Reetta Ristimäen ohjaamaan mikstuuraan lisätään kieltolain kanssa kamppailevia pöhköjä poliiseja, armada naisia (ilotyttöjä, ylioppilaita, köyhää väkeä, vauraampaa väkeä - Skene-kuoro veti kaikkia näitä rooleja esimerkillisesti), lehtimieskaveria, ja kaikelaisia epämääräisiä tyyppejä. Kaupunkilaisilla, varsinkin naisilla, on monenlaisia afäärejä, kun kerran palkalla ei elä. Hienosti muuten naiset nousevat isoon osaan, vaikka Björk se päähenkilö onkin. Tai oikeastaan: pääosassa on Helsinki. Mutta naiset, niin, ne ovat esityksen tähtikaarti. Ja on se kumma miten Idakin leikkaa hiuksensa ilman isän lupaa! Mielenosoittajien laulaessa "tulevaisuus on naisten" - ei voi olla hyräilemättä mukana.
Esiintyjät ovat hieman vaihtelevantasoisia. Mäkinen on monesta tuttu, ja karismaltaan ja lauluääneltään ihan huippuvedossa tässäkin taas. Miten hienon balladin hän tulkitsee toisen näytöksen alussa, kun taas kerran korostuu miten Pitkäsilta on valtava raja kaupunkilaisten välillä. Koski ja Heikkinen ovat kumpikin upeaäänisiä esiintyjiä, ja hoitavat suvereenisti useat roolinsa. Varsinkin ilotyttöinä he pääsevät revittelemään kunnolla - se Minjan veto Ragnina seisautti veret! Siivonen on myös karismaattinen ja muikeaääninen. En tiedä oliko joku orastava lenssu syynä mutta Marja-ahon ääni jäi hieman vaisuksi ensi-illassa, tai ainakin oma mielikuva siitä oli rouheampi. Apostolakis oli hurmaava uusi tuttavuus, ja varsinkin duetto Mäkisen kanssa sujui. Ja stadin slangi!
Koko esityksen aluksi vedetään reipas ylistyslaulu keväiselle Helsingille - joka kyllä vaihtuu sitten siihen synkempään puoleen biisin. Eli se kaupungin kaksijakoisuus tehdään kättelyssä selväksi. Ensin Helsinki on "kuin merestä syntynyt prinsessa" ja kohta taas "kuolema käy kujilla kaupungin". Sopii teemaan. Hämeen-Anttilan sanoitukset toimivat läpi koko teoksen. Tykkäsin tosi paljon, ja haluaisinpa kuulla tätä vaikka tallenteenakin.
Erikoismaininta Marja Uusitalolle hätkähdyttävän hienoista puvuista. Aina Björkin vaaleankeltaisesta puvusta upeisiin naisten juhlapukuihin. Niitä arkisia vaatteita unohtamatta. Tässä on kyllä paneuduttu pieteetillä 1920-luvun vaatteisiin ja muotiin ja kuoseihin. Lavastus on ratkaistu vanhoilla arkistokuvilla. Ja mikäs siinä, taatusti autenttista tunnelmaa. Esim. Axelsköldien koti on ajan tyypillinen säätyläisasunto, ja lavalle ei tarvita kuin yksi samanlainen viherkasvi kuin kuvassa, kattokruunu ja piano. Toimii. Vanhat valokuvat ovat muutenkin kiehtovia. Kuva- ja videosuunnittelu on Artur Sallisen ja Emil Sallisen käsialaa. Myös Janne Teivaisen valosuunnittelun merkitys korostui, kun lavastukset ovat niukanlaiset. Yksittäisen punaisen spottivalon käyttö murhakohdissa saattaa olla klisee, mutta pirun toimiva sellainen.
Koreografiat on suunnitellut Peter Pihlström, ja kyllähän niissä vauhtia on. Tosin ei niitä ihan joka kohtaukseen olisi ehkä tarvittu, näin isossa mittakaavassa. Aleksanterin teatterin lava on aika pieni kuitenkin. Mutta Skenen tytöt ja pojat vetävät jalalla erittäin koreasti.
Upeita kohtauksia ja ajankuvaa kyllä nähdään paljon. Ketunhännän salakapakka on syntisen hieno paikka ja nyt katsojat pääsevät ainakin kurkistamaan millaista se meno olisi saattanut olla. Kertakaikkisen mukava ja mukaansatempaava esitys oli tämä. Mukana on vähän kaikkea mahdollista teemaa, mitä nyt 1920-luvulta löytyy. Kyllä pienemmilläkin resursseilla saadaan aikaa kelpo esityksiä, ja uutta kotimaista musiikkiteatteria voidaan nähdä monilla eri lavoilla. Lisää tätä!
Kuvien copyright Kari Hakli (kirjakuvat omiani).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti