perjantai 24. heinäkuuta 2020

Dinneri / Teatteri Iva, Pyynikin kesäteatterin parkkipaikka 23.7.2020

Teatteri Iva se jaksaa taas yllättää. Toinen esityksensä jatkaa ensimmäisen linjoilla, ainakin mitä tulee hieman tavanomaisesta poikkeavan esityspaikan käyttöön. Viime kesänä nähtiin teatterin ensimmäinen esitys eli Valuma; esityspaikkana skeittiramppi sisätiloissa. Kiinnostavaa, tuoretta ja hieman erilaista teatteria. Ja samaa saatiin nytkin!


Esityspaikkana Pyynikin kesäteatterin parkkipaikka, ja katsojat istuivat joko omissa autoissaan tai ulkona omilla tuoleillaan (tai maassa). Miksei tämmöistä drive-in teatteria tehdä enempää? Aivan mahtava kokemus! Omassa autossa saa räplätä puhelinta, syödä eväitä ja vaikka kommentoida esitystä, ketään häiritsemättä. Ei sillä että näitä asioita tekisin ns. oikeassa teatterikatsomossa, mutta nyt siihen on ainakin mahdollisuus. Eväiden syöminen oli jopa kannustettavaa, tapahtuihan esityskin ruokapöydän ääressä. Meidän autokunnalla oli herneitä, irtokarkkeja ja myös lihapasteijat isomman nälän yllättäessä. Näyttelijät olivat mikitettyjä, ja äänet kuuluivat kätevästi auton radiosta (sai työryhmältä kannettavan radionkin lainaksi). Ja hieno soittolista (sieltä samalta radiokanavalta) viritti tunnelmaan jo ennen esitystä.


Millainen oli sitten itse Dinneri? No, ensinnäkin se oli Marin (Roosa Leivo) ja Aksun (Teppo Nieminen) kesäinen kihlajaisateria, jossa vieraina olivat Marin veli & Aksun paras kaveri Mika (Ville Vuorikoski) ja tämän tyttöystävä Ulriikka (Annika Palojärvi). Parit syövät ja juovat, pohtivat ihmisyyttä ja ihmissuhteita. Parin takauman kautta näemme myös mitä keväällä tapahtui muutamien henkilöiden välillä (ruoho saattoi maistua vihreämmältä aidan toisella puolella) ja miten asia paljastui kahdelle muulle. Kun ilta kuluu, niin sieltä alkavat monenlaiset tunteet pulpahdella pintaan. Onko Mari nyt ihan tosissaan kihlauksen ja/tai avioliiton kanssa, jääkö elämätöntä elämää? Ulriikka kyselee parisuhdevisakysymyksiä, ja se taitaa laukaista porukassa monenlaisia tunteita, niitä piilotettujakin.


Katariina Korpelan ohjaama Dinneri oli ajatuksia herättävää pohdintaa rakkauden eri olomuodoista ja nuorten luovimisesta sen monimuotoisuudessa. Voiko sitä olla liian fiksu olemaan onnellinen kuten Ulriikka pohtii. Muutenkin Mimmi Ahosen kirjoittama dialogi on rentoa ja varsin nuorten ihmisten suuhun sopivaa, välillä ihan ronskiakin. Tarina on tunnin mitassaan hyvinkin otteessaan pitävä. Musiikkia kuullaan aina sopivasti välillä, ja monenlaisia tanssimuuvejakin nähdään, yhdessä ja erikseen. Varsinkin Vuorikosken kurkimainen soolotanssi oli niin vaikuttava että tuli seuraavan yön uneeni!

       
Ensi-illassa keli ei ihan suosinut hyvinkin ohuissa mekoissaan esiintyneitä naisnäyttelijöitä. Ei nyt satanut, mutta koleaa oli ja varsinkin loppua kohti noussut tuuli hytisytti autossakin istunutta. Katariina Korpelan puvut pukivat kyllä hyvin hahmojaan. Koska Mika oli menevä ja trendikäs start-up-yrittäjä, niin kokomusta puki häntä hyvin - toki myös näyttelijän pitkää ja hoikkaa olemusta. Aksulla maanläheisempää vaatetta. Kummallakin daamilla nättiä juhlamekkoa ja korkokenkää. Lavastus oli yksinkertaista eli ruokapöytä herkullisen näköisine tykötarpeineen (erityisesti pisti silmään lukuisat kuohuviinipullot). Myös puiden väliin pingotettu valkokangas oli kiva juttu. Ensinnäkin siinä pyöri "käsiohjelma" ennen esitystä sekä radiotaajuus ja kuunteluohjeet. Esityksen aikana livekuvaus (a'la Mimmi Ahonen) heijastettiin siihen.


Näyttelijät tekevät hienot roolityöt. Aksu on hieman yksinkertainen, suoraviivainen lehtimyyjä. Ei ole helppoa näytellä hieman pölhöä niin että se on uskottavaa, mutta Nieminen onnistuu tässä hyvin. Ylimielisen oloinen Mika paljastaa yllättäen herkemmän ja haavoittuvamman puolensa ilmaistessaan tunteensa "väärälle" ihmiselle - kyllä tässä Vuorikoski näyttelee lahjakkaasti. Molemmat naiset kipuilevat tunteidensa kanssa - onko oikein rakastaa väärää ihmistä, ja onko siihen edes itse valmis, saatikka toinen. Väärään suhteeseen jumiutuminen, ja siitä poispääsy, onkin yksi esityksen teemoista. Palojärvi ja Leivo pistävät kasvonsa hyvin peliin; monenlaiset tunteet vaihtuvat niillä nopeasti. Naisten syvimmät pohdinnat käydään lavan takana, kameran välittäessä katsojille tunnelmat.

             

Dinneri oli hyvä esimerkki siitä miten pienilläkin jutuilla saadaan aikaan toimiva esitys. Ei aina tarvita valoja ja ääniä, hienoista lavastusratkaisuista puhumattakaan. Kun ei tarvita edes näyttämöä! Toivottavasti muutkin rohkaistuvat viemään esityksiä hieman erilaisiin paikkoihin!

Lopuksi kerrotaan vielä mitä kaikille henkilöille tapahtuu näytelmän jälkeen. Kiva saada tarinalle päätös, vaikkei se mikään välttämättä perinteinen "onnellinen loppu" olekaan. Tämä illallinen todellakin muutti kaiken. 


Harmillisesti kiinnostuneille kaikki seuraavat seitsemän esitystä ovat loppuunmyytyjä; teatterille se tosin on hyvä asia. Jään seuraamaan innolla missä miljöössä seuraava Teatteri Iva -spektaakkeli nähdään!



Esityspaikkakuvat omia. Muut kuvat copyright Mimmi Ahonen / Teatteri IvaNäin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 17. heinäkuuta 2020

Poissaoloja & Ihan kiva viha / Teatteri-illat, Kauppilanmäen museo 16.7.2020

Tänä kesänä ei ole liiemmälti kesäteatterissa päässyt käymään, joten sähköpostiin napsahtanut Teatteri-illat-ryhmän kutsu Valkeakosken Kauppilanmäen museolle oli enemmän kuin tervetullut. Esitys oli tällä kertaa siirretty museon pirtistä pihamaalle ja ainakin ensi-illassa sää suosi. Ja kun vielä molemmat lyhyet Marko Itkosen kirjoitamat ja ohjaamat näytelmät olivat viihdyttäviä (ja paljon enemmän kuin "ihan kivoja") niin mikäpä se oli iltaa istuessa.

Jo viime kesän kaksi mininäytelmää vakuutti Itkosen tarinankerrontakyvyistä ja näyttelijäjoukon iskuvoimasta. Nyt ensimmäiseksi nähty Poissaoloja sukelsi monologimuodossa äidin ja teini-ikäisen pojan maailmaan. Vaikka lavalla nähdään vain mestarillinen Pia Vaittinen niin hahmoja aikamoinen määrä. Tarinan ytimessä on keski-ikäinen siivoojaäiti, ja hänen monenlaiset ihmissuhteensa. Pikkuhiljaa kertomus keriytyy auki, ja tietokoneensa kanssa pelaamaan pojan isästäkin paljastuu asioita.

Tarinaa säestää Juha Koskinen kitaransa kanssa, esittäen Tomi Pöntisen kepeitä kappaleita. Erityisesti ”Etsin käyttöliittymää teini-ikäiseen, taikka päivitystä tähän nykyiseen” -rallatus iski. Huumori oli arkipäiväisistä tilanteista kumpuavaa ja sellaista lempeää ja äidin elämää ymmärtävää. Yleisökin pääsi mukavasti mukaan esitykseen virttä laulamaan ja pitelemään radioita. Monenlaiset vanhat radiot olivat lavastuksen kulmakivenä, ja kuten koko muutakin lavastusta ja rekvisiittaa, niitä käytettiin oivaltavasti.


Pia Vaittinen oli näytelmän sielu ja sydän, ja se kommunikointi (monine vaikeuksineen) teinin kanssa oli sympaattista ja hyvin todentuntuista. Näinhän se elämä joskus menee, sattumuksesta ja väärinkäsityksestä toiseen. Pelaaminen vai elämä, vai molemmat, siinä on yksi kysymys mitä katsoja voi pohtia. Ihmisten kohtaamista voi kyllä harjoittaa molemmissa.

Kertakaikkisen lämminhenkinen ja lempeän leppoisa esitys. Ei mitään huutonaurua aiheuttavaa, vaan mukanaelävää hyminää ja pientä hyrinää sydämeen.

Huutonaurua saatiin sen sijaan kokea väliajan jälkeen kun Ihan kiva viha pääsi valloilleen. Hauskasti monenlaista yhdistävä komedia marssitti lavalle kavalkadin humoristisia hahmoja, vähän sketsiohjelman tapaan. Tässäkin yleisö pääsi osallistumaan monin tavoin, muutama jopa ”saunomaan” lavalle oluttölkkien kanssa. Ytimessä oli se, että nyt ei tarjoilla mitään ihan kivaa peruskesäteatteria, vaan jotain ihan muuta. Stand-up komediaa ja improvisaatiota, takaumia päähenkilön menneisyydestä ja vaikka mitä. Monenlaisia kesäteatterikliseitä, mutta ihanan raikkaasti maustettuna. Toki mies mekossakin pääsi vilahtamaan, ja likipitäen alaston heppukin nähtiin estradilla. Ja yleisö nauroi, ja viihtyi! Juoni nyt oli aika päätön, mutta kyllä Jeremiaan elämään monta kiinnostavaa käännettä mahtui, vanhempiensa elämästä puhumattakaan. Rekvisiittaa oli monenmoista ja puvustus myös vimpan päälle.

     

Marko Itkonen pääroolissa pisti itsensä likoon kertakaikkisen rempseästi, kaikkensa antaen. Jotenkin hänen olemuksestaan huokuu sellainen ilo ja tekemisen meininki että katsoja viihtyy jo ihan senkin takia. Vaan ei muu näyttelijäpoppoo jää yhtään huonommaksi. Janne Kulosaaren suomalaista tuhmempaa kansanperinnesanontoja viljelevä kirkonmies oli vertaansa vailla ja Ulla Huoviala-Kääpä erityisesti uskonnollisena äitinä hersytti naurun jos toisenkin katsojista. Kaiken kruunasi Mira Flinkman monipuolisine ilmeineen. Mikä nelikko! Ihan olisi ainesta isommillekin areenoille. Kyllä tämä korvaa hyvinkin tusinan kesäteatteriesityksiä mitä jäi nyt koronan takia näkemättä.
Museon pihapiiri ja rakennukset pääsivät hienosti esille; tämmöisiä miljöitä pitäisi muidenkin teatteriryhmien hyödyntää enemmän.

Tämä ilta vahvisti taas Marko Itkosen nerokkuutta sekä kynänkäyttäjänä että ohjaajana. Kiitos!

Ainoa harmistuksen aihe, ainakin niille katsojille joita kutkuttaisi nämä esitykset nähdä, on se että esitykset ovat kaikki loppuunmyyty.


Kuvien copyright Janne Kulosaari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.