Minulla on outo tapa. Tai en tiedä miten outo, minusta se kuulostaa tosi järkevältä. Nimittäin semmoinen, että kun mulla on omana joku hyvä kirja, siis sellainen minkä tiedän olevan hyvä, niin en raaski lukea sitä. Panttaan sitä ”pahan päivän varalle”, siihen kun tiedän tarvitsevani oikein hyvää kirjaa. Että sitten on oikein hyvä lukukokemus jemmassa. Mulla on kotona useita sellaisia kirjoja, ja Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa on yksi sellainen.
Tiedän että pidän siitä, koska aikaisemmat Kinnusen kirjat ovat olleet loistavia. Joten en ole halunnut vielä lukea. Vaikka mieli tekisi. Jonkun mielestä tämä on tosi typerää, mitä jos vaikka kuolen ennenkuin ehdin lukea kirjan. No, minusta tämä on järkevää: jos tulee rutto tai en pääse talostani tulvan takia mihinkään, mulla on monen keskivertokirjan lisäksi näitä helmiä!
Mutta onpa ihana nähdä tämä Mikko Roihan dramatisoima ja ohjaama teos vihdoin Tampereen teatterin näyttämöllä! Usean teatterin yhteistyö sai ensi-iltansa viime kesänä Berliinissä ja sen jälkeen se on nähty jo Kouvolassa, Turussa ja Lahdessa. Tampereen jälkeen vuorossa on vielä Seinäjoki ja Hämeenlinna. Seitsemäs yhteistyöteatteri on Vapaa Teatteri. Aivan mahtavaa tämmöinen teatterien välinen kimppa, ja Roihalla onkin asiasta hyvä kokemus. Kuudesta eri teatterista tulevat näyttelijät ovat työstäneet esitystä Berliinissä Roihan johdolla. Hyvin porukka on hioutunut yhteen. Viime keväänä Helsingin kaupunginteatteri toteutti Susanna Airaksisen version romaanista, ja hieno oli sekin, mutta toki hyvin erilainen.
Tarinan keskiössä on viisi naista, jotka kaikki lähtivät saksalaisten mukaan sodan loppuvaiheilla, näiden siirtyessä Norjaan. Sodan päätyttyä naisten kohtalona on palautus Suomeen, vankileirille. Mutta sattuman oikusta ja ystävällisen kuskin ansiosta he pääsevät pakenemaan ja päättävät patikoida poltetun Lapin halki kotikonnuilleen. Matka ei ole millään mittapuulla helppo. Nälkä, miinat, luonnonolot ja kunkin persoonallisuus tuovat omat haasteensa reissulle. Porukka kohtaa niin ystävällisiä kuin vihamielisiäkin maanmiehiä, mutta kaikesta selvitään. Tarina on rankka ja intensiivinen, ja niin myös teatterisovitus. Naisviisikko hitsautuu siinä määrin yhteen kun se on mahdollista.
Ei kertonut katuvansa on eräänlainen sotanäytelmä, näyttämättä lainkaan itse sotaa, ainoastaan sen karuja seurauksia. Naisten näkökulma unohtuu kovin usein sotakuvastossa, ja Tommi Kinnunen osaa kyllä hienosti kertoa vähemmistöjen vinkkelistä. Ja sodassa jos missä naiset ovat vähemmistö, jonka ääni ei juuri kuulu. Hiusten ajelu ja huorittelu satuttaa, mutta varmasti moni koki pahempaakin.
Mari Pöytälaakso (Seinäjoen kaupunginteatteri), Tiina Winter (Kouvolan teatteri, Ulla Koivuranta (Turun kaupunginteatteri), Mari Turunen (Tampereen teatteri) ja Liisa Peltonen (Hämeenlinnan kaupunginteatteri) tekevät todella vahvaa ja koskettavaa työtä. Kukin on joutunut selviytymään sodasta parhaansa mukaan; sairaanhoitajana, kanttiinissa, saksalaissotilaan naisystävänä… yhteisellä taipaleella naisten taustoja ja tarinoita avataan, sopivassa määrin. Koskettavia ja niin kovin inhimillisiä tarinoita. Odotettavissa on vaan vihaa ja häpeää; saksalaisten huorilla ei ole helppoa. Ihan sama vaikka oltiin aseveljiä aiemmin.
