tiistai 13. elokuuta 2019

IIPM & Création Studio Théâtre National: La Reprise / Teatterikesä 11.8.2019

No nyt oli vaikuttavaa ja vakuuttavaa teatteria. Sveitsiläis-saksalais-belgialaisyhteistyönä tehty La Reprise - Histoire(s) du théâtre oli kiehtova yhdistelmä dokumentaarista teatteria, ennakkoon filmattuja osuuksia, livekuvausta ja hyvin realistista näkemystä. Seitsemän vuotta sitten nuori belgialaismies Ihsane Jarfi murhattiin ja tämä esitys ruotii sitä monelta eri kantilta.

Tämä ei ollut mitään kevyttä katsottavaa, mutta tosi upea monellakin eri tavalla. Milo Rau taitaa olla yksi eurooppalaisen teatterin kuumia ohjaajanimiä tällä hetkellä, ja hyvin ymmärrän nyt miksi. Työryhmän kanssa yhdessä käsikirjoitettu esitys jättää paljon pureksittavaa katsojallekin. Faktat tarjoillaan meille tyylikkäästi, missä ja miten, mutta tärkein kysymys eli miksi jää vaille vastausta. Kyllä, syylliset jäivät kiinni ja saivat rangaistuksen, mutta syy ei selvinnyt. Tai annetaan meille yksi mahdollinen syy: homofobia. Joka tapauksessa täysin turha ja hyödytön murha (toisaalta, mikä murha ei ole turha?). Jo esityksen nimi on hyvä avain: uusinta tai toisinto, ja sitähän me saimme. Hyvin realistisen yhden murhan anatomian.

      

Esiintyjäkuusikko Sara De Bosschere, Suzy Cocco, Sébastien Foucault, Fabian Leenders, Sabri Saad el Hamus ja Tom Adjibi heittäytyvät mukaan täysillä. Osa esittää koe-esiintymisen kautta valittuja harrastajanäyttelijöitä, osa heidät valitsevia raatilaisia. Ja sitten rekonstruoidaan murhayön tapahtumat; kaikki tämä viisiosaisessa näytelmässä. Nämä "harrastajanäyttelijät" kertovat mitä ovat tehneet aiemmin, millaista on tehdä teatteria ja muuta vastaavaa, mitä nyt tämmöisissä kysytään. Myöhemmin he sitten joutuvat lunastamaan lupauksiaan, esimerkiksi suutelemaan toista, lyömään naista tai esiintymään alasti. Kameramies tallentaa näitä kohtauksia, ja ne tulevat livekuvana yleisölle - paitsi tarkkasilmäinen kyllä huomaa ettei se ihan livekuvaa olekaan... Mutta näin saadaan alleviivattua sitä dokumentaarisuutta.

Yksi esiintyjistä (Tom Adjibi) pohtii ei-valkoihoisena näyttelijänä olemista - hän ei saa koskaan näytellä hullua tai muuta sellaista hahmoa, vaan aina maahanmuuttajaa tai arabia. Hän antaa meille myös näytteen hämäävästä kielitaidostaan mitä käyttää koekuvauksissa: sujuvasti tanskaa tai beniniä suoltava mies on aika vakuuttava, vaikkei osaa sanaakaan kumpaakaan kieltä (mutta casting-ihmiset eivät hekään osaa). Representaatio on vahvasti läsnä koko esityksessä.


Näemme lavalla myös Jarfin vanhemmat, jotka esiintyvät kiihkottomasti, melkein kliinisesti. Isä on uskonnollinen, äiti lamaantunut. Näemme Jarfin exän, joka todisti oikeudessakin (teki puheellaan mausoleumin ystävälleen - miten kaunis ajatus). Väkisinkin sitä miettii mikä esityksessä on totta, mikä teatteria. Hienoa oli myös kuulla sekä ranskaa että flaamia; tekstitykset olivat sekä suomeksi että englanniksi. Harmaassa VW Polossa käydään läpi illan ja yön tapahtumat yksityiskohtaisesti ja välillä tekee pahaa katsoa. Yksi avustaja heiluttaa taskulamppua kun toinen kuvaa - autenttista katuvalojen heijastumista.

Videokuvat Liegestä ja niiden esittämä yhteiskunnan murros korkean työttömyyden ja sen lieveilmiöiden kera toimivat hyvin kehyksenä koko tarinalle.

Esitys on teatteria, mutta myös anteeksiantamista ja selittämistä. Synninpäästöä ja ymmärtämistä. Yritystä asettautua tappajien asemaan, ja uhrin myös. Samalla kun se pohtii viharikoksen anatomiaa, se kommentoi tämän päivän teatteria ja sen tekemistä. Henry Purcellin vaikuttava The Cold Song päättää mahtipontisen vaikuttavasti tämän, Tom Adjibin laulamana. Hyvin hiljainen joukko purkautuu Tampereen työväen teatterin Suuren näyttämön katsomosta. Niin ankea ja brutaali tämä tarina onkin, niin silti sen käsittelytapa on välillä lempeä ja ennenkaikkea empaattinen.


Kuvien copyright Hubert Amiel.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 12. elokuuta 2019

Circus Ruska Festival: Amalgam / Teatterikesä 10.8.2019

Ah, onneksi sain sullottua aika kiireiseen lauantaihin vielä tämän esityksen. Amalgam oli kahden taiturin yhteisjuttu ja todella upeaa menoa Ylioppilasteatterin lavalla nähtiinkin. Tämä oli kolmesta esityksestä viimeinen ja sali oli tupaten täysi - hienoa! Kyllä kannatti tulla.

Jonglööri Onni Toivonen ja tanssija Wilma Seppälä vetävät niin saumattomasti yhteen; ikäänkuin he olisivat esiintyneet aina yhdessä. Täydellinen harmonia ja yhteistyö. Siitä mihin toisen liike loppui, niin toisen alkoi. Vaikka toisen nimike on "jonglööri" ja toisen "tanssija" niin hienosti roolit sekoittuvat. Kolmas tärkeä henkilö esityksessä oli muusikko Konsta Leinonen, joka loihti kitarastaan ja tekniikkahärveleistään hienoa avaruusmusiikkia.


Jongleerausvälineinä nähtiin pehmeitä ryyni(tms)täytteisiä palloja ja keilojakin, ja ei niitä kauheaa määrää tarvittu. Kaikesta huokui rentous, välittömyys ja taitavuus. Käsittämättömän hypnoottista katsottavaa, sekä tanssi että esineiden heittely. Tässä jos missä roolit hämärtyvät ja raja-aidat kaatuvat. Pariakrobatiaa, paritanssia, parijongleerausta. Kaikki menee. Kun on vielä pitkä mies ja pienikokoisempi nainen, niin akrobaattinen kisailu on vieläkin kivempaa katsoa. Tässä esityksessä todella oli pilkettä silmäkulmassa ja iloista kujeilevaa menoa! Kyllä sitä kaikenlaista hauskaa voi keksiä pienillä keinoilla.

Laudalla saa aikaan helikopterimaista liikettä ja limboradan, itselle ja toiselle. Välillä toinen huilaa ja toinen sooloilee, ja välillä Leinonen saa musiikillisen soolohetkensä sinisessä hämyssä. Mulle tulee jotenkin musiikista ja hämystä mieleen planetaarioesitys. Ja on hauskaa sekin miten muusikko osallistuu soittamisensa lomassa esitykseen, ainakin viskelemällä jongleerausvälineitä lavalle.


Paritanssi riikinkukonsulan kanssa onnistuu sekin. Mitä tasapainoilua! En voisi kuvitella mitään mikä tältä kaksikolta ei lavalla sujuisi. Sielu lepäsi neljäkymmentäviisi minuuttia. Toivon mukaan Amalgam nähdään vielä isommillakin areenoilla ja tämä parivaljakko vielä usein yhdessä. Pienimuotoista ja hurjan hienoa katsottavaa!


Kuva Jussi Ulkuniemi
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Alpo Aaltokoski: Sisaret & Susanna Leinonen: Kenttä / Teatterikesä 10.8.2019

Sisaret ja Kenttä, kaksi erilaista ja lyhyttä tanssiteosta, mitkä on alusta asti tarkoitettukin esitettäväksi yhdessä. Jostain syystä en talvella näitä kerennyt näkemään, niin tosi kivaa että olivat nyt mukana Teatterikesän ohjelmistossa.

Ensimmäisenä vuorossa Alpo Aaltokosken vajaan puolen tunnin mittainen Sisaret on nimeltään monimerkityksellinen. Ovatko nämä kaksi lavalla esiintyvää naishahmoa (joita tulkitsevat Tanssiteatteri MD:n perustajajäsenet Elina Jakowleva ja Mari Rosendahl) sisaruksia, aate/sotatovereita, hengenheimolaisia, uskonsisaria? Vai kaikkea tätä? Marja Uusitalon suunnittelemissa vaatteissa on monenvärisiä tilkkuja, mutta niiden punainen ja valkoinen vievät ajatukseni sisällissotaan.


Koko esitys on verkkainen ja hidas, ja musiikkina kuultava Arvo Pärtin Für Alina tukee tätä hitautta. Unenomaista ja vähän unettavaakin. Esitys alkaa ja loppuu hämäryyteen; katsoja joutuu oikein pinnistelemään että näkisi jotain lavalla. Valot ovat muutenkin vinkeitä; Sari Mayerin valosuunnittelussa valot ja varjot vuorottelevat. Melankolia huokuu liikkeistä. Toisen läsnäolo toisen elämässä on käsin kosketeltavaa. Onko tässä sodan voittaja ja häviäjä?

Musiikki loppuu, mutta liike jatkuu, pakkoliikkeenomaisesti ja nykien.

Tämä oli hieman hämmentävä teos kokonaisuutena, mutta jotenkin hypnoottisen kiehtova.

Puolen tunnin tauon jälkeen oli vuorossa Susanna Leinosen Kenttä. Ja taas ajatukset menivät sotaan, sotimiseen, sotilaisiin. Alussa nimittäin marssitaan, neljän esiintyjän voimin. Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Mari Rosendahl ja Samuli Roininen ovat vielä pukeutuneetkin mielikuvitusta ruokkiviin uniformuihin. Fantasiamaiset puvut on suunnitellut Anniina Kuula. On hiljaista, vain kenkien rytmikäs kopina täyttää tilan. Ilmeet ovat tiukat ja hymyttömät.

Kenttä on myös aika monipuolinen teoksen nimi. Taistelukentän lisäksi kyseessä voisi olla miinakenttä, voimakenttä, magneettikenttä. Mietin myös olisiko tässä kyseessä vieraan lajin tai rodun maanvalloitusyritys. Mutta ei, yhden esiintyjän "ampuminen" sarjatulella vie ajatukset takaisin sotamaisemiin. Myöhemmin luin käsiohjelmasta että vuosi 1918, ja varsinkin sen jälkimainingit, olivat toimineet Leinosen innoittajana.


Pikkuhiljaa robottimaisen ja mekaanisen tasaiseen marssiin tulee poikkeamia; joku lipeää. Ja tiet erkanevat. Outo äänimaisema alkaa kuulumaan jostain kaukaa. Napsunaa, rahinaa, huminaa, kiertävää ääntä. Tanssi on hyvin kävelyvoittoista, ei mitään heittoja tai nostoja. Lähikontakteissa on kaikuja jostain itsepuolustuslajeista. Välillä esiintyjät supattavat keskenään. Ja välillä poseeravat, kuin taisteluihin lähtevät sotilaat valokuvaamossa. Tarvitaan lääkäriäkin, kentällä ollaan.

Neljän tanssijan vuorovaikutus ja intensiivisyys oli tiivistä. Kasperi Laineen kilkattava ja kalkattava musiikki sopii hyvin tehdaskaupunki Tampereenkin historiaa käsittelemään teokseen. Ei musiikkia mitä kotona kuuntelisin, mutta lavalla kyllä.

Loppu on nopea ja äkillinen. Hyvä niin, ei tarvitse turhaan arpoa loppuiko se nyt. Kiehtova teos tämäkin. Ja Tanssiteatteri MD:n tanssijat ovat aina niin taitavia.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 10. elokuuta 2019

Theatre Basel: Medea / Teatterikesä 10.8.2019

Australialaiskaksikko Anne-Louise Sarks ja Kate Mulvany ovat dramatisoineet Euripideen tragediaklassikon uuteen uskoon. Medean kertomuksen tunteminen on melko lailla välttämätöntä että esitys avautuisi lastenhuoneen seinien ulkopuolelle. Siinä missä Euripides kirjoitti karmaisevan kertomuksen noidan voimat omaavasta naisesta, joka lähti vieraan valtakunnan soturimiehen Iasonin matkaan vastoin isänsä tahtoa, niin Sarks ja Mulvany ovat siirtäneet fokuksen pariskunnan lapsiin.

Aika rohkea veto. Yleensä näytelmän tulkinnoissa lapset jäävät sivuosaan, ja päähenkilönä on petetty ja loukattu nainen. Nainen jonka raivoa ei pitele mikään ja joka on valmis kostamaan puolisolleen pahimmalla mahdollisella tavalla. Nyt tämä nainen on taka-alalla, sivuroolissa, ja kaikki muut hahmot häivytetty kokonaan pois.


Teatterimontun lavalle on sisustettu kahden pojan yhteinen huone. Pimeässä hehkuvine tähtitapetteineen ja poikamaisine leluineen Jasperin ja Leonin valtakunta on jokaisen pikkupojan huoneen prototyyppi. Pojat nujakoivat, sotivat, leikkivät sanaleikkejä ja siinä sivussa pohtivat vanhempiensa avioliittoa. Jutut ovat välillä aika lennokkaitakin ja kultakaloille kerrotaan Medean tarinan alkuasetelma eli miten heidän vanhempansa tapasivat. Pojat on lukittu huoneeseen ja aina välillä äiti käy tarkastamassa tilannetta. Ja samalla katsojillekin valaistaan lisää missä kohtaa näytelmässä mennään, siis siinä näytelmässä mikä tapahtuu lastenkamarin ulkopuolella.

Leon (Florian Guntrum) on jo teini-ikää lähestyvä ja isoveljenä ottanut suojelevan asenteen nuorempaa Jasperia (Itamar Mangold) kohtaan. Tämä on sitten taas melkoinen viliskantti. Lapset pidetään pimennossa, mutta heidän keskustelujensa kautta katsoja tietää että isällä on uusi "ystävä" ja vanhemmat ovat eroamassa. Mutta sehän tarkoittaa että pojat pääsevät muuttamaan kartanoon! Siellä on uima-allas ja trampoliini! Toisaalta taas, äitihän jää sitten yksin.

Ja tätä yksinoloa äitinsä Medea (Barbara Horvath) ei pysty käsittelemään. Isän "ystävälle" lähtee korea lahjapaketti, johon hyväntahtoiset pojat vielä narrataan kirjoittamaan kortti. Kun äiti lopulta päätyy loppuratkaisuunsa, eli poikien murhaamiseen, se ei tule yllätyksenä (paitsi ehkä heille joille Medea ei ole tuttu näytelmänä); kyllä siihen on annettu pieniä viitteitä pitkin matkaa. Äidin vierailut poikiensa huoneessa paljastavat maanisuuteen liukuvan ja epätoivoisen naisen. "Joskus rakkaus saa ihmisen tekemään outoja asioita" hän sanoo pojilleen. Niinpä. Kuten vaikkapa tappamaan puolisonsa uuden rakkaan, ja omat lapsensakin.

On mielenkiintoista valita tämä näkökulma esitykseen. Vähän kuin Tom Stoppardin Rosencrantz ja Guildenstern ovat kuolleet, missä Hamlet on tavallaan taustanäytelmä, jonka tunteminen auttaa ymmärtämään näytelmää eri tavalla.


Suomennettu teksti toimi ihan hyvin, ja poikien eläinsanapeliä oli hyvin sovellettu käännöksessä. Tämähän on aika väkivaltainen näytelmä, vaikka esimerkiksi poikien tappamista kai harvemmin lavalla nähdäänkään. Mutta se väkivallan uhka on läsnä vahvasti. Niin tässäkin versiossa: pojat leikkivät jatkuvasti sotaa ja tappamista keskenään. Äiti tuo tuulahduksen oikeasta maailmasta, siitä mihin pojat harjoittelevat. Pojat tietävät isän uuden ystävän olevan äitinsä verivihollinen, ja Jasper suunnittelee tappavansa tämän pierukaasuillaan. Heille tämä kaikki on leikkiä, mutta katsojalle ei.

Teatterikriitikko Charles Spence kirjoitti muutama vuosi sitten Telegraphissa Medeasta näin:

Of all the scary characters in Greek tragedy, Medea is surely the most terrifying and the one who gets most disturbingly under our skin. There is a particular horror about women who kill their children. When a news item reports such a tragedy, one shudders and wonders what drove them to such a dreadful and unnatural act.

Tässä esityksessä kauhu ei tule niin iholle, koska se pysyttelee enimmäkseen huoneen ulkopuolella. Mutta ehkä tämä onkin pahempaa, kun tietää mitä tapahtuu, ja mitä Medea käy läpi, mutta mitään ei näytetä. Hieno oivallus ja hyvin toteutettu. Näyttelijäkolmikko vetää hyvin ja Sarksin ohjaus on sopivan tiivis, piirun verran yli tunti. Väliaika olisi rikkonut intiimin tunnelman. Tunnelma joka alkaa leppoisasti, leikkiviä poikia katsellen, mutta joka tiivistyy hienosti loppua kohti. Näinkin voi klassikon nähdä!



Kuvien copyright Sandra Then.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 9. elokuuta 2019

Nassim / Teatterikesä 8.8.219

Tämänkaltaista esitystä en olekaan ennen nähnyt. Tamoereen Komediateatterin lavalle kutsutaan yllätysnäyttelijä (tosin näin Antin jo yläkerrassa, ja siten arvasin kuka meidän illan esiintyjä on) Antti Laukkarinen, joka näkee käsikirjoituksen ensimmäistä kertaa vasta lavalla. Käsikirjoittaja Nassim Soleimanpour on jossain piilossa, ohjaillen tapahtumia piirtoheittimen ja siihen heijastettujen kalvojen avulla. Tai kuten myöhemmin käy ilmi, paperiarkkien ja kameran avulla.

Nassim on hieno idealtaan, ja toteutuskin toimii. Illan aikana opimme farsia ja paljon asioita Nassimin lapsuudesta, sekä ennen kaikkea lämpimästä suhteesta äitiinsä. Näimme kuvia, näimme soittorasian, näimme rakastetun satukirjan. Tämä ilta oli yllätyksiä täynnä ja yleisö eli mukana tosi hyvin. Pienen alkulämmittelyn, ja Antin lavantakaisen teehetken jälkeen, saimme Nassiminkin lavalle, jatkamaan käsikirjoituksen esittämistä Antille ja yleisölle. Ja Antti jatkoi sen antamien ohjeiden toteuttamista. Näimme lavalla myös yleisön vapaaehtoisvoimat, joiden haastava tehtävä oli toistaa ja muistaa muutama farsinkielinen lause, ja kertoa meille niiden avulla satu. Tämä oli tavallaan myös interaktiivinen esitys, yleisö sai osallistua, huudella ja kommentoida.


Esitys nauratti, paikoitellen aika hurjastikin, mutta sykähdytti myös. Ja tuli suruisa olo maailman epäreiluudesta. Väkisinkin sitä mietti omaa lapsuuttaan, äitisuhdettaan, ulkopuolisuuden tunnetta ja monia muitakin asioita.

Täytyy kyllä nostaa hattua Laukkariselle että tämmöiseen haasteeseen tarttui. Kunnialla selvisi, sekä esiintymisestä että esiintymisestä englanniksi, ja farsiksi. Ei ihan joka jannulta sujuisikaan.

