Ohjaaja ja käsikirjoittaja Sanna Hietala ruoskii näyttelijänelikostaan kaiken irti. Saalistajissa sananmukaisesti heittäydytään menoon mukaan. Perhedraamaa luontodokumenttitwistillä tai jotain sellaista. Tai perhehelvettiä, ihan miten vaan. Luontotutkija David Attenboroughin tyyliin tutkii ja dokumentoi erään alfanaaraan johtamaa laumaa. Kuulemme tutkijan äänen, ja näemme hänet työn touhussa, naishahmo Pamela Kålan (Paul Holländer) saappaissa. Vai onko Pamela sittenkin teini-ikäinen naapurintyttö? Lauman alfanaaras Armi Salin sekoilee, skitsoilee, tahtoo laulamaan karaokea, nappailee kaikenlaista ja on aivan pöyristyttävän rivo ja ihana. Niklas Häggblom tekee sellaisen roolisuorituksen hirviöäiti Armin roolissa etten vähään aikaan muista nähneeni moista. Armi on aivan mahdoton tyyppi, mutta silti jotenkin sympaattinen. En haluaisi kohdata häntä pimeällä kujalla, enkä oikein päivänvalossakaan. Ei ihme että lapsensa pitävät tätä kahlittuna talonrötiskönsä eteen. Kaikessa överiydessäänkin Armi on kyllä varsinainen oman elämänsä (anti)sankari. Lopuksi saamme vielä Armin kitarasoolon!
Lapset sitten. Aikamiespoika Jarno (Wilhelm Grotenfelt) haaveilee koiransa kouluttamisesta, mutta rekkuraiska asuu suljettuna autonromiskoon. Romiskoon joka taitaa olla riivattu. Vanhaa palveluskoiraharrastajaa (minua) katsomossa naurattaa. Sähköpannasta taitaa olla enemmän hyötyä ihmisten kaulassa (bonuspisteet Grotenfeltille huikeista kaatumisista ja sähköiskukiemurteluista!). Lääkearsenaaliaan ahkerasti hyödyntävä tytär Helli (Milla Kangas) ilmaantuu paikalle vuosien tauon jälkeen, kotitalonsa myyntiaikeet mielessä. Valitettavasti mörskä ympäristöineen (ja irtipäässeine Armeineen) ei taida olla joka ostajaehdokkaan mieleen, ei ainakaan jyväskyläläisen arkkitehdin. Vastarannalta satunnaisotannalla ammuskeleva tyyppikään ei paikan arvoa nostane. Naaraiden välinen valtakamppailu tulee olemaan ankara!
Tämä nelikko ryöpsähtelee, sekoilee, haahuilee, välillä lauraa lurittelee, paneskelee (sekä patjan että toistensa kanssa), tappelee, koheltaa ja aiheuttaa katsojissa hillittömiä nauruntyrskähdyksiä.
"Minä tiedän millaista on elää marginaalissa" - tämän nähtyäni minäkin tiedän.
Nämä ihmisreppanat ovat jollain tapaa kesyttömän luonnon viimeinen linnake. Mutta mitä niille pitäisi tehdä? Terapoida lisää, lääkitä vai sulkea laitokseen? Vai odottaa kunnes evoluutio hoitaa hommansa ja lauma kuolee omaan sisäsiiittoisuuteensa, mahdottomuuteensa tai vain juo itsensä hengiltä? Tämä laji on kuitenkin jo uhanalainen, koska luonnonsuojelijat eivät ole siihen tykästyneet. Helpompaa suojella söpöjä ja rauhallisia eläimi. Ja on se kumma kun homoille ja apinoillekin on omat etujärjestönsä, mutta kukaan ei suojele Armia. Niin, on se kumma. Elämä on siinä mallilla ettei ambulanssikaan enää suostu tulemaan paikalle. Armin piikki on kuulemma täynnä.
Villi luonto, luontokappaleet ja niiden kesyttäminen. Eläimien käyttö ihmisen tarpeisiin. Eläinten ja ihmisen suhde. Näitäkin teemoja tässä sekoilussa sivutaan.
Kieli on rönsyävää, puhe karkeaa. Kaksi tuntia ja vartti meuhkaamista. Toisessa näytöksessä viretaso hieman laski, mutta meno ei hiipunut kuitenkaan. Siinä kun sisko ja sen veli vetävät duettoa hoitoonlähtemisestä on kyllä nauru kaukana. Vaikka muuten sai nauraa melkein hysteerisesti, liki taukoamatta.
Aivan sekoboltsi perhe ja sekoboltsi näytelmä. Rakastin sitä ehdoitta!
Valokuvien copyright Raisa Kilpeläinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti