Onneksi tämä tuoreen teatteriryhmän eli Teatteri Ivan esikoisteos sopi mulle, vaikka ihan viimeisimpänä viikonloppuna vasta paikalle pääsinkin. Ryhmän perusti viime vuonna muutama aktiivinen teatterista innostunut ilmaisutaidon lukiosta valmistunut. Ja nyt sitten ensimmäinen esitys valmistui Tampereen Hiedanrannan skeittihalliin.
Nuorten tekijöiden juttuja on aina tosi kiinnostava katsoa, eikä pelkästään sen takia että heissä on tulevaisuus. Vaan kun itse tulee vanhaksi ja luutuu omiin käsityksiinsä, niin on mahtavaa saada silloin tällöin muistutus ettei kaikki ole kiveen hakattua. Näinkin voi teatteria tehdä; raikkaasti ja aina hieman uudistaen. On myös mahtavaa että Aamulehti kirjoitti ryhmästä kolmisivuisen jutun Valuman ensi-illan alla!
Valuma tarkastelee lapsuuden traumoja ja nuorten syrjäytymistä, sisarusten välejä ja äitisuhdetta. Päähenkilöt Akseli (Teppo Nieminen) ja Aamu (Roosa Leivo) ovat sisaruksia ja pääsemme kurkistamaan heidän elämänvaiheisiinsa. Mitä lapsuudessa tapahtui ja mitä tapahtuu nyt, äidin kuoleman jälkeen. Aikasiirtymät toteutetaan selkeästi, valojen ja musiikin avulla. Sekä taitavan näyttelijäntyön. Lapsuuden uimaretket ja äidin omenahillo, sotaleikit ja intiaanikesä, länkkärit ja jalkoja näykkivät kalat. Muistan omat lapsuuden loputtomat kesät ja uimaleikit, ja miten eri tavalla muistot ja menneisyys kohtaavat. Vaikka olet elänyt saman lapsuuden ja leikkinyt samat leikit, sisaruksesi on kokenut asiat omalla tavallaan.
Esitys on moniääninen ja monimuotoinen, vaikka läsnä on vain kaksi esiintyjää. Heidän äitinsä kaiku kuuluu taustalla, ja hän on myös tavallaan läsnä. Poissa mutta läsnä on myös Amerikassa asuva eno. Outo surumielisyys ja kaiho roikkuu kaiken yllä kuin märkä vaate. Kun äidin tekemä omenahillo loppuu, niin on opeteltava tekemään sitä itse. Mietin paljon omaa ikääntyvää ja sairastelevaa äitiäni ja äitisuhdettani. Mitä kaikkea minun on sitten joskus opeteltava tekemään itse, ja seisomaan omilla jaloillani. Vaikka olenkin mieltänyt itseni aina enemmän isän tytöksi.
Skeittiramppi on eksoottinen ja mieltä kutkuttava esityspaikka! Me katsojat istumme siellä "yläreunoilla" ja esitys tapahtuu montussa. Valojen (Reko Halttunen) ja äänien (Ville Vuorikoski) avulla tila muuntuu moneksi, ja lisäksi vielä reunoilla istuvat kolme kreikkalaisen kuoron mieleentuovaa avustajaa vesiämpäreineen ja käsiliikkeeineen tuovat oman kiehtovan lisänsä esitykseen. Toivotaan että toisetkin tyhmät saisivat hyödyntää Kaarikoirien betoniallasta. Musiikki on aavemaista ja tunnelmallista, monenlainen humina sopii sekä tilaan että kaihertavaan tunnelmaan. Myös Mimmi Ahosen videot toimivat tunnelman luomisessa.
Akselin autonkorjaamisesta ei tule oikein mitään, ja muutenkin kaikki tuntuu olevan odottelua. Mutta minkä? Miten paljon Aamun likeltä piti -hukkumistilanne vaikutti elämän myöhempiin vaiheisiin? Akseli nysvää eikä tunnu saavan mitään aikaan. Nykyajassa asiat ovat staattisen jähmettyneitä; lapsuuden menneessä tilanne oli toisin. Asiat olivat hyvin. Vai kultaako aika muistot? Äidin kuoleman jälkeen tavaroiden läpikäyminen tuntuu ylivoimaiselta urakalta, ja tuo monia muistoja pintaan.
Mietin myös miten paljon Aamu ja äiti muistuttavat toisiaan. Ja mitä niillä lasten puolisalaisilla uimareissuilla tapahtui? Moni asia tarinassa jää auki, ja se on vaan hyväksyttävä.
Kumpikin näyttelijä tekee hienopiirteistä ja herkkää työtä. Toivottavasti he jatkavat esiintymistä.
Kolmikko Mimmi Ahonen, Katariina Korpela ja Ville Vuorikoski on tehnyt ison ja hienon työn pitkän käsikirjoitusprosessin aikana Sekä tietenkin ohjatessaan tämän kaiken kasaan. Aikaa ja vaivaa se on vienyt, mutta lopputulema on kaiken väärtti. Utuisen tunnelmallinen Valuma on teatterilta hieno pelinavaus ja nyt odotamme jatkoa!
Kuvien copyright Teatteri Iva
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti