Järjen hedelmät / Q-teatteri 23.11.2022

Saara Turusen Q-teatteritrilogia sai päätöksensä syyskuun loppupuolella, mutta ennätin vasta marraskuussa sitä katsomaan. Ei vaan oikein sopinut kalenteriin ja sitten kun olin menossa tulin kipeeksi. Lopulta ostin lipun Tallelta joka myös sairastui, kun alkoi näyttää siltä että jää kohta kokonaan näkemättä. Järjen hedelmät jatkoi kahden edellisen osan Tavallisuuden aave (2016) ja Medusan huone (2019) polkuja. Omaperäistä, visuaalisen pelkistettyä, oudohkoa, mutta samalla hienosti syvällä sisimmissäni resonoivaa teatteria.

Näyttämöllä on huone, visuaalisesti aika vaatimaton ja mitätön, jossa on useita ovia. Taustalla haitariovi, joka aina välillä avautuu paljastaen vihannes/hedelmämaalauksia tai sitten jotain aivan muuta. Milja Ahon lavastus on monellakin tapaa minimalistista. Näyttämöllä on muutenkaan vähän lavasteita. 

Ihmisiä (ja eläinpäisiä hahmoja) kulkee, välillä leikitään lasten tuolileikkejä, enimmäkseen ei edes puhuta. Katsoja saa havainnoida, miettiä, assosioida vapaasti. Turusen näytelmissä jätetään paljon tilaa katsojan omille ajatuksille, ei selitellä eikä väännetä rautalangasta mitään. Monesti ajatukset (ainakin omani) hurahtavat antiikin mytologioihin. Munakello tikittää, ja hiljaisuus kestää. Kun Pirkko Hämäläisen hahmo alkaa puhumaan, sitä melkein pelästyy, hiljaisuuteen on jo niin tottunut. 

Taas kerran musiikkivalinnat ja äänisuunnittelu (Tuuli Kyttälä) ovat napakymppi. Munakellon jatkuva tikitys sulautuu nakuttavaan musiikin rytmiin. Välillä kellojen tikityksen kakofonia tuo mieleen tuomiopäivän kellot. 

Järjen hedelmät on kokoelma irrallisia, absurdeja kohtauksia, missä oudot ihmiset tulevat, menevät, kohtaavat, eroavat. Välillä mätetään naamaan Nutellaa tai mokkapaloja, masturboidaan sohvalla tai lauletaan papin kanssa. Ja taustalla (biologinen) kello nakuttaa, aika loppuu ja lapsenteolla on kiire. Lopulta viikatemies johdattaa kaikki kuoleman tanssiin, mutta sitä ennen äitiys antaa odottaa ja haikara poikkeaa jos on poiketakseen. Onko työ tärkeintä, vai olisiko pitänyt miettiä lastenhankintaa aiemmin? Hedelmällisyys laskee ja katoaa lopulta. 

Yksi teema on ns. normaali elämä. Miten olla kuin muutkin, eikä erottua massasta? Hämmentynyt pappi sanoo "kun täällä ei sais", ja miksei Henna voi rukoilla sivistyneesti vaan pitää vääntelehtiä maanisesti? Se eläimellisyyden kitkeminen, ja miten pitää olla "ihmisiksi" toistuu moneen kertaan. Mutta kuka saa määrittää millaista se oikeanlainen elämä on, pappiko? 

Viisihenkinen ensemble sujahtaa roolista toiseen nopeasti ja tekee tarkkaa työtä. Katja Küttner, Anssi Niemi, Ylermi Rajamaa, Kreeta Salminen ja Pirkko Hämäläinen on sopiva seos nuorta energiaa ja vuosien tuomaa ammattitaitoa. Taitavat! Pidän kaikkien tavasta ottaa pitkiä katsekontakteja katsojiin, viipyileviä ja pohtivia. Katseet ottavat mukaan esityksen taikapiiriin, mukaan yhteiseen salaisuuteen. Ja olipas kivaa nähdä sekä Hämäläistä että Salmista pitkästä aikaa teatterin lavalla!

Roosa Marttiinin suunnittelema puvustus on vaalean hailakkaa, ja sitä hurjemmilta satunnaiset väriläiskät tuntuvat. Ada Halosen valot (ja välillä hienot varjokontrastit) eivät tee itsestään numeroa, vaan toimivat tarkoituksenmukaisesti, kaikkeen sulautuen ja sopeutuen.

Pidän Saara Turusen kirjoista ja myös näytelmistä. Jotain minimalistista ja anteeksipyytelemätöntä näissä on, absurdia ja hellää. Tunnelma on melankolinen ja viipyilevä, ja satunnaisesti näemme sellaisia hauskoja välähdyksiä. Tai huumori on katsojan silmissä ja omassa tulkinnassa. Ilman väliaikaa esityksen kesto on reilut 1,5 tuntia, ja hyvä ettei tässä ole taukoa.

Esityskuvien copyright Pate Pesonius.

Medusan huone / Q-teatteri 21.2.2019

Jos Saara Turunen onnistui viettelemään sinut edellisellä Q-teatterissa esitetyllä menestysnäytelmällään Tavallisuuden aave, niin tykkäät taatusti myös uudesta Medusan huoneesta. Aavettahan esitettiin loppuunmyydyille katsomoille vielä jatkokaudellakin, ja se oli Lea-palkintoehdokkaana vuoden parhaasta näytelmästä.

Medusan huoneessa on paljon yhtäläisyyksiä Tavallisuuden aaveeseen, mutta ei se mitenkään jatko-osa ole. Sisarteos ennemminkin. Monta samaa ihmistä tekijäryhmissä, samanlaisia käsittelytapoja, mutta eri teemoja. Repliikkien määrä on pudotettu aika minimiin tässäkin, mutta ne vähät sanat ovat painokkaita ja tärkeitä. Muistan jostain lukeneeni tai kuulleeni että käsikirjoitus on vain 8 sivua pitkä.

Tärkeässä roolissa on virtuoosimainen näyttelijäntyö, eleet, ilmeet, katseet, pitkät tauot ja hiljaisuudet. Ja musiikki. Nytkin onneksi käsiohjelmaan on painettu musiikkitiedot, siitä iso kiitos. Musiikki soljuu kautta esityksen, luo tunnelmaa ja toimii liimana esiintyjien välillä. Ei aina tarvita niin paljon puhetta ja sanoja puheteatterissakaan. Varsinkin Agnes Obelin hypnoottinen Chord Left toistuu läpi teoksen, tauostoittaen monia kohtauksia.

Saara Turunen kirjoittaa napakasti, yhteiskuntakriittisesti mutta samalla jotenkin lämpimän humoristisesti. Vaikka näytelmän aihepiirit ovat vakavia, niin tämä on myös aivan hillittömän hauska näytelmä. Tragikoominen. Välillä hymyillään vaikka hammasta purren, ja välillä jotkut nähdyt kohtaukset ja tilanteet ovat vain niin kamalia, ahdistavia tai ankeita ettei katsoja voi muuta kuin hymyillä tai kikattaa.

Tulee jotenkin myös mieleeni islantilaisen pilapiirtäjän Hugleikur Dagssonin Saako tälle nauraa -piirrokset. Olisi voinut odottaa tuomitsevaakin tekstiä tai kriittisempää otetta, mutta Turunen käsittelee aihettaan aika lempeästi, loppujen lopuksi. Teksti ja toteutus herättää kyllä hyvin paljon ajatuksia ja mielipiteitä, ja jää kummittellemaan takaraivoon pitkäksi ajaksi. Kannattaa lukea Turusen mietteitä teoksen synnystä ja lähtökohdista näytelmän blogista; sama erinomainen kirjoitus löytyi myös käsiohjelmasta.

Medusan huone on myös feministinen näytelmä. Naisten näytelmä. Miehillä on oma tärkeä roolinsa esityksessä, mutta kyllä tässä on nainen keskipisteessä. Ja hyvä niin.

        

Medusan tarusta muistuttavat lukuisat pitkähiuksiset peruukit, joita Tommi Korpelan esittämä vanhempi, surumielisen oloinen nainen keräilee. Yksi niistä on kumman sinivihreä, takkuinen, vaikka myytin Medusalla olikin kullanväriset kutrit. Käärmeperuukki olisi kyllä ollut vaikuttava näky. Tarun Medusa saattoi katsellaan muuttaa ihmisiä kiviksi, ja se katse, eri muodoissaan, on tärkeä osa Medusan huonettakin.

Miehen katse ja siihen liittyvä valta, naisen hiljentäminen ja häirintä eri muodoissaan muodostuvat Medusan huoneen ytimeksi. Näemme lavalla lukuisia esimerkkejä miten erilaisen perusmiehen prototyypit vähättelevät, litistävät, väheksyvät, pilkkaavat ja nauravat naisille. Oli se sitten naisen ulkomuoto, mielipiteet, harrastukset, puheet tai oikeastaan mikä hyvänsä. Tämmöinen yleispätevä naisen mitätöiminen ja siinä samalla miehelle nauraminen, tai miehen tekeminen naurunalaiseksi on näytelmässä jonkunlainen ohjenuora, punainen lanka. Ehkei kuitenkaan liian tylysti, vaan rakentavasti, mikäli sellainen on mahdollista. Kysyin esityksen jälkeen teatteribloggaajakollega Pasilta tunsiko hän sukupuoleensa kohdistuvan kritiikin, tai miten hän esityksen koki, miehenä. Mutta Pasin mietteistä voitte lukea lisää hänen blogistaan Pessin ja Illusian luona, kunhan juttu sinne ilmestyy.

Taas kerran Milja Ahon lavastus on pelkistettyä ja värimaailmaltaankin laimea. Vanhanaikaisia ovia, iso ikkuna jota harsoverho peittää, pariovista näkyy turkoosi huone amppelikasveineen. Kaikki huonekalutkin ovat kirpputorilookia, sellaista samettiplyysiä mitä vanhempien ihmisten, tai perus-suomalaisten kodeissa näkee (enkä tarkoita sen puolueen jäseniä tässä). Katse pääsee lepäämään kun ei tarvitse tukahtua yltäkylläisyyteen. Samalla tavoin minimalistisesti toimii Ada Halosen valosuunnittelu. Eleetöntä ja vaikuttavaa.

Suvi Matinaro on onnistunut puvustamaan viisihenkisen ensemblen luovasti ja taitavasti. Toisaalta on sitä tapettiin sulautumista, ankeaa ruskeaa ja anonyymiä pelkistystä, mutta sitten taas loistavan keltainen leninki tai kukkamekko tai punainen jakku-hame kombo toimii väripilkkuina. Kehunpa vielä Tuuli Kyttälääkin äänisuunnittelusta; linnunlaulut rauhoittivat. Ja sitten sokerina pohjalla lavastuksessa hyödynnettiin sensuellin kauniita Georgia O'Keeffen kukkamaaluaksia.

        

Mietin jossain vaiheessa esitystä että kaikkien omasta kehostaan epävarmojen naisten tulisi nähdä tämä esitys. Mietin myös että oliko näyttelijät valittu mukaan jo kirjoittamisvaiheessa tai sitä ennen, ja ovatko he inspiroineet Turusta kirjoittamaan heille tietynlaisia asioita. Jotenkin ounastelisin asian olleen näin. On tavattoman voimaannuttaa itsekin hieman ylipainoisena ja keski-ikäisenä naisena katsella, kuinka Elina Knihtilä ja Katja Küttner sonnustautuneina puuterinvärisiin, suorastaan rumiin alusasuihin onnistuvat täydellisesti.

Erinomaisesta näyttelijäporukasta onkin mainittu jo muut paitsi Ylermi Rajamaa ja Aksinja Lommi, joista jälkimmäinen on minulle enemmän tanssiesityksistä tuttu. Kyllä tämä porukka osaa näytellä, herranjestas. Ihan pienillä asioilla luodaan sitä jännitettä ja tunnelmaa. Olen ihan mykistynyt tämän viisikon taidon edessä. Jo ensimmäinen repliikki: Muistan lapsuudestani yksinäisen naisen vie ajatukset matkalle. Tykkään kovasti sukupuolirooleilla leikittelystä. Mutta missään vaiheessa ei ole nolostuttavan huvittavaa katsella ehkä Suomen maskuliinisinta näyttelijää Tommi Korpelaa mekossa tai Aksinja Lommia viiksissä ja miesten puvussa. Se vaan sopii tähän ja piste.

Miesroolit on vedetty ihan överiksi. Kymmeniä herkullisia hahmoja ja kohtauksia, jotka jäävät mieleen ja muistiin pitkäksi aikaa. On ämpäreitä jakavaa ja purkkaa jauhavaa pimatsua, on Säkkijärven polkan tahdissa joraava sika, on formulakisoja toljottavia äijiä, on ämpärit päässä konttaavia hahmoja. Ja sitten on se mieskaksikko, jotka lukevat äijäklassikoita (Bukowskista Saarikoskeen) ja sen jälkeen ekstaasissa kierivät niissä. Kirjoissa siis. Ei niitä kirjoja sukupuolielimillä kirjoiteta - eipä tosiaan.

Esityksessä on paljon absurdiutta, outoja ja ihan päättömiä asioita, kohtauksia ja tunnelmia. Mutta se varmaan tekikin siitä niin kiehtovaa katsottavaa. Koskaan ei katsoja osaa ennakoida mitä seuraavaksi tapahtuu ja millaisia ihmisiä tai hahmoja näemme lavalla seuraavaksi. Ja on oikeastaan ihanan rauhoittavaa katsella esitystä missä ei ole kiire mihinkään, ei videoskriinit vilku ja välky ja sitä voi vaan istua ja nauttia, vaipua kummalliseen nirvanaan, mutta silti aistit terävinä. Pidin myös siitä ettei väliaika rikkonut esityksen hypnoottista poljentoa.

Haluaisin nähdä Medusan huoneen uudelleen, ja toivon että esitykset jatkuvat syksyllä (tai myöhemmin) jotta pääsen kokemaan tämän uudelleen. Q-teatteri teki taas esityksen mikä möi loppuun heti ensi-illan jälkeen. Suosittelen siis kyttäämään peruutuspaikkoja ja/tai lisänäytöksiä. Se kyllä kannattaa.


Esityskuvien copyright Aino Nieminen, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tavallisuuden aave / Q-teatteri 19.2.2016

Kyllä Q-teatterissa osataan, kerta toisensa jälkeen. Saara Turusen uusi näytelmä (kirjoitus & ohjaus) Tavallisuuden aave marssittaa esiin kavalkadin ankeita, tavallisia suomalaisia. Mutta silti ihanan epätavallisia. Välistä sitä ei tiedä itkisikö vai nauraisiko, koska tämä käy jotenkin ytimiin.

Beigeä, pliisua, väritöntä. Kuin suodattimen läpi vedettyä. Joukko irrallisia kohtauksia, mitä kuitenkin yhdistää joku punainen lanka. Onko se sitten se suomalaisuuden lanka? Häpeän tunne, mitättömyys, ihmisen pienuus. Värittömyys. Mitä se tavallisuus on? Mitä kenellekin. Mun tavallinen arki on taatusti erilainen kuin sinun. Oliko joskus kultaisilla 50-60-70-luvuilla kollektiivista kansakunnan omaksumaa tavallisuuden arkea, yhtenäiskulttuuria? Kaikki kerääntyivät samanlaisissa vaatteissaan tuijottamaan lauantaisaunan jälkeen samoja ohjelmia telkkareista? Kun ei ollut vaihtoehtoja. Vai onko tämä vaan myytti suomalaisuudesta? Yksi niistä lukemattomista suomikliseistä. Saara Turunen kirjoittaa tavallisuudesta näytelmän käsiohjelmassa oivaltavasti. Se on luettavissa myös näytelmän blogissa! Kuten muutkin käsiohjelman tekstit.

Kaikki lähtee verkkaisesti, viipyillen liikkeelle, ihanan musiikin eli Gabriel Fauré:n Pavane, op. 50:n soljuessa korviimme. Näyttämöllä tyyppi saksii lehdestä kuolinilmoitusta irti ja länttää seinälle. Jaahas.

Erilaisia hahmoja, sellaista pysähtyneen ajan estetiikkaa, telkkarissa lentävät papukaijat yhä uudelleen ja uudelleen. Pottakampaukselliset jäyhät tyypit kekkosajan rilleissään ja kaikkialle tunkeutuva BEIGE. Laura Haapakangas on todellakin sukeltanut puvuissaan beigeyden ytimeen. Iso kiitos siitä hänelle, ja myös Maija Poskiparralle rekvisiittalöydöistä.

Puhuvatko nämä tyypit ollenkaan? Puhuvat, sillon kun on asiaa: "Sä olet ihmisenä tosi tilaavievä". Niin kai suomalaisetkin tekevät. Yleensä ottaen. Eivät siis ole tilaavieviä, vaan puhuvat vain silloin kun on asiaa.

Kalsarit lipputankoon, Ylermi Rajamaan ihanasti yrmyilevä pikkutyttö sukkiksissaan ja mekossaan, natsitervehtivät perheenjäsenet. Ja miten helppo se toinen on syyllistää (just se tilaavievän ihmisen kommentointi ja myöhemminkin).

Suomalaiset "perinteiset" häät - kukapa meistä niissä ei olisi ollut vieraana, jotkut jopa juhlakaluina. Miten eteerisen kauniista Laura Birnistä on saatu näin väritön, hän melkein katoaa tapettiin? Onpas todella hauska häävisailu, herranjee!

Koko sisustus on sellaista mitä kaikki ovat nähneet jossain. Suomalaista minimaalisuutta vaiko ankeutta, sitä "tavallisuutta". Tapetit, puuviilutetut ovet, kattolevyt, kukkataulu, puunväriset huonekalut. Vanhanaikaista ja pysähtynyttä. Milja Ahoa saa kiittää hienosti onnistuneesta lavastuksesta. Katsoja pääsee ikään kuin kurkkaamaan huoneeseen missä nämä kaikki kummallisuudet (eikun, eikös tämän pitänytkin kertoa tavallisuudesta eikä kummallisuudesta?) tapahtuvat. Ja Von Wrightin veljesten lintumaalaukset kuuluvat jokaisen suomalaisen kollektiiviseen taidemuistiin, eikö?

Vähäpuheista, absurdia - ja musiikki on isossa roolissa. Monta kohtausta mennään liki ilman sanoja, jolloin musiikki johdattaa katsojan tunnelmaan. Bonusmaininta siitä että musiikkikappaleet on listattu käsiohjelmassa! Kun kirjoittaa myöhemmin blogia, on kiva kuunnella niitä ja samalla fiilistellä esitystä, palata niihin kohtauksiin uudelleen. Tässä toimii hyvin perinteisemmät biisit kuten Sibeliuksen Jääkärimarssi ja Allegrin Miserere, kuin myös Erik Satien vähän itselle tuntemattomammat pianokappaleet.

Välillä sudenpäinen mies kulkee, suorastaan hiipii, näyttämön poikki. Flamencomies hakee värittömän naisen tanssiin kesken arjen. Kerrankin iloa ja väriä elämään. Mutta kyyneliinhän kaikki päättyy. Hautajaisissa luetaan adresseja. Vainaja olisi halunnut kuulla kaikki kauniit sanat eläessään. Kukapa ei. Ja mies kantaa mattokääröä!

Kotibileet, kaljanjuontia, kasaridiskoliikkeitä. Teinipoika-Birn. Höyheniä. Nainen lääkärin vastaanotolla, susimies tulee sinnekin. Voisiko susimies (jota lääkäri ei näe) viedä naisen pois tästä arjesta ja elämästä? Lintunaamiot. On tässä paljon visuaalista ilotulitusta. Perheen joulunvietto...

Yksi häkellyttävimmistä kohtauksista on höyhentyynyjoukkoraiskaus/silpomiskohtaus. Dirlandaa vaan sullekin. Ja lopun hautajaiset valtavine kukkamäärineen.

Valoilla luodaan hienosti niin tunnelmaa kuin ajankuvaakin. Jotenkin haikean haaleaa Erno Aaltosen suunnittelemissa valoissakin on.

Rooleja piisaa. Ylermi Rajamaassa on niin ihanaa poikamaista charmia, ettei kovin monessa toisessa. Laura Birn on herkkä ja hauras. Pyry Nikkilä on myös tasaisen hyvä. Antti Heikkiselle esitys on TeaKin opinnäytetyönsä - ja näillä meriiteillä ei liene olevan ongelmia valmistua. Elina Knihtilä on aivan loistavan taitava värittömänä perheenäitinä, joka syttyy ja sammuu. Elää hetkittäin ja vaipuu takaisin tapettiin. Taitavaa porukkaa, koko viisikko!

Kyllä tämä oli hieno. Ja hämmentävä. Ja outo, mutta kaikessa outoudessaan kiehtova. Tekisi mieleni sanoa että menkää kokemaan, mutta kaikki kevään esitykset ovat loppuunvarattuja (mutta kyselkää Q-teatterilta lippuja, jos vaikka lykästäisi. Tai tulisi lisäesityksiä.).

Ylen pieni juttu aiheesta. Ja yksi syy lippujen nopeaan loppumiseen lienee Sanna Kangasniemen HS:n 5 tähden kritiikki. No, myyhän ne Q-laisten esitykset loppuun yleensä muutenkin, ei sillä.

Tässä vielä lukijan pyynnöstä tiedot musiikeista.

Hedelmä/vihannesluokituksessa tämä on kookospähkinä. Päältä aika tylsän näkönen, arkinen, mutta sisus maistuva ja mehevä.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Pate Pesonius