Erityisesti hieman vanhemman ja huonojalkaisen Ailin kohtalo on karu. ”Kyllä se ikä saa teidätkin kiinni jokaisen” Aili toteaa, ja niinhän se on, vaikka nuorena sitä kai luulee elävänsä ikuisesti. Aborttikohtaus on myös hyytävä. Kyllä tässä saa liikuttua moneen kertaan. Realismi ja solidaarisuus kantaa naisia eteenpäin, ehkä ihan suomalainen sisukin.
Tämä on ennenkaikkea naisten näytelmä, mutta mukana on yksi mieskin. Jari-Pekka Rautiainen (Lahden kaupunginteatteri) venyy moneen, saksalaisupseerista suomalaisiin rajamiehiin ja miinanraivaajiin. Peräti 12 roolia, kaikki pieniä, mutta tärkeitä. Hienoa muuntautumiskykyä ja heittäytymistä! Myös Ulla Koivuniemi ennättää vielä muutamiin muihin rooleihin, Ailin lisäksi. Varsinkin miinanraivaajien kohtaaminen on tärkeä muistutus miten vaarallinen ympäristö Lappi saksalaisten jäljiltä on.
Tampereen teatterin Frenckell-näyttämö ei ole suurensuuri, mutta Roihan yksinkertainen lavastus toimii siellä hyvin. Laudoista tehdyt ”pitkospuut” ovat naisten loppumattoman marssin pohjana, ja muuntuvat ne moneen muuhunkin. Toinen muuntautuva elementti on ruumisarkkumaiset puulaatikot. Naisten synkronoidut liikkeet ja edestakainen huojunta kävellessä on hienoa katsottavaa, kuin pelkistettyä nykytanssia.
Kuka sanoo että naisten unelmat olivat vääriä? Voiko entiseen elämään enää palata, tai edes tavalliseen elämään, pohtii näytelmässä Irene. Meille jää muiden naisten kohtalo avoimeksi, mutta Irenen ratkaisu selviää, ja antaa esityksen nimenkin. Samaan aikaa itketti ja nauratti kun naiset Rovaniemeä lähestyessään kaivavat huulipunan esille, pitäähän se nyt ihmisten ilmoille mennä nättinä! Ja vastassa on vain törröttäviä savupiippuja ja vihaisia ihmisiä. Pääseekö tästä häpeästä koskaan?
Moe Mustafan hienot projisoinnit Lapin luonnosta toimivat taustalla, välillä aika psykedeelisestikin. Musiikin käyttö on oivaltavaa, kuten vaikkapa saksankielisten iskelmien rytmikkyys tahdittaa naisten loputonta kävelyä. Välillä musiikki on pahaenteistä, valmistaen katsojaa pahimpaan. Taina Sivosen puvustus oli korutonta ja tunnelmaan sopivaa.
Ei kertonut katuvansa kosketti monella tavalla. Se tarkkuus ja taito mitä sekä ohjaaja että esiintyjät katsojille tarjoilivat oli upeaa. Vaikka ryhmä on tätä jo veivannut kymmeniä esityksiä, niin leipääntyminen tai rutinoituminen ei todellakaan näkynyt. Päinvastoin, lavalla on hienosti yhteen hitsautunut ryhmä. Korutonta ja koskettavaa teatteria, jota kannattaa mennä katsomaan. 2,5 tuntia ei tuntunut pitkältä koska tapahtumat tempaisivat kokonaan mukaansa.
Ja kai se kirjakin nyt pitää lukea kun tiedän tarinankin jo.
Esityskuvien copyright Moe Mustafa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti