Tunti 50 minuuttia on kyllä aika lyhyt aika koko illan baletille, kun siinä on vielä 25 minuutin väliaika. Esitys myös alkoi jo kuudelta, niin varsin aikasin se loppui. Hyvä joskus näinkin, olla ajoissa kotona. Lyhyys selittyy ainakin sillä, että tarinasta on tiputettu paljon asioita pois, mm. Kittyn ja Levinin tärkeänä sivujuonteena kulkeva suhde. Tässä todellakin keskiössä on kolmiodraama, Anna Karenina keskipisteessä.
Upeasti tanssiva Eun-Ji Ha oli elegantti ja ilmeikäs Anna, joka tylsistyy ankean miehensä kanssa arkisessa liitossa. Kun tilaisuus äkkirakastumiseen tarjoutuu hän tarttuu siihen kaksin käsin. Mutta sitten taas oman pienen pojan hylkääminen on mahdoton ajatus. Tämä ristiriita hajottaa Annaa. Tykkäsin myös kovasti miten hienosti Samuli Poutanen ilmentää jäykkää, mutta käsittämättömän pitkäpinnaista Aleksei Kareninia. Vaimo huitelee toisen miehen perässä, ja aina Karenin ottaa hänet takaisin. Ojentaa vaan käsikynkkänsä ja astelee pystypäin pois vaimo käsipuolessa. Vaikka kotona paperit vetävät enemmän puoleensa kuin vaimo.
Kolmiodraaman avionrikkojaosapuoli kreivi Vronski (Florian Modan) on korskea ja ylväs, kepeästi hyppäävä ja innolla Annaa piirittävä mies. Annan ja Vronskin duetot ovat kiihkeitä, joten ei ole ihme että puoliso on mustasukkainen. Ja on tässä Vronskin ja Kareninin duettokin, jossa on jo hieman kamppailun tai kaksintaistelun makua. Anna liittyy kolmanneksi, ja miehet likipitäen nujakoivat hänestä.
Porukkaa on lavalla paljon, ja sillä saadaan näyttäviä joukkokohtauksia, mutta kolmen päähenkilön lisäksi ei kukaan muu saa kauhean paljoa omaa tilaa. Kitty (Abigail Sheppard) saa sentään hieman tanssia, mutta hänen suhteensa Leviniin jää oikeastaan huomiomatta kokonaan. Oma suosikkini Atte Kilpinen on nuoren palvelijan roolissa, eikä oikeastaan tanssi lainkaan, kävelee vaan. Kuten moni muukin hahmo.
Rodion Štšedrin vastaa musiikista joka ainakin minun amatöörinkorvilleni oli aika haastavaa kuunneltavaa. Piti oikein tsempata että pysyi perässä. Vähän ehkä tylsääkin, eli tätä en kuuntelisi luultavasti kotona. Kittyn soittimena on pirtsakka huilu (omakin mielikuva hänestä on aina ollut iloinen) ja Karenin on yhtä synkeä ja juro kuin kontrabassolla soitettu teemansa. Ratsastuskilpailukohtauksessa toisen näytöksen alussa oli vauhdikasta marssimusiikkia - siinä patarummut raikasivat. Ja hevosten kaviotkin kopsasivat.
Hauskasti Mikael Melbyen puvustus oli epookkia; miehillä sotilasasut ja naisten puvuissa turnyyrit, vaikkakin sen verran lyhyemmät helmat että niissä pystyi tanssimaan. Loppukohtauksen Annan punainen näyttävä puku on hyvin dramaattinen. Lavastus on pääasiallisesti ratkaistu Wendall K. Harringtonin tekemillä projisoinneilla. Ihan näyttäviä ne ovat, ja auttavat ankkuroimaan tapahtumia. Varsinkin juna-asemakohtaukset ovat yhdessä valo- ja ääniefektien kanssa hyytävän näyttäviä.
Suuria tunteita ja vahvaa draamaa, siitähän tämäkin teos on rakentunut. Ei tämä häikäisevin baletti koskaan ikinä ollut (kai se jonkun viikon takainen Sylvia on vielä hyvin tuoreena mielessä) mutta ilolla katselin kyllä. Silmä kyllä aina lepää hienoissa tanssijoissa ja koreissa asuissa. Ja vaikka musiikki ei minua ihan lumonnutkaan, niin dramaattisuudessaan se sopi tähän. Esityksiä on 13.4. asti, Kansallisbaletissa tietenkin.
Kuvien copyright Mirka Kleemola.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti