tiistai 19. joulukuuta 2017

Kybersielut / Turun kaupunginteatteri 19.12.2017


Scifiä teatterissa?

Jani Uljaksen lavastus?

Kiinnostava näyttelijäporukka?

Turun kaupunginteatterin loppuvuoden uutuudessa eli Okko Leon, Marko Järvikallaksen ja Harri Virtasen yhteisnäytelmässä Kybersielut on kaikki tämä - ja paljon muuta. Eihän Kybersielut ehkä mikään maailman omaperäisin scifitarina ole, mutta riittävän uniikki kuitenkin. Puolitoista tuntia tuntia on käytetty hyvin.


Janne Reinikaisen ohjaamassa näytelmässä oli paljon elokuvamaisuutta, erityisesti projisoinneissa, lavastuksessa, musiikissa, valoissa. Oman suosikkini Blade Runnerin vaikutteet ovat niin ilmeisiä, että melkein naurattaa, mutta se myös liikuttaa minua. Oli hämärää, oli savua, oli kaikkia mahollisia scifimaailman kliseitä. Osa toimi paremmin, osa ei. Livebändi oli kyllä oivallinen juttu, koska koko näyttelijäsakki osallistui musisointiin, aina kuin muilta hommiltaan ehti. Mahtavaa rummutusta!


Kybersielut vaatisi ehkä toisen katsomiskerran, että aukenisi vielä paremmin. Aikatasohyppelyt aiheuttivat hetkellisesti hämmennystä. Kyborgit ja ihmiset, ja tietenkin myös kyborgeja jahtaavat ja listivät poliisit. Yksi heistä, Daniel (Lauri Tilkanen) nimeltään, ottaa ja rakastuu työn tuoksinassa, ja tämä suhde kauniiseen Loriin (Pamela Tola) vie hänet pois sateisesta suurkaupungista. Itämaishenkisesti puetut kyläläiset elävät eristettyä ja aika alkeellistakin elämää unikkoviljelmineen, kuin täysin erilaista todellisuutta. On tässä monenlaisia käänteitä, useimmat kyllä ennalta arvattavissa, mikäli genre on yhtään tuttua.


Pidin kovasti Kimmo Rasilan lakonisesta poliisipäällikön roolista. Tässä hommassa ei auta tunteilla! Myös Stefan Karlsson Sokorona vakuutti.

Kuinka paljon kyborgissa voi olla ihmistä, tai ihmisessä konetta, että hänet vielä lasketaan kuulumaan omaan "lajiinsa"? Ovatko kyborgin muistot todellisia, vai siirrettyjä? Voiko kyborgi tuntea samoin kuin me; rakastaa, vihata, katua? Onko ihminen todellakin kehityksen huippu? Näiden lisäksi katsoja voi miettiä myös ihmisen tietoisuutta ja oppimista - mikä meistä, tai kenestäkään, tekee ihmisen. Monenlaista kiinnostava mietintää kotiinviemisiksi.


Sanna Malkavaaran videosuunnittelu toimii hyvin ja kuten tavallista, Jani Uljas tekee hienon lavastuksen. Hidastetut Matrix-maiset taistelukohtaukset toimivat, kaikessa kliseydessäänkin. Ja setsuanilainen nanoteknologia auttaa (hieman huvittaakin)! Tiina Kaukasen pukusuunnittelu oli sopiva sekoitus scifiä ja muinaista itämaista tyyliä, modifioituna.

Äänentoisto oli hetkittäin ongelmallinen, koska replikkejä ei meinannut aina kuulla kovin hyvin. En tiedä oliko se akustiikka, miksaus vai mikä ongelmana. Bändin soitto kyllä kuului hyvin ja selkeästi, mutta puhe ei aina. Välillä piti pinnistellä että sai puheesta selvää. Kimmo Gröhnin musiikista pidin kovasti.


Kunnianhimoista ja kaunista katseltavaa ja hetkittäin oikein oivaltavaa teatteria. Mitään kauhean omaperäistä tai uniikkia ei tarinassa tai toteutuksessa ollut, mitä ei olisi siis nähnyt niin monessa elokuvassa. Mutta siinäpä se; elokuvassa. Teatterin lavalla scifiä näkee harvoin ja siitä pisteet! Kyllä tämä kannattaa katsoa, varsinkin jos scifi yhtään kiinnostaa.



Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti