torstai 28. huhtikuuta 2022

Metsän pelko / Teatteri Telakka 27.4.2022

Haa, ihan huikean hienoa! Nimittäin se että tämä sama poppoo on taas loihtinut uuden kauhunukkemystikaalin katsojien iloksi. Räähkän luku tuli nähdyksi keväällä 2017 Oh My Puppets -festivaaleilla ja tämä Metsän pelko on hyvin samoissa liemissä keitelty teos. Sopivassa suhteessa sanatonta esiintymistä, musiikkia, nukketeatteria, mystiikkaa, teatterin taikaa ja katsojan mielikuvituksen aktivointia. Toivon lisää paljon tätä samaa!

Muusikko/esiintyjä/jouhikkovelho Pekko Käppi, nukketeatterispesialisti Alma Rajala ja valomestari Nadja Räikkä vastaavat visuaalisuudesta ja dramaturgiasta, esiintyvät ja tekevät liki kaiken muunkin (Käppi musiikit ja äänisuunnittelun, Rajala ohjauksen ja Räikkä valosuunnittelun). Heini Maaranen on osallistunut nukkien tekijänä ja tarpeiston hankkijana. Metsän pelko on kuin luotu Teatteri Telakan narisevaan ja intiimiin ullakkotilaan. Se luottaa enemmän kauhuelementtien vaivihkaiseen esilletuontiin ja kutkuttavaan äänimaisemaan kuin varsinaisesti vereen ja suolenpätkiin. Yliluonnollisia otuksia, muinaista shamanistista mystiikkaa, metsän henkiä ja mielikuvitusta. Kalevalaista loitsuperinnettä, rituaaleja, outoja olentoja. Kaikkea tätä ja paljon muuta. Vain katsojan mielikuvitus on rajana. 

Kaikki alkaa vanhoista ikkunanpokista ja niiden takaa kurkistelevista olennoista. Heti tulee ajatus autiotalosta missä kummittelee. Pokat liukuvat pois ja pääsemme sahoja kanniskelevien ja soittavien tyyppien matkaan. Onko tässä joku retkikunta, metsurit vai tavalliset leireilijät? Mukana on ainakin mittava arsenaali termospulloja, reppujakkaroita ja jopa Mölkky-peli. Niiden kanssa, ja toki myös sahojen ja aurauskeppien, on hyvä lähteä pienelle metsäretkelle - jolta kenties ei ole paluuta. Aurauskepeistä ja vanhoista Airam-termareista tehdään linja, kenties metsän raja mitä ei sovi ylittää. 

Metsän kruunupäät ilmestyvät sorkat kopisten, ja nauhalta kuuluu loitsuja Tapiolle, metsän kuninkaalle. Kun teltta on pystytetty alkaakin hulabaloo. Äänimaisema on mielenkiintoinen, erilaista mölinää ja murinaa, takaperoisilta kuulostavaa puhetta, epävireistä kanteletta (?), jouhikkoa ja sahoja. Kakofonista ja vähän pelottavaakin. Kuulemme nauhalta myös tarinan Ilkka-nimisestä metsästäjästä. Mielikuvitus tekee tepposet, vai tapahtuuko tämä kaikki todella. 

     

Valot, ja erityisesti varjot ja pimeys, on tärkeä tunnelman luojana. Mitä kaikkea pelottavaa pimeys kätkeekään uumeniinsa. Metsän pelko tarjoilee valoilla erityisen koskettavia tunnelmia.

Suomalaisilla on ollut aina läheinen suhde metsään, mutta metsää on myös suruttomasti hyödynnetty, jopa raiskattu. Metsä on ollut turvapaikka, toki myös ruoka-aitta ja raaka-ainevarasto. Mutta metsä kostaa, tavalla tai toisella, nämä ihmisen väärinkäytökset. Mitä jää jäljelle kulkijoista, jotka sinne pahoin aatoksin käyvät? Mitä tapahtuu kun metsä tuleekin liian liki, jopa sisimpään? Metsän pelko on siinäkin mielessä mahtava että se jättää katsojan mielikuvitukselle paljon pelivaraa. Juu, vihjeitä annetaan kosolti, ja näytetään kohtauksia, mutta katsoja saa pohtia mitä tässä tapahtuu. Jostain syystä mä pitkään muistin että tämän esityksen nimi on Metsän peitto. Sekin olisi voinut sopia.

Tunnissa ehtii kokemaan kaikenlaista, ja yllättäen Metsän pelko ei olekaan niin synkeä mitä voisi kuvitella. Mukana on myös hauskuutta ja ilon pilkahduksia, vaikka enimmäkseen tämä toki on aika mollivoittoinen esitys. Itsekseen liukuvat mölkkypalikat, tappelut teltassa (joka muuttuu suorastaan eläväksi olennoksi), heiluvat sahat - koko metsä herää eloon kaikkine olentoineen. Jäljelle jää vain ihmisrauniot, nippa nappa pelastuneet. Vai ovatko sittenkään? Lopun ikkunanpokat ja niissä näkyvät valaistut purnukat kertovat toista kieltä. 

Esityksen jälkeen on kuin olisi läpikäynyt jonkun riitin itsekin, käynyt syvällä matkalla. Shamanistinen trippi mielen kauhuihin, ja metsän syövereihin. Aivan loistava esitys! 


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 22. huhtikuuta 2022

Mieslive / Teatteri Siperia, Tampere-talo 21.4.2022

Ensin oli Tampereella UrosLive, sitten tuli Narttulive ja nyt sitten joukon jatkona Mieslive.

Olen käynyt katsomassa liki kaikki Teatteri Siperian esitykset aina vuoden 2014 Koneet! Tampereen nousu ja tuho -esityksestä asti. Pikaisen laskennan tuloksena saan niistä 13 esitystä, missä Siperialla on ollut näppinsä jollain tapaa pelissä. Monenlaista on siis nähty, mutta kaikille esityksille lienee yhteistä ajankohtaiset aiheet ja tinkimättömyys. 

Monenlaisia esityspaikkojakin on ollut ja nykyään ryhmällä ei ole omaa näyttämöä lainkaan. Kerran olen hakenut Siperialle jopa töihin (enkä toki tullut valituksi, koskapa tässä esityksistään edelleen kirjoittelen). Hyvä niin. On nimittäin nautinnollisempaa olla katsomossa, saa nähdä kaikkia näitä hienoja juttuja mitä siperialaiset lavoille loihtivat.

Tällä kertaa pääsi juhlalliseen Tampere-taloon. Nimittäin siellä Maestro-salissa sai kokea Anna-Elina Lyytikäisen ohjaama Miesliven. Ajankohtaista asiaa, ja vähän asiattomuuksiakin, miehisyyden sisimmästä olemuksesta. Kolme taitavaa näyttelijää lavalla: Marika Heiskanen, Pekka Heikkinen ja Tuukka Huttunen. Esitys koostuu lyhyistä pätkistä, sketsinomaisista välähdyksistä. Välillä naurattaa (varsinkin eturivin naisporukkaa), välillä meinaa kyynel karata silmäkulmasta. Oivaltavaa, hauskaa ja välillä vähän viiltävääkin. 

Pikaiset vaatteiden, peruukkien yms rekvisiitan vaihdot lavan sivuilla sermien takana ja taas on uusi porukka estradilla valmiina luotaamaan meille sitä miehuuden ja maskuliinisuuden syvintä ydintä. Välillä pidetään tauko ja haukataan kaffeleipää, ja sitten taas meno jatkuu. Kaksi tuntia on just passeli aika.

Näemme valmiiksi nauhoitettuja "miehisiä ratkaisumalleja", joissa Huttusen esittämä heppu ratkoo ongelmia ennemmin voimalla kuin hoksottimilla. Jonkunlainen käänteinen vastine Speden lanseeraamalle Naisen logiikka -sarjalle. Nähdään tasa-arvopaneelia, monenlaista baarikeskustelua, kotoaan heitetyn miehen keskustelua isänsä kanssa (tai lähinnä sen puutetta), äijämäistä lääkärissäkäyntiä (kun ei vaan kerkee hoidattamaan itseään kun on projekteja). Moni varmaan tunnistaa elämänsä läheisissä miehissä näitä piirteitä, siksipä ne niin naurattavatkin (ja liikuttavat).

Kuka muistaa Pekka Saurin vetämän Yöradion? No, siitäkin voi tehdä oman miesversion (sen Miesliven siis). Ja Mr Perus-Suomi 22 kisassa nähdään kyllä monenlaista viheltäjää, voi elämän kevät. Marika Heiskasen tulkinta Elviksenä Are you lonesome tonight on kyllä aika hämmentävä kokemus.

Välillä oli hieman tyhjäkäyntiä, ja ihan kaikki jutut ei naurata (vaikka kai tarkoitus olisi) mutta kokonaisuutena Mieslive kyllä viihdytti hyvin. Ja sai myös ajattelemaan, myös omaa suhtautumistaan koko miessukupuoleen. Käsikirjoituksesta vastaa työryhmä lisättynä Reidar Palmgrenilla ja Ville Majamaalla. Je Jere Riihinen videosuunnitteli!

Anna Rouhun suunnittelema skenografia on mallia yksinkertaisen eleetöntä.

Oon muuten ikuisuuden tiennyt miten loistavia näyttelijöitä duo Heiskanen ja Huttunen ovat, mutta nyt silmäni aukesivat näkemään myös miten taitava on Pekka Heikkinen! Vaikka olen hänet lavalla ennenkin nähnyt (useasti), niin en ole silti kokenut tätä oivallusta ennenkuin nyt. Aivan mielettömän hienoa näyttelijäntyötä.

Hyvä esitys jota kelpaa katsella vaikka pienellä porukalla, vaikkei ehkä ihan terävintä Siperian tuotantoa olekaan. Menkääpä siis Tampere-talolle, esityksiä vielä 7.5. asti.


Kuvien copyright Jere Riihinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 21. huhtikuuta 2022

Amiraali / Ahaa Teatteri 20.4.2022

Pienen tauon jälkeen oli kivaa palata Ahaa Teatterille. Tällä kertaa katsottavana Amiraali, joka pohjautuu Mila Teräksen samannimiseen kirjaan. Ja kerrankin on alkuperäisteos tuttu, luin sen nimittäin lokakuussa 2020, ja tykkäsin kovasti. Ja mikäs oli esityksestäkin tykätessä! Ahaa tekee ajankohtaisista aiheista hyviä näytelmiä lapsille ja nuorille, ja semmoisia ei voi koskaan olla liikaa.

Antti Viitamäen dramatisoiman ja ohjaaman Amiraalin päähenkilö on nuori Niilo, joka asuu tuppukylässä ja kamppailee monenlaisten asioiden kanssa. Mukaan mahtuu niin kesätyökokemukset sairaalassa, ensi-ihastuminen/rakkaus sairaalan kanttiinissa tutustumaansa Virnaan, ystävyyssuhteiden kanssa taiteilu, ympäristönsuojeluteemat, mutta ennenkaikkea oman identiteetin löytyminen. 

Niilo asuu isovanhempiensa kanssa ja suhteet omiin vanhempiin ovat etäiset. Ukin kanssa liikutaan luonnossa ja käydään pyydystämässä perhosia, mumma taas huolehtii ja hääräilee. Paras kaveri Mara on aikaansaava ja luova, suunnittelee niin vaatteita kuin miekkareita luonnon puolesta. Hermanni taas on itseensäkäpertyvä pelimies ja hänen kanssaan Niilolla on myös läheiset välit. Suhde Virnaan etenee mutta sitten lopahtaa - vaikeita paikkoja nuorille. Onneksi elämässä on niin paljon muutakin.

Vaikea uskoa että lavalla on vain neljä näyttelijää! Niin erinäköisiä rooleja he tekevät ja niin nopeita ovat vaihdot. Ja niin hienoa sekä Pia Kähkösen maskeeraukset että Aino Kosken puvustus! Oskar Hartman on hieno herkkänä Niilona, joka kokee muodonmuutoksen amiraaliperhosen lailla. On vaativaa olla erilainen, varsinkin pienellä paikkakunnalla. Kaikki eivät asiaa hyväksy, mutta onneksi Niilolla on hyviä kavereita ja itsetuntokin vahvistuu kun se oma juttu löytyy. Teemu Mäkinen on mainio mustanpuhuvana Oskarina ja muissakin rooleissaan, erityisesti Ukkina (jonka menneisyydestä löytyy yllättäen aika yllättävä juttu). 

Reetta Hyreen ja Roosa Lehtinen (joka jäi mieleeni raikkaana Lieslinä Lahden kaupunginteatterin Sound of Musicista!) vaihtavat lennokkaasti roolista toiseen, upeista perhosista eri-ikäisiin aikuisiin. Roosan raikas Virna on ihastuttavan herkkä ja tämän Mumma taas napakka ja topakka. Reetan Mara räväkkä ja värikäs ja sairaalassa työskentelevä Sinikka empaattinen ja Niiloa ymmärtävä. Kaikki neljä näyttelijää ovat kyllä taitavia! On mainiota miten Ahaa Teatteri palkkaa nuoria, uransa alussa olevia lahjakkaita nuoria hommiin. Bonuksena tästä katsojat saavat kokea "uuden näyttelijän löytämisen ilon". Tai en tiedä kokeeko kovin moni muu tämmöistä...

On muuten mielenkiintoista että tämän hetken näyttelijäensemblestä peräti kolme on saanut koulutuksensa ulkomailla, vieläpä samassa opinahjossa (University of Essex, East 15 Acting School). Suomi kansainvälistyy, tai jotain. 

Aino Koski on tehnyt puvustuksen lisäksi myös lavastuksen ja siinä pääelementtinä on verhot. Niitä risteilee pitkin poikin ja niiden avaaminen, sulkeminen ja raottaminen siirtää kohtauksia tilasta toiseen ja luo raamit. Lopuksi kaikki verhot aukenevat upean muotinäytöksen tieltä. Kiva idea, ja näppärästi siirreltävä myös (iso osa Ahaan esityksiä on pitkin poikin Suomea minne reissataan pakulla). 

Antti Viitamäki vastaa kaiken muun lisäksi myös äänisuunnittelusta. Valoja hyödynnetään hienosti myös lavastusverhojen kanssa eli varjojen luomiseen. Antti Kauppi vastaa valoista.

Amiraali sanoittaa nuoruuden ja siihen liittyviä moninaisia juttuja tosi hyvin. Itkettää ja naurattaa, tunnen suurta sympatiaa Niiloa ja hänen ristiriitaisia tunteitaan kohtaan. Hän on herkkä poika joka raapustelee muistikirjaansa ajatuksia ja runonpätkiä, avaa sisimpänsä kirjaimin, kun ei voi asioita pukea sanoiksi. On helpottavaa kun hän löytää vahvuuden sisältään, tulla siksi ihmiseksi kun haluaa. Lämmin kiitos Ahaa Teatteri taas yhdestä hienosta esityksestä!


Esityskuvien copyright Jari Kivelä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 15. huhtikuuta 2022

Wusheng Companyn Macbeth / Kanneltalo 13.4.2022

Vuosikausia olen halunnut käydä katsomassa Wusheng Companyn esityksiä, mutta tarvittiin yksi suosikkiteoksiani että vihdoin ja viimein sain aikaiseksi! Tosin jo muutama vuosi sitten näin välähdyksiä heidän ilmaisustaan, yhdessä ison työryhmän kanssa toteutetussa Aniara-teoksessa. 

Mutta miten ällistyttävää olikin nähdä Shakespearen klassikko Macbeth lavalla toteutettuna Pekingoopperan tyylillä! Tosin, kuten nimestäkin voi päätellä, ei tarkoitus olekaan esittää näytelmää ihan sellaisenaan, vaan ohjaaja Antti Silvennoisen tulkinta alkuperäisestä (tässä tapauksessa vielä suodattuen Verdin oopperan kautta!). Toimii.

Kertomus taustalla on sama, mutta paljon henkilöitä, kohtauksia ja tekstiä on karsittu pois. Esiintyjiä lavalla nähdään viisi, mutta ihan niin vähillä henkilöillä ei sentään mennä, vaan jokainen urakoi eri määrän erilaisia rooleja. Lisäksi tuiki tärkeässä roolissa on muusikko Pekka Saarikorpi, joka lavan reunassa paukuttelee menemään monenlaisia lyömäsoittimiaan. Musiikin rooli on vähintään yhtä tärkeä kuin lavalla esiintyjienkin. Se rytmittää kohtaukset, luo jännitteet ja tarjoaa hienot kehykset lavalla liihottaville ihmisille. Välillä volyymi oli ehkä aavistuksen liian kovalla.

Toinen tärkeä elementti on henkeäsalpaavan hienot puvut! Suurin osa puvuista on vanhoja, saatu lahjoituksina tai hankittu Kiinasta ja ne ovatkin toinen toistaan näyttävämpiä. Mustanpuhuvat noidat pitkine sormineen ja punaisilla kalaverkkomaisilla verhoiltuina ovat saaneet uniikit puvut juuri tähän esitykseen. Ja ovatkin karmaisevan upeat. Iso kiitos Antti Silvennoinen ja Annika Saloranta silmiä hivelevistä visuaalisisista vaatteista. Vastineena koreille puvuille on kaikilla esiintyjillä mustat tossut. Tekopartoja, peruukkeja ja viiksiä on toki paljon käytössä.

Pekingoopperan tradition mukaisesti varsinaista lavastusta ei nähdä, muutamia irtohuonekaluja lukuunottamatta. Vain musiikki, liikekieli ja puhe luo näyttämökuvan. Hyvin esteettinen kokemus on tämä kyllä. Valosuunnittelu (Mirkka Saari) on hienoa ja sopivan väljää. Myös taustaprojisoinnit yksinkertaisuudessaan viehättävät. Teatterisavua käytetään jonkin verran, erityisesti noitakohtauksissa. Birnamin metsä luodaan vihreitä lippuja huiskuttamalla!

Matti Rossin suomennos on napakkaa, enimmäkseen aika suoraviivaista, mutta tarpeeksi runollista että alkuteoksen tunnistaa. Rossin käännös sopii hyvin tähän esitykseen. Kuten ohjaaja käsiohjelmassa sanoo, hän halusi tehdä tiiviin ja vauhdikkaan esityksen, missä on mukana kaikki olennaiset. Huumoria unohtamatta. Tässä on kyllä onnistuttu oikein hyvin. Olen nähnyt Macbethistä kymmeniä eri versioita, mutta silti aina sykähdyttää jokainen uusi tulkinta. Varsinkin näin omintakeinen ja omalla äänellään puhuva. 

Tosin se Macbethin monologi vaimonsa kuoleman jälkeen (Sammu, sammu lepattava liekki!) ei saanut minua tällä kertaa kyynelehtimään, että sikäli ei nyt onnistuttu tavoittamaan sitä tunnemyrskyä minkä tämä näytelmä minussa saa yleensä aikaan. Miehenä olemista ja miehisyyttä korostetaan monessa kohtaa, ohjaajan valintoja tämäkin.

Pieni ja tärkeä yksityiskohta on se miten verta esitetään, toki punaisilla silkkiliinoilla. 

Jo mainitut kolme noitaa (Soile Mäkelä, Talvikki Eerola ja Valter Sui) ovat todella hyytävän hyviä ja karmivia. Lady Macbeth (Soile Mäkelä) on alusta asti jotenkin uhkaava ja juonitteleva, yhdestä asustaan tulee mieleen pappi (stoolamainen huivi). Ville Seivo on varsin oivallinen Macbeth, aluksi ehkä hieman jäykkä esiintyjä, mutta hienosti Macbethin kasvavan vallanjanon esilletuova. Hyvin kuninkaallinen ryhti! Salamurhaajat tuovat etäisesti mieleeni joulutontut; hieman pöhköjä hahmoja. Muutenkin tässä on huumoria ehkä enemmän kuin normi-Macbethissä. Niinkin traaginen kohtaus kun salamurha vedetään niin överiksi että väkisinkin naurattaa. Laura Humppila tekee mm. erinomaisen Banquon roolin. Valter Suin Malcolm on mainio testatessaan Macduffia (sillä soveltuuko hän kuninkaaksi). Eniten minua kuitenkin sykähdyttää miten voimakas Macduffin rooli on Talvikki Eerolan tulkitsemana, bravo!

Kaikkien esiintyjien liikekieli on hieman jopa liioitellun ryhdikästä ja tyyliteltyä. Kuuluu kuvaan. Pienet töpöttävät ja jopa liukuvat askeleet tuovat oman rytminsä. Varsinkin taistelukoreografiat ovat pitkiä ja näyttäviä. Välillä nähdään noitien ennustuksista upea varjokuvakohtaus, joka on kyllä tyrmistyttävän hieno. 

Jäin miettimään Lady Macbethin roolia, hän kokee voimakkainta syyllisyyttä, kulkee pesten näkymätöntä verta käsistään, vaikka hänen suurin syntinsä on miehensä yllyttäminen veritekoihin. Hän ikäänkuin kylvää vallanhalun siemenet ja vaatii puolisoaan olemaan mies, edes tämän kerran. Ilmeisesti parin lapsettomuus vaivaa, Macbeth ei ole silloinkaan ollut oikea mies. Tässä versiossa Macbeth ei näyttäydy hulluna tai sekopäisenä, vaan loppuun asti laskelmoivana. Toki hän huomaa miten kaikki murenee ympäriltä, läheisinä pidetyt jättävät.

Lopun taistelukohtaus on se mihin kaikki huipentuu, siihen on rakennettu jännitettä koko liki kahden tunnin esityksen ajan. Rummutus kiihtyy ja lopulta tyranni tulee tiensä päälle. Onhan tämä kyllä varsin ajankohtainen kuvaus vallasta ja sen himosta. Todella näyttävä ja niin näkö- kuin kuuloaistiakin stimuloiva. Näinkin voi Macbethin esittää!


Valokuvien copyright Teemu Ullgren.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2022

Kansalliskirjailija / Tampereen teatteri 30.3.2022

Vihdoin ja viimein pääsin näkemään tämän, jo lokakuussa ensi-iltaan tulleen näytelmän. Moneen kertaan jo piti, mutta aina juuri se näytös peruuntui tai jotain. Vaan vanha sanonta piti taaskin paikkansa: hyvää kannattaa odottaa. Vaikka kaikki ei nytkään sujunut ihan vailla ongelmia: yksi näyttelijöistä oli pois, vaan varsin mallikkaasti paikkaaja hommastaan suoriutui!

Ensin oli Karo Hämäläisen romaani Kansalliskirjailija, ja siitä Sami Keski-Vähälä sovitti teatteriversion ja Mikko Kanninen sitten ohjasi Tampereen teatterin Frenckell-näyttämölle. Kansalliskirjailija kertoo Väinö Linnasta; miehestä, elämästä, tuotannostaan ja hänen asemastaan suomalaisen kirjallisuuden kentällä ja kaanonissa. 

Esitys on raikas ja virkistävällä tavalla toteutettu. Näyttelijäryhmä valmistautuu tekemään esitystä Linnasta, mutta ohjaaja onkin estynyt tulemasta paikalle. Joten he päättävät sooloilla, improvisoida ja toteuttaa itseään varsin vapaasti. Tuloksena on 2,5 tuntia tykitystä, varmaan jokaiselle jotain, niin Linna-konkareille kuin pitkin hampain Tuntematonta sotilasta pänttäävälle koululaisellekin. Kuten Keski-Vähälä toteaa käsiohjelmassa: ei Väinö Linnasta ole totuutta  - vain näkökulmia. Ja niitä kyllä lavalla nähdään. Linnasta henkilönä ja persoonana jokaisella on oma mielipiteensä ja visionsa, mutta kirjailijasta jäljelle lopulta jäävät kirjat. Kohtauksia, leikkauksia ja vaihtoja on esityksessä paljon, ja ne limittyvät hyvin toisiinsa.

Jotenkin miellän tämän tavallaan sisarteokseksi Red Nose Companyn Aleksis Kivi -näytelmään, siinäkin puhallellaan pölyjä ikonisesta äijäkirjailijasta hauskalla tavalla.

Tykkään kovasti tämmöisistä esityksistä missä näyttelijät esittävät näyttelijöitä tekemässä esitystä. Lavalla on lahjakas porukka, ja roolit vaihtuvat lennossa. Ryhmässä on erilaisia persoonia, ja jokaisella on oma tapansa tehdä teatteria ja katsoa asioita. Kohtauksia harjoitellaan, monenlaista säädetään ja kokeillaan, ja pikkuhiljaa meille katsomoon välittyy monipuolinen kuvaus Väinö Linnasta. Ohjaaja Kanninen paikkaa Jukka Leistiä, ja vaikka mukana on plari niin ei haittaa lainkaan. Suvereeni suoritus. Muissa rooleissa Eeva Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Arttu Ratinen, Arttu Soilumo ja Ville Mikkonen luovat lavalle esitystä. Elina Rintalan esittämä teatterinjohtaja pyörähtää aina välillä katsomassa mitä kuuluu ja missä mennään, kertoen että ohjaaja ei edelleenkään pääse paikalle. Toisen näytöksen alussa hänen viestintä on että lavalle tarvitaan paljon Pohjantähteä, koska sitä kansa haluaa nähdä. 

Porukan dynamiikka on kiinnostavaa seurattavaa, joukossa on nuoria ja uudistusmielisiä näyttelijöitä joille Linna ei edusta samanlaisia arvoja kuin konservatiivisimmille. Kansalliskirjailija tarjoilee monia ääniä, monia tapoja esittää asiaa. Kun tyypit lavalla pähkäilevät esitystään, innostunut energia välittyy hyvin katsomoon. Jokainen heittäytyy rooliinsa täysillä, varsinkin Arttu Soilumon eläytyminen Linnan hahmoon on käsinkosketeltavaa (ja tässä vaiheessa haluan kiittää Tampereen teatteria tästä hyvästä rekrytoinnista! ). 

Oivaltavat karikatyyrit sivuhenkilöistä (esim. Mäkelän piirin porukoista) ovat loistavia. Kannisen luoma kustantaja Jäntti on mainio ja Mikkosen duracellpupumainen Jaakko Syrjä naurattaa. Siinä ja siinä hetkittäin on että meneekö tämä kesäteatterimaiseksi sekoiluksi, mutta sitten porukka saa taas itsensä ruotuun ja jatkaa esityksensä koostamista. Kohtaus missä neuvotellaan Tuntemattoman elokuvaoikeuksista (saunassa) on hulvaton.

Mikko Saastamoisen suunnitteleman lavastuksen tärkeänä elementtinä on taustalle projisoidut valokuvat ja videot, joissa näemme sekä Linnaa itseään että hänelle tärkeitä paikkoja. Työryhmä tekee videolla reissun myös Urjalaan. Muuten lavalla on teatterin harjoitustilaan kuuluvia pöytiä, tuoleja ja muita, niistä sitten muokataan eri kohtauksiin sopivia lavastuksia. Lopun Simbergin Kuoleman puutarha on huippu! Saku Väänänen vastaa videosuunnittelusta. Näemme myös "livekuvaa" Linnojen kirjoituskammiosta. Tuomas Vartolan valot ovat myös tärkeät. Esityksen äänimaisema on kiinnostava. Jan-Mikael Träskelin on äänisuunnittelijana ja näyttelijät loihtivat itse omiin kohtauksiinsa sopivaa ääntä eri instrumentein ja muineen. Kuulemme myös paljon Linnan itse kirjoittamiaan sanoja, ja myös autenttisia kritiikkejä hänen töistään. Toini Havun kritiikki on kyllä legendaarinen.

Näyttämöllä nähdään monenlaista vaatetta, asustetta, peruukkia, tarpeistoa ja rekvisiittaa; sotilaspuvuista iltapukuihin ja arkiasuihin. Siis asuja usealta eri vuosikymmeneltä. Mikko Saastamoisella (puvut) ja Kirsi Rintalalla (kampaukset, peruukit ja maskit) on ollut iso urakka suunnitella kaikki nuo yhteensopiviksi, kiitos!

Kannattaa muuten lukaista teatterialan sekatyöläisen Aksu Piipon blogista näytelmän syntyprosessista kirjoituksia - kiinnostavia näkökulmia!

Kansalliskirjailija on hersyvä, hauska ja oivaltava. Linna naputtelee kellarissaan maanisesti ja kahvia ja tupakkaa kuluu. Paikoitellen piirtyy kuva aika raskaasta ja raskasmielisestäkin kirjailijasta, mutta onneksi esitys tarjoaa monenlaisia sävyjä Linnan persoonaan. Kyllä tämä kannattaa nähdä niin Linna-fanien kuin hyvän teatteritaiteen ystävienkin. Esityksiä toukokuulle on vielä kolme. Vahvaa tekemistä! 


Kuvien copyright Mikko Karsisto.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 29. maaliskuuta 2022

Majakanvartija / Tukkateatteri 27.3.2022

Olen nähnyt vuosien varrella monia tosi kiinnostavia juttuja Tukkateatterilla, joten sinne palaa aina mielellään. Tällä kertaa katsomaan Anna Krogeruksen ja työryhmän (Teatteri Avoimiin Oviin 2016 esityksen toteuttaneen) käsikirjoittamaa ja Minerva Kettukujan Tukkateatterille sovittamaa ja ohjaamaa Majakanvartijaa. Se kertoo Tove Janssonista, mutta myös paljon muusta. Janssonin elämänkerta erilaisine tapahtumineen kulkee taustalla, kuin kankaana mihin erilaisia ihmiskohtaloita heijastetaan. Todella kaunis, vähäeleinen, surumielinen ja hieno esitys!

Näyttämöllä kolme taitavaa naista, moniin eri rooleihin taipuvia. Leila Ahonen, Päivi Rötsä ja Marja Suurpalo ovat herkkiä ja taipuisia, loistavia ja muuntautumiskykyisiä. Kuten he esityksen alussa toteavat, siinä kuutamossa laiturilla istuen, mitä sellaista vielä voi olla mitä Tove Janssonista ei olisi jo sanottu. Esityksen edetessä huomaamme että paljonkin! Lavalla nähdään monia erilaisia tulkintoja Tovesta, hänen perheenjäseniään, hänen luomiaan hahmoja. Kauniita sanoja, hienoja kohtauksia, mutta myös paljon lämpöä, rakkautta ja välittämistä. Ja huumoria! Mustiin pukeutuneet näyttelijät vaihtavat hahmoa ja kertomusta pienin asustein ja muutoksin. Yksinkertaisella essulla muututaan Toveksi.

Minerva Kettukujan valosuunnittelu luo herkkää tunnelmaa. Kohtaukset lipuvat saumattomasti yhteen, näemme paljon fragmentaarisia tuokiokuvia Toven elämästä. Miten velvollisuudentunto, vapaudenkaipuu ja taiteen palo aiheuttivat ristiriitaa. 

Välillä Anonyymit Muumiriippuvaiset kokoontuvat, sitten taas Tove loihtii tyhjälle kankaalle töitään, ja seuraavaksi tytär on muistisairaan äitinsä luona kylässä. Tässä kohtaa tuli itku silmään; oma äitini oli menehtynyt viikkoa aiemmin. Monta muutakin koskettavaa hetkeä lavalla nähtiin. Tuulikki Pietilän ja Tove Janssonin kirjeenvaihtoa ja suhteen pohdintaa - mistä löytää ja tunnistaa elämänmittaisen kumppanuuden? Tai semmoisen mistä voi tulla elämänmittainen? Tahvo Hyötyläisen säveltämä kaunis musiikki kruunaa esityksen.

Lopuksi paljain jaloin aloittaneet naiset ovat saaneet jo jalkineet, ja kauniin toiveikkaissa tunnelmissa esitys päättyy. Minulle jää hieman surumielinen, mutta hyvin seesteinen olo. Majakanvartija oli juuri täydellinen esitys tähän hetkeen.

Valitettavasti esitykset ehtivät jo päättymään, mutta jos joskus törmäätte jossain Majakanvartijaan, menkää katsomaan. Taas kerran Tukkateatteri näytti monimuotoisuutensa.


Kuvien copyright Jussi Kurkimäki, Minerva Kettukuja, Senja Veijalainen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2022

Viikset / Teatteri Jurkka 11.3.2022

Tätä on odotettu. Monta monta vuotta, itse asiassa. Nimittäin sitä hetkeä kun Johannes Holopainen palaa taas teatterin lavoille. Ja nyt vihdoin, ihanan intiimissä Teatteri Jurkassa, tuossa huoneteatterien helmessä! Luokattoman kauan paluussa kyllä kesti, koska taas korona sotki asioita. Toki ymmärrän että taitavaa näyttelijää viedään elokuvien ja tv-sarjojen ihmeelliseen maailmaan, mutta me teatteri-ihmisetkin kaipaamme osamme.

Lisäilahdutusta myös taas jatkuvasta yhteistyöstä Essi Rossin kanssa. Parivaljakko teki muutaman vuoden takaisen Sotilaspoika-esityksen kanssa upeaa työtä, kuinkakohan monta kertaa kävin sen eri paikoissa katsomassa?

Ranskalaisen Emmanuel Carrèren pienimuotoinen Viikset on abstrakti, outo, hauska ja erikoinen. Rossi on dramatisoinut sen eheäksi kokonaisuudeksi, vaikka se onkin aika fragmentaarinen. Tarina tempaa mukaansa, ja vaikka en enimmäkseen ymmärräkään mitään, niin se ei haittaa. Mitä tapahtuu päähenkilölle ja koko hänen elämälleen, kun hän ajaakin yhtenä kauniina päivänä viiksensä pois. Kukaan ei kommentoi, eikä edes huomaa. Mahtoiko viiksiä edes ollakaan? Tästä pääsemme eriskummalliselle matkalle, niin miehen mielen sisään kuin ympäröivään (epä)todellisuutenkin. 

Monta kertaa mieleen tuli Kafka, ja erityisesti Muodonmuutos, se miten päähenkilö muuntuu joksikin toiseksi. Se kun oma käsitys itsestä ja ympäristön käsitys eivät enää kohtaa. Vai kohtasivatko ne koskaan? Hajoaako mieli vai ympäröivä maailma? Miten kaikki on normaalia ja tavallista, ja sitten ei kuitenkaan ole.

Miten absurdi pieni helmi Viikset olikaan! Heittäydyin sen nyrjähtäneeseen maailmaan, olin hengessä mukana. Oliko niitä viiksiä koskaan, ja kuka tässä oikeastaan on hullu. Vai onko kukaan. Fyysisesti jättikokoiset viikset ilmaantuvat päähenkilön päähän esityksen loppupuolella - juuri kun luulimme nähneemme kaiken.

Holopainen on hienossa vedossa, ottaa kontaktia yleisöön (tosin tässä tilassa se olisikin haaste olla ottamatta), eläytyy mukana sataprosenttisella omistautumisella. Minä uskon hänen esittämään uraihmiseen, joka meditoi mielellään ja on hyvässä avioliitossa. Kunnes erehtyy ajamaan viiksensä pois. Tämä on myös hyvin fyysinen esitys (no ei ihan Sotilaspoika kuitenkaan fyysisyydessään) ja on myös ilo nähdä Holopaisen hyödyntävän notkeaa olemustaan. Sliipattu mies muuntuu suorastaan alkukantaiseksi villi-ihmiseksi, kun viiksien katoamisen musertava todellisuus iskee.

Kun päähenkilö ajautuu syvemmälle eksistentiaaliseen kriisiinsä, alkavat asiat kadota myös hänen muististaan. Onko oikea ratkaisu ottaa etäisyyttä kaikkeen arkiseen ja kadota kokonaan. Onko viiksillä omaa todellisuuttaan, Hong Kongin lautalla ees taas matkatessaan mies keskustelee aluksen torven kanssa. Todellisuus hiipuu ja haihtuu pois.

Pauli Riikosen taitava äänisuunnittelu kannattelee esitystä. Meren pauhu ja kohina, kuin verenkierto isommassa mittakaavassa. Koko äänimaisema tuntuu katsojan kehossa ja yhdistää meitä meditoivaan mieheen silmiemme edessä. Puheita ja musiikkia ja luonnonääniä. Saku Kaukiaisen valot tuovat intiimin tunnelman ja niitä käytetään hienosti kohtausten lomituksessa ja vaihtelevien miljöiden luomiseen. Himmennin on kovassa käytössä. Tinja Salmen skenografia hyödyntää erilaisia valkoisia kuorrutteita, jotka lopulta murenevat, samaa tahtia todellisuuden kanssa. Pieniä pyöreitä rantakiviä, jotka tuntuvat jalan alla, savuke, muki - tomuksi vaan. Liisa Pesosen suunnittelemat mustat, väljät, harsomaiset vaatteet luovat päähenkilöstä sopivan androgyynin.

Viikset kesti tunnin ja 15 minuuttia, ilman väliaikaa. Olisihan tätä outoa matkaa voinut kauemminkin jatkaa, mutta hyvä näinkin. Toivotaan ettei Jompen paluuta teatterilavoille tarvitse odottaa näin kiduttavan pitkää aikaa enää toiste!


Esityskuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 12. maaliskuuta 2022

Aavevedoksia / Tanssiteatteri MD 10.3.2022

Samuli Roininen on taitava tanssija ja koreografi, joten on ihan itsestäänselvää että halusin nähdä hänen sooloteoksensa Aavevedoksia. En tiennyt mitä odottaa, ja se olikin hyvä asenne: mennä katsomaan kaikki aistit auki ja mieli tyhjänä. Vajaassa tunnissa pääsin mukaan upealle matkalle, sain sukeltaa johonkin ihan toiseen ulottuvuuteen. Tunnelma oli seesteinen, kaunis, meditoiva ja virkistävä.

Poikkeuksellisesti Aavevedoksia koettiin Tanssiteatteri MD:n pienessä harjoitussalissa, ja meitä oli paikalla vain kourallinen katsojia. Tämä esitys todellakin tuli iholle, mutta ei mitenkään ahdistavasti tai liian intiimisti. Pieni tila täynnä pieniä mustia kapeita laatikoita, ja niiden välitse Roininen löytää tiensä. H i t a a s t i mutta vääjäämättä. Nyt ei ole kiire mihinkään. Liike on samaan aikaan hyvin kontrolloitua että soljuvaa. Erityisesti käsien liikkeet vangitsevat katseeni.

Loisteputkivalot eivät tunnu kylmiltä tai kalseilta, vaan nekin sopivat kokonaisuuteen. Yhdessä peiliseinien kanssa tästä tulee samaan aikaan hieman kliininen että muuntuva ympäristö. Samuli tanssii ja liikkuu sortseissa, t-paidassa ja pipossa, hyvin arkisen näköinen asustus, mutta toimii hyvin. Vähän kapinallista henkeä myös. Mustat särmiöt ovat tuttuja jo MD:n Aavevieraat-teoksesta, ja näen kyllä samankaltaisuuksia näiden kahden hienon teoksen välillä, vaikka niissä paljon eroja onkin.

Hypnoottisen kaunis James Murrayn elektroninen musiikki (Killing Ghosts) ja Henry Puolitaipaleen äänisuunnittelu tuovat oman panoksensa meditatiiviseen elämykseen. Välillä nautimme hiljaisesta puheesta (Laura Ulmasen englanninkielinen essee The Gaze) ja monenlaisista ihmisenkin tekemistä äänistä. Englanninkielistä puhetta kuiskaten, sanat soljuvat eteen kuin muistin pisaroita. Hetkittäin meitä pyydetään sulkemaan silmät ja teenkin niin. Mutta silloin en näe Roinisen poikkeuksellisen hienoa liikettä. Se etenee tilan toiselta laidalta toiselle. En edes pelkää mustien palikoiden kaatumista, koska kaikki on niin kontrolloitua. Kehonhallinta korostuu, koska liike on niin verkkaista.

Palikoista voi myös koota erilaisia pyramidimuodostelmia ja niistä tulee kiinnostavia ääniä. Maa hengittää meidän allamme, asfaltin alla. Ajantaju katoaa kokonaan jonnekin pois, voisin kellua tässä ääni- ja liikemaisemassa tuntikausia. Harvoin kokee esityksessä näin vahvaa läsnäoloa ja flow-tilaa! 

Kohtauksia on kuusi, ja ne limittyvät yhteen niin läheisesti että liukuvat suoraan yhteen. Henri David Thoreaun kirja Kävelemisen taito on ollut Samulin äidin kuvien, muistojen ja muistiinpanojen kanssa yksi vahva vaikuttaja Aavevedoksille (jo mainitun Ulmasen esseen kanssa). Pitää ehdottomasti kaivaa ne jostain käsiini ja tutustua. Teatterin kotisivuilla lukee: "...yhdistää kokemus tiloista eletyn elämän henkilökohtaisina kiinnekohtina sekä tarve hidastaa liikettä tai jopa pysäyttää se silloin, kun muistoon on vaikea tarkentaa.". Näitä sanoja jäin miettimään.

Jos jotain ihminen kaipaa näinä sotaisina ja tautisina aikoina, niin lempeyttä, downshiftausta, läsnäoloa. Yhdessä kohtaa pääsen osaksi esitystä ja saan yhden (yllättävän painavan) mustan särmiön syliini. Tämä tuntuu jotenkin pisteeltä i:n päällä, näin tämän piti mennä. Olen osa kokonaisuutta ja osa tätä riittiä. Osa esitystä. Hyvä kuin uskallan hengittää.

Aavevedoksia on todella läsnä, ja sen tuntee miten isolla sydämellä se on tehty. Kiitos Samuli.


Esityskuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 10. maaliskuuta 2022

Huomenna hän tulee / Tampereen teatteri 9.3.2022

Samuel Beckettin klassikkonäytelmä Huomenna hän tulee on kyllä yksi maailmankaikkeuden haastavimpia näytelmiä - ainakin minulle. Ymmärrän miksi se on suosittu, miksi se on monen niin katsojan kuin teatterintekijänkin mielestä yksi maailman hienoimpia ja parhaimpia näytelmätekstejä. Ja tässäkään, Pentti Kotkaniemen ohjaamassa versiossa, ei ole mitään vikaa. Hienohan se on kuin mikä. Minä en vaan ymmärrä. En lainkaan. 

Huomenna hän tulee on taas kiinnostava yhteistuotanto, joka sai ensi-iltansa loppuvuonna Turun kaupunginteatterissa ja nyt maaliskuussa sitten Tampereen teatterissa. Espoon kaupunginteatterin esitykset siirtyivät koronan vuoksi ensi syksylle. Tekijäporukka on meritoitunutta ja taitavaa. Miksi minä sitten aina änkeydyn tätäkin katsomaan, vaikka tiedän etten pidä tekstistä? Kai sitä jaksaa toivoa, että nyt se loksahtaisi, nyt minä ymmärrän ja näen valon. 

Vaan ei, ei näkynyt valoa eikä kuulunut loksahdusta. Aika kuluu (kovin hitaasti), olen tylsistynyt ja pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ärtynytkin. Katselen kelloa, huokailen ja siirtyilen. Onneksi istun niin takana ja seinän vieressä, ettei se toivon mukaan häiritse muita katsojia. Jotka nauttivat; nauravat ja tykkäävät. Koen itseni vialliseksi. Kukaan ei tule, ei tietenkään, eikä ainakaan Godot. Enkä minäkään pääse pois. Sisu kun ei anna periksi lähteä väliajallakaan kotiin.

Olen koittanut miettiä paljon mikä tässä näytelmässä niin paljon tökkii. Ei minua auta huippunäyttelijät: yhtä tylsää on ollut katsoa Kansallisteatterissa Esko Salmisen ja Eero Ahon tähdittämää, kuin Lontoossa Ian McKellenin ja Patrick Stewartinkin. Nyt lavalla Martti Suosalo ja Mika Nuojua, sekä Ville Majamaa ja Tomi Alatalo. Varsinkin kaksi viimeksimainittua ovat ihan suosikkejani, ja koko nelikko loistavia näyttelijöitä. Tunnistan mykkäelokuvaperinteestä ammentavan liikekielen, ja fyysinen ulottuvuus onkin hienoa. Mutta kun se teksti vaan junnaa ja junnaa, tuleeko se Godot vai ei? Eikö se jo tule. 

Jani Uljas on tehnyt pelkistetyn ja tyylikkään lavastuksen, jonka keskellä on puu ja kivi. Muuta ei sitten tarvitakaan, platkun värinen taustakangas. ja halkeileva lattialaatoitus (sekä kuu!). Myös nuhruisen yksinkertaiset kulkurilook-vaatteet on hänen käsialaansa. Jari Sipilän valosuunnittelu on myös aika pelkistettyä. Tommi Koskisen äänisuunnittelu muuttuu loppua kohti monimuotoisemmaksi, äänet tulevat ja menevät, himmeinä ja kirskuvina.

Kotkaniemellä on pitkä historia Suosalon ja Nuojuan kanssa (Kiviä taskussa on pyörinyt pitkin Suomen teatterilavoja jo vuodesta 2002), ja hän osaa ottaa heistä irti hienovaraisia pieniä juttuja. Hatuilla kikkailut ja pakkoliikkeenomaiset kuviot käsillä, loistava yhteenpelaaminen, pohdinta siitä voisivatko he paremmin yksin vai yhdessä (yhdessä!). Tomi Alatalon Lucky on myös mainiosti monelle mutkalle taipuva ja kaatuileva surullisen hahmon ritari. Mikä esimerkillisen upea tanssi- ja lausuntakohtaus; sai ihan ansaitut väliaplodit! Oli esityksen kohokohta kyllä, kuten koko Luckyn fyysillinen habitus.

Ovatko Estragon ja Vladimir suuria filosofeja vai ainoastaan reppanoita kulkumiehiä, sen saa jokainen katsoja päättää tykönään. Onhan tässä paljon eksistentiaalisia kysymyksiä: "maailman kyyneleet ovat vakio, sama pätee nauruun" (Pozza). Vaan on 2,5 tuntia liikaa, varsinkin esityksessä jossa vain odotetaan. Onhan siellä kaikkea pientä jippoa ja säätöä, joka varmaan riittäisi pitämään normaalit katsojat innostuneina. Oma ajantaju menee jo ihan sekaisin kaikessa tässä verkkaudessa.

Maailmanluokan teatteriesitys - heille keille se kolahtaa! Ehkäpä voisin jo todeta, ettei mun tartte tätä enää nähdä koskaan? Aika näyttää... ja ehkäpä se Godot tosiaan joskus tuleekin?


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 7. maaliskuuta 2022

Hamlet / Kansallisteatteri 5.3.2022

Shakespearen Hamlet, tuo minulle haastava näytelmä. Aina uudelleen ja uudelleen löydän itseni eri teattereista sitä katsomasta, vaikkei se minua kummemmin sykähdytäkään. Ja aina silti löydän siitä jotain uutta, jotain sellaista miksi se taas kannatti katsoa. Vaikka eikö tämä ole nyt niin nähty. No pakkohan se on aina käydä katsomassa, kun työryhmässä on aina joku kiinnostava juttu että miksi. Ohjaaja, lavastaja, näkökulma, näyttelijä... Tällä kertaa Kansallisteatteri on juhlavuonnaan tarttunut klassikkoon.

Eikä taaskaan tarvinnut katua. Ohjaaja Samuli Reunanen on dramatisoinut tekstin Aina Bergrothin kanssa käyttäen Matti Rossin suomennosta. Ja millä tavalla tätä onkaan tuoreistettu! Ensinnäkin kieli. No onhan se Shakespeare läsnä tottakai, mutta kieli on kokonaan uuditettu, käynyt raikkaan kasvojenkohotuksen. Mukana paljon englantia, katukieltä, uusia sanoja. Sopii tähän esitykseen ja tähän päivään kyllä hyvin, mutta saattaa siellä jokunen kielipuristi väännellä katsomossa käsiään! Kieltämättä ne jotkut jutut omaankin korvaan vähän takertuivat, mutta... Hyvä teksti kestää voimakkaampaakin muokkausta.

Kaisa Rasilan moderni lavastus yhdistelee rakennustelineitä, harsomaisia muovikankaita, teollista rouheaa ilmettä. Muutoksen ja keskeneräisyyden aika on vahvasti läsnä. Keskellä lavaa valtava kanto, jota sitten raijataan pois, kuin muistona kuolleen kuninkaan väistyvästä perinnöstä. Esitys tursuaa energiaa monellakin tavalla. Vähän kitschiä, vähän liikaa sitä ja tätä, mutta silti samaan aikaan pelkistettyä.

Välillä tuntuu että olisin eksynyt sisähuvipuistossa pidettyyn rockkonserttiin tai johonkin poikkitaiteelliseen spektaakkeliin. Menoa ja meininkiä lavalla riittää mutta sopivissa hetkissä on kyllä niitä tunnelmallisia suvantokohtiakin. Auli Turtiainen on ammentanut puvustukseensa teatterin arkistojen aarteita, kymmenistä vanhoista esityksistä. Hienoa kierrätystä! Paljon on myös uutta: vartaloa nuolevia kiiltäviä jumpsuiteja, kimallusta ja hörhelöä, rokki- ja klubimeininkiä.

Sami Hassisen äänisuunnittelu on vahvasti kytköksissä Timo Kämäräisen musiikkiin. Lavan reunalla on pienen bändin kotipesä, ja siinä Kämäräinenkin operoi instrumenttejään, samalla myös Horatiota esittäen. Minulle Horatio on aina ollut haasteellinen hahmo ja usein ohjaajat eivät oikein ole tienneet mitä hänen kanssaan tekisi. Nyt oli hyvä ratkaisu: Horatio keskittyi olemaan kyllä läsnä, mutta lähinnä soittaen. Hän on Hamletin muusikkokaveri, ja puhuu hyvin niukasti. Oivallisesti toteutettu! Ja kun nyt Kämäräisessä ollaan: hänen käsialaansa ovat ne noin parikymmentä biisiä mitä esityksessä kuullaan. Jes! On tässä toki ihan vanhoja tuttujakin biisejä, mutta hauskan sovitusmankelin läpi käyneinä.

Isossa osassa on myös Erno Aaltosen valot ja Pyry Hyttisen videot. Varsinkin loistevaloja hyödynnetään paljon; ne luovat osaltaan sitä karkeaa teollisuus/keskeneräisyysilmettä. Stroboja ja välkettä piisaa kyllä. Jännä valokohina Hamletin isää valaisemaan on kiinnostava (joskin ehkä pidemmän päälle silmille aika raskas) tehokeino. Tykkään miten hienosti projisoinnut heijastetaan röpelöisille rakennustelinepinnoille ja niistä roikkuville muoviriekaileille niin että lopputulema on epätasainen.

Tämä moderni Hamlet tavoittaa varmaan aika hyvin tämän päivän nuoret. Mukana on paljon viittauksia ja kädenojennuksia nykykulttuuriin ja kaikki on vedetty heteronormatiivisuuden luutuneet käsitykset romukoppaan heittäen. Siinä missä Ofelia on yleensä vähän taustapuolen statisti, on hänellä nyt iso rooli. Hän on toimija, ei alistettu Hamletissa roikkuva räsynukke. Aktiivinen ote asioihin, napakka sanavalmius ja oman elämänsä haltuun ottava Ofelia tarjoaa samaistumispintaa monenlaisille nuorille. Ja Fanni Noroila on ihan kamalan hyvä valinta tähän rooliin! Langanlaiha olemus kantaa itseään pystypäin, ja tuo lopulta myös Ofelian henkisen romahduksen hienosti esille. Siinä missä Hamlet saattaa esittää hullua, ei Ofelialla ole tätä mahdollisuutta. Hän vain murenee. 

Ja jos on Ofelia nostettu keskiöön, on selkeästi veljensä Laertes (Aleksi Holkko) saanut myös upgreidauksen. Laertes on Hamletin kaveri, ja ei tässä mitenkään edes vihjailla heidän lähemmästä suhteestaan, vaan näytetään suoraan. Hamlet-Ofelia-Laertes muodostaa tiiviin kolmikon, jossa leikitellään ja juhlitaan täysiä. Kimppakivamaista mallia hyödynnetään myös esityksen mainoskuvastossa. Ja taas saattaa konservatiivisimmat katsojat kävellä väliajalla ulos. Holkko on myös fyysisesti täydellinen veli Ofelialle; pitkiä, laihoja ihmisiä joita on puvustajan helppo pukea androgyynin näyttävästi. Laertes on näkyvästi mukana alussa ja taas lopussa.

Liikettä ja liikunnallisuutta, ja myös tanssillisuutta on paljon, koreografi Ari Nummista onkin konsultoitu (hyvä niin). Koko esitys on hyvin fyysinen. Hyvin yleisöä mukaan ottava myös. Jos kohta Horatio toteaa: "Armollinen herra, nyt on outoa menoa" - kuvastaa hyvin koko esitystä! Pieni hauska yksityiskohta on myös siinä kuka saa pitää ikonisen Olla vai ei olla -puheen. Aika on tosiaan sijoiltaan. 

Olavi Uusivirta on mielenkiintoinen, ja täysin nappivalinta Hamletin haastavaan rooliin. Hän on täysiverinen esiintyjä, rocktähti ja näyttelijä samassa hahmossa. Fyysinen Hamlet, joka osaa tuoda esille ne hahmon monet puolet. Hän osaa heittäytyä, ottaa yleisönsä. Taitavasti hän tuo taas jotain uutta tähän ikoniseen rooliin. Hieno työ! Ja totta puhuakseni, en vähempää odottanutkaan. On myös mielenkiintoista että hänen oma isänsä Matti Uusivirta nähdään Hamletin isänä. Tämän haamu on kömpelö, kostonhimoinen ja jotenkin säälittävän surumielinen. 

Siinä missä tämä Reunasen Hamlet-tulkinta korostaa nuorison rooleja, jäävät vanhemman polven edustajat hieman sivuosaan. Esa-Matti Longin Polonius on pöhköläinen reppana (as usual) ja tämän haudankaivaja lakonisen humoristinen (ja mikä kantribiisiveto!). Hamletin äitinä Gertrudena Paula Siimes jää eniten sivuun, ja äidin ja pojan merkittävät kohtaukset eivät säväytä isommin ainakaan minua. Heidän välisensä kemia jää ohueksi. Timo Tuominen on juonitteleva Claudius, ja tässä roolissa on jo yritystä.

gg

Paljon on juonta tiivistetty, muokattu, henkilöitä karsittu jne. Osa näistä ratkaisuista toimii paremmin, jotkut ehkä eivät. Kaikki Norja-kuviot, Marcellukset ja Fortinbrasit on hävitetty kokonaan. Näyttelijäseurueen deletointi on hyvä veto! Sen sijaan näytelmäkirjallisuuden takinkääntäjäkaksikoista tunnetuimmat kaverit eli Guildenstern (Ola Blick) ja Rosencrantz (Karlo Haapiainen) suorittavat muiden velvollisuuksiensa ohella nämä näyttelijäöseurueenkin hommat. Ihan kelvosti vielä! Punaiset klovninenät pienenä nyökkäyksenä Kansallisteatterissa samaan aikaan pyörivälle Red Nose Companyn Aleksis Kivelle?

Vaikka istunkin aika takana, tunnistan Ofelian mukanaan kantaman kirjan kansikuvasta (David Foster Wallacen Päättymätön riemu) - mitäköhän tulkintoja tästä voisi vetää? Monenlaista pientä juttua ja jippoa on haudattu mukaan koko esitykseen - varsinainen runsaudensarvi kyllä. Toisaalta onko kaikkea jo hieman liikaakin?

Reunasen Hamlet on 2020-luvun versio, queer, feministinen, nuorisoversio, rockversio, raikas ja ei vähäistäkään määrää tunkkainen. Aistikkuutta ja räväkkyyttä sopivassa suhteessa. Se on myös äänekäs ja hieman sekava, mutkia oikova ja paikoitellen ehkä liiankin räyhäkkä. Makuasioita. Varmasti tulkinta joka tulee jakamaan katsojien mielipiteet tehokkaasti kahteen leiriin. Paljon hienoa ja uutta. 

Tapahtumat etenevät välillä aika nopeasti, ja lavalla nähdään jo liekinheitintä, käsiasetta ja machete-veistä. Alan miettimään millainenkohan mahtaa olla lopun kaksintaistelukohtaus Hamletin ja Laertesin välillä. Mikä lie miekat korvannut, vai nähdäänkö tämmöistä lainkaan. 

Kolme tuntia on pitkä aika, ja jostain biletyskohtauksista olisi voitu hieman nipistääkin lyhyemmäksi. 

Kenelle tätä voi suositella? Nuorille, koululaisille, tämän päivän ihmisille. Niille jotka kaipaavat klassikoiltaan rouheita uusintatulkintoja ja ketkä eivät pelkää heittäytyä uuden vietäväksi. Kyllähän tämä hieman sulattelua vaatii tämmöiseltä paatuneemmaltakin Hamlet-katsojalta. Mutta vaikka jo pelkästään Olavi Uusivirran karisman takia kannattaa suunnata Kansallisteatteriin!


Esityskuvien copyright Yehia Eweis.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2022

Eriopis / Q-teatteri 5.3.2022

Muutama vuosi sitten osallistuin Maria Säkön vetämälle Nykyesitykset ja kritiikki -kurssille. Yksi näytelmä mitä käsittelimme oli E.L. Karhun uusin, Eriopis, joka sai ensi-iltansa Saksassa keväällä 2020. Katsoimme myös tallenteen harjoituksista ja saimme käsikirjoituksen luettavaksi. Olin pitänyt Karhun näytelmästä Prinsessa Hamlet kovasti. Tämäkin aihe herätti kiinnostukseni; Antiikin Medeia-myytti on kiinnostava monella tavalla.  

Kreikkalaisessa mytologiassa on montakin Eriopis-nimistä hahmoa. Tämä nimenomainen on noita Medeian ja sankari Iasonin tytär, joka ainoana jäi henkiin kun Medeia surmasi poikansa. Karhun versiossa tarina on tuotu nykyaikaan: Iason on megajulkkis, jonka elämää iltapäivälehtien lööpit seuraavat. Medeia pyörittää pohjoisessa matkailupalveluyritystä ja tarjoaa koiravaljakkoajeluita turisteille. Kun tragedia iskee, 12-vuotias Eriopis joutuu median myllytykseen - ja hän haluaa vaieta. Koska Eriopis ei kommentoi, media tekee sen hänen puolestaan. 

Näytelmän alaotsikko Medeian selviytyjätytär kertoo kaiken kuvastaa hyvin mistä on kyse. Lööppijulkisuudestakin. Pointti on se että Eriopis ei puhu, legendan mukaan hänen kielensä oli leikattu irti (Medeian työtä sekin). Syntetisoitu ääni, toimittajia pakeneva tyttö ja muiden sepittämät otsikot ja tarinat. Eriopiksen elämä vertautuu vetokoiran arkeen. Itse ei siihen voi vaikuttaa. Nämä koirat ovat muutenkin tärkeässä osassa esitystä. Kenestä on koiralauman johtajaksi? Eriopiksesta ei taida oikein olla; lauman johtajuus pitää ansaita. Äidin ja tyttären suhteen pohdintaa myös. Miksi veljet piti surmata mutta tytär sai pitää henkensä (vaikkakin ilman kieltä ja siten ilman ääntä)? Halusiko Medeia tyttärestään työnsä jatkajaa, vai eikö naispuolisella lapsella ole merkitystä. Samapa tuo jos jää henkiin, pääasia että miespuoliset perijät raivataa pois.

Akse Pettersson on ohjannut hälyisän ja poukkoilevan tulkinnan, jota ei voi kyllä suositella migreeniin taipuvaisille katsojille. Vääristettyjä ja muunneltuja ääniä, videokuvaa, käsivaraista livekuvaa lavalta ja sen takaa. On tapahtunut murhenäytelmä ja nyt eloonjäänyttä Eriopista painostetaan, suorastaan jahdataan. Meillä on neljä identtistä hahmoa, jotka kaikki sulautuvat yhteen. Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Elena Leeve ja Emmi Parviainen on Eriopis-nelikko, jotka muuntuvat nopeasti muihinkin rooleihin. Kultahiuksinen sankari-isä, blondi isän uusi naisystävä, toimittaja...

Matti Raita äänisuunnittelijana on esityksen keskiössä, yhdessä Ida Järvisen livevideosuunnittelun kanssa. Tilit Antamat on tehnyt kiinnostavaa työtä lavastuksen kanssa, ja erityisesti Medeian kodin pienoismalli livekuvattuna toimii upeasti. Karua ja pelkistettyä, nyt ei väreillä ilakoida. Kuten ei pohjoisen ääriluonnossakaan. Sanna Levon puvustus haaleanvärisine toppatakkeineen ja muineen korostaa pelkistettyä linjaa. Kristian Palmun ja Antti Viirkorven valosuunnittelu on välillä aika raakaa ja paljastavaa. Mikään ei jää piiloon jos ei niin haluta. 

En oikein tiedä mitä tästä kaikesta ajattelin. Ilman taustatietojani olisin varmaan ollut vielä enemmän pihalla. Englantia käytetään paljon, Iason on selkeästi kansainvälisen tason julkkis. Q-teatterin Eriopis on outoa ja kokeellista, mutta se hieno antiikin legenda ja sen punainen lanka pysyy kokoajan taustalla. Iason ottaa kaiken irti julkisuudesta. Iso osa tapahtumista on jossain muualla ja seuraamme niitä vain livekameran kuvaamana. Julkisuus tuntuu olevan kuin huumetta näille ihmisille, mutta Eriopis ei halua olla osa sitä kaikkea. Hän ei halua hyötyä julkisuudesta, vaikka pitäisi takoa silloin kun rauta on kuumaa. Iasonin on nyt myöhäistä olla hyvä ja rakastava isä. Tytön unet sekoittuvat todellisuuteen. 

E.L. Karhun valtteja näytelmäkirjailijana tuntuu olevan vääntää klassikkoteos, antiikin taru, joku hyvin tunnettu kertomus uuteen muottiin, tarjota uusia näkökulmia siihen. Ei niinkään uudelleentulkintana vaan hieman sivusta tarkkaillen ja feministisellä otteella. Eriopis on näytelmätekstinäkin hieman erilainen: tekstissä ei ole määritelty kuka sanoo mitäkin. Petterssonin ratkaisu on tuoda lavalle neljä Eriopista, jotka puhuvat limittän, lomittain ja toistellen. Välillä teksti vyöryy päälle hengästyttävästi, mutta onneksi esityksessä on myös suvantopaikkoja, ja hetkittäin jopa huumoria. Muuten voisi olla kyllä aika raskas kokemus. Varsinkin kun mennään ilman väliaikaa.

Tämä ei ole teatteria sieltä helpoimmasta päästä, eikä voi ehkä varauksetta kaikille suositella. Mutta erittäin kiinnostava näkökulma - ja hengästyttävä kokemus.


Esityskuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.