista kansanmusiikkipoljentoista ja reipashenkistä hilipatihippaata. Ihan hauskaa ja tarttuvaa, ja sopii tähän värikkyyteen ja sähäkkyyteen. Georg Riedel ja Laura Hänninen vastaavat musiikin sävellyksestä ja laulujen suomennoksesta Leena Havukainen (jolla vastuullaan myös koko näytelmäteksti) ja Arto af Hällström. Musiikkia käytetään muutenkin kun perinteisesti, esimerkiksi musikaalinen lihakeitonsyöntikohtaus on ihan mainio!


Yksi seikka mikä sai mut lähtemään Turkuun tätä katsomaan on Miika Murasen mukanaolo. Miika vastasi tällä kertaa sekä ohjauksesta että koreografioista. Ja kyllä, menoa piisaa. Hetkittäin tuntui että kohellusta ja säpäkkyyttä oli liikaakin, ainakin aikuiseen makuun, mutta ehkei sittenkään. Lapsille tämä vauhti sopii varmaan hyvin. Ehkä itse olen vaan niin hidas hämäläinen, että meno oli välillä kun karusellissa. Mutta ne koreografiat oli ihania! Siinä helmat hulmusivat ja hiekka pöllysi kun väki pisti menemään. Erityisesti kannattaa pitää silmällä mainiota Aatun ja Eemelin duettoa hulvattominen tanssimuuveineen toisessa näytöksessä. Tykkäsin ohjauksesta muutenkin, mutta en olekaan nähnyt vielä mitään huonoa työtä Miikalta.


Jostain syystä suuri osa esiintyjistä on Tampereelta tai siellä vaikuttavia tyyppejä! Tämän kevään ylioppilas Valtteri Lehtinen on ilkikurisesti virnuileva velmu Eemeli ja ulkoisesti ihan täydellinen nappivalinta rooliin. Pikkusiskonsa Iidan roolissa loistaa nuori nätyläinen Pihla Pohjolainen, joka hurmasi viime talvena TTT:n Mestaritontussa. Kuten muuten toinenkin esityksen nätyläinen eli Kauppilan Mikko, joka on tässä loistava mykkä tohtori komeine lääkearsenaalikärryineen, sekä korskea Pulteri-renki. TTT:n näyttelijä Samuli Muje on ihan mainio Eemelin Antton-isänä, jonka upeat SWE-kalsarit huuskakohtauksessa piirtyvät ikuisesti verkkokalvoilleni. Ja siinä kun isä karjaisee niin koko väki tärisee, kirjaimellisesti!


Miiko Toiviainen melkein varastaa koko näytelmän sopivan kutkuttavan karmaisevana Pöperö-Maijana, joka uskoo menninkäisiin ja loitsuihin ja on kuin suoraan jostain noitasadusta karannut. Kumman kevyesti mummon jalka nousee silti! Ja sitäpaitsi Pöperö-Maija on "luonnonkaunis molemmilta puolilta" :-) Maija Koivisto on aivan ihastuttava Liina-piika, joka koittaa saada Aatu-renkiä (varsin notkearaajainen Antti Lang, joka muuten tulee TTT:lle syksyllä Cabaret-musikaalin MC:ksi!) narrattua naimisiin kanssaan.


Niin, ja sitten mukana on Alice Cooperin ja nokikolarin risteytyksen mieleentuova Varpunen, tuo pahamainen roisto, jota Jarkko Kallionpää mykkänä esittää. Joraava rovasti (Ville Mäkinen) ja varista muistuttava synkeämielinen ruustinna (Jenni Helenius) sekä makkaroita rakastava rouva Pekkala (Anna Pukkila) jäivät eniten kyläläisistä mieleen. Näyttelijät ovat muuten täyttäneet hauskan Ystäväkirjan, eli kannattaa sieltä käydä vaklaamassa lisätietoja.

Eemeli ei ole kyllä mitenkään pääosassa tässä, vaan se koko perhe- ja kyläyhteisö. Sellainen vanhakantainen maalaishenki huokuu talon toimista aamulypsyineen ja ulkohuusseineen, sellainen leppoisa mennyt fiilis. Uskonto oli isossa osassa, ja tässäkin käydään sunnuntaisin kirkossa, ja kirkkokahveille sitten tullaan Vaahteramäkeen.

  

Oli muuten ihanat rekvisiitat, varsinkin ruokapöydän antimet valtavine lihapullineen, pomppivine donitseineen ja pitkine makkaraköynnöksineen! Nam! Ja ihana vanha emalinen kahvipannu.


Vauhtia ja jopa vaarallisiakin tilanteita, sekä kosolti hauskuutta koko perheelle. Kyllä tämän parissa aikuinenkin viihtyi parituntisen, kiitos vaan Miika ja muu sakki!


Ja bonuksena aivan ihana vehreä teatterin paikka puiston kulmassa! Kaikki pienet herttaiset ruokamyyntikojut teatterin vieressä. Kaunista.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Viacheslav Vinokurov
muut omia