Elävien hautajaiset / Teatteri Telakka 8.4.2018

Teatteri Telakka on usein aika eksentristen juttujen kotipaikka, joten tämä Tuomo Rämön dramatisointi ja ohjaus Edgar Allan Poen novelleista sopii sinne kuin nenä päähän. Elävien hautajaiset - kyllä, sitä saatiin, ja paljon muutakin. Telakka on hämyisä vinttitila ja nämä mystiset kertomukset toimivat sen intiimillä lavalla erinomaisesti.

Poea olen lukenut, ja varsin kattava Jaana Kaparin erinomaisesti suomentama Kootut kertomukset ilmestyi 2006. Sain sen joulupukilta lahjaksi, ja sitä on tullut selailtua. Ihan kaikkia esityksessä käytettyjä novelleja en kuitenkaan muistanut, tai ollut lukenutkaan. Ehkä parempikin niin; ei ainakaan ollut ennakko-odotuksia.

Työryhmä on hyödyntänyt eniten kahtatoista novellia, mutta ehkäpä muistakin on napattu jotain. Ainakin vaikutteita. Tai tunnelmia. Linkkeinä eri kertomusten välillä esityksessä toimivat linnunnokkaiset ruttonaamarihemmot, jotka varjojen lailla hiipivät hämäristä ja lipuvat näyttämötilan poikki, lyhtyjä kantaen. Hyytävää ja toimivaa. Kaasunaamarivaikutelma saadaan kumimaisesta maastokuvioidusta kankaasta - näin keskiaika ja moderni sota-aika lyövät kättä. Korppimaiset kuoleman airuet asialla...

Neljä näyttelijää (Antti Mankinen, Petri Mäkipää, Kaisa Sarkkinen ja Piia Soikkeli) tyypittelevät rennosti ja nopealla tahdilla vaihtaen monenlaisia hahmoja. Yläluokkaisesta ratsastusmaailmasta siirrytään nopeasti kuumailmapallon kohtalokkaaseen matkaan yli Atlantin. Välillä ollaan perhedraaman ytimessä ja välillä oikeussalissa, tai yksityisetsivän toimistossa. Kekseliäästi vaihtuu tunnelma toiseen. Osa kertomuksista jatkuu aina muiden juttujen keskellä, kuin jatkokertomuksena. Todella muuntaumiskykyinen nelikko!

Perttu Sinervon suunnittelema lavastus on kaikkiaan tosi kekseliästä ja oivaltavaa. Kävelykepit muuntautuvat hevosiksi (eikä tarvita edes keppihevosta!) ja viinatynnyrit ja kuumailmapallot rakentuvat silmiemme edessä. Ja sitten on ihanat, vanhaa aikaa henkivät puvut! Kiitos niistä Tiina Helin. Lisäksi Nadja Räikän valosuunnittelu ja Hannu Hauta-ahon äänet ja musiikki pitävät intensiivistä tunnelmaa yllä ja tihentävät sitä sopivissa kohdissa. Kahdella puolella vinttiä istuvat katsojat ovat todellakin kuin osana näyttämön tapahtumia, koska henkilöitä putkahtelee esille milloin mistäkin.

Tarinat ovat erillisiä, mutta joku punainen lanka siellä kulkee tarinoiden lomassa. Kieli soljuu ja helkkyy, ja vaikkeivat nämä kaikki varsinaista kauhua olekaan, niin eri tavoilla mystisiä, ahdistaviakin kertomuksia. Vaikka Poe kuoli jo 1800-luvun puolivälissä ja kirjoitustyylinsä henkii sitä aikaa, niin kyllä se tarinoiden ydin toimii nykyaikanakin. Jotain yliluonnollista, pelottavaa, kummallisia mysteerejä, mihin ei aina saada ratkaisua, tai ratkaisu on yllättävä.

Ehdottomasti katsomisen arvoinen juttu, eikä vain Poen mystiikan ystäville, vaan kaikille muillekin hyvää teatteria arvostaville.


Kuvien copyright Kimmo Hokkanen.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.