Näytetään tekstit, joissa on tunniste Espoo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Espoo. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 12. helmikuuta 2025

Euripides Laskaridis & Osmosis: Lapis Lazuli / & (Espoon teatteri) 6.2.2025

Olisiko tässä näkemieni outojen esitysten voittaja? No ainakin mitalikolmikossa saatetaan olla, sen verran eksentrinen juttu tämä usean tahon yhteistyöhanke Lapis Lazuli oli. Hatunnosto &:lle siitä että tämän Suomeen toitte, ja olitte osatuottajinakin. Toki Jane ja Aatos Erkon säätiötä lienee myös syytä kiittää. 

Euripides Laskaridis on minulle aiemmin tuntematon teatterialan vaikuttaja, mutta ei ole enää! Monessa liemessä keitetty ja kreikkalaisen koreografian kauhukakaraksi tituleerattu mies on kyllä keittänyt kasaan mainion sopan. Surrealistinen kauhukomedia, outo performanssi missä mikään ei ole sitä miltä näyttää ja yllätys toisensa perään säpsähdyttää. Huumoria oli mukana yllin kyllin ja reilussa tunnissa kyllä kaikki vinksahti nurinniskoin. Aistit eivät aina meinanneet pysyä perässä.

Louhi-näyttämö on täynnä kaikenlaista tavaraa. Suorastaan roinaa. Mutta uskomatonta kyllä, kaikkia niitä tarvitaan ja käytetään esityksen aikana! Sotiris Melanos on se henkilö jota voi kiittää elokuvamaisesta lavastuksesta. Vasemmassa reunassa on lääkärin vastaanotto ja oikeassa viihtyisä kotinurkkaus takkoineen. Muu onkin vapaata mellastuskenttää esiintyjille. Jotka hyödyntävät koko tilaa tehokkaasti. Siellä juostaan, taistellaan, huudetaan, mellastetaan ja välillä meno on varsin päätöntä ja vailla järjen häivää. Toki kaikella on varmaan tarkoituksensa, vaikka katsojalla se punainen lanka saattaa hieman olla hukassa hetkittäin. Meno on nimittäin melkomoista.

Esityksen pääroolissa on ihmissusi (Laskaridis) joka konsultoi lääkäriä. Lääkäri kyselee potilaan isästä ja toki sopottaa kaikenlaista muutakin. Mutta miksi sitten pitää niitä silmäkuoppia ronkkia metallisauvalla tai vedellä turpiin. Perinteistä satukuvastoa (ainakin Punahilkasta oli lainattu) ja mykkäelokuvamenoa, paljon juoksemista ja naisen (Eftychia Stefanou) kirkumista. Ketäs tässä oikein koitetaankaan syödä. Ilmassa lehahtavat puhalletuista kumihanskoista tehdyt linnut, jotka nekin ovat hieman kummitusmaisia. Luurankoja, karnevaalimaista menoa ja loppua kohti tunnelma on kuin meksikolaisista Dia de los Muertos -juhlista. 

Valot, ja niiden puute, on myös aika tärkeä tässä esityksessä. Siksikin on erittäin ärsyttävää kun vieruskaveri räplää puhelintaan, kun katsomossa ja näyttämöllä vallitsee pimeys. Hetken kestän ja sitten sanon mielestäni suht ystävällisesti asiasta. Hetken hiljaisuuden kuluttua tulee vastaus tiuskaisten että hänellä on pieni lapsi kotona ja pitää jatkuvasti varmistaa että asiat on ok. No, hankkisi luotettavan lastenhoitajan tai jäisi kotiin eikä tulisi häiriköimään muiden esitystä. Se hyvä asiasta kuitenkin seurasi, että jatkossa tämä nuori nainen selasi puhelintaan takin alla, eikä enää häirinnyt muiden katselukokemusta. Miksi ihmeessä tämä (useimmiten nuorempien katsojien) harrastama puhelinhäiriköinti kesken esityksen on lisääntynyt. Eikö siitä luurista voi paria tuntia olla erossa? Voisiko teatterit ottaa käyttöönsä pakolliset puhelinnarikat? Stefanos Droussiotis oli mestarillinen valosuunnittelija ja olisi suotavaa että katsojat saisivat rauhassa nauttia valosuunnittelijankin työstä. Stroboja ja mystisiä valorenkaita, valoilla luotiin myös illuusioita. Yhdessä kiehtovan valosuunnitelun kanssa myös videoprojisoinnit johdattivat meidät kauhutunnelmaan. 

Isossa roolissa on myös Giorgos Poulios ja hänen mestarillinen äänisuunnittelunsa. Välillä hyvin elokuvallinen tunnelma, ja kaikenlaisia ääniefektejä käytetään reilusti. Periaatteessa esitys oli sanaton, mutta kyllä siellä sekamelskakielen lisäksi mukellettiin englantiakin. Käytössä oli monenlaisia äänenmuuntimia, jotka tekivät puheen ymmärtämisestä haastellista, ja ehkä se oli tarkoituskin. 

Nukke- ja varjoteatteria käytettiin myös innovatiivisesti, samoin erilaisia naamioita. Esitys oli siis todellinen sillisalaatti kaikenlaista, mutta kiehtovalla tavalla. Aluksi kaikki ovat naamioissa ja mustissa kaavuissa, kuin joku salaperäinen kultti. Akrobatiaa, tanssia, miimiä, fyysistä teatteria, slapstick komediaa ja kuten huomaatte, luokittelu on vaikeaa. Onko tämä kauhukomedia, tanssillinen sirkusesitys vai mikä ihmeperformanssi? Vaan onneksi ei tarvitsekaan.

Monipuolinen ensemble, jonka kolme muuta jäsentä Angelos Alafogiannis, Dimitris Matsoukas ja Spyros Ntogas vaihtavat roolista toiseen melkoisella vauhdilla ja heittäytymiskyvyllä. Hepulin saava nuketettu puu, älämölöä, beigeä "puuroa" ja erilaisia tavaroita yrjöävä ihmissusi, paritanssia, kulkusia täynnä oleva läpinäkyvä pronssinvärinen pussi. Tapahtumia, hahmoja, tavaroita ja kaikkea vyörytetään sellaista tahtia että hetkittäin sitä tekisi mieli heittää kädet ilmaan ja huutaa että hitaammin hemmetti. Kaikki aistit ylikuormittivat, haluaisin uusintoja ja taukoja, että voisin seurata ja ehkä oivaltaa mitä tässä nyt tapahtui. 

Pehmoeläinten uhraus on viimeinen niitti - mitä ihmettä lavalla oikein on meneillään? Mutta ehkä juuri siksi tämä on nautinnollinen kokemus. Ei sitä kaikkea nyt aina niin tarvitse ymmärtääkään, ja silti voi nauttia. Ymmärrän esityksen ikärajan (K14), vaikka varmasti moni videopeli on varmaan paljon rankempi. Vaan olihan tämä mainio muistutus itsellekin miten monimuotoista ja monipolvista voi esittävän taiteen kenttä olla!

Kun helyihin ja värikylläisiin asuihin sonnustautunut ihmissusi/maagi lopussa laulaa surumielisesti What a beautiful show, what a difficult life, en voi olla miettimättä sanojen totuutta. Elämän kurjuudesta syntyy usein suurta ja hienoa taidetta. Lapis Lazulin perusteella Laskaridis on mahtanut elää tosi surkeasti!

Kyllä tämä lupaa hyvää uuden teatterijohtajan Jussi Sorjosen entistä kansainvälisempää ohjelmistoa lupaavalle kaudelle. Jään odottamaan innolla seuraavia vierailuesityksiä.


Kaksi ylempää kuvaa Pinelopi Gerasimou, kaksi alempaa kuvaa Elina Giounanli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Harhama / Espoon kaupunginteatteri 16.9.2020

Tarttee tunnustaa heti kärkeen että Ilmari Rantamalan (a.k.a. Algot Untola ja Maiju Lassila) esikoisteos Harhama on lukematta. Mutta veikkaanpa että valtaosalla suomalaisista on sama juttu. Onneksi Juha Hurme on mestari löytämään näitä unohdettuja klassikoita ja muokkaamaan niistä kelpo teatteriesityksiä. Harhaman (ilmestynyt 1909) kaksi osaa olivat näytillä Espoon kaupunginteatterin aulassa, ja sen verran niitä selailin että aikamoista tajunnanvirtaa tuntui olevan (kirja löytyy muuten kokonaisuudessaan PDF-muodossa netistä, googleta!). Pituuttakin on reippaanlaisesti. Saattaisipa jäädä lukematta.


Mutta tämä esitys sitten; tätä en halunnut jättää näkemättä! Hurme on viime vuosien varrella loihtinut teatterilavoille monenlaisia esityksiä, ja kaikki ovat olleet erittäin kiinnostavia. Hän tekee hyvin omannäköistään teatteria. Niinkuin nyt Harhamakin; Hurme-leima näkyy hyvin selkeästi. Liki kolme tuntia kaikenlaista hurlumheitä. Hetkittäin menee yli hilseen (ei harvinaista toki minulle) mutta lavalla on sellainen into ja tekemisen meininki että ihan sama ymmärränkö kaikkea. Harhama on ilmeisesti jossain määrin omaelämäkerrallinen. Päähenkilö Harhama (Tomi Alatalo) pohtii lapsuudestaan asti uskonasioita, ja käy jatkuvaa pohdintaa ja kamppailua asian tiimoilta. Jehova ja piru kamppailevat miehen sielusta, ja esityksen loppuun asti täytyy odottaa tietoa voittajasta. Alatalo on huikean hyvä niinkuin aina, ja taas kerran Hurme hyödyntää hyvin miehen pituutta ja elastista olemusta.


Ensimmäisessä näytöksessä kuullaan ensemblen upeaa modernia musiikkiteatteria, urkuharmoonilla ja kaikenlaisilla hilavitkuttimilla säestettynä. Petra Poutasen säveltämä musiikki on monenkirjavaa, kansanmusiikkipoljentoista ja näyttelijäkuusikon moniääniseen lauluun sopivaa. Gregory Maissen äänisuunnittelu on kuin piste iin päällä hienoon musiikkiin ja äänimaisemaan. Äänet kaikuvat ja kertautuvat, kuuluvat katsomosta ja monesta eri suunnasta. Korvia hivelevää.


Harhama on outo heppu. Uskonasiat ahdistavat, viittovat elämälle suuntaa ja manifestoituvat kaikenlaisina hahmoina lavalle. Kirjaakin pitäisi kirjoittaa, mutta aiheet kai pakenevat ja tyhjä paperi lie ahdistaa miestä. Ei vaan saa aikaiseksi, miten moderni ongelma! Elämänmatka vie Pietariin ja sieltä takaisin, välillä noidat ennustavat ja lopulta löytyy emäntäkin. Esempio (Cécile Orblin) on suuri näyttelijädiiva, vaan moni kakku päältä kaunis jne. Totuutta jumalasta ei vaan löydy, ja sosialismikaan ei taida olla uusi vapahtaja. Elämän palkka on kuolema ja uskonto on käärmeestä punottu kahle.

Köyhyydestä mies ponnistaa rikkauksiin, kunnes Japanin sota vie kaiken omaisuuden. Perunanviljelyllä saadaan taas talous tasapainoon, vaikka rahaa pitää syytää niin Esempiolle kuin ennustajillekin. Siperialaisella ennustajalla on muuten vinkeä papukaija (Eetu Känkänen). Nähdään tässä esityksessä muitakin kiinnostavia eläinhahmoja. Ensemblen täydentää Enni Ojutkangas. Kaikilla on lukuisia ja toinen toistaan kiinnostavampia rooleja.


Kyllä tämä ensemble on vaan niin hieno! Välillä mesotaan kuin työväentalon lavalla, kansanteatteria parhaimmillaan, ja välillä mellastaa lauma tarhaikäisiä kevätjuhlassa. Saara Hurmeen laatimat koreografiat ovat milloin vauhdikkaita, milloin lapsekkaan hauskoja. Kun Esempio esittää plastista ilmaisuaan saa nauraa kippurassa. Huumoria on muutenkin mukana paljon. Kyllä tämä esitys viihdyttäisi perinteisissä iltamissakin.

Raisa Kilpeläisen lavastus on varsin pelkistetty. Lava, siinä kaikki. Toisessa näytöksessä saadaan lisäksi se perinteinen työväentalon näyttämö, ihanine simpukanmuotoisine näyttämövaloineen. Kilpeläisen käsialaa ovat myöskin valot, aika ajoin melko häikäisevätkin.


Eihän teksti ihan pelkkää Rantamalaa ole, vaan mukana on myös Hurmetta. "Itsekin hämmästelen tämän matskun ihanuutta" toteaa Harhama valmistuvasta teoksestaan jossain vaiheessa. No niinpä! Hetkittäin tulee mieleen jopa Peer Gunt, harhailuista maailmalla ja monimuotoisista kuvitelmista. Mukana on myös kaikenlaisia Hurmeen viittauksia asioihin ja ihmisiin, joita vain niihin vihkiytyneet ymmärtävät.

Piruja ja perkeleitä nähdään monenlaisissa olomuodoissa, erityisesti Roosa Söderholmin Piru on muikea suoritus. Maisteri Sala (Antti Laukkarinen) ja taiteilija Halla (Känkänen) vierailu Harhaman luona on hulvaton taiteilijakuvaus (ja se perinteinen ryyppykohtaus). Kummallakohan herroista on vaikeampaa, kärpästen vai kuumuuden riivaamalla? Ettei vaan taas perkeleellä olisi näppinsä pelissä... Ja olisiko tämä hienoimpia lauseita ikinä: "Nuoralla kuivuvat kylmät kalman sukat". Harhaman monologi, tai oikeastaan muistopuhe Ritvalle, on runollinen ja koskettava.


Kertakaikkisen hauska ja hulvaton esitys. Aavistuksen liian pitkä, mutta silti toimiva. Ja niin, emätin-sana mainittiin esityksessä 9 kertaa, pidin ihan tukkimiehenkirjanpitoa, koska Talle asetti haasteen. Teatterilla on myynnissä Hurmeen uutta Suomi-kirjaa (edulliseen 25 euron hintaan) sekä Harhama-kahvia! Ja huom. 9.10. järjestetään tuoksuton näytös!

Kiitos Hurme ja kiitos moneen taipuva ensemble!


Esityskuvien copyright Stefan Bremer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 27. helmikuuta 2020

3 kuvaa huomisesta / Espoon kaupunginteatteri 27.2.2020

Kolmen näytelmäkirjailijan, kolmen ohjaajan ja kolmen eri teatterin yhteistuotanto 3 kuvaa huomisesta tuo kiinnostavan illan spekulatiivista fiktiota näyttämölle. Se sai ensi-iltansa Espoon kaupunginteatterissa ja siirtyy maaliskuun puolivälissä Poriin Rakastajat-teatteriin. Kolmas porukka mukana tässä on Quo Vadis. Mahtavaa yhteistyötä!

Ja miten mielenkiintoisia esityksiä nämä olivatkaan. Keinoäly, virtuaalitodellisuus, robotiikka, tulevaisuus, tietoisuus, minuus, algoritmit, tekijänoikeudet, geenimanipulaatio... Kiinnostavat teemat siis jotka puhuttelevat kyllä tämän päivän ihmistä, oli tämä spefin/scifin ystävä tai ei.


Ensimmäisenä näimme Marko Järvikallaksen näytelmän nimeltä Piraatti, jonka oli ohjannut Tuire Tuomisto. Ollaan jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa ja pariskunnan (Angelika Meusel & Kai Tanner) tytär on kuollut. He ovat kuitenkin hankkineet laittoman piraattirobotin johon tyttären minuus on siirretty. Utelias naapuri (oivallinen Niina Hosiasluoma) ja virallinen taho eli turvallisuusmies (Jan-Christian Söderholm) kuitenkin tarkkailevat tilannetta, ja vanhemmille on raskasta joutua piilottelemaan tietoisuuttaan uudelleen rakentavaa tytärtään. Tämä toimitetaan kuitenkin viranomaisten haltuun, ja tilalle annetaan EU-hyväksytty malli. Sakon uhalla on tämä eurooppalaisen ihmiskuvan standardi pakko ottaa vastaan. Vaan tämäpä herättääkin vanhempien inhon, ei ole enää heidän tytär tämä, vaikka kuinka muistot/minuus olisikin. Piraattirobottina Maija Rissanen ja uutena robottina Minerva Kautto (toimii kertojana).

Monisyinen tutkielma siitä mitä (lähi)tulevaisuus saattaisi tuoda tullessaan ja miten ihmiset siihen suhtautuvat. Hauskakin, mutta jotenkin mustalla tavalla. Saako tälle nauraa? Mihin asti ihmiset ovat valmiita menemään rakkaittensa puolesta? Jere Kolehmaisen äänisuunnittelussa oli elektronista huminaa, kilkatusta ja sellainen kujertava teknoäänimaisemamatto. Myös projisoinnit ovat näyttävät.


Kaikki kolme näytelmää olivat Paula Koivusen lavastamia ja puvustamia. Hyvin yksinkertaista ja pelkistettyä, muutamia liikuteltavia korokkeita ja sermejä, hyvin arkisia vaatteita. Ei siis mitään avaruuskankaita tai futuristista, eli puvustuksellakin ohjataan ajatuksia siihen suuntaan että tämä kaikki voisi tapahtua vaikka jo nyt, eikä missään satojen vuosien päässä.

Pienen roudaustauon aikana Niina Hosiasluoma puhui hieman ihmisen ideaalista vapaudesta. Niin, mitä se on, siinäpä pohdittavaa.

Harri Virtasen kirjoittama Turingin testi on moneen osaan jakautuva, eri aikatasoissa liikkuva ja aluksi hieman sekavaltakin vaikuttava pienoisnäytelmä. Ohjauksesta vastaa Erik Söderblom ja lavalla nähdään kolme näyttelijää Jan-Christian Söderholm miehenä, Maija Rissanen naisena ja Angelika Meusel vanhempana naisena. Turingin testissä mitataan tekoälyn "älykkyyttä" eli onnistuuko kone imitoimaan ihmistä vastaamalla esitettyihin kysymyksiin uskottavasti ja ihmismäisesti. Kolmikko naputtaa läppäreitään ahkerasti, Turingin testiä tehden. Kuka heistä on ihminen, kuka ei?


Pariskunta riitelee, välillä naisen kropasta kuuluu pahaenteistä ritinää, ovatko toinen tai molemmat androideja? Pikkuhiljaa asiat selviävät... Mies leuhkii tallentaneensa joka riidan (miten kamala ajatus!). Kaikki riidat toistuvat, vuodesta toiseen, aiheet ovat samoja. Välillä konsultoidaan tekoälyterapeuttia siitä onko sitä nyt robotti vai ihminen, niin, millä sen voi todentaa, ainakin siinä vaiheessa kun tekoäly saavuttaa Turingin testissä pärjäävän tason. Ja onko tietoisuudella sukupuolta? Ovatko tunteet vain aivosähköä ja voiko niitä siten olla myös tekoälyllä? Kuinka kauan voi elää toisen kanssa ilman että tämä huomaa eroa androidin ja ihmisen välillä? Voiko robotti nauttia seksistä? Teemmekö itse päätöksiä vai tekevätkö algoritmit ne meidän puolestamme (mietippä vaan omaa somesurffailuasi). Tämä esitys herättää kyllä kiinnostavia pohdintoja.

Täytyy muuten kehua ja kiittää taitavaa näyttelijäjoukkoa. Roolista toiseen vaihdellaan nopeaan ja intensiteetillä heittäydytään kaikkeen. Hienoja roolitöitä kaikilla. Arvostan tämmöistä ammattitaitoa.

Väliajan jälkeen illan kolmanteen, ja pisimpään, näytelmään. Siinä missä Piraatti ja Turingin testi olivat puolisen tuntia kumpikin, on Okko Leon Data Error on kolmisen varttia. Maarit Pyökärin ohjaama esitys on hetkittäin ratkiriemukas, ja hetkittäin tulee kyllä haikean surku ja sääli päähenkilöä. Nenäänsä kaivava perusmiesjunttiäijä Matti (Mika Piispa) katselee telkkarista kuinka multimenestynyt upea Elena (Minerva Kautto) kertoo talk show'ssa vetäytyvänsä sivuun eri hommistaan (joita kyllä riittää). Matti päättää että Elena on nainen hänen makuunsa, mutta äitimuori (savolaismummona pistämätön Maija Rissanen) palauttaa tämän maan pinnalle. Eipä tuollainen maailmannainen voi kiinnostua mahakkaasta ja rumahkosta maajussista.


Vaan annappa olla! Tästä alkaa Matin hulvaton varustelukierre millä mies vaihtaa 300 lypsäväänsä ja 900 hehtaaria metsäänsä lukuisiin operaatioihin. Nyt geenimanipuloituna kroppa timminä ja komeana sekä mieli tekoälyllä buustattuna voikin lähteä kosiomatkalle! Vaan mikään ei riitä, ei edes suoritettujen tutkintojen määrä, kun Matti haluaa aina lisää ja lisää. Hänestä tulee täydellinen lisääntymiskumppani Elenalle, kiitos myös meemihoitojen.

Vaan kuinkas sitten kun Matin ihmispitoisuus laskee liian alas, miten käy hänen ja Elenan onnen? Kun data error iskee onko koko järjestelmän buuttaus ja tehdasasetusten palautus ainoa vaihtoehto? Tämä on oikeasti todella kiinnostava teos, sen lisäksi että se naurattaa ihan kippura-asteelle asti. Hulvaton ja täysin odottamaton bollywood-henkinen tanssikohtaus kesken kaiken vie koko näytelmän aivan uusiin sfääreihin. Niina Hosiasluoma on luokattoman hyvä kummassakin roolissaan, ja Angelika Meuselin konsulttimyyjä on nainen paikallaan. Mutta uskomattoman muuntautumiskykyisen ja hienon roolityön tekee kyllä Mika Piispa. Tämän Mattia tulee ensin sääli, ja sitten vielä enemmän sääli. Loppu on armoton, mutta jotenkin hyvin vääjäämätön. Kertakaikkisen nerokas pienoisnäytelmä!


Loppuvuodesta 2017 sama tekijäkolmikko Järvikallas, Leo ja Virtanen kirjoitti yhdessä Turun kaupunginteatterissa esitetyn Kybersielut, joka käsitteli pitkälti samoja teemoja kuin nämä kolme pienoisnäytelmää. Sekin oli oikein nautittava. Toivottavasti saamme lisää tätä, joko yhdessä tai erikseen kirjoitettuina. Scifiä tai spefiä ei ole koskaan liikaa näyttämölläkään. Hatunnosto koko tekijäporukalle ja teattereille!


Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Cirque Alfonse : Tabarnak / Espoon kaupunginteatteri 8.1.2020

Kesällä 2016 satuin näkemään Lontoossa hienon modernin sirkusesityksen. Cirque Alfonse oli kanadalaisen ryhmän nimi ja show oli nimeltään Barbu (parrakas mies ranskaksi). Parrakkaita miehiä totisesti lavalla nähtiinkin, ja meininki vei muutenkin mukanaan. Esityksen jälkeen esiintyjät siemailivat terassilla olutta ja kävin kehumassa heille miten energistä ja hauskaa heillä näytti olevan. Yhteistä kieltä ei oikein löytynyt koska ryhmän kotikieli on ranska.

Cirque Alfonse aloitti esittävien taiteiden vuoteni 2020 uudella esityksellään Tabarnak (suomennosta en kehtaa sanoa, mutta kanadanranskalainen alatyylin ilmaus). Neljä loppuunmyytyä iltaa Espoon kaupunginteatterilla (Tapiolan kulttuurikeskuksella) on mainio saavutus. Varmaan enemmänkin esityksiä olisi mennyt. Monella lie hyvässä muistissa ryhmän Timber!, jota esitettiin samassa paikassa joulukuussa 2015. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita koettiin nytkin, myös katsomon eturivissä. Siinä sai pelätä nappaako ruoska nenään, tuleeko rullaluistelija syliin, kastuuko vaatteet vai putoaisiko joku akrobaatti päälle. Vaan sen verran ammattilaisia tämä porukka on, että näistä kauhuskenaarioista toteutui vain kastuminen ja sekin hyvin lievästi.


Sen sijaan koimme monta wau-elämystä, paljon naurua ja iloa. Ryhmän toimintaa on niin kiva katsoa, kun heillä näyttää olevan tekemisen ilo, hyvä kemia keskenään ja kerrassaan hauskaa estradilla. Hommat on aikamoista kohellusta välillä, mutta niin tarkkaan mietittyjä että ne vaan näyttävät helpolta. Meno on svengaavaa ja musiikista huolehtii kolmehenkinen bändi. Josianne Laporte takoo mehevää rytmiä lyömäsoitinarsenaalillaan ja sujuupa välillä sahansoittokin. Kosketinsoittaja Guillaume Turcotten vipattavia jalkoja oli hauska seurata; ne tuntuivat elävän omaa (vauhdikasta) elämäänsä. Davis Simard soittelikin sitten virtuoosimaisesti kaikenlaista läskibassosta viuluun. Välillä kyllä muusikotkin osallistuivat show'hun muutenkin kun soittamalla. Simard vastaa myös musiikin säveltämisestä.

Kolmen muusikon lisäksi lavalla heilui kuusi varsinaista sirkuksen pro-tyyppiä. Miehistä suurin osa näytti suomalaisilta huippukokeilta kokopartoineen. Ei ole naamakarvoitus mun juttu, mutta tälle porukalle sekin sopii. Ehkä se parta on muodostunut tavaramerkiksi, kanadalainen metsurilook? Sentään parrakkaita naisia ei nähty, kun kyseessä ei ole kuitenkaan se perinteinen sirkus. Paljasta pintaa kyllä sen sijaan, ehkä siihen parrakkutteen liittyy halu esiintyä kalsareisillaan? Vaatteita vaihdettiin muutenkin moneen otteeseen. Näyttävimmät temput ja trikkaukset esitti moppitukkainen Nikolas Pulka ja sympaattisin oli hyvin paljon norjalaista kalastajaa muistuttava Jean-Philippe Cuerrier.


Erikseen on mainittava kaunisääninen Julie Carabinier Lépine joka kaiken sirkustelun lomassa myös lauloi. Harmittaa etten osaa ranskaa, mutta tunnelma ja tulkinta on kai se tärkein - ja ne olivat kohdallaan. Esiintymisen lisäksi hän toimii veljensä Antoinen (joka toki myös nähtiin lavalla) kanssa ryhmän taiteellisina johtajina.

Esityksen alussa saimme kuulla potpuria suomalaisista radiokanavista ja ehkä sen oli tarkoitus virittää tunnelmaan. Lava oli täynnä kaikenlaista roinaa ja rompetta, mutta eipä toteutunut Tšehovin ase-konsepti tällä kertaa. Vanhoja tennismailoja ja pehmokaloja ei nähtykään esityksessä. Kaikkea muuta kyllä nähtiin! Miehiä virkkaamassa esimerkiksi. Jääkiekkohan se yhdistää suomalaisia ja kanadalaisia ja sillä on hyvä murtaa jää. Urheilusta päästiin näppärästi muutaman aasinsillan kautta uskontoon. Iso "lasimaalaus" nostettiin kattoon ja sen alla piti bändi messuaan. Välillä joku sirkustelijoista saattoi hieman saarnata tai esimerkiksi lukea veisuuäänellä suomeksi horoskooppeja (en tiedä miksi vaa'an aura on ihan paska tai miten vesihiisi sihisi hississä voi olla toimiva ennustus, mutta mikä minä olen vastaankaan panemaan. Hauskaa oli!).


Kaiken hörhöilyn välissä ehdittiin temppuilla vertikaaliköyden, tankotanssien, akrobatian, venäläisen aisan, vesiastiaan dippaamisen, vedellä täytettyjen suistutusastioiden pyörityksen, pirttipöytäakrobatian, jalkarummutuksen ja vanhanmallisten rullaluistimien kansantanssinumeron kanssa. Noin muutamia esimerkkejä mainitakseni. Show kesti tunnin ja 20 minuuttia ja oli kyllä sullottu aika täyteen kaikkea. Ehkä hieman vähemmälläkin temppukavalkadilla olisi tultu toimeen. Mutta olihan tämä hurjan viihdyttävää!

Naistrio heilutti ruoskiaan kuin cowboyt konsanaan - lyhyesti ja ytimekkäästi. Moni temppu oli tosi nopeasti ohi, eli uutta putkeen vaan. Tässä se runsaus hieman kostautui, kun mihinkään ei syvennytä kovin pitkäksi aikaa. Toisaalta yleisö ei ainakaan ehdi kyllästyä kun temppu seuraa toistaan hengästyttävällä tahdilla. Monesti esiintyjien liikkeet kuitenkin olivat hyvin hitaita ja tarkoituksenmukaisia, vaikka musiikin tempo olikin kiivas ja kiihkeä. Eli vaikka temput vaihtuivat lennossa, niin aikaa käytettiin tarvittaessa. No, hosumalla ei hyvä heilu ja esimerkiksi akrobatiatorneja ja ihmishimmeleitä pitääkin rakentaa huolella ettei vaan kaadu.


Suomalaisen juhannuskeinun oloinen härveli antoi kunnon vauhdit (ja sai jännätä osuuko kattoon tai seiniin) ja lennätti tyypit korkealle ja siitä erilaisten kiepsutusten kautta patjalle. Hienoa katsottavaa tämäkin, varsinkin kun keinu veti ihan kokonaan ympäri ämpäri. Ei näiden heppujen päitä paljoa palele. Lopuksi vielä jorattiin koko sakin voimalla ja kiitoksiin tuli esiintyjien kolme lastakin mukaan temppuilemaan! Seuraava sukupolvi sirkustelijoita kasvamassa vanhempiensa jalanjälkiä siis.

Kyllä tämä oli taas verrattoman hauskaa katsottavaa. Ihanaa oli myös nähdä Tossavaisen Jussia, jonka Espoon kaupunginteatteri oli ystävällisesti plaseerannut viereeni eturiviin. Seuraavan kerran kun Cirque Alfonse saapuu Suomeen (neljännen esityksensä kanssa), muistakaa ostaa liput ajoissa!


Kuvien copyright Cirque Alfonse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Marat/Sade / Espoon kaupunginteatteri 22.3.2019

En uskaltanut surkean ruotsinkielentaitoni takia mennä katsomaan kun Marat/Sade sai ensi-iltansa viime lokakuussa. Ja sen verran koukeroista kieli taisi ollakin, että ehkä se oli hyvä päätös. Kun vielä Peter Weissin näytelmä on minulle entuudestaan vieras, niin ei tuommoisia riskejä uskalla ottaa, kun ei ole tekstitystä luvassa. 

Tämä Juha Hurmeen ohjaustyö on kolmen teatterin kimppa: Klockriketeatern, Sirius Teatern ja Teater Mestola löivät viisaat päänsä (ja esiintyjänsä) yhteen ja nyt tulos sitten suomenkielisenä Espoon kaupunginteatterissa. Hyvää tiimityötä! Ja mikäpä se on esittää tätä myös suomeksi, kun muutama viikko sitten esitys pokkasi Thalia-juhlassa TINFO:n jakaman Thalia-palkinnon! Aivan mahtavaa - onnea koko tekijäporukka!

      

Mutta olipa tämä huikea esitys! Karnevalistinen ja mieletön sekoilu, huikeaa musiikkia ja visuaalista tykitystä. Koko näyttelijäporukka on ihan liekeissä ja jopa aluksi jähmeän ensi-iltayleisö tempautuu mukaan vauhdikkaaseen menoon. Esiintyjät singahtavat sinne tänne, karaten katsomoon, roikkuen naruissa, tarjoillen yleisölle ranskalaisia pastilleja. Kuin hunnilauma. Tai kuin porukka Charentonin (mieli)sairaalan asukkaita, jotka vuonna 1808 valmistelevat markiisi de Saden johdolla näytelmäesitystä Jean Paul Marat'n vaino ja murha. Sillä sitä tässä tehdään, näytelmää näytelmässä.

Kaiken kohkaamisen keskiössä ovat de Sade ja Marat, he väittelevät, keskustelevat ja vääntävät asioista. Vallankumouksesta, demokratiasta, väkivallasta. Vapaus, veljeys, tasa-arvo - miten ja millä keinoin niihin päästään. Myönnän että hetkittäin hieman korkealentoinen teksti meni yli hilseen; en jaksanut pysyä kärryillä ihan kaikesta. Siksipä kai huomioni kiinnittyi enemmän siihen kokonaisvaltaiseen ilotulitukseen mitä lavalla tarjoiltiin.

Musiikki on valtavan iso ja tärkeä osa koko esitystä. Alkuperäismusiikista vastasi Hans-Martin Majewski, mutta nyt kuultiin myös Martin Åkessonin ja Mirva Tarvaisen säveltämää & esittämää musiikkia. Ihan loistavalta kuulosti! Anarkiaa punk-hengessä, kauniita jousia, rap/spoken wordia, balladeja... Virtuoosimaisen soiton lisäksi kaksikko seikkaili isohkoissa rooleissa lavallakin, raahaten mukanaan milloin selloa ja milloin kontrabassoa. Miten upeasti musisointi on intregroitu mukaan mielisairaalan arkeen ja heidän näytelmäänsä. Haluaisinpa kuulla tätä lisääkin.


On todella virkistävää nähdä lavalla joukko suomenruotsalaisia näyttelijöitä, joiden kasvot eivät ole niin "kuluneet käytössä". Monta vanhaa tuttua, mutta myös muutama uusikin löytö! Porukassa on mieletön energialataus! Traagisena jeesusmaisena hahmona leijonantassuisessa kylpyammeessaan viruva Marat (Carl Alm) on kiehtovan surumielinen tyyppi, ja Paul Olin enimmäkseen viilipyttymäisenä, mutta sitten taas hetkittäin maanisen innokkaana de Sadena herkuttelee roolillaan. Välillä de Sade hekumoi kuvaillessaan kidutuksen yksityiskohtia ja häntä myös piiskataan kiinnisidottuna; viittauksia katsojalle siitä ilmiöstä mille hän nimensäkin antoi. Sääli on etuoikeutettujen juttu. Katsojat joutuvat myös jännittämään pysyykö de Saden väljät pitkälahkeiset kalsarit yllä vai ei, onneksi ylihoitaja käy säilyttämässä markiisin siveyden nostelemalla housuja takaisin.

Alma Pöystin masentunut narkoleptikko Charlotte Corday on mainio hahmo. Nukahtelee milloin minnekin ja unohtaa ilmaantua lavalle. Marat'n murhasta ei meinaa tulla mitään. Ja kun lopulta hän saa tehtävänsä valmiiksi, niin riemu on rajaton. Sairaalan henkilökunta (Paul Holländer torveensa töräyttelevänä johtajana, ja varsinkin Jon Henriksen mykkänä ylihoitajana) joutuu paimentamaan ja hyysäämään hoidokkejaan. Milloin takaisin esityksen pariin tai milloin muuten vaan ruotuun. Ongelmia aiheuttaa erityisesti esiintymisintoinen seksihullu Duperret (hykerryttävän hyvä Fabian Silén) ja aggressiivinen munkki Jacques Roux (Matti Raita).

      

Yksi eniten mieleeni jääneistä rooleista oli Kuuluttaja (Wilhelm Grotenfelt). Hän toimii tarinan johdattelijana ja selostajana, mutta joutuu välillä muiden jyräämäksi. Sympaattinen hahmo. Lisäksi Marat'ia ammeessa hoivaava Simonne Evrard (Martina Roos) on hyvin äitimäinen, mutta hetkittäin julmaksikin heittäytyvä.

Juha Hurme on saanut porukasta kyllä hienot kierrokset irti. Välillä mieleen tulee punalipun heiluttelusta ja yleisestä näennäisanarkiasta KOM-teatterin meno. Ja vaikka hetkittäin de Sade ja Marat junnaavat pohdinnoissaan, niin muu porukka keksii kaikenlaista puuhastelua ja revittelyä näyttämön eri kolkissa. Sellaisia seesteisiä kohtia on aika harvassa, vaan melko täyttä tykitystä vedetään yli 2,5 tuntia (ensi-illassa kesto taisi hieman venyä suunnitellusta). Välillä liikekielestä tulee mieleen zombiet, välillä merirosvot - ja välillä taas reppanat potilaat laitoksessaan. Sairaalanjohtaja ei halua mitään kumouksellista esitystä, mutta sitä hän (ja me) saamme. Potilaat puolustautuvat sillä että he esittävät historiallisia tapahtumia. Välillä esiintyjiä lääkitään kuntoon että he kykenevät jatkamaan näytelmäänsä, ja pakkopaidaltakaan ei vältytä. Mielisairaalan arkea.

Raisa Kilpeläisen ja Kalle Ropposen visuaalinen suunnittelu on loistavaa! Kolkko mielisairaalamiljöö, yhdistettynä potilasasuihin, ja mistä lie haalittuihin esiintymisvermeisiin. Siis kun potilaat ovat puvustaneet itse itsensä mitä nyt käsiin sattuu tyylisesti. Vaatteet jotka ovat joskus olleet loisteliaita, mutta nyt enää nukkavieruja ja kuluneita. Suloinen ja värikäs sekamelska. Vanhoja kattokruunuja, de Saden ihanat keltavihreät kengät, riekaiseat harsoverhot. Dekadenttiä kuvaa, vanhoja huonekaluja lavan reunoille pinottuina, kuin hyljättyinä menneen loistosta.


Kaija Heijari ja Sirje Karu vastaavat maskeerauksesta ja kampauksista ja heillekin voi kohottaa kolmenkertaisen eläköön-fanfaarin. Upeaa työtä! Potilaat ovat ylitsepursuavan meikattuja, kuin sirkuksen klovneja, muusikot miimikkoina, groteskia mutta sulavaa.

Pidän kovasti kielestä mitä esiintyjät käyttävät. Riimitettyä ja Mikko Kilven taitavasti kääntäämää. Marat/Sade:ssa on monia kerroksia ja tasoja ja se vaatisi ilman muuta toisen katselukerran.

Esityksiä on vain huhtikuun puoliväliin eli kiirettä kannattaa pitää mikäli mielit mukaan Hurmehenkiseen hörhötykseen. Metrolla pääsee Tapiolaan, jos ei nyt ihan viereen, niin aika lähelle. Katsomo on tällä kertaa numeroimaton, mutta esitys vyöryy joka istumapaikalle kyllä yhtä tehokkaasti. Yksi kevään teatteritapauksia!


Kuvien copyright Raisa Kilpeläinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Valkoisten vankina / Glims & Gloms, Espoon kulttuurikeskus 30.1.2019

Ei vuoden 1918 tapahtumista olekaan vielä sanottu kaikki, kulttuurin kentälläkään. Tai oikeastaan tämä Tanssiteatteri Glims & Glomsin Valkoisten vankina pyöri jo viime syksynä, mutta nyt alkuvuodelle saatiin muutama lisäesitys Espoon kulttuurikeskukseen. Hyvä niin; minä mattimyöhäinenkin pääsin katsomaan, kun en saanut soviteltua esitystä allakkaani viime syksyllä.

Tuomo Railo on laatinut koreografiat, ohjannut ja tehnyt projisoinnitkin tähän hyvin koskettavaan esitykseen. Lähdemateriaalina on toiminut Railon isoisän veljen Pekka Railon muistelmateos Tammisaaren vankileirin elämästä ja olosuhteista vuodelta 1918. Kyllä vaan, Suomessakin oli vankileirejä, mikäli se jollekin yllätyksenä tuli. Vaikka viime vuonna tuli katsottua monta erilaista esitystä sisällissodasta, niin vankileirinäkökulmaa ei niissä ole kauheasti käsitelty. Sivuttu hieman korkeintaan. Valkoisten vankina toi leirin konkreettisine esimerkkeineen aivan iholle.


Kuka sitten oli Pekka Railo ja miksi hän joutui Tammisaaren leirille? Railo oli lehtimies ja farmaseutti, ja kaiketi poliittisesta aktivismista alunperin Sortavalaan ja sieltä Kokkolaan vankileirille joutunut. Tai kai siihen riitti sosiaalidemokraattisessa julkaisussa vaikuttaminen. Jo Kokkolan leirillä hän oli aktiivinen muiden vankien hyvinvoinnin edistäjä. Tämä homma jatkui sitten Tammisaaressa, ja myöhemmin monenlaisissa yhteiskunnallisissa hommissa mm. kansanedustajana ja Helsingin apulaiskaupunginjohtajana. Mies siis selvisi leiriltä, ja jo siellä ollessaan kirjoitti muistelmiaan. Sitä ei kuitenkaan julkaistu aiemmin kuin 2011, vaan se oli talletettuna Työväen arkistoon.


Tämä Tuomo Railon esitys ei ole oikeastaan tanssiteos, eikä näytelmäkään, vaan todella mielenkiintoinen hybridi. Tanssin liikekieli on integroitu mukaan jotenkin ovelasti. Sitä katsoo teatteriesityksen kaapuun verhoutunutta tanssiesitystä tai sitten tätä on vaan turha koittaa luokitella. Fyysistä teatteria ehkä. Kaunista katsottavaa yhtä kaikki. Hetkittäin tyyli muistuttaa Monty Pythonin hupsuja kävelyjäkin, sellaisia absurdin hauskaa koikkelehtimista.

Tuomo Railon piirtämät taustapiirrokset ovat yksinkertaisia viivapiirroksia, mutta herättävät vankileirin maisemat ja huoneet henkiin. Ja Helsinginkin. Ne voisivat yhtä lailla olla Pekka Railon piirtämiä. Myös harmaasävyiset asut ja paljaat jalat vievät ajatukset vankileirille sadan vuoden taakse. Peltivatien käyttö äänentoistajina on upea oivallus. Musiikista vastaa Hauschka ja sekin menee jotenkin luihin ja ytimiin. Pappistyylinen messuaminen toimii hyvin oikeudenkäyntikohtauksissa.

        

Minulle välittyy kuvaa Railosta (molemmista, vaikka tässä tarkoitan enemmän Pekkaa) humaanina, fiksuna ja yritteliäänä miehenä. Hänelle oli tärkeää toimia niin että ihmisten kärsimykset minimoituisivat. Leirin päättäjät kuvataan hetkittäin hieman hupaisallakin tavalla, ja esityksessä on muutenkin lämmintä, välillä surumielistäkin, huumoria. Vaikka aihehan on mitä synkin. Tammisaaressa olot ovat helvetilliset, kaikesta on puutetta ja vankeja kuolee paljon. Tauteihin, nälkään, kurjuuteen ja puutteeseen. Ja välinpitämättömyyteen. Toiset, kuten Pekka Railo, tekevät parhaansa, mutta aina sekään ei riitä. Ahdinko ja epätoivo paistaa läpi tekstistä. Välillä tunnen katsomossa raivoa ja surua; miten sähkövalon saaminen leirille olisi muka tärkeämpää kuin puhtaan veden saaminen vangeille. Ja minne kaikki leirille tarkoitettu ruoka oikein katoaa?


Henkilöhahmoja on iso joukko, ja näiden esittäjät vaihtuvat lennossa. Tämä hankaloittaa ehkä hieman asioiden seuraamista, kun kuka hyvänsä saattaa esittää ketä tahansa. Mutta toisaalta, pysyy katsojakin skarppina! Jotenkin kyllä pidin tästä esittämistavasta, mahdollistaa enemmän. Tuomo Railo oli myös mukana tanssimassa, yhdessä Sanni Giordanin, Kaisa Leppäsen, Jukka Tarvaisen ja Jussi Väänäsen kanssa. Yhteistyö näiden viiden tanssijan välillä on saumatonta ja kiinteää. Liikkeessä ollaan kokoajan, tanssittaessa ja puhuttaessa. Lääkkeenvalmistus on kiehtovaa katsottavaa.

Jotenkin kokonaisuus jätti hämmentyneen sekavan olon. Siis esitys oli todella hienoa katsottavaa, mutta silti tunnen surua ja vihaa ja toivottomuutta. Vaikka Pekka Railo selvisikin leiriltä hengissä ja jatkoi elämäänsä, niin tuhannet kuolivat. Tärkeä teos, hieno teos.


Kuvien copyright Ari Kauppila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.