Nassim Soileimanpour vaikutti tosi symppikseltä, ja kun katsottiin hänen passinsa leimoja ja viisumeita, niin iranilaisen näytelmäkirjailijan todellisuus lävähti silmille. Vaikkakin Saksassa asuvana, niin passi on Iranin. Miten erilaisessa asemassa suomalainen tai brittiläinen näytelmäkirjailija on tämän kollegan kanssa. Jokainen varmaan haluaa ilmaista itseään äidinkielellään. On ehkä vaikea käsittää näytelmäkirjailijan yksinäisyyttä, jos ei saa koskaan kuulla tekstejään lavalla omalla äidinkielellään, mutta nyt tuntuu että tiedämme pienen aavistuksen siitä. Illan lopuksi Antti luki farsiksi puhelimessa Nassimin äidille pienen näytelmän - ja katsomossa aika monella taisi silmät hieman kostua.


Kielet ja niiden merkitys ihmiselle on tärkeää. Tätä pohdin myös kotimatkalla - mitä tapahtuisi omalle identiteetille jos oikeus omaan äidinkieleen otetaan pois?

Rohkea, tunteisiin menevä, hauska ja helkkarin toimiva esitys. Vahva suositus!


Esityskuvian copyright David Monteith-Hodge, loppukuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 8. elokuuta 2019

Keisha Thompson: Man on the Moon / Teatterikesä 8.8.2019

Manchesterilaistaiteilija Keisha Thompson käy läpi ongelmallista isäsuhdettaan tässä puolitoistatuntisessa monologissaan Man on the Moon. TTT:n Kellariteatteri on intiimi tila, ja tämänkaltainen esitys sopii sinne oikein hyvin. Lavalla kirjapinojen keskellä kulkeva esiintyjä ottaa suoraa kontaktia yleisöön, ja välillä laulaa hiljaisesti.

Olosuhteet olivat otolliset ja kaikki kohdallaan, mutta silti esitys ei luikertanut tunteisiini. Se oli surumielinen ja haikea, mutta en tiedä missä ongelma oli. Korvieni välissä arvatenkin. Thompson kertoo perheestään, lapsuudestaan, ja erityisesti isästään. Tämän oudoista tavoista, ja yhteydenpitometodeistaan. Siitä ettei isä ole koskaan halannut tytärtään.

Vähitellen meille selviää lisää; lähestymiskiellosta, oudoista kirjalahjoista, numerologiasta, isän nimenmuutoksista (Roderickistä  Abdullahiin, Sallahiin ja lopulta Kemetiin), muslimiasioista, isän suosikkiruuista. Tyttären rintaa puristaa huoli isästä, ja kenelläpä ei. Olemme yhtäaikaa matkalla isää tapaamaan, viiden kuukauden hiljaisuuden jälkeen, ja samalla läsnä Keishan lapsuudessa ja elämässä. Kokonaisuus limittyy hienosti yhteen. Karibialainen kulttuuri sekoittuu manchesteriläiseen.


Loppu on kuujuttuineen ja nousevine sohvineen mielikuvituksellinen, ja tarina saa ei-ehkä-niin-yllättävän päätöksensä.

Keisha Thompson on karismaattineen esiintyjä, ja sympatiseeraan häntä kovasti. Musiikki ja ääniefektit tukevat hyvin tarinaa. Ehkä tätä olisi voinut tiivistää ja lyhentää hieman, olisi ollut napakampi. Nyt teksti vähän harhaili ja haahuili, ja ainakin oma kiinnostukseni tarinaan herpaantui ajoittain. Isän mielenterveysongelmat ja uskonnollinen juurettomuus ovat tärkeitä teemoja, ja tietenkin lapsen ja vanhemman suhde. Äiti mainitaan kyllä, mutta hyvin kursorisesti. Ilahduin bongatessani esityksestä tuttuja brittiläisen kulttuurin ja Manchesterin asioita ja paikkoja.

Thompson avaa itse teostaan hieman Teatterikesän sivuilla. Tärkeintä on tarina, ja mikä osa siinä on totta ja mikä ei, ne ovat sivuseikkoja. Näinhän se menee.


Kuvan copyright Benji Reid.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 7. elokuuta 2019

Sofia Södergård: Slick / Teatterikesä 7.8.2019

Nyt oli äijäilymeninkiä Teatterimontussa! Ruotsalainen Qarl Qunt valloitti lavan (ja kieltämättä myös aika naisvaltaisen yleisön) neljännellä maailmankiertueellaan. Testosteronia tihkunut drag king esitti kaikki mahdolliset maskuliinisuuden eleet ja ilmeet, ja tunnelma oli katsomossa hetkittäin kuin Chippendalesien (tai Hunksien) keikalla. Hyvä kun emme pikkuhousuja lavalle viskoneet. Slick oli varsin kiinnostava ja viihdyttävä esitys - ja herätti mietteitä miehisyyden (esittämis)malleista ja yleensäkin koko showmaailmasta.


Useamman kerran sitä unohti katsovansa Sofia Södergårdia, tukholmalaista tanssija/näyttelijä/koreografi/DJ:tä. Tämä eläytyi niin loistavasti limakkaan ja tyrkyn äijätyypin nahkoihin. Viehättävä nainen onnistui muuntautumaan erinomaisesti, jokaista lanteen pyöritystä ja kulmakarvan kohotusta myöten. En tiedä miten mieskatsoja hänet koki, mutta ainakin minuun olisi mennyt täydestä, ellen olisi tiennyt totuutta.

Drag kingiys sinällään on vanha taidemuoto, vaikkei toki tuolla nimellä. Jo 1700-luvulla brittiläinen Susanna Centlivre esiintyi miesten vetimissä lavalla, eli satakunta vuotta ennenkuin miehet alkoivat esiintymään naisten vaatteissa. Muistan muutamankin kerran nähneeni lavalla taidokkaasti maskeerattuja drag queenejä, viimeksi nyt yleisö meni halpaan Helsingin Kaupunginteatterin Kinky Bootsissa. Näin esityksen kahdesti ja kummallakin kerralla katsomossa oli joku mies (yleensä vanhempi) johon hurmaavat Lolan enkelit upposivat kuin väärä raha. Mutta toimii se näemmä toisinkin päin. Slickiä eturivissä katsonut tuttavani (joka ei ollut sen enempää perehtynyt esitykseen etukäteen) oli puoliväliin asti luullut että esintyjä on mies, ja odottanut milloin se pukeutuu naiseksi. Sitten vasta oivalsi että lavallahan on nainen! Eli hyvin toimi Sofian show tässäkin mielessä.


Södergård, tai alter egonsa Qunt, laittaa peilin maskuliinisuutensa eteen ja näyttää meille miltä se näyttää tässä ilmenemismuodossaan. Kun pullottavien nahkahousujen etumuksen täyttääkin kesäkurpitsa, kun lemmentuskassa kiemurteleva mies tanssii pelkän punaisen mekon kanssa, tai kun hän sylitanssii katsomosta nappaamansa naisen päällä. Ja kyllä me osaamme tuntea myös sääliä - machomiehen kova ulkokuori alkaa sortua, kun hän vartoo naista turhaan, ruusunsa kanssa. Jostain läheltäni kuuluu kaihoisa huokaus.

Alussa videoseinämä hieman pätki, mutta äänentoisto pauhasi kyllä kovalla. Viidenkymmenenminuutin pituudesta liki puolet meni alku- ja loppu"lämmittelyyn" - varsinkin lopusta olisin nipistänyt hieman pois. Alun äijämäinen varjonyrkkeily lämmitteli Quntin yleisölle, selin ja hämärässä. Sitten alkoi miehisten miesten rentoutumisharjoitus; ääninauhan ääni kehottaa ottamaan oman kehon haltuun. Äijäilystä toiseen: Maurice Joshuan jumputtava I've gotta big dick soi ja kiihkeä tanssi alkaa. Omasta mielestään Qunt on lahja kaikille maailman naisille. Välillä kuulemme radiopätkiä joissa Qarl Qunt mainostaa milloin mitäkin, ja näemme myös aivan huikean Man's Buns pullamainoksen! Maximum taste korvapuustit :-D


Monenlaiset stereotypiat saivat kyllä railakkaan tuuletuksen, ja harvemmin lavalla nähty drag king-meininki kirvoitti isot aplodit yleisöstä. Oli tosi kiinnostavaa nähdä yleisön reaktiot, jotka olivat siis hyvin samankaltaisia kuin jos lavalla olisi ollut pullisteleva machomies ihan oikeasti. Kaikki lähdimme mukaan tähän leikkiin - tässä on miesesiintyjä, ketkuttamassa ja flirttailemassa meille.

Esitys toimi kyllä oivallisesti, sekä viihdykkeenä että ajatusten herättäjänä.


Kuvien copyright Andreas Nilsson.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 6. elokuuta 2019

I'm Liquid / Kinetic Orchestra, Teatterikesä 6.8.2019

Tämän vuoden Teatterikesäni aloitti tanssiteos I'm Liquid, jonka nelihenkinen Kinetic Orchestra Hällässä taituroiden esitti. Jarkko Mandelinin ja työryhmän laatima koreografia oli ottanut vaikutteita niin akrobatiasta, itämaisista kamppailulajeista kuin breakdancestakin.

Liike oli soljuvaa, pakotonta, kevyttä ja teknisesti taitavaa. Tätä oli ilo katsoa, ja neljän tanssijan saumaton yhteistyö toimi kyllä joka tasolla. Uskomattomia heittäytymisiä ja kiinniottoja, jotka kysyvät isoa luottamusta toiseen. Jokaiselle tanssijalle oli tilaa hengittää ja sooloilla, mutta koko ryhmä toimi myös hyvin yhdessä.


Välillä tuntui että tanssijanelikko Anni Koskinen, Sanni Giordani, Oskari Turpeinen ja Iiro Näkki ei tuntenut painovoiman rajoituksia lainkaan. Höyhenenkevyesti he liikkuivat, ja tekivät isoja loikkia ja syöksyjä. Tanssijan selkärangan paikalla on luultavasti kumia. Monenlaiset liikkeet tarjosivat ainakin minulle valtavasti ahaa-elämyksiä: näinkin voi tanssia! Intiimiä ja kaunista. Paljaat jalat eivät pitäneet juuri mitään ääntä. Välillä taisteluhenkisyys näkyy liikkeissä enemmän, mutta siinä ei ole mitään aggressiivista. Sellaista lempeää (mutta tosissaan ollaan silti) kamppailua.

Tanssiliikkeissä oltiin hyvin tasa-arvoisia. Duetto-osuuksissa ei ollut mitään mies-nainen -pareja, vaan milloin mitäkin. Samalla tavalla kaikki tanssijat nostelivat toisiaan. Mandelinin koreografiassa näkyy eri tekniikoiden ja lajien sekoittuminen yhteen, ja lopputuloksena on täysin uniikkia tanssia. 45 minuuttia oli aivan liian lyhyt aika tähän nautintoon.


Janne Hastin musiikki ja äänisuunnittelu yhdistelee monenlaista. Letkeää hissimusiikkia, kiihkeämpiä teknorytmejä, soljuvaa sykettä, vouvaavaa aavemaista musiikkia, kunnes lopulta veto loppuu kokonaan, niin äänistä kuin tanssijoistakin. Tanssijat mukautuvat tempoon, kukin tavallaan. Myös Jukka Huitilan valot sykkivät hitaasti hämyssä, ja valaisevat lempeästi. Tunnelma musiikin ja valojen yhteistyöstä on rento ja aistillinenkin. Kamppailulajikuvastoa täydentää hyvin myös Kirsi Gumin (ja työryhmän) suunnittelemat esiintymisasut. Mustat väljänliehuvat housut ja urheilumaiset yläosat sekä leveät valkoiset vyöt vievät ajatukset tatamille tai johonkin vastaaviin paikkoihin. Vöitä hyödynnettiin liikkeissä tosi paljon. Niistä nostettiin, heiteltiin, vedettiin. Ja sitten oli oudot pörhökarvaiset irtoliivit mitä vaihdeltiin tanssijalta toiselle. Liivit olivat kuin joku metsästäjä-keräilijälauman johtajahahmon vallanmerkki.


Keväällä Jarkko Mandelin ja kymppivuotias Kinetic Orchestra palkittiin Thalia-gaalassa Tanssin maineteko -palkinnolla, ja I'm Liquid näyttää välähdyksen siitä miksi.

Aivan loisto aloitus Teatterikesälle, rima on asetettu. Korkealle.


Esityskuvien copyright Jussi Ulkuniemi, kiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.